Tämä oli viimeinen retki, mitä Hollannin vallan aikana tehtiin Kapkaupungista pohjoista kohti. Suuret valtiolliset tapaukset kiinnittivät tämän jälkeen kokonaan viranomaisten huomion, ja loppujen lopuksi tuli, että Suur-Britannia anasti Kapmaan. Vasta yhdeksännellätoista vuosisadalla jatkettiin retkeilyä kauemmaksi pohjoista kohti.

OKEAANIAN TUTKIMINEN.

Ajanjakso 1650—1768 Tyynellä merellä.

Tasmanin matkoihin päättyivät suuret merilöytöretket moneksi ajaksi. Maanosien väliset suuret purjehdusreitit olivat nyt hyvin tunnetut ja Euroopan kansat olivat keskenään niin ankarassa kauppakilpailussa sekä Itä- että Länsi-Intiassa, etteivät ne voineet omistaa paljoa aikaa puhtaasti maantieteellisiin löytöihin. Merellä tosin matkattiin entistä enemmän, mutta purjehtijat enimmäkseen kulkivat okeaanin valtateitä, ja vain sattumalta he mitään uutta löysivät. Muutamia poikkeuksiakin sentään oli. Sillä ajalla, joka sisältyy ylläolevien vuosilukujen kehyksiin, useat kaikkein tunnetuimmat purjehtijat olivat merirosvoja ja kaappareita, ja heidän ansiotaan olivat monet saman ajan löydötkin.

Kaupparetkillä, joita tehtiin Englannista Etelä-Amerikan länsirannikolle, tuli Magelhãesin salmi entistä paremmin kartoitetuksi ja Tulimaan eteläpuolella olevat vaaralliset vedet tunnetuiksi. Kapteeni Strong löysi Falklandin saariston molempien pääsaarien välisen salmen ja nimitti sen Falklandin salmeksi, josta sitten koko saaristo sai nimen. Salmessa kasvoi niin paljon merileviä, että ne haittasivat purjehdusta. Maalla hän näki kettuja ja teki siitä sen oikean johtopäätöksen, että Falklandin saaristo ennen oli ollut samaa maata kuin Etelä-Amerikkakin.

William Dampier.

Tasmanin suuren, v. 1644 tekemän matkan kautta olivat Australian luoteisrannikon pääpiirteet tulleet tunnetuiksi, ja kun hänen löytönsä yhdistettiin vanhempiin, niin voitiin piirtää yhtämittainen rantaviiva Torresin salmesta aina etelärannikon puoliväliin saakka. Myöhemminkin tehtiin muutamia retkiä samoille rannoille, useimmat haaksirikkoutuneiden pelastamiseksi, ja niiden kautta saatiin vähän paremmat tiedot Länsi-Australian luonnosta ja asukkaista, vaikkei löytöjä jatkettukaan, kun maa oli niin toivottoman karua.

Dampier Timorista lähdettyään purjehti Australian luoteisrannikolle ja seuraili sitä itää ja koillista kohti. Hän tapasi monessakin kohden maan asukkaita, jotka hänen mielestään olivat maailman kurjimpia ihmisiä, vielä »hodmadodejakin» (hottentotteja) kurjempia. Maa oli kauttaaltaan matalaa, meren puolella hietakunnaita ja kauempana maan sisässä harvoja metsiä. Ei ainoatakaan jokea tavattu eikä lähdettä, mutta hyvää vettä saatiin, kun kaivettiin hietikkoon kaivoja. Laiva uitettiin erääseen hieta-lahdelmaan, jossa se pakovedellä jäi aivan kuiville; niin että pohja voitiin puhdistaa. Purjeet korjattiin ja vettä otettiin, jonka jälkeen purjehdittiin takaisin Intiaan. Dampier kahden toverin keralla jäi Nikobareille, josta he alkuasukkaiden veneissä pääsivät Sumatran Atjehiin, vaikka olivat vähällä menettää henkensä myrskyssä. Monen seikkailun jälkeen Dampier saapui Bencoolenin englantilaiselle kauppa-asemalle ja palveli siellä jonkun aikaa tykkimiehenä. Tammikuussa 1691 hän palasi Englantiin, oltuaan kotimaastaan poissa enemmän kuin kaksitoista vuotta. Hänen matkakertomuksensa, joka ilmestyi v. 1697, herätti niin suurta huomiota tarkkuutensa ja perusteellisuutensa ansiosta, että hänelle annettiin valtion laiva varsinaista löytöretkeä varten. »Roebuck» oli ensimmäisiä laivoja, mitä' yleensä on lähetetty varta vasten löytöretkelle.

Dampier lähti matkaan Englannista tammikuussa 1699, poikkesi Brasiliassa, kooten tietoja sen maan luonnosta ja tuotteista, sekä ohjasi sitten suorinta tietä Australian mannerta kohti. Vasta elokuun 1 p. nähtiin maata; kun oli muutama päivä etsitty soveliasta satamaa, löydettiin Haikalalahti, joka on noin 26:nnella leveyspiirillä Australian länsirannalla. Dampier seurasi nyt rannikkoa tarkkaan tuhatkunnan kilometriä, oikoen ja tarkistaen sen karttaa, tutkien rannikon tuotteita ja asukkaita siinä toivossa, että löytäisi siirtokunnalle soveliaan paikan. Lopulta hänen miehistönsä uupui ja varastot vähenivät, niin että hänen täytyi lähteä Timorista vettä ja vereksiä ruokatavaroita hankkimaan. Timorista hän sitten purjehti Uuden Guinean luoteisen niemen ohi ja Schouten-saaret oikealle kädelle jättäen laski ulapoita, kunnes löysi nykyisen Bismarck-saariston [Saksalaiset, joitten haltuun saaristo joutui, muuttivat nimet saksalaisiksi. Tekijällä ei ole tietoja, miten nimien on maailmansodan jälkeen käynyt. Tekijä.] ja hänestä nimensä saaneen salmen, joka erottaa Uuden Guinean siitä. Tämä saaristo, jonka kahden pääsaaren hän luuli olevan samaa maata, miellytti häntä suuresti ja hän antoi sille nimeksi »Uusi Britannia». Hän kävi nykyisen »Uuden Mecklenburgin» rannalla satamaan, jota asukkaiden vihamielisyyden vuoksi nimitettiin »Linkoojain lahdeksi», kartoitti sekä sen että nykyisen »Uuden Pommerin» ulkorannikon, luullen lahdeksi salmea, joka erottaa nämä molemmat saaret toisistaan. Maa oli täynnään vuoria ja metsiä ja lihavia laaksoja ja näytti erinomaiselta siirtokunnan paikaksi. Eräällä rannikon edustalla olevalla saarella tapahtui paraillaan hirmuinen tulivuorenpurkaus Dampierin ohi laskiessa. Paluumatkalla hän purjehti Uuden Guinean pohjois-rannikkoa ulkopuolitse rantasaarien, joissa useissa oli toimivia tulivuoria. Sen jälkeen hän ei enää etsinyt uusia maita, löytöretki oli päättynyt, ja keula käännettiin kotia kohti. Ascension-saaren luona »Roebuck» sai niin pahan vuodon, että se oli hylättävä, ja väki siirtyi englantilaiseen sotalaivaan. Länsi-Intian kautta Dampier sitten palasi kotimaahan. Vaikkeivät matkan käytännölliset tulokset olleetkaan niin suuret kuin Dampier oli lähtiessään toivonut, oli sillä kuitenkin löytöretkenä melkoinen merkitys. Dampier toivoi, että Englannin hallitus rientäisi ottamaan »Uuden Britannian» haltuunsa, mutta sillä oli niin paljon muita hommia, ettei siitä tullut mitään.

Syttyi jälleen sota Englannin ja Espanjan välillä (Espanjan perimyssota), ja englantilaiset kauppiaat varustivat Etelämerelle kaappareita ryöstämään espanjalaisia laivoja ja siirtokuntia. Dampier lähti matkaan moisen kaapparilaivan kapteenina v. 1703, purjehti Kap Hoornin ympäri Etelämerelle ja piti Juan Femandez-saaria pääasemanaan. Mutta yritykset onnistuivat huonosti, Dampier kiivaan luonteensa vuoksi riitautui seurassaan olevan toisen laivan kapteenin, Stradlingin kanssa, ja tämä erosi hänestä Panaman lahdella ja palasi kotiin; matkalla Stradling hylkäsi Juan Fernandeziin Aleksander Selkirkin, Robinson Crusoen esikuvan, ja kärsi sitten itsekin haaksirikon Amerikan rannikolla, pelastuen vain itse kuuden miehen keralla. Dampier jatkoi vielä jonkun aikaa rosvouksiaan, anasti sitten pienen espanjalaisen laivan ja hylkäsi omansa, se kun alkoi jo olla kunnoton, sekä purjehti Tyynen meren poikki Itä-Intiaan, jossa hollantilaiset ottivat takavarikkoon hänen laivansa. V. 1708 Dampier seurasi kapteeni Rogersia luotsina samanlaiselle matkalle. Tällä matkalla Aleksander Selkirk pelastettiin Juan Fernandezista, jossa hän oli elänyt yksin neljä vuotta. Kapteeni Rogersin päiväkirja sisältää muutamia tietoja Selkirkin kokemuksista.

Aleksander Selkirk.

Kapteeni Rogers oli lähettänyt veneensä maihin vettä ottamaan ja odotti sen palaamista. Hänen edessään kohosi komea saari, noin kahdeksaa kilometriä leveä ja pariakymmentä pitkä, toinen pää matala, toinen lähes tuhannen metriä korkeata louhista vuorta. Saarella kasvoi siihen aikaan arvokkaat metsät, joissa oli paljon ensimmäisten löytäjäin tuomia metsittyneitä vuohia. Sieltä oli siis paitsi hyvää vettä riistaakin saatavana, mutta kun se oli merirosvojen tyyssija, niin harvoin siihen poikkesivat kauppalaivat, joiden matkoihinkaan se ei sopinut.

Veneitään odotellessaan Rogers näki rannalla suuren nuotion ja pelästyi, että siellä ehkä oli ranskalaisia tai espanjalaisia, joiden kanssa täytyisi tapella. Hän senvuoksi yön kuluessa suori laivansa tappelukuntoon, mutta aamun koittaessa ei näkynytkään vihollista. Maihin lähetetty vene palasi häiritsemättä takaisin ja sen mukana vuohennahkoihin puettu mies, jonka kasvot vielä pukuakin enemmän muistuttivat metsäläistä. Se mies oli Aleksander Selkirk, Skotlannissa syntynyt, hurjapäisyyden vuoksi merille lähtenyt, kapteeni Stradlingin hylkäämä tälle yksinäiselle saarelle. Selkirk oli saarella ollessaan nähnyt monen laivan purjehtivan ohi, mutta näistä oli ainoastaan kaksi käynyt saaren luo ankkuriin, ja nekin olivat olleet espanjalaisia. Espanjalaiset merimiehet olivat hänet tavanneet ja ampuneet häntä, mutta hän oli takaa-ajajat välttänyt kiipeämällä korkeaan puuhun niin äkkiä, etteivät he sitä huomanneet.

Kapteeni Stradling oli hänet maihin lähettäessään antanut mukaan vaatteet, makuulaverin, pyssyn, naulan ruutia, luoteja, tupakkaa, kirveen, puukon, kattilan, piplian ja moniaita muita hartauskirjoja ynnä purjehduskoneet ja -kirjat. Selkirk varusti olonsa niin mukavaksi kuin taisi, mutta ensimmäisten kuukausien kuluessa häntä kovin vaivasi raskasmielisyys ja kauhistuttavan yksinäisyyden synnyttämä pelko. Hän rakensi pippuripuusta kaksi majaa jonkun matkan päähän toisistaan, kattoi ne ruo'oilla ja vuohien nahkoilla. Niin kauan kuin ruutia riitti, ei häneltä puuttunut ravintoa, ja helppo oli tehdä tulikin. Kun ruuti alkoi olla vähissä, niin hän teki tulen hankaamalla toisiaan vastaan kahta pippuripuun palasta, ja kun se kokonaan loppui, niin hän juoksemalla tavoitti vuohet. Jokapäiväisestä harjoituksesta hän oli käynyt niin notkeaksi, että juoksi kautta metsien, yli vuorien ja mäkien uskomattoman nopeaan. Eräänä päivänä hän oli ajanut vuohta niin kiivaasti, että hän saaliinsa perässä oli suistunut suin päin tiheää pensaikkoa kasvavan kuilun partaalta syvyyteen. Pudotessaan hän pyörtyi, mutta tointuessaan huomasi, että vuohi makasi kuolleena hänen vieressään. Melkein kokonaisen vuorokauden hänen täytyi maata samalla paikalla, ennenkuin pääsi suurella vaivalla ryömimään parin kilometrin päässä olevaan mökkiinsä. Vasta parin päivän kuluttua hän saattoi siitä liikkeelle lähteä. Selkirk lähti nyt kapteeni Rogersin ja muiden merimiesten kanssa metsästämään ja helposti jätti jälkeensä laivan parhaat juoksijat, vieläpä erinomaisen ajokoirankin. Pian hän juoksi vuohenkin kiinni ja kantoi sen selässään merimiehille.

Nauriista, joita jonkun laivan miehistö oli kylvänyt, palmukaalista ja pippurista onneton oli saanut ravinnon apua. Kun kengät ja vaatteet olivat kuluneet repaleiksi, niin hän valmisti itselleen toiset vuohen nahkasta, käyttäen naulaa neulana. Kun puukko oli kaiuttomaksi kulunut, takoi hän uuden rannalta löytämästään rautavanteesta. Hän oli siihen määrään puheesta vieraantunut, että hänen pelastuttuaan oli alussa vaikea lausua julki ajatuksiaan. Rogers otti Selkirkin mukaansa ja palkkasi hänet pursimiehekseen. V. 1868 kiinnitettiin hänen muistokseen kirjoitus saaren korkealle kukkulalle, josta on suurenmoinen näköala, ja jolta Selkirk varmaan usein oli tähyillyt merta, laivaa odotellessaan. Defoe on käsitellyt aihetta vapaasti. Robinson Crusoen saari on luontonsa puolesta troopillisempi, muistuttaen enemmän Länsi-Intiaa, ja tietysti se oli paljoa lähempänä muita asuttuja saaria, koska Auliit saattoivat meloa siihen veneissään. Juan Fernandez-ryhmään oikeastaan kuuluu kaksi suurempaa saarta, Mas-a-tierra, jolla Selkirk oli, maan puolella, ja pienempi, mutta paljoa korkeampi Mas-a-fuera meren puolella, lähes kaksi kilometriä korkea valtava kalliomöhkäle, tulivuorenpurkauksien jäännös, niinkuin suurempikin saari.

Rogers kävi kahdesti Galapagos-saarilla ja muillakin sen pohjoispuolella olevilla saarilla ja purjehti sitten Californian rannikolta Tyynen meren poikki Guamiin ja Itä-Intiaan, sekä palasi Hyväntoivonniemen ympäri kotimaahan. Dampier ei sen koommin merille lähtenyt. Hän kuoli kotimaassaan v. 1715. Suuren maineensa hän saavutti etupäässä matkakertomuksillaan, tarkalla havaintokyvyllään, joka pani tähdelle varsinkin purjehdusta koskevat tieteelliset ilmiöt sekä sujuvalla, selvällä ja miehuullisella tyylillään. Vaikk'ei hän ollutkaan tiedemies, niin ovat hänen kuvauksensa,eläimistä ja kasveista hämmästyttävän tarkat ja luotettavat.

Kapteeni Clipperton, kaapparilaivan päällikkö hänkin, etsi v. 1719 Magalhãesin salmesta tietä Tyyneen mereen Tulimaan läpi, mutta ei tietenkään löytänyt. Kapteeni Shelvocke, joka purjehti hänen kerallaan, tutki Patagonian länsirannikkoa ja jonkun aikaa Chilen edustalla risteiltyään kärsi haaksirikon Juan Fernandezin rannalla. Vaikka hänen väkensä kapinoikin, sai hän kuitenkin rakennetuksi saarella pienen aluksen, jossa tehtiin vaarallinen matka meren poikki mannermaan rannalle. Siellä tehtiin hyökkäyksiä espanjalaisten siirtokuntain kimppuun ja anastettiin laivoja, niin että Shelvockella pian oli vara valita, millä hän tahtoi purjehtia. Californian rannikolta Shelvocke purjehti Tyynen meren poikki Cantoniin, möi siellä laivansa ja palasi kauppalaivassa Englantiin. Shelvockekin julkaisi kertomuksen matkoistaan, koettaen siinä parhaan taitonsa mukaan kaunistella tekojaan.

Kului sitten parikymmentä vuotta, ennenkuin Englannista jälleen käytiin rosvoretkillä Etelämerellä; kauppamatkoja sinne ei tehty ensinkään, koska Englannin hallitus oli luovuttanut Etelämeren kaupan suurelle komppanialle yksinoikeudeksi, eikä mainittu komppania etuoikeuttaan käyttänyt. Vasta kun sota uudelleen syttyi, alkoi siellä parveilla kaappareitakin. Näistä voitti enimmän kunniaa ja saalista Yrjö Anson, joka myöhemmin paljoa enemmän hyödytti maataan sen laivaston uudestaluojana. Uusia maita ei hänkään risteilyretkillään löytänyt, mutta luonnollisesti tulivat väylät ja rannat paremmin tunnetuiksi.

Ranskalaisia purjehtijoita.

Englantilaiset eivät olleet ainoat, joiden kaapparit Etelämerellä häiritsivät Espanjan kauppaa ja sen siirtomaiden turvallisuutta. Ranskalaisille bukkaniireille ei Etelämeri tosin ollut yhtä tuttu kuin englantilaisille, mutta lippuansa hekin siellä näyttivät. V. 1695 Ranskan hallitus, jouduttuaan Espanjan kanssa sotaan, lähetti sinne kuusi laivaa kreivi de Gennesin johdolla, mutta tämä ei vastatuulien vuoksi päässyt Magalhãesin salmen läpi, vaikka risteili siinä toista kuukautta, vaan lopulta luopui koko yrityksestä ja palasi Länsi-Intiaan. V. 1698 lähetettiin Etelämerelle kolme ranskalaista laivaa Gouin de Beauchénen johdolla, kauppaa tekemään, ja hänelle onni oli suotuisempi. Mutta seitsemän kuukautta pitelivät häntäkin vastatuulet Magalhãesin salmessa, ennenkuin hän pääsi siitä, ja paljon hän ennätti tällä ajalla täydentää sen karttaa. Paluumatkalla Beauchène kulki Kap Hoornin ohi. Pian tämän jälkeen Etelämerellä alkoi käydä enemmänkin ranskalaisia kauppalaivoja, kun Ludvig XIV:n pojanpoika oli noussut Espanjan valtaistuimelle. Useimmat laivat lähtivät St. Malosta ja poikkesivat menomatkalla Falklandin saarille. Näille annettiin ranskalainen nimikin, »Malouines», ja jonkun ajan saaristoa siksi mainittiin (Ranskassa ja Espanjassa vielä tänä päivänäkin). Useakaan laiva ei palannut samaa tietä, vaikka sekä Magalhãesin salmen kautta että Kap Hoornin ympäri aina on helpompi purjehtia Tyyneltä mereltä Atlantinmerelle kuin päinvastoin, koska Etelä-Amerikan ja Antarktikan välinen kapea meri kuuluu länsituulien piiriin ja on tunnettu rajuista länsimyrskyistään. Tavallisesti palattiin Tyynen meren poikki ja käytiin joko Kiinassa taikka Intiassa kaupoilla. Mutta purjehdittiin myös vastakkaiseen suuntaan. Kun oli tehty Kiinassa kaupat, niin palattiin Kap Hoornin tietä kotimaahan. Toiset näistä ranskalaisista purjehtijoista harrastivat kartoitusta ja maantiedettäkin, julkaisten Etelä-Amerikan länsirannikkoa koskevia teoksia. Eräällä retkellä löydettiin Magalhãesin salmesta uusi aukko Etelämereen tavallisesti käytetyn väylän eteläpuolelta.

Bouvet.

Varsinaiselle tutkimusretkelle lähti Lozier Bouvet, joka sai kaksi laivaa etsiäkseen otaksuttua Etelämaata Hyväntoivonniemen eteläpuolelta. Hän lähti matkaan kesällä 1738 ja Brasilian rannikolle poikettuaan saapui marraskuussa Kapmaan eteläpuolisiin vesiin, jossa sanottiin edellisten purjehtijain nähneen maata. Bouvet laski niin kauas etelään, että meressä jo oli paljon jäävuoria ja muita ajojäitä ynnä sankkoja sumuja, jotka tekivät laivaliikkeen vaaralliseksi. Uuden vuoden päivänä 1739 nähtiin korkea lumipeitteinen maa, jolta valui mereen jäävirtoja; mutta kun sumujen ja jäitten vuoksi purjehdus oli vaarallista ja ranta oli niin jyrkkä, ettei voitu maihin nousta, kääntyi Bouvet takaisin ja palasi Ranskaan. Moni purjehtija hänen jälkeensä etsi tätä maata, jota Bouvet oli luullut mantereen pohjoiskärjeksi, mutta turhaan. Kun merta oli vielä paljoa kauemmaksi etelää kohti, niin selvisi kuitenkin, ettei Bouvetin näkemä maa voinut olla mannerta, vaan pieni saari, joka sai Bouvetin saaren nimen. Vasta saksalainen »Valdivia»-retkikunta vuosisadan lopussa löysi sen uudelleen sumujen keskeltä. Se huomattiin pieneksi, korkeaksi, yhden ainoan suuren jäälakin peittämäksi saareksi, joka kaikesta päättäen on valtameren pohjasta kohonnut yksinäinen tulivuorikeila.

Jacob Roggeveen.

Hollantilaiset omistivat kaiken huomionsa Intian kaupalleen, eivätkä joutuneet löytöretkiin osaaottamaan, ja vähän he enää kaappareinakaan toimivat. Mutta kun hollantilaisella Itä-Intian komppanialla oli yksinoikeus Hyväntoivon tien käyttämiseen, niin kapteeni Jacob Roggeveen ehdotti Länsi-Intian komppanialle, että koetettaisiin uudelleen purjehtia sinne Kap Hoornin ympäri, jota tietä niin moni hollantilainen retkikunta oli purjehtinut vuosisata aikaisemmin. Hänen aikomuksensa oli samalla etsiä Tyynen meren eteläosista suurta etelämannerta, josta mainittiin bukkaniiri Edward Davisin nähneen jonkun kulman. Ehdotukseen suostuttiin, ja elokuussa 1721 Roggeveen lähti matkaan kolmella laivalla. Vasta toista sataa vuotta myöhemmin löydettiin hänen logikirjansa, josta saatiin tästä matkasta tarkempia tietoja.

Laivat purjehtivat Magalhãesin ja Le Mairen salmien kautta Tyyneen mereen ja yhtyivät Juan Fernandezin luona. Vaikka Roggeveen sieltä purjehti länsiluodetta kohti aivan samaa reittiä kuin useimmat häntä ennen, oli hänellä kuitenkin niin hyvä onni, että löysi uusia saaria, jotka eivät olleet sattuneet ainoankaan varhaisemman purjehtijan tielle.

Pääsiäissaari.

Merkillisin näistä oli Pääsiäissaari, joka nähtiin huhtikuussa 1722. Asukkaat olivat ystävällisiä, vaikka arkoja, mutta kun Roggeveen kohteli heitä tapansa mukaan väkivaltaisesti, niin syntyi tappelu. Hollantilaiset tutustuivat suuriin kivikuviin, jotka yhä vielä ovat saaren merkillisin nähtävyys. Useita muita pieniä saaria nähtiin jälleen ja Ystävyyssaaristossa poikettiin Raioteaan, josta saatu ruoho nopeaan paransi keripukkiin sairastuneet. Mutta alkuasukkaitten kanssa syntyneessä tappelussa kaatui useita merimiehiä. Sitten Roggeveen näyttää käyneen Samoa-saarilla, jonka jälkeen hän suorinta tietä purjehti Bataviaan. Mutta siellä, hollantilaisessa satamassa, laiva otettiin takavarikkoon, koska matka oli tehty ilman Itä-Intian komppanian lupaa. Hollannin eduskunta kuitenkin velvoitti komppanian peruuttamaan takavarikon ja antamaan täyden korvauksen.

V. 1763 solmittua Parisin rauhaa seurasi yleinen rauhan aika, jonka voimme sanoa aloittaneen uuden aikakauden löytöretkien historiaa. Ne seudut maapalloamme, jotka eivät vielä olleet nähneet valkoisia löytöretkeilijöitä, joutuivat nyt järjestelmällisen etsiskelyn alaisiksi. Tämä pitää paikkansa varsinkin Tyynestä merestä, jonka saaristosta tosin parina edellisenä vuosisatana suuri osa oli nähty, mutta jonka tutkimisessa vielä oli paljon työtä jo siitäkin syystä, että entisten paikanmääräysten epäluotettavuuden vuoksi oli hyvin vaikea päättää, millä saarilla jo oli käyty, millä ei. Sen sijaan, että edellisellä vuosisadalla etupäässä seikkailijat olivat Tyynellä merellä retkiä tehneet, lähettivät nyt hallitukset sinne laivojaan.

John Byron.

Englannin hallitus lähetti v. 1764 amiraali John Byronin, runoilijan isoisän, purjehtimaan Tyynen meren eteläosissa, jossa vielä oli laajalti kenenkään käymättömiä aloja ja joista vielä saattoi toivoa löytyvän asutukselle soveliaita maita. Byron ensinnäkin anasti Englannille Falklandin saaret, vaikka ranskalaiset olivat jo edellisellä vuosisadalla perustaneet sinne siirtokunnan. Hän purjehti koko saariston ympäri ja laati sen rannoista entistä tarkemman kartan. Byron niinikään sai selville, että saari oli aivan puuton, ja että ne, mitä ennen oli luultu metsiksi, todenteolla olivatkin vain suuria ruokopehkoja. Eläimiä ei saarilla siihen aikaan ollut juuri muuta kuin hylkeitä ja kettuja ynnä lintuja, mutta eurooppalaiset toivat sinne karjaa, joka erinomaisesti menestyi ja lisääntyi, koska talvet ovat leudot, vaikka saariston ilmasto muutoin onkin kolkkoa. Purjehdittuaan monin vaivoin ja vastuksin Magalhãesin salmesta läpi Byron poikkesi Juan Fernandeziin ja lähti sitten etsimään maata, jonka bukkaniiri Edward Davisin piti nähneen. Mutta keripukki ja epäsuotuiset tuulet estivät häntä ohjaamasta haluamaansa reittiä. Monta pienempää saarta nähtiin ja toisilla käytiinkin, mutta toivomaansa suurta maata Byron ei löytänyt.

Amiraali Byron palasi toukokuussa 1766 kotimaahan pari vuotta kestäneeltä matkaltaan ja kirjoitti siitä kirjan, josta runoilija on saanut moniaita aiheita »Don Juaniinsa». Hänellä oli niin huono sääonni, että häntä merimiesten kesken sanottiin »Pahansään Jaakoksi».

Samuel Wallis.

Parempi menestys oli kapteeni Samuel Wallis'illa, joka vähän myöhemmin lähti ulapoille. Neljä kuukautta viivytteli häntäkin Magalhãesin salmi, ennenkuin lävitseen päästi. Wallis mittaili Patagonian rannikolla maanasukkaita ja huomasi silloin, että niiden kokoa oli paljon liioiteltu. Hän ei tavannut ainoatakaan, jonka mitta olisi ollut enemmän kuin 5 jalkaa 7 tuumaa (152,4 sentim.) Kun oli salmen läpi päästy, niin toinen laiva hitautensa vuoksi jäi jälkeen, eikä Wallis sitä enää sen koommin nähnyt, vaan kumpikin erikseen suoritti matkan maan ympäri. Wallis tuli ensimmäiseksi Matalille saarille, joista hän sai väelleen vihanneksia ja muita vereksiä ruokatavaroita, koska keripukki teki pahasti tuhoja laivalla; kapteeni itsekin oli siihen sairastunut.

Wallis Tahitissa.

Löydettyään useita Matalien saarien läntisistä pienistä saarista hän eräänä aamuna auringonnousun aikaan näki suuren saaren ja ympärillään monta sataa suurta ja pientä venettä, joissa oli lähes tuhannen alkuasukasta. Banaaninlehtiä heilutellen rauhan merkiksi ne lähestyivät ja muutamat tulivat aivan laivan ääreen, jossa syntyi vilkas vaihtokauppa. Moni kiipesi laivaan, jossa kauppa kuitenkin oli vähällä saada äkkilopun, kun laivassa mukana oleva pukki puski erästä alkuasukasta ja tämä siitä niin pelästyi, että suin päin hyppäsi mereen. Kaikki hänen maanmiehensä seurasivat esimerkkiä, mutta vähän tyynnyttyään he palasivat takaisin, olivat laivalla kuin kotonaan ja kaupan ohessa varastelivat, erinomaisen näppärästi. Mutta kun lopulta eräältä upseerilta varastettiin hattu päästä, niin tehtiin varkauksista hetkeksi äkkiloppu. Hyvää satamaa etsien »Dolphin» verkalleen purjehti pitkin rannikkoa, veneet edellä veden syvyyttä mittaamassa.

Englantilaiset eivät mielestään olleet koko matkalla nähneet niin ihanaa maata kun tämä oli. Pitkin rannikkoa oli maanasukkaitten kyliä lehtojen keskellä, joissa kookospalmujen sirot latvukset häälyivät ja kauempana maan sisästä kohosi korkeita metsäisiä vuoria, taempi aina edessään olevaansa korkeammalle, ja lehtojen ja metsiköitten läpi juoksi merta kohti puroja kuin hopeanauhoja.

Eräässä suuressa mutkassa kokoontui luotaavien veneitten ympärille äkkiä suuri joukko haapioita, ja vaikka kapteeni Wallis, hyökkäystä peläten, ampui yhdeksän tykinlaukausta maanasukkaitten pään yli, niin nämä yhä enemmän lähestyivät ja alkoivat kivittää englantilaisten veneitä, haavoittaen useita merimiehiä. Veneistä vastattiin pyssynlaukauksella, joka kaatoi yhden maanasukkaista, ja tämä sai hyökkääjät päistikkaa lähtemään pakoon. Seuraavana päivänä »Dolphin» kävi ankkuriin kauniin joen suuhun, ja paikalla kokoontui sen ympärille veneitä, joissa oli kaupan sikoja, lintuja ja vihanneksia. Mutta jälleen hyökättiin mittaamaan lähetetyn veneen kimppuun ja merimiehet itseään puolustaessaan tappoivat erään maanasukkaan ja haavoittivat toista. Seurauksena oli yleinen säikähdys, mutta sitä ei kestänyt kauan, ja pian maanasukkaat jälleen lähestyivät laivaa ja vaihtokauppa jatkui entistä vilkkaammin. Wallis kuitenkin päätti etsiä toisen ankkuripaikan, mutta oli vähällä jäädä korallisärkälle matkalla. Onnellista tuulenpuuskaa hänen oli kiittäminen siitä, että »Dolphin» pelastui satamaan. Maanasukkaat uudistivat paikalla hyökkäyksensä ja alkoi tuima kahakka, jossa hyökkääjät käyttivät aseina etenkin kiviä. Englantilaiset taas ampuivat tykeillä karteesseja. Kun yksi tykinlaukaus oli kokonaan halkaissut päällikön veneen, niin valtasi yleinen pakokauhu maanasukkaat ja kaikki soutivat kiiruimmiten maihin. Kapteeni Wallis lähetti nyt luutnantti Fumeauxin maihin pystyttämään Englannin lipun ja valtaamaan saaren Englannin kuninkaan nimiin. Hän nimitti sen »Kuningas Yrjö kolmannen saareksi». Maanasukkaitten kesken sen nimi on Tahiti, ja sillä nimellä se kartoissa tunnetaan.

Tahitilaiset näyttivät nyt katuvan ja parantavan käytöstään, mutta Wallis ei heihin vielä luottanut. Lähettäessään miehensä maihin vettä ottamaan hän huomasi, että he puuhasivatkin hyökkäystä näitten kimppuun sekä maan että meren puolelta. Wallis päätti joutua ennen ja lähetti aseellisen joukon hakkaamaan rikki kaikki tahitilaisten veneet, joita oli rannalla kumollaan päälle viidenkymmenen, toiset pariakymmentä metriä pitkiä. Tämä teko sai tahitilaiset nöyrtymään. He jättivät rannalle sikoja, koiria, kankaita ja hedelmiä ja peräytyivät sitten. Näitten tavarain korvaukseksi vietiin rannalle kirveitä, nauloja ynnä kaikenlaista rihkamaa, ja tahitilaiset suurta iloa osoittaen veivät ne mukanaan metsään. Näin oli rauha saatu aikaan ja seuraavana päivänä alkoi säännöllinen vaihtokauppa, jonka kautta laiva sai yllin kyllin vereksiä ruokatavaroita. Rannalle pystytettiin telttoja, sairaat vietiin maihin parantumaan ja terveet alkoivat ripeästi laivaa puhdistaa, ja maalata sekä kaikin puolin kuntoon korjata pitkää paluumatkaa varten. Wallis itse ensimmäisen luutnanttinsa keralla oli vaarallisesti sairaana, mutta jo parin viikon kuluttua kaikki taas olivat terveinä. Heinäkuun 15 p. saapui laivaan saaren silloinen kuningatar, Oberea, joka oli tavattoman kookas ja lihava, kapteeni Wallisin luo vieraaksi pyytäen sitten kapteenia käymään vastavierailulla maalla. Vaikka Wallis vielä oli heikkona, lähti hän kuitenkin, ja hänet vietiin suureen, toista sataa metriä pitkään majaan, jota kannatti puolensataa patsasta. Katto oli palmunlehdistä. Tahitilaiset ottivat kapteenin vastaan erinomaisin kunnianosoituksin. Kun laivan lääkäri, kävelystä hiostuneena, otti peruukin päästään pyyhkiäkseen päälakeaan, niin eräs tahitilaisista sen huomatessaan kiljaisi kauhistuksesta, josta kaikkien muittenkin huomio kiintyi lääkäriin. Syntyi äkkiä kuolon hiljaisuus ja kaikki sanattomina hämmästyksestä katselivat ihmeentekijää. He eivät olisi enempää hämmästyneet, vaikka hän olisi ottanut päänsä paikoiltaan ja sitä pyyhkinyt käsissään. Vierailu päättyi molemmanpuoliseksi tyytyväisyydeksi.

Seuraavana päivänä kuningatar Oberea piti pidot alamaisilleen, joita oli koolla tuhatkunta henkeä. Palvelijat kantoivat vieraitten eteen liharuokia kookosmaljoissa ja simpukoita puukaukaloissa, ja kuningatar itse omin käsin jakoi niitä vieraille, jotka istuivat riveissä ympäri huoneen. Sitten hän itse asettui jonkinlaiselle valtaistuimelle ja kaksi naista kantoi ruokia hänen eteensä, tarjoten niitä hänelle siten, ettei hänen tarvinnut muuta kuin suunsa avata ja syödä.

Luutnantti Furneaux teki pitkin rantaa länttä kohti tiedusteluretken saadakseen saaren muodosta ja suuruudesta käsityksen. Kaikkialla englantilaiset otettiin hyvin vastaan ja he tapasivat kauniin, hyvin asutun maan. Asukkaitten kaikki aseet ja työneuvot olivat kivestä ja luusta, josta saattoi päättää, etteivät he metalleja tunteneet. Laivassa kävi kauppa yhä sangen vilkkaasti, ja asukkaat, varsinkin naiset, halusivat niin kiihkeästi raudankappaleita ja pieniä rautaesineitä, että merimiehet salaa kiskoivat lankuista nauloja ja ruuveja, voidakseen tehdä heidän kanssaan kauppaa. Ja vaikka Wallis tämän mitä ankarimmin kielsi ja määräsi, ettei ketään saanut päästää mailiin ensin tarkasti etsiskelemättä häntä, niin veivät merimiehet kuitenkin salaa paljon laivan rautaosia mennessään.

Saaren sisäosaankin lähetettiin retkikunta, ja se löysi avaran laakson, jonka keskitse virtasi melkoinen joki. Maa oli ylt'yleensä hyvin viljeltyä ja vettä oli kuurnilla johdettu istutuksille. Kuta korkeammalle noustiin jokea, sitä kapeammaksi se kävi, sitä kapeammaksi itse laaksokin ja sen rinteet muuttuivat korkeiksi vuoriksi. Noustiin eräälle vuorelle, joka oli noin kymmenen kilometrin päässä rannasta, ja toivottiin koko saaren sille näkyvän, mutta tämä toivo petti, sillä takana oli vielä korkeampi. Mutta sille suunnalle, josta oli tultu, näköala oli aivan suurenmoinen, metsäisiä mäkiä ja kukkuloita joka- puolella ja metsien siimeksessä asukkaitten somia majoja. Laaksojen maisemat olivat vielä hymyilevämmät lehtoineen, puutarhoineen ja kylineen ja koko taivaanranta oli laajalti ja leveälti meren ääretöntä ulappaa. Sokeriruoko, inkivääri, tamarindi ja puun korkuiset sananjalat olivat huomattavimmat saaren luonnekasveista, puista taas tärkein kookospalmu. Wallis kylvi saareen persikan, kirsikan, sitruunan ja appelsiinin siemeniä, monenlaisia vihanneksia ja viljoja. Kuningattarelle hän sitäpaitsi lahjoitti naaraskissan, kaksi kukkoa, kanoja, hanhia ja muita eläimiä, joitten hän arveli helposti lisääntyvän.

Oberea kuningatar suri englantilaisten lähtöä niin haikeasti, että hän viipyi laivassa viimeiseen asti, »syleili meitä mitä sydämellisimmin vuodattaen runsaita kyyneliä, ja tahitilaiset ystävämme suruissaan sanoivat meille niin hellät jäähyväiset, että minunkin sydäntäni ahdisti ja kyynelet tulivat silmiini.» Kahakoista, joilla valkoiset vieraat oli vastaan otettu, oli siis seurauksena vain sitä sydämellisemmät välit.

Niistä tiedoista, joita Wallis kokosi saaresta ja sen asukkaista, mainittakoon:

Asukkaat olivat kookkaita, hyvin muodostuneita ja notkeita, ihonväri ruskeahko. Pukuna he käyttivät vaaleahkoa kangasta, joka oli valmistettu erään puun kuoresta. Vaatekappaleita oli kaksi, toinen nelikulmainen, keskellään reikä, johon pää pistettiin, toinen, joka kiedottiin ympäri ruumiin, saalin kaltainen. Melkein kaikki, sekä miehet että naiset, olivat tatuoidut; hienot mustat juovat muodostivat ihoon monenlaisia kuvioita. Heillä ei ollut saviastioita, eivätkä he osanneet keittää, ja pata, jonka Wallis lahjoitti kuningattarelle, senvuoksi herätti mitä suurinta ihmettelyä. Ei huomattu heidän palvovan jumalia, mutta kalmistoille he osoittivat mitä suurinta kunnioitusta. Eräs tahitilainen, joka koetti oppia käyttäytymään englantilaisten tavoin, sai lahjaksi eurooppalaiset vaatteet, jotka hänelle sopivat mitä parhaiten. Jonathan — se nimi hänelle annettiin — oli kovin ylpeä puvustaan, ja vielä enemmän loistaakseen hän koetti oppia haarukalla syömään, mutta se ei onnistunut, vaan aina löysivät sormet suuhun ennen haarukkaa.

On arveltu, että Quiroksen löytämä Sagittaria ehkä oli Tahiti (II, s. 219), mutta tarkemmin tutkittuaan Quiroksen matkakertomusta toiset ovat päättäneet, ettei se ole mahdollista. Wallis siis oli Tyynen meren kuulun paratiisin löytäjä.

Heinäkuun 27 p. 1767 »Dolphin» vihdoin erkani satamasta, jossa miehistö oli niin perin pohjin parantunut, ettei koko joukosta ollut sairaana muuta kuin kapteeni itse ja pari luutnanttia ja nämäkin nopeaan paranivat. Saari oli retkeläisten mielestä maailman kaikkein terveellisimpiä ja ihanimpia, eikä asukkaissa huomattu taudin merkkiäkään. Muita tärkeitä löytöjä Wallis ei enää matkallaan tehnyt, vaikka näkikin useita pienehköjä saaria. Paluumatka kävi Batavian ja Hyväntoivonniemen kautta.

Carteret.

Wallisista erottuaan kapteeni Filip Carteret purjehti halki Tyynen meren koko joukon etelämpää reittiä kuin hän, mutta mitään mainittavampaa ei löytynyt, ennenkuin meren länsiosista. Salomon-saaria turhaan haettuaan Carteret löysi uudelleen Santa Cruz-saaret, joilla Mendana oli vuosisataa aikaisemmin kuollut (II, s. 217), ja antoi niille nimeksi »Kuningatar Charlotan saaret», joka nimi ei kuitenkaan tullut vallitsevaksi, vaikka, sitä edellisen ohessa käytetäänkin. Kun tämän jälkeen purjehdittiin pohjoista kohti, niin tultiin vihdoinkin Salomon saarille, joista Carteret löysi muutamia. Mutta tärkeämpi oli Bismarck-saariston kahden pääsaaren, Uuden Pommerin ja Uuden Mecklenburgin välisen salmen löytö. (Siihen aikaan niitä nimitettiin Uudeksi Britanniaksi ja Uudeksi Irlanniksi). Jälkimmäisen saaren lounaisrannan Carteret kokonaan kartoitti, niin että sen pitkulainen kapea muoto tuli ilmeiseksi. Carteret sitten poikkesi Filippineille ja Celebekseen ja Bataviassa varastoitaan täydennettyään palasi takaisin Englantiin. Ascensionin luona hän kohtasi ranskalaisen Bougainvillen, joka niinikään oli paluumatkalla suurelta löytöretkeltä.

De Bougainville.

Louis Antoine de Bougainville oli ensimmäinen ranskalainen, joka purjehti maan ympäri. Ammatiltaan hän ei oikeastaan ollut merimies, vaan oli saanut lakitieteellisen kasvatuksen, sitten ruvennut sotilaaksi ja palvellut Canadassa, samalla kuitenkin harrastaen tieteitäkin. Pariisin rauhan jälkeen hän rupesi merimieheksi ja sai Ranskan hallituksen ryhtymään Malouineja eli Falklandin saaria asuttamaan, saadakseen sieltä sijaa niille Canadan ranskalaisille, jotka eivät suostuneet rupeamaan Englannin alamaisiksi, kun heidän maansa oli Englannille luovutettu. Bougainville veikin Malouineille koko joukon siirtolaisia, tehden sitä varten monta matkaa. Mutta sekä Englanti että Espanja vaativat saaristoa itselleen ja senvuoksi Ranska vaatimuksistaan luopui ja Bougainvillen siirtokunta menetettiin. Asian saatua tämän ratkaisun Ranskan hallitus lähetti Bougainvillen Tyynelle merelle, hänellä kun oli varustettuna valmis retkikunta.

Bougainville, jonka toinen laiva, »La Boudeuse». oli suuri fregatti,' toinen kuormalaiva, poikkesi Rio Janeiroon, Buenos Ayrekseen ja Montevideoon, joita hän matkakertomuksessaan kuvaa, ja ohjasi sitten Magalhãesin salmeen, kohdaten siinä samoja vaikeuksia kuin muut ennen häntä. Tammikuussa 1768 hän ohjasi Etelämereen ja kaksi kuukautta purjehdittuaan tuli Tuamotu-saarille ja sieltä huhtikuussa Tahitiin, jonka Wallis oli löytänyt kahdeksaa kuukautta aikaisemmin. Tämän saaren rehevä luonto ihastutti suuresti purjehtijoita, samoin kuin asukkaittenkin ystävällisyys ja iloisuus. Ranskalaisten vastaanotto oli mitä sydämellisin, ja vaikka sopu uhkasikin mennä rikki, kun ranskalaiset merimiehet murhasivat useita saarelaisia, niin saatiin se kuitenkin taas palautetuksi, kun Bougainville ankarasti rankaisi syyllisiä. Hän ei kuitenkaan viipynyt saarella sen kauempaa, kuin että sairaat paranivat keripukista, hankki vereksiä ruokavaroja ja lähti uudelleen matkaan. Hän nimitti koko Tahiti-ryhmän Bomba-saaristoksi, mutta tämä nimi sai väistyä Cookin antaman »Seurasaaret» nimityksen tieltä.

Lähtiessään toukokuussa 1768 matkaa jatkamaan Bougainville ensinnä löysi useita Samoa-ryhmän saaria, nimittäen ne »Purjehtijain saariksi», joka nimitys niillä yhä vielä on alkukielisen rinnalla. Hän ei kuitenkaan ollut ensimmäinen Samoa-saarilla kävijä; Roggeveen oli niiden varsinainen löytäjä. Samoan asukkaat eivät olleet yhtä luottavia, eivätkä muutoinkaan yhtä viehättäviä kuin Tahitin. Vielä vastenmielisempiä olivat Uusien Hebridien asukkaat; yrittäessään hankkia heiltä ruokavaroja Bougainvillen väki sai kestää ankaran kahakan. Nämä ihmiset jo olivat paksuhuulista, mustaa rotua, josta tämä osa Tyyntä merta on saanut »Melanesian» nimen. Bougainville nimitti saariston »Suuriksi Kykladeiksi», mutta tämä nimi sai väistyä nykyisen tieltä, jonka Cook antoi. Uusien Hebridien löytäjä oli oikeastaan Quiros (II, s. 219); mutta hän ei huomannut niiden saariluonnetta, vaan luuli suurinta saarta etsimänsä Australian eli Etelämaan osaksi.

Bougainvillen laivoissa oli keripukki alkanut siihen määrään tehdä tuhojaan, että hän päätti kiiruimmiten purjehtia Molukeille. Matkalla hän kuitenkin sekaantui siihen saaristoon, joka on Uuden Guinean itäpään edustalla, ja vastaiset tuulet pidättivät häntä siellä melko kauan. Saaristo sai Louisiadien nimen. Tämän jälkeen hän poikkesi Salomon-saarille ja purjehti sieltä Bismarck-saaristoon. Kun ei sielläkään voitu saada ruokavaroja, nim alkoivat nälänhätä ja puute yltymistään yltyä, kuta kauemmaksi purjehdittiin. Burun saaresta saatiin vihdoin ravinnon apua, niin että voitiin jatkaa matkaa Bataviaan. Eri teitä molemmat laivat sitten palasivat kotimaahan, puolenkolmatta vuotta matkalla oltuaan.

Bougainvillen matka oli ensimmäisiä, jolla oli mukana varsinaisia tiedemiehiä, nimittäin kasvitieteilijä Commerçon ja tähtitieteilijä Verra, jotka paluumatkalla poikkesivat Mauritiukseen havaintojaan täydentämään. Tämä esimerkki näytti kaikin puolin noudatettavalta ja sitä seuraten englantilaisten ja ranskalaisten seuraavat retket erinomaisen tehokkaasti syvensivät maantuntemusta, vaikkei niillä kaikilla löydettykään kovin paljoa uusia maita.

Cookin ensimmäinen retki.

Mielenkiinto Tyynen meren tutkimiseen oli näihin aikoihin käynyt sangen yleiseksi ja retkikunta toisensa jälkeen lähti sinne löydöille; toisinaan oli pari kolmekin liikkeellä samalla haavaa. Ennenkuin vielä edellämainitut retkikunnat olivat palanneet, valmistettiin Englannissa uutta, jonka tarkoituksena oli havaita Venuksen kulku auringon poikki v. 1769 jollakin Tyynen meren saarella. Englannin tiedeseura sai hallituksen varustamaan sitä varten retkikunnan, jonka samalla piti tehdä maantieteellisiäkin havainnoita. Kun tiedemies, joka aluksi aiottiin matkaan lähettää, ei suostunut meriupseerin ylijohtoon, niin oli valittava semmoinen meriupseeri, joka kykeni toimittamaan tähtitieteellisiäkin havainnolta. James Cook, jolle tehtävä uskottiin, oli kaikin puolin hallituksen vaalin arvoinen. Niillä kolmella löytöretkellä, jotka hän tämän jälkeen suoritti ja joilla hän vietti enimmän osan kymmenestä vuodesta, hän osoittautui erinomaiseksi purjehtijaksi, toisten mielestä ehkä parhaaksi, mitä milloinkaan on Englannissa tai missään muuallakaan elänyt. Hän purjehti niin laajalti siihen saakka kokonaan tuntemattomia meriä, että nämä vuodet muodostuivat maantieteellisten löytöjen käännekohdaksi.

James Cook.

James Cook oli yorkshireläisen maanviljelijän poika. Jo poikana hänen mielensä paloi merille, mutta vasta kahdeksantoistavuotiaana tämä toivo toteutui. Palveltuaan muutamia vuosia hyvällä menestyksellä kauppalaivastossa hän sodan syttyessä v. 1755 meni meriväkeen ja palveli mitä parhaalla menestyksellä Canadan vesillä ja sitten Labradorin ja Newfoundlandin rannikkojen kartoittajana. Hänen julkaisemansa purjehdusohjeet herättivät huomiota etevyydellään. Samalla hän itsekseen opiskellen hankki sangen laajat tiedot meriasioista ja varsinkin teki erittäin tarkkoja tähtitieteellisiä havainnoita. Hän oli siis kaikin puolin valmistunut siihen vaativaan tehtävään, jonka hallitus hänelle nyt uskoi. Retkelle seurasi mukana eräs nuorempi tähtitieteilijä Green, ynnä luonnontutkija Banks ruotsalaisen ystävänsä, Linnén oppilaan Solanderin, ja usean apulaisen keralla. Keripukkia vastaan hankittiin kaikki apuneuvot, mitä siihen aikaan tunnettiin, etenkin sitruunamehua.

»Endeavour» lähti matkaan kesäkuun 30 p:nä v. 1768 ja seuraavassa tammikuussa kulki Kap Hoornin ohi kokematta ensinkään niitä myrskyjä, joista tämä niemi on niin huonossa huudossa. Muuan retkikunta kävi maissa ja tunkeutui jonkun matkaa maan sisään, mutta yö, joka sen täytyi viettää maalla, oli niin kylmä, että kaksi Banksin neekeripalvelijaa paleltui kuoliaaksi ja tuho oli tulla koko maaretkikunnan osaksi. Seudun kartat huomattiin hyvin puutteellisiksi ja niihin tehtiin paljon arvokkaita oikaisuja. Cook ohjasi sitten oikopäätä Tahitiin, jota Wallis oli arvellut soveliaimmaksi Venus-havaintojen toimittamiseen.

Tahitissa.

Huhtikuun 10 p. nähtiin iltahämärässä taivaanrannalla kaistale vuorista maata ja seuraavana päivänä oltiin Tahitin rannoilla. Asukkaita tuli veneissä merelle, vihannat banaaninlehdet käsissään, ja näitä he pyysivät kiinnittämään laivaan näkyviin paikkoihin ystävyyden merkiksi. 13 p. »Endeavour» laski ankkuriin Matavain satamaan, jota englantilaiset sanoivat Port Royaliksi. Cook hyvin tiesi, mitä Wallisin saarella käydessä oli tapahtunut, ja koska tähtitieteellisten havaintojen vuoksi oli välttämätöntä säilyttää hyvät välit alkuasukkaitten kanssa, niin oli hän laatinut jyrkät ohjeet meriväelleen, ja hän piti nyt ankarasti kiinni niiden noudattamisesta. Ruokavarain ostaminen annettiin erikoisen komennuskunnan asiaksi, kaikkia muita kiellettiin saarelaisten kanssa harjoittamasta minkäänlaista kauppaa ilman kapteenin lupaa, ja jos merimies maalla ollessaan menetti kiväärinsä taikka muun aseen, niin hänet velvoitettiin se maksamaan, ja lisäksi häntä huolimattomuudesta rangaistiin. Näillä säännöksillä olikin mitä paras vaikutus.

Kun Cook retkikunnan etevimpien miesten kanssa meni maihin, niin hänet otettiin mitä syvimmällä kunnioituksella vastaan. Ensimmäinen, joka heitä lähestyi, tuli nelinkontin ryömien. Kaikilla oli kädessään vihannat lehvät, joita he heiluttivat, ja englantilaiset tekivät samoin huomatessaan, että se saarelaisille tuotti iloa. Ensimmäinen kohtaus päättyi kaikin puolin suotuisasti, johon englantilaisten jakamat pienet lasikorutkin puolestaan vaikuttivat. Seuraavana päivänä saapui laivaan ylhäisiä tahitilaisia puettuina paraihin vaatteihinsa, jotka he laivalla riisuivat päältään ja pukivat niitten valkoisten päälle, joille he tahtoivat osoittaa erikoista ystävyyttään. Mutta kun englantilaiset seuraavana päivänä kävivät maissa erään päällikön vieraina, niin alkoivat varkaudet, ja he menettivät kaikenlaisia tavaroita taskuistaan, Solander muun muassa kaukoputkensa. Kun he vaativat tavaroitaan takaisin ja vaatimukselleen parempaa pontta antaakseen tömistelivät maata pyssynperillä, niin tahitilaiset pelästyivät ja kaikki pakenivat. Jonkun ajan kuluttua he kuitenkin palasivat takaisin, ja lopulta päällikkö toimitti takaisin varastetut tavarat.

Seuraavana päivänä Cook alkoi rakentaa rannalle pientä linnaa. Kun hän vähäksi aikaa poistui työmaalta lintuja ampumaan, oli sillä välin syntynyt kahakka, kun tahitilaiset yrittivät riistää merimiehiltä pyssyjä, ehkä sulasta uteliaisuudesta, ja nämä siitä syystä ampuivat erään saarelaisista kuoliaaksi.

Siitä taas syntyi uusi yleinen pakokauhu, jonka Tuborai päällikkö vain erinomaisilla toimilla sai asettumaan. Alamaisiaan rauhoittaakseen hän itse muutti linnan läheisyyteen asumaan ja nukkui Banksin vuoteessa. Varkauksia kuitenkin jatkui edelleenkin, milloin vain oli vähänkään tilaisuutta. Mutta jos vaikka mitä varastettiin, niin paikalla kaikki sen tiesivät ja olivat heti valmiit johdattamaan varkaan luo, joten tavarat enimmäkseen helposti saatiin takaisin. Laivan teurastaja puolestaan koetti väkivallalla anastaa tahitilaiselta vaimolta kauniin kivikirveen, tarjottuaan siitä aluksi turhaan naulaa, ja tahitilaiset kantelivat hänen päälleen Cookille, joka päätti rangaista miestä muille varoitukseksi. Teurastaja sidottiin puuhun kiinni ja sai sitten raippoja. Mutta tuskin olivat ensimmäiset sivallukset sattuneet, ennenkuin tahitilaiset heltyivät ja rukoilivat, että mies saisi anteeksi. Kun siitä ei tullut mitään, niin he alkoivat itkeä, kuin lapset. Englantilaiset yleensäkin huomasivat, kuinka erinomaisen herkkätuntoisia he olivat ja vähimmästäkin sekä ilostuivat että kävivät murheellisiksi, nauroivat ja itkivät, ja yhtä nopeaan unohtivat mielenliikutuksensa ja varsinkin olivat valmiit paikalla nauramaan. Mutta kuinka alati varuillaan piti olla heidän näpistelyhaluaan vastaan, kävi selville siitäkin, että eräänä päivänä katosi tähtitieteellinen kvadrantti, joka oli aivan välttämätön Venuksen poikkikulun havaitsemiseen. Sekin kuitenkin saatiin kappale kappaleelta takaisin ja voitiin ajoissa korjata tyydyttävään kuntoon.

Venuksen poikkikulku.

Poikkikulun havaitsemista varten Cook jakoi väkensä kolmia. Yksi osasto Banksin johdolla lähetettiin Eimeo-nimiseen saareen. Cook itse lähti eräälle niemelle, jota siitä pitäen on nimitetty Venus-niemeksi, kolmas osasto jäi linnaan. Retkikunta sai kokea kaikki nuo jännittävät säähuolet, jotka sitten ovat niin monta retkikuntaa pitäneet Etelämeren saarilla jännityksessä auringonpimennyksien aikana, mutta kesäkuun 3 p. vaikeni aivan selkeänä, eikä pieninkään pilvenhattara koko päivänä häirinnyt havaintoja. Venuksen poikkikulku alkoi kilo 9 ja 21 min. aamulla ja päättyi vasta k:lo 3 ja 10 min. iltapäivällä. Kuumuus oli niin rasittava, että Cook epäili, tokko havainnot olivat niin tarkkoja, kuin olisi suotavaa ollut. Se aikain epätarkkuus, joka haittasi eri ryhmäin havaintoja, riippui kuitenkin yleisistä ilmastollisista ja tähtitieteellisistä syistä, jonka vuoksi niitä ei ollut havaitsijain viaksi luettava. Venuksen ja auringonreunan yhteensattumista on mahdoton aivan tarkkaan määrätä optillisten ilmiöitten vuoksi, jotka vaikuttavat näköhäiriöitä, ja sen vuoksi onkin tämä auringon etäisyyden määräämismenetelmä myöhemmin kokonaan hylätty.

Tahitilaiset.

Cook teki sitten Obereankin, saaren kuningattaren tuttavuutta, jolle lahjoitettiin kaikenlaisia esineitä, muun muassa nukke, josta eräs mahtava päällikkö kävi niin kateelliseksi, että hänellekin paikalla piti antaa nukke. On mahdollista, että he näitä nukkeja pitivät kristittyjen jumalina. Cook seuralaisineen kokosi tahitilaisten tavoista ja käsityksistä paljon tietoja. Saarella uskottiin, mikäli voitiin selville saada, yhteen pääjumalaan ja alijumaliin, joita oli vaikka kuinka paljon. Mutta ei minkäänlaisia temppeleitä eikä muita palveluspaikkoja voitu löytää. Ruumiit haudattiin siten, että ne nostettiin korkeille telineille, joilla ne saivat paljaan taivaan alla mädätä, ja luut vasta peitettiin maahan tai piilotettiin luoliin, joihin ei sen koommin kukaan enää uskaltanut lähteä. Ruumiitten luo kannettiin kaikenlaisia uhrilahjoja. Hiljakkoin kuolleita vainajia surressaan omaiset piirtelivät ihonsa veriin haikalan hampailla. Veri pyyhittiin liinoihin, jotka sitten jätettiin kalmistoon surun uhreiksi. Kalmisto oli »tabu», pyhä, eikä kenenkään vieraan ollut lupa sitä lähestyä. Papit, »tahovat», olivat ruhtinaan jälkeen saaren mahtavimmat. He tunsivat tähdet, merenkulun ja omistivat kaiken muunkin sukupolvien keräämän tiedon ja sen kautta kykenivät johtamaan. He saattoivat uskonnon vaatiessa määrätä ihmisuhrejakin, jotka oikeastaan olivat vain katalia salamurhia, sillä papit saattoivat määrätä murhattavaksi kenenkä vihamiehensä tahansa. Heidän osoittamansa henkilön kimppuun hyökättiin takaapäin, hänet iskettiin kuoliaaksi ja vietiin sitten uhripaikalle jumalille tarjottavaksi. Toisinaan uhrattiin nuorukaisia ja impiä, mutta useimmin vanhuksia, »särkyneitä kurbitseja», joista ei enää ollut mitään hyötyä. Usein omaiset työnsivät vanhuksensa valmiiksi oven eteen, jossa hänen päänsä sitten nuijalla muserrettiin. Tämän jälkeen uhri vietiin »moraihin», nelikulmaiseen kivimuureilla ympäröityyn paikkaan, jossa ne saivat mädätä. Cook luuli moraita kalmistoiksi, mutta myöhemmin on saatu selville, että ne oikeastaan olivat yleisiä pyhiä paikkoja. Niissä oli kivipyramideja, uhrikivi ja »koston kivi», »upus», jonka luo jokainen, jolle oli vääryyttä tehty, sai paeta. »Ahut» taas olivat kiviraunioita, joita kasattiin päälliköitten haudoille. Sinne saapuivat uskovaiset rukoilemaan, ja eräästä semmoisesta Cook löysi jonkinlaisen epäjumalankuvankin. Kaikki nämä paikat olivat »tabuja». Pappien suureen vaikutusvaltaan oli syynä sekin, että he itse olivat tabuja ja että heillä oli valta, samoin kuin päälliköilläkin, julistaa toisia henkilöitä tabuiksi. Tabuksi voitiin myös julistaa esineitä ja paikkoja pitemmäksi tai lyhyemmäksi ajaksi, toisinaan kokonainen saarikin. Sen miehinen väestö ei silloin saanut toimittaa minkäänlaisia töitä, vaan sen täytyi aamusta iltaan rukoilla, ja jos tabu oli oikein ankara, niin ei saanut pitää tulta, ei saanut lähteä merelle, ei saanut uida, eikä majansa ovella seisoa. Ei saanut olla näkyvissä kanaa, ei koiraa, muutoin sen omistajaa rangaistiin kuolemalla. Tämän omituisen pyhitystavan tuntemattomuus tuotti eurooppalaisille paljon vaikeuksia ja antoi aihetta hyvin moneen rettelöön, ja Cook itse sai kolmannella retkellä surmansa senvuoksi, ettei hän ollut kaikista tabu-säännöistä selvillä. Cook seuralaisineen kerrassaan ihastui saareen ja sen asukkaihin. Miehet olivat kookkaita ja hyvin kasvaneita, naisten joukosta tapasi paljon todellisia kaunottaria. Suuret mustat silmät, pitkä musta tukka ja kukkakiehkurat, joilla he alati koristivat itseään, pani monen urhean merimiehen pään pyörälle, etenkin kun saaren kaunottaret olivat yhtä ihastuneita tulijoihin kuin nämä heihin. Saaren viehätysvoimaa lisäsi asukkaitten erinomainen puhtauskin. Kolmesti päivässä he meressä kylpivät ja joka aterian jälkeen pesivät suunsa ja kätensä. Uimaan he olivat semmoisia mestareita, että eurooppalaiset sitä hämmästyksellä katselivat. He uivat ulos hyökyaaltoihin, jotka kokonaan peittivät heidät kuohuihin ja nakkasivat kallioita kohti, niin että kuolema näytti välttämättömältä, mutta sukkelaan he vaarallisimmalla hetkellä taas pujahtivat pakoon ja uivat takaisin merelle, aloittaakseen leikin uudelleen. Yhtä intohimoisia he olivat kisoihin, ja heidän karkelonsa olivat enimmäkseen kaikenlaisia ruumiinliikkeitä, joita säestettiin laululla. He karkeloivat enimmäkseen yöllä suurien tulien valossa, joka vielä lisäsi leikkien romanttista viehätystä. Painikilpailujakin pantiin toimeen vieraitten kunniaksi ja poikien ja tyttöjen kesken kilpajuoksuja. Tavattoman kärkkäitä he olivat uhkapeliin, joka tapahtui vetoa lyömällä.

Tahitilaiset olivat rohkeita, avomielisiä ja vilpittömiä. Heillä ei oikeastaan ollut muuta vikaa kuin varastamisen himo, josta eivät ylimyksetkään olleet aivan vapaita. Eurooppalaiset saattoivat vapaasti kulkea pitkin maata, missä halusivat, mutta helposti saattoi sattua, että heidän aamulla herätessään vaatteet olivat tipotiessä. Vielä kamalampi paha tapa oli lastenmurha, joka oli yleinen. Toiset äidit kerskasivat surmanneensa kymmenenkin lasta, eivätkä he näyttäneet vähääkään aavistavan, että se oli rikollista. Saaren etevimmät naiset kuuluivat seuraan, jonka jäsenet olivat sitoutuneet tappamaan kaikki lapsensa. Tästä voi arvata, että käsitykset avioliiton pyhyydestä olivat hyvin löyhät. Naiset eivät olleet »tabuja», heistä voitiin erota, milloin mieli halusi. Tahitilaiset olivat täydellisiä nautintoihmisiä, huolettomia, itsekkäitä, iloisia ja joutilaita. Luonto antoi heille työttäkin mitä parhaan ravinnon, maa kasvatti runsaasti leipäpuuta, kookospalmua ja monenlaisia banaaneja, jamsijuuri rehoitti siellä, samoin imelät perunat, sokeriruoko ja eräät muutkin kasvikset' Meressä oli kaloja, ja sikoja ja siipikarjaa oli helppo pitää niin paljon kuin niitä kasvisruuan höysteeksi tarvittiin. Kesyjä eläimiä oli Cookin saarella käydessä ainoastaan sikoja, koiria ja kanoja, metsäeläimiä vain kyyhkysiä, papukaijoja, sorsia ja rottia. Ei käärmeitä eikä petoeläimiä ollut tällä onnellisella saarella. Kalastus oli melkein ainoa rasittava työ. Kala ja liha paistettiin, taikka oikeammin haudottiin, kun Tahitissa ei tunnettu keittoastioita. Sitä varten tehtiin maakuoppa ja kuoppaan tuli, jolla kuumennettiin kiviä. Kun kivet olivat kyllin kuumat, niin valkea hajoitettiin, kuumat kivet peitettiin lehdillä ja lehtien päälle ladottiin kalat taikka liha ja näitten päälle uudelleen lehtiä ja kuumia kiviä. Vihdoin kaiken päälle kasattiin multaa, ja kun ravintoaineet näin saivat aikansa paahtua, niin olivat ne kypsyneet erittäin hyvänmakuisiksi. Juomana oli vesi, mutta toisin ajoin valmistettiin kuitenkin ava-ava-kasvin juurista jonkinlaista päihdyttävää juomaa, joka sekä valmistustapansa että makunsa puolesta oli eurooppalaisille vastenmielistä. Saarelaiset toisinaan joivat itsensä päihin ja tekivät silloin paljon tihutöitä.

Tahitilaisten huoneet olivat yksinkertaiset ja koruttomat, patsaiden kannattama katto oli palmunlehdistä koottu, seinät bambusta, varakkaiden talojen lattia matoilla peitetty. Mutta tahitilaiset oleskelivatkin huoneissaan ainoastaan yöt ja pahain säitten aikana. Joka kylässä oli suuri, puiden ympäröimä yhteinen maja, jossa kokoukset pidettiin. Leudosta ilmanalastaan huolimatta kaikki tahitilaiset kävivät puettuina. He kutoivat mulperi- ja leipäpuun kuoresta kolmenlaista kangasta. Kuta arvokkaampi mies, sitä enemmän hänellä oli vaatteita. Päässä pidettiin palmunlehdistä punottuja hattuja, joita jokainen osasi valmistaa. Erinomaisen kätevästi he kutoivat kauniita mattoja ja verkkoja, leikkasivat puusta somasti koristettuja ongenkoukkuja, simpukankuorista ja kivistä valmistivat helminauhoja, kovasta puusta jalomuotoisia kiilloitettuja aseita. Punaisista papukaijansulista sommiteltiin komeita sulkakoristeita, joita päälliköt ja papit käyttivät juhlatilaisuuksissa, ja muista höyhenistä lakkeja ja kypäreitä, jotka muistuttivat vanhain kreikkalaisten kypärämuotoa.

Cook ihaili saarelaisten veneitä, joita oli erikokoisia ja erimallisia eri tarkoituksiin. Suurimmat olivat sotiveneet, joitten keula ja perä oli hyvin korkea. Tavallisesti niitä oli kaksi rinnakkain kiinnitetty, metri väliä. Keulassa oli lava, jolla sotilaat seisoivat, ja melojain vieressä oli varamiehiä, jotka heti hyppäsivät kaatuneitten paikalle aukon täyttämään.

Perehtyäkseen paremmin saaren luontoon Cook veneellä purjehti sen ympäri. Hän huomasi siihen kuuluvan kaksi puoliskoa, joita yhdisti kapea kannas. Keskellä saarta kohoaa vanha tulivuori, jonka korkeus on 3000 metriä. Rantoja reunustavat korallisärkät, joihin sekä Wallis'in että Bougainville'n laivat olivat tuhoutua, mutta korallisärkissä on väljiä aukkoja ja ne ne muodostavat satamat. Saarella on melkoinen järvikin, joka muodostaan ja syvyydestään päättäen on entinen kraateri.

Kolme kuukautta Tahitissa vietettyään Cook lähti matkaan. Banks istutti sinne melooneja, oransseja ja muita etelänhedelmiä ja ne menestyivät erinomaisesti. Ennen lähtöä karkasi laivasta kaksi nuorta merimiestä, joitten aikomus oli ottaa saarelta vaimot ja jäädä sinne asumaan. Kun ei saarelaisia saatu muulla tavalla karkulaisia takaisin toimittamaan, niin Cook otti useita ylimyksiä panttivangeiksi, ja tämä keino vihdoinkin auttoi. Englantilaisten matkaan lähti Tupia-niminen nuori tahitilainen palvelijansa Tayotan kanssa. Tupiasta oli matkalla paljon hyötyä, koska hän mainiosti pystyi hoitamaan tulkin tehtäviä.

Ulietean juhlat.

Tahitista erottuaan kävi Cook naapurisaarissa, ja Ulieteassa viipyi enemmänkin aikaa laivan korjauksen vuoksi. Asukkaat olivat sielläkin erinomaisen ystävällisiä. Eräästä majasta Banks ja Solander tapasivat kolme niin kaunista impeä, etteivät he olleet ennen niitten vertoja nähneet. Asukkaat panivat vieraittensa kunniaksi toimeen tansseja. Eräs mies tanssi sooloa, päässään metriä korkea korupäähine, jolla hän teki kaikenlaisia naurettavia temppuja. Vielä suurempaa ihastusta herätti joukko naistanssijoita, joitten joukossa oli saaren ylhäisimpiä naisia. He kulkivat karkeloidessaan sivuttain, pitäen tarkkaan tahtia rumpujen mukaan, joita kaiken aikaa kovasti päristettiin. Sitten he alkoivat omituisesti pudistella itseään ja asetella vartaloitaan omituisiin asentoihin. Milloin he seisoivat rivissä toistensa takana, milloin kyykkivät kantapäillään, milloin lankesivat maahan kasvoilleen polvien ja kyynärpäitten nojalle. Varsinkin sormiaan he liikuttelivat uskomattoman nopeaan. Lähtiessään Ulieteasta Cook nimitti koko saariston »Seurasaariksi» Englannin tiedeseuran kunniaksi, joka oli ollut matkan alkuunpanija. Tämä nimitys on säilynyt näihin saakka.

Seurasaarien eteläpuolelta löytyi pieni Rurutu, mutta sitten ei moneen aikaan nähty maata, vaikka purjehdittiin aina 40:nnelle eteläiselle leveyspiirille saakka. Lintuja toisinaan nähtiin hyvin paljon. Keula käännettiin nyt länttä kohti ja lokakuun toisella viikolla 1769 saavuttiin Uuden Seelannin rannalle, jossa ei sen jälkeen, kun Tasman v. 1642 sen löysi, ainoakaan purjehtija ollut käynyt. Tasman oli tullut Pohjoissaaren länsirannalle, Cook löysi itärannan, valkoisen kalkkiaisrannan, jonka takaa sisämaasta kohosi korkeita vuoria.

Uusi Seelanti.

Uudessa Seelannissa ei tavattu yhtä ystävällistä väestöä kuin Seurasaarilla; sen asukkaat, maorit, olivat sotaisia, valmiina joka hetki hyökkäämään muukalaisten kimppuun. Monta kertaa he yrittivätkin, mutta ampuma-aseilla heidät verraten helposti saatiin pakenemaan. Heti ensi paikassa, jossa maihin mentiin, alkuasukkaat yrittivät anastaa laivaveneen ja pakenivat vasta, kun heidän johtajansa oli luodin lävistämänä kaatunut. Metsään lähteneet tiedemiehet laukauksen kuultuaan kiiruimman kaupalla palasivat veneelle, ja se olikin heidän pelastuksensa, sillä alkuasukkaitten kuultiin kovaäänisesti keskustelevan siitä, mihin toimiin olisi vieraita vastaan ryhdyttävä. Seuraavana päivänä hyökkäys uudistui veneen taas maihin yrittäessä, ja vaikka Tupia koetti heitä rauhoittaa vakuuttamalla, ettei heille mitään pahaa tehtäisi, niin oli heitä kuitenkin hyvin vaikea saada luottavaisina lähestymään. Tupian kieltä he kyllä hyvin ymmärsivät. Kun vihdoinkin joukko saarelaisia lähestyi, niin he ensi työkseen ehdottivat, että vaihdettaisiin aseita, ja kun valkoiset eivät siihen suostuneet, niin he koettivat äkkihyökkäyksellä ne ryöstää. Valkoisten täytyi kiiruimmiten peräytyä veneihinsä, eikä Cook harmikseen voinut saada heidän kanssaan aikaan ystävällisiä suhteita. Hän koetti sitten toista keinoa, anastaa väkisin pyydyksiltään palaavia kalastajia; Tämä onnistuikin: kahakan jälkeen, jossa neljä maoria sai surmansa, saatiin kolme nuorta miestä kiinni. Heille annettiin runsaat lahjat, jonka jälkeen heidät lähetettiin maihin runsaasti syötettyinä ja juotettuina. Mutta huolimatta siitä, että nämä sitten koettivat taivuttaa maanmiehiään ystävällisyyteen, eivät maorit luopuneet vihamielisyydestään, ja englantilaisten täytyi tyytyä heitä etäältä katselemaan. He olivat vielä kookkaampaa ja voimallisempaa kansaa kuin tahitilaiset, yllään puunkuoresta tehdyt vaatteet, miehillä sulkia solmuksi punotuissa hiuksissaan ja koko iho aivan täyteen tatuoituna. Korvissa killui kaikenlaisia leluja, toisilla oli nenäkin lävistetty sulkaa kantamaan.

Matkaa jatkettaessa tuli rannan mutkista tuon tuostakin merelle veneitä, joissa oli sotilaita täysissä tamineissa, ja keihäitään ja muita aseitaan heilutellen he uhkaavina lähestyivät laivaa, mutta pötkivät tavallisesti tykin pamahdettua pakoon. Eräässä paikassa tulivat asukkaat kuitenkin kauppaa tekemään, mutta saatuaan englantilaisten tavarat he kiireen kautta meloivat pois omia tavaroitaan antamatta ja veivät Tupian pienen palvelijankin. Heitä ammuttiin paikalla musketeilla, ja erään varkaista saatua haavan toiset hätäytyivät, niin että pikku Tayota pääsi mereen hyppäämään ja laivaan uimaan, johon hän varsin uupuneena saapui. Cook nimitti niemen Kap Kidnapperiksi (»Lapsenvarkaittenniemeksi»). Mutta Tayota pelastuksensa kunniaksi uhrasi jumalille ja heitti Tupian luvalla mereen kalan.

Pohjoisempana sitten tavattiin asukkaita, jotka olivat ystävällisempiä. Saatiin vereksiä kasviravintoaineita, jotka olivat toisia kuin Tahitissa, bataatteja, syötäviä juuria ja Uuden Seelannin pinaattia. Asukkaitten pääravintona kuitenkin näyttivät olevan kalat, simpukat ja äyriäiset, joita meressä oli hyvin runsaasti. Leipänä he käyttivät erään sananjalan juurta. Majat olivat sangen yksinkertaisesti rakennetut ja hatarat, mutta väestö oli sitä enemmän karaistunutta. Naiset eivät olleet yhtä kauniita ja miellyttäviä kuin Tahitin, mutta heidän äänensä oli kuitenkin sangen sulava. He maalasivat kasvonsa punaisiksi. He valmistivat Uuden Seelannin pitkästä pellavasta nuoria ja köysiä, verkkoja ja purjeita, jotka olivat paljoa lujempia kuin samanlaiset eurooppalaiset valmisteet. Aseina miehillä oli sotinuijat, tapparat ja keihäät, joita he käyttivät erinomaisen tehokkaasti. Metsissä oli papukaijoja ja muita lintuja, mutta kanalintuja puuttui kokonaan ja nelijalkaisia tavattiin vain rotta ja koira.

Marraskuun 6 p. tuli laivaan eräs ylhäinen vanhus, jolla oli useita maanmiehiään kerallaan, ja hän kertoi, että näitä rantoja usein ryöstivät pohjoisesta päin tulevat merirosvot, vieden naiset ja lapset mukanaan. Päällikköä kohdeltiin laivassa mitä parhaiten ja siitä hyvästä alkuasukkaat vuorostaan osoittivat valkoisille suurta vieraanvaraisuutta. Green ja Solander saattoivat tehdä muutamia retkiä ympäristöön ja ilokseen he löysivät 400 aivan uutta kasvilajia. Alkuasukkaat toivat laivaan semmoiset määrät makrillia, että niitä riitti suolata moneksi ajaksi. Green saattoi mitä edullisimmissa oloissa havaita Merkuriuksen poikkikulun. Muuan varkausrettelö, jossa nuori alkuasukas sai hengellään maksaa ahneutensa, oli vähällä tehdä lopun ystävyydestä, mutta tultuaan vakuutetuksi siitä, ettei heitä mikään vaara uhannut, maanasukkaat helposti unohtivat tapauksen. Tupia heille selitti, mikä rikos varkaus oli, ja he näyttivät selityksen ymmärtävän ja hyväksyvän.

Edelleen purjehdittaessa tavattiin sitten taas vihamielisiäkin alkuasukkaita. Eräässä kohdassa laiva oli merivirtauksen kantamana niin vähällä ajaa rantakalliolle, että se olisi kärsinyt haaksirikon, ellei viime hetkessä olisi tullut maalta päin tuulenpuuskaa, joka painoi sen merelle. Tupia, joka ei tiennyt vaarasta mitään, saattoi kaiken aikaa keskustella rannalle kokoontuneitten asukkaitten kanssa.

Purjehdittiin Pohjoissaaren pohjoiskärjen ohi ja alettiin hiljaisilla tuulilla ohjata sen länsirantaa etelää kohti. Kun saavuttiin korkean lumipeitteisen Egmont-vuoren näkyviin, niin laskettiin erääseen pieneen lahteen, jossa laiva kallistettiin ja pohja puhdistettiin. Kapteeni tiedemiesten keralla kalasti ja teki retkiä maalle. Metsissä he näkivät paljon lintuja, monenlaisia laululintujakin. Erään kasvin lehdistä alkuasukkaat valmistivat teetä, erään toisen kuoresta vaatteensa, jotka olivat karkean lammasnahkan kaltaisia. Tavattiin myös eräs perhekunta, joka parhaillaan söi ihmislihaa, ja niin oli saatu varma todistus siitä, että maorit olivat ihmissyöjiä. Sen he tunnustivatkin Tupialle, sanoen, että elleivät he syöneet vihollisiaan, niin nämä söivät heidät. Cook kävi eräässä kylässä, joka oli lähellä satamaa. Se oli varsinkin paikkansa vuoksi huomattava. Kylä oli nimittäin rakennettu kauniille, holvikaarena mereen pistävälle kalliolle ja linnoitettu vankalla paaluaidalla, niinkuin kaikkikin kylät Uuden Seelannin rannalla. Kylässä valkoiset otettiin mitä parhaiten vastaan ja heille näytettiin kaikki paikat.

Eräässä kohdassa oli risti, jota englantilaiset suuresti ihmettelivät, ja vielä suurempi oli heidän kummastuksensa, kun ristin sanottiin olevan kuolleitten muistoksi pystytetty muistomerkki. Matkaa jatkettiin sitten rannikkoa seuraillen edelleen, kunnes saavuttiin Kap Palliseriin ja oli purjehdittu koko Pohjoissaaren ympäri. Cook huomasi nyt, että saaria oli kaksi, ja kääntyi salmesta etelää kohti, purjehtiakseen Eteläsaaren ympäri vastakkaiseen suuntaan. »Endeavour» saapui vähitellen viileämpiin vesiin, joissa tavattiin valaita ja hylkeitä. Purjehdittiin Eteläsaaren itärantaa etelään päin, kunnes oli päästy saaren eteläpuolella olevan Stewart-saaren ympäri ja vastaan tuli niin iso aallokko, että voitiin varmaan päättää, että kauempana lännessä ei ole suurempaa maata. Suunta käännettiin taas kohti lauhkeampia vesiä ja seurailtiin Eteläsaaren länsirantaa pohjoista kohti. Tämä länsiranta on erinomaisen mahtava syvine vuonoineen ja lumivuorineen, joitten korkeimmat kukkulat kohoavat 3800 metriä yli merenpinnan. Salmen, joka erottaa toisistaan molemmat saaret ja jota Tasman ei huomannut, Cook nimitti Kuningatar Charlotan salmeksi, mutta se on myöhemmin saanut Cookista itsestään nimensä. Matkalla englantilaiset olivat tulleet vakuutetuiksi siitä, että Uuden Seelannin asukkaat ovat samaa sukujuurta kuin Tahitin ja Tyynen meren muittenkin eteläisempien saarien väestö. Sukulaisuutta todistaa sekä vanha perimätieto että kielien odottamattoman läheinen sukulaisuus. Cook olisi mielellään palannut kotimaahan Kap Hoornin tietä ja purjehtinut niin eteläistä reittiä, että kysymys etelämantereen olemassaolosta vihdoinkin olisi tullut ratkaistuksi, mutta laivan huono kunto pakotti luopumaan tästä aikomuksesta. Kun kuitenkin vielä oli kuuden kuukauden ruokavarat, niin päätettiin löytöjä jatkaa ja ohjata Uuden Hollannin itärannalle, joka oli jäänyt Tasmanilta tutkimatta. Maaliskuun 31 p. 1770 käännettiin keula Uuden Seelannin rannikolta länttä kohti ja viimeinen nokka, joka Eteläsaaresta nähtiin, sai nimeksi Cape Farewell (»Jäähyväisten niemi»).

Australian itärannalla.

Kun oli pari viikkoa purjehdittu ihanien säiden vallitessa, niin istahti laivan köysiin maalintunen, ja siitä arvattiin rannan olevan lähellä. Tavattiin nykyisen Viktoria-valtion itäkulma, matala, vihanta ja metsäinen aivan asumaton maa. Muutaman päivän kuluttua tosin nähtiin maanasukkaita, mutta nämä olivat niin arkoja, ettei heidän kanssaan millään tavalla päästy yhteyteen. Toisessa paikassa nähtiin rannalla enemmänkin alkuasukkaita, mutta nämä heiluttelivat niin uhkaavasti keihäitään ja heittokirveitään, että toiveet ystävällisten välien aikaansaamisesta olivat pienet. Ja tuskin olivat veneet maihin laskeneet, kun he tekivät hyökkäyksen, joka haulilaukauksilla torjuttiin. Ennen lähtöään he nakkasivat englantilaisia vastaan monta heittokeihästä. Lahden sivut olivat tämän rannikon maiksi harvinaisen kauniit ja hedelmälliset. Kauniista, mehevistä niityistään ja puistaan, joissa oli melkein kirsikan kaltaiset hedelmät, ynnä lukuisista luonnontutkijoille aivan uusista kasveistaan se sai nimeksi Botany Bay, joka sillä on vielä tänä päivänä. Mutta seutu ei enää ole erämaata, niinkuin Cookin aikana, vaan siinä kohoo nykyään Australian vanhin suurkaupunki, komea Sidney.

Jatkettiin sitten matkaa koillista kohti pitkin rannikkoa, nimitellen nokat ja niemet ja poikettiin silloin tällöin maihinkin, vaikka alkuasukkaitten pelko esti metsiin menemästä, kuinka palavasti Banks ja Solander sitä halusivatkin; he olivat jo selvillä siitä, että tämä maa luonnontieteen kannalta oli kaikkein merkillisimpiä. Paljon sekä kasveja että outoja eläimiä kuitenkin saatiin saaliiksi. Eräässä kohdassa luonnontutkijat kuitenkin kaikista varotuksista huolimatta tekivät retken metsän sisään. Se oli hyvin vaivalloinen pitkän, teräväkärkisen heinän vuoksi, jota maassa kasvoi. Ilma oli sääskiä täynnään. Metsät olivat akaasioita, eukalyptuspuita ja erästä puuta, jota nykyisin sanotaan »banksiaksi» juuri tämän Banksin muistoksi. Puitten oksilla oli valkoisten muurahaisten savipesiä, toisinaan hyvin kookkaitakin. Ilma oli perhosia täynnään, pensaat ja oksat niitten peitossa. Kalatkin olivat niin outoja, etteivät molemmat tutkijat tahtoneet silmiään uskoa. Niinpä eräästä paikasta tavattiin taimenen kokoinen kala kuivalla maalla. Pitkillä, voimakkailla rintaevillään se hyppi kuin sammakko.

Mutta rannikko oli sangen kuivaa ja vedensaanti vaikeaa. Seutu sai nimeksi Uusi Etelä-Wales. Purjehdus oli lukemattomien koralliriuttain vuoksi hyvin vaarallista, ja kauempana pohjoisessa »Endeavour» kerran oli vähällä joutua tuhon omaksi. Vain omituinen sattuma pelasti koko retkikunnan kaikkine tuloksineen, kokoelmineen joutumasta meren saaliiksi. Luotirihmaa tosin käytettiin uupumatta, mutta sen ilmoitukset olivat epäluotettavia, koska pohjamuodot vaihtelivat aivan jyrkin hyppäyksin, toisin paikoin saattoi olla niin vähän vettä, että laiva tuskin yli pääsi, ja paikalla taas aivan syvää. Eräälle tämmöiselle matalikolle laiva keskellä yötä tarttui ja jäi karin nokkaan kiinni laineitten heiteltäväksi. Tilanne oli ylen vaarallinen. Laiva oli korallisärkällä, joka oli puhkaissut pohjan, niin että kuutamossa jo nähtiin varakölin ja laudoituksen kappaleita uiskentelevan merenpinnalla, ja pahaksi onneksi karille vielä oli jouduttu vuoksiveden aikana, eikä ollut toivoa edes siitä, että veden kohotessa päästäisiin irti. Laivaa keventääkseen Cook antoi heittää mereen kuusi tykkiä, rautapainolastin, raskaita tynnöreitä ja kaikenlaista muuta tavaraa, mitä ilman voitiin toimeen tulla. Mutta se ei auttanut, laiva pysyi karilla ja aallot sitä keikuttelivat niin, että oli pelättävä aukon suurenemistaan suurenevan. Otettiin alas raakapuita ja tankoja, varppiankkurit soudettiin ulos, muut ankkurit niinikään, mutta vaikka merimiehet olisivat miten vivunneet laivaa kallelleen, ei se kuitenkaan lähtenyt karilta. Päivän valjetessa huomattiin, että oltiin kahdeksan meripenikulman päässä maasta, eikä ollut lähettyvillä ainoatakaan saarta, johon olisi voinut paeta, jos laiva halkeaisi. Viisikymmentä tonnia oli heitetty mereen, mutta »Endeavour» oli kohonnut vain puolentoista jalkaa. Onneksi oli jotenkin tyyni, muutoin laiva pian, olisi ollut rauskana. Se vuoti kuitenkin niin pahasti, ettei vettä kahdella pumpulla saatu poistetuksi niin nopeaan, kuin uutta virtasi sisään. Asema oli sangen arveluttava. Jos laiva karilta lähti, niin oli pelättävä, että se paikalla uppoisi, jos se taas karilla pysyi, niin aallot sen ennen pitkää runtelisivat rikki. Veneet olivat liian pienet, jotta niissä kaikki olisivat kerralla maihin päässeet. Laivaa vielä kevennettiin, ja kun sitten korkean vuoksiveden aika»a kaikki ryhtyivät pumppuihin ja releihin, niin se lähti karilta. Ja suureksi ilokseen haaksirikkoiset huomasivat, ettei se karilta päästyään vuotanut sen enempää kuin sillä ollessaankaan. Hetkeksi pelästys tosin valtasi joka miehen, kun vuotoveden mittaajan vaihtuessa uusi mittaaja ilmoitti veden nousseen puolentoista jalkaa lyhyessä ajassa, mutta se oli vain erehdys, joka johtui siitä, että mittaajat olivat alkaneet laskunsa eri paikasta. Laiva kuitenkin' vuoti niin, etteivät miesten voimat tahtoneet riittää veden päällä sitä pitämään, kunnes olisi löydetty mukava satama. Lääkäri Monkhouse silloin muisti hyvän keinon, jota hän oli nähnyt kerran ennen käytettävän. Hänen neuvostaan täytettiin eräs purje villalla ja kaikenlaisilla rievuilla ja upotettiin sitten vuodon tukkeeksi ja se auttoikin odottamattoman hyvin. Jonkun päivän päästä löydettiin pienen joen suistamosta satama, johon »Endeavour» voitiin viedä korjattavaksi. Kun se kallistettiin ja vuoto tutkittiin, niin huomattiin, että suurimpaan läpeen oli lohjennut suuri korallikallion möhkäle, joka oli jäänyt paikalleen senkin jälkeen, kun laiva oli karilta irtautunut. Sitä oli yksinomaan kiittäminen siitä, ettei laiva pohjaan mennyt.

Sillä välin kun laivaa korjattiin, päällystö ja luonnontutkijat ahkeraan metsästelivät ja kokoilivat ja Tupia näki eläimen, jota Banks hänen kuvauksestaan päättäen arveli sudeksi. Muutama päivä myöhemmin tavattiin toisia eläimiä, jotka takajaloillaan hyppien pakenivat tavattoman nopeaan. Ne olivat kenguruita, Australian suurimpia pussieläimiä, joita ei vielä silloin monikaan eurooppalainen liene nähnyt, vaikk'ei se enää ollutkaan aivan tuntematon. Tämän tienoon asukkaatkin olivat vähemmän arkoja kuin ennen tavatut ja valkoiset tekivät heidän kanssaan tuttavuutta. He olivat yleensä keskuläntiä kooltaan, iho noen karvainen tai ruskahtava, hiukset mustat, mutta eivät kiharat, ruumis toisin paikoin punaisella kirjailtu, jollakulla rinnassa valkoisia juovia. Kasvojen piirteet eivät olleet epämiellyttävät, hampaat olivat erinomaisen valkoiset, ääni sointuva ja pehmeä. Hyvää ystävyyttä ei kuitenkaan kestänyt kauan, sillä merimiesten kerran pyydystettyä kolme suurta kilpikonnaa maanasukkaat yrittivät anastaa ne väkisin, ja kun siitä ei tullut mitään, niin he vihapäissään poistuivat ja mennessään sytyttivät valkoisten leirin ympäriltä kuivan ruohon palamaan. Siitä tuli suuri kulovalkea, paja paloi, yksi teltoista vahingoittui ja koko joukko vähempiarvoista tavaraa joutui liekkien saaliiksi. Kulovalkea levisi joka suunnalle penikulmia ja varsinkin yöllä näky oli komea tulirintaman samotessa etäisiä vuoria.

Elokuun alussa »Endeavour» taas oli sellaisessa kunnossa että voitiin lähteä matkaa jatkamaan. Purjehdus oli siitä edelleenkin ylen vaarallista. Joka puolella oli koralliriuttoja ja kareja, ja kaksikymmentä päivää täytyi luodin olla yhtämittaa käynnissä, ennenkuin selvempiin vesiin päästän. Monta kertaa laiva oli vähällä kärsiä haaksirikon. »Endeavour» olikin näin monet ajat purjehtinut Australian itärannikon ja suuren Barrier-riffin, maailman mahtavimman korallisärkän väliä. Barrier-riff kulkee rannikon suuntaisesti noin 20—30 meripenikulmaa kaukana siitä, toisin paikoin etäämpänäkin, ja on enemmän kuin 1000 mailia pitkä. Rannan ja riutan välillä on vain 20—30 metriä vettä keskimäärin ja kareja tuhka tiheässä. Tässä pitkässä korallivarustuksessa on aukkoja aavalle merelle vain suurimpien jokien suulla, jossa veden suolapitoisuus on vähempi, niin etteivät korallit tule toimeen.