Pero Lopes de Sousa, edellisen veli, perusti siirtokunnan samalle rannikolle vähän etelämmäksi. Espirito Santon rannan valtasi Vasco Fernandes Coutinho, joka Itä-Intiassa oli koonnut suuren omaisuuden. Francisco Pereira Coutinho taas sai läänikseen S. Francisco joen ja Bahian välisen seudun. Hän tapasi siellä maanasukkaitten kesken elämässä erään jalosukuisen haaksirikkoisen portugalilaisen; ampuma-aseensa ansiosta hän oli kohonnut päällikön arvoon, ottanut monta vaimoa ja saanut paljon lapsia, joista Bahian etevimmät perheet vielä tänä päivänä polveutuvat. Intianit kunnioittivat tätä miestä, Karamurua (tulen syöjää), niin suuresti, että he hänen kehotuksestaan ottivat portugalilaisen siirtokunnan suosiollisesti vastaan. Rauhaa ei kuitenkaan kestänyt kauaa, sillä Coutinho oli Intiassa oppinut sortamaan ja Tupinambat taas olivat kaikista alkuasukkaista ylpeimmät ja voimakkaimmat. Portugalilaisten täytyi hylätä siirtokuntansa, mutta osa myöhemmin palasi Karamurun keralla takaisin ja rakensi kylänsä uudelleen.

Samalla tavalla jaettiin muukin rannikko ja kapteenikuntia asutettiin missä suuremmalla, missä vähemmällä menestyksellä. Historioitsija João de Barros sai Maranhãon kapteenikunnan yhdessä kahden muun ylimyksen kanssa. He varustivat kolmen miehen suuren retkikunnan, kymmenen laivaa ja yhdeksänsataa miestä, joista 113 oli ratsumiehiä; mutta laivat kärsivät haaksirikon Amazonijoen suistainon eteläpuolella ja melkein kaikki mukana olleet hukkuivat. Suunnattomien kärsimysten ja rasitusten jälkeen eloon jääneet pelastuivat siirtokuntiin ja Amazonijoen rantain asutus jäi taas sikseen.

Brasilian koko rannikko Amazonijoen suusta aina La Plataan saakka sai täten portugalilaiset siirtokuntansa ja vuosisadan keskivaiheilla Brasiliasta oli tullut melkoisen tärkeä siirtomaa. Mutta sisämaahan päin ei rannikolta tunkeuduttu kauaksikaan, sillä sen kivennäis- ja metalliaarteet olivat vielä aivan tuntemattomat. Saadakseen siirtomaahan yhtenäisemmän hallinnon ja oikeudenhoidon kotimaan hallitus lähetti Brasiliaan kenraalikuvernöörin, ja jesuiitat saapuivat pitämään huolta maan hengellisten asiain hoidosta. Vanha Karamuru oli vielä oivana apuna alkuasukkaitten suostuttamisessa uuteen keskushallitukseen. V. 1552 Brasilia sai ensimäisen piispansa. Jesuiitat tekivät siellä, samoin kuin koko Etelä-Amerikassakin, erinomaista valistustyötä. He perustivat São Pauloon lähetyslaitoksen, joka kauan oli tiedon ja valistuksen pääpaikka Brasiliassa, josta siirtokunta sitten sai parhaat ja uskaliaimmat miehensä, sisämaa ensimäiset rohkeat uudisasukkaansa. Rio de Janeiron lahteen perustivat ranskalaiset hugenotit v. 1558 siirtokunnan, mutta yritys, jolla oli Colignyn kannatus, raukesi johtajansa kehnouden vuoksi. Useimmat siirtolaiset palasivat takaisin Ranskaan, ja sitten Portugalilaiset anastivat seudun. V. 1567 perustettiin Rio de Janeiron lahteen ensimäinen portugalilainen siirtokunta.

Kun Portugal vuosisadan lopulla joutui Espanjan vallan alle, niin sai Brasilia entistä vähemmän kannatusta kotimaasta ja sen siirtokunnat saivat parhaan kykynsä mukaan pitää puoliaan ranskalaisia, englantilaisia ja hollantilaisia merirosvoja vastaan, joita alati väjyi rannikolla.

Espanjan suhde siirtomaihin.

Espanja oli Amerikan löytöön saakka elänyt kokonaan kotoista elämää. Taistelu maureja vastaan oli kiinnittänyt sen samoin kuin Portugalinkin voimat ja huomion. Kun nyt maailma yht'äkkiä sille aukeni ihmeellisenä, uutena ja rikkaana kuin itämainen satu, niin valtasi koko kansan eksotinen hurmaus. Sanomattomalla voimalla viehätti tätä niin kauan kotonaan ollutta kansaa troopillisen maailman rehevyys ja loisto ja satumaisten aarteitten toivo. Satoja ja tuhansia purjehti Uuteen maailmaan onneaan etsimään, eikä pelottanut se kammottava mieshukka, jonka tämä hurmaava, mutta upean kuorensa alla kavala luonto vaati. Vähäpätöinen on se mieshukka, minkä Espanjalaiset Uudessa maailmassa kärsivät taisteluiden kautta, mutta tautien ja haaksirikkojen hekatombit olivat suunnattomat. Siirtolaisuus oli niin suuri, että Venezian lähettiläs kuudennentoista vuosisadan keskivaiheilla kirjotti kotikaupunkiinsa Sevillassa ei enää olevan paljon muuta kuin naisia — kaikki, jotka kynsille kykenivät, olivat Mexicon ja Perun vallotuksen jälkeen lähteneet meren taa, suurin osa sinne jäädäkseen. Kokonainen valtava maanosa oli saanut uuden valkoisen väestökantansa, mutta nuori emämaa oli ennen miehuudenaikaansa menettänyt parhaat voimansa. Näitä vaaroja ei Iberian niemimaan molemmissa maissa kuitenkaan alussa osattu aavistaakaan, vaan riemastuksen huumaus valtasi kaikki. Niin suuret rikkaudet houkuttelivat, niin suuria omaisuuksia todella hankittiinkin usein yhden ainoan retken kautta, että kultainen kangastus kaikkien mielestä oli muuttunut kultaiseksi todellisuudeksi.

Uuteen maailmaan muuttaneet espanjalaiset, ne joita ei tarvittu virkoja hoitamaan, omistivatkin kaikki voimansa vuoriteollisuudelle. Siihen perustuivat siirtomaiden ja emämaan väliset taloudelliset suhteet. Kaikki teollisuustuotteet oli tuotava Espanjasta, vieläpä toisin paikoin viljakin ja muut ruokatavarat. Sekä öljypuu että viiniköynnös tosin istutettiin Etelä-Amerikkaan ja Länsi-Intiaan jo ensi aikoina, mutta sitten niiden viljelemistä aljettiin ehkäistä, jotta siirtolaisten täytyi ostaa nämäkin tuotteet Espanjasta. Siirtomaissa kokonaan kiellettiin eräiden tuotteiden valmistus, jotta Espanjan kauppiaat saivat niiden hankinnan yksinoikeudekseen ja että vuorikaivoksiin riitti sitä enemmän työvoimia.

Näiden rajotusten noudattamista ja kaupan turvallisuutta varten kauppa siirtomaihin kokonaan asetettiin hallituksen holhouksen alaiseksi. Jo v. 1503 perustettiin Sevillaan sitä varten erikoinen virasto ja sen välityksellä tuli koko siirtomaakaupan tapahtua. Kutakin tavaralajia varten oli satamakaupungeissa erikoinen tavarasuoja, jossa hallituksen kauppa-asiamies, rahastonhoitaja ja sihteeri tarkalleen kirjottivat muistoon tavarat, sekä valvoivat laivain purkamista ja kuormaamista. Paremmaksi turvaksi merirosvoja vastaan täytyi laivain purjehtia määrä-aikoina ja suurella joukolla. Sevillasta lähti Vera Cruziin kaksi laivastoa vuodessa, kummassakin viisitoista laivaa, sekä niinikään kahdesti vuodessa yksi kahdentoista aluksen laivasto Porto Belloon. Filip II:n aikana laivain lukumäärää lisättiin, niin että Vera Cruzin laivastossa oli kuusikymmentä, Porto Bellon laivastossa taas neljäkymmentä laivaa. Molemmissa näissä satamissa oli viranomaiset, joiden velvollisuus oli jakaa tavarat kuluttajille kunkin paikan tärkeyden mukaan ja koota kotimaahan lähetettävä metallikuorma. Mexicon markkinoita ei pidetty Vera Cruzissa, koska tämä satamakaupunki oli kovin kuuma ja epäterveellinen, vaan Jalapassa. Mutta Perun ja Chilen markkinat pidettiin Porto Bellossa Panaman kannaksella epäterveellisestä ympäristöstä huolimatta. Kummassakin paikassa kesti markkinoita neljäkymmentä päivää. Laivain kapteenit möivät kuormansa paikkakuntain maaherroille taikka heidän alaisilleen virkamiehille. Hinnat tavallisesti oli siten määrätty, että kapteenit voittivat sadasta kolmeensataan prosenttiin. Paikalliset maaherrat virkamiehineen saattoivat sitten kiskoa kuluttajilta mitä ikinä tahtoivat.

Kaiken tarmonsa vuoriteollisuudelle omistamalla Espanjalaiset saivat kaivoksista erinomaisen runsaan saaliin, varsinkin hopeaa. Vuodesta 1492 vuoteen 1500 tuotiin Espanjaan vuosittain keskimäärin 1 3/4 miljonan markan arvosta jaloja metalleja, mutta vuodesta 1500 vuoteen 1545 tuonti oli 15 miljonaa vuodessa. Kun Potosin kaivokset v. 1545 löydettiin ja Mexicon kaivoksissa ruvettiin käyttämään parempia menetelmiä, niin kohosi vuotuinen tuotanto 55 miljonaksi markaksi. On laskettu, että Europpaan Amerikan löydöstä kuudennentoista vuosisadan loppuun tuotiin kaikkiaan 3715 miljonan markan arvosta jaloja metalleja, pääasiallisesti Espanjan kautta, ja maanosamme metallivarasto sen kautta yhdessä vuosisadassa kasvoi entistään viittä kertaa suuremmaksi.

Suunnaton pääoman lisäys niin lyhyellä ajalla ei voinut olla vaikuttamatta mullistavasti taloudellisiin oloihin.

Aluksi rahan lisääntyminen tietysti vaikutti sen, että Espanjaan alkoi eri puolilta virrata kalliita tuotteita, koska Espanjalla oli runsaasti rahoja maksaa. Aljettiin tuoda entistä enemmän villakankaita, palttinoita, sametteja, metalliteoksia, taideteoksia y.m. Itämailta, Italiasta. Alankomaista, Englannista ja Ranskasta. Toiselta puolen Espanjan teollisuus ja maanviljelys saivat suuren virikkeen sen kautta, että menekki siirtomaiden kautta oli tullut entistään paljon suuremmaksi. Espanjan villateollisuus, silkki-, metalli- ja nahkateollisuus pääsivät erinomaiseen vauhtiin ja ulkomaalaisiakin, sekä saksalaisia että italialaisia, saapui Espanjaan teollisuutta elvyttämään. Tämä elpyminen ei kuitenkaan ollut pysyväinen. Jaloja metalleja saapui maahan niin runsaasti, että hinnat vähitellen kohosivat entistään paljon korkeammiksi, alkoi toisin sanoen kallis aika. Kun Espanjan hallitus ei silloin vielä käsittänyt hintain kohoamisen syitä, niin se kuluttajien etua valvoakseen vahvisti lukuisille tuotteille ylimmät hinnat, toisia kielsi maasta viemästä ja muutoinkin rajotti kotimaan teollisuutta, joka näistä rajotuksista kärsi. Ulkomaiset sodatkin vahingoittivat maanviljelystä, teollisuutta ja kauppaa. Kultakuumeen jälkeen »hopeakuume» levisi kaikkiin kansankerroksiin, laimentaen yhä enemmän kotoisten ammattien harrastusta, vaikka ne juuri etupäässä olivat maan pysyvän menestyksen perustus. Taloudellista rappeutumista edisti maurienkin vaino, sillä maurit olivat Espanjan parhaat käsityöläiset ja maanviljelijät. Maanviljelys, kotimainen vuoriteollisuus ja muut teollisuudenhaarat rappeutuivat siihen määrään, että Espanjan täytyi lopulta ostaa ulkomaalta melkein kaikki tarpeensa, jopa osan ruokatavaroistaankin. Ne suunnattomat metallivarat, jotka saatiin siirtomaista, eivät siis pysyneet Espanjassa, vaan virtasivat pian pois muihin toimeliaampiin maihin, niiden kansallisrikkautta lisäämään.

Teollisuustavarain kalleus siirtomaissa houkutteli niihin englantilaisia ja hollantilaisia salakuljettajia ja jalojen metallien rikkaus tuhansittain merirosvoja. Englannin. Hollannin ja Ranskan näin alkama kilpailu johti sitten ilmisotiin, joiden kautta sekä Espanjan että Portugalin merimahti murrettiin.

Vanha ja Uusi maailma luonnollisesti vaikuttivat toisiinsa monella tavalla. Portugal toimi maissa, joissa jo vanhustaan oli varmoihin muotoihin kehittynyt erinomaisen tuoterikas kauppa, Espanja sitä vastoin uusissa maissa, joiden luonnonrikkaus ja kauppa olivat vasta kehitettävät, joista aluksi ei voitu, paitsi jaloja metalleja, juuri paljoa muuta saada kuin arvokkaita puulajeja ja moniaita muita kasvikunnan tuotteita. Itä-Intian ja Länsi-Intian välillä syntyi omituinen vuorovaikutus: Itä-Intia. joka jo Rooman ajoista saakka oli vetänyt Europasta metalleja (Maant. ja löytör. I, s. 127), ei nytkään antanut niitä, vaan arvokkaita luonnon- ja teollisuuden tuotteita. Länsi-Intia antoi metallit, joilla näitä tuotteita voitiin ostaa entistä suuremmat määrät. Itä-Intia sai tavaroistaan hinnan, Länsi-Intian täytyi vain luovuttaa varallisuuttaan saamatta paljoa mitään korvaukseksi. Pysyväistä hyötyä tuotti sekä Uudelle että Vanhalle maailmalle hyödyllisten eläimien ja viljelyskasvien vaihto. Tässä suhteessa Uusi maailma hyötyi enemmän kuin Vanha. Mutta monta erinomaisen tärkeätä hyötykasvia sai Europpakin meren takaa, mainitaksemme vain perunan, maissin, mandiokan, bataatin, espanjanpippurin, tupakan, kaakaon, kokan ja paraguayteen. Molemmat Amerikat taas saivat useimmat viljat. sokeriruo’on ja kahvin ynnä tärkeimmät kotieläimet, muita mainitsematta. Lajien vaihtamista jatkuu vielä tänä päivänä, sillä Europpa on alkanut maaperäänsä koteuduttaa Amerikan arvokkaita puulajeja, mikäli ne ilmanalassamme viihtyvät.

POHJOISIA VÄYLIÄ. POHJOISEMPIA PURJEHTIJOITA.

John Cabotin matka Pohjois-Amerikkaan.

Englannin kuningas Henrik VII oli pitänyt matkaa Intiaan lännen kautta niin naurettavana päähänpistona, että Bartolomeo Colombo kuninkaan pilkkapuheista masentuneena jätti Englannin ja lähti Ranskaan veljensä aikomusta esittämään. Mutta kun sitten sanoma Columbuksen onnellisesta paluusta ja Intiaksi luultujen maiden löytämisestä kulki kautta maailman, niin se teki Englannissakin syvän vaikutuksen ja kuningas päätti olla viisaampi seuraavalla kerralla, kun joku tulisi hänelle tarjoamaan samanlaista tilaisuutta hänen valtansa ja kauppansa laajentamiseen. Sitä ei tarvinnutkaan kauaa odottaa. Jo muutaman vuoden kuluttua lähti John Cabot Englannin hallituksen myötävaikutuksella Atlantin meren poikki etsimään Intiaan pohjoisempaa väylää kuin Columbuksen muka löytämä. Cabot näyttää itsenäisesti suunnitelleen matkansa.

John Cabot (Giovanni Caboto) oli synnyltään genovalainen, samoin kuin Columbuskin, mutta oli muuttanut asumaan Veneziaan ja sieltä tehnyt laajoja kauppamatkoja. Hän kävi eräällä matkalla Mekassa, joka siihen aikaan oli Idän kaupan pääpaikkoja, ja sai siellä kuulla, että Itämaiden kalliit tavarat, silkit, jalokivet ja kulta, saapuivat sinne maan poikki Koillis-Aasiasta. Cabot tiesi, että maa luultavasti oli pallonmuotoinen, ja tästä hän kertoi mieleensä juolahtaneen, että Itä-Aasiaan ehkä voitaisiin purjehtia lännen kautta Atlantin valtameren poikki. Nämä mietteet mielessään hän v. 1484 muutti perheensä keralla Englantiin, valiten ehkä Englannin siitä syystä, että se hänen laskujensa mukaan oli Koillis-Aasian kohdalla. Hän asettui Bristolin kaupunkiin, joka siihen aikaan oli Lontoon jälkeen Englannin tärkein kauppakaupunki. Bristolista oli jo ennen hänen tuloaan tehty retkiä Atlantinmeren tuntemattomiin osiin ja etsitty St. Brandania ja muita saaria, jotka kartoilla kummittelivat. John Cabot kaikin puolin kannatti näitä retkiä, lisäten vielä Antillan, Brasilian ja »Seitsemän kaupungin saaren» etsittävien joukkoon. Jälkeen vuoden 1491 lähettivät Bristolin kauppiaat joka vuosi laivoja näille löytöretkille. kuten näkyy sen ajan diplomatisista asiakirjoista. Espanjan lähettiläs kirjotti v. 1498 kuninkaalleen: »Bristolilaiset ovat seitsemänä vuotena joka vuosi lähettäneet kaksi, kolme tai neljä karavelia etsimään Brasiliaa ja 'Seitsemää kaupunkia' tämän genovalaisen (Cabotin) ohjeiden mukaan». Kun Columbuksen löytö kesällä 1493 tuli tunnetuksi, niin pyysi Cabot kuninkaalta kannatusta »Suurkaanin maahan» tehtävää retkeä varten, ja tällä kerralla Henrik VII kallistikin pyynnölle korvansa. Cabot sai kolmen poikansa keralla luvan lähteä Englannin suojeluksen alaisena etsimään lännen merestä uusia maita, mutta retkikunta oli hänen itsensä varustettava.

John Cabot oli varaton eikä tälle ensi matkalleen voinut ottaa muuta kuin yhden aivan vähäisen laivan ja kahdeksantoista miestä. 2 p. toukok. 1497 lähti »Mathiew» matkaan, purjehtien ensinnä pohjoista ja sitten länttä kohti. Tuulet olivat kuitenkin enimmäkseen vastaiset, sillä Cabot oli Atlantinmeren länsituulien vyöhykkeessä ja hän sai luovia kauan, ennenkuin pääsi meren poikki. Kun oli oltu matkalla 52 päivää, niin saavuttiin vihdoin 24 p. kesäk. luultavasti Breton saareen, Uuden Skotlannin pohjoisosaan, samoille seuduin siis, joille islantilaiset viikingit jo puolentuhatta vuotta aikaisemmin. Juhlallisesti Cabot otti tämän maan kuningas Henrik VII:n haltuun. Kun se oli hedelmällistä ja ilmanala leutoa, niin hän oli vakuutettu saapumisestaan Koillis-Aasiaan. sinne josta olivat tulleet Mekassa nähdyt jalokivet ja silkkikankaat. Otettuaan puutavaraa ja vettä Cabot kiiruimman kautta lähti paluumatkalle ja näki ohi purjehtiessaan Newfoundlandin. Paluumatka sujui nopeammin, kun tuulet olivat myötäiset ja vinhat, ja elokuun 6 p. Cabot jälleen kävi Bristolin satamaan ankkuriin. Hän riensi oikopäätä hoviin ja sai sangen suosiollisen vastaanoton. 10 punnan rahalahjan ja 20 punnan eläkkeen siitä, että hän oli »löytänyt uuden saaren». Cabot väitti, että hän oli 700 leagueta [League, ranskalainen liene, espanjalainen legua vaihteli paljon eri maissa ja eri aikoina, 3,9:stä 7,4:jään kilometriin. Vanha espanjalainen legua oli 4,23 kilom., nykyinen engl. maaleague 4,83, merileague 5,56 kilometriä. Jos viimeksi mainitun arvon sijotamme Cabotin matkailmotukseen, niin saamme 700 x 5,56 = 3,892 kilometriä, joka likimain vastaa etäisyyttä Bristolista Uuden Skottlannin rannalle.] Irlannista länteen päin löytänyt suurkaanin maan. Vaikka sieltä oli saatavana sekä brasilipuuta että silkkiä, niin aikoi hän kuitenkin seuraavalla matkalla kulkea rannikkoa pitkin eteläänpäin Cipanguun (Japaniin) saakka, jonka hän luuli olevan päiväntasaajan seuduilla, sillä siellä oli kultaa.

Jälkimaailmalle Cabotin matkoista säilyneet tiedot ovat sangen niukat, mutta ei rohkea purjehtija näytä sanojaan säästäneen. Hän oli palattuaan Englannissa päivän sankari, kuten näkyy erään venezialaisen Lontoosta kirjottamasta kirjeestä: »Hänen nimensä on Zuan Cabot, ja 'suureksi amiraaliksi' häntä täällä sanotaan. Hänelle osotetaan suurta kunniaa, hän käy silkkiin puettuna ja nämä Englantilaiset juoksevat kuin hullut hänen perässään.» Kuninkaan rahapalkinto tosin tuntuu sangen niukalta, mutta Henrik VII oli saita, ja lisäksi mainitut 10 puntaa annettiin vain sitä varten, että Cabot saisi huvitella matkan vaivojen jälkeen. Cabot pitikin hauskaa ja lupaili tuttavilleen suurkaanin maita, joiden rikkaus Marco Polon kertomuksista yhä vielä väikkyi kaikkien mielessä. Erään burgundilaisen, jonka kanssa hän seurusteli, piti saada saari, muutaman genovalaisen ystävän toinen. Kahdelle köyhälle munkille, joiden määrä oli tulla mukaan seuraavalle retkelle, luvattiin hiippakunta kummallekin. Bristolin kauppiaat olivat innoissaan, kaikki tahtoivat päästä kauppaa tekemään Kambalukiin (Pekingiin), jonne Marco Polon kertomuksen mukaan joka päivä tuotiin lähes tuhannen kuormaa silkkikangasta. Kuningas lupasi seuraavalle retkelle laivoja, joilla piti purjehdittaman kultamaahan Cipanguun. Espanja tosin lähettiläänsä kautta vastusti tämmöisiä retkiä sen pallonpuoliskolle muka, mutta Englanti ei vastalauseista välittänyt, vaikka silloin vielä olikin paavinistuimelle uskollinen.

Cabot alkoi siis varustella toista retkeään paljon perusteellisemmin kuin ensimäistä. Saatuaan helmikuussa v. 1498 kuninkaalta kaikki valtuudet hän matkusti Lissaboniin ja Sevillaan palkkaamaan mukaansa miehiä, jotka olivat Cãon ja Diazin keralla purjehtineet Afrikan länsirannalla ja Columbuksen mukana käyneet Intiassa. Lissabonissa hän tapasi João Fernandes nimisen miehen, jolla oli lisänimenä Lavrador; tämä näyttää vuoden 1492 vaiheilla Islannista käsin käyneen Grönlannissa. Kuultuaan häneltä, että Grönlanti, jonka luultiin olevan Aasiaa, olikin niin lähellä Islantia, Cabot päätti purjehtia Grönlannin kautta. Retkikunta, johon kuului kaksi laivaa ja 300 miestä, lähti matkaan Bristolista toukokuun alkupäivinä v. 1498. Samaan joukkoon lähti useita laivoja, joiden tapana oli tehdä kauppaa Islannissa. Kesäkuun alussa saavuttiin Grönlannin rannalle, ja koska Fernandes oli Cabotille kertonut tästä maasta, niin Cabot antoi sille nimeksi »Labradorin maa». Tiedot retkestä ovat kuitenkin niin vaillinaiset, ettei varmaan tiedetä muuta, kuin että John Cabot tosiaan mainittuna vuonna lähti toiselle retkelleen. On vaikea selittää, miksei John Cabotista sen koommin mitään mainita. Mutta tietysti hän ei löytänyt suurkaanin maata, sen enempää kuin Cipanguakaan, ei kultaa, ei mausteita eikä jalokiviä. Vanhemman Cabotin poika Sebastian oli, niin luulevat jotkut, mukana retkellä, ja siitä mitä hän mainitsi aikalaisilleen tutkijoille ja kirjailijoille, ovat toiset luoneet siitä kokonaiskuvan. John Cabotin toinen matka olisi tämän mukaan tapahtunut seuraavasti: Hän seurasi Grönlannin rantaa pohjoista kohti, mutta kun pakkanen yltyi, jäävuoria alkoi olla kosolta ja vielä rantakin kääntyi itään- päin, niin hän, saavutettuaan 67° 30’ pohjoista leveyttä, kääntyi takaisin; se oli suoranainen pakkokin, sillä laivaväki ei suostunut purjehtimaan kauemmaksi siihen suuntaan. Cabot palasi samaa reittiä, purjehti Grönlannin eteläpäitse Davisin salmeen ja sen poikki luultavasti Baffinin maahan. Luullen sitä Aasian mantereksi hän ehkä suuntasi eteläänpäin Cipangua etsimään, tehden Labradorin rannikolla kauppaa intianien kanssa, joilla ei kuitenkaan ollut muuta rikkautta kuin nahkoja. Newfoundlandin rantaa seuraillen hän saapui Breton niemelle, jossa oli käynyt edellisellä matkallaan, ja purjehti sieltä edelleen etelää kohti aina 38 leveysasteelle saakka, lähelle nykyistä Kap Hatterasta, mutta kun ei tavattu minkäänlaisia merkkejä Itä-Aasian rikkauksista ja hienoista teollisuustuotteista, niin täytyi palata takaisin tyhjin toimin. Kun oli Bristoliin palattu, niin saivat ne henkilöt, joille kuningas oli matkaa varten rahoja lainannut, maksaa velkansa takaisin. John Cabot pian sen jälkeen kuoli. Cabotin löytöihin Englanti sitten perusti omistusoikeutensa Pohjois-Amerikan länsirannikkoon.

Nansen, joka viimeksi on tutkinut näitä sekavia tietoja, päättelee John Cabotin ei palanneen toiselta retkeltään, eikä hänen poikansa Sebastianin olleen mukana kummallakaan. Mutta heti jälkivuosina lähti Englannista useita muita retkikuntia samoille seuduin. ja nämä kävivät Grönlannissa, Newfoundlandissa ja Labradorissa. Oppaina oli mukana Azorien saarilta tulleita portugalilaisia. Mitä Sebastian Cabotin retkiin tulee, niin pitää Nansen häntä valehtelijana, joka kertoi Petrus Martyrille ja muille aikalaisille ominaan toisten matkoja. Itse hänen ei tiedetä tehneen pohjoisille vesille ainoatakaan. Englantilaiset tutkijat eivät arvostele häntä yhtä ankarasti, ja mitkä hänen todelliset ansionsa lienevätkään olleet, epäilemättä hänestä tuli paljon kuulumpi mies kuin hänen isänsä oli. Mainitsemme sen vuoksi tässä yhteydessä hänen myöhemmät vaiheensa.

Sebastian Cabot.

V. 1512 Sebastian Cabot kuningas Henrik VII:nnen käskystä laati Guiennen ja Gascognen kartan Englannin armeijan käytettäväksi. Samana vuonna Espanjan kuningas Ferdinand kutsui hänet luokseen, kysyäkseen häneltä neuvoa Newfoundlandin anastamisesta. Sebastian Cabot otettiin Espanjan vakinaiseen palvelukseen ja hän valmisteli viipymättä retkikuntaa Newfoundlandiin. Ferdinandin kuoleman vuoksi ei retkestä tullut mitään. Kaarle V piti Sebastian Cabotin palveluksessaan ja v. 1518 hänet nimitettiin Espanjan yliluotsiksi.

Talvella 1520—1521 Sebastian Cabot taas kävi Englannissa, jossa kardinali Wolsey pyysi häntä johtamaan Henrik VIII:n Newfoundlandiin valmistelemaa retkikuntaa. Mutta erään venezialaisen moitittua häntä, ettei hän ollut tehnyt mitään oman maansa hyväksi, Cabot kieltäytyi ja Espanjaan tultuaan ryhtyi salaisiin neuvotteluihin Venezian kymmenen neuvoston kanssa. Neuvotteluista ei kuitenkaan tullut sen enempää. V. 1524 Sebastianin aika kului Badajozin juntan neuvotteluissa. Seuraavana vuonna hänet vihdoin lähetettiin johtamaan espanjalaista retkikuntaa, jonka piti purjehtia Molukeille, Tarsiihin, Ofiriin, Cipanguun ja Kataihin Magalhãesin löytämää tietä. Mutta Sebastian Cabot jäikin La Plata joelle huhuttua kultamaata etsimään, niinkuin olemme ennen kertoneet, ja palasi tyhjin toimin takaisin Espanjaan. Ohjeittensa rikkomisesta hänet lähetettiin neljäksi vuodeksi maanpakoon Oraniin, Airikaan, mutta hän pääsi jo v. 1533 sieltä pois ja sai takaisin yliluotsivirkansa. Seuraavalla vuosikymmenellä tapaamme hänet jälleen Englannin palveluksessa; hän sai v. 1549 Englannin hallitukselta melkoisen eläkkeen, vaikka Kaarle V koettikin pakottaa sitä luovuttamaan Cabot takaisin.

Sebastian Cabot nimitettiin Englannissa laivaston tarkastajaksi ja sai toimekseen lakkauttaa saksalaisten hansakauppiaitten etuoikeudet Lontoossa. Hän oli mukana perustamassa »Kauppiasseikkailijain» (Merchant Adventurers) suurta seuraa ja nimitettiin elinajakseen sen johtajaksi. Kolme laivaa lähetettiin toukokuussa 1553 etsimään koillisväylää kaukaiseen itään, mutta kaksi laivaa kärsi haaksirikon ja ainoastaan Chancellor pääsi Vienaan saakka, jossa hän solmi kauppasuhteet Venäjän kanssa. Chancellorin löytämää tietä ruvettiin sitten purjehtimaan Vienaan uutterasti. Kun v. 1556 lähetettiin laivoja matkaan, niin erään aikalaisen kertomuksen mukaan »hyvä vanha herra Cabot antoi köyhille mitä auliimpia almuja, pyytäen heitä rukoilemaan laivain hyväksi onneksi ja matkan menestykseksi. Ja sitten hän ystäviensä keralla hankki pidot ja he kestitsivät mitä parhaiten kaikkia, jotka olivat heidän seurassaan. Ja paljaasta ilosta, että hän näki löytöretkestämme totta tulevan, hänkin lähti tanssiin nuorten iloiseen seuraan.» Jo seuraavana vuonna Sebastian Cabot lienee kuollut.

Muita retkiä Pohjois-Amerikkaan.

Veljekset Cortereal.

Vaikka Portugalilaiset olivat saaneet Intiassa niin suuren toimialan, niin pitivät he kuitenkin kateellisesti kiinni kaikista eduista, mitä paavin aulis maanjako suinkin saattoi tarjota. Portugalissa luultiin, että Atlantin meren takana ehkä oli luoteessa semmoisia maita, jotka olivat demarkatsioviivan itäpuolella ja siis kuuluivat Portugalin perintöosaan, ja lähetettiin laivoja sillekin suunnalle. Cabotin matka pikemmin kiihotti kuin pelotti, sillä Portugalin hallituksen käsityksen mukaan Englannilla ei ollut mitään oikeutta anastaa siellä maata.

Gaspar Cortereal, Manuel kuninkaan hyvä ystävä, Azoreilla kasvanut, lapsuudestaan saakka mereen ja laivoihin tottunut, sai ensimäisen retkikunnan johdon. Hän purjehti v. 1500 pohjoista ja luodetta kohti ja tuli Newfoundlandin rannikolle, luuli sitä suurkaanin maaksi ja tutki sen ynnä Labradorin rannan pohjoista kohti ehkä aina Hudsonin ja Davisin salmea myöten, laatien varsinkin Newfoundlandin rannikosta tarkan kartan. Seuraavana vuonna hän palasi löytöjään jatkamaan ja tutki nyt sekä Mainen ja Uuden Skotlannin että Laurentin lahden rannat. Alkuasukkailta saatiin katkennut italialainen miekka ynnä Veneziassa luulon mukaan valmistettuja korvahelyjä; näiden luultiin kulkeneen sinne maan poikki ja sen vuoksi todistavan rannan tosiaan kuuluvan suurkaanille. Se ei kuitenkaan estänyt Gaspar Corterealia orjaksi ryöstämästä puoltasataa muka suurkaanin alamaista ja lähettämästä niitä kahdella laivalla Portugaliin matkavarustuksien maksamiseksi. Portugalilaiset eivät luulleet kenenkään purjehtijan ennen käyneen heidän löytämällään rannalla ja Cabotin matka lienee siis ollut heille tuntematon. Kotia lähetetyt orjat olivat rotevaa kansaa, ja erään selityksen mukaan sai Labrador tästä nimensä, koska he muka olivat niin soveliaita työntekijöiksi. Gasparista itsestään ei kuulunut sen koommin mitään; hän kolmannen laivan keralla katosi teille tietämättömille. V. 1502 lähti Miquel Cortereal etsimään kadonnutta veljeään. Mutta hänkin hävisi sille tielle, vaikka kaksi seurana ollutta laivaa pääsi onnellisesti palaamaan. Manuel kuningas lähetti v. 1503 retkikunnan molempia kadonneita etsimään, mutta se sai tyhjin toimin palata takaisin. Vanhin Cortereal veljeksistä, Vasqueuas, pyysi sitten laivoja etsimistä jatkaakseen, mutta kuningas ei enää laskenut häntä matkaan, peläten menettävänsä viimeisenkin veljeksistä.

Portugalilaiset nimittelivät koko tämän rannikon Fundy-lahdesta aina Hudsonin salmeen saakka, mutta bretagnelaiset kalastajat sittemmin muuttivat useimmat nimet. John Cabotin antamista ei ainoakaan ole karttaan säilynyt.

Newfoundlandin kalastukset.

S Heti ensimäiset purjehtijat huomasivat Newfoundlandin vesien, varsinkin laajojen matalikkojen suunnattoman kalaisuuden. Kylmä napavirta kulkee nimittäin Amerikan itärantaa etelään päin, ja tämän kylmän veden mukana uivat Jäämeren äärettömät kalakarjat Newfoundlandin matalikoille, jotka pistävät kauas mereen, pysäytellen jäävuoria, jotka niille karille ajavat, ainaisien sankkojen sumujen vallassa, purjehtijain kammo, mutta kalastajain paratiisi. Ei monta vuotta kulunut Cabotin ja Corterealien matkain jälkeen, ennenkuin rohkeat kalastajat vähäisillä, mutta merikuntoisilla aluksillaan löysivät näille särkille ja sadottain alkoivat niillä käydä varsinkin turskan pyynnissä.

Ensimäiset pyytäjät olivat portugalilaisia ja sen vuoksi Newfoundlandin ensimäiset nimet. »Terra Corterealis» ja »Bacallaos» (turskamaa) ovatkin portugalilaiset. Mutta monta vuotta he eivät saaneet siellä yksin kalastaa, sinne löysivät myös Espanjan Baskit, jotka vanhastaan olivat olleet valaanpyytäjinä etevät, ynnä Bretonit, Bretagnen niemimaan karkaistut merenkulkijat. Ja sangen varhain näyttävät Englantilaisetkin joukkoon tulleen, hyljäten Islannin kalakaupan, joka siihen saakka oli heidän kapakalatarpeensa tyydyttänyt. Portugalilaiset kalastivat etupäässä varsinaisilla matalikoilla, Bretonien pääpaikka oli Uusi Skotlanti ja Laurentin lahti. Bretagnen laivoja oli näillä vesillä jo v. 1525 noin 70—80, portugalilaisia satoja. Portugalilaiset yrittivät perustaa siirtokuntiakin Newfoundlandin rannikolle, mutta ilmanala oli heille liian kylmää; siirtokunnat eivät voineet kehittyä kalastusasemia suuremmiksi. Englantilainen Hakluyt, tunnettu matkakertomuksien kokooja, sanoo Newfoundlandin vesillä v. 1578 käyneen 400 kalastajalaivaa, joista silloin neljäsosa oli englantilaisia. Mutta olot olivat muutoin puolen vuosisadan kuluessa sikäli muuttuneet, että satamat enimmäkseen olivat Englantilaisten hallussa.

Kalastajalaivain havainnot eivät tulleet kirjallisten piirien tietoon, mutta tehtiin kuitenkin näihin aikoihin muutamia tutkimusretkiäkin. Seuraavassa kerromme tarkemmin Ranskalaisten retkistä, mutta sitä ennen mainitsemme lyhyesti pari englantilaista yritystä. Kuningas Henrik VIII lähetti v. 1527 John Rut nimisen meriupseerin kahdella laivalla tutkimaan »Suurkaanin maita» ja tunkeutumaan kauemmaksi länteen kuin edelliset purjehtijat. Menetettyään toisen laivansa Labradorin rannikolla Rut toisella purjehti rannikkoa etelään päin New Yorkin seuduille saakka ja palasi sitten kotimaahan. Toisen retkikunnan varusti Hore niminen innokas maantieteilijä, joka houkutteli kolmisenkymmentä lontoolaista, enimmäkseen lakimiestä, ottamaan retkeen osaa. He lähtivät matkaan v. 1536 ja tekivät monta mieltäkiinnittävää havaintoa, kunnes Newfoundlandin rannikolla ruokavarat loppuivat. Nälänhätä sai semmoisen vallan, että muuan merimies tappoi toverinsa, kun he olivat yhdessä juuria kaivamassa. Kun tapaus tuli tunnetuksi, niin kapteeni kokosi miehensä ja piti heille puheen, jossa hän liikuttavin sanoin kehotti välttämään sitä kataluutta, että ruvettiin toinen toisiaan syömään, ja käski kaikkia katumaan ja rukoilemaan apua. Siitä huolimatta nälänhätä lisääntyi niin, että lopulta päätettiin arpoa, kuka tapettaisiin. »Mutta Jumala armossaan lähetti satamaan samana yönä ranskalaisen laivan, jolla oli runsaasti ruokavaroja.» Nälkiintyneet englantilaiset saivat petoksen kautta laivan haltuunsa, vaihtoivat laivaa ja jättivät oman tyhjän aluksensa ranskalaisille. Ranskalaisten päähänkään ei pälkähtänyt ruveta toisiaan syömään; he olivat päinvastoin pyydysretkellä ja riistaa oli sekä metsissä että meressä runsaasti. Muutaman kuukauden kuluttua hekin hyvissä lihoissa palasivat kotimaahan ja vaativat paikalla Henrik VIII:lta vahingonkorvausta, joka heille auliisti maksettiin. Niin päättyi lakimiesten retki, ainoa laatuaan tällä rannikolla.

Giovanni di Verrazzano.

Vaikka Bretagnesta jo kuudennentoista vuosisadan alussa joka vuosi purjehti kymmenittäin laivoja »Bacallaoksen» kalarikkaudesta osansa ottamaan, niin eli Ranskan hallitus kuitenkin hidas virallisesti esiintymään vesillä, joita sen eteläiset naapurit väittivät omaisuudekseen. Mutta lopulta kuningas Frans I arveli, että hänellä oli yhtä hyvä oikeus Aatamin perintöön kuin Espanjan ja Portugalinkin kuninkailla ja varusti retkikunnan. Kuvaavaa italialaisten suurelle purjehtija-arvolle ja maailmantuntemukselle on, että ensimäistä ranskalaistakin retkikuntaa johti italialainen.

Giovanni di verrazzano, joka oli Firenzestä kotoisin, tarjoutui näyttämään Ranskalaisille tietä Kiinaan. Frans I varusti retkeä varten neljä laivaa ja Verrazzano lähti Diepestä matkaan lopulla vuotta 1523. Aika oli huonosti valittu; kaksi laivaa kärsi haaksirikon jo Bretagnen rannikolla, kolmannen Espanjalaiset, joiden kanssa Ranska kävi sotaa, anastivat Madeiran luona, ja Verrazzanon täytyi yhdellä ainoalla laivalla lähteä Madeirasta viillettämään valtameren poikki. Hän tapasi Pohjois-Amerikan rannikon 34 leveyspiirin vaiheilla, Kap Hatteraan eteläpuolella. Purjehdittuaan jonkun matkaa vielä kauemmaksi etelään hän palasi takaisin ja etsiskeli koko rannikon aina Newfoundlandin pohjoisosiin saakka. Palmuvyöhykkeestä, johon rannikon eteläosa vielä kuuluu, hän asukkaitten kanssa hyvässä sovussa kauppaa tehden tuli lauhkeiden lehtimetsäin rannikolle ja vihdoin havupuurannikolle, joka oli sen pohjoispuolella. Voidakseen tarkkaan piirtää rannan hän purjehti päivät ja oli yöt ankkurissa. Verrazzano löysi Hudson joen suistamon ja nousi veneellä kappaleen matkaa tätä ihanaa, alkuosalta vuonomaista jokea, jossa oli riittävästi vettä ja suojaa suurimmillekin laivoille. Koillista kohti edelleen laskiessaan hän löysi Rhode-Islandin ja kohtasi metsästysintianeja, kookasta ja verraten vaaleaihoista kansaa, jolla oli vaskiset koristeet, mutta kultaa ei ensinkään. Narraganset-lahdessa, jonka Verrazzano selittää, niin että sen kuvauksesta hyvin tuntee, hän viipyi kauemman aikaa kauppaa tehden. Hän aivan oikein arveli tämän oivan sataman olevan Rooman tasalla, mutta ilmanalan paljon kylmemmän. Verrazzano varmaan oli ensimäinen, joka huomasi Pohjois-Amerikan ilmanalan kylmyyden Europan vastaaviin leveyksiin verraten. Kauempana pohjoisessa, jossa maa muuttui kolkommaksi ja asukkaat vihamielisemmiksi, hän tunkeutui jonkun matkaa maan sisään aseellisen joukon keralla. Vuoriset rannat vuonoineen hänen mielestään muistuttivat Dalmatian rantoja. Vasta Newfoundlandin rannikolla hän keskeytti retkensä, koska ruokavarat alkoivat loppua, ja palasi Dieppeen, josta hän lähetti kuninkaalle laajan selonteon matkastaan. Tämä on vanhin kertomus Pohjois-Amerikan itärannasta, mitä on olemassa. Verrazzano oli sivistynyt mies, tunsi klassikot, teki sattuvia huomioita ja kirjotti havaintonsa viehättävään muotoon.

Ranskalla oli kuitenkin siihen aikaan niin paljon sotimista, ettei kuningas Frans I ennättänyt hyväkseen käyttää matkan tuloksia.

Esteban Gomez.

Espanjakin vuorostaan ennen pitkää kävi levottomaksi, että Koillis-Amerikassa ehkä kalastettiinkin ja anastettiin maita, siirtokuntia perustettiin alueilla, jotka paavi oli sille antanut. Ferdinand ja hänen seuraajansa aikoivat monta kertaa lähettää retkikunnan asiata tutkimaan, mutta Länsi-Intian puuhain vuoksi aikeen toteuttaminen siirtyi vuodesta vuoteen. Mutta kun Ranskakin alkoi levitellä sinne yritteliäisyyttään, niin ei Espanjassa maltettu pysyä kauempaa toimettomina.

Vuotta myöhemmin kuin Verrazzano purjehti Pohjois-Amerikan itärannikon portugalilainen Esteban Gomez, sama Espanjan palvelukseen mennyt luotsi, joka hylkäsi Magalhãesin ja »S. Antoniolla» palasi salmesta takaisin Espanjaan. Hän piirsi mainitun rannikon kartan, jonka sitten Diego Ribeiro ja muut yleisten karttain laatijat jäljensivät. Gomez haki, samoin kuin kaikki muutkin, salmea Tyveneen mereen. Hän palasi Espanjaan marraskuussa 1525, mukanaan joukko vangiksi otettuja intianeja, joilla matkan kustannukset suoritettiin.

Jacques Cartierin retket Canadaan.

Pohjois-Amerikan koko länsiranta oli saatu tutkituksi ja osapuilleen kartutetuksi, kun Jacques Cartier v. 1534 teki Laurentin lahteen ja jokeen ensi matkansa. Tämä urhea bretagnelainen purjehtija oli ensimäinen, joka näillä kulmilla tunkeutui suuren manteren sisäosiin. Hänen matkainsa merkitys oli tavallista suurempi, sillä niiden kautta Canada moniksi ajoiksi tuli Ranskaan liitetyksi ja sai pysyvän ranskalaisen asutuksen.

Cartier syntyi St. Malossa Bretagnessa v. 1491 ja oli siis ensi matkalleen lähtiessään 43 vuoden ikäinen. Hän näyttää nuorempana käyneen Brasiliassa, jonka rantoja Ranskalaiset himoitsivat ja yrittivät anastaakin. Ranskalaiset ja varsinkin bretonilaiset alukset olivat jo tottuneet vuosittain purjehtimaan Newfoundlandin ja Uuden Skotlannin vesille, niin että reitti ja sen purjehduksen tavat olivat hyvin tunnetut; Laurentin lahti oli kuitenkin vielä ainakin osaksi tuntematon. Cartier sai Ranskan hallitukselta kaksi laivaa, joilla hänen piti tutkia, eikö niiltä seuduin olisi salmea Tyveneen mereen; laivat olivat vain kuudenkymmenen tonnin vetoisia, miesluku 61.

Funk-saari.

Matka Atlantin meren poikki oli sangen nopea; kahdenkymmenen päivän kuluttua saavuttiin Newfoundlandin itärannalle, jota seuraillen purjehdittiin pohjoista kohti Belle Isle salmeen, Newfoundlandin ja Labradorin väliin. Paljon jäitä tavattiin, sillä kesä tuskin oli vielä alkanut. Cartier poikkesi särkillä olevalle Funk-saarelle, joka ei ollut kuin yhden lieuen (4 kilometr.) ympärimitaten, mutta niin suunnattoman täynnä merilintuja, »ettei sitä olisi pitänyt mahdollisena, ellei olisi omin silmin nähnyt.» Cartier ihmetteli kovasti tätä lintusaarta ja kirjotti siitä pitkän selonteon. Väkensä hän antoi koota siipikarjaa tynnörikaupalla eväitten lisäksi. Vaikka saari oli 14 lieuen päässä maasta, niin uivat jääkarhut kuitenkin sinne ahmimaan: Ranskalaiset näkivät erään hyppäävän veteen heidän saapuessaan. »Se oli sen kokoinen kuin lehmä ja valkoinen kuin joutsen.» He eivät saaneet sitä tapetuksi, mutta tapasivat sen seuraavana päivänä puolivälissä matkalla Newfoundlandiin, ja se ui melkein yhtä nopeaan kuin he purjehtivat. Veneillä takaa ajaen karhu saatiin kiinni ja tapettiin. Liha oli heidän mielestään yhtä maukasta kuin kaksivuotiaan mullikan.

Labradorin rannikko.

Toukokuun 27 p. Cartier saapui Belle-Isle salmeen, joka ehkä on sama kuin Thorfinn Karlsefnin »Straumfjord». Purjehdittiin salmeen ja seurattiin Labradorin etelärannikkoa. Mutta se oli niin karua, että Cartier jonkun matkaa länttä kohden sitä seurattuaan jätti sen. »Jos maanlaatu olisi yhtä hyvä kuin satamat, niin se olisi mainio tilaisuus. Mutta sitä ei edes voi uudeksi maaksi sanoa, vaan kivikoksi. rumaksi kalliokoksi, paikaksi, joka on omiaan metsänpedoille, sillä koko tässä pohjoisessa maassa en nähnyt käsikärryllistäkään hyvää multaa, vaikka poikkesin maalle monessa kohden. Eikä »Valkoisen hiekan saaressa» ole mitään muuta kuin sammalta ja siellä täällä hajallaan matalia orjantappurapensaita, nekin kuihtuneita ja kuivia. Totisesti minä luulen tämän olevan sen maan, jonka Jumala antoi Kainin perintöosaksi.»

Laurentin lahti.

Cartier sen vuoksi purjehti salmen poikki ja alkoi seurata Newfoundlandin länsirantaa etelää kohti. Myrsky ajoi hänet sitten keskelle lahtea, josta hän löysi useita suurempia ja pienempiä saaria. Niistä varsinkin pieni Brion saari häntä miellytti. Sitä kiersi hiekkaranta ja saari oli täynnään kauniita puita, niittyjä ja kenttiä, joilla kasvoi luonnonvaraista viljaa ja niin kauniita ja vahvoja kukkivia herneitä kuin suinkin missään Bretagnessa; ja ne näyttivät kuin kylvetyiltä. Kuvaus muistuttaa islantilaisen saagan Viinimaata, vaikkei Cartier varmaankaan ollut kuullut Pohjanmiesten retkistä. Siellä oli runsaasti karviaismarjoja, mansikoita ja Provencen ruusuja, persiljaa ja muita hyvänhajuisia kasveja. Brion saari ei nykyisin näytä semmoiselta paratiisilta, mutta Cartieria, joka tuli kolkosta Labradorista, vastakohta viehätti. Saaren ympärillä »oli villieläimiä, jotka olivat suuren härän kokoisia, ja niillä oli suussaan kaksi torahammasta niinkuin elefanteilla.» Laurentin lahdessa vilisi siihen aikaan vielä mursuja ja Cartier näyttää nyt nähneen niitä ensi kerran. Ne seuraavina aikoina hävitettiin lahdesta sukupuuttoon, mutta vielä v. 1775 nähtiin Magdalena ja Anticosti saarilla moniaita. Cartierin miehet löysivät erään rannalta makaamasta,- mutta se pääsi karkaamaan, ennenkuin he saivat sen kiinni.

Etelää kohti purjehtien saavuttiin sitten Prinssi Edwardin saaren pohjoiselle rannalle, jonka hedelmällinen ihana luonto viehätti Cartieria, vaikk’ei hän satamain puutteessa voinutkaan käydä sinne ankkuriin. Puut olivat ihmeteltävän kauniit ja hyvänhajuiset, seeterit, männyt, marjakuuset, jalavat, saarnet, pajut ja muut, tuntemattomat. Missä metsää ei ollut, siellä maanlaatu oli hyvä ja se kasvoi runsaasti punaisia ja valkoisia karviaismarjoja, herneitä, mansikoita, vadelmia ja luonnonvaraista viljaa, joka oli rukiin näköistä ja ikäänkuin kylvettyä. Ilmanala oli miellyttävää ja lämmintä. Siellä oli kyyhkysiä ja kanalintuja ja monenlaisia muita lintuja. Uuden Brunswickin rantaa seurattiin pohjoista kohti ja etsittiin syvälle maahan ulottuvasta Chaleur lahdesta salmea, mutta lahti päättyi ja pettymys oli suuri. Siellä tavattiin maanasukkaitakin. Gaspé niemellä, joka on Laurentin joen suistamolahden eteläpuolella, tavattiin enemmän intianeja, jotka olivat saapuneet sinne Quebekin seuduilta makrillin pyyntiin. Ne olivat huronilais-irokesilaista rotua ja sekä kieleltään että muodoltaan toisenlaisia kuin heidän ennen näkemänsä. He tulivat avomielisesti ja vapaasti laivoille, miehet, naiset, lapset, ja lauloivat ja tanssivat, osottaakseen iloaan Ranskalaisten tulon johdosta. Mutta he vaativat Cartieria poistamaan Gaspé lahteen pystyttämänsä ristin, sillä maa oli heidän. Cartier anasti erään päällikön kaksi poikaa viedäkseen heidät Ranskaan kieltä oppimaan; siitä oli aluksi syttyä sota, mutta lopulta Taignoagny ja Domagaya mielisuosiolla lähtivät mukaan, antoivat tovereilleen vanhat vaatteensa ja pukeutuivat ranskalaiseen pukuun.

Cartier ei eteenpäin purjehtiessaan huomannut poiketa Laurentin jokeen, koska hän, ehkä kangastuksen vuoksi, luuli siinä olevan lähellä lahdenpohjan, vaan hän laski Anticosti saarelle ja melkein purjehti sen ympäri, nähden saaren pohjoispäästä länttä kohti leveää salmivettä niin pitkältä kuin silmä kantoi. Hän päätti, että se vihdoinkin oli etsitty salmi, mutta ei purjehtinut sen kauemmaksi, vaan palasi Belle Isle salmen kautta valtamerelle, koska retkikunta ei ollut varustettu talvea viettämään. Cabotin salmi, joka on Newfoundlandin eteläpuolella ja pohjoista salmea monta vertaa leveämpi, oli Cartierille tuntematon, vaikka monet muut purjehtijat epäilemättä olivat sen nähneet. Tutkittuaan näin Laurentin lahden kaikki rannat Cartier myrskyisen matkan jälkeen pienillä laivoillaan palasi takaisin, saapuen St. Malohon 5 p. syyskuuta.

Toinen retki.

Kiiruimman kautta hän alkoi varustaa uutta retkeä; jo lokak. 30 p. hänellä oli sitä varten Ranskan amiraalin valtuudet. Cartierin piti varustaa kolme laivaa viideksitoista kuukaudeksi ja seuraavana kevännä lähteä matkaan. Kertomus tästä matkasta painettiin v. 1545; se on maailman harvinaisimpia kirjoja, sillä yksi ainoa kappale on British Museumissa tallella. Toukokuun 16 p. 1535 Cartier kaiken väkensä keralla vastaanotti sakramentin St. Malon tuomiokirkossa, jonka jälkeen piispa siunasi heidät matkalle. Cartierin laivoista suurin oli 120 tonnin, pienin vain 40 tonnin vetoinen, mutta yhtä pienillä aluksilla kuljetaan vielä tänä päivänäkin Atlantinmeren poikki, Amundsenin »Gjöan» vain mainitaksemme.

Toukok. 19 p. retkikunta lähti matkaan, mutta Cartierilla ei nyt ollut Atlantin merellä yhtä hyvä onni kuin ensimäisellä matkalla; hän sai kokea viisi viikkoa mitä pahimpia säitä, vastatuulia, sumua ja kovia myrskyjä, niin että laivat ajautuivat erilleen, eivätkä toisiaan nähneet, ennenkuin oli tultu sovittuun yhtymäpaikkaan, Blanc Sablon lahteen, joka on Belle Isle salmessa Labradorin rannalla. Pitkin Labradorin etelärantaa purjehdittiin länttä kohti, pitäen kaiken aikaa tarkkaan silmällä, avautuisiko mistään kohdasta salmea. Kun oli tultu Anticostiin, niin molemmat intianit, jotka palasivat retkikunnan keralla Ranskasta, alkoivat tuntea rannan. Cartier purjehti Laurentin joen suistamolahden poikki Gaspé rannikolle. Tällä välillä nähtiin valaita niin suunnattomat määrät, että se Cartierin mielestä oli käsittämätöntä; valaatkin ovat, samoin kuin mursut, sen jälkeen hävinneet. Molemmat intianit kertoivat suuresta Hochelaga joesta, joka lahteen laski, ja sanoivat sen kapenevan koko matkan aina Canadaan saakka; Canadalla, joka nimi nyt ensi kerran kuultiin, he tarkottivat Quebekin seutuja. Nämä tiedot olivat Cartierille suuri pettymys, sillä hän etsi salmea. Hän kuitenkin vielä mitä tarkimmin tutki pohjoisrantaa, toivoen salmen siltä puolelta vihdoinkin löytyvän, mutta kaikki etsiskelyt olivat turhat. Moisie joen suulla hän näki ihmeellisiä kaloja, joilla oli hevosen muoto, ja molemmat intianit kertoivat niiden yöksi menevän maalle, mutta päivät meressä elävän, mitä eläimiä nämä kummat otukset olivat, siitä ei ole koskaan selvyyttä saatu.

Laurentin joessa.

Koko kesä kului näissä etsiskelyissä; syyskuun ensimäisenä päivänä Cartier päätti laivoineen laskea joen suistamoon ja nousta Canadaan, molempien intianiensa kotipaikoille. Hän tuli Saguenay joelle, jonka alaosa pitkät matkat on jylhää vuonoa, ja tapasi sen suulla kalastavia intianeja. He olivat tulleet Saguenay maasta, jonka molemmat tulkit sanoivat olevan sillä puolella, Laurentin eli Hochelaga joen pohjoispuolella. Tämä nimitys kuitenkin näyttää olleen häälyvä, sillä ylempänä sillä nähtävästi tarkotettiin suurien järvien seutuja. Saguenayn suulla nähtiin suunnattomat parvet aivan outoja eläimiä, valkoisia valaita, jotka viihtyivät vain suolaisen ja suolattoman veden sekaantumisrajoilla. Tämä valas oli beluga (Delphinapterus leucas), jonka suosituimpia tyyssijoja Laurentin joen suistamo yhä vieläkin on.

Quebekin seutu oli Taignoagnyn ja Domagayan varsinainen koti, siellä olivat heidän ystävänsä ja sukulaisensa. Saarella, jonka luo laivat menivät ankkuriin, oli intianeja kalassa; he lähtivät pakoon, mutta kun molemmat Ranskassa käyneet intianit heitä kutsuivat takaisin ja ilmottivat nimensä, niin keräytyi paikalle paljon väkeä, miehiä, vaimoja ja lapsia, ja he tanssivat ja pitivät iloa. Ravintoaineita tuotiin ja lahjoja annettiin. Seuraavana päivänä tuli Donnaconna, »Canadan herra», jokea laskien kahdellatoista kanootilla, paljon väkeä mukanaan. Hän tuli kapteenin laivaan ja Taignoagny ja Domagaya kertoivat hänelle Ranskassa näkemistään ihmeistä ja ystävällisestä kohtelusta, joka oli tullut heidän osakseen. Kertomus teki päällikköön mitä parhaimman vaikutuksen.

Cartier oli erinomaisen ihastunut maahan; Quebekin maisemat ovatkin verrattomat varsinkin syysaikaan. Ranskalaiset retkeilivät lähiseutuihin ja Donnaconna itse näytteli heille maataan. Cartieria väsytti hänen suunnaton puheliaisuutensa, mutta kaikkien, jotka seuraavinakin aikoina tulivat Huronien kanssa tekemisiin, täytyi oppia kärsivällisesti heitä kuulemaan. Valittiin talviaseman paikka ja ryhdyttiin viipymättä varustuksiin. Pienimmällä laivallaan Cartier päätti vielä syksyllä käydä Hochelagassa, joka oli nykyisen Montrealin seuduilla, mutta Domagaya ja Taignoagny eivät suostuneetkaan lähtemään oppaiksi, vaan koettivat estää Cartieriakin lähtemästä ja samalla salassa yllyttivät maanmiehiään Ranskalaisia vastaan. Donnaconna kielsi ketään väestään lähtemästä Ranskalaisten keralla. Viimeinen keino, jota käytettiin Cartierin pelottamiseksi Hochelagaan lähtemästä, oli muuan omituinen näytelmä. Intianeja kokoontui metsiin laivain läheisyyteen suuret joukot, ja auringonlaskun aikaan tuli äkkiä jokea laskien kanootti, jossa oli kolme henkeä; nämä olivat koirannahkoihin puetut, naamat mustatut, päässä pitkät sarvet. Nopeaan meloen myötävirtaan, Ranskalaisiin katsomattakaan, he kulkivat heidän ohitseen ja kääntyivät sitten rantaan. Keskimäinen piruista piti puheen, ja paikalla, kun kanootti rantaan koski, kaikki kolme kaatuivat pitkäkseen ikäänkuin kuolleet. Intianit kantoivat heidät kaikki metsään ja pian koko seutu kaikui heidän valituksistaan. Hyväksi lopuksi Taignoagny ja Domagaya tulivat heille monilla eleillä ja huudoilla ilmottamaan, että heidän jumalansa Cudragny oli lähettänyt Hochelagasta sanan siellä olevan niin paljon jäätä ja lunta, että jokainen, joka sinne lähtisi, saisi surmansa Cartier antoi tähän ilveilyyn halveksivan vastauksen, intianit huutaen ja hyppien juoksivat ulos metsästä ja molemmat tulkit sitten ilmottivat, ettei Donnaconna päästäisi Cartieria lähtemään, ellei hän jättäisi Stadaconaan eli Canadaan panttivankeja, kunnes palaisi. Mutta kaikista näistä juonista huolimatta Cartier lähti, otti mukaansa pienimmän laivan, kaksi venettä ja viisikymmentä merimiestä ynnä retkelle lähteneet vapaaehtoiset herrasmiehet. Saman verran väkeä jäi molempia suurempia laivoja vartioimaan.

Maa miellytti Cartieria erinomaisesti, viljavat lakeudet. upeat metsät tammineen, jalavineen. saarnineen. kastanjoineem, setrineen ja orapihlajineen. Cartierin mielestä ei missään ollut parempaa. Varsinkin häntä ihmetytti viiniköynnösten rehevyys. Ne hänen mielestään melkein näyttivät istutetuilta. Rypäleet eivät tosin olleet niin suuria ja makeita kuin Ranskassa, mutta siihen tietysti oli syynä hoidon puute. Joen rannoilla oli majoja ja niissä kalastajia, ja intianit tulivat pelvotta tervehtimään muukalaisia ja tuomaan heille kaloja. Pietarin järveen, joka on joessa leveämpi kohta, jätetttiin laiva ja jatkettiin veneillä matkaa.

Hochelaga.

Oli lokakuun 2 päivä. kun Cartier veneineen saapui Hochelagaau. Enemmän kuin tuhannen henkeä tuli alas rautaan, karkeloiden lausumaan vieraat tervetulleiksi, miehet, naiset ja lapset eri joukoissa. Ranskalaisten veneet kannettiin täyteen kalaa ja maissijauhoista leivottuja leipiä. Cartier antoi heille pieniä lahjoja. Kun Ranskalaiset hämärtäessä lähtivät veneihinsä illalliselle ja nukkumaan, niin intianit tekivät tulia ja karkeloivat kaiken yön rannalla. Aikaisin seuraavana aamuna Cartier väkensä keralla pukeutui parhaisiin vaatteihinsa ja valmistautui käymään kaupungissa. Joukossa olivat herrasmiehet ja kahdeksankolmatta merimiestä. Kolme intiania oppaina, hyvin asestettuina ja hyvässä järjestyksessä marssien joukko astui rannasta paljon kuljettua tietä kaupunkiin. Viisi kuusi kilometriä astuttuaan he tulivat suurelle tulelle, jonka luona eräs päällikkö monen miehen keralla kehotti heitä lepäämään; Ontarion Irokesien kesken on yhä vielä vallalla samanlainen tapa lausua vieraat tervetulleiksi. Sitten seurasivat tavanmukaiset pitkät puheet ja lahjain anto. Kun oli kuljettu vielä pari kilometriä, niin alkoivat intianien viljavainiot ja niiden keskellä, vuoren juurella, oli Hochelaga. Se oli pyöreä, kolmenkertainen hirsivarustus ympärillään. Keskimäisen hirsiaidan hirret seisoivat pystyssä, sisemmän ja ulomman aidan hirret sitä vastaan nojaten. Tämä varustus oli noin kahta keihäänmittaa korkea, hirret lujasti toisiinsa sidotut. Sisäpuolella kulki jotenkin korkealla maasta koko varustuksen ympäri silta, jolla oli varalla kiviä, millä työntää takaisin hyökkääjät. Varustuksessa oli vain yksi portti: sen sisäpuolella oli noin viisikymmentä taloa aukean torin ympärillä, jolla pidettiin tulia. Majat olivat viittäkymmentä askelta pitkät, kahtatoista leveät tai leveämmätkin. Ne oli kaarnalla peitetty, ja ullakossa oli varastoaitta. Samassa talossa asui monta perhettä; ne keittivät ruokansa samassa liedessä, joka oli majan keskellä, mutta joka perheellä oli oma makuuhuoneensa. Cartier näki maissia ensi kerran. Täällä hän niinikään tutustui intianien rahaan, »wampumiin» [wampumit olivat simpukankuorista koottuja vöitä], ja hankki tietoja sen saannista.

Kaupungissa Ranskalaisten osaksi tuli mitä lämpimin vastaanotto. Miehiä, naisia ja lapsia tunkeili heidän ympärilleen, jokainen tahtoi saada heitä käsin koskea, ja vieraitten, joita pidettiin yliluonnollisina olennoina, piti koskettaa lapsia, joita heidän luokseen kannettiin. Sitten levitettiin mattoja maahan, ja kun Cartier miehineen oli istuutunut, niin tuotiin sairaita, rampoja ja sokeita heidän parannettavikseen. Joukossa oli ylipäällikkökin eli aguhanna, joka merkein pyysi Cartieria sivelemään kuihtuneita jäseniään. Cartier, liikutettuna tästä luottamuksesta, luki ääneensä »In principio» (Alussa oli sana, ja se sana oli Jumalan tykönä, ja Jumala oli se sana), Johanneksen evankeliumin ensimäisen luvun, teki jokaisen yli ristinmerkin ja rukoili Jumalaa antamaan heille uskosta ja armosta tiedon, antamaan heille kristinuskon ja kasteen. Sitten hän otti rukouskirjansa ja luki verkalleen Vapahtajan piinahistorian, sanasta sanaan, viittaillen taivasta kohti ja tehden muita hartausliikkeitä, ja intianit kaiken aikaa kuuntelivat ja katselivat syvimmällä hartaudella. Tämä elävästi muistuttaa sitä vastaanottoa, joka tuli Columbuksen ja hänen miestensä osaksi Haitissa ja Cubassa. mutta ainoastaan alku oli samanlainen. Espanjalaiset tuota pikaa alkoivat kohdella uusia tuttaviaan petomaisella julmuudella. Ranskalaiset sitä vastoin loppuun saakka kohtelivat Canadan intianeja kiitosta ansaitsevalla tavalla, paljon paremmin kuin Hollantilaiset ja Englantilaisetkaan. jotka valtasivat saman rannikon etevämmät maat.

Cartier sitten nousi Hochelagan läheisyydessä olevalle vuorelle ja ihastui näköalaan, joka siltä oli joka taholle: Lännessä näkyi Ottawa joki järvineen, lounaassa Laurentin joki itse leveänä ja mahtavana; lähempänä oli koski, jonka kohina hiljaisena kesäiltana kuului vuorelle. Pohjoisesta siinti Laurentin maanselkä hedelmällisen laakson rajana, etelästä näkyivät New Yorkin valtiosta Adirondacks vuoristo ja Vermontista Green Mountains, näyttäen olevan todellista paljon lähempänä. Allaan hän näki intianikaupungin ja kauempana joessa veneensä. Ihastuneena näköalaan hän nimitti vuoren Mont Royaliksi. Sama nimi sillä on vielä tänä päivänä ja intianikylän paikalla on nykyisin komea suurkaupunki Montreal, joka nopeaan kasvaa umpeen vuoren ympärille. Sen joen, joka tuli lännestä, Hochelagalaiset sanoivat tulevan Saguenay maasta, jolla he luultavasti tarkottivat suurien järvien seutua. He näyttivät sieltä saamaansa vaskea, josta valmistettiin aseita ja muita esineitä; rautaa ei missään Amerikassa tunnettu ennen europpalaisten tuloa. Illan tullen Ranskalaiset palasivat veneilleen: intianit kantoivat •selässään niitä, jotka näyttivät väsyneiltä. He kaipauksella erosivat uusista ystävistään ja seurasivat pitkin rantaa veneitä aina pimeään saakka.

Talvi Quebekissä.

Palattuaan laivainsa luo Cartier huomasi, että niihin jäänyt väki sillä välin oli työskennellyt uutteraan ja rakentanut laivain läheisyyteen linnan vankoista hirsistä, vienyt linnaan tykkejä ja varustanut sen niin lujaksi, että intianien olisi ollut mahdoton vallottaa sitä rynnäköllä. Cartier kävi Donnaconnan luona ja huomasi kylässä olevan talveksi runsaasti ruokatavaroita. Päällikkö hänelle näytti viittä puulle pingotettua päänahkaa; ne oli otettu etelän puolessa asuvalta heimolta, jonka kanssa Stadaconan väki kävi sotaa. Cartier näki ensi kerran tupakkaa poltettavan; hän kertoo intianien täyttäneen itsensä savulla, kunnes sitä tuprusi ulos heidän suustaan ja sieraimistaan kuin huoneen savupiipusta. Taignoagny ja Domagaya koettivat jälleen yllyttää maanmiehiään Ranskalaisia vastaan, mutta eräät naapuripäälliköt heitä varottivat. Cartier kuuli huhuna kerrottavan, että kaukana lännessä oli suolaton järvi, jonka päätä ei kukaan ollut milloinkaan nähnyt. Ja lounatta kohti juoksi joki, jota myöten kuukaudessa tultiin semmoiseen maahan, jossa ei ollut jäätä eikä lunta, vaan runsaasti oransseja, omenia, pähkinöitä, manteleita ja muita hedelmiä vaikka kuinka paljon. Mutta kansa, joka siellä asui, kävi ainaista sotaa. Cartier päätti heidän tiedoistaan ja merkeistään, että se maa mahtoi olla lähellä Floridaa.

Cartier vahvisti linnaansa, koska intianien epäluotettavuus näytti lisääntyvän, ja varustautui sitten talvea viettämään. Vaikka Canadan talvi on niin ankara, niin eivät Ranskalaiset kuitenkaan näy pahoin vilua kärsineen. Pahempi oli tautien laita. Joulukuussa intianit alkoivat sairastaa jotain tautia, jonka vuoksi Cartier erotti väkensä kaikesta yhteydestä heidän kanssaan. Mutta tauti, joka oli keripukkia, ravinnon aiheuttama siis, levisi laivoihinkin ja teki kamalaa tuhoa. Se kaatoi sairasvuoteelle miehen toisensa jälkeen, niin että lopulta vain kymmenen kaikesta laivaväestä oli terveenä. Kuolleet haudattiin lumeen, kun ei voitu kaivaa hautoja jäätyneeseen maahan. Tauti valtasi alaa, kunnes vain kolme miestä kaikesta laivaväestä oli terveenä. Cartier itse pysyi terveenä ja koetti joka tavalla salata intianeilta väkensä huonon tilan. Heille uskoteltiin, että laivoissa ja linnassa toimitettiin kiireitä töitä. Intianit olisivat nyt voineet helposti tuhota koko retkikunnan, mutta Cartier onneksi sai heiltä salatuksi joukkonsa huonon kunnon.

Donnaconna oli miehineen lähtenyt talvimetsästykselle, mutta Domagaya oli jäänyt; Cartier tapasi hänet eräänä päivänä täysin terveenä, vaikka hän kymmenkunta päivää aikaisemmin oli ollut sairaana mitä huonoimmassa kunnossa. Domagaya kertoi ameda-puusta saaneensa parannuksen. Cartier sanoi palvelijansa sairastuneen, ja Domagaya antoi silloin kahden naisen tuoda sen puun havuja ja näyttää, kuinka niistä ja kuoresta tehtiin mehua, jota juotiin ja jolla haudottiin sairaita ruumiinosia. Pari ranskalaista maisteli ensiksi epäluulolla tätä outoa rohtoa, mutta sen vaikutukset tuntuivatkin melkein paikalla hyviltä, ja toisille tuli sitten semmoinen kiire saada samaa mehua, että tuota pikaa oli käytetty ison tammen kokoinen puu sen valmistukseen. Vaikutus oli ihmeteltävä; kuuden päivän kuluttua oli joka mies jälleen terve. He eivät olisi milloinkaan enää Ranskaa nähneet, kirjottaa Cartier, »ellei Jumala loppumattomassa hyvyydessään ja armossaan olisi heitä säälinyt ja antanut heille tietoa parannusaineesta kaikkia tauteja vastaan, parhaasta, mitä oli milloinkaan maan päällä nähty tai tietty.» Mutta viisikolmatta miestä oli jo ennättänyt tautiin kuolla. Ihmepuu, joka muut pelasti, oli Canadan balsamikuusi (Abies balsamea).

Kevät tuli vihdoin ja Donnaconna palasi miehineen metsältä, paljon muita intianeja mukanaan. Vanhat epäluulot virisivät. Donnaconna, joka jo oli vanhanpuoleinen mies, oli kertonut Cartierille paljon juttuja ihmeellisestä Saguenay maasta, joka oli kaukana lännessä. Siellä muka oli äärettömät määrät kultaa, hopeaa, rubineja ja muita rikkauksia. Hän oli myös omien puheittensa mukaan käynyt maassa, jossa ihmiset eivät syöneet ensinkään, ja semmoisessakin maassa, jossa ihmisillä oli vain yksi jalka. Cartier päätteli mielessään, että varmaan Ranskan kuningas ihastuisi, jos hän saisi »Canadan herralta» kuulla tämmöisistä ihmemaista, ja antaisi hänen lähteä uudelle matkalle. Pienimmän laivoistaan lahjotettuaan erääseen lähikylään, koska väkeä ei enää riittänyt kaikkiin, Cartier varustautui kotimatkalle. Sitten hän, juuri kun piti matkaan lähdettämän, antoi piirittää Donnaconnan ja joukon muita intianeja ja viedä heidät laivoihin. Kylässä syntyi suuri suru ja kaiken yötä intianit valittivat rannalla. Seuraavana päivänä sallittiin Donnaconnan pitää puhe maanmiehilleen ja ilmottaa Ranskalaisten luvanneen kohdella häntä hyvin ja tuoda hänet seuraavalla matkalla takaisin kansansa luo. Tämä jonkun verran rauhotti intianeja, ja Cartier antoi etevimpien miesten käydä laivoilla päällikköä tervehtimässä, kunnes ankkurit nostettiin ja lähdettiin matkaan. Ranskalaiset, jotka kaiken aikaa olivat petosta pelänneet, olivatkin siis itse ainoat, jotka todenteolla pettivät. Cartierin puolustukseksi sanottakoon, että hänen aikomuksensa oli tuoda ryöstetyt takaisin, kun he olivat Ranskassa vastavierailulla käyneet, maan nähneet ja oppineet ranskan kieltä ja kristinuskon alkeet. Cartier ei ryöstänyt orjia. Lähtö tapahtui toukok. 6 p., mutta vähän matkaa kuljettuaan Cartierin täytyi odottaa kymmenen päivää suotuisaa tuulta. Viime hetkeen saakka Donnaconnan väki kävi laivoilla päällikköään tervehtimässä ja lahjoja tuomassa. Lahjain joukossa oli suuri vaskipuukko, joka oli Saguenay maasta; se epäilemättä oli tullut Yläjärveltä saakka, joka oli intianien kupariteollisuuden pääpaikka.

Kotomatkalla purjehdittiin Cabotin salmen kautta, Bretonniemen ja Newfoundlandin välitse. Newfoundlandin etelärannalla tavattiin ranskalaisia kalastajalaivoja. St. Malohon Ranskaan saavuttiin 6 p. heinäkuuta.

Cartierin kolmas retki.

Ranskassa olivat asiat jälleen huonolla kannalla, kun Cartier kesällä 1536 palasi toiselta retkellään. Kaarle V valmisti hyökkäystä Etelä-Ranskaan, eikä Frans I:llä ollut aikaa kallistaa korvaansa Donnaconnan jutuille yksijalkaisista ja Saguenayn muista ihmeistä. Uutta retkikuntaa ei lähetetty, eikä Jacques Cartier voinut pitää sanaansa, että rosvotut intianit jo seuraavana vuonna tuotaisiin takaisin. He kaikin kuolivat, käännyttyään sitä ennen kristinuskoon. Ennen kuolemaansa Donnaconna kuitenkin ennätti tulla esitellyksi kuninkaalle maanmiestensä keralla. Vasta v. 1540 Frans kuningas taas joutui Canadaa ajattelemaan ja Cartier sai valtakirjat uutta retkeä varten. Hänen tuli tunkeutua aina Saguenay maahan saakka, sillä kuninkaan asettama komissioni oli vakuutettu siitä, että tuo maa jo oli Aasiaa; lisäksi hänen tuli perustaa siirtokunta. Mutta samana talvena Cartierin suosija, amiraali Chabot, kuoli, ja urhea merimies samalla menetti suojeluksensa. Kuningas nimitti retkikunnan ylijohtajaksi Jean François de La Roquen, Robervalin herran, ja Cartier sai seurata mukana vain luotsina. Roberval sai rajattoman vallan. Kun ei ollut muita halukkaita lähtijöitä, niin hänelle annettiin vankiloista väkeä aukkojen täyttämiseksi. Kun Robervalin valmistukset edistyivät hitaasti, niin sai Cartier käskyn lähteä matkaan edeltäpäin.

Cartierinkin matka oli kuitenkin myöhästynyt lähes kuukauden, otolliset itätuulet olivat lakanneet ja hänen täytyi luovia hitaasti meren poikki. Kun Robervalia ei kuulunut Newfoundlandiin sovitulle yhtymäpaikalle, niin Cartier purjehti yksin edelleen ja saapui elokuun lopulla Canadaan. Stadaconassa intianit kilvan riensivät maanmiehiään tapaamaan; heille ilmotettiin, että Donnaconna oli kuollut ja muut päässeet Ranskassa suuriksi herroiksi ja menneet siellä naimisiin, jonka vuoksi he eivät halunneetkaan palata takaisin. Intianit eivät ilmaisseet todellisia ajatuksiaan näiden uutisten johdosta, vaan olivat iloitsevinaan Ranskalaisten paluun johdosta, mutta siitä pitäen oli entinen luottamus hävinnyt. Cartier nousi sitten Laurentin jokea ylöspäin, kunnes kohtasi koskia ja tuli vakuutetuksi siitä, ettei vesitietä ollut mahdollinen nousta Saguenayhin. Talvi oltiin samassa paikassa kuin edelliselläkin kertaa; se näyttää kuluneen ilman ilmi taistelua intianien kanssa, mutta tiedot retken loppuvaiheista ovat hyvin niukat. Kun Robervalia ei seuraavanakaan kevännä kuulunut, niin Cartier lähti pois. Newfoundlandissa hän vihdoin tapasi esimiehensä, joka vaati häntä palaamaan takaisin, mutta Cartier oli menettänyt halunsa ja toiveensa, purjehti salaa yöllä pois ja palasi St. Malohon.

Roberval oli viivytellyt ja viivytellyt ja talven kuluessa harjottanut merirosvouttakin; vasta huhtikuussa 1542 hän lähti La Rochellesta matkaan, kolme laivaa ja täydet siirtokuntavarustukset mukanaan. Vielä Newfoundlandissakin aikailtuaan, ratkaisten ranskalaisten ja portugalilaisten kalastajain riitoja, hän heinäkuussa saapui Stadaconaan ja valtasi Cartierin rakentaman linnan. Talvi vietettiin suuressa kurjuudessa, sillä Robervalin väki oli kehnoa joukkoa. Roberval jonkun hirtätti, toisia vangitutti, toisia ruoskitutti, sekä miehiä että naisia, ja sai siten kurin ylläpidetyksi. Intianejakin säälitti hänen väkensä kurjuus, niin että he itkivät. Kaiken surkeuden lisäksi rupesi keripukki tekemään tuhojaan ja siihen kuoli viisikymmentä. Kesällä 1543 Roberval kahdeksalla veneellä teki retken Saguenayta kohti, mutta ei näy kanaksikaan päässeen. Loppukesällä hän kaiken väkensä kanssa meni jälleen laivoihinsa ja palasi Ranskaan.

Jacques Cartier eli loppuikänsä kotikaupungissaan St. Malossa, jonka vanhoissa asiakirjoissa hänet usein mainitaan kasteentodistajana, eräässäkin sanoilla »kapteeni Jacques Cartier ja muita hyviä juomaveikkoja», kaikessa vakavuudessa. Hän kuoli v. 1557 kuudenkymmenenkuuden vuoden iässä. Columbukseen verraten Jacques Cartier oli sekä kasvatuksensa ja oppinsa että älynsä puolesta heikompi: mutta hän oli rohkea, erinomainen johtaja ja taitava purjehtija. Vaikk’ei hänen retkiensä merkitys ollutkaan yhtä suuri kuin Columbuksen, niin määräsivät ne kuitenkin Canadan ja sen takamaiden kohtalon moneksi vuosisadaksi.

Cartierin jälkeen kului monta vuosikymmentä, ennenkuin seuraava suuri retkikunta saapui Canadaan eli »Uuteen Ranskaan», joksi maata oli ruvettu sanomaan; mutta pyyntimiesten ja turkisten kauppiaitten kesken se alkoi tulla yhä paremmin tunnetuksi. Vähitellen vakautui joelle Laurentin joen ja merenlahdelle Laurentin lahden nimi (Sinus St. Laurentii Whytflietin kartassa v:lta 1597), vaikka nämä nimet eivät näykään olevan Ranskalaisten antamat. 1588 eräs Cartierin perillinen sai kauppayksinoikeuden Uudessa Ranskassa, mutta St. Malon kansalaisten vastarinnan vuoksi tämä yksinoikeus peruutettiin. Ranskalaisten kanssa kilpailivat turkisten ostajina Ranskan ja Espanjan Baskit, jotka saavuttivat intianien kesken niin paljon suosiota, että sanottiin näiden ei tahtoneen muille myydäkään. Baskit lisäksi harjottivat Laurentin lahdessa tuottavaa valaanpyyntiä. Ranskalaisilla oli seuraavan vuosisadan alussa täysi työ karkottaessaan heidät näiltä rannoilta ja vesiltä.

V. 1578 Ranskan kuningas Henrik III uudisti Robervalin varakuningas-oikeudet, antaen ne eräälle hänen jälkeläiselleen. Tämä varusti retkikunnan, jonka jäsenet suureksi osaksi olivat vankeja, ja purjehti Atlantin poikki. Epätietoisena siitä, mihin siirtokuntansa perustaisi, hän vei varastonsa ja viisikymmentä vankia Sable saareen, joka on Uuden Skotlannin edustalla valtameressä, ja lähti itse siirtokunnan paikkaa hakemaan. Mutta ankara myrsky ajoi hänen laivansa takaisin Ranskaan ja vangit jäivät saareen. Ruokaa heiltä ei puuttunut; heillä oli varastot, Portugalilaisten saarelle tuomaa karjaa ja meren loppumaton riistarunsaus. Mutta pian rikkoutui sopu ja saarella alkoi kamala viha, vaino ja murhaaminen, jota kesti viisi vuotta, kunnes asia tuli Ranskan kuninkaan tiedoksi; hän lähetti viipymättä laivan pelastamaan onnettomia. Kuninkaan eteen tuotiin yksitoista hylkeennahkoihin puettua, pitkätukkaista, pitkäpartaista miestä, ainoat, mitä oli viidestäkymmenestä henkiin jäänyt. He olivat koonneet jonkun verran nahkoja, mutta tämän omaisuuden oli kapteeni heiltä ryöstänyt; hänet täytyi oikeudenkäynnin kautta pakottaa antamaan nahkat kurjille takaisin.

Tähän kammon saareen liittyi sitten muuan legenda, joka vielä tänä päivänä viihdyttää sen merenkeskellistä yksinäisyyttä. Kalastajat kertovat, että saarella oli vankien kanssa ollut munkki, joka uupumatta, vaikka turhaan, koetti taivuttaa heitä parempaan elämään. Kun laiva saapui pelastamaan eloon jääneitä, niin hän ei suostunutkaan lähtemään. Hän oli kuolemansairaana, muutaman tunnin kuluttua hänen taistelunsa päättyisi ja tuuli saisi haudata hänet alati lentävään hiekkaan. He siis jättivät hänet. Mutta taru kertoo hänen sitten parantuneenkin ja eläneen monta vuotta, hoitaen pientä puutarhaansa, rukoillen ja mietiskellen ja kooten merestä simpukoita ravinnokseen. Kun valtameri ajoi rannalle haaksirikkoisia merimiehiä, niin ne häneltä saivat apua ja lohdutusta, ja usein kävi mannerrannalta kalastajia hänen luonaan. Nämä toivat hänelle messun pitämiseksi tarvittavat esineet, ja hän antoi heille neuvoa ja lohdutusta. Pyhän munkin henki vielä tänä päivänä liikkuu hänen koettelemuksensa ja voittonsa paikoilla. Kalastajat joskus luulevat näkevänsä hänet kauniilla säällä rannalla kävelemässä taikka saaren korkeimmalla kohdalla, ulkopiirteet sinitaivasta vastaan kuvautuen. Toisin ajoin he taas luulevat näkevänsä hänen haahmonsa kirkkaana mustaa myrskypilveä vastaan, kohottaen käsiään kuin alttarin juurella, rukoillen vaarassa olevien merimiesten pelastukseksi, taikka antaen synninpäästön ja siunauksen, milloin hyökyaalto kohottaa aluksen harjalleen musertaakseen sen rantaa vastaan kappaleiksi.

Taistelu merien vapaudesta.

Kuningatar Elisabethin noustessa valtaistuimelle ei vielä mikään viitannut siihen, että Englannista tulisi suurvalta, kaikkein vähimmän siirtomaavalta. Espanja ja Portugal pitivät sekä Uutta maailmaa että Intiaa hallussaan, niiden omistusoikeuden oli vahvistanut paavi bullillaan, joita kunnioittivat useimmat Europan maat, vieläpä suuri osa kuningattaren omista alamaisistakin. Espanjalaiset ja Portugalilaiset olivat osottautuneet voittamattomiksi sekä maalla että merellä. Vasco da Gaman, Albuquerquen, Columbuksen, Corteksen ja Pizarron nimet olivat syystä kuulut kautta Europan. Kaikki idän ja lännen aarteet tulvivat Lissaboniin ja Sevillaan. Molempien latinalaisten kansojen urhoollisuus, uhrautuvaisuus, harras katolilaisuus ja lojalisuus kuningastaan kohtaan vakuuttivat niille vaikutusvallan, jota näytti olevan mahdoton murtaa.

Englannin asema oli toinen. Sillä ei kuningatar Marian kuollessa ollut armeijaa sen enempää kuin laivastoakaan. Rahasto oli tyhjä, ulkomaisia vihollisia joka puolella. Skotlanti oli vielä itsenäinen ja uhkasi Englannin rauhaa. Irlanti oli tosin kukistettu, mutta tyytymätön, Ranska vaarallinen vihollinen. Englannissa itsessäänkin vallitsi uskonriitain vuoksi katkera hajaannus, tyytymättömyys saattoi millä hetkellä hyvänsä puhjeta ilmiliekkeihin, jos joku ankarampi vastoinkäyminen kohtasi.

Merirosvouden kultainen aika.

Espanjalla ei sen vuoksi näyttänyt olevan suurta syytä pelätä Englannin, ja vielä vähemmän Hollannin kilpailua. Mutta näiden molempien maitten rannoilla oli kasvanut urhea ja karkaistu merimiesväestö, joka ei aikonut jäädä osattomaksi vasta löydetyistä merentakaisista rikkauksista, vaikkapa täytyisi taistella, ja vaikka ne olisi kuinka monella paavin bullalla suojeltu. He eivät edes kysyneet oman maan hallitukselta lupaa, kun rikkauksia houkutteli vierailla rannoilla, ja kaikkein vähimmän he pelkäsivät taistelua. Ne »meren koirat», joita näihin aikoihin alkoi vesille ilmestyä Devonin. Dorsetin ja Seelannin rannoilta, rakastivat myrskyisiä vapaita vesiä ja niiden myrskyistä vapaata elämää, vaikka he purjehtivatkin sillä tiedolla, että heidät otettaisiin vangiksi ja hirtettäisiin tai ammuttaisiin upoksiin, jos espanjalainen tai portugalilainen sattuisi vastaan tulemaan kyllin suurin voimin. Mutta enimmäkseen nämä vapaapurjehtijat olivat hyvin varustetut ja kärkkäämmät itse hyökkäämään kuin toisien hyökkäystä odottamaan.

Jo v. 1499 Ojeda tapasi Etelä-Amerikan pohjoisrannalla Englantilaisia. Ranskalaiset taas alkoivat heti 16:nnen vuosisadan alussa purjehtia Brasiliaan, pitäen sitä kuin omanaan kaikista Portugalilaisten vastaväitteistä huolimatta. Jälkeen vuoden 1527 kävi Espanjan Amerikassa omistamilla rannoilla tuon tuostakin ulkomaalaisia, jotka esiintyivät merirosvoina, kun rauhallinen kaupanteko oli heiltä kielletty. Afrikassa kilpailtiin Portugalilaisten kanssa, Itä-Intiassakin alkoi liikkua muukalaisia purjehtijoita. Nämä hyökkäykset kävivät yhä yleisemmiksi varsinkin kuningatar Elisabethin noustua Englannin valtaistuimelle, sillä päin vastoin kuin harraskatolinen kuningatar Maria, joka oli Filip II:n kanssa naimisissa, uusi kuningatar oli protestantti, jonka vuoksi uskonnollinen ristiriita Espanjan kanssa kävi yhä jyrkemmäksi. Englannin kansan kautta kävi niihin aikoihin suuri isänmaallinen ja kansallinen herätys, joka tempasi nuoren kuningattaren mukaansa. Koko kansa hengitti uutta elämää. Elisabeth ei olisi voinut mennä Filipin kanssa naimisiin, vaikka olisi tahtonutkin, eikä hän olisi voinut pidättää »meren koiriaan» Espanjan mereltä (the Spanish Main, joksi Karibimerta ruvettiin merimiesten kesken sanomaan, vaikka nimitys alkuaan tarkotti tuon meren rantoja). Nämä ottivat kantaakseen kaiken vastuunalaisuuden, samoin kuin vaaratkin, ja vaikka olikin pelättävä maanrauhan rikkoutuminen, niin oli Espanjan ja Portugalin rikkauslähteitten herättämä kateus kuitenkin niin suuri, että sekä Englanti että Hollanti mielellään sallivat alamaistensa alkaman sissisodan saaliin jakamiseksi. »Meren koirat» ryöstivät laivoja ja kaupungeita, vaikka muka oli rauhan aika, ja täyttivät kuningattaren arkut espanjalaisella kullalla. Ammatti oli houkutteleva. vaikka merirosvoja armotta odotti hirsipuu, jos heidät kiinni saatiin, ja niin tuottavakin, että vapaapurjehtijat pian kulkivat laivastoittain. He kehittivät suuressa määrin maansa purjehduskykyä, sillä ilman heitä valtameret olisivat kauan pysyneet Portugalilaisten ja Espanjalaisten »kiellettynä tienä». »Meren koirat» ja »merikuninkaat» ne siis laskivat sekä Hollannin että Englannin merimahdin perustukset.

Ranskalaiset, vaikka olivatkin vanhastaan Englantilaisten vihollisia, olivat heidän kanssaan yksimielisiä hyökkäyksissä Iberian niemimaan molempien valtakuntien siirtomaita vastaan.

Niitä oli paljon, jotka tässä rosvosodassa saivat mainetta ja joita kotimaassa pidettiin kansallissankareina, vaikka he paitsi merirosvoutta harjottivat muitakin ammatteja, joita meidän aikamme pitää ehkä vielä häpeällisempinä. Englantilaiset alkoivat välittää orjakauppaa Länsi-Intiaan, ja aikansa kuuluin orjakauppias oli merisankari John Hawkins.

John Hawkins.

John Hawkins, joka oli varakasta devonshirelaista purjehtijasukua, lähti Guinean rannikolle ja alkoi siellä anastaa portugalilaisia orjalaivoja, joista ryöstämänsä neekerit hän salaa vei Länsi-Intian espanjalaisiin siirtomaihin. Kuningatar Elisabeth tosin tuomitsi orjakaupan inhottavaksi teoksi, joka tuottaa taivaan koston harjottajalleen, mutta siitä huolimatta hän löi Hawkinsin ritariksi ja antoi hänelle kruunun laivan, kun Espanjalaiset häneltä pari laivaa veivät. Orjakauppa kannatti niin hyvin, että Hawkinsilla lopulta oli kokonainen laivasto,jonka lippulaivan nimi oli »Jesus»: kun ei voida otaksua, että hän jumalattomuudesta olisi laivansa niin nimittänyt, niin ei sitä voi pitää muuna kuin todistuksena siitä, kuinka häpeällisimpiäkin ja julmimpia tekoja niihin aikoihin uskonnon varjolla kaunisteltiin. Elisabethin jälkeläinen. James I, antoi kuninkaalliset lupakirjat Guinean orjakauppaa harjottaville laivureille ja hänen seuraajansa rupesivat itse osamiehiksi. Kahdeksannellatoista vuosisadalla Englantilaiset olivat maailman suurimmat orjakauppiaat, mutta heidän kunniakseen sanottakoon, että he tuon häpeällisen ammatin sitten poistivatkin.