LÅNSI-INTIA JA ETELÄ-AMERIKKA.

Portugal menetti Itä-Intiassa melkein kaikki alusmaansa voimallisemmille kilpailijoille, sen täytyi askel askelelta peräytyä ylivoiman edestä. Paremmin se ja Espanja pitivät puoliaan Länsi-Intiassa, vaikka kilpailu sielläkin oli ankaraa. Ne eivät tosin voineet ylläpitää paavin maanjakoa, niinkuin olisivat halunneet, mutta suurin osa niistä maista, joissa molemmat naapurikansat olivat jalansijan saaneet, niillä myös säilyi, kunnes nuo maat itse vapautuivat.

Hollantilainen Länsi-Intian komppania.

Ennenkuin Alamaat tekivät Espanjaa vastaan kapinan, oli niillä ollut Uudessa maailmassa koko joukko kauppaoikeuksia, ja varsinkin Kaarle V:n aikana teki monta hollantilaista komppaniaa Länsi-Intiassa kauppaa. Espanjalaiset maaherrat olivat niille suosiollisia, koska ne möivät halvemmalla tavaroita kuin espanjalaiset kauppiaat. Siitä kehittyi myös laaja salakuljetus, ennenkuin Alamaat vielä olivat kapinaakaan tehneet. V. 1579 purjehti Länsi-Intian vesillä 120 hollantilaista laivaa, ja vapaussodan aikana ja sen päätyttyä tämä kauppa vielä paljon laajeni. Samoin harjoitettiin salakuljetusta Portugalin alusmaihin Afrikan länsirannalla ja siellä ostettiin orjia. Kun hollantilaiset lopulta saivat pysyvän jalansijan Guayanassa, Pohjois-Amerikassa Hudsonin suulla ja Guineassa, niin kaikki nämä pienet komppaniat yhteisen edun tehokkaampaa valvomista varten v. 1621 sulatettiin yhdeksi Länsi-Intian komppaniaksi, joka neljäksikolmatta vuodeksi sai hollantilaisen kauppamonopolin kaikkialla Amerikassa ja Afrikan länsirannalla ja samanlaiset sodankäynnin ja rauhanteon oikeudet kuin Itä-Intian komppanialla oli.

Uuden komppanian kauppa alusia keskitettiin etupäässä Uuteen Amsterdamiin (New Yorkiin), San Domingoon ja Cubaan, mutta ei kauan kulunut, ennenkuin se aloitti sodan kaikkia kilpailijoitaan vastaan Uudessa maailmassa. Hudsonin suistamosta tuli komppanian tärkein satama Atlantin länsipuolella. Sinne kokoontuivat sekä ne alukset, jotka harjoittivat kalastusta Newfoundlandin matalikoilla, ja niitä suojelevat sotalaivat, että nekin, jotka hankkivat rikkauksia salakuljetuksella ja merirosvouksella Espanjan vesillä. Komppania maksoi osakkailleen sangen korkeita osingoita, vaikk'ei rehellisillä keinoilla saatuja. Se sai paljoa suuremman voiton orjakaupasta, salakuljetuksesta ja merirosvouksesta kuin rauhallisesta kaupanteosta. Ajettuaan portugalilaiset pois Afrikan länsirannalta hollantilaiset saivat käsiinsä tuottavan kullan kaupan, mutta vielä paljoa suurempi oli heidän hyötynsä orjakaupasta. V. 1634 he espanjalaisilta anastivat Curaçaon, aution kuivan kalliosaaren, joka on Karibimeressä muutaman penikulman päässä Venezuelan rannikosta, ja tästä paikasta tuli sitten erittäin toimelias salakuljetuskeskusta, jota vastaan espanjalaiset viranomaiset olivat aivan voimattomia. Koko seitsemännentoista ja kahdeksannentoista vuosisadan Curaçaosta lähti liikkeelle lukemattomia salakuljettajia, ja hollantilaiset merirosvotkin saivat siellä suojaa. Vv. 1623—1636 komppania varusti lähes kahdeksansataa »vapaasaalistajaa», jotka anastivat lähes kuusisataa espanjalaista ja portugalilaista kauppalaivaa, muun muassa v. 1628 kuulun »hopealaivaston», jossa hollantilaisten arvion mukaan oli 30 miljoonan markan edestä jaloa metallia. Näitten kaappausten johdosta Länsi-Intian komppania saattoi jakaa hyviä osinkoja, toisina vuosina satakin prosenttia. Westfalin rauhan jälkeen ei julkista merirosvousta enää voitu harjoittaa, ja salakuljetustakin täytyi melkoisesti rajoittaa, ja seurauksena oli, että komppanian osingot nopeaan hupenivat. Rauhallisella kaupalla ei Uudessa maailmassa vielä ollut riittävän hyviä edellytyksiä, ei varsinkaan sen jälkeen, kun hollantilaiset olivat siellä enimmät alusmaansa kadottaneet. V. 1674 Länsi-Intian komppania teki vararikon, ja vaikka muodostettiinkin uusi sen tilalle, niin ei sekään paremmin menestynyt. V. 1734 Alamaitten kenraalistaatit senvuoksi julistivat Uuden maailman kaupan vapaaksi kaikille hollantilaisille, jotka siitä maksoivat kahden prosentin veron.

Espanjan amerikkalaisten siirtomaiden heikoin kohta oli Länsi-Intian saaristo, koska sitä oli helpoin mereltä vallita ja lisäksi espanjalainen kansanaines näissä trooppisissa maissa oli verraten harvalukuinen. Niistä ei tosin saatu runsaasti jaloja metalleja eikä enää sanottavasti orjiakaan, kun melkein kaikki asukkaat oli sukupuuttoon hävitetty, mutta asemansa vuoksi ne oivallisesti soveltuivat troopilliseen plantaasiviljelykseen, kun halpaa työvoimaa saatiin Afrikasta. Englantilaiset Oliver Cromwellin aikana valloittivat Jamaican; Haiti bukkaniirien toimesta joutui Ranskalle.

Vähät Antillit ja »flibustierit».

Espanjalaiset olivat jättäneet Vähät Antillit valtaamatta, niillä kun ei ollut metalleja, jotka olisivat houkutelleet, eikä tahdottu ruveta maatakaan viljelemään, koska maa olisi täytynyt verellä kalliisti lunastaa sotaiselta karibiväestöltä. Mutta seitsemännentoista vuosisadan alkupuolella näille saarille alkoi asettua kaikenkarvaisia meriseikkailijoita, englantilaisia, hollantilaisia ja ranskalaisia, harjoittaen niistä merirosvoutta ja salakuljetusta. Heitä alettiin yhteisellä nimellä sanoa »flibustiereiksi». Helppo rahansaanti ja ylellinen rietas elämä houkuttelivat sinne yhä enemmän väkeä, ja salakuljettajia ja rosvolaivoja vilisi joka nurkassa. St. Christopher-saarelle, Guadeloupen pohjoispuolelle, perustettiin ensimmäinen siirtokunta, jonka englantilaiset ja ranskalaiset rosvot keskenään jakoivat. Espanjalaiset tosin hyökkäsivät siirtokunnan kimppuun ja sen hävittivät, mutta siirtolaiset palasivat takaisin ja rakensivat sen uudelleen. Osa ranskalaisista muutti Haitiin vahvistamaan »bukkaniirien» joukkoa, osa asettui Tortuga-saarelle Haitin pohjoisrannalle. Tortugasta tuli siten flibustierein pääpaikkoja, kunnes ranskalaiset hugenotit sen valloittivat v. 1640.

Englantilaiset St. Christopherista käsin valtasivat ja asuttivat useita pohjoispuolisia saaria. 1625 he anastivat Vähien Antillien eteläosassa Barbadoksen, jonka espanjalaiset orjastajat olivat kokonaan väestä tyhjentäneet. Hedelmällisyytensä ja syrjäisen asemansa vuoksi Barbados alkoi nopeaan kukoistaa ja sinne asettui parikymmentätuhatta valkoista. Barbadoksesta käsin anastettiin toinen Tortuga-saari, joka on Venezuelan rannikolla, ja siitäkin tuli tärkeä keskusta ja espanjalaisten lihaan pistävä piikki. Englannin kuningas James I kuitenkin antoi nämä saaret Kuurinmaan herttualle Fredrikille, joka oli hänen heimolaisensa, ja tämä käytti niitä Guinean rannikolla harjoittamansa orjakaupan tukikohtina.

Ranskalaiset anastivat St. Christopherista käsin Guadeloupen ja Martiniquen, joiden karibiväestö teki sitkeätä vastarintaa. Hollantilaiset riensivät ottamaan muutamia Pieniä Antilleja saariston pohjoispäästä ynnä Curaçaon Venezuelan rannikolta, kuten edellä mainitsimme.

Guayana.

Guayanaan olivat Walter Raleighin satumaiset kuvaukset (II s. 437) houkutelleet kosolti seikkailijoita, mutta he eivät löytäneet Manoaa, eivätkä muutakaan sanottavaa aikaansaaneet. Pysyväisiä siirtokuntia perustivat vasta hollantilaiset, jotka v. 1625 alkoivat maansa hallituksen myötävaikutuksella siellä toimia ja perustivat monta näihin saakka säilynyttä siirtokuntaa. He tekivät kerrassaan ihmeitä. Hedelmälliseen rämemaahan he kaivoivat ojia ja kanavia, joilla rämeet kuivattiin, ja erinomaisella menestyksellä he sitten alkoivat viljellä sokeria, kahvia, puuvillaa, tupakkaa ja kaakaota. Hollantilaiset eivät kuitenkaan saaneet olla yksin. Englantilaiset ja ranskalaiset anastivat samalta rannikolta kaistaleita Espanjan vastaväitteistä huolimatta, ja näitten kolmen vallan välillä on maa jaettuna vielä tänä päivänä. Amazoni-joen suistamossakin nämä kolme länsivaltaa koettivat saada jalansijaa, mutta portugalilaiset valloittivat Brasiliasta heidän rakentamansa pienet linnat ja karkoittivat heidät sieltä kokonaan. Espanjan hallitus siitä hyvästä suostui siihen, että Amazoni-joen suistamo liitettiin Portugalin alusmaihin, vaikka se olikin Tordesillaan demarkatioviivan länsipuolella ja siis muka Espanjan omaisuutta. Amazonian omistus olikin ainoa hyöty, mitä Portugalilla oli siitä, että se enemmän kuin puolen vuosisataa oli kuulunut Espanjaan.

Hollantilaiset Brasiliassa.

Huonommalla menestyksellä portugalilaiset puolustivat Brasilian muita osia. Hollantilainen Länsi-Intian komppania olisi mielellään omistanut osan tätä rannikkoa, joka oli niin lähellä Itä-Intian reittiä, ja monta kertaa hollantilaiset jo anastivatkin Bahian, jonka kuitenkin espanjalaiset ja portugalilaiset yhtä monta kertaa valloittivat takaisin. Mutta Pernambucon ja rannikon sen kahden puolen hollantilaiset pitivät, perustivat sinne siirtokunnan, joka sai nimekseen »Uusi Hollanti», ja Mauritia-nimisen kaupungin lähelle mannerta saarelle. Siirtokuntaa hallitsi Nassaun prinssi Moritz, ja siitä ehkä olisi tullut pysyväinen, ellei Portugal v. 1640 olisi vapautunut Espanjan vallanalaisuudesta.

Alamaat eivät tosin luovuttaneet takaisin Brasiliassa sen enempää kuin muuallakaan anastamiaan siirtokuntia, vaikka tekivät Portugalin kanssa liiton, mutta vapautuminen siihen määrään rohkaisi brasilialaisia, että he itse nousivat aseihin ja v. 1654 karkoittivat hollantilaiset. Seuraavalla kymmenluvulla Hollanti vihdoin rauhansopimuksessa luopui kaikista vaatimuksistaan.

Bukkaniirit.

Samoin kuin flibustierit olivat bukkaniiritkin tämän levottoman ajan ilmiöitä, molemmatkin jatkaen Hawkinsin, Draken, Cavendishin ja muitten englantilaisten merisankarien ammattia, vaikka yhä turmeltuneemmassa muodossa.

Joukko Normandiasta tulleita ranskalaisia seikkailijoita anasti melkein autioksi joutuneen Haitin pohjoisrannan, ruveten metsästämään villiytynyttä sarvikarjaa, jota oli Haitiin, samoin kuin Länsi-Intian muihinkin saariin siinnyt suunnattomat joukot asukkaitten miltei sukupuuttoon hävittyä. He hankkivat siten huokealla hinnalla ruokavaroja ja samalla talia ynnä vuotia myytäviksi. Liha karibilaiseen tapaan kuivattiin verkallisella tulella; tämän toimen karibilainen nimi oli »bukan», ja siitä näitä seikkailijoita ruvettiin sanomaan »bukkaniireiksi». Rohkeutensa ja säälimättömän julmuutensa vuoksi bukkaniirit kävivät Länsi-Intian kaikkien rantain vitsaukseksi ja purjehtijain, etupäässä espanjalaisten, kauhistukseksi. He tekivät uskomattomia hirmun ja väkivallan töitä, sillä espanjalaisten vihaaminen oli heille kaikille ylimpänä yhdyssiteenä. Englannin ja Ranskan hallitukset eivät suostuneet alamaisiaan kurittamaan näistä töistä, kun ei Espanja puolestaan suonut millekään muulle maalle oikeutta kaupantekoon eikä siirtokuntien perustamiseen Länsi-Intiassa. Kuta enemmän bukkaniirien luku kasvoi, sitä suurempiin yrityksiin he ryhtyivät. Länsi-Intiassa vallitsi ainainen sotatila, vaikka Englanti v. 1670 teki Espanjan kanssa rauhan.

Espanja koetti monta kertaa karkoittaa bukkaniirit Haitista. Kun se ei asevoimalla onnistunut — avoimessa tappelussakin bukkaniirit voittivat espanjalaiset — niin alettiin hävittää saarelta metsiintynyttä karjaa, etteivät he tulisi siellä toimeen. Mutta siitä taas oli seurauksena, että ne bukkaniirit, jotka eivät merirosvoiksi ruvenneet, kiintyivät maanviljelijöiksi ja sitten vasta oikein lujassa istuivatkin.

V. 1671 bukkaniirit kuulun päällikkönsä Morganin johdolla anastivat Panaman kaupungin tuiman tappelun jälkeen ja hävittivät sen. Tämä kannaksen poikki tehty retki menestyi niin hyvin; että he v. 1680 uudistivat sen ja anastivat Panamassa useita espanjalaisia laivoja, joita he sitten käyttivät rosvoretkiinsä. Retkillä oli mukana William Dampierkin, joka myöhemmin saavutti kuuluisuutta löytöretkeilijänä. Intiaanit olivat erinomaisella auliudella opastaneet bukkaniirit kannaksen poikki sortajiaan vastaan. Ainoastaan pieni joukko palasi kannaksen poikki Länsi-Intiaan, pääjoukko lähti anastamillaan laivoilla Tyyntä merta viillettämään ja sen espanjalaisia rantoja ryöstämään. Aikansa rosvottuaan tämä pieni laivasto palasi takaisin Länsi-Intiaan Kap Hoornin ympäri kiertäen, matkalla tutkittuaan Patagonian länsirannikon sokkeloisia salmia ja solia.

V. 1683 eräs bukkaniirijoukko, jossa olivat mukana Dampier ja Cowley, John Cook-nimisen kapteenin johdolla lähti liikkeelle Virginiasta ja anasti ensinnä Guinean rannikolla suuren tanskalaisen laivan, joka muutettiin rosvolaivaksi ja sai nimeksi »Poikamiehen ilo». Sitten purjehdittiin Kap Hoornin ympäri Tyynelle merelle. Poikettuaan Juan Fernandez-saarilla ja yhdytettyään toisen rosvolaivan bukkaniirit purjehtivat Galapagos-saarille, joista laadittiin ensimmäinen kunnollinen kartta. Dampierin ja Cowleyn päiväkirjoissa mainitaan, että bukkaniirit nimittivät saaret — heidän nimistään useimmat ovat säilyneet näihin saakka — ja ne sisältävät saaristosta hyvän kuvauksen, muun muassa kertomuksen suurista kilpikonnista, joista saaristo oli saanut espanjalaisen yhteisnimensä. Galapagos-saarilta retkikunta purjehti Mexicon rannikolle, jossa joukkoon yhtyi yhä enemmän bukkaniireja. Ylijohtajaksi tuli nyt Edward Davis ja monta rosvoretkeä tehtiin Mexicon, Keski-Amerikan ja Perun rannoille. Kun vielä ranskalaisiakin bukkaniireja oli joukkoon yhtynyt, niin' oli Davisilla johdossaan kymmenen laivaa ja hän saattoi Panaman lahdessa tarjota taistelua eräälle espanjalaiselle sotalaivastolle. Sitten hän omalla laivallaan valloitti Nicaraguan Leonin, Guayaquilin ja monta muuta paikkaa, kävi pari kertaa Galapagos-saarilla vaurioitaan korjaamassa, ja purjehti lopulta Kap Hoornin ympäri takaisin Länsi-Intiaan.

Dampier oli Nicaraguan rannikolla siirtynyt kapteeni Swanin laivaan ja risteili hänen kanssaan monet ajat Mexicon rannikolla, jota hän päiväkirjassaan tarkkaan kuvaa. Lopulta Swan purjehti Tyynen meren poikki Filippiineille, joilla Mindanaon sulttaani otti hänet hyvin vastaan, koska hän oli espanjalaisten vihollinen. Mutta bukkaniirilaivalla sitten tapahtui kapina ja osa miehistöstä, Dampier muiden mukana, anasti laivan ja jätti kapteenin Mindanaoon. Dampier sitten risteili Etelä-Kiinan merellä, poikkesi Formosaan, palasi jälleen Filippiineille ja purjehti sieltä Celebesiin ja Timoriin. Kaikkia näitä seutuja Dampier päiväkirjassaan kuvaa, ja hänen tuomansa tiedot paljon selvittivät englantilaisten maantieteellisiä käsitteitä. Timorista bukkaniirilaiva käänsi keulansa melkein tuntemattomia maita kohti, purjehtien meren poikki Uuden Hollannin rannoille. Tuonnempana saamme tutustua retken jatkoon.

Jesuiitat Paranán laaksossa.

Etelä-Amerikka oli jo tullut kuudennentoista vuosisadan kuluessa jotenkin moneen suuntaan samoilluksi Doradon etsijäin toimesta. Seitsemännellätoista vuosisadalla maantuntemusta laajensi etupäässä jesuiittain lähetystoimi. Eteneminen tapahtui kolmelta päätaholta, Brasiliasta portugalilaisten, La Platasta ja Perusta espanjalaisten toimesta.

Roque Gonzales de Santa Cruz, jonkun aikaa oltuaan Paranán jesuiittakeskuksien johtajana, perusti v. 1623 uuden keskusaseman Uruguayn rannalle, jonka juoksua eräs toinen jesuiitta tutki kauas sisämaahan. Muutamia vuosia myöhemmin Gonzales etsi Paranán jesuiitta-asemilta suoraa tietä mereen, mutta tällä retkellä intiaanit hänet murhasivat. 1630 La Plata-maiden jesuiittasiirtolat joutuivat kovin vaikeihin oloihin, kun São Paulon maakunnasta Brasiliasta tunkeutui sinne maan poikki kunnottomia seikkailijajoukkoja, jotka hyökkäsivät jesuiittain lähetysasemain kimppuun ja kuljettivat kristinuskoon kääntyneet maan-asukkaat mukanaan orjuuteen. Nämä »paulistit», kuten heitä yhteisellä nimellä sanottiin, olivat portugalilaisia seikkailijoita, joihin oli liittynyt ranskalaisia, englantilaisia ja myöhemmin espanjalaisiakin. He menivät naimisiin intiaaninaisten kanssa, ja avioliitoista syntyneet veripuoli-jälkeläiset olivat mikäli mahdollista vielä häijympää rotua kuin heidän isänsä. Heitä sanottiin »mamelukeiksi». Kuta laajemmalti maa paljastui asukkaista, sitä kauemmaksi sisämaahan täytyi tehdä orjastusretkiä, ja vihdoin paulistit kulkivat vedenjakajan poikki Paranán rannoille ja karkoittivat sieltä kokonaan monen lähetysaseman asukkaat. Jesuiittain täytyi hylätä koko Guayra-seutu ja etsiä uusia vaikutusalueita, jotka olivat vähemmän alttiit pohjoisesta tuleville hyökkäyksille. Kuljettiin alaspäin Paraná-jokea, ja matkan kestäessä kovaonniset pakolaiset saivat kokea uusia vaaroja ja vaikeuksia. He yrittivät sitten perustaa uusia asemia Paraguayn itäpuolelle itatines-heimon alueelle, mutta näidenkin siirtokuntain kimppuun São Paulon rosvojoukot hyökkäsivät, hävittäen lähetysasemat. Munkkien täytyi muuttaa sille maankaistaleelle, joka on Paranán ja Uruguayn välillä ja joka heistä sai Misioneksen nimen. Mutta Paraguayn jesuiitat eivät säikähtäneet ilkimyksiä, jotka orjia ryöstäessään olivat araabejakin julmemmat, vaan ensi tilassa hankkivat intiaaneilleen aseet ja voittivat paulistit, niin että näitten täytyi peräytyä, ja ainoastaan Paranán latvapuoli joutui siten Brasilialle.

Brasilia.

Brasiliassakin jesuiitat olivat lähetyssaarnaajina toimeliaita (II, s. 385), mutta siellä metallien etsijät ja orjain hankkijat kuitenkin tutkivat enemmän maata. Sekä São Paulosta että muista maakunnista tunkeutui sisämaahan seikkailijajoukkoja — usein siellä eri maakuntain joukkojen välillä sattui verisiä kahakoita — ja vähitellen saatiin väsymättömällä etsinnällä selville Brasilian suuret metalli- ja jalokiviaarteet.

Marcos de Azevedo löysi seitsemännentoista vuosisadan keskivaiheilla nykyisestä Minas Geraes-maakunnasta hopeasuonia ja smaragdipaikkoja, mutta kun hän ei suostunut viranomaisille ilmoittamaan löytöseutuja, niin hän sai vankeudessa päättää päivänsä. Hallituksen turhaan niitä etsittyä lähti 80-vuotias Fernando Diaz onneaan koettamaan ja iästään huolimatta suuria vaikeuksia ja vaaroja kokien muutamassa vuodessa tutki melkein koko nykyisen Minas Geraesin, avasi sen uudisasutukselle, löysi smaragdipaikat ja vasta sitten kuumeeseen kuoli. Toiset löysivät myöhemmin kultaa, ja kahdeksannentoista vuosisadan alulla alkoi maakuntaan tulvata paljon väkeä, vuoriteollisuus kehittyi nopeaan ja koko maakunta tuli kauttaaltaan avatuksi. Goyaz, joka niinikään on mannun aarteista rikas, sai kauemmin odottaa kehitystään, vaikka jo seitsemännentoista vuosisadan lopulla moniaat seikkailijat olivat tunkeutuneet senkin syrjäisiin kolkkiin ja kultaa löytäneet. Mutta vasta kahdeksannentoista vuosisadan kolmannella vuosikymmenellä syntyivät vastaisien kaivoksien paikoille ensimmäiset siirtokunnat.

Pohjois-Brasiliassa jatkui vielä seitsemännelläkintoista vuosisadalla tarumaisen »El Doradon» etsimistä. Gabriel Soares nousi sitä varten sisämaahan pitkin São Francisco-jokea kauemmaksi kuin kenkään ennen häntä, tunkeutui joen laaksosta vielä sisämaahankin kappaleen matkaa, mutta lopulta hänen täytyi tyhjin toimin palata takaisin. Pernambucosta hollantilaiset, jotka pitivät sitä jonkun aikaa hallussaan, tekivät retkiä sisämaahan metalleja ja jalokiviä etsien. Portugalilaiset jesuiitat harjoittivat tälläkin puolella lähetystointa. Amazoni-joen vesistöalueen avaamiselle oli Paran kaupungin perustaminen (v. 1616) merkkitapaus, vaikka se alussa olikin pikemmin hävityksen kuin edistyksen keskuksena.

Lähetystyö sisämaassa.

Enemmän saatiin aikaan Perun puolella. V. 1635 lähti Quitosta joukko fransiskaanimunkkeja kääntämään kristinuskoon Napon syrjäjoen Aguaricon intiaaneja. Perustettiin lähetysasema Aguaricon suuhun, mutta vihamieliset maanasukkaat sen tuhosivat; kaksi eloon jäänyttä munkkia kuuden sotamiehen keralla, jotka aseman hävityksen aikana olivat olleet poissa retkellä, ei keksinyt muuta pelastuksen keinoa, kuin laskea Amazoni-jokea mereen. Se oli kolmas kerta, kun moinen retki tehtiin.

Teixeira.

Se käänsi jälleen huomion tähän jättiläisjokeen ja Pedro de Teixeira varusti Parassa retkikunnan tutkiakseen jokireitin aina Quitoon saakka. Molemmat yllämainitut munkit olivat mukana ja vähitellen retkikunta nousi yhä korkeammalle ylämaahan ja jotain toista latvajokea kuin Napota seuraten lopulta pääsi Quiton alueelle. Teixeira jätti osan väestään venereitin päähän ja kulki maisin Quitoon, jonne hän saapui syksyllä 1638. Seuraavana vuonna helmikuussa hän lähti paluumatkalle Napota laskien. Mukana oli tällä kertaa pari oppinutta jesuiittaa, jotka merkitsivät muistoon kaikkien tärkeimpien lisäjokien laskupaikat. Saatiin myös tietoja Casiquiaresta, jonka kautta Amazoni-joki on vesiyhteydessä Orinocon kanssa. Osa retkikunnasta olisi tahtonut nousta Rio Negroa sille suunnalle orjastamaan, mutta munkit saivat tämän estetyksi. Acuna, toinen jesuiitoista, joka julkaisi matkakertomuksen, latelee kaikki vanhat jutut Amazonimaan naissotilas-heimoista. Joulukuussa 1639 Teixeira saapui takaisin Parahan. Edestakaiseen matkaan maanosan poikki oli kulunut täsmälleen kaksi vuotta.

Vuosisadan keskivaiheilla Pohjois-Brasiliassa toimi kaksi jaloa miestä, Maranhãon maaherra Vidal ja jesuiitta Vieyra, jotka kumpikin työskentelivät uutterasti orjien vapauttamiseksi ja sisämaan intiaaniheimojen sivistämiseksi. Kaksi jesuiittaa lähetettiin nousemaan Tocantinsia, Amazoni-joen ensimmäistä syrjäjokea, joka purkaa vetensä sen suistamoon, eräs kolmas Xingu- ja Tapajoz-jokien varrella asuvien intiaanien luo. Toiset jesuiitat avasivat maan poikki kulkureitin Maranhãosta Pernambucoon. Amazoni-jokea noustiin nyt useinkin ainakin Rio Negron suulle saakka, toisia retkikuntia tunkeutui Amazoni-joen muihin syrjäjokiin, ja siten tulivat Brasilian sisäosat vähitellen paremmin tunnetuiksi, vaikkapa siellä varsinkin jättiläisjoen vesialueella on paljon valkoisten vielä tänä päivänäkin käymättömiä seutuja.

Amazoni-joen ja Paraguayn latvoilla.

Perusta käsin jesuiitat ja muut munkki-lähetyssaarnaajat perustivat asemia niitten intiaanien keskuuteen, jotka asuvat Amazoni-joen latvajokien varsilla ja Andien itäpuolella. Näiden lähetyssaarnaajain toimesta tulivat Maranjonin lähdejoet entistä paremmin tunnetuiksi. Paljon uhrauksia tämä työ kysyi, ja moni sille elämänsä omistanut lähetyssaarnaaja sai väkivaltaisen surman, mutta yleensä jesuiitat käännytystyössä menestyivät hyvin, koska he osasivat asettua maanasukkaitten kannalle ja todella vilpittömästi harrastivat heidän parastaan. Etelä-Amerikan intiaanien käännyttämistyö on epäilemättä kaunein lehti tämän syystä vihatun munkkikunnan historiaa. Suuri vahinko intiaaneille oli, että heidät Etelä-Amerikankin maista karkoitettiin. Paitsi Ucayalia ja Huallagaa tulivat lähetyssaarnaajain ja myös maallikkoseikkailijain retkien kautta tunnetuiksi Madeiran latvahaarat, Madre de Dios, Beni ja Mamore, joiden varsilla chunchos-intiaanit asuivat.

Useita valloitusretkiäkin tehtiin näihin seutuihin, sillä Perussa piti sitkeästi puoliaan muuan kulkupuhe, että muka Andien itäpuolella olevissa suurissa aarniometsissä oli säilynyt jäännös inkkain valtakunnasta, ja tätä jäännöstä lähdettiin etsimään ja valloittamaan. Sanomattakin on selvää, että nämä etsimiset olivat turhat, ja suurin sitä varten liikkeelle lähteneistä retkikunnista, jota Don Benito Quiroga johti, pääsi (v. 1670) hädin tuskin palaamaan. Fransiskaanit perustivat useita menestyviä lähetysasemia Benin lähteille Apolobamban vuorimaahan, jesuiitat -taas lähetystyö-keskustan kauemmaksi itään Mamore-joen rannoilla asuvien mojo-intiaanien keskuuteen. Näillä seuduilla yhtyivät etelästä Paraguayn puolelta etenevät lähetyssaarnaajat Perusta tulleisiin. Siten jesuiitat ensimmäisinä todellisen sivistystyön avulla rakensivat maanosan poikki sillan. Paraguaysta tulleet jesuiitat vaikuttivat chiquito-intiaanien keskuudessa, joiden asunta-alat olivat mojojen kaakkoispuolella. Näiden intiaanien asumat alueet eivät ole metsämaita, Amazoni-aluecn suuria »selvoja», vaan puuttomia ruohotasankoja, »llanoja», joita ulottuu etelää kohti katkeamatta aina maanosan eteläisimpiin osiin saakka.

Seitsemännentoista vuosisadan lopulla lähetysasemien toiminta laimentui, eikä sen koommin yritetty tunkeutua itää kohti mannermaan tuntemattomiin sisäosiin. Suurempaa toimitarmoa osoittivat edelleenkin portugalilaiset, eivät tosin lähetyssaarnaajat, vaan kaikenlaiset rikkauksien ja tulolähteitten etsijät. Monesta kohdasta he ennättivät jo lähelle Andien lievemaita, ennenkuin tapasivat vastakkaiselta puolelta etenevät espanjalaiset, ja siitä oli seurauksena, että kun kahdeksannentoista vuosisadan keskivaiheilla rajat käytiin ja Etelä-Amerikka jaettiin lopullisesti näiden molempien maitten kesken, niin sai Brasilia osalleen koko sisämaan aina Mojo- ja Chiquito-llanoille ja Andien vuorimaahan saakka.

Samoin kuin seitsemännellätoista, samoin lähetyssaarnaajat kahdeksannellakintoista vuosisadalla muita tehokkaammin edistivät Etelä-Amerikan tutkimista. Lopulta tuskin oli koko tässä laajassa maanosassa seutua, johon ei heidän vaikutuksensa olisi ulottunut. Portugalin alusmaissa levisi maantuntemus myös kivennäisaarteitten etsinnän ja opastuksen kautta. Kahdeksannellatoista vuosisadalla Etelä-Amerikassa suoritettiin ensimmäiset puhtaasti tieteellisetkin työt.

Olemme edellä nähneet, kuinka lähetyssaarnaajat La Plata-maista käsin koettivat ulottaa lähetystoimensa nykyisen Bolivian rajoille saakka, chiriguana- ja chiquito-intiaanien keskeen, ja kuinka portugalilaiset seikkailijat Brasiliasta käsin häiritsivät heidän työtään. Edellinen mainituista heimoista oli niin sotainen, että sen käännyttämistyö oli heitettävä sikseen; paremmalla menestyksellä työskenneltiin chiquito-intiaanien keskuudessa. Retkillään etäisille lähetysasemille munkit tutkivat Paraguayn latvaosat ja Pilcomayon, sen suurimman syrjäjoen. Nämä matkat olivat sangen vaarallisia alkuasukkaitten sotaisuuden vuoksi. Chacon tobat, jotka nykyaikoihin saakka ovat säilyttäneet itsenäisyytensä, saivat jo silloin sotaisen maineensa, ja moni hengenmies, samoin kuin seikkailijakin, sai surmansa sekä avohyökkäyksissä että väijytyksissä. Jesuiitat laativat matkainsa perustuksella La Plata-maista sangen hyvän kartan ja kehittämistään sitä kehittivät, kunnes veljeskunta v. 1767 karkoitettiin Espanjan kaikista alusmaista, Etelä-Amerikastakin. Jesuiittain kukoistavat asemat viljelyksineen jäivät autioiksi, ja hylätyt rauniot kaukana erämaissa enää todistavat heidän rohkeata ja uupumatonta työtään alkuasukkaitten sekä aineellisen että henkisen toimeentulon parantamiseksi.

Manoel Felix.

Matto Grosso, Brasilian laaja keskusylänkö, tuli tunnetuksi portugalilaisten seikkailijain erään matkan johdosta. Antonio Fernandez de Abrey oli v. 1734 löytänyt sieltä kivennäisaarteita, ja löydön tiedoksi tultua oli alkanut keräytyä seikkailijoita tähän harvaan asuttuun maakuntaan, johon ei ollut teitä eikä vesiväyliä.

Manoel Felix de Lima johti v. 1742 erästä retkikuntaa, johon kuului etupäässä velkojiaan pakenevia seikkailijoita, aikoen yhä kauempaa Madeiran puolesta löytää yhä runsaampia aarteita. Toinen puoli joukosta palasi takaisin jo tieltä, mutta pääosan keralla Manoel Felix onnellisesti saapui espanjalaisten eteläisimmälle lähetysasemalle mojojen maahan. Lähetyssaarnaajat ottivat heidät ystävällisesti vastaan, kunnes saivat esimiehiltään käskyn karkoittaa muukalaiset. Manoel Felix laski Guapore-jokea Mamorehen ja jatkoi matkaa sitä pitkin Benin, Madeiran kolmannen latvahaaran suulle. Matkaa alkoivat sitten haitata vaaralliset kosket, ruoan vähyys ja kärpästen ja sääskien paljous. Kanootti tarttui karille ja tuhoutui, mutta seikkailijat onnekseen löysivät toisen, joka oli tarttunut kiinni kivien väliin, ja pääsivät sillä matkaa jatkamaan. Nälänhätä alkoi jo ahdistaa retkikuntaa ankarasti, mutta vihdoin päästiin portugalilaisten ylimmille lähetysasemille, joista saatiin ruokavaroja, ja laskettiin sitten jokea aina Amazoni-jokeen saakka. Näin sai Amazoni-joen suurin syrjäjoki tutkituksi melkein latvoilta suuhun saakka.

Kun Manoel oli saapunut Parahan, lähetettiin hänet viranomaisten toimesta Lissaboniin tekemään selkoa matkastaan, sitä kun pidettiin tavallista tärkeämpänä. Hän esitti kuitenkin niin ylenmäärin suuria vaatimuksia, ettei Portugalin hallitus lähettänytkään häntä työtä jatkamaan, ja Manoel Felix päätti päivänsä mitä suurimmassa köyhyydessä.

Muuan toinen portugalilainen teki matkan Paraguayn ja Amazoni-joen vesistöjen välialueihin, jotka vielä tänä päivänäkin ovat vaillinaisesti tunnetut. Hän laski Cuyaba-jokea Paraguayhin, nousi Paraguayta ja erästä sen lisäjokea niiden latvoille saakka ja kulki vedenjakajan poikki Tapajosille, eräälle Amazoni-joen suurelle lisäjoelle, laskien sitä sen suuhun saakka.

Rajariitoja.

Espanjalaisten ja portugalilaisten tienraivaajat olivat näin joutuneet kosketuksiin Etelä-Amerikan sisimmissä osissa, ja kun kumpikin maa piti ominaan niitä seutuja, jotka sen alamaiset olivat löytäneet, niin joutui laajoja alueita riidanalaisiksi, koska matkat kävivät ristiin. Portugalilaiset lähettivät Parasta retkikunnan, joka Franciseo Lemen johdolla nousi Madeiran ja siis kulki vastakkaiseen suuntaan kuin Manoel Felix. Tämä matka oli vaarallinen ja vaikea, muun muassa mura-intiaanien hyökkäyksien vuoksi. Madeiran suurien könkäitten alla täytyi rakentaa keveämmät kanootit, ja monta vaivaa ja taivallusta kysyi, ennenkuin päästiin niiden päälle. Mamoren suulta tavattiin ensimmäinen espanjalainen lähetysasema, jossa retkikunnan osaksi vasten odotuksia tuli ystävällinen vastaanotto. Matkan aikana oli nimittäin tapahtunut Espanjassa hallitsijanvaihdos; Ferdinand VI oli naimisissa portugalilaisen prinsessan kanssa, ja tämä liitto paransi molempien naapuruksien välejä. Mutta matkan vaikeudet eivät silti päättyneet. Vuodenaika oli kaikkein pahimmillaan, joet tulvillaan, rantametsät rämeinä, niin ettei niistä saatu juuri mitään ravintoa. Lopulta retkikunta kuitenkin pääsi uloimpiin portugalilaisiin siirtokuntiin nykyisen Diamantinon läheisyyteen yhdeksän kuukautta kestäneen matkan jälkeen. Madeira-Guaporén venereittiä, joka täten oli avattu, portugalilaiset sitten käyttivät jotenkin ahkeraan.

Kahdeksannentoista vuosisadan jälkipuoliskolla kävi yhä tärkeämmäksi saada Espanjan ja Portugalin alueitten rajat määritellyiksi selkkausten välttämiseksi. Molempien maitten välillä saatiinkin aikaan sopimus, joka ei enää' perustunut paavin maanjakoon, vaan tutkimusretkillä tunnetuiksi tulleihin maantieteellisiin tosiasioihin. Tämä sopimus ei kuitenkaan päässyt guarani-intiaanien kapinan vuoksi voimaan, ja ennenkuin kapina oli kukistettu, olivat kummankin maan hallitukset käyneet sopimukseen tyytymättömiksi. Senvuoksi se sai raueta ja kolmekymmentä vuotta myöhemmin (v. 1777) tehtiin uusi, joka näihin saakka on ollut Etelä-Amerikan valtiollisen jaon perustuksena, vaikka sen epäselvyys onkin aiheuttanut monta selkkausta.

Don Felix de Azara.

Tämän sopimuksen johdosta saapui Don Felix de Azara Etelä-Amerikkaan. Hän oli espanjalainen upseeri, joka sodassa Algerian merirosvoja vastaan haavan saatuaan v. 1780 nimitettiin Espanjan hallituksen yhdeksi edustajaksi Brasilian ja La Plata-maiden välistä rajaa käyvään komissioniin. Tämä työ edistyi portugalilaisten komissarien vitkastelujen vuoksi hyvän hitaasti, ja Azara käytti loma-aikoja laajoihin matkoihin. Hän ryhtyi ensiksi kartoittamaan Paraguayta, joka siihen aikaan oli nykyistään paljoa laajempi, ja suoritti tämän työn erinomaisen huolellisesti, niin että Paraguay sitten oli monet ajat paremmin tunnettu kuin mikään muu Etelä-Amerikan maa. Samalla hän väsymättömän innokkaasti tutki maan luonnonhistoriaa, vaikk'ei hän ollutkaan tiedemies. Kulutettuaan 13 vuotta näihin töihin Azara lähetettiin La Plata-maiden etelärajalle levittämään Espanjan vaikutusvaltaa pamppain intiaaniheimojen keskuuteen. Väestön sotaisuuden ja maan autiuden vuoksi tämä tehtävä oli sangen vaikea, mutta Azara suoritti senkin menestyksellä ja kartutti paljon tietoja näistä vähän tunnetuista maista. Tämän jälkeen hän vielä tutki Paranán alajuoksun, kartoitti La Plata-maiden itärajan ja johti näiden seutujen asutusta. Vasta v. 1801, kaksikymmentä vuotta kestäneen uutteran työn jälkeen, hän sai luvan palata Espanjaan. Hän oli saanut kokea paljon kateutta ja rettelöimistä Etelä-Amerikan espanjalaisten viranomaisten puolelta, ja näiden juonien vuoksi hänen palveluksensa kotimaassakin jäivät vaille ansaittua palkkaa. Vain osan laajoista muistiinpanoistaan hän viranomaisten estelyn takia saattoi julkaista; vasta meidän aikanamme ne on kaikki julkisuuteen saatettu.

Rio Negron vesistö.

Tutkimus ei edistynyt yhtä ripeästi Etelä-Amerikan pohjoisosissa. Amazoni-joen vesistöalueella maantuntemus levisi varsinkin orjastuksen kautta. Portugalilaiset hankkivat orjia yllyttämällä maan heimoja sotaan toisiaan vastaan ja ostamalla sitten kummaltakin sotijapuolelta vangit. Näitä retkiä tehtiin Rio Negron latvoille saakka, ja sillä puolella portugalilaisten ja Orinocoa nousevain espanjalaisten etujoukot niinikään joutuivat kosketuksiin. Etäisimmät vakinaiset asuinpaikat olivat näilläkin kulmilla lähetysasemat. Espanjalainen munkki Ramon matkusti v. 1744 Orinocon ylimmältä asemalta vastavirtaa, kunnes joen latvoilla kohtasi portugalilaisia orjastajia. Näiden keralla hän kulki Casiquiarea, Orinocoa ja Rio Negroa yhdistävää kuulua välivirtaa pitkin Rio Negron ylimpiin portugalilaisiin siirtokuntiin. Siellä hän, jonkun aikaa odotettuaan, tapasi portugalilaisen jesuiitan Avogadron. Samaa tietä palaten hän oli ensimmäinen, joka antoi täsmällisiä tietoja tästä reitistä, vaikka sen todellinen luonne pysyi Euroopan maantieteilijöille edelleenkin hämäränä. Toistakymmentä vuotta myöhemmin perustettiin Orinocon syrjäjoen Atabapon suulle lähetysasema, ja lähetyssaarnaajat siis pohjoisesta käsin ulottivat vaikutuksensa molempien suurien jokien väliselle vedenjakajalle saakka. Tältä asemalta kuljettiin Orinocon syrjäjokia Metaa ja Vichodaa nousten Bogotán ylängölle, nykyiseen Colombiaan saakka, poikki Ilanjoen, joilla jo 16:nnen vuosisadan seikkailijat olivat samoilleet El Doradoa etsimässä. 18:nnen vuosisadan jälkipuoliskolla tehtiin useita matkoja kultamaan löytämiseksi, mutta ei enää näille aroille, vaan Guayanan eteläosassa oleviin vuorimaihin ja niiden poikki Amazoni-joen pohjoisten syrjäjokien lähteille saakka. Kun nämä retket tietysti olivat turhia, niin luovuttiin piankin jälleen kultamaan etsimisestä. Monta aikaa sen jälkeen kului, ennenkuin näiden maanäärien tutkiminen uudelleen edistyi.

Quiton astemittaus.

Merkillisin maantieteellinen suurtyö Etelä-Amerikassa kahdeksannentoista vuosisadan kuluessa oli Pariisin akatemian toimeenpanema meridiaanikaaren mittaus. Samaan aikaan kun Maupertuis tovereineen suoritti mittauksia Lapissa, saapuivat ranskalaiset oppineet Bouger, Godin ja La Condamine (v. 1736) Quitoon, jonka ylängöllä he sen ajan tarkimpia koneita ja menetelmiä käyttäen mittasivat meridiaaniasteen pituuden päiväntasaajan seuduilla. Kun tähän työhön maisemanlaadun, ilmaston ja muiden vaikeuksien vuoksi kului vuosikausia, niin he samalla kokosivat paljon arvokkaita tietoja Andien ylätasankojen luonnosta ja tuotteista. Maaliskuussa v. 1743 työ saatiin loppuun suoritetuksi ja Bouger ja La Condamine palasivat Eurooppaan; Godin jäi vaimonsa keralla vielä muutamaksi vuodeksi Peruhun.

Bouger matkusti Magdalena-jokea Cartagenaan, La Condamine Andien poikki Amazoni-joen latvoille ja jättiläisjokea edelleen mereen saakka. Tosin olivat Orellanan jälkeen jo toisetkin tehneet saman matkan maanosan poikki, mutta La Condamine ensimmäisenä laski tieteellisen perustuksen sen kartoitukselle.

La Condamine Amazoni-joella.

Toukokuussa 1743 matkaan lähdettyään La Condamine kulki Andien poikki ja aloitti jokimatkan Chincipe-nimiseltä latvajoelta, joka Andien juurella jo oli yhtä leveä kuin Seine Pariisin kohdalta. Hän laski Chincipen Maranoniin ja sitten edelleen tätä jokea, vaikka siinä vielä olikin koskia ja mahtava joki toisin paikoin ahdistui aivan kapeihin rotkoihin äkkijyrkkien vuorenseinämäin väliin. Kuuluin näistä rotkoista on Pongo de Manseriche, jossa ovat Maranonin alimmat kosket. La Condamine oli tällä paikalla vähällä menettää kaikki matkatavaransa ja muistiinpanonsa, kun hänen lauttansa tarttui valtavaan puunoksaan ja vesi yöllä aleni niin nopeaan, että lautta olisi jäänyt oksan päähän kiikkumaan, ellei hän viime hetkessä olisi saanut sitä irtautumaan.

Pongo de Manserichen alapuolelta alkoivat lakeudet, joilla joki levisi ja haaroi sekavaksi sokkelikoksi ja valtavat aarniometsät peittivät rannat. Maisemat olivat yksitoikkoiset, mutta La Condamine ei väsynyt ihailemasta luonnon uhkuvaa rehevyyttä. Heinäk. 14 p. hän saapui Lagunaan, jossa portugalilainen maaherra häntä odotti. Laguna oli siihen aikaan suuri kauppala, jonka väestön lähetyssaarnaajat olivat koonneet. Jatkaessaan sieltä matkaansa La Condamine määräsi longitudin ja latitudin, milloin se oli mahdollista, joen suunnanmuutokset, mutkain pituudet kellolla, uoman leveyden eri paikoista, syrjäjokien suun leveyden sekä kuinka suuri oli niiden emäjoen kanssa muodostama kulma, merkitsi muistiin saaret ja niiden pituuden, laski virtauksen nopeuden monta eri menetelmää käyttäen. Usein hän mittausopillisesti mittasi itse joen ja sen syrjäjokien leveyden. Kaiken lisäksi hän vielä teki säännöllisiä ilmapuntari- ja lämpömittaushavainnoita. Heinäk. 25 p. La Condamine saapui uudelle lähetysasemalle, jolle munkit olivat koonneet, metsästä houkutellen, suuret määrät yaineos-nimisiä metsäläisiä. Nämä villit olivat hyvin alhaisella kehityskannalla, ja vaikka heidän kielensä oli sangen monimutkaista, eivät he osanneet laskea enempää kuin kolmeen. Aseena heillä oli pitkä putki, jolla he erinomaisen taitavasti lennättivät pieniä nuolia. Nuolet oli kastettu niin väkevään myrkkyyn, että niiden haava minuutissa tuotti kuoleman. La Condamine sai mukaansa tätä myrkkyä, ja siten tuli kuraremyrkky Euroopassa tunnetuksi.

Seuraavana päivänä hän tuli Ucayalin suulle, ja sen alapuolelta Maranon melkoisesti levisi. Yhä uusien heimojen alueitten läpi piti matka ja yhä uusiin tuotteihin matkustaja tutustui, quinquinan, ipekakuanan, simaruban, sassaparillin, guajakin, kaakaon ja vaniljin ynnä kautsukin mainitaksemme. Viimeksimainitusta asukkaat valmistivat pulloja, kenkiä ja männättömiä ruiskuja. Omaguain juhlissa oli tapana antaa vieraille moisia ruiskuja lahjaksi. Napojoen suulla La Condamine toimitti tarkan longitudimääräyksen Jupiterin kuun avulla, ja tähän määräykseen perustui sitten koko loppujuoksun kartoitus.

Lähellä Içan suuta olivat ensimmäiset portugalilaiset lähetysasemat. Joki oli siltä kohdalta jo 900 toisea (lähes 1800 metriä) leveä. Seudun asukkaat olivat jo koko joukon edistyneempiä, heillä oli pumpulikankaasta hameet, lukolliset lippaat, rauta-avaimet, neuloja, peilejä, saksia ja muita Euroopassa valmistettuja esineitä, joita he ostivat Parasta viedessään sinne kaakao-satonsa. Heillä oli paljoa paremmat aluksetkin, pisimmät parinkymmenen metrin mittaiset, puolen kolmatta metriä leveät, neljälläkymmenellä melalla melottavat.

Rio Negron suulla La Condamine keräsi lähetyssaarnaajilta tietoja takamaista ja sai niitä huolellisesti seuloen oikean käsityksen Casiquiaren luonteesta. Hän saapui sitten valtavan Madeiran suulle. Pian senjälkeen alkoi jo tuntua vuorovesien vaikutus. Syyskuussa näkyivät pohjoisesta ensimmäiset vuoret Andeilta lähdön jälkeen; ne olivat Guayanan uloimpia pääteharjanteita. Syrjäkanavia matkaten La Condamine sitten saapui Parahan, mutta teki sieltä erikoisen matkan Amazon-joen suistamoon, jossa hän tutki kuulua pororokaa, korkeata vastavirtaa hyökkäävää vuoksiaaltoa, joka on tielle joutuvain pienten laivain varma tuho. Parasta La Condamine purjehti Cayenneen ja palasi Ranskaan helmikuussa 1744.

Rouva Godin.

Vaikeammaksi kävi Godinin ja hänen vaimonsa kotimatka. Sekin kävi pitkin Amazon-jokea, vaikka eri ajoin. Godin itse lähti matkaan vähän edeltäkäsin, v. 1749; hänen piti palata vaimoansa hakemaan, mutta sota teki paluumatkan mahdottomaksi. Parikymmentä vuotta rouva Godin Perussa odotti ja lopulta hänen täytyi ilman miestään v.1769 matkustaa Andien poikki Amazon-joelle, jossa häntä odotti portugalilainen laiva. Matka kävi kamalaksi seikkailuksi. Intiaanisaattue hylkäsi erämaassa rouva Godinin ja hänen seuralaisensa, kanootti kaatui ja retkikunta menetti kaikki tavaransa. Retkellä tiettömäin metsäin läpi rouva Godinin kaikki seuralaiset sitten kuolivat nälkään ja uupumukseen ja rouva Godin sai ypö yksin pyrkiä eteenpäin, kunnes intiaanit sattumalta hänet löysivät ja pelastivat. Hän saapui lopulta Parahan ja matkusti sieltä Guayanaan, jossa hänen miehensä yhä odotti. Rouva Godinin kokemukset ovat kaikkien aikain matkailun merkillisimpiä.

Kahdeksannentoista vuosisadan lopussa Alexander v. Humboldt aloitti merkilliset matkansa Venezuelassa, Colombiassa ja Ecuadorissa, mutta ne kuuluvat seuraavan vuosisadan saavutuksiin.

MUSTAIN MAANOSA.

Afrikan luoteisrannikko oli se koulu, joka valmisteli purjehtijoita suurien löytöretkien aikakauden urotöihin. Kappale kappaleelta Henrik Purjehtijan kapteenit tunkeutuivat tätä rannikkoa etelämmäksi hälventäen vanhoja keskiaikaisia ennakkoluuloja, jotka olivat pelottaneet merenkulkijoita lähtemästä kuuman vyöhykkeen ulapoille. He löysivät Saharan aution rannikon eteläpuolelta uhkuvan troopillisea kasvullisuuden arvokkaine tuotteineen, saivat kultaa ja orjia. Mutta mitään Intian rikkauksiin verrattavaa he eivät löytäneet ja senvuoksi nämä yhä kauemmaksi ulotetut retket vain olivat edistysaskeleita suurella Intian tiellä, joka yhä varmemmin pysyi purjehtijain päämääränä, kuta enemmän he tulivat Afrikan rantaa tutkineeksi.

Portugalilaiset löysivät Guinean, Kongon, Hyväntoivonniemen ja vihdoin Afrikan itärannikon varakkaat arabialaiset satamat, mutta kaikkien näitten löytöjen päämerkitys oli siinä, että niiden kautta Intian reitti tuli avatuksi. Intiaan löytäjät sijoittivat toimeliaisuutensa ja mahtinsa koko painon ja Afrikan paikat jäivät edelleenkin vain väliasemiksi Itämaille kuljettaessa. Jopa suurin osa mustien maanosan rannikkoa aivan sivuutettiinkin, kun oli saatu selville valtamerien suuret tukijärjestelmät ja parhaat reitit. Intian tietä etsittäessä oli Afrikka kuitenkin ympäriinsä tullut jotenkin hyvin kartoitetuksi.

Mitäpä mustain maanosan raakalaisrannoilla olisikaan ollut Intian rikkauksiin verrattavaa. Niiden köyhyys satamista, villit vihamieliset asukkaat, mangroverämeet ja kuumeet torjuivat luotaan sekä purjehtijaa että kauppiasta.

Mutta viljelyksen ja vuoriteollisuuden päästyä Uudessa maailmassa hyvään alkuun ja sikäläisten heikkojen rotujen tuhouduttua kovassa orjuudessa asiat muuttuivat. Uuteen maailmaan alettiin tarvita yhä enemmän halpaa työvoimaa, sinne alettiin kuljettaa neekereitä, ja samalla Afrikan rannikot sekä portugalilaisista että muistakin merta kulkevista kansoista saivat enemmän arvoa.

Ranskalaiset alkoivat jo kuudennellatoista vuosisadalla purjehtia Diepestä Senegaliin. Englantilaiset pian seurasivat esimerkkiä ja 1588 kuningatar Elisabeth antoi ensimmäiselle englantilaiselle Länsi-Afrikan komppanialle oikeudet. 1618 perustettiin vielä suurempi englantilainen komppania, joka keskitti toimintansa varsinkin Gambia-jokeen, sillä toivottiin sitä pitkin päästävän Timbuktuun ja Länsi-Sudanin kultaseutuihin. Lähelle Gambia-joen suuta, rakennettiin saarelle Fort James, josta tuli sekä englantilaisten pääasema että koko Guinean tärkeimpiä kauppa-asemia. Guinean Kultarannallekin sama englantilainen komppania rakensi linnan. Hollantilaisetkin tarvitsivat paljon orjia ja Itä-Intian komppania perusti sitä ja muutakin kauppaa varten useita asemia Guineaan. He julkaisivat koko rannikosta tarkkoja maantieteellisiä kuvauksia, tuntien sekä Nonin että Nigerin deltan muutkin monisokkeloiset suuhaarat, vaikkeivät osanneetkaan aavistaa, että niiden kautta laski mereen sama sisämaan joki, vieläpä itse Niger. Seitsemännentoista vuosisadan kuluessa samalle rannikolle vielä ilmaantuivat tanskalaiset ja brandenburgilaiset. Tanskalaisilla oli Kultarannalla asemia aina yhdeksännentoista vuosisadan keskivaiheille.

Ranskalaiset yritykset kohdistuivat Senegaliin ja myöhemmin Guinean Orjarannikkoon. Eräs Sieur d'Elbée matkusti rannikolta Ardrahin kuningaskuntaan, joka käsitti suuren osan nykyistä Dahomeita. André Brue, Senegalin siirtomaan maaherra, nousi Senegalia kauas sisämaahan ja lähetti asiamiehiään vieläkin edemmäksi. Siihen aikaan yleiseen luultiin, että Senegal oli Nigerin alijuoksu, mutta Bruen matkahavainnot alkoivat tätä luuloa järkyttää. Eräs toinen ranskalainen, Sieur Compagnon, kulki paljon vastuksia kohdaten maan poikki Tambaura-nimiselle kulta-alueelle ja tutustui siellä neekerien kullanhuuhtomoihin, arvatenkin samoihin, joista jo Henrik Purjehtijan kapteenit olivat tietoja saaneet. Compagnon laati Senegalin ja Falemen välisestä maasta hyvän kartan ja kokosi tietoja kasvi- ja eläinkunnasta. Labat-niminen dominikaanimunkki yhdisti ranskalaisten matkustajain tuomat tiedot ja kirjoitti niiden johdolla Senegalin ja Sierra Leonen välisestä rannikosta kertomuksen.

Kongolle ja Angolalle omistivat huolta portugalilaiset lähetyssaarnaajat. Kapusinimunkit tekivät matkoja kauas sisämaahan, jopa semmoisiinkin seutuihin, joissa ei sen koommin eurooppalaisia ole käynyt. He nousivat Kongoa pitkin Stanley Pooliin saakka ja kastoivat paljon kansaa. Vasta Stanley heidän jälkeensä kävi samoilla seuduilla. Toisia matkusti maan poikki Kuangolle, Kongon ensimmäiselle etelästä tulevalle syrjäjoelle saakka. Kapusinimunkit eivät olleet yhtä oppineita kuin jesuiitat eivätkä kiinnittäneet yhtä paljon huomiota maantieteeseen, mutta kuitenkin voitiin heidän tuomiensa tietojen johdolla kartoittaa Angolaa ja Kongo-maata melkoinen matka sisämaahan.

Enemmän viljelyksiä tarjosi Afrikan itäranta, jolla araabit jo ikivanhoina aikoina olivat kehittäneet melkoisen kaupan sisämaan kanssa. Portugalilaiset noudattivat kuitenkin siellä samaa menetelmää kuin Intiassakin: he jättivät sisämaan kaupan maanasukkaille ja tyytyivät ostamaan tavarat satamissa, joissa he yhtä hyvin saattoivat määrätä hinnat. Arabialaiset kauppiaat olivatkin jo ammoin kehittäneet orjain, kullan ja norsunluun hankinnan niin tehokkaaksi, etteivät portugalilaiset olisi voineet sitä parantaa, eivät edes entiselläänkään pitää. Vielä tänä päivänä on eurooppalaisten kaikkine apuneuvoineen vaikea kilpailla araabien kanssa Afrikan sisäosissa. Portugalilaisista tuli araabien parhaat orjanostajat.

Parilla kulmalla portugalilaiset kuitenkin osoittivat enemmän tarmoa. Sofalasta ja Mosambikista tunkeutui retkikuntia, epäilemättä kullan houkutuksesta, kauas sisämaahan Monomotapa-nimisen kuulun päällikön maahan, joka oli Sambesin keskijuoksusta eteläänpäin.

Monomotapa.

Tämän nimityksen merkitys ei ole selvä. Vanhoissa, portugalilaisiin ja hollantilaisiin lähteihin perustuvissa kartoissa on Sambesin eli Quaman eteläpuolella laaja alue, jonka nimi on regnum monomolafrae; ja kuudennentoista vuosisadan portugalilaiset kirjailijat vakuuttavat sisämaassa olleen voimallisen hallitsijan, jota laajalti mainittiin sillä nimellä. Sana on bantukieltä, mutta sen merkitystä on eri tavoin selitetty. Hänen pääkaupunkina nimi oli Zumubany, joka ilmeisestikin oli väärennys sanasta »Zimbabue»; viimeksimainittua sanaa, jolla nyt etupäässä tarkoitetaan Mashonamaan kuulua rauniokaupunkia, käytettiin siihen aikaan yleensä voimallisien päälliköitten pääkaupungeista. Monomotapan asukkaat olivat karanga kansaa, taikka oikeammin, tämä heimo oli vallitsevana. Useat portugalilaiset kirjailijat tekevät selkoa hallitsijan hovista, hänen vaimojensa luvusta ja hovitavoista, virkakunnista ja niiden järjestyksestä. Monomotapa antoi kastaa itsensä ja joutui kokonaan portugalilaisten vaikutuksen alaiseksi.

Hänen kuningaskunnassaan kävi sitten tuon tuostakin sekä lähetyssaarnaajia että seikkailijoita, mutta maantieteellistä tietopiiriä he eivät enää sanottavasti saaneet laajennetuksi. Yksi huomattavakin matka kuitenkin tehtiin. Bocarro näyttää v. 1616 tunkeutuneen aina lähelle Njassa-järveä, jonka olemassaolo portugalilaisissa siirtokunnissa siten oli tunnettu, vaikka järven laajuudesta ja muodosta päästiinkin vasta paljoa myöhemmin selvyyteen.

Ranskalaiset jatkoivat seitsemännellätoista vuosisadalla toimiaan Madagaskarissa. Etienne de Flacourt, joka oli nimitetty kaakkoisrannalle perustetun Dauphin linnan kuvernööriksi, levitti ranskalaisten vaikutusvaltaa melko laajalle ja v. 1648 kotimaahansa palatessaan julkaisi Madagaskarista teoksen. Intian meressä sijaitsevan Mascarenhas-saariston omituisista eläimistä, varsinkin dodo-kanasta, on tältä ajalta säilynyt useankin matkustajan hajanaisia vaillinaisia muistiinpanoja, mutta vasta jokilietteistä löydettyjen luurankojen johdolla on näistä sittemmin hävinneistä lajeista saatu tieteellisesti pätevä käsitys.

Latinalainen lähetystoimi Abessiniassa.

Portugalilaiset eivät unohtaneet harrastuksiaan »Pappi-Johanneksen» maata kohtaan, jonka Christofer da Gama urheudellaan pelasti maurien valloitukselta, itse sankarikuoleman kärsien. Aseellista apua abessinialaiset eivät enää tarvinneet, mutta heidän kirkkonsa oli poikennut sangen kauaksi Rooman kirkon oikeaoppisuudesta ja senvuoksi portugalilaiset toimittivat maahan lähetyssaarnaajia valistamaan ja korjaamaan.

Ensimmäiset lähetyssaarnaajat saapuivat jo v. 1557 piispa André de Oviedon johdolla. Vaikk'ei vastaanotto ollutkaan kaikin puolin suosiollinen, niin voitiin kuitenkin Tigren maakuntaan perustaa Fremonan lähetysasema, joka vaikutti yhteen mittaan 40 vuotta. 1588 sinne yritti päästä pari jesuiittaa apuun, mutta he joutuivat matkalla araabien käsiin ja saivat viettää vankeudessa seitsemän vuotta, ennenkuin pääsivät Intiaan palaamaan. Intiasta toinen heistä, Pedro Paez, lähti uudelleen Fremonaan pyrkimään ja pääsikin nyt perille (1603). Paez, joka sitten oleskeli Abessiniassa kuolemaansa saakka (1622), matkusti siellä hallitsijan seurueessa moneen suuntaan ja kokosi lähetystyönsä ohella maantieteellisiä ja historiallisia tietoja. Hän kirjoitti niiden johdolla teoksen, joka kuitenkin yhdessä erään toisen lähetyssaarnaajan teoksen kanssa vasta v. 1905 painettiin. Paez kävi Sinisen Niilin lähteellä, josta hän antaa erinomaisen kuvauksen, ja ilmaisee Niilin tulvan oikean syyn, Abessinian vuorimaan äärettömän rankat sadekausisateet.

Eräs toinen jesuiitta, Antonio Fernandez, tunkeutui 1613—14 kauas Shoan eteläpuolella oleviin Galla-maihin. Abessinian hallitsija lähetti Portugaliin lähetystön, mutta se ei uskaltanut kulkea tavanmukaista reittiä Punaisen meren rannalle, koska pelättiin araabien katkaisevan matkan, vaan yritti sinne aivan uutta tietä gallain maan kautta. Fernandez matkusti tulkkina tämän lähetystön mukana. Hän tuli siten kulkeneeksi aivan uusien maitten kautta, joissa hänen jälkeensä vasta yhdeksännentoista vuosisadan jälkipuoliskolla on käynyt eurooppalaisia matkustajia; nykyisistä kartoista voimme helposti seurata hänen matkansa suuntaa. Se kävi monen pienen valtakunnan kautta, joiden hallitsijat estelivät lähetystön matkaa, niin että sen lopulta täytyi palata väliltä takaisin, vieläpä vaaroja välttääkseen valita aivan uusi tie.

Jeronimo Lobo-niminen jesuiitta koetti tunkeutua Melindestä Gallamaan kautta Abessiniaan, löytääkseen siten tien, jolla ei tarvitsisi pelätä araabeja eikä turkkilaisia. Hän kulki ensin veneellä merenrantaa Juba-joen suuhun, mutta sikäläisiin galloihin tutustuttuaan heti älysi, että sen kautta oli mahdoton matkustaa, ja palasi takaisin. Intiasta muiden lähetyssaarnaajain seurassa uudelleen matkaan lähdettyään Lobo astui maihin Bab-el-Mandebin salmen rannalla Bailurin satamassa, josta monen vaaran ja vastuksen jälkeen päästiin Fremonaan. Lobokin matkusteli Abessiniassa laajalti ja julkaisi kuvauksen sen eri osista. Erään matkan ään nimenomaan teki löytääkseen taistelussa maureja vastaan kaatuneen Don Christofer da Gaman maalliset jäännökset; se hänelle onnistuikin, ja urhea ritari sai kaikin kunnianosoituksin myöhäisen kristityn hautauksen. Varsinaiseksi vaikutusalueekseen Lobo sai Ligonus-nimisen maakunnan, joka hänen mielestään oli maailman kauneimpia ja miellyttävimpiä seutuja, ilmasto terveellistä ja lauhkeata, vuorien rinteillä varjoisat ketrimetsät.

Sulttaani Segued oli ollut jesuiittalähetyssaarnaajille suosiollinen, ja jesuiitat olivat vähitellen voineet levittää vaikutustaan kautta maan, mutta hänen kuoltuaan alkoi vaino; toisten jesuiittain täytyi paeta maasta, toiset kärsivät marttyyrikuoleman. Myöhemmin yritettiin saada takaisin, mitä oli menetetty, mutta kaikki nämä yritykset olivat turhia. Yhtä paljon kuin uskonnolliset syyt vaikutti vastarintaan pelko, että portugalilaiset, joiden urhoollisuus oli niin suurta ihmetystä herättänyt, anastaisivat maan. Abessinian yhteys Rooman kanssa ei kuitenkaan kokonaan lakannut, sillä katoliseen uskoon kääntyneitä abessinialaisia matkusti tuon tuostakin Egyptin kautta paavin kaupunkiin, jossa muun muassa kuulu saksalainen kielimies Job Ludolf heihin tutustui, perin pohjin oppi heidän kielensä samoin kuin vanhemman gesinkin kielen, jota Abessinian kirkon vanhat kirkkokäsikirjat ovat. Ludolf laati kummankin kielen kieliopin ja sanakirjan, kirjoitti Ethiopian historian ja portugalilaisten jesuiittain teosten ja abessinialaisten matkamiesten ilmoitusten mukaan perusteellisesti korjasi Abessinian kartan. Ludolfin kartta, joka on v. 1683 painettu, on yleispiirtein hämmästyttävän oikea, mutta siitä huolimatta ajan parhaatkin kartanpiirtäjät mieluummin edelleenkin kuvasivat Afrikan sisäosat Vanhaan ptolemaiolaiseen tapaan.

Seitsemännentoista vuosisadan lopulla tehtiin Abessiniaan Egyptinkin kautta pari matkaa ranskalaisten päätettyä koettaa, suvaittaisiinko heitä paremmin kuin portugalilaisia. Jesuiitta de Brevedent lähti Kairosta kesäkuussa 1698, mukanaan ranskalainen lääkäri Charles Poncet, joka kirjoitti matkasta kertomuksen. Siutin kohdalla kuljettiin Niilin poikki kivisiltaa, jonka jälkeen matkustajat keitaalta keitaalle kulkien yleistä karavaanitietä samosivat erämaan poikki. Maaliskuussa 1699 molemmat ranskalaiset tulivat Sennariin, jossa kuumuus oli melkein sietämätön. Paikka oli väkirikas, mutta huonosti rakennettu; kaikki tavarat olivat huokeita ja Suakiniin kulki erämaan poikki suuri kauppa. Sennarista lähdettyään matkustajat kulkivat Sinisen Niilin ja sitten Atbaran latvahaarain poikki. Abessinian rajalla toivotun työmaan kynnyksellä jo kauan sairastellut jesuiitta kuoli ja Poncet yksin jatkoi matkaa Gondariin. Hän tutustui Abessiniaan jotenkin hyvin, viipyi siellä jonkun aikaa ja sairastuttuaan lähti v:n 1700 alussa Massovan kautta paluumatkalle. Massovassa hän tapasi englantilaisen laivan, sillä englantilaiset paraillaan yrittivät saada Abessinian kanssa aikaan kauppayhteyttä.

Useita muitakin matkoja tehtiin Kairosta käsin, Niiliä nousten. V. 1700 sitä tietä kulki seitsemän munkkia, jotka paavi lähetti Abessiniaan työtä jatkamaan. Yksi joukosta kuoli matkalla, mutta muut saapuivat Gondariin, Tanaeli Demba-järven pohjoispuolelle, jossa hallitsija asui. Negus saatiin kääntymään roomalaiskatoliseen uskoon, vaikka hän paljon vastustelikin, jonka jälkeen vielä elossa olevat lähetyssaarnaajat palasivat kotimaahan. Paluumatkalla heihin jälleen liittyi Krump-niminen munkki, joka oli jäänyt Sennariin parantamaan sen hallitsijaa, ja hän sittemmin julkaisi seikkaperäisen matkakertomuksen.

Kahdeksannentoista vuosisadan alkupuolella muhamedilainen uskonkiihko, joka niin kateellisena oli vartioinut Afrikan portteja, alkoi melkoisesti laimentua. Osaksi tähän oli syynä se vilkkaampi rauhallinen kauppa, jota Englanti ja Ranska alkoivat käydä Turkin kanssa. Egyptiin ja Pohjois-Afrikan n.s. Barbari-valtioihin, Tunisiaan, Algeriaan ja Marokkoon, jotka kuuluivat Turkin ylivallan alle, nimitettiin konsuleita. Ystävällisten välien kehittymistä edisti niinikään kahvikauppa, kahvi oli tuotu Turkista Eurooppaan seitsemännellätoista vuosisadalla ja sen kysyntä oli käynyt Keski- ja Pohjois-Euroopassa niin vilkkaaksi, että Punaiselle merelle lähetettiin englantilaisia ja ranskalaisia laivoja yksinomaan kahvia kuljettamaan Etelä-Arabian satamista Suezin kannakselle, josta se vietiin maan poikki Aleksandriaan ja sieltä edelleen Ranskaan ja Englantiin. Tämän kautta kävi englantilaisille mahdolliseksi matkustaa Turkin vallan alaisessa Egyptissä joutumatta pahoinpitelyn alaisiksi, etenkin jos he saivat matkaan konsuliensa luvan. Näistä matkoista oli tuloksena, että Egyptistä julkaistiin entistä perusteellisempia teoksia ja että harrastus siihen ja koko Niilin laaksoon sai uutta virikettä ja ikivanha lähdekysymyskin taas alkoi askarruttaa mieliä Yrityksiä sen ratkaisemiseksi ei kuitenkaan tehty, ennenkuin James Bruce lähti suurelle matkalleen.

James Bruce ja Sinisen Niilin lähteet.

James Bruce oli varakkaan skotlantilaisen maanviljelijän poika, syntynyt v. 1730. Hyvän kasvatuksen saatuaan hän isänsä tahdosta lähti Espanjaan viinikauppiaaksi, mutta sodan sytyttyä palasi kotimaahansa esittääkseen hallitukselle hyökkäystuumaa Galician valtaamiseksi. Lordi Halifax ei kuitenkaan kiinnittänyt mitään huomiota hänen suunnitelmaansa, mutta sen sijaan kehoitti häntä löytämään Niilin lähteet, joihin Brucen huomio oli jo ennen kiintynyt.

Bruce hallituksen kannatuksen saatuaan ryhtyi viipymättä perusteellisiin valmistuksiin, oppi käyttämään tieteellisiä koneita ja parantamaan tavallisimpia tauteja, josta taidosta hänellä oli matkallaan paljon apua. Perehtyäkseen Pohjois-Afrikan oloihin hän sitten lähti Englannin ylikonsuliksi Algeriaan ja siellä ollessaan matkusteli laajalti Pohjois-Afrikassa, tutkien ja kuvaten m.m. sikäläisiä muinaisjäännöksiä. Käytyään vielä Kreetassa, Vähässä-Aasiassa ja Syyriassa hän alkoi pitää itseään kyllin valmisteltuna ja lähti Egyptiin, josta Abessinian matkan piti alkaa. Alibei antoi hänelle suosituksia Ylä-Egyptin viranomaisille ja kreikkalainen patriarkka Abessinian kreikanuskoisille kristityille. Bruce nousi ensin Niiliä Assuaniin, poiketen rannoilla tutkimassa muinaisjäännöksiä ja rakennuksia, ja sitten Assuanin karavanitietä erämaan poikki Punaiselle merelle; Kosseirissa toimitettuaan tähtitieteelliset havainnot hän vuokrasi aluksen purjehtiakseen sillä Massovaan, josta maamatkan Abessiniaan piti alkaa.

Merimatka kävi kiertoteitä, Punaisen meren pohjoispäitse, jossa Bruce kävi Siinain niemellä, ja sitten Arabian rantaa etelään päin. Djiddassa löytöretkeilijämme tapasi englantilaisia kauppiaita ja sai suosituskirjeitä Mekan sheriffiltä, ja tämän ministeriltä, joka oli abessinialainen. Nämä suosituskirjeet olivat hänelle erinomaisena apuna matkalla. Matka Djiddasta edelleen Massovaan oli kylläkin seikkailurikas. Meren poikki kuljettaessa muhamedilaiset laivamiehet Dhalaakin saariston kohdalla pelästyivät aavetta, joka muka oli laivassa nähty, ja siitä syntyi suuri meteli, jonka aikana alus joutui karille. Se saatiin kuitenkin luodolta pois, ja syyskuussa 1769 Bruce astui Massovassa maihin.

Tästä alkoivat matkan varsinaiset vaikeudet. Massovan pikkuruhtinas koetti ensinnäkin nylkeä Brucelta kaikki mitä hänellä oli, ja matka oli vähällä siihen päättyä. Matka pois sieltä Tarantan solan kautta Tigreen ylängölle ja sieltä Lamalmonin solan kautta Gondarin ylängölle. Kumpikin sola oli tavattoman jyrkkä ja vaikea nousta, ja varsinkin suuren tähtitieteellisen kvadrantin kuljettaminen oli hankalaa. Lisäksi maa oli ilmi kapinassa, jota Ras Mikael-niminen kenraali nuoren Tekla Haimanot-nimisen kuninkaan kanssa oli kukistamassa. Bruce pääsi kuitenkin onnellisesti Gondariin, jossa leskikuningatar otti hänet hyvin vastaan. Hovi sairasti isoarokkoa, ja Bruce sai paikalla ruveta lääkärinammattiaan harjoittamaan. Hänen parannustoimensa menestyi hyvin, ja siitä hyvästä hän sitten sai hallituksen suojeluksen maassa liikkuessaan. Kuninkaan ja Ras Mikaelin palattua pääkaupunkiin Bruce pääsi nuoren kuninkaan puheille ja sai tältä hallittavakseen sen maakunnan, jossa Niilin lähteet ovat. Mutta ei pitkään aikaan tullut soveliasta tilaisuutta matkustaa sinne. Hänen oma terveytensäkin kävi huonoksi ja sitä parantaakseen hän muutti joksikin aikaa asumaan kukkuloille, joilta oli näköala yli Tsana-järven. Sieltä käsin hän kävi Alatan koskilla, jotka ovat vähän alempana Sinisen Niilin lähtöpaikkaa Tsana-järvestä. Myöhemmin Bruce liittyi kuninkaaseen ja Ras Mikaeliin, heidän lähtiessään sotaretkelle Niilin taa Fasil-nimistä maaherraa vastaan, mutta sotaretki päättyi onnettomasti ja abessinialaisen armeijan täytyi suin päin paeta Fasilin maasta. Mutta odottamatta Fasil sitten tekikin rauhan ja syksyllä 1770 Bruce vihdoin sai kauan toivotun tilaisuuden lähteäkseen Niilin lähteille. Fasilin maassa vastaanotto ei hallitsijan suosituskirjeistä huolimatta alussa ollut ensinkään suosiollinen, mutta Brucen rohkea esiintyminen miellytti Fasilia. Tämä antoi hänelle galla-neekerejä saatoksi, velvottaen heidät kovilla valoilla kaikin tavoin matkustajaa auttamaan, ja vielä oman hevosensakin sen merkiksi, että matkustaja oli hänen erikoisessa suojeluksessaan.

Marraskuun alussa Bruce kulki Niilin poikki vähän ylempänä sitä kohtaa jossa se laskee Tsana-järveen, ja huomasi sen satakuntaa metriä leveäksi toista metriä syväksi vuolaaksi virraksi. Lähellä oli koskikin, mutta se ei ollut kuin viitisen metriä korkea. Hän nousi sitten loivaan kohoavaa mäkeä, jonka laella oli Geeshin Pyhälle Mikaelille pyhitetty kirkko. Tältä mäeltä hän näki vihannan nurmettuneen kunnaan juurella lähteet, joista Sininen Niili alkaa. Koska maanasukkaat pitivät paikkaa pyhänä, niin hän riisui kengät jalastaan ja juoksi nurmettunutta rinnettä alas lähteille ja vaipui niitten partailla riemun huimaukseen, saavutettuaan vihdoinkin päämäärän, johon hän oli niin kauan ja uutteraan pyrkinyt.

Bruce luuli nyt ratkaisseensa Niilin lähteitten ikivanhan kysymyksen ja aikoi lähteä paluumatkalle, mutta tiet olivat kapinallisten vallassa ja vuoden hänen vielä täytyi odottaa Gondarissa, ennenkuin vihdoin joulukuussa 1771 pääsi karavanitielle, joka vei maan poikki Sennariin, Niilin rannoille.

Laskeutuessaan Abessinian länsirinnettä sankkain metsäin läpi Bruce sattui yhteen prinssien kanssa, jotka paraillaan olivat norsun ajossa, ja nämä toimeenpanivat hänen kunniakseen näytöksen, jossa arabialaiset miekkamiehet, agagirit, esittivät elefantin pyyntitapansa. Sennarissa hän sai kokea paljon vihamielisyyttä ja rettelöitä, ja lopulta hänen täytyi myydä jopa osa Abessinian neguksen antamasta kultakäädystä saadakseen saattoväkeä. Nubian pelätyssä erämaassa kiitävät hietapatsaat uhkasivat haudata retkikunnan alleen ja jano sen näännyttää. Lähempänä Egyptiä matka sujui nopeammin ja Bruce saapui muitta seikkailuitta Kairoon tammikuussa 1773.

Paluumatkalla Ranskassa käydessään Bruce suureksi surukseen sai kuulla, ettei hän ollutkaan Sinisen Niilin lähteiden ensimmäinen löytäjä. D'Anville oli juuri saanut valmiiksi portugalilaisten lähetyssaarnaajain löytöihin perustuvan karttansa, joka niin tarkkaan piti yhtä Brucen omien löytöjen kanssa, että tämän täytyi tunnustaa heidän ennättäneen ennen häntä. D'Anville koetti sitäpaitsi todistella Brucelle, ettei Sininen Niili ollut päähaara, kuten hän oli luullut, vaan että kaksikolmannesta Niilin lähdekysymyksestä vielä oli ratkaisematta. Siitä huolimatta Brucen osaksi kuitenkin tuli mitä paras vastaanotto ja Ranskan etevimmät tiedemiehet hakivat hänen seuraansa. Englantiin palattuaan hän pettymyksen masentamana viivytti matkakertomuksensa julkaisemista seitsemäntoista vuotta. Huolimatta luotettavuudestaan se ilmestyessään otettiin vastaan epäoikeutetulla epäluulolla. Se on julkaistu viitenä suurena nidoksena ja se sisältää runsaasti tietoja Abessinian historiasta ja maantieteestä.

Etelä-Afrikka.

Etelä-Afrikassa maantuntemus hyvin vähän edistyi seitsemännentoista vuosisadan kuluessa. Hollantilaiset tosin v. 1652 anastivat Hyväntoivonniemen ja perustivat sinne siirtokunnan, mutta se oli vain aiottu asemaksi heidän Intian-matkoillaan. Sisämaassa kävi seikkailijoita etsimässä Monomotapan valtakuntaa, jonka asemasta käsitykset olivat hyvin häälyvät. Näillä retkillä hollantilaiset tutustuivat bushmaneihin, kiertelevään kansakuntaan, jonka hyökkäykset myöhemmin tuottivat siirtokunnille paljon vahingoita. Kuvernööri Simon van der Stell kulki v. 1685 viidenkymmenen valkoisen kanssa aina Vähään Namaqua-maahan saakka kuparisuonia etsimään ja palasi takaisin länsirantaa.

Pöytälahteen kohosi vähitellen pieni kaupunki ja kaupungin läheisyyteen maanviljelyssiirtokuntia. Lukua lisäsivät ranskalaiset hugenotit. Kun hollantilainen Itä-Intian komppania kovasti sorti tätä kehittyvää yhteiskuntaa, niin alkoi sekä hugenotteja että hollantilaisia talonpoikia muuttaa kauemmaksi sisämaahan, toivoen sieltä löytävänsä enemmän vapautta. V. 1705 lähetettiin Kapkaupungista Nataliin meritse retkikunta, joka ei kuitenkaan saanut paljoa aikaan. Viisitoista vuotta myöhemmin hollantilaiset perustivat linnan Delagoa-lahteen, jonka portugalilaiset olivat vähää aikaisemmin hylänneet. Lahti kartoitettiin ja luodattiin, mutta sisämaahan oli vaikea tunkeutua. Tehtiinpä jo muutamia retkiä kullankin etsimiseksi, mutta toistaiseksi huonolla menestyksellä. Tähän saakka hollantilaiset olivat joutuneet tekemisiin melkein yksinomaan hottentottien kanssa, joista saksalainen tähtitieteilijä Pietari Kolbe kahdeksannentoista vuosisadan alussa kirjoitti hyvän kuvauksen, mutta v. 1736 Hermanus Hubner teki melkoisen joukon keralla retken kafferien maahan, etsiäkseen parempia elefantinmetsästysmaita. Hubner itse sai kafferien väijytyksessä surmansa ja suurin osa hänen retkikunnastaan tuhoutui, mutta osa kuitenkin pelastui Kapkaupunkiin kertomaan tapausta.

Vuosisadan keskivaiheilla viranomaisetkin rupesivat entistä tehokkaammin edistämään Etelä-Afrikan tutkimista. August Fredrik Beutler v. 1752 lähti matkaan retkikunnan kanssa, johon kuului kaksi kartoittajaa, kasvitieteilijä, useita käsityöläisiä ynnä sotaväkeä. Retkikunta oli joka suhteessa paraiten varustettu, mitä Kapkaupungista siihen saakka oli lähetetty. Se seurasi merenrantaa Algoa-lahteen saakka jotenkin läheltä ja kulki sitten Ison Kalajoen ja muitten jokien poikki, kunnes Keiskama-joella pääsi hottentottien ja kafferien välisen rajan yli. Kuljettiin senkin paikan ohi, jossa Hubnerin joukko oli tuhoutunut, mutta retkikunta ei ollut siksi voimakas, että se olisi kyennyt kostamaan. Beutler puolestaan osasi pitää alku-asukkaitten kanssa jotakuinkin hyviä välejä.

Paluumatkalla kuljettiin vähän toisia teitä kauempaa sisämaitse ja tavattiin bushmaneja. Noustiin ensinnä Isoa Kalajokea, mutta ylempänä sen varressa vallitsi ankara kuivuus, ja ruoho ja puut olivat lakastuneet. Retkikunta senvuoksi kääntyi takaisin merelle ja marraskuun lopulla saapui takaisin Kapkaupunkiin.

Kauan kului, ennenkuin sitten jatkettiin retkiä kauemmaksi itää kohti, mutta seuraavina vuosina tehtiin muutamia yrityksiä tunkeutua pohjoista ja koillista kohti. Ei varmaan tiedetä, milloin Etelä-Afrikan suurin joki, Oranja-joki, saavutettiin, mutta ensi kerran sen poikki kulki v. 1760 Jacobus Coetsee-niminen uudisasukas, käydessään hottentottilaisen retkikunnan kanssa sen takana elefantteja metsästämässä. Hän kuuli täällä mustanahkaisista damaroista, jotka asuivat jonkun verran pohjoisempana sitä kohtaa, josta hän kääntyi takaisin.

Tämä retki kehoitti Hendrik Hopia, erästä sotilasta, ryhtymään suurempaan yritykseen, jossa oli osallisina muutamia tiedemiehiäkin. Hop lähti matkaan elokuussa 1761 mukanaan lähes satakunta henkeä, niistä toistakymmentä siirtolaista. Olifant-joen suulta retkikunta kulki Kuparivuorien poikki ja saapui syyskuun lopulla Oranja-joelle. Matkaa jatkettiin siitä pohjoista kohti, kunnes kuumuus ja kuivuus pakottivat palaamaan takaisin. Paluumatkalla viivyttiin joku aika Oranja-joella, jonka äkkitulva oli vähällä tuhota koko retkikunnan. Oranja-joen pohjoispuolella nähtiin kirahveja ja erään nahka tuotiin saaliina. Huhtikuussa retkikunta palasi Kapkaupunkiin hyvin onnistuneelta matkaltaan.

William Paterson.

Seuraavat tärkeimmät matkustajat olivat englantilaisia, jotka olivat saapuneet Kapmaahan nimenomaan seikkailuita etsimään. Luutnantti William Paterson samosi Olifant-joelta sisämaan kautta Sneeuwberg-vuoristoon, keräten matkalla tärkeän kokoelman etelä-afrikkalaisia kasveja ja lintuja. Kapteeni Robert Gordon, joka matkusti osaksi yhdessä Patersonin kanssa, kulki Sneeuwbergin poikki ja oli ensimmäinen valkoinen, joka tuli Vaal-joelle. Hän yhdytti Vaalin lähellä sitä paikkaa, missä se laskee Oranja-jokeen. Kun hän ei kuitenkaan löytänyt kaalamoa, niin hän palasi takaisin kulkematta joen poikki toiselle rannalle.

V. 1778 Paterson jälleen lähti matkaan seuranaan Van Recnen-niminen nuori hollantilainen, jolla sisämaassa oli useita maatiloja ja jonka suku seuraavana aikana paljon edisti pohjoisten alojen tutkimista. Vuoristossa retkikuntaa esti lumi, mutta kiertoteitä se kuitenkin pääsi Karruun poikki Roggeveldiin ja sieltä hieman luodetta kohti polveten Oranja-joen suupuoleen. Suurella vaivalla kuljettiin hiekkaerämaan poikki, joka on joen eteläpuolella. Retkeilijät uivat joen poikki, Paterson keräsi paljon kasveja ja harvinaisia lintuja ja Van Reenen ampui kirahvin. Paluumatka piti kuparimaan kautta, joka jo oli tunnettu, ja Kapkaupunkiin saavuttiin marraskuun lopulla.

Kuukauden levättyään Paterson jälleen oli taipaleella, aikoen nyt käydä kafferien maassa äärimmäisessä idässä. Van Reenen oli jälleen mukana, mutta Isoa Kalajokea kauemmaksi ei voitu pensaikoiden vuoksi härkävaunulla päästä. Kolmen kuukauden kuluttua yritys uudistettiin toisia teitä. Suunta piti melkein suoraan pohjoista kohti ja Green River-joella retkikuntaan liittyi Gordon. Kuivuus ja rehun puute haittasivat jälleen matkaa ja retkikunnan jäsenistä milloin toinen, milloin toinen eksyi erämaahan, aina lopulta kuitenkin löytäen takaisin muitten luo. Elokuun puolivälissä saavuttiin Oranja-joelle, joka vihantine rantoineen yhdeksän päivää kestäneen erämaavaelluksen jälkeen näytti väsyneistä matkustajista oikealta paratiisin joelta. Gordon oli tuonut mukanaan veneen, jonka hän samana iltana työnsi joelle, kohottaen sen perään Hollannin lipun ja antaen joelle sen nykyisen nimen Oranjan prinssin kunniaksi. Joella viivyttiin joku aika ja tehtiin retkiä eri tahoille, jonka jälkeen sitä noustiin joku kappale ylöspäin autioiden ja karujen seutujen kautta.

Vuotta myöhemmin matkusteli samoissa seuduissa ranskalainen luonnontutkija Le Vaillant, joka julkaisi erinomaisen vilkkaasti kirjoitetun, vaikka monessa kohden epäluotettavan matkakertomuksen. Hän kävi Sneeuwberg-vuoristossa ja palasi sieltä Suuren Karruun poikki.. Toisella matkalla hän kävi Oranja-joella sen suupuolessa. Matkainsa pituutta hän suuressa määrin liioitteli. Paljon tuntemattomia lintuja hän löysi, mutta ei siihen tyytynyt, vaan vielä lisäksi rakensi aivan olemattomiakin lajeja siten, että otti yhdestä siivet, toisesta pyrstön, kolmannesta muita sulkia ja kokosi niistä »fantasia-lajeja». Vasta hänen kuolemansa jälkeen nämä petokset tulivat ilmi.

Van Reenenit.

Kahdeksannentoista vuosisadan lopulla hollantilaisetkin alkoivat entistä ahkerammin matkustella Etelä-Afrikan sisäosiin. Eräs Van Reenenin suvun jäsen lähti hakemaan kultaa Oranja-joen pohjoispuolella olevista maista. Marraskuussa 1791 hän kulki mainitun joen poikki ja tunkeutui sen taa, hottentotteja vastaan taistellen, kauemmaksi kuin sitä ennen kukaan. Eräs retkikunnan jäsenistä samosi vielä viisitoista päivänmatkaa muita pohjoisemmaksi damarain maahan ja näyttää tavanneen vuori-damaroja. Matkalla löydettiin malmia, jota luultiin kultamalmiksi, vaikka se myöhemmin huomattiinkin vaskeksi, ja sitä koottiin niin paljon, kuin härät jaksoivat vetää. Kesäkuussa 1792 palattiin Van Reenenien maatilalle.

Tämä retkikunta oli enemmän kuin ainoakaan edellinen valaissut Oranja-joen pohjoispuolella olevien seutujen luontoa ja asukkaita, ja menestyksen rohkaisemina Van Reenenit pyysivät hallitukselta varoja tutkimisen jatkamiseen. »Meermin»-nimisellä hallituksen laivalla kaksi Van Reeneniä purjehti länsirannikkoa pitkin pohjoista kohti vallaten paikkoja Hollannin nimeen, ja sisämaitse samosi samaan suuntaan toinen osasto, jonka myöhemmin piti liittyä meriretkikuntaan. »Meermin» poikkesi tuon tuostakin maihin, saamatta kuitenkaan minkäänlaisia tietoja maaretkikunnasta. Valaslahdesta lähetettiin joukkokunta maitse etsimään kadonneita, mutta kolme viikkoa poissa oltuaan tämäkin palasi tyhjin toimin. Päätettiin sen vuoksi palata takaisin, ja tämä autio ranta jäi valtaamatta, vaikka Hollannin lippu olikin kohotettu muutamiin kohtiin. Maaretkikunta oli palannut tieltä kuivuuden vuoksi.