»Joulukuun 11 p. oli selkeä sää, mutta niin kova pakkanen, että se, joka ei ole sitä tuntenut, tuskin minua uskoisi. Jalkineemmekin jalassamme jäätyivät, niin että ne olivat kovat kuin sarvi ja sisäpuoleltakin jään peitossa, ja niitä oli mahdoton käyttää. Vaatteemme olivat huurteesta ja jäästä aivan valkoiset. Joulukuun 25 p., joulupäivänä siis, raivosi myrsky samoin kuin edellisinäkin päivinä. Ketut kerrassaan piirittivät majamme, ja muuan merimiehistä sanoi sitä huonoksi enteeksi. Kun häneltä syytä kysyttiin, niin hän vastasi: 'Siitä syystä, kun ne eivät ole padassamme taikka vartaassa, joka olisi hyvä enne'.»

Vuosi 1596 oli ollut tavattoman kylmä, eikä vuosi 1597 paremmin alkanut. Lumimyrskyt ja kovat pakkaset pakottivat hollantilaisia huoneessaan pysymään. Tämä ei kuitenkaan estänyt heitä viettämästä »Kolmen kuninkaan juhlaa». »Pyysimme tämän johdosta kapteenilta», kertoo Gerrit de Veer. »että kaikessa surkeudessamme saisimme vähän huvitella, ja siihen tarvitsimme vähän viiniä. Meillä oli kaksi naulaa nisujauhoja. ja siitä leivoimme leipäsiä öljyn keralla. Sitä paitsi sai jokainen meistä hienon biskitin. jonka kastoimme viiniin ja sitten söimme, ja nyt meistä tuntui aivan siitä, kuin olisimme olleet kotona sukulaisten ja tuttavien keskellä. Me huvittelimme kelpo lailla ja vahvistuimme ja reipastuimme siitä. Arvalla sitä paitsi valitsimme kuninkaan, ja ylitykkimestaristamme tuli Novaja Semljan herra, maan, joka on kahden meren välillä ja runsaasti kahtasataa penikulmaa pitkä.»

Tammikuun 21:n päivän jälkeen ketut alkoivat kadota ja karhuja taas olla entistä enemmän. Päivät kävivät nyt yhä pitemmiksi ja merimiehet saattoivat ruveta vähän ulkona liikkumaan. 24 p. kuoli toinen merimies — ensimäinen oli kuollut heti syksyllä — pitemmän aikaa sairastettuaan ja hänet haudattiin lumeen. 28 p. oli sangen kaunis sää ja kaikki menivät ulos raitista ilmaa hengittämään, juoksemaan ja lumipallosille, jonka kautta kangistuneet jäsenet hiukan pehmenivät: kaikki nimittäin olivat kovin ränstyneet ja keripukista niin voimattomia, että majaan puita kannettaessakin täytyi monta kertaa levähtää. Maaliskuun alussa meri monta päivää kestäneen myrskyn ja lumituiskun jälkeen oli melkein vapaana jäistä, mutta kun pakkanen ja myrsky edelleenkin pitivät puoliaan ja laivakin sitä paitsi oli yhä kiinni jäissä, niin ei ollut lähtöä ajattelemistakaan. Mutta tarkastettaessa huomattiin laivan muutoin olevan jotenkin hyvässä kunnossa.

Toukokuun alussa merimiehet alkoivat olla levottomia ja kysyivät Barentsilta, eikö hän piakkoin aikonut ruveta kotimatkaa ajattelemaan. Tämä vastasi, että vasta kuukauden lopulla voitiin ryhtyä valmistuksiin; ellei laivaa silloin saatu irti lähtemään, niin täytyi lähteä isolla veneellä ja luupilla. Ja toukok. 20 p. näitä ruvettiinkin lähtökuntoon varustamaan. Kun luuppi oli korjattu, purjeet kuntoon laitettu, niin molemmat veneet työnnettiin vesille ja niihin vietiin ruokatavarat ja muut tarpeet. Barents kirjotti matkan tarkotuksesta ja vaiheista kertomuksen, jonka hän ripusti majan savupiippuun kiväärinkoteloon suljettuna. 13 p. kesäk. 1597 lähdettiin molemmilla veneillä kotomatkalle. Meri oli sula ja tuuli hyvä. Itärantaa kuljettiin ensiksi Novaja Semljan pohjoispäähän Oranjan saarille ja sieltä jatkettiin matkaa etelään päin pitkin saaren länsirantaa, taistellen kaiken aikaa vaaroja ja vaikeuksia vastaan. »20 p. kesäk. Claas Andriez oli hyvin heikkona ja näimme selvään, ettei hän enää kauaa kestäisi. Ison veneen johtaja tuli sen vuoksi luuppiimme ja sanoi, että Claas Andriez oli sangen huonona, johon Barents vastasi: 'Minusta tuntuu, kuin ei minullakaan enää olisi monia aikoja elettävää!' Me emme tienneetkään, että Barents oli niin sairas, sillä meidän istuessa ja keskustellessa keskenämme hän tarkasti pientä karttaa, jonka minä olin retkestämme tehnyt. Vihdoin hän laski kartan kädestään ja sanoi: 'Gerard, anna minulle vähän juotavaa'. Juotuaan hän kävi niin heikoksi, että silmät kääntyivät nurin, ja hän kuoli niin äkkiä, ettemme edes ennättäneet kutsua kapteenia, joka oli toisessa veneessä. Willem Barentsin kuolema suretti meitä syvästi, sillä hän oli johtajamme ja ainoa luotsimme, johon olimme kaiken luottamuksemme asettaneet; mutta me emme voineet estää Jumalan tahtoa, ja tämä ajatus meitä jonkun verran rauhotti.» Siten kuoli mies, jonka nimi on Hollannin purjehtijain joukossa kunniakkaimpia, joka enemmän kuin kukaan ennen häntä oli Pohjois-Jäämeren salaisuuksia paljastanut.

Jatkaessaan matkaa etelää kohti pitkin Novaja Semljan länsirantaa hollantilaisten tuon tuostakin täytyi vetää veneensä jääkenttäin poikki, jotka tosin usein aukenivat heidän edessään, mutta usein sulkeutuivatkin ja ainiaan uhkasivat musertaa veneet. He kärsivät nälkää ja janoa, mutta saapuivat lopulta Kap Nassauhin. joka on pohjoissaaren länsirannalla. Kun he erään kerran taas kiskoivat venettään jääkentän poikki, niin jää murtui, osa ruokavaroista menetettiin ja miehet olivat vähällä hukkua. Kaikenlaisien vastuksien keskellä oli kuitenkin toisinaan hyväkin onni. Ristisaarelta löydettiin seitsemänkymmentä sorsan munaa, »mutta ei tietty, miten ne saataisiin mukana kulkemaan. Lopulta muuan heistä riisui housunsa, sitoi lahkeet kiinni ja latoi munat niihin, jonka jälkeen kaksi miestä kantoi housuja seipäässä ja kolmas kantoi pyssyä olallaan. Siten he palasivat oltuaan poissa kaksitoista tuntia, niin että veneissä jo luulimme jonkun onnettomuuden tapahtuneen. Munat olivat sangen tervetulleita ja maistuivat mainioilta.» Heinäkuun 11 p:stä oli meressä vähemmän jäitä. 28 p. kohdattiin Pyhän Laurentin lahdessa lähellä saaren eteläpäätä venäläisiä, joihin oli jo Vaigatshissa edellisenä vuonna tutustuttu, ja näiltä saatiin koko joukko ruuan apua. Eräästä paikasta he rannalta löysivät kuirimoa eli keripukkiruohoa (Cochlearia officinalis), jonka lehdet ja siemenet ovat erinomainen lääke keripukkia vastaan. He söivät sitä, minkä löysivät, ja melkein paikalla tunsivat yrtin parantavan vaikutuksen. Ruokavarat kuitenkin alkoivat olla melkein lopussa: jäljellä oli vain hyvin vähän leipää eikä lihaa juuri ensinkään. Matkaa lyhentääkseen he sen vuoksi päättivät laskea ulos merelle, toivoen tapaavansa Venäjän rannalla kalastaja-aluksia, joilta saataisiin apua. Tämä toivo ei pettänytkään. Sankassa sumussa veneet sitten erosivat, eivätkä toisiaan tavanneet, ennenkuin Kilttusuolossa, Kuolan vuonon suulla. Kuolassa sattui parallaan olemaan laivoineen Jan Rijp, josta oli edellisenä vuotena erottu Karhusaaressa, ja pelastus oli nyt varma. Rijp hämmästyi, kuullessaan heidän suunnattoman pitkän ja vaarallisen venematkansa; he olivat kulkeneet noin 2,200 kilometriä seitsemässäkymmenessäkolmessa päivässä. Saatuaan muutaman päivän levätä ja tervettä ravintoa palaavat merimiehet olivat aivan ennallaan. 17 p. syyskuuta Rijp lähti Kuolasta ja 1 p. marrask. päästiin onnellisesti Amsterdamiin. »Meillä oli yllämme», sanoo Gerrit de Veer, »samat vaatteet kuin Novaja Semijassakin ja päässä valkoinen ketunnahkalakki. Tässä puvussa astuimme siihen taloon, jossa Pieter Hasselaer asui, Amsterdamin neuvoston jäsen ja meidän ja Jen Rijpin laivan päävarustaja. Hän hämmästyi tavattomasti meidät nähdessään, sillä meitä oli jo kauan pidetty kuolleina.» Haaksirikkoisten kertomus seikkailuistaan herätti kaikkialla mitä suurinta huomiota. De Veer julkaisi seuraavana vuonna matkakertomuksensa.

Kapteeni Heemskerke teki myöhemmin monta matkaa Itä-Intiaan ja sai surmansa samalla kuin voitonkin taistellessaan Gibraltarin luona Espanjalaisia vastaan melkoisen hollantilaisen laivaston johtajana.

Vasta v. 1871, lähes kolmesataa vuotta myöhemmin, kävi jälleen purjehtijoita sillä paikalla, jossa Barents seuralaisineen oli talvea viettänyt; kävijä oli norjalainen kapteeni Carlsen, hänkin tunnettu monista Jäämeri-matkoistaan. Hollantilaisten huone oli napamaan bakterittomassa ilmassa säilynyt niin hyvin, että se näytti vasta rakennetulta. Kaikki oli samassa kunnossa kuin heidän lähtiessäänkin, ja ainoastaan karhut, ketut ja muut napamaan eläimet olivat käyneet paikalla utelemassa. Majan ulkopuolella oli suuret kasat hylkeen, mursun ja karhunluita. Huoneessa itsessään oli kaikki siinä järjestyksessä kuin hollantilaisten lähtiessäkin ja kaikin puolin de Veerin kuvien kanssa yhtäpitävää. Vuodelaverit olivat seinustalla paikallaan, kello seinässä, pyssyt ja pertuskat niinikään. Carlsen toi mukanaan kaksi kuparikattilaa, maljoja, pyssynpiippuja, talttoja ja viiloja, parin saappaita, kahdeksantoista laukauspanosta, huilun, lukon, tinaisia kynttiläjalkoja, kuparipainokuvien tähteitä ja kolme hollanninkielistä kirjaa, joista eräs oli viimeinen painos Mendozan »Kiinan historiaa», Barents kun juuri oli matkalla Kiinaan. Yksi kirjoista oli purjehdustaidon käsikirja. Nämä esineet joutuivat oston kautta takaisin Hollantiin, jossa ne nyt ovat Haagin merimuseon kalleimpia muistoja. V. 1875 löydettiin osa Barentsin päiväkirjastakin.

Kun Barentsinkaan arvoinen etevä purjehtija ei päässyt Novaja Semljaa kauemmaksi, niin Hollantilaiset päättivät koillisväylän etsimisen toivottomaksi, eivätkä seuraavina aikoina jatkaneet yrityksiä. Seuraavan retken teki englantilainen Henry Hudson.

Henry Hudson.

Henry Hudsonin aikaisemmista vaiheista ei ole mitään tietoa, mutta varmaan hän oli laajalti purjehtinut, sillä häntä pidettiin yhtenä Englannin taitavammista purjehtijoista. Hän lähti toukokuussa 1607 ensimäiselle matkalleen Englannin Kauppias-seikkailijain toimesta ja aikoi purjehtia suoraan navan poikki Kiinaan; häntä ehkä johti Davisin harhaluulo, että muka navalla oli sula meri.

Pienellä laivallaan, jossa oli vain 12 miestä, Hudson purjehti Grönlannin itärannalle ja seurasi sitä pohjoiseen päin. Pohjoisempana ilmanala hänen mielestään todella lauhtui. Mutta äkillinen sään muutos ja kylmät pohjoistuulet piankin osottivat semmoisen harhaluulon perättömyyden. Yhä kauempana pohjoisessa oli sekä Grönlannin rannikolla että ulkona meressäkin niin paljon ajojäitä, että Hudsonin täytyi poiketa yhä enemmän itää kohti, kunnes hän tuli Huippuvuorille, jotka silloin jo olivat tunnetut. Hudson tunkeutui Huippuvuorien pohjoisrannoille saakka, mutta siellä tuli vastaan niin paljon jäitä, että oli mahdoton jatkaa retkeä. Löydettyään saaren, joka luultavasti oli nykyinen Jan Mayen, hän palasi Englantiin. Tämän matkan kautta oli selvään osotettu, että Jäämeren poikki oli turha etsiä tietä Kiinaan ja Intiaan. Matka ei kuitenkaan ollut turha, sillä Hudson toi kotia tiedon Grönlannin ja Huippuvuorien välisen meren erinomaisesta valas- ja mursurikkaudesta, ja paljon valastusretkiä tehtiin myöhemmin niille kulmille.

Mutta englantilainen Moskovan komppania ei vielä luopunut etsimisestä. Seuraavana vuonna Hudson lähetettiin uudelleen matkaan; hänen piti nyt yrittää koillisväylän kautta. Hän purjehti Huippuvuorien ja Novaja Semljan väliseen Barentsin mereen, mutta siinäkin jäät estivät kauemmaksi pohjoiseen pääsemästä. Seurailtuaan jonkun aikaa Novaja Semljan rantoja Kaara-mereen päästäkseen hän palasi takaisin Englantiin.

Hudson halusi lähteä vielä kerran yrittämään, mutta englantilainen komppania oli menettänyt halun kuluttaa varojaan näihin turhiin yrityksiin. Hudson sen vuoksi siirtyi Hollannin Itä-Intian komppanian palvelukseen. Huhtikuun alussa 1609 hän purjehti Vaigatshin ja Novaja Semljan väliseen salmeen, mutta vuodenaika oli liian aikainen, jäät sulkivat tien. Kun sitä paitsi hollantilainen laivaväki nurkui, niin Hudsonin täytyi muuttaa suunnitelmansa ja lähteä luoteisväylää etsimään.

Huippuvuorien tutkiminen.

Hudsonin kertomus Huippuvuorien meren riistarikkaudesta houkutteli sinne piankin pyyntimiehiä monesta maasta. Ennen muita ennättivät sinne Englantilaiset, vaikka heidän aluksi täytyikin pestata Biscayan baskeja opettamaan valaanpyyntiä, joka vanhastaan oli Baskien erikoisala. Moskovan komppania vuodesta 1610 eteenpäin lähetti sinne joka vuosi laivoja. Näiden retkien kautta Huippuvuoret vähitellen tulivat yhä paremmin tunnetuiksi. Pian tulivat Hollantilaisetkin sinne. V. 1613 Englannista lähetettiin Huippuvuorien merelle kuusi laivaa, yliluotsina Baffin, joka kirjotti retkestä kertomuksen. Seuraavana vuonna lähetettiin vielä suurempi laivasto, Baffin jälleen yliluotsina. Robert Fotherby yhdessä Baffinin kanssa teki monta yritystä pohjoisrannan tutkimiseksi, ja osaksi veneellä, osaksi maisin he lopulta saapuivat siihen salmeen, joka erottaa Koillismaan Länsi-Huippuvuorista. He antoivat salmelle, samoin kuin muillekin paikoille nimet, mutta nämä ovat sekaantuneet myöhemmin annettuihin ja Huippuvuorien koko nimistö on sen kautta joutunut auttamattomasti hämmennykseen. Hollantilaisia oli niinikään saapunut melkoinen laivasto, ja he vaativat nyt tasaväkisinä pyyntioikeutta, jonka Englantilaiset olivat edellisenä vuotena kieltäneet.

Hollantilaiset alkoivat tämän jälkeen yhä suuremmissa joukoissa purjehtia Huippuvuorien vesille, niin että pyynti lopulta joutui melkein kokonaan heidän käsiinsä. Heidän pääasemansa oli Smeerenberg Amsterdamsaarella, Länsi-Huippuvuorien luoteiskulmassa. Englantilaiset aluksi keskittivät pyyntinsä Huippuvuorien idänpuoleisiin vesiin. He näyttävät siltä puolelta nähneen Koillismaankin, joka kuitenkin sai toisen nimen. Hinlopen salmi, joka erottaa Koillismaan Länsi-Huippuvuorista. varmaan löydettiin jo jotenkin varhain; nimi on hollantilainen. 1630—31 muuan englantilainen retkikunta, jonka mukana oli Edvard Pelham, vietti Huippuvuorilla talvea olojen pakosta: 1633—34 eräs hollantilainen retkikunta siellä talvehti tahallaan.

Luoteisväylä.

John Davis.

Vaikka Meta incognita-retket olivatkin päättyneet niin suureen pettymykseen, niin ei kauaa kulunut, ennenkuin löytöhimo uudelleen houkutteli samoille vesille. Uudet miehet lähtivät etsimään luoteisväylää, joka Frobisherin oli täytynyt kultakuumeen vuoksi sikseen heittää. V. 1585 John Davis, urhea merimies, suoriutui retkelle Englannin hallituksen ja varakkaitten kauppiaitten toimesta.

Davis tunkeutui kauemmaksi pohjoiseen kuin kukaan ennen häntä. Purjehdittuaan Grönlannin eteläniemen ohi hän maan länsirantaa seuraillen nousi pohjoista kohti. Rannalla hän mielestään tapasi monta vihantaa ja miellyttävää saarta ja jäättömän meren. Kääntyen sitten luodetta kohti Kiinaan päästäkseen hän 66:lla leveyspiirillä tapasi uuden rannan ja rannassa leveän aukon, joka sai nimeksi Cumberlandin salmi; sekin oli »Meta incognitan». s.o. Baffinin maan lahti, Frobisher-lahden pohjoinen rinnakkaislahti. Kun vuodenaika alkoi käydä myöhäiseksi ja jäätä muodostua, niin hän, vähään matkaan aukkoon purjehdittuaan, kääntyi takaisin ja palasi Englantiin. Mutta seuraavana ja sitäkin seuraavana vuotena hän oli uudelleen kauppiaitten varustamana samoilla vesillä. V. 1587 hän vähäpätöisellä, vain parinkymmenen tonnin aluksella purjehti yhä kauemmaksi pohjoista kohti siihen leveään merensalmeen, jota nykyään sanotaan Davisin salmeksi, ja saavutti Baffinin lahdessa 73:nnen asteen pohjoista leveyttä. Eskimot tulivat merelle nahkakanoteissaan ja osottivat merkeillä, että kauempana pohjoisessa oli leveä meri. Davis ei nähnyt jäitä ja toivoi tien olevan vapaan. Mutta hän ei saanut enää kauaakaan jatkaa matkaansa, ennenkuin kova pohjoismyrsky ajoi jäitä viljalti vastaan ja pakotti pienoisen aluksen kääntymään takaisin. Davis, joka oli muutamia miehiäkin menettänyt, masentuneena palasi kotimaahan, eikä sen koommin uudistanut yrityksiään. Mutta hän oli varma siitä, että Luoteisväylä löytyisi sieltä, mistä hän oli sitä etsinyt, ja nimitti etäisimmän saavuttamansa niemen »Jumalan armon niemeksi». Hänen mielestään oli meri ollut melkein vapaa jäästä ja ilma jotenkin leuto, ja siitä hän alkoi luulla, että pohjoisnavan ilmanala mahtoikin olla mitä ihaninta, ja pohjoisnavan asukkaat kaikkia muita kansoja jalommat, koska he olivat ainaisessa valossa, eivätkä hämärineen ja täysikuineen milloinkaan pimeyttä nähneet. Davis ei napaseutuja tuntenut muuta kuin kesäin kokemukselta; jos hän olisi siellä talvea viettänyt, niin olisi hän varmaan mielensä muuttanut. Mutta Davisin mielipide piti sitten kumman kauan puoliaan. Vielä viime vuosisadalla haaveiltiin sitä, että navan seuduilla oli sula meri ja ehkä jäätön asuttava maa, syy vain luultiin toiseksi. Oli opittu tuntemaan maan litistyminen ja luultiin maan sisällisen lämmön enemmän vaikuttavan napaseuduilla, koska maanpinta siellä oli lähempänä maapallon keskipistettä.

Luoteisväylää turhaan etsittyään Davis päätti purjehtia Itä-Intiaan Hyvän toivon niemen ympäri, Portugalilaisista huolimatta. V. 1590. pari vuotta siis »voittamattoman armadan» hävityksen jälkeen. Englannin yhä käydessä sotaa sekä Espanjaa että Portugalia vastaan, hän lähti tälle retkelle, mutta valpas vihollinen katkaisi hänen tiensä Marokon rannalla ja pakotti hänet kovan tappelun jälkeen palaamaan. Davis liittyi silloin Cavendishiin, kuuluun kaappariin, joka nautti Englannin hallituksen kannatusta, ja löysi v. 1592 Etelä-Amerikan eteläpään länsipuolelta Falklandin saaret. Hän sai surmansa v. 1605 Malakan rannoilla taistelussa japanilaisia merirosvoja vastaan.

Kului parikymmentä vuotta, ennenkuin luoteisväylää tutkimista jatkettiin. Vaikka Henry Hudsonin ja William Baffinin retket tapahtuivatkin vasta seuraavalla vuosisadalla, niin kerromme ne samassa yhteydessä, sillä niiden jälkeen jäi Pohjois-Amerikan pohjoisrantain tutkiminen moneksi ajaksi.

Hudson etsii luoteisväylää.

Hudson kääntyi Hollannin Itä-Intian komppanian puolesta v. 1609 etsiessään koillisväylää Kiinaan, Vaigatshin saarelta takaisin, kuten edellä kerroimme, koska hollantilainen laivaväki oli vastahakoista kauemmaksi purjehtimaan. Hän päätti, ennenkuin tyhjin toimin Hollantiin palasi, koettaa onneaan luoteisväylällä, sillä hän oli saanut kuulla Virginian etevimmältä uudisasukkaalta, kapteeni Smithiltä, että muka Amerikan manner oli 40:nnen leveysasteen vaiheilta hyvin kapea, ja että siltä tasalta ehkä löytyisi salmi merestä mereen.

Hudson tuiki rannikon Uudesta Skotlannista eteläänpäin, poikkesi sekä Chesapeake lahteen, jossa silloin jo oli englantilainen siirtokunta, että Delaware lahteen, jonka hän anasti Hollannin omaksi, ja tuli sitten nykyisen New Yorkin seuduille ja Hudson joen suuhun, jossa jo Verrazzano ja varmaan moni muukin purjehtija oli käynyt. Hudson joen alaosa on Albanyyn saakka oikeastaan mereen vajonnut laakso, jonka joki on uurtanut maan ollessa nykyistä paljon korkeammalla. Jokea on sen vuoksi vaikea aluksi huomata joeksi, ja Hudson hyvällä syyllä toivoi, että siitä lähtisi kauan etsitty salmi. Hän nousi sitä Albanyn seuduille saakka, kunnes ei enää voinut olla epäilystä siitä, että toivo nytkin petti. Matkalla tavattiin paljon intianeja, joiden kanssa milloin tehtiin kauppaa, milloin kahakoitiin. Hudson otti maan Hollannin omaisuudeksi, eikä kauaa kulunut, ennenkuin Manhattan saarella, nykyisen suurkaupungin tilalla, oli hollantilainen kauppa-asema. Hudson sitten aikoi palata Hollantiin, mutta poikkesi matkalla erääseen englantilaiseen satamaan, josta häntä ei laskettukaan matkaa jatkamaan, koska häntä tarvittiin oman maansa palvelukseen. Eikä kauaa kulunutkaan, ennenkuin hänelle varustettiin englantilainen retkikunta, joka lähetettiin luoteisväylää etsimään, tällä kertaa kuitenkin pohjoisempaa, niiltä seuduin, joissa Frobisherin ja Davisin etsiskelyt olivat kesken jääneet. Hudson sai yhden laivan, »Discovery» nimeltään, ja lähti 17 p. huhtik. 1610 viimeiselle retkelleen. Hän kulki Islannin ohi ja näki Heklan purkauksen, purjehti Grönlannin päitse ja laski juhannuksen aikaan Hudson salmeen. Jäiden keskitse, nähden maata milloin toiselta, milloin toiselta puolelta, hän pyrki eteenpäin, nimitellen saaria, niemiä, lahtia. Vihdoin avautui Hudson lahti, ja purjehtija, luullen vihdoinkin tulleensa kauan etsittyyn Etelämereen, nimitti sen >>Jumalan suuren armon lahdeksi». Lahden taikka sisämeren itärantaa seuraillen »Discovery» kulki etelää kohti, kunnes Jamesin lahdessa tuli eteen umpimutka. Hudson purjehti lahdessa edestakaisin etsien salmea länttä kohti, mutta ei sitä löytänyt, ja 10 p. marrask. hänen laivansa jäätyi kiinni ja retkikunnan täytyi ilman riittäviä valmistuksia jäädä tähän ylen kolkkoon ja autioon seutuun talvea viettämään. Ruokavarat loppuivat, ainoastaan vähän kalaa ja lintuja voitiin saada paikkakunnalta, ja vihdoin laivalla syttyi kapina. Kun jäät lähtivät ja laiva saattoi lähteä kotomatkalle, niin kapinoitsijat pakottivat Hudsonin yhdessä muutamien hänelle uskollisina pysyneiden keralla menemään veneeseen, joka jätettiin oman onnensa nojaan. Kapinalliset sitten purjehtivat laivalla kotiin. Kotomatkalla pari heistä menetti henkensä taistelussa eskimolta vastaan, joilta arvatenkin koetettiin ryöstää ruokavaroja; yksi kuoli nälkään ja jäännös saapui syyskuussa Englantiin, jossa vankeus sitä odotti. Hudsonista ja hänen tovereistaan ei koskaan saatu mitään tietoja, mutta taruissa hänen maineensa eli kauan Uuden Hollannin siirtokunnissa. Hän oli aikansa etevimpiä purjehtijoita ja edisti suuresti Pohjoisen Jäämeren ja sen rajaseutujen tuntemista.

Hudson lahden löytö herätti uusia toiveita. V. 1612 purjehti Thomas Button sinne samalla laivalla kuin Hudson ja tutki lahden rannat aina Nelson joelle saakka. Nelsonin suulla hän vietti talvensa kurjuutta kokien. Etsitty väylä pakeni jälleen tietymättömiin, vaikka toiveet jo olivat olleet niin hyvät.

William Baffin.

William Baffin oli jo tehnyt monta Jäämeren matkaa, kun hän v. 1614 kapteeni Bylotin luotsina lähti Hudsonin työtä jatkamaan. Huolimatta jääesteistä purjehdittiin Hudson salmi ja tutkittiin varsinkin sen luoteispuoleisia rantoja, sekä tehtiin kaiken aikaa tarkkoja vuorovesihavaintoja, koska vuorovesistä olisi pitänyt saada varmoja viittauksia edessä olevasta merestä, jos salmea oli olemassa. Baffin laati tarkan kartan rannikosta ja määräsi paikat tähtitieteellisten havainnoitten kautta. Pituusasteen määräämiseen hän käytti kuun etäisyyttä. Tutkimuksiensa lopputulokseksi hän lausui, että jos Hudson salmesta jatkui väylä länttä kohti, niin ei se voinut olla muuta kuin kapea salmi; pääväylän täytyi lähteä Davis-salmesta.

Bylot ja Baffin lähetettiin siis v. 1616 uudelleen löytöretkelle »Discoverylla», joka jo oli tehnyt niin monta matkaa samoille vesille. Tällä kertaa tutkittiin koko Baffin lahti aina Smith salmeen saakka, jonka kautta se on yhteydessä napameren kanssa. Bylot ja Baffin kulkivat enemmän kuin 5° Davisin pohjoisinta kohtaa pohjoisemmaksi. Aluksi oli jäistä jotenkin paljon haittaa, mutta kesäkuun lopulla ne nopeaan hajosivat ja matka sujui niin suotuisasti, että molemmat purjehtijat luulivat yrityksensä onnistuvan. Mutta lopulta maat kahden puolen lähestyivät toisiaan, niin että näytti olevan edessä umpimutka, ja »Discoveryn» täytyi lahden länsirantoja seuraillen lähteä paluumatkalle. Baffin kulki sekä Jones salmen että Lancaster salmen suitse, mutta ne luultavasti olivat niin täynnä jäitä, ettei niihin voitu laskea. Eivätkä ne missään tapauksessa tarjonneet niin tilavaa väylää, kuin näissä jäisissä merissä olisi ollut tarpeen, jotta sitä olisi voitu kaupan tienä käyttää. Baffin oli sen vuoksi mielestään ratkaissut luoteisväylä-kysymyksen ja osottanut, ettei Atlantinmerestä ollut Tyyneen mereen semmoista väylää, joka olisi kauppatieksi pätenyt. Hän ei kehottanut etsiskelyä jatkamaan. Lopun ikäänsä hän palveli brittiläistä Itä-Intian komppaniaa ja sai surmansa hyökkäyksessä Ormuzin kimppuun v. 1622.

Jens Munk.

Tehtiin kuitenkin vielä myöhemminkin yrityksiä purjehtia Hudson lahden tietä Tyynelle merelle, ennenkuin etsimisestä luovuttiin. V. 1619 lähti sinne tanskalainen retkikunta, jota johti Jens Munk, Tanskan laivaston etevimpiä kapteeneja. Hän oli Novaja Semljan vesillä jo perehtynyt Jäämeren purjehdukseen. Tanskalainen Itä-Intian komppania oli muodostettu v. 1616 ja tämä oli herättänyt kuningaskunnassa halua merentakaisiin yrityksiin. Buttonin retkikunnan vuorovesihavainnot olivat viitanneet siihen, että nykyisen Churchill-joen seuduilla ehkä oli etsitty salmi; niille seuduin siis aiottiin lähteä etsimistä jatkamaan. Munk ensi työkseen tutki Ungava-lahden, joka on Labradorin pohjoisrannalla, ja purjehti sitten lähelle Churchill-joen suuta, jääden sinne talveksi. Mutta retkikunnan kohtalo kävi kovin surkeaksi. Keripukki teki niin kammottavia tuhoja, ettei lopulta ollut elossa muuta kuin Munk itse ja kaksi muuta miestä. Hädin tuskin he pienemmällä laivallaan pääsivät Tanskaan palaamaan. Retken maantieteelliset tulokset olivat vähäiset.

Luke Foxe ja Thomas James.

Enemmän saivat aikaan Luke Foxe ja Thomas Thomas James. James, jotka v. 1631 tutkivat Hudson lahden koko lounaisrannan ja osottivat, että lahti oli kauttaaltaan maan sulkema. Kumpikin johti omaa pientä retkikuntaansa ja vaikka molemmat purjehtivat jotenkin saman reitin, niin eivät he toisiaan tavanneet, ennenkuin olivat työnsä melkein loppuun suorittaneet. Foxe sitten tutki lahden luoteispuolella olevan Foxen kanavan eteenpäin siitä, mistä Bylot ja Baffin olivat takaisin kääntyneet, James taas vietti talvea Hudson lahden eteläosassa siinä lahdessa, joka on hänestä nimensä saanut, kärsien paljon kurjuutta. V. 1632 hänkin etsi salmea lahden pohjoisosasta, saamatta kuitenkaan suuria aikaan. Kumpikin julkaisi matkakertomuksen ja Foxe etevän kartan, jossa Hudson lahti, Baffin Jahti ja välivedet ovat, huomattavan tarkasti piirretyt.

JÄLKIKATSAUS SUURIEN LÖYTÖRETKIEN SAAVUTUKSIIN.

Amerikan löydön jälkeinen vuosisata avasi maailmaa laajemmalta kuin ennen monta vuosituhatta. Keskiaika oli verraten vähän voinut ulottaa maantuntemusta Vanhan ajan näköpiiriä ulommaksi, toisilla kulmilla se oli taantunutkin, länsimaiden kannalta katsoen. Keski-Aasian arot ja Kiina olivat tulleet näköpiiriin. Afrikan länsiranta tutkittu, mutta sen sijaan olivat muhamedilaisuuden voiton kautta Etu-Aasia ja Intian meren maat tulleet melkein kokonaan erotetuiksi länsimaiden yhteydestä.

Joka puolelta tuo ahdas tuntemattomuuden muuri nyt revittiin, ja kaksi kansaa, jotka siihen saakka olivat olleet Europan kansaperheen piintyneimmät koturit, lyhyessä ajassa purjehti kaikki meret, tutki kaikki rannat, niin että maan ja veden suhteet maapallollamme edellä käsitellyn aikakauden lopulla olivat pääpiirtein tunnetut ja Europpa oli saanut yleiskäsityksen maapallomme edellytyksistä ja mahdollisuuksista.

Rohkein ja uraa aukaisevin näistä löytöretkistä oli Columbuksen matka tuntemattoman länsimeren poikki. Hän luuli tulleensa Intiaan, ja hakiessaan suurkaanin maita, Cipangua, Kultaista Khersonnesoa ja tietä Gangeen suistamoon. hän löysi tärkeimmät Länsi-Intian saarista, Etelä-Amerikan koillisrannan ja Keski-Amerikan itärannan; mutta hartaasti etsimäänsä salmea hän ei löytänyt, vaikka olikin vakuutettu sen olemassa olosta ja kuoli siinä lujassa uskossa, että hän oli tullut Intiaan.

Siinä vakaumuksessa, että löydetyt uudet maat todella olivat Aasian itärannalla ja lähellä sen rikkauksia. Espanjan hallitus riensi perustamaan niihin siirtokuntia, saadakseen toimilleen varmat perusasemat. Ei puuttunut meren taa lähtijöitä, vaikka merentakaiset maat tuottivatkin pettymyksiä ja tropiikin petollinen luonto sorti lukemattomia varhaiseen hautaan. Haitista tuli aluksi Espanjalaisten päämaa, mutta pian vei Cuba siltä voiton. Ja Länsi-Intian kaikkikin saaret jäivät varjoon, kun mannermaan kehittyneemmät, metalleista rikkaammat ja valkoisten asuttaviksi paljon sopivammat maat löydettiin ja vallotettiin.

Uudella mannermaalla yritettiin ensiksi perustaa siirtokuntia Venezuelan rannikolle, jossa varsinkin Ojeda hukkaan kulutti varoja ja ihmisiä, sitten paremmalla menestyksellä Panaman kannakselle, vaikka ihmishukka siellä oli suunnaton. Balboa kulki kannaksen poikki ja löysi Tyynen meren, ja tämä antoi sekä kannaksen asutukselle että uusille löytöretkille erinomaisen virikkeen. Pedrarias Davilan aikana vallattiin Keski-Amerikkaa aina Nicaraguaan saakka, mutta sitä edemmä ei sille puolelle päästy. Toiset olivat ennättäneet vastakkaiselta puolelta anastaa Nicaraguan pohjoispuolella olevat maat. Fernando Cortes, löytöretkien aikakauden loistavimpia sankareita, oli verrattoman rohkean ja älykkäästi johdetun sotaretken kautta vallottanut Aztekkien suuren valtakunnan ja tehnyt heidän pääkaupungistaan Mexicosta Uuden Espanjan pääkaupungin. Anahuakin ylängön terveellisessä ilmastossa espanjalaiset siirtolaiset menestyivät hyvin ja espanjalainen aines nopeaan vahvistui Mexicossa. Corteksen toimesta vallotettiin sieltä käsin Guatemala ja itse hän teki Yucatanin tyven poikki rohkean retken Honduraaseen. Cortes edisti Mexicon rantain tutkimista pohjoiseen päin ja hänen seuraajainsa aikana vakoiltiin sisämaakin aina Coloradon suureen kanjoniin ja Arkansaaseen saakka. Espanjalaiset Coronadon retkellä ensi kerran tutustuivat prerioihin ja niiden suunnattomiin puhvelilaumoihin. Toiselta puolen, Floridasta käsin, jonka Ponce de Leon löysi, tutkittiin Mexicon lahden rannat, löydettiin Mississipin suu, ja Hernando de Soto teki Floridasta suuren retken sisämaahan, kulkien Mississipin poikki Arkansaan seuduilla, ja hänen kuoltuaan retkikunnan tähteet vielä samosivat länttä kohti Kalliovuorille saakka ja sieltä palattuaan laskivat Mississipin Mexicon lahteen.

Francisco Pizarro ja Diego Almagro purjehtivat Panamasta etelää kohti ja löysivät ja vallottivat Perun kultamaan, josta ylänköjen terveellisen ilmanalan ja metallirikkauden vuoksi tuli Espanjalaisten päämaa Uudessa maailmassa. Perun suunnattomat aarteet antoivat tavattoman voimakkaan vauhdin Etelä-Amerikan sisäosien tutkimiselle, siellä kun luultiin vielä rikkaamman maan odottavan sitä, joka ensiksi perille ennättäisi. Almagro teki retken Chileen. Benalcazar vallotti Quiton ja maan siellä Bogotan ylängölle saakka. Gonzalo Pizarro tunkeutui Quitosta Andien poikki Amazonjoelle, jonka Orellana sitten aluksella laski mereen saakka. Welserien asiamiehet Venezuelassa samoilivat sen maan ristiin rastiin ja Gasparo de Quesada nousi Magdalena jokea Bogootán ylängölle. La Plata joki tuli ensiksi tunnetuksi de Soliin matkan kautta, ja kun Peru oli vallotettu, niin retkeiltiin La Plata joelta maan poikki kultamaahan Andien ylängöille, joten nykyinen Argentinakin tuli pääpiirtein tunnetuksi. Brasilian rannikon löysi Vicente Pinzon, mutta Cabral matkalla Itä-Intiaan otti sen Portugalin omaksi. Brasiliasta ei kuitenkaan aluksi tultu tuntemaan paljoa muuta kuin rannat, Amazonijokea lukuun ottamatta, mutta koko pitkä rannikko vähitellen asutettiin. Guayanan olivat Espanjalaiset jo osasta asuttaneet ja arvatenkin ristiin rastiin kulkeneet, kun englantilainen Walter Raleigh saapui sinne Doradoa etsimään. Kun Patagonian rannikko Magalhãesin salmeen saakka ja samoin Chilen rannikko salmesta pohjoiseen päin tuli 16:nnen vuosisadan kuluessa tunnetuksi, niin oli koko tämä valtava maanosa verraten lyhyessä ajassa pääpiirtein tutkittu.

Siitä, mihin Espanjalaiset jättivät Pohjois-Amerikan rannikon tutkimisen, sitä jatkoivat useat muut kansallisuudet. John Cabot Englannista käsin löysi Newfoundlandin ja Uuden Skotlannin rannikon ja luuli hänkin Kiinaan tulleensa. Miten hänen toisen retkensä kävi, siitä ei ole säilynyt mitään varmaa tietoa. Portugalilaiset Cortereal veljekset toivat tiedon Newfoundlandin matalikkojen erinomaisesta kalaisuudesta; ensinnä Portugalilaiset ja vähän myöhemmin Länsi-Europan kaikki kansat alkoivat joka vuosi tehdä sinne kalastusretkiä. Nämä matalikot ovat sitten aikain kuluessa antaneet pyydystäjille paljon enemmän varallisuutta kuin Mexicon ja Perun parhaatkaan vuorikaivokset.- Gomes ja Verrazzano ensimäiseksi purjehtivat nykyisten Yhdysvaltain itärannikon, edellinen Espanjan, jälkimäinen Ranskan palveluksessa. Ranskalainen Jacques Cartier tutki Laurentin lahden rannat ja ensimäiseksi nousi Laurentin jokeen. Kaikki nämä purjehtijat etsivät väylää Tyynelle merelle, mutta turhaan. Englantilaisista purjehtijoista, joilla oli sama päämäärä, tutki Hudson Hollannin palveluksessa joen, joka hänestä nimen sai, ja kotimaansa Englannin palveluksessa Hudsonin salmen ja lahden, jonka perukassa hän. luullessaan jo tehtävän suorittaneensa. sai surkean lopun. Ennen häntä oli Frobisher löytänyt Meta incognitan (Baffinin maan). Hudsonin jälkeen Davis, Baffin ja useat muut purjehtijat tutkivat Pohjois-Amerikan luoteiskulman niin tarkkaan, että 17:nnen vuosisadan alulla jo voitiin melkoisella varmuudella päättää kauppatieksi kelvollista luoteisväylää ei olevan olemassa. Pohjois-Amerikan sisäosat pysyivät tällä aikakaudella vielä salattuina, eteläisimpiä osia lukuun ottamatta. Länsirannikkoa Espanjalaiset ja Francis Drake seurasivat pohjoista kohti aina nykyisen British Columbian rajoille saakka.

Portugalilaiset olivat Keskiajan lopulla prinssi Henrik Purjehtijan alotteesta tutkineet Afrikan koko länsirannikon, ja kun Diaz oli löytänyt Hyvän toivon niemen, niin oli meritie Intiaan samalla avoinna. Mutta vasta Columbuksen matkan jälkeen he lähtivät tätä tietä käyttämään. Vasco da Gama purjehti Malabaar-rannikolle ja laski uljaan retkensä kautta perustukset Portugalin mahdille Intiassa. Matkalla hän poikkesi Afrikan itärannikon satamiin, joissa hän tapasi sangen voimallisen arabialaisen kauppamahdin. Hänen seuraajansa pakottivat sataman toisensa jälkeen tunnustamaan Portugalin ylivallan. Afrikan koko itärannikko joutui siten Portugalin vaikutusvallan alaiseksi, mutta sisämaahan he eivät yrittäneet tunkeutua kauaksi muuta kuin Sotalasta käsin, jonka kohdalla sieltä saapui merenrannalle kultaa, ja vanhan Puntin rannikolta. Marokosta aina Punaisen meren suulle saakka Portugalilaiset vallitsivat mustain maanosan rantoja. He löysivät vihdoin Abessinian vuorimaasta kauan etsimänsä pappikuninkaankin ja saattoivat hänen apunaan vaihtaa miekaniskuja vihattujen maurien kanssa.

Almeidan ja Albuquerquen toimien kaulia Portugalilaiset saivat hegemonian koko Intian merellä, jonka kaikki rannat ja useimmat saaret. Madagaskarista alkaen, tulivat samalla tunnetuiksi ja osapuilleen kartotetuiksi. He tunkeutuivat Etu-Intiasta Malaiji-saaristoon. vallottaen Malakan toimiensa keskustaksi. Näin tuli etäisempikin Intia maineen, valtavine saarineen hyvin tunnetuksi europpalaisille, ja vihdoin kauan etsityt Molukitkin, kalliitten mausteitten pääpaikat; mutta sitä kauemmaksi itää kohti Portugalilaiset eivät toimintaansa ulottaneet. Kiinan rannikon he tosin purjehtivat ja kävivät Japanissakin, mutta huomasivat itsensä varsin pian aivan liian heikoiksi yrittääkseen näitä kehittyneitä, väkirikkaita maita asevoimalla lannistaa. Heidän täytyi päin vastoin tyytyä siihen, että kaupankäyntikin heiltä kiellettiin Kiinan satamissa, kun he olivat siellä koettaneet esiintyä tavanmukaisella ylimielisyydellään. Ja Cipangun asukkaat visusti pitivät kultalevynsä, joista Marco Polo oli huhuja tuonut. Etu-Intiassa Portugalilaisten maantuntemus ja valta rajottuivat rannikkoon. Laivatykkien kantomatkaa kauemmaksi he eivät voineet lähteä, meren ja kaupan vallitseminen täydelleen riitti heidän tarkotuksiinsa, Kuitenkin oli Intian ikivanhoista ajoista kuulu aarremaailma nyt tullut hyvin tutuksi lännen kansoille.

Espanjalaiset, vähitellen päästyään selville siitä, etteivät heidän löytämänsä rannat olleetkaan Intiaa, vaan välillä oleva tuntematon maanosa, jatkoivat läntisen meritien etsimistä Itä-Intiaan. Soliin huonosti päättyneen yrityksen jälkeen Magalhães sai Espanjan hallitukselta laivoja Molukeille purjehtiakseen, ja hän löysi vihdoin salmen, joka on hänestä nimensä saanut, ja purjehti Tyynelle merelle. Hän luuli salmesta lähtiessään jo olevansa lähelläkin Itä-Aasian rikkaita rantoja, mutta se vesi, jolle hänen laivastonsa siitä ulkoni, olikin äärettömän laaja tuntematon valtameri. Magalhães purjehti sen poikki, näkemättä kuitenkaan juuri mitään sen saarimaailmasta, ennenkuin oli lähellä Filippinejä. Ainoastaan yksi Magalhãesin laivoista, johtajan itsensä kaaduttua tappelussa, suoritti matkan maan ympäri. »Victorian» voitokas retki on maantieteen suurin merkkitapaus. Espanja sai tämän matkan kautta jalansijaa Itä-Aasiassa ja sinne alkoi Keski-Amerikasta säännöllinen laivaliike, kun monen turhan yrityksen jälkeen oli opittu Tyynen meren poikki takaisin purjehtimaan, käyttäen sen pohjoisosissa puhaltavia länsituulia. Näillä retkillä löydettiin Tyynen meren saaristoista toinen toisensa jälkeen, vaikkeivät Espanjalaiset antaneetkaan kaikista löydöistään tietoa aikalaisille. Silloisten paikanmääräysten puutteellisuuden vuoksi on mahdoton enää tarkalleen määrätä, mitkä heidän löytämänsä saaristot olivat, ja Tyynellä merellä jäi sen vuoksi paljon työtä seuraavalle aikakaudelle. Espanjalaiset purjehtijat hakivat siitä suurta Etelämaata, mutta kuta enemmän he etsivät, sitä kauemmaksi se väistyi. Ainoastaan Torres lienee nähnyt, Uuden Guinean eteläpuolitse purjehtiessaan, Australian manteren pohjoisimman nokan.

Englantilaiset ja Hollantilaiset etsivät Itä-Aasiaan pohjoisen kautta purjehdusväylää, kun eteläiset väylät olivat heiltä suljetut. Tosin rohkeat kaapparit, kuten Drake ja Cavendish, jotka suorittivat toisen ja kolmannen matkan maan ympäri, kielloista huolimatta kulkivat Espanjan ja Portugalin itselleen omistamia meriä ja toivat niiltä rikkaat ryöstösaaliit, mutta kaupalta ne olivat kun olivatkin suljetut. Amerikan pohjoispuolitse kulkevaan luoteisväylään tehtiin Englannista monta hukkaretkeä, kuten jo mainitsimme; koillisväylää tutkivat ensin Englantilaiset ja heitä vielä uutterammin Hollantilaiset. Mutta Novaja Semljan takana oleva Kaara-meri oli voittamaton este. Urhoollisimmin taisteli tällä väylällä Willem Barents, joka miehineen vietti ensimäisen talven napamaissa ja paluumatkalla kuoli Novaja Semljan rannalla. Huippuvuoret löydettiin, niiden vesien riistarikkaus keksittiin, ja napamaiden luonnosta saatiin ensimäiset luotettavat käsitykset. Englantilaiset ensimäisillä retkillään joutuivat Vienan merelle ja Viena joen suuhun ja löysivät sieltä. Itä-Aasiaa paljon lähempää, odottamattoman hyötyisät kauppa-alat.

Suurien löytöretkien aikakausi oli purjehtijain sankariaika. Huolimatta siitä, että laivat vielä olivat vähäisiä ja niiden varustukset ja purjehduskunto nykyaikoihin verraten vaatimattomat, vallotettiin parissa miesiässä kaikki meret, melkein kaikki rannat saatiin tutkituiksi. Edellisinä aikoina löytöretket olivat tapahtuneet etupäässä maisin. Tällä aikakaudella ei sisämaiden tuntemus sanottavasti edistynyt muuta kuin molemmissa Amerikoissa, eikä niissäkään kartotus. vaikka retkiä tehtiinkin ristiin rastiin. Mutta rannat kartotettiin sangen tarkkaan, sillä kartta oli huomattu purjehtijalle välttämättömäksi apuneuvoksi.

Intian meritien ja Uuden maailman löytäminen vaikuttivat niin syvälti ja ratkaisevasti maailmanhistoriaan, että niistä täydellä syyllä lasketaan Uuden ajan alku. Vasta niiden kautta Europan historia muuttui maailmanhistoriaksi. Omista ahtaista puitteistaan maanosamme edut ja harrastukset äkkiä laajenivat käsittämään koko maan piirin, ja ajan mukana näiden laajentuneiden suhteiden merkitys yhä kasvoi, ne ratkaisivat Europassa itsessäänkin sotia ja rauhoja. Muihin maanosiin, Aasiaan, Afrikkaan ja molempiin Amerikoihin, jotka siihen saakka olivat eläneet omaa elämäänsä Europan historian ulkopuolella, suuret löytöretket vaikuttivat vielä perinpohjaisempia muutoksia. Ne ovat joutuneet Europan etevämpien rotujen ja etevämmän kultuurin vallanalaisuuteen siihen määrään, että enimmäkseen ovat menettäneet itsenäisen elämänsä. Kokonaisia sivistyksiä on sortunut, kokonaisia rotuja tuhoutunut tai vaipunut alemmanarvoisen rodun tilaan. Löytöretket olivat luonnonhistorian kannalta nähden yksi niitä geologisia mullistuksia, joiden kautta vanhempia rotuja väistyy ja katoo uusien etevämpien edestä. Tätä kehitystä on siitä pitäen jatkunut meidän aikoihin saakka. Yhdessä maanosassa on rodunmuutos jo kokonaan tapahtunut, parissa muussa se on pitkälle ennättänyt; ainoastaan Aasiassa, jonka rikkain puoli on kääntynyt Europasta poispäin, alkuperäiset rodut ovat pitäneet puoliaan, jopa siihen määrään, että Europassa on pelätty sieltä päin tuhoisaa vasta-aaltoa.

Intian meritien löytäminen vaikutti heti alussa mullistuksen maailmankauppaan. Kolme suurta ikivanhaa karavanitietä menetti entisen merkityksensä: arotie Itä-Turkestanin ja Lop Norin syvänteen kautta Kiinaan, jonka tulot epäilemättä olivat suurena syynä arokansain vanhaan rikkauteen ja mahtiin; tie Mustan meren etelärannalta Tabriin kautta Ormukseen ja edelleen meritse Intiaan, sama tie siis, jota Polot matkustivat; erämaantie Arabian länsirannikkoa Adeniin ja sieltä edelleen laivoilla Intiaan. Ensimäinen reitti oli Kiinan kaupan valtasuoni, molemmat jälkimäiset olivat jo Vanhasta ajasta alkaen välittäneet Intian tuotteitten saapumista Europpaan. Kaupan siirtyminen merelle tietysti riisti suuren tulolähteen niiltä mailta, joiden kautta nämä tiet kulkivat, ja samalla vähensi niiden merkitystä. Intian kaupan menettäminen vähensi Etu-Aasian ja Egyptin muhamedilaisten valtakuntien tuloja, mutta se vahingoitti myös mitä tuntuvimmin Italian kaupunkien kukoistavaa ja vilkasta kauppaa, näille kun jäivät vain läheisen Idän maat. Kun Italian kaupunkien, varsinkin Venezian ja Genovan kauppahegemonia kukistui, niin menettivät Etelä-Saksan kaupungit kaupanvälitysasemansa, köyhtyivät ja rappeutuivat. Europan meripuolelle sitä vastoin alkoi uusi toimeliaisuuden ja vaurastuksen aika. Ensinnä hyötyivät Portugal ja Espanja, sitten Alankomaat, Englanti ja Ranska. Välimeri oli menettänyt ikivanhan merkityksensä ja maailmankauppa vallannut kaikki meret. Välimeren maat olivat lakanneet olemasta länsimaisen kultuurin keskusahjo ja edistyksen painopiste siirtyi Europan valtameri-rintamalle.

Suurien löytöretkien sekä mullistava että perustuksia laskeva merkitys kävi hyvinkin nopeaan ilmeiseksi, mutta ne eivät ainoastaan nopeaan saaneet aikaan suuria muutoksia, niiden vaikutus oli myös mitä laajin, kautta vuosisatain ulottuva kehitys. Mutta niillä molemmilla mailla, jotka saivat korjata ensimäiset rikkaat hedelmät, oli ajan pitkään kaikkein vähimmän syytä iloita maailman avaamisesta. Ei mikään kansa ollut ennen niitä lyhyessä ajassa saanut niin suurta varallisuuden lisäystä kuin nyt Espanja ja Portugal, mutta siitä huolimatta ei seitsemännellätoista vuosisadalla koko Europassa ollut niin ränstynyttä ja köyhtynyttä maata kuin Iberian niemimaan molemmat naapurukset. Itä-Intian hallitseminen, Länsi-Intian ja Etelä-Amerikan anastus ja asutus olivat siihen määrään vieneet kummastakin maasta voimia, etteivät ne ole voineet sen koommin toipua iskusta. Portugalissa turmeltui koko rotu, Espanja heikontui kuin nuori ruumis, joka liiallisesta verenvuodosta kesken kehitystään kuihtuu.

MAANTIEDE SUURIEN LÖYTÖRETKIEN AIKAKAUDELLA.

Kosmografia.

Kaikki ne suuret tapaukset, jotka viidennentoista ja kuudennentoista vuosisadan vaihteessa asettivat maailman sekä aatteellisen elämän että käytännöllisen toiminnan uudelle pohjalle, tosin olivat mikä missäkin määrin toisistaan riippuvaisia ja toisiinsa vaikuttivat, mutta samalla ne kuitenkin kukin erikseen olivat seuraus ajan yleisestä elämänkulusta. Amerikan löytö ja maan ympäri purjehtiminen asettivat uudelle pohjalle opin maapallon muodosta, mutta toiselta puolen maailmanrakennusoppi oli itsenäisesti tullut tuloksiin, jotka täydelleen kumosivat Ptolemaioksen maailmanjärjestyksen ja avasivat tutkimukselle uusia uria. Tähtitiedekin oli ajan yleisen valistusharrastuksen mukana kulkenut suurin askelin eteenpäin, ja vihdoin Nicolaus Copernicus kuudennentoista vuosisadan alussa laski perustuksen nykyiselle maailmanrakennus-järjestelmälle opettamalla, että aurinko oli kiertolaisjärjestelmämme keskusta ja että planetit kuineen kiersivät ratoja sen ympäri. Tosin tätä oppia ei yleiseen hyväksytty alussa, mutta totuuden sana oli kuitenkin sanottu ja se vähitellen kulki voittoon. Tyko Brahe, aikansa etevin havainnontekijä, ei voinut Copernicuksen oppia hyväksyä, koska se hänen mielestään olisi pakottanut otaksumaan kiintotähtien etäisyyden niin suunnattoman suureksi (niiden asennoissa kun olisi pitänyt huomata mitattavia muutoksia, jos maa liikkuisi niin laajoja kehiä avaruudessa, kuin Copcrnicus oli olettanut). Mutta juuri Tyko Brahen havainnoiden nojalla Kepler seuraavan vuosisadan alussa (v. 1609) saattoi osottaa, että Copernicus oli oikeassa, ja vielä suuressa määrin kehittää hänen oppiaan. Copernicus päätti planeettien liikkuvan ympyräratoja auringon ympäri, mutta Kepler saattoi Tyko Brahen havaintoaineiston avulla todistaa, etteivät radat olleet ympyröitä, vaan ellipsejä, joiden toisessa polttopisteessä aurinko on, sekä johtaa aurinkokuntamme yleiset liikuntalait.

Efemeridit.

Tällä tähtitieteen valtavalla edistyksellä oli erinomaisen suuri vaikutus maantieteeseen, sillä vasta sen kautta kävi tarkka tähtitieteellinen paikanmääräys mahdolliseksi. Sitä varten oli tosin jo kauan laskettu tauluja, n.s. »efemeridejä», mutta luonnollista on, ettei laskujen kautta ollut mahdollista edeltäkäsin tarkoin määrätä taivaankappaleitten asennoita määrähetkinä, ellei niiden liikkeistä oltu selvillä. Regiomontanus, kuulu nürnbergiläinen tähtitieteilijä, laati moisia tauluja, joita muun muassa Columbus käytti; mutta ne eivät vielä kelvanneet tarkkoihin paikanrnääräyksiin. Copernicuksen ja Tyko Brahen työn kautta tähtitieteelliset ajanmääräykset paljon terottuivat, mutta vasta kun Kepler oli osottanut planettien radat ellipseiksi, voitiin ennakolta laskea, mikä oli oleva taivaankappalten asema määräaikoina ja laatia luotettavat »efemeridit».

Latitudin ja longitudin määrääminen.

Välimerellä ja Europan rannoilla saatettiin purjehtia vanhain kompassikarttain johdolla, mutta kun oli kuljettava suurien valtamerien poikki, oltava viikkoja ja kuukausia maata näkemättä, tuulien kannettavina ja merivirtain ajettavina, niin eivät kompassi ja logi enää riittäneet. Tähtitieteellinen paikanmääräys kävi purjehtijoille välttämättömäksi, ja suuria ponnistuksia tehtiin sen parantamiseksi. Edistys oli verkallinen, ja monta vuosisataa tehtiin keksinnöltä ja parannuksia, ennenkuin sen tarkkuus oli tyydyttävä. Englannissa vielä 18:lla ja 19:llä vuosisadalla yllytettiin keksijöitä suurilla palkinnoilla. Astrolabia (vert. I, s. 298) ja sen neljäsosaa (kvadranttia) paransi varsinkin Tyko Brahe, suurentaen sen kokoa, niin että hän saattoi mitata hyvinkin pieniä kulmia. Hän laati taulun valontaittumisen aiheuttamain mittauserehdysten korjaamiseksi, vaikka taulu vielä olikin puutteellinen, koska hän ei otaksunut 45° korkeammalta tulevain säteitten taittuvan. Tyko Brahe saattoi näillä koneillaan tehdä mittauksia, joiden tarkkuus oli yhden asteminuutin vaiheilla (1 asteminuutti päiväntasaajaa 1860 metriä). Jos merellä olisi voitu yhtä tarkkaan mitata, niin olisi maantieteellisen leveyden määrääminen ollut sangen tyydyttävä, mutta se ei tietysti ollut mahdollista. Purjehtijoilla tosin oli mukanaan mahtavan suuria kvadrantteja, mutta ne olivat keikkuvassa laivassa liian epäkäytännöllisiä ja epäluotettavia, ja yleiseen sen vuoksi käytettiin ristisauvaa (I, s. 299), vaikka sen ilmotukset olivatkin hyvin epätarkat. Vaikka kiikari näihin aikoihin keksittiin, niin kului vielä aikoja, ennenkun sitä ruvettiin kulmamittauskoneihin sovittamaan ja kätevä, tarkka sekstantti kävi mahdolliseksi. Aina kahdeksannentoista vuosisadan keskivaiheille saakka oli ristisauva merellä yksinomaan käytännössä napakorkeuden määräämiseen. Mutta kun ristisauvaa parannettiin siten, että sen päähän kiinnitettiin peili ja auringon korkeus määrättiin heiastuksen kautta, niin kävi se melkoista tarkemmaksi entistään ja latitudin määräykset sitä myöten luotettavammiksi. Espanjalaiset purjehtijat laivalla napakorkeutta mitatessaan erehtyivät kuudennentoista vuosisadan alkupuoliskolla vielä pari kolme astetta, mutta brittiläiset purjehtijat vuosisadan lopulla harvoin enää erehtyivät astettakaan. Willem Barentsin erehdykset eivät juuri olleet 15—20 minuuttia suuremmat, Hudsonin 7—8 minuuttia. Baffinin 2—3 minuuttia.

Paljon vaikeampi kuin napakorkeuden oli maantieteellisen pituuden, longitudin määrääminen. Tosin aljettiin logia yleiseen käyttää 16:lla vuosisadalla, mutta merivirtauksien vuoksi sen ilmotukset pitkillä matkoilla olivat hyvin epätarkat. Badajozin juntta, jonka v. 1524 piti tarkkaan määrätä paavin jakoviivan asema, oli siihen kykenemätön kaikkien käytettävinä olevien menetelmien epätarkkuuden vuoksi (vert. Il, s. 211). Mutta tässäkin vuosisadan kuluessa paljon edistyttiin. Davis vielä erehtyi Englannin ja Grönlannin itä-länsi-etäisyyden määrästä 10°. mutta jo Baffin kykeni ilmaisemaan longitudin siksi tarkkaan, ettei erehdystä ollut kuin 1 tai 2°.

[Kreikkalaiset maantieteilijät alkoivat nimittää itä-länsi-etäisyyttä »pituudeksi» ja pohjois-etelä-etäisyyttä »leveydeksi» siitä syystä, että he, maan pallonmuodon älyttyään, alussa luulivat vain napapiirin ja käännepiirin välistä vyöhykettä asuttavaksi ja »ekumenia» siis pitemmäksi itä-länsi-suuntaan kuin pohjois-etelä-suuntaan. Homerisen maailmankatsannon mukaan maailmansaari oli litteä ja ympyrän muotoinen, maantieteen peruslajain käsitysten mukaan suorakaide tai pallotrapetsi. Se osa maanpintaa, joka Vanhalla ajalla tunnettiin, todenteolla oli paljon pitempi lännestä itään kuin pohjoisesta etelään.]

Kahden paikan maantieteellisen pituuden erotus on sama kuin niiden puolipäiväpiirien aikaerotus, yksi tunti vastaten 15 kaariminuuttia (24 tuntia = 360°). Jos siis purjehtijalla on kello, joka käy luotettavasti, niin ei hänen matkalla tarvitse muuta kuin verrata tähtien kohoamista puolipäiväpiiriin ja kellonsa aikaosotusta tietääkseen, kuinka monta astetta hän on itään tai Jänteen päin siitä paikasta, jonka aikaa kello osottaa. Tämä älyttiin jo Vanhalla ajalla, mutta kun silloin ei ollut mukana kuljetettavia ajanmittaajia, niin Hipparkhos ehdotti (I, siv. 115). että aikaerotukset ja siis myös longitudierotukset määrättäisiin taivaalla näkyvien pimennyksien mukaan, jotka näkyvät samalla hetkellä kaikkialla, minne ne yleensä näkyvät. Suurien löytöretkien ajalla oli kello jo keksitty, mutta kuljetettavat kellot eivät vielä olleet likimainkaan niin luotettavia, että ne olisivat tähän tarkotukseen kelvanneet. Vielä 1650:n vaiheilla parhaat kellot erehtyivät vuorokaudessa 4 minuuttia. Gemma Frisius 1530 ehdotti, että maantieteellinen pituus määrättäisiin kellon mukaan, mutta ehdotus oli vielä vuosisatoja mahdoton käytännössä toteuttaa. Paikallinen aika määrättiin aurinkokellolla ja yöllä tähtien korkeudesta. Laivoissa oli Keskiajalle saakka tiimalasi ajan mittarina; taskukello oli, mikäli tiedetään, ensi kerran käytännössä Barentsin matkalla v. 1596.

Kepler koetti, Vanhalla ajalla tehdyn ehdotuksen toteuttaen, määrätä kahden paikan pituuseron auringonpimennyksestä, mutta kuun varjon hitaan liikunnon vuoksi maanpinnalla tulos oli hyvin epätarkka; laskut sitä paitsi olivat niin monimutkaiset, etteivät tavalliset maantieteilijät ensinkään kyenneet tätä keinoa käyttämään. Mukavampi oli kuun pimennyksen käyttäminen, koska se näkyy kaikille katsojille maanpinnalla samalla haavaa. Mutta kun maan varjon edellä ja jäljessä kuun pinnalla kulkee ilmakehän vaikuttama puolivarjo, »penumbra», niin on hyvin vaikea tarkkaan havaita pimennyksen alkamista ja päättymistä, ja tämäkin ajanmääräys oli sen vuoksi hyvin horjuva. Kuun pimennykset kullenkin olivat aina 17:nnen vuosisadan jälkipuoliskolle saakka paras keino itä-länsi-etäisyyksien selville saamiseksi. Eivät olleet tähtitieteilijäin taulutkaan tarkkoja, sillä niinkauan kun taivaankappalten todellisia liikunnoita ei tarkalleen tunnettu, olivat kaikki ennakkolaskelmat niitten asemista epätarkat. Cohumbuksella oli. kuten edellä mainittiin, kuulun saksalaisen tähtitieteilijän Regiomontanuksen »efemeriditaulut» (II. s. 70) ja Amerigo Vespucci käytti samoja. Columbus. koettaessaan niiden avulla kuunpimennyksistä määrätä kahden länsi-intialaisen paikan longitudin, toisella kerralla erehtyi yli 20°. toisella lähes 40°. Kuinka olisikaan voinut merenkulkijalta vaatia tarkkuutta, kun Regiomontanuksen omat oppilaatkin pituusmääräyksissään erehtyivät viisin kuusin astein, vieläpä Europan suurkaupungeissa, missä heillä oli kaikki ajan parhaat apuneuvot käytettävinään, etenkin tarkemmat paikalliset aikamääräykset.

Espanjasta lähetettiin Mexicoon eteviä tähtitieteilijöitä saamaan vv. 1577 ja 1578 tapahtuvista kuunpimennyksistä tarkempia paikanmääräyksiä, ja ne onnistuivatkin siksi hyvin, ettei Mexicon ja Espanjan Toledon väliseen longitudierotukseen enää jäänyt kuin 5° erehdys. Tämä suurempi tarkkuus oli seurauksena siitä yleisestä tähtitieteen elpymisestä. jonka Tyko Brahen perustavat työt saivat aikaan. V:sta 1560 ei Saksassa. Hollannissa, Englannissa, Italiassa eikä vähän myöhemmin Ranskassakaan jätetty ainoatakaan kuunpimennystä käyttämättä eri paikkain ajanerotuksen ilmi saamiseksi. Tulokset olivat kuitenkin niin epätarkat, ettei niillä ollut lyhemmillä matkoilla mitään merkitystä. Vasta Kepler saattoi vanhempiin havainnoihin tehdä kaikki ne korjaukset, jotka olivat tarpeen edes johonkin määrään tyydyttävien tuloksien saamiseksi.

Aljettiin myös jo 16:lla vuosisadalla käyttää kuun kulkua huomattavampien kiintotähtien poikki, mutta tämä menetelmä vaati vielä paljon seikkaperäisempiä tähtitauluja ja kehittyi täydellisemmäksi vasta seuraavalla vuosisadalla. Itse Tyko Brahenkin tauluissa oli niin suuria virheitä, että ne saattoivat aiheuttaa monen asteen erehdyksiä. Sitä paitsi tuotti erehdyksiä kuun läheisyys, joka vaikuttaa, etteivät kiintotähdet eri paikoilta katsoen katoa sen taa aivan samalla haavaa; sen kautta syntyvää virhettä ei voitu korjata, niinkauan kun ei kuun etäisyydestä ollut tietoa. Amerigo Vespucci koetti v. 1499 määrätä Venezuelan rannikolla erään paikan pituusasteen kuun lähietäisyydestä Regiomontanuksen taulujen avulla, mutta kun hän ei ottanut huomioon asemapaikkansa ja Ulmin pitkän välimatkan vaikuttamaa näkökulma- (parallaksi-) erotusta, niin tuli määräykseen 16:n asteen virhe. Magalhãesin retkellä koetti Andres de San Martin, retkikunnan tähtitieteilijä, määrätä Rio de Janeiro lahden aseman Jupiterin ja kuun konjunktiosta, mutta konjunktsio tapahtui niin paljon ennen hänen taulujensa aikaa, että hän sai aikaeroksi 17 tuntia 15 minuuttia ja siitä paikalla käsitti, että taulut olivat kelvottomat (tämän määräyksen mukaan Rio de Janeiro olisi ollut Bengalin lahdessa). Vasta kahdeksannentoista vuosisadan keskivaiheilla oli keksitty siksi tarkka kulmamittauskone, kuun etäisyys määrätty ja luotettavat kuutaulut laskettu, että tätä keinoa käyttäen voitiin saada tarkkoja tuloksia. Paremmin menestyi määräys kuun kulkemisesta puolipäiväpiirin ohi, jota varten laadittiin tauluja. Baffin oli ensimäinen purjehtija, joka käytti tätä keinoa jonkinlaisella menestyksellä, vaikka nämäkin taulut vielä olivat puutteelliset.

Maailmankartan laajeneminen.

Kartan huomasimme Keskiajan lopulla kehittyneen kahteen suuntaan. Oppineet maantieteilijät saivat käsiinsä vanhain kreikkalaisten kartat ja alkoivat Ptolemaioksen johdolla piirtää uusia maailmankarttoja, jotka eivät olleet suuresti muuta kuin jäljennöksiä; purjehtijat sitä vastoin alkoivat laatia rannikkokarttoja omien havaintojensa nojalla käytännöllisen merenkulun tarpeiksi. Ptolemaioksen kartta perustui tähtitieteelliseen paikanmääräykseen, joka teoretisesti olisikin ollut oikeampi, jos havaintokeinot olisivat olleet riittävän tarkat; purjehtijat sitä vastoin perustivat merikorttinsa kompassin osotuksiin (I, s. 400), ja siten keräsivät sangen arvokkaan aineiston, josta koottiin maantieteen silloiseen kantaan nähden erinomainen karttakuva Välimeren maista ja vähemmässä määrin muustakin Europasta.

Se valtava maantuntemuksen laajennus, joka tapahtui suurten löytöretkien aikakaudella, oli kokonaan purjehtijain ansio ja heidän keksimäänsä menetelmää käyttäen tapahtui löytöjen kartotus. Sekä portugalilaiset että espanjalaiset merenkulkijat kokosivat tarkkoja purjehdusosotuksia ja laativat karttoja retkistään, ja näitä purjehduskarttoja yhdistämällä saatiin ensimäiset karttakuvat Uuden maailman ja Etelä-Aasian ja Afrikan rannoista. Oppineet julkaistessaan yhä uusia ja uusia painoksia Ptolemaioksen maantiedeteoksesta alkoivat vähitellen ottaa huomioon näitä käytännön miesten havaintoja ja täydentää sitä. Tämä olikin suoranainen pakko. kun klassillisissa auktoreissa ei ollut minkäänlaisia tietoja niin lukuisista ja suurista uusista maista ja meristä. Kuudennentoista vuosisadan jälkipuoliskolla oppineet vihdoin kokonaan vapautuivat vanhoista kaavoista ja kartotustiede edistyi jättiläisaskelin Mercatorin ynnä muiden eteväin tutkijain toimesta. Mutta sitkeästi vanhat käsitykset pitivät puoliaan ja kappale kappaleelta olivat piintyneet maantieteelliset ennakkoluulot revittävät. Joku niistä pysyi voimassa vielä seuraaviinkin vuosisatoihin, kuten esim. usko suuren etelämanteren olemassa oloon. Sitä ei ole ihmettelemistä. Kuudennentoista vuosisadan tiedoilla ei vielä voitu kyllin tarkkaan arvostella niiden perusteiden hataruutta, jotka saivat Ptolemaioksen piirtämään manteren Intian meren eteläpuolelle, ja hyvin älyten sen verrattoman suuren merkityksen, joka vanhalla oppimestarilla oli ollut, myöhemmätkin ajat olivat vastahakoisia ilman varmoja syitä hylkäämään häneltä perittyjä käsityksiä.

Amerikkain ja Länsi-Intian vanhimman kartan piirsi Juan de la Cosa. jonka olemme jo usein maininneet. Hän oli kansallisuudeltaan baski ja omisti »Santa Marian», jolla Columbus itse purjehti ensimäisellä retkellään. Juan de la Cosa oli itse mukana kartottajana sekä sillä että toisella ja kolmannella retkellä. V. 1499 hän purjehti Ojedan keralla Venezuelan rannikolle, seuraavana vuonna Bastidaan keralla samoille seuduin, ja v. 1510 hän Ojedan keralla uudelleen lähdettyään sai siellä surmansa (vert. II, s. 221). Hän oli siis oman havaintonsa kautta hankkinut Länsi-Intiasta paremmat tiedot kuin kukaan ennen häntä. Niiden täydennykseksi hän käytti muidenkin purjehtijain laatimia rantakarttoja. Tärkein näistä oli John Cabotin kartta, jonka hän lienee saanut Lontoosta Espanjan lähettilään kautta; Juan de la Cosalla oli epäilemättä tieto Cabotin löydöistä, koska hän karttaansa kirjotti niiniäkin, jotka Cabot nähtävästi oli antanut. Juan de la Cosa yhdistämällä kaikki saamansa tiedot sai kartan, joka ulottui Brasilian länsikulmasta aina Newfoundlandiin saakka pohjoisessa. Se on lehmänvuodalle piirretty, paria metriä pitkä ja toista leveä, se löydettiin viime vuosisadan alkupuoliskolla Parisissa ja sitä säilytetään nykyään Madridissa. Kartan reunaan on kuvattu Columbus kantaen Jeesus lasia veden poikki merkiksi siitä, että hän oli vienyt kristinuskon valtameren poikki. Lipuilla on merkitty maan valtaukset. Kartan sekä yleisissä piirteissä että yksityiskohdissa tietysti on paljon erehdyksiä ja puutteita, mutta siitä on sanottava, ettei se yleensä pyri muuta ilmaisemaan, kuin mistä oli retkien kautta saatu tosioloihin perustuvia tietoja. Se on käytännön miehen, eikä teoretikon tekemä. Suurimmista erehdyksistä mainittakoon, että Pohjois-Amerikan ranta osaksi kulkee suoraan lännestä itään; tämä luultavasti johtui siitä, ettei kompassin poikkeumaa oikeasta pohjoissuunnasta otettu huomioon. Tämän kartan avulla on voitu määrätä, mikä Bahamasaarista on Guanahani. johon Columbus ensiksi saapui.

Paria vuotta myöhempi Juan de la Cosan karttaa on se kartta, joka Cantinon toimesta piirrettiin Lissabonissa Ferraran herttuaa varten. Siinä ovat jo portugalilaisten Cortereal veljestenkin löydöt mukana ja Brasilian rannikkoa on Pinzonien löytämästä kohdasta jatkettu eteläänpäin ja maalle annettu Cabralin mukaan »Papukaijanaan» nimi. Cantino-kartassa ovat myös Portugalilaisten löydöt Intian vesillä ja paavin maan jakoviiva, kuten Juan de la Cosankin kartalla. Useita Italiassa piirrettyjä Uuden maailman karttoja on säilynyt, jota ei ole ihmetteleminen, kun muistamme, että karttain laatiminen vanhastaan oli Italiassa niin paljon etevämmällä kannalla kuin missään muualla; mutta Italialaisilla ei tietysti ollut käytettävänään ensi käden lähteitä. Nuño Garcia de Toreno piirsi 21 Magalhãesin matkaa esittävää karttaa. Ei kauaa kulunut, ennenkuin löytökartat sijotettiin paikoilleen maailmankarttoihin. Tähän on liitetty jäljennös maailmankartasta, jonka espanjalainen kosmograafi Diego Ribero laati. Sekin eroaa ajan oppineiden maantieteilijäin kartoista edukseen tosioloihin perustuvan asiallisuutensa ja mielivaltaisuuden välttämisen kautta. Ribero ei koeta arveluiden mukaan piirtää semmoisia seutuja, joista ei ole purjehtijain laatimia erikoiskarttoja, vaan jättää ne tyhjiksi. Ainoastaan sisämaat, joista ei voinut olla purjehtijain havaintoja piirrettiin edelleenkin entiseen kaavamaiseen tapaan ja täytettiin maan yleistä luontoa ja asutusta merkitsevillä kuvilla. Mutta kuta asiallisempi, sitä selvemmin Riberon kartta ilmaisee, mitä erehdyksiä puutteellinen paikanmääräys aiheutti. Brasilian itäisin nokka on vain kolme astetta länteen päin Viheriäniemen saariston läntisimmästä saaresta, vaikka longitudiero todellisuudessa on 10 astetta. Florida on viisi astetta liian kaukana idässä. Mutta kaikkein kauimmaksi itään ovat siirtyneet Pohjois-Amerikan koilliskulmat; Labrador ja Newfoundland ovat Riberon ja melkein kaikissa vanhemmissa kartoissa paljon liian lähellä Europpaa, Riberon kartassa kokonaista 14 astetta. Seuraus siitä oli, että Pohjois-Amerikan länsiranta sai aivan väärän suunnan. Varmaan olisi tämä virhe voitu suureksi osaksi välttää, elleivät Pohjois-Amerikan rannat olisi niin eri ajoin eri retkien kautta tulleet tunnetuiksi. Mahdollista on. että Newfoundlandin venyttäminen itää kohti tapahtui siinä tarkotuksessa, että se varmemmin olisi maanjako viivan itäpuolella, eikä siis kuuluisi Espanjan pallonpuoliskolle.

Kuudennellatoista vuosisadalla alkoi maakarttain alalla kehitys. joka vastaa purjehduskarttain kehitystä. Ruvettiin piirtämään tiekarttoja. »itinerarioita», ja seutukarttoja pienemmistä ja laajemmista alueista. Samoin kuin purjehduskartoista koottiin suurempia karttoja, kunnes saatiin koko Europan ja sitten maapallonkin ulkopiirteet osapuilleen oikein kuvatuiksi, samoin näitä seutu- ja maankarttoja voitiin käyttää tosioloihin perustuvana pohjana yleiskartoille, ja mielivaltainen haaveilu väistyi yhä syrjemmäksi. Tosin monet maankartoistakin olivat hyvin hataralla pohjalla, mutta parhaat niistä perustuivat kompassilla ja ketjulla tehtyihin mittauksiin ja olivat huomattavan tarkat. Asteverkkoa niihin ei piirretty, mutta toisissa oli mittakaava etäisyyksien mittaamiseksi. Ei ollut asteverkkoa varten vielä riittäviä tähtitieteellisiä paikanmääräyksiä.

Espanjalaisten ja Portugalilaisten suuret löydöt virittivät erinomaisen virkeätä maantieteellistä harrastusta kaikissa sen ajan sivistysmaissa, ja maakartta kehittyi varsinkin niissä maissa, jotka eivät voineet tyydyttää herännyttä tieteellistä toimihaluaan laajoilla meriretkillä. Samoin kuin maantiede, samoin maakarttakin kehittyi etenkin Saksassa, jonka rikkaissa, laajaa kauppaa käyvissä kaupungeissa oli sitä varten mitä parhaat edellytykset. Nürnbergistä oli kotoisin Martin Behaim, joka kosmografisten tietojensa vuoksi sai itse Portugalissakin tunnustusta ja piirsi ensimäisen koko maailmaa esittävän maapallon, mitä on meidän aikoihimme säilynyt.

Jo 15:llä vuosisadalla piirsi kardinali Nikolaus Cusalainen (1401—1464) ensimäisen Saksan kartan, jota sitten kauan jäljennettiin. Toiset, kuten Waldseemüller (Hylacomylus). joka Amerikan nimitti, piirsivät itinerariokarttoja. Sveitsistä piirsivät karttoja Konrad Turst (k. 1497) ja Agidius Tschudi (1538), Baierista Aventinus (1523) ja Filipp Apian (1550—1560), jonka kartta on näistä maankartoista paras. On myös säilynyt karttoja Württembergistä, Brandenburgin maista ja Saksin vaaliruhtinaskunnasta kartta, jota tiedetään viranomaisten suurella huolella salanneen, ettei se joutuisi ulkomaalaisten käsiin, hyvin siis käsittäen kartan merkityksen sodassa. Halberstadtin hiippakunnasta Torquatus teki niin tarkan kartan ja kertomuksen, että siitä on voitu määrätä myöhemmät maanpinnanmuutokset. On säilynyt 16:lla vuosisadalla tehty Nürnbergin ja sen maalaisalueitten kartta. Kaupunkikartat kuitenkin olivat enemmän perspektivisiä kuvia kuin asemakaavoja, ja niiden merkitys on enemmän taiteellinen ja historiallinen kuin maantieteellinen.

Itävallasta ja Unkarista Wolfgang Lazius piirsi kartan (1545—63). Italiasta piirsivät entistä tarkempia maakarttoja Gasteldi ja Ruscclli, jotka toimittivat uuden Ptolemaios-painoksen. Vesistöt ja vuoristot olivat Italialaisten maakartoissa hyvinkin tarkkaan kuvatut. Pienempien alueiden kartoista mainittakoon, että Leonardo da Vinci laati Cesare Borgian palveluksessa ollessaan tarkat kartat Umbriasta, Toscanasta ja Maremmasta, Toscanan ja Latiumin rantasoista. Kartanpiirustuksen pääpaikat Italiassa olivat Venezia ja Rooma, joissa oli sitä varten erikoiset painot. Ranskan kartan julkaisi v. 1560 Jolivet, Englannin Lhwyd (1569) ja Saxton (1575). Iberian niemimaan kartottivat Pedro de Medina ja Alvaro (1560).

Vuosisadan keskivaiheilla saatiin Venäjästäkin kartta, joka hävitti monta ikivanhaa harhaluuloa. Sen laati krainilainen aatelismies Sigmund v. Herberstein, joka oleskeli Moskovassa Itävallan lähettiläänä. Tässä kartassa ei enää näy Baltilaisen maanselän suuntaan piirrettyjä Riphaelaisia Amoria, mutta siinä näkyy Ural, joka kulkee pohjois-eteläsuunnassa. Jäämereen laskevien jokien joukossa näkyvät Ob ja sen syrjäjoki Irtish. Kartta ja siihen liittyvä kertomus painettiin Wienissä v. 1549.

Pohjoismaat pysyivät syrjäisen asemansa vuoksi kauan lapsipuolen asemassa Europan kartoilla. Keskiajan parhaissa portolanoissa päämaat kuitenkin jo erotettiin, eikä Skandinaviaa enää piirretty saariryhmäksi, kuten Ptolemaioksen kartassa. Vescontekartassa (v:lta 1320) Skandinavia on ei aivan laaja niemimaa, joka kapealla kannaksella on yhteydessä mannermaan kanssa. Toisilla, varsinkin n.s. catalanisella kartalla, se on kömpelö niemimaan tapainen kasvannainen, jonka eteläinen rannikko on täynnään lahtia ja niemiä. V. 1427 tanskalainen Claudius Clavus Niger l. Swartho piirsi, luultavasti erästä Ptolemaios-laitosta varten, kartan, jossa Skandinavian maitten asemat olivat entistä oikeammin osotetut. Vaikka tämä kartta oli niin paljon aikaisempi Amerikan löytöä, niin näemme siinä jo Grönlanninkin kuvattuna ja nimitettynä, joka todistaa kartan piirtäjän pohjoismaisia lisätietoja. Grönlannin yhdistää maa Jäämerta kiertäen Skandinavian pohjoispuolitse Koillis-Europpaan. Tässä »hafsbotnissa» (II, s. 441) on Islanti Grönlannin ja Norjan välissä. Itämeren pohjoisosat ovat aivan jäsenettömät, nimi »Finlandi» kirjotettu heti »Stokholmin» viereen. Swarthon kartassa Skandinavian niemimaan pituussuunta vielä on itä-läntinen. Enemmän kuin vuosisata piirrettiin Skandinavia täten karttoihin, ja Suomi enimmäkseen loisti poissa-olollaan, kuten esim. siinä Ptolemaios-painoksessa, joka julkaistiin Strassburgissa v. 1513. Swarthon karttaa noudattaen sekin kuvaa Grönlannin soikeaksi niemeksi, joka Islannin taitse yhtyy Europpaan. Kun Swartho ei tiennyt Grönlannista mitään nimiä, niin hän kirjotti sen rannoille nimiksi erään runon sanat.

Melkoisen askeleen vei Pohjoismaiden kartotusta eteenpäin bayerilainen Jakob Ziegler, syntynyt Landshutissa v. 1480. Ziegler julkaisi Skandinaviasta »Schondia» nimisen teoksen, liittäen siihen kartan, joka erosi kaikista edellisistä. Ziegler ei tosin ollut itse käynyt Ruotsissa eikä Norjassa, Suomesta puhumattakaan, mutta hän tapasi Roomassa useita skandinaveja, joiden suullisia tietoja hän käytti; kaksi näistä oli norjalaista piispaa, kolmas Johannes Magnus, Skandinavian historian tutkija, sen ensimäisen maantieteilijän veli. Johannes Magnus oli silloin jo alkanut kirjottaa historiateostaan, johon hän liitti maantieteellisen kuvauksen, ja hän antoi sen Zieglerin luettavaksi. Ziegler ilmottaa monen sadan skandinavisen paikan maantieteellisen pituuden ja leveyden, mutta nämä ilmotukset tietenkin olivat vain ylimalkaisia otaksumia, eivätkä voineet perustua todellisiin havainnoitiin. Hänen kartassaan Skandinavia ensi kerran kuvattiin pitkäveteiseksi, pohjois-eteläsuunnassa olevaksi niemimaaksi. Pohjanlahti, jonka nimenä kartassa on »Sinus finnonicus», on aivan oikein kuvattu pohjoista kohti pistäväksi Itämeren lahdeksi, mutta Suomen lahti sen kanssa melkein rinnan kulkevaksi, niin että Suomi on kapea terävä niemeke näiden molempien lahtien välillä. Skandinavian pohjoisosassa on Lappi, joka leveän maakannaksen kautta yhtyy Grönlantiin.

Pian tämän jälkeen saatiin vihdoin kartta, joka ensi kerran antoi Pohjolan maista oikeamman kuvan, ja laaja teos niiden luonnosta ja asukkaista. Kartan laati ja teoksen kirjotti Olaus Magnus. Seuraavan vuosisadan keskivaiheille saakka oli hänen karttansa paras, mitä oli Pohjoismaista olemassa. Kartta valmistui v. 1539, hänen teoksensa »Historia de gentibus septentrionalibus» (kertomus Pohjolan kansoista) painettiin vasta v. 1567 Baselissa. Sekä kartassa että kirjassa on Suomikin tullut huomioon otetuksi. Olaus Magnuksen teosten tärkeyteen nähden kerromme niistä myöhemmin laajemmin.

Ptolemaios-painokset.

Ptolemaioksen maantiedeteos karttoineen tuli Länsimaiden oppineille ensiksi tutuksi Arabien kautta. Arabit ehkä antoivat sille Strabonin teoksen rinnalla etusijan siitä syystä, että se oli sekä myöhempi että perustui runsaampaan matematiseen aineistoon, vaikka Strabonin teos epäilemättä on puhtaan maantieteen kannalta paljon etevämpi. Ptolemaioksen auktoritettia oli myös omiaan tukemaan se seikka, että hän oli aikansa etevin tähtitieteilijä ja silläkin alalla saattoi antaa Keskiajan orastavalle tieteelle parhaan opastuksen. Länsimaihin sitten saatiin Ptolemaioksen maantiedeteos alkukielisenäkin, se käännettiin latinaksi ja levisi käsinkirjotettuna, kunnes kirjapainotaito keksittiin ja voitiin ruveta sitä tällä uudella monistustavalla levittämään. Ei ole varmaa, onko käsikirjotuksessa säilynyt ainoatakaan alkuperäistä karttaa; luultavaa on. että kartta piirrettiin uudelleen niiden tarkkain paikanmääräysten mukaan, joita Ptolemaioksen teos sisältää.

Ptolemaioksen maantiedeteos pysyi sitten 16:nnen vuosisadan loppupuolelle saakka maantieteen opinnoiden tärkeimpänä välineenä Europassa ja siitä otettiin kymmeniä painoksia. Nämä painokset ovat maantieteen historiassa tärkeät sen vuoksi, että niissä otettiin huomioon tieteen kehitys ja uusien maitten löydöt, sekä tekstissä että siihen liittyvässä karttakirjassa. Ne siten vähitellen loittonivat yhä enemmän Ptolemaioksen alkuperäisestä teoksesta, jonka tekstiä ne eivät muutoin ensi alussakaan uskollisesti noudattaneet.

Ensimäinen latinalainen Ptolemaios-painos julkaistiin v. 1462 Bolognassa Jacobus Angeluksen toimesta. V. 1475 painettiin teos Vicenzassa, v. 1478 Roomassa. Ensimäisen kreikkalaisen painoksen julkaisi Erasmus Baselissa v. 1533. Siinä latinalaisessa painoksessa, jonka Nicolaus Germanus julkaisi Ulmissa v. 1482, oli ensimäinen tieteellisesti tarkka asteverkko. Waldseemüllerin (Hylacomyluksen) v. 1507 julkaisemassa painoksessa olivat ensi kerran Atlantin meren takaiset löydöt huomioon otettuina. Seuraavana vuonna Johannes Ruysch julkaisi saman laitoksen, lisäten siihen Pohjolaa kuvaavan karttalehden. V. 1511 julkaistiin Roomassa painos, jonka toimitti Sylvanus. Painoksessa, jonka Juhana Schott v. 1513 julkaisi Strassburgissa, oli Hylacomyluksen toimittamaan lisätty 20 uutta lehteä. V. 1511 painettiin Veneziassa etevä Ptolemaios-laitos, jossa oli Pohjois-Amerikka mukaan otettuna. Mainittakoon vielä seuraavat Ptolemaios-painokset: Pirckheymerin Strassburgissa v. 1525: Servet'n Lyonissa v. 1535; Münsterin Baselissa v. 1540. Nämä varhaisemmat painokset olivat suurta fooliokokoa; ensimäisen duodesi-painoksen julkaisi Siebenburgissä Honter vuosina 1530 ja 1540; kätevän kokonsa vuoksi se tuli hyvin suosituksi. Kaikkia näitä varhaisempia painoksia haittasivat monet tekstivirheet, joita jokainen uusi jäljentäjä oli edellisen käsikirjotukseen lisännyt; ensimäinen kriitillinen painos saatiin vasta viime vuosisadalla.

Asteverkko.

Samalla kun kreikkalaiset oppineet olivat tulleet siitä vakuutetuiksi, että maa oli pallon muotoinen, selvisi heille myös, ettei sitä voinut tarkoin kuvata tasapinnalle. Mutta mittausopillisia perusteita noudattamalla voitiin kuitenkin virheitä suuresti vähentää, niin että kartta tasapinnallakin tyydytti tärkeimpiä vaatimuksia. Keksittiin asteverkko. Yksinkertaisin oli n.s. latuskakartta, jossa pituus- ja leveysasteet suorin kulmin ja yhtä pitkin välimatkoin leikkaavat toisiaan; mutta se ei tietysti anna minkäänlaista käsitystä siitä, että meridianit napoihin yhtyvät, ja lisäksi se väärin esittää pinta-alat. Marinos Tyyrolaista pidetään latuskakartan keksijänä. Kehittyneempää ajatusta edustavat Ptolemaioksen keksimät keilaprojektsiot, joissa ajateltiin maan navan päällä olevan keilan, joka ulottui alaspäin niin pitkälle kuin kuvattava aluekin, ja asteverkko siihen piirrettiin siten, että pohjoisnapana oli keilan kärki, leveyspiirit kulkivat keilan ympäri ja puolipäiväpiirit kärjestä säteillen niitä leikkasivat. Kun tämä keila sitten ajateltiin auki leikatuksi jotain puolipäiväpiiriä pitkin ja levitetyksi, niin saatiin mittausopillisesti tarkoin määritelty asteverkko, johon kartta voitiin piirtää.

Kuudennellatoista vuosisadalla ruvettiin tätäkin kartan puolta kehittämään ja keksittiin projektsioita, jotka yhä vielä ovat alallaan vallitsevia. Toscanellikartta oli toisten luulon mukaan semmoinen kuin tämän teoksen sivulle 10 piirretty haahmottelu osottaa, toisten arvelun mukaan se oli latuskakartta. Ptolemaios-painoksissa käytettiin mestarin omia suunnittelemia projektsioja. Mutta samalla suunniteltiin uusiakin. Juhana Stöffler ja hänen mukaansa Juhana Werner laativat stereografisen asteverkon. Pietari Apian piirsi koko maapallon yhdelle lehdelle ja keksi sitä varten projektsion. Samaa tarkotusta varten Werner ystävänsä prof. Stabin osotusten mukaan keksi sydämenmuotoisen, kordeiformisen projektsion, joka oli ensimäinen laajuusoikea asteverkko, s.o. karttaruutujen keskinäisten laajuuksien suhteet olivat siinä samat kuin pallokartalla. Tätä projektsiota aikanaan paljon käytettiin. Mutta tärkeimmän työn tällä alalla suoritti Gerhard Mercator. Hän paransi latuskakarttaa siten, että vähitellen molempia napoja kohti lisäsi parallelipiirien keskinäistä väliä vakinaisen ohjeen mukaan. Mercatorin projektsiolla on se ominaisuus, että maiden muodot muutoin pysyvät oikeina, paitsi että mittakaava tasaisesti suurenee napoja kohti ja pohjoiset maat sen kautta ovat suhdattoman suuret päiväntasaajan seutuihin verraten. Latuskakartassa ei ero ole yhtä tuntuva, mutta se taas painaa kaikki maat ikäänkuin lyttyyn, koska maiden itä-länsi-mittakaava suurenemistaan suurenee napoja kohti, mutta pohjois-etelämittakaava sitä vastoin pysyy samana. Mercatorin keksimällä projektsiolla on vielä muuan erinomaisen tärkeä ominaisuus. Jos siihen piirretään viiva, joka samalla kulmalla leikkaa kaikkia puolipäiväpiirejä, niin tämä viiva (n.s. loksodromi) on suora. Toisin sanoen, purjehtija saattoi linjaalilJa vetää karttaan viivan lähtökohdastaan siihen kohtaan, johon hän tahtoi saapua, mitata viivan kulmaan meridianin kanssa ja purjehtia sen mukaan. Hän samalla tiesi, mitkä paikat olisivat hänen reittinsä varrella. Kului kuitenkin vuosisata, ennenkuin purjehtijat tämän kartan edut käsittivät. Mercator lisäksi paransi keilaprojektsiota. Ranskalainen Postell keksi v. 1581 merikartan, jossa napa on kartan keskusta, meridianit siitä haarautuvat kuin pyörän puolat, parallelit ovat navan ympärille piirrettyjä kehiä. Tätä asteverkkoa yhä vielä käytetään napaseutujen kuvaamiseksi kartalle.