Siten olivat tärkeimmät projektsiot keksityt ja niitä käytettiin sen mukaan kuin kartalle kuvattavan alueen asema maapallolla ja sen laajuus kulloinkin vaati.
Gerhard Mercator ja Abraham Ortelius.
Nämä olivat ne kaksi miestä, joiden kautta kartotus enimmän edistyi kuudennellatoista vuosisadalla ja täydelleen vapautui klassillisista esikuvista. Heidän elämäkertansa päävaiheet ovat omiaan osottamaan, kuinka tärkeäksi tieteen alaksi karttain piirtäminen jo oli käynyt, ja kuinka mahtimiehet olivat valmiit hieman tinkimään uskonnollisistakin ennakkoluuloistaan, kun tarvitsivat Mercatorin kaltaisen miehen apua.
Mercator (1512—1594), jonka varsinainen nimi oli Kremer, oli kotoisin Flanderista, flaamilaista sukua. Löwenin yliopistossa hän tutustui Apianin oppilaaseen Gemma Frisiukseen, joka Kaarle V:nnen kehotuksesta oli sinne asettunut. Frisius lienee saanut Mercatorin innostumaan kartotukseen ja maantieteeseen. Jo v. 1534 hän perusti Löweniin maantieteellisen laitoksensa ja julkaisi muutaman vuoden kuluttua ensimäisen karttansa, joka esitti Pyhää maata. 1537—1540 hän kartotti Flanderin. Keisari Kaarle V:nnen käskystä hän sitten laati tähtitieteelliset havaintoneuvot keisarin sotaretkillä käytettäviksi. Hän julkaisi samoihin aikoihin ensimäisen maailmankarttansakin, jossa Ptolemaioksen vaikutus vielä on vallitseva, ja laati 1541 kuulun pallokarttansa ja kymmentä vuotta myöhemmin taivaanpallokarttansa.
Mercator oli aikaisin kallistunut protestanttisuuteen, jonka vuoksi hänen v. 1533 täytyi joksikin aikaa lähteä Antwerpeniin pakoon. V. 1544 hänet kuitenkin vangittiin ja pantiin harhauskoisuudesta syytteeseen yhdessä neljänkymmenenkahden muun henkilön kanssa, joista kaksi poltettiin, yksi mestattiin ja kaksi elävältä haudattiin. Mercator vältti rangaistuksen, mutta tapaus teki häneen niin syvän vaikutuksen, että hän muutti maasta pois ja sai Jûlich-Cleve-Bergin herttuan toimesta opettajan paikan Duisburgin yliopistossa. Tosin yliopiston perustaminen viipyi niin kauan, ettei Mercator eläissään päässyt opettajatointaan alkamaan, mutta hän sai kuitenkin herttualta vakinaisen viran ja jäi Saksaan, jossa suuri osa hänen sukuaan jo ennestään asui. Keisarin kutsusta hän myöhemmin kävi Brysselissä ja antoi Kaarle V:lle n.s. kosmoksen, s.o. pallokartan, joka oli taivaanpallokartan sisässä, ynnä siihen kuuluvat selitykset ja sai siitä hovineuvoksen arvonimen.
V. 1554 Mercator julkaisi suuren kuusilehtisen Europan karttansa, jossa hän jo alkoi vapautua Ptolemaioksesta ja korjasi Välimeren pituuden, jonka liiottelu oli Ptolemaioksen kartan suurimpia virheitä. Välimeren pituus on siinä 62°: ensimäisessä pallokartassaan Mercator vähensi sen 58°:ksi ja Europan kartassaan 53°:ksi; siihen jäi vielä sittenkin liikaa toistakymmentä astetta, sillä Välimeren todellinen pituus on vain 41 1/2°. Vaikka Kepler likimain oikein määräsi Konstantinopolin pituusasteen, niin kului kuitenkin vuosisata, ennenkuin Välimerta sen jälkeen lyhennettiin. V. 1568 Mercator julkaisi merikarttansa, jonka merkityksestä jo ylempänä puhuimme. Elämänsä lopulla hän alkoi koota kaikki tietonsa maapallon eri maiden topografiasta karttakirjaan, josta hän ensi kerran käytti »atlas» sanaa. Itse hän ei kuitenkaan saanut nähdä sen valmistumista; hänen poikansa Rumold päätti työn ja julkaisi »atlaksen» v. 1595.
Abraham Ortelius oli syntynyt Antwerpenissä v. 1527 ja kuoli samassa kaupungissa v. 1598; hän oli saksalainen syntyperältään, hänen vanhempansa kun olivat Augsburgista muuttaneet. Ortelius matkusteli laajalti kaikissa Länsi-Europan maissa kauppa-asioilla, vaikka hän samalla oli ammatiltaan kartanpiirtäjä ja sillä arvonimellä kuului erääseen Antwerpenin kiltaan. V. 1560 hän, Mercatorin kanssa Lothringissa matkustaessaan, tämän vaikutuksesta innostui maantieteeseen ja alkoi ystävänsä kehotuksesta valmistaa suurta karttaansa, jonka kautta hän sitten tuli kuuluksi. Orteliuksen kartasto ilmestyi painosta v. 1570 nimellä »Theatrum Orbis Terrarum»; se oli ensimäinen uudenaikainen kartasto ja sisälsi 53 karttaa. Suurin osa näistä kartoista oli lainattuja — Ortelius itse mainitsee 87 auktoria,— ja paljon erehdyksiä on tullut mukaan, suuria alueita väärin piirretty, mutta kaiken kaikkiaan tämä kartta oli erinomainen aikaansa nähden, ja se saavutti niin suuren suosion, että siitä ennen Orteliuksen kuolemaa julkaistiin viisikolmatta painosta, ja vielä pari vuosikymmentä hänen kuolemansa jälkeenkin julkaistiin uusia painoksia. V. 1573 Ortelius julkaisi 17 lisäkarttaa. V. 1575 Espanjan kuningas Filip II otti hänet maantieteilijäkseen, kun hänen oikeaoppisuutensa oli vakuutettu — häntä oli v. 1535 epäilty protestanttisuudesta. Elämänsä jälkipuoliskolla hän tutki Vanhan ajan maantietoa ja julkaisi siitä teoksia, jotka perustivat tämän tieteenhaaran. Ortelius oli kuollessaan niin kuulu mies, että koko Antwerpen häntä suri.
Ortelius oli enemmän kokooja ja valikoija, Mercator taas luova nero ja kriitikko. Mutta Mercatorinkaan kritiikki ei ulottunut hyvin tunnettuja alueita kauemmaksi, niiden ulkopuolella hän antoi mielikuvituksensa vapaasti lentää. Napaseutujen täytteeksi hän käytti vanhoja maantieteellisiä taruja, Afrikan sisäosat täytti Ptolemaioksen nimillä, Aasian tuntemattomiin osiin sekotti tämän oppimestarin nimiä ja niitä kuvia, joita Fra Mauro oli Marco Polon matkakertomuksen mukaan piirtänyt. Mutta Europasta hänen karttansa olivat parhaat, mitä lähes 17:nnen vuosisadan loppuun laadittiin. Tosin ei Europankaan piirustus vielä ole niin siro kuin nykyisillä kartoillamme, mutta tarkkaan katsomatta ja vertaamatta on vaikea huomata Länsi-, Keski- ja Etelä-Europan maissa virheitä, siksi varmat ovat jo piirteet.
Pallokartta.
Pallokarttoja tosin tehtiin jo Vanhalla ajalla, mutta ne eivät vielä olleet juuri muuta kuin suurenmoinen aate, joka odotti toteuttajaansa. Arabit rakensivat taivaanpalloja ja Leonin kuningas Alfonso X, tähtitieteilijä, liitti semmoisen tähtitiedeteokseensa. Toscanellin kirjeestä hänen Portugalissa olevalle tuttavalleen näkyy, että pallokarttoja tehtiin Italiassa. Mutta vanhin meidän aikoihin säilynyt pallokartta on se, jonka Martti Behaim rakensi Nürnbergin kaupungin tilauksesta. Magalhãesilla, Del Canolla ja Verrazzanolla näyttää olleen pallokartat. Vanhimpia säilyneitä on n.s. Lennox-gloobi, joka lienee 16:nnen vuosisadan ensi vuosikymmeniltä; siinä on Amerikka nimitetty nimellä »Novus Mundus». Kuuluisa on myös »Nancy-gloobi» vuodelta 1530, joka on hopeata ja osaksi kullattu; siinä on Pohjois-Amerikan nimenä »Asia Orientalis» ja Mexicon lahti on »Mare Chatayum».
Juhana Schöner, joka oli opettajana Nürnbergin v. 1526 perustetussa Melanchton-kimnaasissa, rakensi monta pallokarttaa, jotka koottiin painetuista meridianikaistaleista; ensimäisen puulta painetuista kaistaleista kootun gloobin rakensi Waldseemüller. Leonardo da Vincikin rakensi gloobin. Albrecht Dürer antoi ensimäiset ohjeet, miten gloobi-kaistaleet oli piirrettävä. Tietysti ei tällä tavalla koottu pallokartta voinut olla tarkka, koska meridianien välikaistaleet painettiin tasapinnalle, mutta havaintovälikappaleena pallokartta oli sangen suosittu.
Maailmankartan uudet ainekset olivat siis enimmäkseen Espanjalaisten ja Portugalilaisten käsissä. Heidän piirtämiään merikarttoja täytyi saksalaisten ja muitten maitten oppineitten jäljentää. Mutta aikana, jona vielä niin vähän julkaistiin painotuotteita, näitä aineksia varmaan oli vaikea hankkia, etenkin kun sekä Espanjan että Portugalin hallitukset pitivät salassa suuren osan kerätyistä tiedoista. Se varmaan lienee pääsyy, miksi paljon myöhemmin kuin parhaat espanjalaiset ja portugalilaiset kartat oli laadittu, ilmestyi niin paljon huonompia karttoja, jotka ovat suuria taka-askelia siitä, mitä jo oli saavutettu. Toinen syy oli kuitenkin se, etteivät saksalaiset maantieteilijät sinään tyytyneet lisätietoihin, mitä löytöretkien kautta oli niin runsaasti saatu, vaan koettivat niitä muokkailla sillä tavalla, että ne sopivat yhteen vanhain auktorien kanssa. Se ei ollut mahdollista ilman hyvin suurta mielivaltaisuutta ja mielikuvitusta, ja siten syntyivät kuudennellatoista vuosisadalla nuo monet kummat karttaepäsikiöt. jotka nykyään näyttävät niin käsittämättömiltä, kun näemme aikaisemmin julkaistun niin paljon parempia.
Alussa kuitenkin tiedemiehet olivat ennakkoluulottomammat kuin käytännön miehet. Columbus piti sitkeästi kiinni siitä, että hänen löytämänsä maat kuuluivat Itä-Aasiaan, eikä tosiaan hänen aikanaan mitään varmaa todistusta saatukaan siitä, että tämä oli suuri erehdys. Mutta kosmograafit olivat toista mieltä; he siitä, mitä olivat kuulleet uusien maitten luonnosta, varsinkin Amerigo Vespuccin kuvauksista, päättivät Etelä-Amerikan olevan eri maanosan. Luovuttiin sen vuoksi keskiaikaisesta opista, että maa muka oli kolmia jaettu (terra tripartita), ja Pietari Apianus, Juhana Schöner ja Sebastian Münster julistivat, että maa oli neljään osaan jaettu (terra quadripartila). Sen mukaan piirrettiin kartat ja gloobit, kuten Ruyschin vuodelta 1507, ja monta muuta. Pohjois-Amerikka kuvattiin saaristoksi, vaikka jo Juan de la Cosa oli piirtänyt sille yhtenäisen rannan, ja sen pohjoisin osa usein Itä-Aasiaan kuuluvaksi. Mutta jo kuudennentoista vuosisadan kolmannella vuosikymmenellä tapahtui tieteellisessä maailmassa omituinen käsitysten muutos, huolimatta siitä, että Magalhães oli retkensä kautta osottanut, kuinka suunnattoman laajan meren poikki oli purjehdittava, ennenkuin tultiin Etelä-Amerikan rannoilta Itä-Aasiaan Franciscus Monachus v. 1526 piirsi Amerikan ja Aasian yhteen kuuluviksi ja rannan kulkevaksi Mexicosta suoraan länttä kohti Kiinaan. Ja kumma kyllä, kertomus Magalhãesin matkasta sai Schönerinkin muuttamaan mieltään.
Eräässä maantieteellisessä teoksessa vuodelta 1533 hän lausuu, että Atlantin meren takaa löydettyä uusi maa oli Aasian maanosa itse. Hänkin luuli rannan kulkevan Mexicosta suoraan Kiinaan. Amerikan nimeä hän ei sen vuoksi mainitse, ja siten hän piirsi maailman v. 1534 julkaisemaansa gloobiin. Sama käsitys vallitsee Nancy-gloobissa, Orontius Finaeuksen gloobissa ja monessa muussa aina vuosisadan lopulle saakka.
Rinnan tämän käsityksen kanssa piti kuitenkin edelleenkin puoliaan se, että Uusi maailma oli itsenäinen maanosa. Piirrettiin salmi Pohjois-Amerikan ja Aasian välille, joka salmi muutteli muotoaan ja asemaansa sen mukaan, kuin sitä etsittäissä täytyi siirtää yhä kauemmaksi ne seudut, joista se saattoi alkaa. Aluksi se piirrettiin Atlantin merestä alkavaksi verraten eteläisiltä leveysasteilta ja kulkevaksi suoraan länttä kohti Tyveneen mereen; Aasia piirrettiin ulottumaan sen pohjoispuolitse aina Grönlantiin saakka, kuten tähän kuvatussa Nürnbergissä valmistetussa pallokartassa. Salmi nimitettiin Anianin salmeksi; luultavasti tämä nimi kulki sinne jonkun väärinkäsityksen kautta Marco Polon Taka-Intian nimistöstä. Myöhemmin salmi muutti suuntansa pohjois-eteläiseksi, aivan kuin Behringin salmi, joka siten tuli kartoille oikealle paikalleen satakunta vuotta ennen, kuin oli mitään todellista tietoa sen olemassa olosta. Anianin salmi veti mukanaan Taka-Intiasta muitakin Marco Polon luettelemia nimiä; Colemanista saatiin nimeksi Toloman sille Pohjois-Amerikan osalle, joka vastasi nykyisiä Alaskaa. Paitsi Anianin salmea siellä myös oli Anianin maa ja lahti. Luultavasti näiden nimien siirtyminen Amerikkaan oli niiden karttain ansio, jotka olivat piirtäneet rannan kulkemaan Mexicosta Itä-Aasiaan yhtämittaisena maana. Kun sitten molemmat maanosat salmella erotettiin, niin täytyi kaikkien aasialaisten maan- ja paikannimien peräytyä takaperin, mutta muutamia, joiden aasialaisuus ei ollut niin taattu, jäi salmen itäpuolelle Amerikan osaksi, josta ne kuitenkin löytöjen jatkuessa kaikki katosivat.
Afrikan rantain kartotus selveni varhain, kuten Diego Riberon piirtämästä kartasta näkyy. Hitaammin edistyi Aasian etelä- ja itäosain kuvaaminen. Portugalilaisten suuressa merikartassa vuosilta 1501-1504 eivät ne vielä ole paljoakaan kehittyneet. paitsi että yhteys Afrikan kanssa Etelämaan kautta on katkaistu - tämä korjaus oikeastaan tehtiin jo Keskiajan karttoihin. — mutta uutteran työn kautta Portugalilaiset seuraavien vuosikymmenien kuluessa siihen määrään selvittivät tämän laajan monipoimuisen mannerreunan ja suunnattoman laajan saariston, että ne Orteliuksea v. 1570 julkaisemassa kartassa »Asiae nova deskriptio» ovat liki main oikein piirretyt. Suurimmat virheet ovat jääneet äärimäiseen itään ja kaakkoiskulmaan, jossa vain osa Uuden Guinean rannikkoa tunnettiin.
Maantiedeteokset.
Rinnan kartan kanssa kehittyi maapallon sanallinenkin kuvaus. Ptolemaios-painoksia täydennettiin ja laajennettiin, mutta lopulta tämä teos joka puolelle paisui siihen määrään, ettei vanha kunnioitettu kehys enää kelvannut, vaan täytyi kirjottaa aivan itsenäisiä maantiedeteoksia.
Kuuluin näistä on Sebastian Münsterin laatima, joka kauan piti puoliaan. Sebastian Münster (1489-1552) oli opiskellut Heidelbergissä ja Tübingenissä, ruvennut fransiskanisen munkkikunnan jäseneksi, mutta siitä luopunut ja kääntynyt luterinuskoon. Hän oli oppinut teologi ja itämaisten kielten tutkija, julkaisten muun muassa ensimäisen hepreankielisen raamatun, mitä Saksassa painettiin, kielioppeja ja sanakirjoja; mutta pysyvimmän maineen hän saavutti maantieteilijänä. Hänen »Cosmographiansa» oli suuren työn tulos, 120 apulaista oli sitä laatimassa. Ensimäinen painos julkaistiin v. 1544, mutta arvokkain on vuoden 1550 painos muotokuviensa, kaupunki- ja pukukuviensa vuoksi. Münsterin esikuvana oli Ptolemaios eikä Strabon, ja sen vuoksi hänen maantiedeteoksensa enimmäkseen on kuivakiskoista luettelemista ja ilmotuksia maitten ja paikkain tuotteista; luonnonkuvauksia siinä on hyvin vähän. Maantieteen ja historian välillä ei ollut riittävän selvää rajaviivaa, kerrotaan otteita kunkin maan historiasta ja luetellaan hallitsijoita, tehdään selkoa muinaismuistoista ja kaikenlaisista nähtävyyksistä samaan tapaan kuin nykyaikaisessa matkakäsikirjassa. Toiselta puolen oli kuitenkin Münster ensimäinen, joka kertoi Alppien jäävirroista. Hänen teoksensa saksalaista laitosta julkaistiin 25 painosta; paitsi saksalaista oli latinalainenkin laitos, ja se käännettiin monelle muullekin kielelle.
Värikkäämpi oli se kosmografia, jonka ranskalainen André Thevet julkaisi v. 1575, hän kun oli matkustanut sekä Afrikassa että Länsi-Intiassa ja noussut Pyreneitten vuoriston kukkuloille, niin että hän saattoi kuvata maailmaa oman näkemänsä mukaan, eikä niinkuin oppineet, »jotka eivät ole muuta nähneet kuin oman kamarinnurkkansa hämähäkinverkot.» Muita arvokkaamman maantietoteoksen olisi varmaan, etevä portugalilainen historiankirjottaja João de Barros kirjottanut, jos hän olisi voinut aikomuksensa toteuttaa; mutta vain muutamista Afrikan seuduista hän ennätti julkaista kertomukset, kuten Saharasta ja Senegambiasta. Espanjalaisetkin siirtomaahistorian kirjottajat antoivat teoksissaan laajoja kuvauksia uusista merentakaisista maista, kuten jesuiitta Josef Acosta. joka kuvasi Perua, ja Oviedo, jonka Intiain historiassa on melkein yhtä paljon maantiedettä kuin historiaa; mutta ei kukaan heistä, Encisoa lukuun ottamatta, jonka »Suma de geographia» julkaistiin Sevillassa v. 1519, kirjottanut täydellistä maantiedeteosta.
Matkakertomukset.
Paitsi kosmografioja julkaistiin paljon esityksiä yksityisistä maista ja erinäisistä tieteenhaaroista, etenkin matematisesta maantieteestä.
Tieteiden kanta ei vielä ollut semmoinen, että olisi kyetty tieteellisesti käsittelemään niitä erinomaisen runsaita aineskokoelmia, joita kuudennellatoista vuosisadalla saapui kaikista maailman ääristä. Tyydyttiin etupäässä kertomaan ja kuvaamaan. Kiitettävällä uutteruudella kirjotettiin ja julkaistiin kertomuksia matkoista; niitä kirjottivat, paitsi varsinaisia löytöretkeilijöitä, valtiomiehet, ritarit, kauppiaat, seikkailijat ja hengelliseen säätyyn kuuluvat miehet, varsinkin lähetyssaarnaajat. Ensin niitä kirjottivat espanjalaiset ja portugalilaiset, sitten englantilaiset, hollantilaiset, italialaiset ja saksalaiset. Ne kuvasivat nähtyjen maitten luontoa, mutta vielä enemmän kansaa ja asutusta, kooten siten aineiston, joka on meidän aikamme tutkimukselle mitä arvokkain. Ne kertomukset, joita esim. Mexicon ja Perun vallotuksista kirjotettiin, ovat niin täydelliset, että Prescott saattoi melkein yksinomaan niiden mukaan laatia klassilliset historiateoksensa näistä molemmista merkkitapauksista. Vaikka Antillien asukkaat jo 16:nnen vuosisadan keskivaiheilla olivat kuolleet sukupuuttoon, niin on kuitenkin säilynyt siksi runsaasti tietoja, että voimme luoda jommoisenkin kuvan heidän yhteiskuntalaitoksistaan. Niinpä muuan niistä hengellisistä miehistä, jotka lähetettiin Antillien alkuasukkaita kristinuskoon kääntämään, julkaisi saarelaisten uskonnollisista käsityksistä selonteon, joka Columbuksen elämäkerrassa julkaistiin.
Moni arvokas matkakertomus on valitettavasti hukkaan joutunut, ja vielä useampi olisi menetetty, elleivät kuuluimmat olisi joutuneet niihin suuriin matkakertomuskokoelmiin, joita vuosisadan kuluessa julkaistiin eri maissa. Kuuluimmat näistä kokoelmista ovat Ramusion (alkuvuosi 1550), Hakluytin (alkuvuosi 1569) ja ennen mainitsemamme De Bryn, jota aljettiin julkaista v. 1590.
Gian Battista Ramusio (1485—1557) kuului venezialaiseen ylimyssukuun ja matkusti syntymäkaupunkinsa palveluksessa laajalti Europassa. Hän oli oppinut mies ja oli jo pojasta pitäen innostunut löytöretkiin ja maantieteeseen. Kotonaan Veneziassa hän erään yksimielisen ystävänsä avulla avasi maantieteellisen koulun. Jo v. 1523 hän alkoi kerätä aineksia suurta teostaan varten, ylläpitäen sitä varten erinomaisen laajaa kirjeenvaihtoa sekä tunnettujen että tuntemattomien aikalaisten kanssa. Kaksi osaa painettiin Ramusion eläissä (vv. 1550 ja 1556), kolmas valmistui vasta hänen kuoltuaan, v. 1559. Neljäs osa jäi kokonaan suorittamatta. Vaivojaan säästämättä Ramusio kokosi aineksia sekä Espanjasta että Portugalista ja käänsi vieraskieliset kertomukset italiankielelle. Hänen kokoelmaansa on muun muassa kiittäminen siitä, että kertomus Barbosan retkistä ja Pigafetan kertomus Magalhãesin matkasta ovat jälkimaailmalle säilyneet. Hänen Marco Polo-laitoksensa on erinomaisen arvokas niiden lisätietojen ja selitysten kautta, joita se sisältää. Siinä muun muassa on julkaistuna viehättävä kuvaus Polojen paluusta Veneziaan pitkältä retkeltään, sen mukaan kuin tapausta Ramusion eläissä vielä muistettiin lagunikaupungissa.
Ramusion kokoelmasta, jonka nimi oli »Navigationi e Viaggi» (purjehduksia ja matkoja), ilmestyi monta painosta ja uusiin painoksiin aina tehtiin lisäyksiä, niin että 17:nnen vuosisadan alussa julkaistuihin jo on otettu Hollantilaisten Jäämeri-matkojakin.
Richard Hakluyt (1553—1616) oli englantilainen. Opiskeltuaan maantiedettä hän piti tästä aineesta luentoja Oxfordin yliopistossa, kunnes otti vastaan papin toimen Englannin lähetystössä Parisissa, oleskellen siellä puolen vuosikymmentä. Hän oli Englannissa »tutustunut etevimpiin merikapteeneihin, suurimpiin kauppiaihin ja kansansa parhaisiin merimiehiin». Parisissa hän kokosi lisää aineksia Pohjois-Amerikan maitten luonnon tunnetuksi tekemiseksi ja suureen teokseensa painettaviksi. Hankkimiensa tietojen nojalla hän Sir Walter Raleighin pyynnöstä kirjotti esityksen lännessä tapahtuneista löydöistä, kehottaakseen Englantilaisia anastamaan ja asuttamaan Pohjois-Amerikan viljavat rannat.
Palattuaan Ranskasta Hakluyt v. 1589 julkaisi suuren matkakertomuskokoelmansa täydellisen painoksen kolmena niteenä; jo aikaisemmin hän oli toimittanut painoon lyhemmän kokoelman. Tämä julkaisu on verrattoman tärkeä aineskokoelma maantieteellisten löytöjen ja siirtomaa-asutuksen historian tuntemiselle. Se hankki julkaisijalleen pysyvän maineen, eikä syyttä hänen muistokseen itseään nimittänyt suuri englantilainen Hakluyt-seura, jonka erikoisen harrastuksen alaisena löytöretkien historia on. Monella muullakin tavalla Hakluyt edisti maantieteellisiä harrastuksia ja maantieteellistä kirjallisuutta, ja Hakluytia Englannin kansan ehkä on kiittäminen enemmän kuin ketään toista kuningatar Elisabethin aikalaista siitä, että se sai Pohjois-Amerikan rannalla pysyvän jalansijan.
De Bryn matkakertomusteos, josta olemme ennen maininneet (II. s. 21), oli arvokas varsinkin runsaan kuvituksensa vuoksi. Nämä kuvat ovat luotettavia, mikäli ne koskevat pukuja, aseita, työkaluja ja ihmisasunnoitakin, mutta mahdotonta tietysti oli, että niissä valtamerentakaisten kansain kasvonpiirteet ja ruumiinrakenne olisivat tulleet kuvatuiksi nykyajan vaatimuksia vastaavalla tarkkuudella. Useita muita matkakertomuskokoelmia julkaistiin, mutta niiden historiallinen arvo ei ole yhtä suuri kuin edellä mainittujen, vaikka toisia ehkä luettiin enemmänkin. Moiset kokoelmat osottavat, kuinka vilkas maantieteellinen harrastus oli Europan maissa herännyt, kuinka laaja lukijakunta yleistajuisella maantieteellisellä kirjallisuudella oli.
Lähetyssaarnaajain kertomukset ja kartat kuuluvat seuraavan vuosisadan maantieteellisiin saavutuksiin.
Fyysillinen maantiede.
Luonnontieteet eivät olleet paljoakaan edistyneet siitä kannasta, jolle Aristoteles ja muut kreikkalaiset oppineet olivat ne jättäneet, kuinka olisi siis suurien löytöretkien aikakausi voinut uudenaikaisessa merkityksessä käsitellä sitä ainesten runsautta, joka eri tahoilta tulvi oppineitten työkammioihin? Luonnollista oli, että maantiede, samoin kuin muutkin havaintotieteet, tyytyi aluksi ilmiöitä kuvaamaan ja ryhmittelemään, ennenkuin se alkoi niitten syitten perille tunkeutua ja luoda tiedettä.
Maanpinnan korkeusseikkoihin ei kiinnitetty suurta huomiota, koska ei ymmärretty niiden merkitystä. Tosin Mercatorin Europan kartassa tärkeimmät vuorijonot ovat paikoillaan, mutta maanosamme ulkopuolella tuskin on suurimmistakaan vuoristoista merkkiäkään kartoilla. Kirjallisuudesta ei kuitenkaan kokonaan puuttunut tietoja, joita karttain piirtäjät olisivat voineet ohjeenaan käyttää; Acosta esim. v. 1590 julkaisemassaan teoksessa jakaa Perun kolmia: sateettomaan rannikkovyöhykkeeseen, ylätasankoihin ja cordillerien taajametsäisiin itäisiin rinteihin: Mexicoa hän kuvaa ylätasangoksi, jonka vuoristoreunat ovat kohonneet pystyyn Mexicon lahden puolelle. Vuoristojen korkeudesta jäivät voimaan Vanhan ajan suhdattomat käsitykset, kun ei vielä ollut keinoja, joilla olisi voitu se mitata. Sebastian Münster luuli olevan pariakinkymmentä kilometriä korkeita vuoria; sitä ei ole ihmettelemistä, kun toistasataa vuotta myöhemmin jesuiitta Riccioli, jonka oppia vielä 18:nnen vuosisadan alussa ylistettiin, luuli Mont Cenis’iä neljä kertaa korkeammaksi Mont Blancia ja Kaukasossa olevan 60 kilometriä korkeita kukkuloita. Jonkun aikaa luultiin, että Uralissa oli maapallon korkein kukkula, ja myöhemmin, kun oli saatu kuulla Novaja Semljan kukkulain olevan vielä korkeampia, luultiin korkeimman kukkulan olevan siellä. Jesuiitta Acosta aivan oikein vakuutti, että Andien kukkulain rinnalla Pyreneitten ja Alppien korkeimmatkin huiput ovat kuin huoneet tornien rinnalla.
Vielä vähemmän on ihmeteltävä sitä, ettei maankuoren rakenne herättänyt ajan oppineitten huomiota. Oli kuitenkin eräs merkillinen poikkeus. Leonardo da Vinci, löytöretkien aikakauden suurin nero, etevä luonnontutkijana ja insinöörinä samoin kuin taiteilijanakin, oli kanavatöitä johtaessaan eri osissa Italiaa tullut merkillisiin johtopäätöksiin. Hän löysi korkeilta vuorilta maan sisästä merikasvien ja simpukkain kivettymiä ja päätteli siitä, että ne vuoret olivat aikanaan olleet merenpohjana. Merenpohja, joka alkuaan oli ollut tasainen, oli kohonnut, joet olivat sen uurtaneet vakoihin, levittäneet vaot laaksoiksi ja juoksevan veden vaikutuksen kautta oli siten ylänkö jakautunut vuorenkukkuloiksi. Niitä hioutuneita pyöreitä paasia ja kiviä, joita on Alppien rinnepengermillä, hän luuli entisten tulvapurojen hierelemiksi; niin kauas hänen neronsa ei voinut kantaa, että hän olisi keksinyt jääkauden vaikutukset Alpeilla. Hän tutki jokien suistamoita ja osotti, kuinka niissä hieno liete peittää sisäänsä rantakasveja ja eläinten jäännöksiä, jotka lietteen sisässä joko kivettyvät taikka jättävät siihen painalmuksensa, kuinka lietettä karttuu kerros kerroksen päälle, niinkuin sitten näkyy vuorien rinteistä, kun joet ovat niihin laaksoja uurtaneet. Leonardo da Vinci (1452—1519) oli varmaan ainoa, joka tämmöisiä mielipiteitä lausui: vasta kaksisataa vuotta myöhemmin nämä totuudet selvisivät Stenon ja Leibnitzin kaltaisille miehille.
Tulivuoret herättivät monen tutkijan tiedonhalua. Molukkien maaherra Antão Galvão nousi Ternaten tulivuorelle, Mexicossa eräs Corteksen seuralaisista etsi rikkikivennäisiä Popocatepetlin kraterista ja muuan munkki antoi v. 1538 laskea itsensä kettingeillä Nicaraguan Massayan »helvettiin», aivan laavakidan reunalle saakka; hän nimittäin luuli tulivuoren kidassa kiehuvia sulia aineita jaloiksi metalleiksi. Jo aikaisemmin oli historioitsija Oviedo käynyt »helvetin» partaalla; hän julkaisi sitten tulivuoresta kuvauksen. Acosta ensimäiseksi teki erotuksen toimivien ja sammuneiden tulivuorien välillä; sammuneet olivat hänen johtopäätöksensä mukaan ruvenneet lepotilaan sen vuoksi, että ne olivat itsensä tyhjiksi purkaneet. Sebastian Münster tutki niitä muutoksia, joiden alainen Etnan keila oli ollut sen jälkeen, kun Strabon näki tämän tulivuoren. Münsterin luulon mukaan maan sisusta oli tulikuuma, täynnään sulia aineita, jotka vielä siellä täällä tunkeutuivat kuoren puhki maanpinnalle, tulivuoria muodostaen.
Perussa Espanjalaiset saivat runsaasti tilaisuuksia tutustua maanjäristyksiin ja niiden laajuuteen. Maanjäristyksien yleisyyden Perun ja Chilen rannikolla luultiin johtuvan siitä, että merivettä pääsi rakoja ja luolia pitkin tunkeutumaan maan sisustaan ja muodostamaan siellä kaasuja, jotka väkivoimalla pyrkivät ulos.
Columbus ensimäisellä matkallaan Atlantin meren poikki huomasi sekä kompassin poikkeaman, että poikkeaman erilaisuuden eri paikoissa: toiset kuitenkin luulevat, että poikkeama jo aikaisemmin tunnettiin. Purjehtijat kauan otaksuivat poikkeaman johtuvan siitä, että kompassit olivat virheellisesti rakennetut, sillä heidän mielestään oli luonnonvastaista otaksua, ettei kompassi näyttäisi suoraan pohjoiseen. Kun sitten poikkeama oli epäämättömällä tavalla todistettu ja oli osotettu sen voivan olla joko itäisen tai läntisen, niin koetettiin selittää, että poikkeus pohjois-eteläsuunnasta ainakin muuttuu hyvin säännöllisesti, niin että sen suuruus on helppo yksinkertaisen laskelman kautta määrätä, kun tunnetaan laivan asema. Mutta ei kauaa kulunut, ennenkuin tämäkin huomattiin erehdykseksi. Purjehtijat pääsivät selville siitä, että, samallakin meridianilla poikkeama saattoi muuttua sekä läntisestä suoraan pohjoiseksi että vielä itäiseksikin, ja että viivat, joita piirrettiin yhtä suurten poikkeumain kautta, kulkivat hyvinkin epäsäännöllisesti, eivätkä suinkaan meridianien suuntaan. Kuudennentoista vuosisadan lopulla maantieteilijät koettivat piirtää magneettisia poikkeumaviivoja esittäviä karttoja, jotka nykyisin olisivat hyvin arvokkaita poikkeaman vaihtelujen määräämiseksi, jos karttain laatijoilla olisi ollut tietoa siitä, minä vuosina heidän käyttämänsä havainnot oli tehty.
V. 1576 eräs englantilainen mekanikko, Robert Norman keksi magneettineulan kallistumisen, »inklinatsion», s.o. että vapaana riippuva magneetti kääntyy pää melkein pystyyn alaspäin. Tämän kallistuman suuruus mitattiin eri paikoissa maan pinnalla. Henry Hudson oli ensimäinen purjehtija, jolla oli semmoinen magneetti mukanaan laivalla. Huomattiin kallistuman vähentyvän navalta päiväntasaajaa kohti, ja William Gilbert lausui v. 1593 Lontoossa julki sen ajatuksen, että koko maa on magneetti, jonka magneettisten voimain suuntaan magneettineula asettuu.
Magalhãesin matka kokonaan mullisti mielipiteet maan ja meren keskinäisestä laajuussuhteesta maanpinnalla. Kreikkalaiset oppineet olivat tosin arvostelleet vettä olevan maahan verraten monta vertaa enemmän, vaikkei se näykään Ptolemaioksen kartasta, hän kun ei koettanut kuvata maapallon takapuolta. Mutta osaksi raamatun sanoista, osaksi muista syistä Keskiajan oppineet ja Columbus niitten mukaan (II, s. 8) päättivät maata olevan paljon enemmän kuin vettä. Tämä käsitys piti sitkeästi puoliaan vielä sittenkin, kun kaikki suuret valtameret jo olivat tulleet ainakin osaksi tunnetuiksi, ja vielä Mercator arveli, että varmaan vesi ja manner maapallon pinnalla pitivät toisiaan tasapainossa. Tämä tasapaino saatiin aikaan otaksumalla etelänavan ympärillä olevan valtavan manteren, joka kulloinkin piirrettiin ulottuvaksi jotenkin niin kauas pohjoista kohti, kuin kullakin kulmalla oli etäimmäksi etelää kohti purjehdittu.
Meren syvyyksiä mitattiin kaikilla rantavesillä ja syvyydet merkittiin karttoihin. Samalla tutkittiin pohjan väri ja luonne, jotta purjehtijat luotauspainolla näytteitä ottaen saattoivat pohjan laadusta päättää, olivatko joutuneet liian lähelle maata. Suuria syvyyksiä mittaamasta esti vielä koneiden puutteellisuus. Kaikki purjehtijat kokosivat tarkkoja tietoja satama-ajoista, jotka huolellisesti koottiin purjehdusoppaihin; satama-ajan määrääjä on korkean veden aika, joka suuresti vaihtelee samankin maan rannoilla sen mukaan, mikä paikan asema etenevään vuoksiaaltoon on ja miltä puolelta aalto tulee. Vuorovesien vaihtelut kuun ja auringon asemien mukaan tunnettiin. Kun kuu ja aurinko sattuvat taivaalle samalle puolelle taikka maan kahden puolen vastakkain, siis uudenkuun ja täysikuun aikoina, on tulvavuoksi, puolenkuun aikana taas, jolloin kuun ja auringon maan kanssa muodostama kulma on 90°, ovat vajaat vuokset, koska molempien taivaankappaleiden vuoksiaaltoa kohottavat tehot silloin hävittävät toisiaan. Mutta vasta Kepler uskalsi opettaa, että kuun vetovoima (vis tractoria) synnyttää päiväntasaajan seuduilla meren paisunnan, joka vierii molempia napoja kohti, niin että maapallon kaikki meret tulevat vuoksiaallosta osallisiksi.
Samoin kuin vuorovesiä tutkittiin merivirtojakin kaikissa niissä merissä, joita kuljettiin. Guinea-virtaukseen olivat Portugalilaiset jo edellisellä vuosisadalla tutustuneet, Mosambik-virtauksen Vasco da Gama keksi ensi retkellään ja nimitti Kap Corrienteen siitä »virtain nokaksi». Floridan salmessa tutustui Antonio de Alaminos v. 1513 Golf-virtaan, ja vuosisadan alkupuoliskolla opittiin jo tuntemaan »atlanttinenkin virtaus», joka kuljettaa edelleen Golf-virran vesiä Atlantinmeren pohjoisosiin. Se kylmä virtaus, joka etelästä tullen kulkee pohjoista kohti Etelä-Amerikan länsirannikkoa seuraillen, mainitaan jo kuudennentoista vuosisadan purjehdusoppaissa. Ei puuttunut yrityksiä merivirtausten syittenkään selittämiseksi. Leonardo da Vinci arveli veden virtaavan päiväntasaajan seuduilta pohjoista kohti sen johdosta, että se päiväntasaajan seuduilla lämpiää enemmän ja siitä laajenee, jonka vuoksi sen pinta kohoaisi, elleivät virtaukset kuljettaisi liikaa vettä napoja kohti. Tämä tietysti oli oikea päätelmä, mutta todellisuudessa syyt ovat toiset; jos Leonardo da Vinci olisi nähnyt edessään tuulikartan, niin olisi hän siitä paikalla huomannut, että merivirtauksien suunnat ovat melkein samat kuin maapallon suurien tuulijärjestelmien, ja arvatenkin myös älynnyt, että tuulet ovat merivirtauksien todelliset liikevoimat.
Eri maitten lämpö-olojen mittaamiseksi ei vielä ollut lämpömittareita - ensimäisen lämpömittarin rakensi Galileo v. 1612, mutta kuitenkin huomattiin jo monta perustavaa seikkaa eri seutujen lämpöolojen alalta, kuten esim. että Pohjois-Amerikan itärannikko Europan vastaavien leveyksien lämpötiloihin verraten on koko joukon kylmempi. Historiankirjottaja Barros päätteli Etelä-Amerikan eteläosien viileyden johtuvan siitä, että etelänavan puolessa oli avoin jäämeri. jonka kylmiä viimoja kohtaan Patagonian rannikko oli aivan suojaton. Yhä selvemmin lausuttiin julki, että ilma jäähtymistään jäähtyy, kun noustaan tasangoilta vuorille, ja Pietari Martyr, Columbuksen aikalainen, päätteli lumirajan olevan päiväntasaajan seuduilla korkeammalla kuin Espanjassa ja niiden vuorien, jotka tropiikissa olivat ijäisen lumen peittämät, siis olevan tavattoman korkeita.
Maapallon suurista tuulijärjestelmistä tunnettiin ainoastaan Intian meren monsuunit jo Vanhalla ajalla. Portugalilaiset tutkiessaan Afrikan luoteisrannikkoa tutustuivat ensinnä koillispasaadiin, sitten päiväntasaajan tyventöihin ja päiväntasaajan eteläpuolella kaakkoispasaadiin, vaikkeivät he tällä reitillä vielä voineetkaan muodostaa oikeata käsitystä pasaadien laajuudesta. Paremman käsityksen koillispasaadista sai Columbus ensimäisellä matkallaan. Espanjalaiset nimittivät näitä tuulia »kriiseiksi»; Hollantilaisilta ne saivat pasaadien nimen. Jotenkin samaan aikaan huomattiin, että Atlantinmeressä molempien pasaadien napapuolilla vallitsivat länsituulet, ja jo varhaisimmat Länsi-Intian purjehtijat käyttivät näitä hyväkseen saadakseen myötäisen tuulen takaisin Europan rannoille. Tyynellä merellä tehtiin, kuten olemme ennen nähneet, monta hukkayritystä päästä Filippineiltä takaisin Mexicoon, ennenkuin Urdaneta lähti etsimään Tyynen meren pohjoisosista samanlaista länsituuli-järjestelmää, kuin tiedettiin Atlantinmerellä vallitsevan, ja sen kautta todella löysi ainoan reitin, jota sen ajan huonot luovijat saattoivat purjehtia meren poikki lännestä itään. Portugalilaiset tutustuivat Itä-Intiassa perinpohjin monsuuneihin, joiden suunnat vaihtelevat paljon sen mukaan, millä puolella ne ovat Aasian suurta mannerta. Maa- ja merituuli, joka monella rannikolla vaihtelee yön ja päivän mukaan, oli myös tuttu ilmiö ja sen syykin tunnettiin.
Mutta syitä maapallon vakinaisiin tuuli-järjestelmiin ei vielä käsitetty. Toiset luulivat pasaadien johtuvan siitä, että taivaankansi, »firmamentti», kiertäessään maapallon ympäri veti ilmaa mukanaan. Vasta Varennius seitsemännentoista vuosisadan keskivaiheilla selvitti pasaadituulien todelliset syyt.
Uuteen maailmaan ja Intiaan pysyväisesti asetuttuaan europpalaisct tutustuivat kuiviin ja kosteihin vuodenaikoihin, jotka Intiassa riippuivat vuodenaikaisten tuulien suunnisti. Iroopillisessa Amerikassa taas enimmäkseen näyttivät olevan yhteydessä auringon korkeuden kanssa. Perun rannikon sateettomuus herätti heti ensimäisten espanjalaisten huomiota, mutta tämän ilmiön selitys oli vielä liian vaikea sen ajan luonnontieteelle. Columbus mainitsee taajan metsänkasvun edistävän sademäärää; Portugalilaiset olivat Azoreilta, Canarian saarilta ja Madeirasta hävittäneet metsät ja sademääränkin väheneminen oli ollut siitä seurauksena. Sademääriä ei kuitenkaan vielä mitattu, tyydyttiin vain ylimalkaisiin havainneihin.
Kardinaali Bembo teki Etnalle noustessaan havaintoja kasvikunnan korkeusvyöhykkeistä, kuinka ylintä lumilakkia alempana oli puuton ketovyöhyke, sen alapuolella vyöhyke havupuita ja vielä alempana kehä pyökki- ja tammimetsiä. Jesuiitta Acosta erotti Mexicossa eri korkeuksien kasvullisuusvyöhykkeet, kuuman rantavyöhykkeen (tierra caliente), lauhkeat ylätasangot (tierra templada eli tierra de mediana altura) ynnä kylmän vuoristovyöhykkeen, jonka aroilla vain karjanhoito oli mahdollista. Mutta muutoin olivat sekä eläinkuntaa että kasvikuntaa koskevat yleisemmät havainnot vielä harvinaisia, vaikka tutustuttiinkin hyvin suureen lajirunsauteen.
Ihmiskunnan jakaminen rotuihin oli tälle aikakaudelle vielä vieras, mutta espanjalaiset ja hollantilaiset purjehtijat kuitenkin kuvasivat esim. Tyynen meren saarien asukkaat siksi tarkkaan, että heidän kuvauksistaan selvään kyllä huomaa, milloin he puhuvat polynesialaisista, milloin papualaisista. Kun Uudessa maailmassa eskimoitten asumassa perimmäisessä pohjolassakin tavattiin tummaihoisia ja mustatukkaisia ihmisiä, niin huomattiin paikkansa pitämättömäksi Vanhan ajan ja Keskiajan vakuutus, että muka ihmisten iho pohjoista kohti vaalenemistaan vaaleni. Kun ihmiskuntaa ei vielä oltu rotuihin jaettu, niin oli vaikea saada selville kansanryhmäin heimolaissuhteita. Vasta 17:nnen vuosisadan alkupuolella jaettiin Europan kansat germaneihin, romaneihin ja slaaveihin. Matkustajat yleensä kiinnittivät huomionsa etupäässä vieraiden kansojen maanviljelykseen, teollisuuteen, taiteisiin. perheoloihin, valtiomuotoon, tapoihin, lakeihin ja uskontoon. Mutta esim. asutuksen taajuudesta ei hankittu minkäänlaisia arvioita. Vasta seuraavalla vuosisadalla tapahtui tässäkin muutos.
OLAUS MAGNUS.
Olaus Magnuksen kartasta ja maantiedeteoksesta hänen aikalaisensa saivat ensimäisen seikkaperäisen ja enimmäkseen entistä oikeamman käsityksen Pohjolan maista ja kansoista; jälkimaailmalle ne ovat arvokkaat lähdeteoksina, jotka monesta erehdyksestä ja harhaluulosta huolimatta luovat paljon valoa niin kauan vaillinaisesti tunnettujen, vaikka historiassa kylläkin tehokkaasti esiintyneitten Pohjoismaitten oloihin Uuden ajan alulla.
Olaus Magnuksen elämänvaiheet.
Olaus Magnus Gothus — lisäys Gothus oli hä nen itsensä antama ja vakinaisesti käyttämä — oli syntynyt Linköpingissä v. 1490 ja oli kaksi vuotta nuorempi kuin veljensä, Upsalan arkkipiispa Johannes Magnus. He olivat murrosajan lapsia ja sen kovien kohtaloiden alaisia; kiintymys katolinuskoon, jossa he olivat kasvaneet, pakotti heidät viettämään loppuikänsä kaukana vieraalla maalla ja siellä maanpaossa valmistamaan teokset, joilla he saavuttivat kunniasijan isänmaansa tieteen historiassa.
Olaus kävi Vesteråsin tuomiokirkkokoulua, lähti sitten Saksaan ja oleskeli sikäläisissä yliopistoissa 1510—1517 opinnoitaan jatkamassa; ulkomailta palattuaan hän oli Upsalassa ja Linköpingissä kanonikkona. V. 1518 paavin lähettiläs Arcimboldus lähetti hänet Skandinavian pohjoisosiin ehkä rahoja paaville keräämään ja aneita myymään, sekä, hänen oman ilmotuksensa mukaan, taistelemaan luterilaista harhaoppia vastaan, jota niemimaan pohjoisosissa jo oli viljalta. Matka kävi paljon tärkeämmäksi varsinaista tarkotustaan sen kautta, että tämä reaktsionarinen hengen mies sillä tutustui Ruotsin ja Norjan syrjäisempiin osiin, jopa kävi suomalaisenkin asutuksen alalla ja siten sai palavan harrastuksen ja paljon näköaloja ja tietoja suuren teoksensa kirjottamiseen. Hän ei tyytynyt synneistä päästämään ja uutta uskoa vastaan saarnaamaan, vaan kaikkialla kokosi maantieteellisiä ja kansatieteellisiä aineksia teoksiaan varten, keskiaikaiseen henkeen kirjottaen muistoon kaikki kummitusjututkin, mitä hänelle kerrottiin: tämä viimeksi mainittu epätieteellinen harrastus tosin oli omiaan vähentämään hänen teoksensa tieteellisyyttä, mutta jälkimaailmalla ei ole syytä häntä siitä moittia.
Pohjois-Ruotsissa ei ollut teitä, ratsain täytyi sen vuoksi matkaa tehdä, tavaroita joko hevosenselässä kuljettaen tai reellä vedättäen, mutta monta taivalta voitiin veneelläkin kulkea. Olaus kertoo laskeneensa jokia haapioilla (haapar), jotka olivat pitkiä, ilman nauloja koottuja ja hyvin kevyitä aluksia. Hän lausuu muun muassa eräästä jokimatkastaan: — — »Ja siihen määrään hataralle puutekeleelle minun täytyi yleisiä asioita ajaessani luottaa henkeni ja menestykseni; ja sitä kamalampi oli matka, kuta enemmän rannoilla näkyi merkkejä siitä, että veden voima oli jo tuottanut monelle ihmiselle surman.»
Olaus kävi sitten tunturien poikki Norjassa. Hän kuvaa vilkkaasti matkaa vuoristossa. Norjassa, jossa hän oleskeli vuosina 1518—1519, hän teki merimatkan ja näki koottavan ambraa. Norjan rannikon asukkailta hän sanoi kuulleensa paljon juttuja merikäärmeistä ja muista kummista; sitä paitsi hän hankki tietoja rannikon talvikalastuksesta, valaanpyynnistä, traanin ja suolan valmistuksesta y.m. Palattuaan Ruotsiin hän jatkoi matkaansa pohjoista kohti ja saapui 1519 juhannuksen aikaan Tornioon, jossa hän näki lohenpyynnin ja paikkakunnan suuren kauppaliikkeen. Hän kertoo sinne tulleen Venäjän rajan takaa kauppiaita, jotka taipalien poikki kantoivat veneensä olallaan. Lappalaisia ja suomalaisiakin hän siellä näki. Torniosta, jonka latitudin hän ilmottaa 82°:ksi, hän vielä kulki arvionsa mukaan neljä asteväliä pohjoisemmaksi ja kävi siten ehkä Pellossa saakka, jota tarkottanee hänen kartassaan nimitetty »Pele.» Matka luultavasti tapahtui mennen tullen veneellä pitkin Tornion jokea. Syksyllä 1519 Olaus palasi Upsalaan pitkältä matkaltaan. Hän itse väitti sillä kulkeneensa 4860 italialaista penikulmaa (lähes 9000) kilometriä, mutta tämä tietysti oli suunnatonta liiottelua.
Ruotsissa olivat levottomat ajat. 1520 Olaus näki Tukholman verilöylyn. Kustaa Vaasan noustua valtaistuimelle nimitettiin verilöylyssä surmansa saaneiden sijaan uusia piispoja — Johannes Magnus muun muassa Upsalan arkkipiispaksi — ja Olaus lähetettiin v. 1524 Roomaan hankkimaan paavin vahvistusta näille nimityksille. Hän ei sen koommin Ruotsiin palannut.
Hän matkusteli seuraavina vuosina laajalti Europan maissa, ja nämä matkat laajensivat suuresti hänen maantieteellistä näkökantaansa ja tietojaan. Kuningas Kustaa Vaasa antoi hänelle useita valtiollisia toimia, joista tärkein oli kauppaliitosta keskusteleminen Hollannin kanssa. Sitten hän kävi Puolassa neuvottelemassa avioliitosta Kustaa kuninkaan ja Puolan kuninkaan Sigismund I:sen tyttären välillä: tällä matkalla hän (v. 1528) muun muassa kävi Bochnian ja Vieliczan suolakaivoksissa. Mutta kun samoihin aikoihin Ruotsissa tapahtui uskonpuhdistus ja v. 1530 Olauksen koko omaisuus otettiin takavarikkoon ja häneltä riistettiin Ruotsissa kaikki kirkolliset toimet, niin menetti hän yhdellä iskulla sekä maansa että toimeentulonsa. Olausta samoin kuin hänen veljeänsä Johannestakin syytettiin yllytyksestä katolinuskon palauttamiseksi Ruotsiin, eikä hänen ollut hyvä sen koommin palata kotimaahansa.
Veljekset oleskelivat tämän jälkeen enimmäkseen Saksassa ja Italiassa. V. 1537 he matkustivat Italiaan kirkolliskokoukseen, josta ei kuitenkaan tullut silloin mitään. Seuraavana vuonna he oleskelivat Veneziassa sikäläisen patriarkan vieraina. Tämä vierailu kaupungissa, jossa karttain tekeminen ja maantieteelliset harrastukset vanhastaan olivat niin korkealla kannalla, oli erinomaisen tärkeä Olauksen kirjallisille yrityksille. Hän valmisti siellä suuren merikarttansa, Carta Marinan, joka patriarkan kustantamana ilmestyi painosta v. 1539. Johannes Magnus kirjotti Veneziassa valmiiksi molemmat historiateoksensa, jotka kuitenkin vasta hänen kuolemansa jälkeen julkaistiin painosta.
Veneziasta veljekset Magnus v. 1541 matkustivat Roomaan; Johannes oli niin sairaana, että hän vain vaikeasti kykeni matkan tekemään. Jo v. 1544 hän Roomassa kuoli ja Olaus nimitettiin veljensä jälkeen Upsalan arkkipiispaksi, sillä paavi nimitti Ruotsiin, samoin kuin muihinkin epäuskolle menetettyihin maihin, edelleenkin piispoja, vaikka nämä nimitykset olivatkin vain kirkollisia arvonimiä ilman vastaavaa tuloa ja vaikutusalaa. V. 1545 Olaus oli Tridentin kirkolliskokouksessa, jossa hän muun muassa tapasi Hojan kreivin Juhanan, vanhan tuttavansa. Loppuikänsä hän asui Roomassa kirjallisissa toimissa, kirjottaen siellä elämäkertansa. Hän julkaisi veljensä molemmat historiateokset ja v. 1554 oman kuulun teoksensa Historia de gentibus septentrionalibus (Kertomus Pohjolan kansoista). Olaus Magnus kuoli Roomassa v. 1557.
Carta marina.
Olaus Magnuksen suuri Pohjoismaiden kartta, joka julkaistiin Veneziassa v. 1539, oli enemmän kuin kolmesataa vuotta kateissa, mutta löydettiin 1880-luvulla Münchenin kaupunginkirjastosta. Se on 170 sentim. pitkä ja 125 sentim. leveä ja puulta painettu. Painatuksen kustansi Venezian patriarkka ja tuli se Olauksen tiedon mukaan maksamaan 440 dukaattia, jota ei ole ihmetteleminen, kun kartta on piirretty täyteen taiteellisia kuvia. Olaus sanoi kartan laatineensa siinä tarkotuksessa, että nähtäisiin, kuinka suuri osa kristitystä maailmasta on eronnut katolisesta kirkosta; mutta samalla hänellä kuitenkin oli tieteellinenkin päämäärä, hän tahtoi parantaa Ptolemaioksen kosmografiaa sikäli, että sen kuva Pohjolan maista paremmin vastaisi todellisuutta.
Kun muistamme, kuinka väärät ja vaillinaiset Olauksen edeltäjäin karttakuvat olivat, niin täytyy meidän myöntää, että hän todella piti, mitä lupasi; hänen karttansa on valtava edistysaskel edellisiin verraten.
Sen heikoin puoli on matematinen perustus, asteverkko. Olaus Magnuksella oli vaillinaisemmat käsitykset Skandinavian maitten maantieteellisestä asemasta ja ulottuvaisuudesta kuin hänen lähimmällä edeltäjällään, Zieglerillä. Olauksen kartalla ei ole kuin yksi ainoa oikea latitudimääräys: Elben suistamo. Ziegler laski päivien pituudesta, että Ruijan rannikko oli 70:n ja 71:sen leveysasteen vaiheilla ja osasi siinä oikeaan; mutta Olaus Magnus vakuuttaa, että kesäpäivän pituus Ruijassa on kuusi kuukautta ja sen mukaan määrää Skandinavian pohjoisrannan latitudiksi 90°, s.o. hän luuli Nordkapin jotakuinkin olevan pohjoisnavan vaiheilla, jonka erehdyksen tosin jo olivat tehneet monet aikaisemmatkin kartanlaatijat. Tästä voi arvata, että kartan muutkin leveysmääritelmät ovat kauttaaltaan väärät, ja siitä ehkä johtui, että Olaus Magnus luuli Torniossa käydessään kulkeneensa niin suunnattomia matkoja. Kalmarin latitudi hänen kartallaan on 58° 30'. Upsalan 64° 30’. Viipurin 76°. Asteverkko on suorakulmainen. Mutta vaikka kartassa onkin asteverkko, niin ei kartta kuitenkaan perustu tähtitieteelliselle paikanmääräykselle, vaan samoin kuin portolanot kompassin suunnanosotuksille. Tästä johtuvat muutamat kartan huomattavimmista erehdyksistä. Sitä laadittaessa ei otettu huomioon kompassin poikkeumaa, vaan se on kauttaaltaan piirretty sillä edellytyksellä, että kompassi näyttää suoraan pohjoiseen, ja seuraus siitä oli, että maiden ja merien piirteet kartassa vääntyivät muodottomiksi. Suuressa osassa Europpaa vallitsi siihen aikaan itäpoikkeuma, Ruotsin itärannikolla se lienee ollut noin 10°—15°, v. 1600 vain 5°. Keski-Suomessa kompassineula nykyisin näyttää noin 3° länsipoikkeumaa, Ruotsin länsirannikolla noin 8° länsipoikkeumaa (maamme itäosissa poikkeuma nykyisinkin on itäinen). Jos poikkeuma on samoin suhtein muuttunut meidän maassamme kuin Ruotsissa, niin oli Helsingin seutujen itäpoikkeuma 16:nnen vuosisadan alkupuolella 20°—25°. Kun kartta laadittiin moisten kompassiosotusten mukaan poikkeumaa huomioon ottamatta, niin muuttuivat tietysti rantain suunnat toisiksi, kuin ne todellisuudessa ovat. Siitä saa selityksensä, miksi Skandinavian niemimaan pituussuunta Olaus Magnuksen kartassa on melkein pohjois-eteläinen ja miksi Suomen lahti siinä pistää niin jyrkkään koillista kohti.
»Carta marinan» tärkeimpiä lähteitä ovat olleet 1400- ja 1500-luvulla laaditut purjehdusohjeet; tästä saanee selityksensä sekä se, että kompassin poikkeuma on niin suuresti karttaan vaikuttanut, että myöskin rantain tarkka piirros. On säilynyt esim. Suomen lahdesta vanha merikortti, joka merkillisellä tavalla käy yhteen Olaus Magnuksen kartan kanssa. Kun nämä purjehdusoppaat eivät ulottuneet merenrantoja kauemmaksi, niin täytyi Olaus Magnuksen suusanallisten tietojen ja kulkupuheiden mukaan piirtää sisämaanseudut. Luonnollisesti olivat semmoiset tiedot sangen häälyvät, sen vuoksi ovat varsinkin syrjäiset seudut, kuten Lappi, Suomen niemi ja Vienan Karjala jotenkin umpimähkään kuvatut. Skandinavian maiden esityksessä hänellä oli paljon apua omista matkahavainnoistaan. Muita lähteitä hänellä oli Saxo Grammaticuksen tanskalainen kronikka, josta lienevät m.m. »hiihtolappalaisia» eli »skridfinnejä» ynnä Bjarmeja koskevat tiedot. Claudius Clavuksen kartta ehkä oli Olaukselle tunnettu, mutta paljon enemmän apua hän sai Ziegleriltä. sekä tämän kartasta että kirjottamasta teoksesta — kiertoteitä siis veljensä tietoja. Kaikkien näitten ainesten lisäksi hän oli kerännyt kaikenlaisia legendoja ja taruperäisiä tietoja sekä kulkupuheista että vanhemmasta kirjallisuudesta; meille jo tuttu Brandanus-legendakin on tullut muistetuksi. Kaikki tämmöinen aineisto on kuvilla esitetty; mutta pääosa kartan kuvista koskee kuitenkin vakavampia aineita, luonnontuotteita, elinkeinoja, kauppasuhteita ja valtiollisia oloja. Kuvat olivat omiaan mitä suurimmassa määrin selventämään maailman käsityksiä niistä syrjäisistä, vähän tunnetuista maista, joita Olaus Magnuksen suuri kartta koski. Alinna kartan vasemmassa kulmassa on latinalainen selitys, joka lyhyesti kertoo kartan sisällyksestä kirjainosotusten mukaan, joiden vastakirjaimet ovat kartassa itsessään. Selityksessä muun muassa kerrotaan poron käytännöllisyydestä, Lapin ja Ruijan hiihdosta ja metsästyksestä, susien ja hirvien taisteluista Ruotsin ja Norjan rajalla, majavan elintavoista, Suomen oloista, Moskovalaisten kaupasta, veneenrakennuksesta ja urkkimisesta, ynnä muusta.
Historia de gentibus septentrionalibus.
Olaus Magnus omisti suuren maantiedeteoksensa »Kertomuksen Pohjolan kansoista», Kölnin arkkipiispalle Adolf af Schauenhergille, jonka hän oli tavannut Tridentin kirkolliskokouksessa ja joka silloin oli paljon kysellyt Pohjolan maista ja kansoista, joista ulkomailla niin vähän tiedettiin. Siitä päivästä, sanoo Olaus Magnus, hän päätti koettaa kirjaan koota kaikki, mitä kardinaali halusi tietää, ja omistaa hänelle tämän teoksen. Mutta luultavasti ansion antaminen kardinaalille teoksen synnystä oli vain kohteliaisuudenosotus. sillä teoksen esipuheessa tekijä sanoo, että hän monta vuotta oli sitä valmistellut, ja eräässä aikaisemmassa teoksessa hän ilmottaa jo v. 1539 ruvenneensa »Historiaansa» kirjottamaan. Enimmäkseen se perustuu kirjallisiin auktoreihin, joihin hän järkähtämättä uskoo; ainoastaan paikallisten asiain esityksessä hän on luottanut semmoisten henkilöiden tietoihin, jotka ne paremmin tuntevat. Auktoreista, joita Olaus luettelee, mainittakoon Procopius, Jordanes. Paulus Diaconus, Saxo Grammaticus, Franciscus Irenicus, Albert Krantzius ja Johannes Magnus. »Älköön lukija pahastuko», hän sanoo, »että tähän kirjaan on otettu paljon muiden lausunnolta, sillä minun mielestäni on turvallisempaa esittää vanhain jo ammoin hyväksyttyjä mielipiteitä, kuin pintapuolisesti ja ilman tukea lausua oma mielipiteensä luonnon vaikeasti ratkaistavista salaisuuksista.» Vaikka hänen voimansa ovatkin vähäiset, niin luulee hän kumminkin kuvaustaan kylmästä ja etäisestä Pohjolasta hyväksi ja ansiokkaaksi. Pohjolan historiasta hän kehottaa hankkimaan tietoja veljensä historiateoksesta: hänen itsensä tarkotus on ollut seikkaperäisemmin kuvata Pohjolan maita ja kansoja, joiden ulkopiirteitä esitti hänen v. 1539 julkaisemansa kartta. Teos on jaettu 22 kirjaan ja 778 lukuun. Kirjoista on etenkin toinen maantieteelle omistettu, mutta ensimäisessä, kolmannessa ja neljännessäkin on runsaasti maantieteellisiä tietoja, samoin kuin viidessä viimeisessäkin, jotka käsittelevät Pohjolan eläinkuntaa. Kolmannessa ja neljännessä kirjassa on mieliäkiinnitläviä kansatieteellisiä kuvauksia, esim. Lappalaisista. Kuudennesta kuudenteentoista kirjaan teos etupäässä kuvaa Ruotsin kansaa ja sen sivistyksellisiä oloja. Koko viides kirja, joka käsittelee jättiläisiä ja amatsoneja, ja suuri osa kuudennestatoista, ovat maantieteellis-kansatieteelliseltä kannalta jotenkin arvottomia. Melkein joka luku alkaa koristetulla alkukirjaimella ja 465 lukua on puupiirroskuvin koristettu. Olaus Magnus sanoo itse pitäneensä kuvitusta hyvin tärkeänä, ja monella kuvalla onkin suuri sekä kansatieteellinen että kultuurihistoriallinen merkitys. Kuvat ovat suureksi osaksi samat kuin »Carta marinassa»; toisia on kuitenkin jonkun verran muutettu. Kuka nämä kuvat on alkuaan piirtänyt, siitä ei ole mitään tietoa; mahdollista on, että piirtäjä oli Olaus Magnus itse, sillä Skandinavian pohjoisosiakin esittävät kuvat osottavat melkoista olojen tuntemista, jota varmaankaan ei olisi ollut italialaisella puupiirtäjällä ilman kunnollisia alkukuvia.
»Historia de gentibus septentrionalibus» ei ole yhtenäiseen muotoon valettu kokonaisuus, vaan aine näyttää kasvaneen kirjottajalle ylivoimaiseksi, niin että suuri osa hänen muistiinpanoistaan joutui teokseen semmoisinaan, ilman keskenäistä yhteyttä.
Olaus Magnus käytti lähteinään klassillisia ja keskiaikaisia auktoreita, ja mitäpä muuta hänellä olisi ollutkaan omien havaintojensa ja tietojensa lisäksi. Tuulien luonteen ja syyt hän käsitti Aristoteleen mukaan, matematisen maantieteen oppimestarina hänellä oli Ptolemaios. Kreikkalaisista ja roomalaisista maantieteilijöistä hän käytti hyväkseen varsinkin Strabonia, Caesaria, Melaa, Tacitusta, Senecaa, Pliniusta ja Solmusta: Keskiajan varhaisimmalta ajalta Paulus Orosiusta ja Isidorus Hispalensista, ynnä Procopiusta, Jordanesta ja Paulus Diaconusta. Langobardilaiselta historiankirjottajalta hän muun muassa sai legendan »seitsemästä unikeosta», ja sijotti nämä auktorinsa mukaan »Scritofinien» maan läheisyyteen. Adam Bremeniläistä Olaus Magnus ei tunne, mutta sitä enemmän hän on saanut tietoja Saxo Grammaticukselta, varsinkin Pohjolan vanhoista sankareista ja jättiläisistä. Skolastikoista ovat etenkin Albertus Magnus ja Beauvaisin Vicentius olleet Olauksen tiedonantajia, renessanssiajan tieteilijöistä muiden mukana Pietari Martyr ja italialainen Paulus Jovius, joka julkaisi jotenkin seikkaperäisen Venäjän maantieteen tietojen mukaan, joita hän Roomassa sai venäläisiltä diplomateilta. Puolalainen historioitsija Mechovius oli toinen Itä-Europan asioista tietoja antava auktori; nämä molemmatkin auktorit jo tiesivät, ettei Rhiphaelaisia vuoria ollut olemassakaan. Saksalaisista uudemmista auktoreista Olaus Magnus käytti varsinkin Franciscus Irenicusta, Jaakko Ziegleriä ja Albert Krantziusta. Ensiksi mainittu oli julkaissut Saksanmaasta suuren kokoomateoksen, joka ei kuitenkaan sisällä Pohjolasta paljoakaan asioita. Ziegleriltä Olaus sitä vastoin on saanut paljon apua; muun muassa ovat häneltä lainatut kuvaukset Lappalaisista. Krantzius taas oli erästä teostaan varten käyttänyt paljon Bremenin Adamin teosta, lähdettä mainitsematta, ja siitä Olaus kiertoteitä sai Adaminkin tietoja, vaikka tämän kirjailijan omat teokset näyttävät olleen hänelle tuntemattomat.
Olaus Magnuksen »Historiasta» julkaistiin useita painoksia, sekä täydellisiä että lyhennettyjä, ja se käännettiin monelle kielelle, kuten ranskaksi, italiaksi, hollanniksi, saksaksi ja englanniksi. Näin laajasta levenemisestä voi arvata, että sitä paljon luettiin ja että se siis aikanaan mitä tehokkaimmin levitti tietoja Skandinavian maista, joihin maailman katse valtiollisista syistä alkoi yhä enemmän kiintyä.
Käymme seuraavassa tarkastelemaan hänen karttansa ja maantiedeteoksensa sisällystä, etupäässä niiden tietoja Suomesta. Olaus ei tuntenut maatamme oman näkemänsä mukaan, Tornion laaksoa lukuunottamatta, vaan hänen täytyi kokonaan turvautua auktoreihin ja kuulopuheisiin. Ei siis ole ihmettelemistä, että esitys on virheitä täynnään ja vaillinainen, mutta semmoisenakin se oli edistys ja omiaan kiinnittämään maahamme huomiota.
Ruijan meri.
Olaus Magnuksen kartassa v:lta 1539 on Skandinavian pohjoispuolella avoin meri. Tässä suhteessa hän ei siis noudattanut niitä aikalaisiaan, jotka piirsivät Grönlannin yhteen Ruijan kanssa. On mahdollista, että Olaus Magnus itse omilla retkillään sai tiedon tästä avoimesta merestä; mutta lisäksi Paulus Jovius vakuutti teoksessaan, että sekä Skandinavian että Venäjän pohjoispuolella oli avoin meri, jota saattoi purjehtia vaikka Kiinaan saakka. Valkoisen meren, jonka yhteys Jäämeren kanssa oli hyvin tunnettu esim. Saxo Grammaticukselle, Olaus sitä vastoin piirsi järveksi (Lacus albus). »Dumbshaf», jolla nimellä varhaisemmin tarkotettiin Atlantinmeren pohjoisinta perukkaa, pohjanmiesten »Trollabotnia», on Olauksen kartalla niinikään muuttunut järveksi, joka on salmen kautta yhteydessä Jäämeren, hänen »Skyytian merensä» kanssa; luultavasti Olaus Dumbshavillaan» tarkotti Varangin vuonoa, jonka paikalle hän nimen kirjotti — ellei se ollut huhutieto Inarin järvestä. Skandinavian pohjois- ja länsipuolella olevan meren hän piirtää täyteen suunnattomia valaita ja muita merihirviöitä, eikä Jasconius kalakaan (I, s. 203) puutu joukosta. Olaus Magnus luulee valaiden runsauden johtuvan meren suunnattomasta syvyydestä; niitä oli niin paljon ja niin suuria, että laivaliike niiden vuoksi oli vaikeata ja vaaranalaista. Islannin ulkopuolella näkyy meressä tanskalainen laiva, jonka valas vääntää nurin. Islannin eteläpuolelle taas on piirretty lybekkiläinen laiva, jonka väki koettaa pelottaa valaat torventoitotuksella ja heittämällä mereen tyhjiä tynnöreitä. Valaita hän tuntee monenlaisia: »Balaena», suurin kaikista, on 100—300 jalkaa pitkä; sitä ahdistaa pienempi »Orca», joka repii rasvaa sen kyljistä. Eräälle mahdottoman suurelle valaalle hän piirsi hevosen pään ja sanoi sen olevan samaa lajia, jonka Nearkhos torvien toitotuksella ja melulla pelotti Intian meressä (I, s. 102). Sitä paitsi hän mainitsee miekkakalan, sarvivalaan, sahakalan, delfiinit ja »suuren merisian». Muuan hänen kuvaamansa merihirviö ehkä tarkotti polyyppiä; v. 1520 oli Trondhjemin arkkipiispa lähettänyt paaville semmoisen merihirviön pään. Norjan länsirannalla nähdään kartassa suuri merikäärme ja Helgolannin länsipuolelle on semmoinen piirretty parallaan laivaa nielevänä. Lukuisista laivankuvista päättäen Olaus Magnus hyvin tiesi, että myrskyisellä, meren karjasta rikkaalla Pohjoismerellä harjotettiin vilkasta laivaliikettä, vaikka sitä pidettiinkin purjehtijoille vaarallisena.
Grönlanti.
»Carta marinan» yläsyrjään Olaus Magnus on piirtänyt kappaleen Grönlantia, jota hän sanoo »Gruntlandiaksi». Hänen tietonsa Grönlannista perustuvat sekä pohjanmiesten vanhempiin, että kuudennellatoista vuosisadalla hankittuihin uudempiin tietoihin. Olaus Magnus kuvaa Grönlannin vaarallisia rantoja, sen asukkaita ja merivirtaa, joka sen itärantaa seuraillen kulkee Jäämerestä etelää kohti, mukanaan ajopuita, laivanhylkyjä ja kuolleita ihmisiä. Mutta maajäätiköstä hän ei näytä kuulleen, vaan luuli Grönlannin sisäosissa olevan suuria metsiä. Eskimoista hän tekee jotenkin tarkkaan selkoa, nimittäen heitä muutamien varhaisempien kirjailijain mukaan »pygmeiksi». Luultavasti ovat nämä eskimokuvaukset kuudennentoista vuosisadan purjehtijain havaintojen mukaan. Hän sanoo Gruntlandian asukkaitten rakentaneen majansa valaanluista, jotka huolellisesti peitettiin sammalilla ja kanervalla; semmoisen rakennusmallin raunioita onkin löydetty itä-Grönlannin pohjoisosista. Mutta jonkun verran hän tunsi Grönlannin vanhempaa historiaakin, ja tämä tieto epäilemättä oli pohjoismaisista lähteistä.
Islanti.
Islanti tuli jo varhain tunnetuksi kirjallisuudessa, sekä Saxo Grammaticuksen että muitten kautta. Kirjotettiin sen tulivuorista, joiden kidassa luultiin kiirastulen olevan, kuumista lähteistä, jöökeleistä, ilmastollisista oloista ja väestön elämänlaadusta. Olaus Magnuksella ei ole tähän paljoa lisättävää, hän kertoo saaresta, mitä on kirjallisuudesta poiminut, mutta nimen puolesta hän on toista mieltä kuin hänen useimmat auktorinsa. Hän ei pidä Islantia Thuulena, vaan sanoo Thuulen olevan pienen saaren Orkney-saarien ja Fär-saarien välillä. Fär-saarista hän näyttää hankkineen enimmät tietonsa jostain purjehdusoppaasta.
Skandinavia.
Skandinavia Olaus Magnuksen kartalla ulottuu pohjoista kohti aina navan seuduille, mutta vaikka sen pituus onkin näin liioteltu, niin on hänellä kuitenkin sen pinta-alasta oikeampi käsitys. Hän lausuu, että Pohjoismaat, joilla hän karkottanee Ruotsia, Norjaa ja Suomea, ovat alaltaan laajemmat kuin Italia, Espanja ja Gallia yhteensä. Jonkun verran vertaus ontuu, mutta ei kovin paljoa. Norjan rannikon pohjoisosa on kuvattu jotenkin ehjäksi, lahtia ja vuonoja puuttuvaksi, mutta sillä kohdalla, jossa se mutkaa lounatta kohti, se on saanut »Carta marinassa» toisen luonteen; vuonot ja lahdet vuorottelevat saariryhmäin kanssa varsinkin Lofotin seuduilla; etelämmässä ranta jälleen muuttuu ehjemmäksi. Trondhjemin vuono on kuvattu järveksi, josta joki johtaa mereen, vaikka se Zieglerin kartassa oli likimain oikein esitetty. Norjassa oleskellessaan Olaus Magnus näyttää saaneen tietoja lintuvuorista ja lausuu historiateoksessaan niitä olevan aina navan seuduille saakka ja suurien lintulaumain kokoontuvan niille pesimään ja munimaan. Lofotin saariston vaaralliset merivirtaukset olivat jo vanhastaan kuulut; Olaus Magnus lainasi niiden kuvauksen Ziegleriltä.
Hän kertoo Norjan länsipuolella olevan meren suunnattomasta syvyydestä; tämä tietysti olikin herättänyt kaikkien niiden merenkulkijain huomiota, jotka olivat purjehtineet vain Itämeren ja Pohjanmeren matalia ulapoita. Kartalle on kuvattu mies luotaamassa, ja selityksessä ilmotetaan, että monessa muussakin paikassa on tavattu niin suunnattomia syvyyksiä, ettei luotilangalla tapaa pohjaa. Pohjanmerta hän nimittää »Lännen mereksi» tai »Germanian mereksi»; edellinen nimitys on ranta-asukkaiden, jälkimäinen Roomalaisilta peritty. Skagerrack ja Kattegat ovat Olaus Magnuksen kartassa sangen sattuvasti kuvatut, paljon oikeammin kuin Zieglerissä.
Itämerestä Olaus Magnuksella oman kokemuksensa nojalla oli varsin hyvät tiedot. Bremenin Adam oli sille antanut nimeksi »Mare Balticum.» [Nimi «Baltinen meri» ehkä johtuu latinalaisesta sanasta balteus, vyö (Belt) ja lienee alkuaan tarkottanut niitä monia salmia, »Beltejä», jotka Pohjanmerestä johtavat Itämereen.] Samaa nimeä käytti sitten Saxo Grammaticuskin. ja Skagerrack ja Kattegatkin luettiin Baltiseen mereen kuuluviksi. Claudius Clavus käytti nimeä vain Kattegatista ja Itämeren kaakkoisosasta. ja hänen mukaansa nimen sijottivat monet myöhemmätkin kartat, kuten Ptolemaios-painokset 16:nnen vuosisadan alkupuolella; muu osa Itämerta Ruotsin ja Saksan välillä oli »Sabulosus pontus», »Sarmaticum mare» eli »Germanicum mare». Nimitys »Baltinen meri» kulki sitten kauemmaksi länttä kohti, kunnes se lopulta käsitti koko Itämeren. Olaus Magnus ei kartassaan käytä Itämerelle yhteisnimeä, mutta historiateoksessaan hän »Baltisella merellä» näyttää tarkottavan Itämerta kokonaisuudessaan, taikka ainakin sen pääosaa. Skagerrack on hänen kartallaan »Mare Cimbricum» ja meri Etelä-Ruotsin ja Saksan välillä »Mare Germanicum». Itämeren eteläosan nimenä kartassa on »Germaninen meri» eli »Sarmatian meri». Ptolemaios-painoksissa tarkotettiin »Germanisella merellä» sekä Pohjanmerta että Itämerta, koska ne ovat Saksanmaan pohjoispuolella, ja Englantilaiset ovat tämän nimen säilyttäneet Pohjanmerelle tähän päivään saakka. Itämeren ruotsalainen nimi (ja siitä käännetty suomalainen) on epäilemättä ikivanhaa skandinavista juurta, vaikk’ei se vielä Olaus Magnuksenkaan teoksessa päässyt oikeuksiinsa, koska hänelle auktorit tämmöisessä asiassa olivat suuremman arvoiset kuin kotimaan kansanomainen käytäntö.
Ruotsin etelärannikossa ei »Carta marinassa» näy Blekingen eikä Skånen välistä poukamaa, mutta jotenkin oikealla kohdalla rannikko polveaa pohjoista kohti. Ölanti on piirretty paikalleen lähelle Ruotsin rantaa, Gotlanti kauemmaksi mereen. Rantameren Olaus Magnus nimittää »Gootilaiseksi mereksi» ja »Ruotsin mereksi», edellisellä tarkottaen sen eteläosaa, jälkimäisellä nimityksellä pohjoisosaa aina Merenkurkkuun saakka, josta alkaa nimitys »Mare Bothnicum» (Botninen meri s.o. Pohjan lahti). Zieglerin kartalla Pohjanlahden nimenä oli »Sinus Finnonicus (sive) Sueticus». Kirjallisuuden merinimitykset olivat siis Olaus Magnuksen aikana vielä aivan häälyväiset. Pohjanlahden hän omain havaintojensa mukaan parhaiten tunsi ja saattoikin sen vuoksi melkoisesti parantaa Zieglerin karttakuvaa, joka oli siihen saakka paras.
Köölin nimitys sille vuorijonolle, joka on Skandinavian niemimaan selkäranka, on ikivanha, mutta vanhemmassa karttakirjallisuudessa tämä nimitys oli tuntematon, eikä Olaus Magnuksen karttakaan ole poikkeus; vuorijono itse kyllä piirrettiin paikoilleen. Mutta nimitys »Dovrefjell» Norjan mahtavimmalle osalle tätä selkärankaa pääsi jo aikaisin kirjallisuuteen; se sai alkunsa Dofrar nimisestä Gudbrandinlaakson kylästä, jonka kohdalla tie kulki vuoriston poikki. Nimitys tavataan jo viidennentoista vuosisadan alkupuolella (1427) painetuissa kartoissa. Olaus Magnuksen samoin kuin Zieglerinkin kartassa kulkee koko Skandinavian niemimaan halki pohjoisesta etelään vuorijono, ja koko tälle vuorijonolle hän antoi Dovrefjeldin nimen (Alpes Doffrini). Hän jakoi vuorijonon viiteen kappaleeseen, joita solat erottavat toisistaan. Ensimäinen kappale ulottuu Luulajan järveen, joka on keskellä »Lapin vuoria» (Montes Lapponiae). Sieltä kulki solan kautta Norjaan sekä lappalaisia poroineen (jotka kuvassa vetävät pyörällisiä vankkureita), että kainulaisia myymään tavaroitaan. Norjan puolella näkyy pirkkalaistenkin telttoja. Kolmas kappale päättyy Skarsa ja Sula tuntureihin, joiden poikki Olaus Magnus kulki Norjaan; hän sanoo näitä tuntureita niin korkeiksi, että tuskin koko Europassa on niiden vertoja. Olaus Magnus kertoo, että tunturien poikki kulkevalla tiellä oli vuorenseinämään jo ammoin louhittuja teitä pahimmilla paikoilla ja Norjan puolella riippuvia puusiltoja, jotka usein luonnonvoimien vaikutuksesta murtuivat, niin että matkustajani täytyi odottaa, kunnes asukkaat olivat ne korjanneet. Mutta matka vuoriston poikki oli sangen vaarallinen. Skarsa tunturi lienee tarkottanut Åreskutaa, Sula tunturi Syltopparna nimistä tunturiryhmää.
Olaus Magnus oli lähempänä keskiaikaista ihmeuskoa kuin renessanssiajan suosimaa luonnontotuus-pyrintöä. Hän mielellään näki yksinkertaisissakin luonnonilmiöissä jotain käsittämätöntä, jokapäiväisyydestä poikkeavaa, ja siitä lienee johtunut, että vesistöt hänen kartallaan ovat niin mielivaltaisesti esitetyt. Hän antaa jokien jakautua moniin päähaaroihin, sekaantua toisiinsa, monen joen lähteä samasta järvestä eri suunnille, niin että on hyvin vaikea päättää, mitä jokea kukin hänen kartallaan tarkottaa. Tornion joki alkaa Suomesta Maanselältä pienestä järvestä ja purkaa kahta suuhaaraa vetensä Pohjan lahteen; näiden haarain välisellä »torni-saarella» (turrita insula) oli Tornion kaupunki. Torniojoen länsipuolella on kahteen haaraan jakautuva joki, Chalis-joki, joka tarkottaa Kainuunjokea, vaikka haarautuminen onkin mielivaltainen. Siitä lounaaseen on valtava järvi, jonka Olaus Magnus nimittää »Luulajan järveksi». Hän oli luultavasti matkallaan saanut kuulla ensin Hornafva-Uddajaur-Storafva nimisestä järviryhmästä ja sitten pohjoisempana Suuresta Luulajan selästä, luuli niiden olevan samaa järveä ja piirsi sen mukaan noin 550 kilometriä pitkän, 220 leveän järven tunturiseutuihin. Tästä suuresta järvestä hän piirsi lähtemään viisi laskujokea, joista Luulajan joki, Piitimen joki ja Skellefte joki ovat tunnettavat. Luulajan järven eteläpuolella on Uumajan järvi, melkoinen sekin, ja siitä hän on piirtänyt lähtemään kaksi jokea, Uumajan joen ja Angermanjoen, jotka muka ovat haaralla yhteydessä keskenään. Näistä esimerkeistä näkyy, kuinka häälyvää Olaus Magnuksen maantuntemus vielä oli Ruotsinkin syrjäisemmistä osista.
Keski-Ruotsin suuret järvet tulivat jo varhain karttoihin kuvatuiksi. Dulcertin portolanossa vuodelta 1339 Venern on »lacus Scarcae (Skaran järvi) ja Vettern »fluvius Vettur». Mälari on »lacus Stocol» (Tukholman järvi). Ziegler nimittelee järvet jo niiden nykyisillä nimillä. Olaus Magnuksen tiedot luonnollisestikin ovat koko joukon runsaammat. Hän piirsi Venernin jotenkin yhtä laajaksi, kuin se todella onkin, ja 24 suurta jokea siihen laskevaksi Norjan vuorilta; tämä luku on oikea, mutta vain Klarälfven. jota Olaus ei nimitä, on suuri. Venernistä hän ei piirrä kuin yhden laskuväylän, jonka nimi on »Trolhetta», hän sanoo sen pauhaavan niin kovasti, että ääni kuuluu 37 kilometrin päähän. Sen, että Venernillä oli vain yksi laskuväylä, Olaus Magnus sanoi johtuvan siitä, että sen ympärillä oli niin korkeita vuoria, joista hän ihaillen mainitsee Kindakullen (Kinnekullen). Vetterninkin pituus ja leveys ovat kartalla jotakuinkin oikeat. Hän sanoi jäiden lähtiessä järven pohjasta kuuluvan pauhaavaa jymyä ja jään samalla halkeilevan ja murtuvan. Näissä havainnoissa on jotain perää, Vettern tosiaan on äkkimyrskyjen, sumujen ja sähköilmiöiden järvi. Samoin kuin Ziegler Olaus Magnus antaa Vetterninkin purkaa vetensä Itämereen Motalan virran kautta. Jelmeristä (Hjalmarista) hän piirsi kaksi laskuväylää Itämereen, vaikka tämän järven vesi juoksee Mälariin. Mälarilla, kumma kyllä, hän luuli olevan kolme laskureittiä, vaikka se oli niin lähellä, yksi Mörkölahteen Söderteljen ohi, yksi Tukholman ohi ja yksi sen pohjoispuolitse. Smålannin ylätasangonkin Olaus Magnus ottaa huomioon, mutta se osa Kööliä, joka Ruotsin ja Norjan rajalta poikkeaa Norjaan ja kulkee sen eteläkärkeen saakka, oli hänelle tuntematon.
Ilmasto.
Pohjoismaiden ilmanalasta puhuessaan Olaus Magnus ensinnäkin kuvaa kesäyön valoisuutta eri osissa maata, luullen »Biarmiassa», joka hänen käsityksensä mukaan oli Skandinavian pohjoisosa, olevan puolen vuotta päivää ja toinen puolen vuotta yötä, joten vuosi siellä oli yksi kokonainen vuorokausi, mutta yökin muka sangen valoisa, koska aurinko ei laskenut kuin 23° taivaanrannan alle; tämän teoretisen päätelmän napavuorokaudesta Olaus Magnus lainasi Sacroboscolta. Keskiajan oppineet luulivat ilman pohjoisnavalla tiivistyvän sankaksi sumuksi, koska muka auringon viistot säteet eivät jaksa hälventää vedestä kohoovia höyryjä. Olaus Magnus mainitsee tämän käsityksen, mutta myös Pliniuksen ja Solinuksen vanhemman, jonka mukaan navoilla piti vallita yhtämittaisen auringonpaisteen vuoksi sietämättömän kuumuuden. Hänen mielestään molemmat ovat väärät, todellisuus näiden vastakkaisten käsitysten välissä; ainakin Finmarkissa oli ilma aina kylmää ja kirkasta.
Pohjoismaiden pakkaset ovat, sanoo Olaus Magnus, erinomaisen ankarat, Pohjoismaat ovat kaikkia muita maita kylmemmät. Syynä tähän hänen mielestään on auringon ratakaaren lyhyys ja sen säteiden viistous talvella, toiseksi se seikka, että Pohjoismaat ovat Otavain, kaikkein kylmimpäin tähtitarhain alla, ja kolmanneksi se seikka, että ne ovat meren rannalla, joka synnyttää kamalaa kylmyyttä, kun auringonsäteet eivät kykene siihen tunkeutumaan. Olaus Magnus, joka lainasi tämän käsityksen Albertus Magnukselta, ei voinut aavistaa, että Atlantin meri päin vastoin lauhduttaa vuoden keskilämpöä, vaikka se kesälämpöön vaikuttaakin viilentävästä. Hän sanoo Pohjolan pakkasten toisinaan olevan niin kovia, että susilta silmät paleltuivat, vaarnat irtaantuivat seinistä ja ovista ja savi- ja lasiastiat halkeilivat. Hän mainitsee Krantziuksen mukaan muutamia hyvin kovia talvia. 1323 oli kuljettu jäätä Lübeckistä Tanskaan ja Preussiin, 1399 Lübeckistä Stralsundiin ja sieltä Tanskaan, 1423 Danzigista Lübeckiin hevosella ja Mecklenburgista Tanskaan; ankarina talvina oli muka tapana rakentaa jäälle majataloja, joita hän onkin piirtänyt karttaansa useita. »Carta marinassa» on koko Suomenlahti jäässä, Merenkurkku niinikään ja sen poikki ajetaan poroilla Ruotsiin.
Olaus Magnus ei voinut hyväksyä sitä uudempien kirjailijain oppia, että tuulet ovat ilmakehän liikunnoita, vaan kannatti edelleenkin Aristoteleen käsitystä, että ne syntyvät höyrymäisen, maasta kohoavan haihdunnan kautta. Hän määrittelee päätuulien luonteen, etelätuulen lämpimäksi ja kosteaksi, pohjatuulen kylmäksi ja kuivaksi, itätuulet lauhkeiksi, länsituulet kovin vaihteleviksi sekä lämmön että kosteuden puolesta. Gootilaisessa eli Ruotsin meressä joka vuosi puhalsi ankaria luode- ja lounaistuulia, jotka saivat aikaan paljon haaksirikkoja, muuttelivat rantoja ja repivät katotkin asunnoista, saattaen ihmiset suureen vaaraan. Vielä kovempia olivat lounaistuulet Skandinavian niemimaan länsirannikolla; niiden kovuuden vuoksi ei Norjan länsirannikolla menestynyt metsä eikä vilja, joten siellä täytyi keittää ruoka kalanluilla.
Sateentulosta puhuessaan Olaus Magnus sanoi lunta satavan niin runsaasti, ettei aina ollut mahdollista edes ystävää tuntea. joka tuli kadulla vastaan. Lumi lamasi metsissä puita, niin että usein tiet menivät tukkoon. Ukonilmoja oli varsinkin etelän puolessa, koska viljavista seuduista kohosi taajoja höyryjä. Kun höyry tulee kosteana kylmempiin seutuihin, niin sen eri osat tiivistyvät, synnyttäen sadetta ja rakeita (myös lunta ja sumua). Kun lämpö joutuu puristukseen ja pilven seinämät jäätymisen vuoksi eivät pääse laajenemaan, niin pilvet väkivaltaisesti murtuvat ja syntyy se jyräys, jota sanotaan ukkoseksi. Tarkempaa selontekoa sademäärän suuruudesta eri osissa maata ja sen jakautumisesta eri vuodenajoille on tietysti turha odottaa sen ajan ilmatieteilijältä; ainoastaan Finmarkista hän sanoo, että sade siellä on kesällä sangen harvinainen.
Kasvisto.
Skandinavian kasvullisuudesta Olaus Magnus kertoo niukasti. Hän mainitsee kuitenkin tärkeimmät puut ja niiden käytännön. Koivua kasvoi aina Skyytian meren rannoilla saakka, vaikka se siellä oli myrskyjen rajuuden vuoksi vaivaiskasvuinen. Tammen kasvurajan hän ilmottaa Ruotsissa jotenkin oikein, mutta ei tiedä sen Norjassa polveavan aina Trondhjemin vuonoon saakka. Mutta pyökin kasvurajasta hänen tietonsa oli väärä, sillä se ei menesty yhtä pohjoisessa kuin tammi. Hän mainitsee myös tavallisimmat hedelmäpuut ja viljalajit.
Eläimistö.
Enemmän huomiota hän omisti eläinkunnalle, kuvaten sitä kuudessa kirjassa. Hänen mielestään Pohjolan eläimistö oli sangen runsas ja vaihtelevainen. Pohjolan luonne-eläimenä hän ensinnäkin mainitsee hirven: sitä samoili erämaissa suuret laumat aina Västerbotteniin saakka, jossa »Carta marina» kuvaa tappelun hirvien ja susien välillä Uumajan järven jäällä. Hirveä ajettiin suurilla koirilla, taikka tapettiin sitä jonkinlaisilla ansakeihäillä tai ansanuolilla, jommoisen pyydyksen hän on historiaansa kuvannut. Hän luettelee useita muitakin hirvisuvun lajeja ja peuran. Petoeläimistä hän ensimäiseksi mainitsee karhun ja sen pyynnin. Susia hän sanoo olleen niin paljon, että talvella kokonaiset karjat hyökkäävät matkustajain kimppuun ja näiden täytyy puolustaa itseään nuolilla ja »bombardoilla». Susien vuoksi ei kukaan uskaltanut lähteä aseettomana kirkkoon. Susia pyydystettiin kuopilla tai nuolilla ammuttiin, taikka sidottiin haaskoihin viikatteita, joihin sudet teilasivat itsensä. Dovren alpeissa muka oli valkoisia susia, joita kierteli tuntureilla ja laaksoissa suuret laumat; nämä valkoiset sudet luultavasti tarkottivat napakettua eli naalia (Canis lagopus). Ilveksiä ei ollut yhtä runsaasti kuin susia. Kuvauksen ahmasta Olaus Magnus lainasi eräältä kirjailijalta, joka oli saman eläimen kuvannut Litvassa ja Moscoviassa. Tämän jälkeen luetellaan pienemmät peto-, riista- ja turkiseläimet. Kettuja muka oli mustia, valkoisia, punaisia, kirjavia ja sinisiä. Pohjoisissa vesissä oli hyvin viljalta majavia. Yhtä seikkaperäisesti luetellaan linnut, sekä maa- että vesilinnut, ja hyönteisistä sääski, jota Pohjolassa oli suunnattomat paljoudet; ne olivat Olaus Magnusta itseäänkin matkoilla suuresti kiusanneet. Syyksi hyönteisten suunnattomaan lukuun Lapissa luultiin sitä, ettei siellä ollut yökköjä, eikä muita hyönteisiä hävittäviä siipieläimiä.