MAANTIEDE JA LÖYTÖRETKET IV

Kertomus siitä, miten maa on tullut tunnetuksi ja maantiede kehittynyt

Uusin aika

17.-vuosisadan alusta nykyaikaan (loppupuoli)

Kirj.

I. K. INHA

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1926.

SISÄLLYS:

Alkusanat.
Valoa pimeimpään Afrikkaan.
Henry Morton Stanley, Kongon tutkija.
Stanleyn retki poikki mustien maanosan.
   Veneretki Njansan ympäri. — Ugandan rannalla. — Stanleyn ja Mtesan
   kohtaus. — Vaarallinen äkkihyökkäys. — Retkikunnan matka Ugandaan.
   — Yö uppoavissa kanooteissa. — Juhla kuutamossa Njansan saarella.
   — Bumbirehin kurittaminen. — Niilin lähtö Njansasta. — Mtesa
   sodassa. — Stanley raamatun kääntäjänä. — Mtesa ja kristinusko.
   — Stanleyn sotajuoni. — Leirin palo. — Albert Njansaa kohti. —
   Beatrice-lahti. — Stanley Karagwessa. — Mfumbiro. — Kivu järvi. —
   Tanganjikalle. — Stanley purjehtii Tanganjikan ympäri. — Matkalla
   Njangveen. — Manjemassa. — Lualaba. — Njangvessa. — Arabialaiset
   kääpiöitten maassa. — Lualabaa laskemaan. — Aarniometsässä. —
   Stanley suostuttaa väkensä. — Vihamielisiä alkuasukkaita. —
   Ensimmäinen koski. — Markkinapaikat. — Kääpiö. — Taisteluja. —
   Stanley ryöstää kanootteja. — Tippu Tip kääntyy takaisin. —
   Sen-nen-neh! — Stanley-kosket. — Ankaria taisteluita. — Zaidin
   seikkailu. — Retkikunta verkossa. — Viimeinen Stanley-koski. —
   Kongolla. — Taistelu Aruwimin suulla. — Temppeli. — Kongon
   saaristoissa. — Vaihteeksi ystävyyttä. — Ikutu-ja-Kongo. — Uusia
   taisteluita. — Epätoivoinen taistelu Bangalassa. — Tshumbiri. —
   Viimeinen taistelu. — Stanley Pool. — Niskakosket. —
   Kalulu-putouksen uhrit. — Stanley vähällä tuhoutua. — Vaikea
   taivallus. — Puutetta. — Vaarallinen keskimatka. — Franck Pocockin
   kuolema. — Zingan putous. — Stanley Mbelon koskessa. — Riutunut
   retkikunta. - Isangilan putous. — Rommia, rommia!
Kongo-valtion perustaminen.
   Kansainvälinen Afrikan seura. — De Brazza Ogovella ja Kongolla. —
   Stanley palaa Kongolle. — Bula matadi. — Ensimmäinen höyrylaivamatka
   keskisellä Kongolla. — Stanley nousee Kongoa. — Arabialaiset
   vastassa. — Kongo-valtio. — Löytöretkiä.
Stanleyn retki Emin pashan avuksi.
   Aarniometsän uumeniin. — Mitä yön hiljaisuudessa tapahtui. — Myrsky
   aarniometsässä. — Ampiaiset. — Epätoivoinen tila. — Arabialaisia
   aarniometsässä. — Nälänhätä aarniometsässä. — Tie raivion poikki. —
   Aarniometsä aukeaa. — Metsästä päästäessä. — Huono vastaanotto. —
   Albert Njansa. — Fort Bodo. — Kääpiökuningatar. — Malleju. —
   Stanleyn ja Eminin kohtaus. — Stanley löytää Runsoron. — Masambonin
   sotatanssi. — Kamalaa ihmishukkaa. — Jälkijoukon synkkä kohtalo. —
   Stanley palaa Njansalle. — Kääpiöt varkaissa. — Nälänhätä
   aarniometsässä. — Kongon aarniometsä Stanleyn kuvaamana. — Kapina
   Eminin maakunnassa. — Matka merenrannalle. — Stairs Runsorolla. —
   Albert Edward-järvi. — Emin pashan lahti. — Emin pashan loppuvaiheet
   ja kuolema. — Eminin väki. — Stanleyn loppuelämä.
Afrikan jako ja myöhempi tutkimus.
Englanti valloittaa takaisin Itä-Sudanin.
   Omdurmanin tappelu.
Italialaisten yritys saattaa Abessinia valtansa alle.
   Aduan tuhoisa taistelu. — Somaliniemimaa.
Arabialaisten vallan murtaminen Kongon alueella.
Itä-Afrikka.
   Thomsonin matka Elgonille. — Meyer Kilimandsharolla. — Teleki ja
   Höhnel. — Kristinuskon alkutaistelut Ugandassa.
Etelä-Afrikka.
   Sota zuluja vastaan. — Rhodesia. — Baroteet. — Entinen‘saksan
   Lounais-Afrikka.
   Angola.
   Kammerun.
   Nigeria.
   Ashanti.
   Dahome.
   Madagaskar.
Pettymyksien maanosa.
Sinivuoriston poikki.
   Bass. — Ensimmäiset sisämaan tutkijat. — Evans löytää uusia jokia.
Oxley tutkit Macquarzen ja Lachlanin.
   Alkuasukkaita. — Lakeuksilla. — Pensastiheiköt. — Alkuasukkaita.
   — Uudelle retkelle. — Vaikeita matkoja. — Kaunis vesiputous. — Hume
   löytää Austraalian Alpit. — Murray.
Sturt Darlingilla ja Murraylla.
   Charles H. Sturt. — Pyörä kiertää akselia. — Sturt löytää Darlingin.
   — Mykkä todistaja. — Sturtin retki Murrayllc. — Jokimatka
   Murrumbidgeella. — Murray. — Taistelun uhka. — Odottamaton apu. —
   Darlingin suulla. — Sturt saavuttaa meren.
Mitchell jatkaa Murray-Darlingin vesistön selvittelyä.
   »Parturin» valeet. — Hukkayritys. — Tuhottu apuretkikunta. —
   Cunninghamin katoaminen. — Savumerkit ja tulivainot. — Ruton tuhoja.
   — Vihamielisyyttä — Uteliaisuutta ja varastelua. — Mitchell tutkii
   Darlingia. - Uhkaavia eleitä. - Alkuasukkaiden kalastustapa. —
   Verenvuodatusta. — Uusi retki Murraylle ja. Darliugille. —
   Verikosto. — Taistelun valmistuksia. — Raketin ihmeteko. — Taistelu.
   — Alkuasukkaitten sotajuoni. — Kylmä yö. — Onnellinen Austraalia.
Eyren retki Austraalian mutkan poikki.
   Forrens-järvellä. — »Suuren mutkan» ranta. — Hellettä, janoa, vilua.
   — Veden saanti. — Hietavaiva. — Janoa. — Toivoton veden puute. —
   Vettä! — Hätäkeino janoa vastaan. — Kastetta kootaan. — Murha. —
   Toivoton tilanne. — Tippa vettä. — Pelastuneet.
Ludvig Leichhardtin retki Austraalian luoteisrannalle.
   Hyökkäys leirin kimppuun. — Carpentaria lahden rantueeila. —
   Xrnhemin niemimaa. — Leichhardtin katoaminen.
Kennedyn retki Yorkin niemellä.
   Matkan vaikeudet. — Miestappo ja verikosto. — Retkikunnan
   nääntyminen. — Pelastus viime hetkellä. — Kennedyn murha.
»Austraalian kuollut sydän».
   Sturtin viimeinen retki. — Veden niukkuus. — Helle. — Kuivuus. —
   Erehdyttäviä merkkejä. — Vaikea aika. — Sade. — Kamalaa erämaata.
   — Erämaan asukkaat. — Janoa. — Kyyhkynen pelastajana. — Vettä!
   vettä! — Asuttu erämaan keidas. — Rajatonta hämmästystä. — Oudon
   heimon vieraina. — Coopers Creek. — Erämaan tuli.
Austraalian poikki etelästä pohjoiseen.
   Mac Donnell-vuoristo. — Chambersin pylväs. — Ayerin kallio. —
   Austraalian keskusta. — Alkuasukkaita. — Vihamielinen heimo. —
   Stuart kääntyy takaisin. — Uusi yritys. — »Stuartin aitapensas». —
   Kolmas retki. — Meri. — Manauksia.
Burke ja Wills.
Tutkimusretkiä Länsi-Austraaliassa.
   Grey.
   Gregoryt.
   Giles.
   John Forrest.
Nuoren Austraalian alkuvaiheet.
   Uusi Seelanti.
   Uusi Guinea.
Etelä- ja Keski-Amerikka.
   Guayana.
   Schomburgk. — Victoria regia. — Amatsonit. — Kuvakirjoituksia. —
   Roraima.
Amazonia.
   William Chandless.
   Brasilia.
   La Plata-maat.
Andit.
   Keski-Amerikka.
   Mexico.
Pohjois-Amerikka.
Kalliovuorien poikki Kaukaiseen Länteen.
   Lewisin ja Clarken retki Tyynelle merelle.
   Yellowstone-laakso. — Vedenjakajalla. — Columbia!! — Tyynen meren
      rannalla.
   Piken retket.
   Santa Fén reitti.
   Astoria.
   Long Kalliovuorilla ja Mississipin lähteillä
   Frémont, Lännen tienkävijä.
   Californian kultaryntäys. — Kartoittajat ja geologit. — Coloradon
   kanjoni.
Canada.
   John Franklinin retki Jäämeren rannalle.
   Nälän hirmut pohjan perillä. — Backin retki. — Deasen Simpsonin
      retket
   Karut maat.
   Labrador.
   Newfoundland.
   Alaska.
Pohjois-Amerikan intiaanit.
Ikuisen jään pohjola.
Retkiä Pohjois-Amerikan napasaaristoon.
   John Ross Baffinin lahdessa.
   Parry Lancasterin salmessa.
   110° L.P. - Talven vietto. — Rekiretkiä. — Kokokäännös. — Parryn
      toinen retki. — Eskimot. — Iligliuk. — Parryn kolmas retki. —
      Beechey. — Parry yrittää pohjoisnavalle.
   James Ross löytää magneettisen navan.
John Franklinin retkikunnan katoaminen ja etsiminen.
   Franklinin ohjeet. — Viimeinen viesti. — Kadonneita etsimään. —
   James Rossin turha retki. — Richardsonin retki. — Mooren retki. —
   Uusia avustustoimia. — Retkikunnat työmaallaan. — Jälkiä.
   Franklinin autio talvimaja löydetään. — Etsijät talvehtivat. —
   Amerikkalaisten kotimatka. — Rekiretkiä. — Tyhjin toimin kotia. —
   Raen retki. — Kennedyn retki. — Belcherin retkikunta. — »Isabel». —
   Tietoja Mac Cluresta. — Myrskyn tuhoja. — Bellot'in hukkuminen.
   Belcherin etsiskelyt. — Grinnellin maan muinaisjäännökset. — Kasvi-
   ja eläinkunta. — Napameri. — Belcher hylkää laivansa. — Kellet
   hylkää laivansa. — »Resolute» pelastetaan.
Luoteisväylän löytäjät.
   M' Clure toimii omin päin. — Eskimoita. — M' Clure Walesin prinssin
   salmessa. — Kauhun yö jäissä. — Talvenvietto. — Rekiretkiä. —
   Luoteisväylä! — M' Clure kiertää Banksin maan. — »Armon» lahdessa.
   — Pelastus. — Collinsonin seikkailut.
Franklinin retkikunnan kohtalo.
   Raen retki Boothia niemelle. — Ensimmäinen tieto Franklinin
   retkikunnan tuhosta. — Kadonneitten esineitä. — M' Clmtockin retki.
   — Eskimoita kuulustellaan. — Ensimmäinen vainaja. — Kivipyykkejä. —
   Kirjallinen viesti. — Synkkä löytö. — Franklinin retkikunnan vaiheet.
Jälkietsiskelyitä Franklinin retkikunnan tuhon seuduilla.
   Hall jatkaa etsintää. — Eskimoitten tietoja viimeisistä eloon
   jääneistä. — Schwatka etsii laivain kirjoja. — Crozierin leiri.
   — Schwatkan johtopäätökset. — Napatalven hirmut. — Eskimon
   isänmaanrakkaus. — Amundsenin huomioita.
Smithin salmesta napaa kohti.
   Kanen retki.
   Talvimajaan. — Rekiretkiä. — Sula napameri? — »Advance» jäätynyt
   kiinni. — Laiva hylätään.
   Hayesin retki.
   Harhanäköjä.
   Hallin retki.
   Pohjoisennätys. — »Jumalan kiitoksen satama». — Rekiretki. — Hallin
   kuolema. — Paluumatka. — Kauhun yö. — Haaksirikkoisten jäämatka. —
   Talven vietto jäälautalla. — Kamalia aikoja hajoavilla jäälautoilla.
   — Äärimmäisessä hädässä. — Pettymyksiä ja pelastus. — »Polariksen»
   kohtalo. — Tulokset.
   Naresin retki.
   Uusi englantilainen yritys päästä navalle. — Talvisatama jäämeren
   rannalla, — Rekiretket. — Markham napameren röykkiöissä. —
   Rekiretkiä Grönlantiin. — Epätoivon taistelu. — Rekiretkiä Grantin
   maalle. — Tulokset.
Arktisen tutkimuksen klassillinen maa.
   Tiedemiesten retkiä. — Otto Torell. — Torellin retki v. 1861. —
   Nordenskiöldin johtama retki. — »Sofian» retki. — Nordenskiöldin
   retki vv. 1872—73. — Koillismaan poikki. — Huippuvuorien fossiilit.
Grönlanti.
   Hans Egede.
   Muinoinen Eystribygd. — Scoresbyt itärannikolla. — Graah.
   Saksalaisten retket Grönlannin itärannikolle.
   Koldeweyn retki. — Frans Josefin vuono.
   Grönlannin maajäätikkö.
   Paars. — Nordenskiöld maajäätiköllä. — Nansenin hiihtoretki
      Grönlannin poikki.
   Itävaltalaisten retki Frans Josefin maalle.
   Kohtalokas päivä. — Kammon talvi. — Maata. — Frans Josefin maa. —
   Toinen talvi. — Payerin rekiretket. — Jäätikön halkeamassa.
Eteenpäin koillisväylällä.
   Kara-meri. — Nordenskiöldin matka Jenisseille. — »Prövenin»
   paluumatka. — Nordenskiöldin venematka Jenisseillä. — »Ymerin» retki.
»Vega» purjehtii koillisväylän.
   Waigatshilla. — Jenissein ajopuut. — Jalmal. — Aasian pohjoisin
   nokka. — Umpimutkassa. — Napameren harhanäöt. — Taimyrin niemimaan
   rannalla. — Ljahowsaari. — Kolyman suulla. — Ensimmäiset tshuktshit.
   — Tshuktshien vieraina. — Onkilon kansa. — Tshuktshit. —
   Porotshuktshit. — Joulu. — Tshuktshi ja hänen poronsa. — Kevät. —
   Vapautuksen sanoma. — Itäniemi. — Alaskan rannalla. —
   Lawrence-saarella. — Beringin saarella. — Japanissa. — Vegan
   miehistöä juhlitaan.
Kansainväliset navanympärysasemat.
Greelyn retkikunta Grinnellin maassa.
   Yritys napaa kohti. — Lockwood Grönlannin pohjoisrannalla. —
   Grinnellin maan sisäosissa. — Retkikunnan urhea paluumatka. —
   Nälkäleiri ja nälkäkuolema. — Pelastus.
De Longin retki. »Jeannetten» tuho.
   Napaa kohti. — Uusia saaria. — Laiva uppoaa. — Bennettin saari.
   — Lenan suistamossa. — De Longin kuolema.
Fridtjof Nansen ja »Framin» matka.
   »Jeannetten» esineitten matka napameren poikki. — Nansenin
   suunnitelma. — Uuden Siperian saarilla. — Jännittäviä hetkiä. —
   Tieteelliset työt. — Hyökkäys napaa kohti. — Paluumatka. — Talvimaja
   Frans Josefin maalla. — Tuho tulla. — Ihmisiä! Pelastus. — »Framin»
   loppumatka.
Uudempia retkiä Amerikan napasaaristossa.
   Otto Sverdrup löytää uusia maita. — Amundsen purjehtii luoteisväylän.
Rynnäköitä napaa kohti.
   Abruzzin herttuan retki. — Zieglerin varustamat retkikunnat. —
   Andréen ilmapalloretki. — »Jermak» Jäämerellä.
R.E. Peary, pohjoisnavan valloittaja.
   Pearyn ensimmäinen retki Pohjois-Grönlannin poikki. — Uusia
   yrityksiä. — Peary palelluttaa jalkansa. — Ensimmäinen yritys navan
   saavuttamiseksi. — Uusia turhia yrityksiä. — Tuima, mutta turha
   yritys. — Viimeinen yritys. — »Monf on kummaa matkalla». — Vilutar
   hymyilee Pearylle. — Lippuparaati navalla. — Napa syvällä merellä.
   — Mies menetetty. — Riemu raikuu. — Cookin nuhjailut.
Uusin Grönlannin tutkimus.
   Scoresbyn vuonossa. — Frans Josefin vuonossa. — Mylius Erichsenin
   kirjallinen retkikunta. — Grönlannin koillisniemi. — Mylius
   Erichsenin tuho. — Rasmussen Luoteis-Grönlannissa. — Uusia retkiä
   Grönlannin poikki. — Kochin retki.
Muut napamaat.
   Huippuvuorilla.
   Ruotsalais-venäläinen astemittaus.
   Frans Josefinmaa.
   Novaja Zemlja.
   Uuden Siperian saaret.
Arabian aavikoiden salaisuudet.
   Wahhabilaiset. — Ali bei. — Seetzen. — Burckhardt. — Sadlier
   Nedjdissä. — Asir. — Arnaud Maribissa. — Englantilaiset Omanissa.
   — Kaukonäkö Dahnan hieta-aavikoille. — Hadramaut. — v. Wrede
   Hadramautissa. — Shammar. — Yrjö Aukusti Wallin. — Wallinin
   ensimmäinen matka. — Wallinin toinen matka. — Burton midianilaisten
   maassa. — Snouck Hurgronje. — Kaaba. — Pyhiinvaellus Mekkaan. —
   Halévy. — Glaser. — El Hasa. — Palgrave. — Doughty. — Huber ja
   Euting. — Teiman kivi. — Bluntit. — Guarmani. — Pelly. Arabian
   maantiede matkustajain kuvauksien mukaan.
Sisä-Asian vuoristoissa, erämaissa ja ylängöillä.
Intia XlX:llä vuosisadalla.
   Matkoja Intiasta länteen. — Gangeen lähteet. — Manning Lhasassa.
   — Himalaja. — Pundiitit. — Pamit. — Amu-darjan lähteet.
Vambery Turkestanissa.
Venäjän valloittaa Khivan, Bukharan ja Kokandin.
Przevalshi Tarimin syvänteessä ja Tibetissä.
Maailman korkeimmassa maassa.
   Hucin ja Gabet'n matka. — Careyn ja Dalgleishin matka. — Rockhill.
   — Pevtsov. — Bower. — Bonvalot. — Dutreuil de Rhins. — Littledale.
   — Sven Hedin.
Sven Hedin Pamirissa, Itä-Turkestanissa ja Tibetissä vv. 1894—1897.
   Alain poikki talvikelillä. — Talvinen Pamir. — Kara-kul. —
   Musta-atalle. — Vuorijättiläisen rinteellä. — Kashgariin. —
   Kirgiisien bajga. — Pieni Kara-kul. — Uusia hyökkäyksiä
   Mustag-atalle. — Kashgarjoen varrella. — Erämaan kangastuksia.
   — Erämaan järviä. — Taklamakanin hiekoissa. — Kuolonhiljaisuuden
   koti. — Janokuolema hieta-aavikolla. — Tamariski. — Metsä. —
   Khotan-darja. — Jälleen Pamirissa. — Jarkent. — Khotan. — Borasanin
   muinaislöydöt. — Hietaerämaan rauniokaupunki. — Kerija-darja. —
   Villikameeli. — Tarim. — Lop-nor. — Venematka Lopin järvillä ja
   Tarimilla. — Lop-norin sokkeloissa. — Keidastie. — Pohjois-Tibet.
   — Ensimmäiset mongolit. — Tsaidamin räme. — Tanguutit.
Sven Hedinin retki Tarimin syvänteeseen ja Tibetiin vuosina 1899—1902.
   Lauttamatka Tarimilla. — Dastarkhaneja Tarimilla. — Tarimin
   kartoitus. — Tarimin tiikerit. — Takla-makanin poikki. — Bajirit. —
   Rauniokaupunki. — Tarimin vanha uoma. — Lop-norin vanha uoma. —
   Ördek, 514. — Ördekin löytö. — Uusi järvi. — Musta myrsky. — Paarmat
   ja sääsket. — Tibetissä. — Aidat. — Matkan vaikeudet. — Eläimistö.
   — Tibetin solissa. — Kullanhuuhtomoita. — Pyhiinvaeltajat. —
   Takaisin Lop-maahan. — Lou-lan. — Lhasaa kohti. — Lhasan tiellä.
   — Tie pystyyn.
Sven Hedin tutkii Transhimalajan vuosina 1906—1908.
   Vaikeita matkoja. — Ensimmäiset rettelöt. — Vedenjakajalla. —
   Tsangpon laaksossa. — Brahmaputran lähteet. — Manasarovarin pyhä
   järvi. — Myrskyssä pyhällä järvellä. — Langaktso. — Pyhä
   Kailas-vuori. — »Leijonan kita». — Uudelle retkelle salapuvussa.
   Transhimalaja.
Lhasan valloitus ja Tibetin entisyys.
   Jokhang. — Potala. — Juhlat. — Lhasa ja sen kauppa. — Tibetin
   entisyys.
Itä-Turkestanin muinaismuistot.
Aasian reunamaat.
Taka-Intia.
   Konstantinos Phaulkon.
Khmerien entinen kulttuuri.
De Lagréen ja Garnierin tutkimusretki Mekongillä.
Löytöretkiä Burmassa.
   Siam.
   Ranskan Indo-Kiina.
   Katsaus Taka-Intian tutkimukseen.
Malaijisaaristo.
Kiina.
Jään, vilun ja myrskyn maanosa.
Bellingshausenin retki Antarktikan ympäri.
   Uutta maata. — Uusia maita.
Pyyntimiesten retkiä.
   Weddellin retki. — Biscoe. — Balleny.
Dumont D'Urvillen retki.
   Dumont D‘Urville. — Adélien maa.
Wilkes purjehtii maansa kunnian vuoksi.
   Charles Wilkes. — »Peacockin» seikkailu. — Uusia maita. —
   Wilkes'in maa.
James Ross löytää Antarktikan ihmeet.
   James Ross. — Kerguelenin saarella. — Rossin meri. — Kap Adare.
   — Viktorian maa ja sen alpit. — Etelänavan portinvartijat. —
   Barrierjäätikkö. — Uusi retki etelään. — Myrskyssä ahtojäissä. —
   Kuningas Edward VII:n maa. — Kauhun yö. — »Erebus» ja »Terror»
   kolmannella matkallaan.
Antarktikan uudempi tieteellinen tutkimus.
   »Challenger». — Pyyntiretkiä. — Ensimmäinen etelänapayö. —
   Borchgrevink Viktorian maassa ja Barrier-jäätikkö.
Englantilainen »Discovery»-retkikunta.
   Barrier-jäätikköä etelään. — Jääylänkö.
Muiden kansain retkiä.
   Saksalainen retkikunta. — Ruotsalaiset Länsi-Antarktikassa.
   — Charcot. — Bruce Weddellin meressä.
Shackletonin retki vuosina 1907—1909.
   Käynti Erebus-vuorella. — Erebuksen kraatteri.
   Etelänaparetki.
   Beardmore-glasieeri. — Etelänapaylängöllä. — Viimeinen hyökkäys.
   — Takaisin navan kynnykseltä. — Taistelu elämästä ja kuolemasta.
   Magneettisen etelänavan löytö.
   Napaylängöllä. — Magneettisella navalla.
Etelänavan valloitus.
   Scottin retkikunnan tuho.
   Scott navalla, napa jo valloitettu. — Paluumatka. — Taistelu ja
   kuolema. — Retki pingviinien pesimäsijoille. — Pohjoisosasta. —
   Kamala talvenvietto. — Viimeinen palvelus.
Amundsenin retki etelänavalle.
Saksalaisten retki Weddellin merelle.
Hirmutuiskur kodissa.
   Australialaisten retki Adelie-maahan. —, Myrskyisellä rannikolla.
   — Mawsonin onneton retki. — Jäätikön nielemä. — Uupumuksesta kuollut.
   — Kaksintaistelu valkoisen kuoleman kanssa. — Marssi magneettiselle
   navalle. — Retki merenrantaa pitkin. — Länsiosasta. — Kamala
   leiripaikka. — Rannikkoretkikunta. — Denmanin glacieri. — Jonesin
   retki. — Tulokset.
Antarktika.
Viime vuosien retkeilyjä.
Shackletonin toinen etelänaparetki.
   Sankarillinen veneretki.
Pohjoisnaparetkiä.
Edistyksiä Arabiassa
Afrikka.
Brahmaputra-Tsangpon uoma Himalajan poikki.

ALKUSANAT.

Kirjoittaessani tämän osan, joka on »Maantieteen ja löytöretkien» viimeinen, on minulla yleisten tietokirjain lisäksi ollut käytettävänäni seuraavat teokset:

  R. Brown, The Story oF Africa and its Explorers.
  Daniel Bruun, Afrika.
  G.F. Scott, the Romance oF Australian Exploring.
  Ch. Morris, heroes of Discovery in America.
  A.W. Greely, handbook of Arctic Discoveries.
  F.A. v. HWllwald, Im Ewigen Eis.
  S. Günther, A. v. Humboldt.
  Daniel Bruunin esitys pohjoisnapatutkimuksista.
  D.G. Hogarth, The Penetration of Arabia.
  H. Clifford, Further India.
  H.R. Mill, The Science of the South Pole.

Stanleyn, Hedinin, Pearcy, Shackletonin, Scottin ja Mawsonin matkakertomukset ynnä Nordenskiöldin kertomus »Vegan» matkasta.

Teos on paisunut näin laajaksi, koska tarkoitukseni on enemmän ollut helposti luettavan ja kiinnosiavan, kuin tosiasioita esittävän teoksen kirjoittaminen.

Esitys maantieteen kehityksestä, ja varsinaisista tieteellisistä retkistä jälkeen yhdeksännentoista vuosisadan alun on täytynyt jättää pois sekä siitä syystä, että kirjani on paisunut niin laajaksi, että myös alaa käsitteleväin teosten puuttumisen vuoksi.

Maantiede on yhdeksännentoista vuosisadan alusta kehittynyt niin valtavasti joka suuntaan, että sen kehityshistoria vaatii oman teoksensa.

Hakemistossa ovat vain löylöretkeilijäin nimet jotenkin täydellisesti mainitut. Maantieteellisiä nimiä olen siihen ottanut vain mikäli ne välittömästi edustavat maantuntemuksen laajenemista.

Saateltuani löytöretkihistorian tällä osalla päätökseen haluan vielä mainita muutamia täydennyksiä, jotka olen jälkeenpäin selville saanut. Ne koskevat maanosamme vanhimpia, historiallisia ja esihistoriallisiakin aikoja, osalta myös keskiaikaa.

I osassa sivulla 10 on mainittu Gutien maa, jolla sanotaan tarkoitetun Armeniaa. Mieleeni juolahti, että siinä ehkä tapaisimme »goottien» vanhimman maininnan. Sen mukaan mitä myöhemmin olen lukenut gutun kansasta, joka, hallitsi Assyriaa noin v. 2500 e.Kr., se tuskin kuitenkaan saattoi olla sama kansa kuin pohjolan gootit — gutua pidetäänkin nykyjään seemiläisenä kansana.

Mutta toiselta puolen osoittavat Skandinaavian muinaislöydöt, että pohjolassa jo hyvin varhaisina aikoina on ollut sangen kehittynyt sivistys. Tämä seikka itsessään jo viittaa siihen, että pohjolalla myös on täytynyt olla yhteyttäkin etelän sivistysmaitten kanssa. Yleensä on otaksuttu tämän yhteyden olleen kaupallista laatua, mutta on se myös voinut johtua valloitusretkistä. Jo roomalaisten aikana mainittiin svealaisten suuria laivastoita (I, s. 206), joita varmaankaan ei huvin vuoksi pidetty, mutta sitä paitsi oli pohjan miehillä Suomen lahden eteläpuolelta myös avoinna jokireitit aina vanhan maailman sydänosiin saakka. Dnjepr varsinkin tarjosi vapaan matkan, koska sen rannoilla tuskin saattoi olla niin voimakasta asutusta, että se olisi voinut estää suurella joukolla kulkevaa jokilaivastoa. Etelä-Venäjän arot olivat myöhään uuden ajan viimeisille vuosisadoille saakka kuljeskelevain arokansain hallussa ja osan vuotta jokireitit sen vuoksi olivat aivan vapaat. Dnjeprin suusta ei ollut soutuveneillä vaikea päästä Tonavaan, eikä Tonavasta Thrakiaan, Makedoniaan ja Adrian meren rannoille, taivaltamalla lyhyitten maakannasten poikki. Semmoisen retken muistoa ehkä ovat jo pronssikautiset kalliopiirrokset, joita on tavattu Etelä-Ruotsista, Dnjeprin varsilta ja Pon varsilta Italiassa. Pon yläjuoksulta ei ollut pitkä taival Välimeren rannalle.

Jos pohjolan kansat tätä tietä käyttivät, olivat varmaan Itämeren maakunnat niiden vallan alaiset ja luultavaa on, että niissä oli heimolainen asutuskin. Siihen viittaa niiden nimistökin. Sopisi siis odottaa, että esimerkiksi Herodotoksen historiateoksessa tapaisi ne mainittuina Skyytian kansain joukossa. Budinit ja agathyrsit voisivat hyvinkin olla germaaneja, neurit taas, jotka »käärmeet» (drakar) (I, 63) ajoivat maastaan, saattoivat olla slaaveja. Heidän nimessään tuntuu piilevän Dnjeprin nimi, joten lienevät asuneet tämän joen rannalla. Ehkäpä itse skyyttienkin joukossa oli germaaneja. Herodotoksen kertomus skyyttien sotajumalasta käy hyvin yhteen Eddan tietojen kanssa Vidar jumalasta.

Miks'eivät pohjan miehet olisi voineet olla mukana jo Troian sodassa, arvelin. Eddan mainitsema »Ida vallen», jolla aasat rakensivat temppeleitä, ja oppivat takomaan, voisi olla Troian kenttä, eikä mikään ihanteellinen »ahkeruuden kenttä», joksi se on käsitetty. Eddan kuvaus ensimmäisestä sotatappelusta, mitä milloinkaan oli tapeltu, voisi olla muisto Troian sodasta. Odin, joka heitti keihästä, olisi silloin Troian Zeus, s.o. fryygialaisten Attis, ja Gullveig jumalatar, »kolmekertaisesti syntynyt», joka roviolla poltettiin temppelissä, ehkä tarkoittaisi Troian palladiumia, Pallas Atheenan, »Tritogeneian», puista kuvaa. Voisi ajatella, että Iroialaiset mieluummin polttivat palladiuminsa, kuin jättivät sen kreikkalaisille.

Mutta mahdollista on myöskin, että, pohjan miehet ovat olleet mukana jollain myöhemmällä sotaretkeltä, esimerkiksi kimmeriläisten mukana, kun he seitsemännen vuosisadan keskivaiheilla e.Kr. samosivat Vähään Aasiaan ja hallitsivat sitä satakunnan vuotta, tehden edelleen sotaretkiä Palestiinaan saakka. Nimistä on päätetty kimmeriläisten olleen iraanilaista kansaa, mutta se ei estäisi, etteikö heillä mukanaan olisi voinut olla pohjan miehiä. Profeetta Hesekiel mainitsee Gogin, joka kävi valloitusretkellä Palestiinassa saakka ja jonka sotajoukkoon myös kuului Ros-kansa. Eikö tämä liene ollut sama Rusin kansa, josta Nestorin kronikan mukaan Novgorod sitten sai hallitsijansa, toisin sanoen pohjolan skandinaaveihin kuuluva heimo.

Vähässä Asiassa asuessaan nämä valloittajat tutustuivat Fryygian uskontoihin ja myös Foinikian ja Palestiinan, ja omaksuivat ne. Fryygian kuulusta jumal-äidistä, Kybelestä eli Frygiasta, tuli Eddan Frigga ja ehkä Freijakin, Attiksesta Odin ja Ottar, Baalista Balder, Astarte Innannasta Balderin puoliso Nanna, ukkosen jumalasta Hadadista, joka surmaa Baalin, Eddan Hod, joka ampui Balderin. Samoin kuin Foinikiassa Baalin ja Astarten kuvat työnnettiin merelle palavassa laivassa, samoin pohjolan sadussa Balder surman saatuaan Nannan kanssa kannetaan laivaan, joka sitten poltetaan.

Erikoista huomiota ansaitsevat aasat, joista Eddassa kerrotaan, että he Idan lakeudella rakensivat temppeleitä, kuten »Voluspa» runossa sanotaan (lainaus Braten ruotsalaisesta käännöksestä):

Asarne möttes på Idavallen timrade höga tempel och altar: smedjor byggde, smycken gjorde, skaffade sig tänger och skapade verktyg.

Kreikkalainen eepillinen runoilija Hesiodos, joka eli kahdeksannella vuosisadalla e.Kr., mainitsee, Pliniuksen säilyttämän tiedon mukaan, että »Idan daktylit» olivat ne, jotka Kretassa opettivat sulattamaan ja karkaisemaan rautaa. Kretassa nämä haltiat liittyivät Rhean palvelukseen, Vähässä Aasiassa Kybeleen palvelukseen ja niistä näyttävät aasat perineen tämän taidon, joka varmaan näytti sotaisista pohjanmiehistä kaikkia -muita tärkeämmältä.

Asmund on Skandinaavian saduissa raudan valmistaja ja K. Krohn otaksuu suomalaisen kansanrunon Osmosen ja Kalevaisen, jonka Lönnrot on Aino-runossa vaihtanut Väinämöiseen, johtuvan hänestä. Yllä kerrotun valossa tekisi mieli luulla, että myös juutalaisten Asamoneus ja makkabealaisten, s.o., vasaramiesten suku, jonka esi-isä Asamoneus oli, kuuluu samaan käsiteheimoon, ja ehkäpä vielä »kylfingit» ja »kolbjaagitkin», joista Islannin ja Venäjän vanhat tarustot ovat muiston säilyttäneet. Foiniikialaisten Eshmun, elinvoiman jumala, muistuttaa Thoria.

Vähästä-Aasiasta karkoitettuina rosit näyttävät asettuneen Thrakiaan siksi hallitsevaksi ylimysluokaksi, josta Herodotos mainitsee, ja joka epäilemättä oli eri kansallisuuttakin kuin varsinaiset thraakialaiset.

Herodotos kertoo Ihraakialaisten Salmoksis (toisilla vanhoilla kirjailijoilla Samolksis) eli Gebeleizes haltijasta, jonka luo getat lähettivät airuita siten, että heittivät valitsemansa -miehen keihäänkärkiin, joissa hän heitti henkensä. Haltijan otaksuttiin asuvan maan alla huoneessa. Mieleeni johtui, että tämä muistutti Väinämöisen tietoa Vipusessa käynnistä, jonne

yksi olisi juoni juostaksesi miesten tapparain teriä, toinen torkutellaksesi naisten nieklojen neniä.

Vipusen nimen todella voisi otaksua johdetuksi sanoista vi = pyhättö ja bo = asua: se joka asuu pyhätössä.

Teiman kivessä (Maant. ja löytör. IV, s. 430), jonka Huber ja Enting löysivät Teiman keitaasta, Midianin takamaasta, Arabiassa, on kuvattuna Salm-jumala ja hänen allaan hänen ylimmäinen pappinsa, jonka nimi vastaa Salmoksista. Kahdenkertainen pyhättö, jossa he asuvat, on hyvinkin samanlainen kuin abessinialaisten liitonarkki. Erehtymättä voinee otaksua, että tämä Salm on juutalaisten Jahve Shalom ja Thraakian Salmoxis siis sama kuin juutalaisilla Jahven ylimmäinen pappi, toisin sanoen Mooses. (Gebedizes nimen alkuosa, joka on sama kuin arabian »gebel» vuori, muistuttaa sekä Mooseksen kuolemaa ja hautausta Pisgan vuorella että hänen lainsäädäntötointaan Sinain vuorella. Midianin maastahan hän apeltaan sai opetusta kansansa sisällisten olojen järjestämiseksi.) Skandinaavian muinaistarustossa on Freyr, joka myöskin haudattiin maanalaiseen huoneeseen ja jonka uskottiin siinä edelleen elävän, hänen vastineensa. Ja -meidän Sampomme kirjokansineen (Salmin asunto) voisi vastata liitonarkkia, jonka kannen niinikään tiedämme olleen kauniisti kirjaillun. Näyttää siltä, kun aasoilla olisi ollut mukanaan liitonarkki takaisin pohjolaan samotessaan ja ehkä lakitaulutkin kultaan piirrettyinä, vaikka nämä taulut hukkuivat, kuten Völuspassa lauletaan. Jahvea itseään palveltiin Thraakiassa Sabazius nimellä, joka ei ole mikään muu kuin Zebaoth, sotajoukkojen johtaja. Klassillisessa kirjallisuudessa hän siksi mainitaankin — häntä muutoin palveltiin Roomassakin jo paljon ennen kuin kristinusko sinne levisi. Mutta pohjan miehet sekoittivat Jahven palveluksen Fryygiassa Kybeleen ja Attiksen palvelukseen hurjine menoineen, ja tästä sekoituksesta kreikkalaiset muodostivat Dionysoksen palveluksensa.

Lienevätkö pohjanmiehet sitten Thraakiasta tuoneet mukanaan Väinämöisen laulunkin? Kreikkalaiset siellä saivat Orfeuksen, eikä myyteistä ole vaikea löytää heimouspiirteitä.

Pohjolan germaaneilla näyttää Thraakiasta Moldaun ja Puolan kautta olleen yhtämittainen kansayhteys Itämeren rannoille saakka, mutta sitä paitsi he olivat vallanneet Donin suistaman ja Kaukason välisen maan, vanhan Kolkkiin eli Aian, ja sieltä käsin saapui Odinin ja aasain palvelus pohjolaan, kuten Snorre Sturlason kertoo Ynglingasaagassa. Viro näyttää aluksi olleen kultin päämaa — Rääveli-nimi on yksi Odinin nimiä — sieltä se kulki Saksaan ja Skandinaaviaan. Silloin purki jo Neva Laatokan vedet Suomenlahteen.

Jordanes, jonka lyhyt supistelma itägoottien kuninkaan Theodorik Suuren ministerin Cassiodoruksen historiateoksesta on säilynyt meidän aikoihimme, kertoo itägoottien sekä sotineen Dareiosta vastaan, käyneen Aasiassa valloitusretkillä jo Assyrian mahtiaikoina, että, olleen mukana Troian sodassakin. Ainakin osaksi tämä käsitys johtuu vanhain klassillisten lähteitten väärinkäytöstä, mutta se perustuu myös goottien vanhoihin sankarirunoihin, jotka ulottuvat sangen kauas muinaisuuteen. Ainoastaan pohjolaa koskevista, tiedoista voimme olla varmat, että ne olivat goottien itsensä säilyttämiä. Niissä mainitaan heimon alkukotina se maa, jossa Vagus suunnattomasta järvestä lähtien purkaa aallokkaana vetensä mereen. Vagus ei voi olla muu kuin Vuoksi, joka siis vielä purkautui Suomen lahteen, kun gootit heimolaistensa vandaalien ja gepidien keralla lähtivät liikkeelle, kulkien ensin Göölan maalle ja sitten Itämeren itärannalle. Vaihtelevain kohtaloiden jälkeen he vihdoin koituivat siihen osaan Skyytiaa, jota sanoivat Oiumiksi ja joka näyttää olleen juuri kreikkalaisten Aia. Jos lähtö tapahtui noin 1000 e.Kr., niin saattoivat he kylläkin jo ottaa osaa kimmeeriläisten sotaretkeen Vähään-Aasiaan. Samaan aikaan, jona heidät Vähästä-Aasiasta karkoitettiin, alkoi pohjolassa rautakausi.

Nämä ovat vain hajanaisia pääpiirteitä, niistä uusista seikoista, joita avarammalta uralta löytyy. Klassillista kirjallisuutta, näiden johtojen mukaan seuloen ja muinaistieteen apuun turvautuen voidaan tietojamme pohjolan suhteista Välimeren itäpään vanhoihin sivistysmaihin varmaan paljon laajentaa moneen suuntaan.

Tilanpuutteen vuoksi täytyy minun tekemästäni vaatimattomasta alusta jättää suuri osa mainitsematta, mutta pohjolan kansain keskiaikaisista suhteista kaukaiseen länteen sallittanee minun vielä lausua muutama sana.

Tiedot Viinimaan löydöstä perustuvat Punaisen Eirikin saagaan ja n.s. »Flateyar bokiin», joka sisältää Islannissa säilyneitä muistitietoja (I, s. 237). Näitä molempia lähteitä on mahdoton saada sopusointuun. Tutkijat ovat tulleet siihen johtopäätökseen, että Eirikin satu on luotettavampi, kuten luonnollista onkin, koska se on suoranaisen perintätiedon säilyttämä. Flateyar saaga, joka on kulkenut Islannissa suusta suuhun, on tosin säilyttänyt paljon kuvaavia yksityisseikkoja, mutta tapausyhteys on sekaantunut.

Että niin todella on, sen osoittaa Eirikin sadun tarkka soveltuminen maantieteellisiin oloihin.

Palatessaan Viinimaa-matkaltaan Grönlantiin Karlsevni sai käsiinsä alkuasukkaita, joiden viittauksista hän älysi ulkona meressä olevan sillä kohdalla suuren maan, jota hän ei kuitenkaan päässyt itse näkemään, eikä se maa voinut olla muu kilin Newfoundland. Tämä saari oli Karlsevnille siis tuntematon, eikä siis Leifkään liene sitä nähnyt. Jos tämän oletuksen perustuksella koetamme luoda itsellemme kuvan Pohjois-Amerikan varhaisimmasta löytöhistoriasta, huomaamme Punaisen Eirikin saagan sangen hyvin soveltuvan maantieteellisiin tosiasioihin.

Saagan tiedon mukaan Leif Norjasta Grönlantiin palatessaan ajautui niin kauas etelään, että hän siellä tapasi viiniköynnöksiä, uhkeita metsiä ja kylvämättä kasvavaa vehnää. Hän oli siis ajautunut Newfoundlandin ohi ehkä Bostonin seuduille tai sitäkin kauemmaksi. Aavalta valtamerellä hädin tuskin pelastuttuaan hän ei tietenkään nyt mielellään eronnut rannasta, vaan seurasi sitä matkatessaan pohjoista kohti Grönlantiin. Näin hän tuli kiertäneeksi St Lawrence lahden eikä nähnyt Newfoundlandista muuta kuin kapean pohjoisniemen, josta ei voinut arvata sen olevan osa suurta maata. Labradorin rantaa ja sen jälkeen Baffinin maan rantaa hän purjehti edelleen pohjoista kohti, kunnes tuli jääkenttiä vastaan, joitten turvissa hän saattoi kulkea Baffinin lahden poikki Grönlantiin.

Leifin veli Thorstein, joka sitten isänsä Eirikin kanssa lähti löydettyä maata tutkimaan, päätti luultavasti purjehtia sinne Grönlannista suoraan veljensä osoitusten mukaan. Mutta Grönlannista myötäisellä tuulella lähdettyään hän luultavasti lähempänä Läbradoria kohtasikin länsituulen — länsituulet ovat Amerikan itärannalla vallitsevat — joka ajoi hänet ulos Atlantille, niin että hän lopulta oli lähellä Irlantia.

Thorfinn Karlsevni, joka lähti Viinimaahan uutta siirtokuntaa perustamaan ja siis vei paljon väkeä, karjaa ja tavaraa mukanaan, ei voinut antautua samanlaiseen epävarmuuteen, vaan purjehti Viinimaahan samaa väylää, jota Leif oli kulkenut tullessaan. Hän tuli siis ensin Baffinin maahan, jonka hän nimitti Hellulandiksi, koska rannalla, oli hyviä laakakiviä talonrakennukseen — Grönlannissa talot rakennettiin laakakivistä — vaikka se muutoin olikin mitätöntä maata. Labradorin Karlsevni kutsui Marklandiksi, metsämaaksi, ja sen rantaa St. Lawrence-lahden pohjaan purjehdittuaan laski lahden poikki Uuteen Skotlantiin, jonka pohjoiskärki, Kap Breton, on hänen Kjalarnesinsä. Rantaa hän edelleen purjehti Fundy-lahteen, joka on saagan Straumfjord, ja vietti talven jollain tämän lahden saarella, koska talvi lahden pohjassa oli liian ankara karjalle, kuten se todenteolla onkin. Kuinka kauas hän täältä etelään purjehti, sitä lienee mahdoton tarkkaan arvata, mutta mahdollisia on, että hän kävi Carolinassa saakka.

Newfoundlandiin Grönlannin norjalaiset näyttävät vasta myöhemmin tutustuneen. Luultavasti se on se »Frislanti», jonka keskiaikaisilla kartoilla tapaamme kaukana valtameressä.

Islantilaisen Sigurd Stefanssonin kartta v:lta 1590 on yllä olevan käsityksen kanssa sopusoinnussa.

I. K. Inha.

VALOA PIMEIMPÄÄN AFRIKKAAN.

Henry Morton Stanley, Kongon tutkija.

Livingstonen löydöt olivat herättäneet kautta maailman mitä suurinta mielenkiintoa Afrikan sisäosien tutkimiseen, ja hänen sortumisensa menestyksen kynnyksellä oli omiaan yhä kärjistämään näitä harrastuksia. Livingstonen hautauksen jälkeen sen vuoksi paljon puhuttiin siitä, että olisi lähetettävä joku toinen saattamaan vainajan työtä päätökseen. Asia kiinnitti etenkin Stanleyn mieltä, joka oli hänelle viimeisen avun vienyt. Hän ilmoitti »Daily Telegraph» lehden omistajalle Edward Lawsonille haluavansa lähteä Lualaban jatkoa tutkimaan, ja mainittu sanomalehtipohatta ehdotti Gordon Bennettille, »New York Heraldin» omistajalle, että molemmat lehdet yhdessä kustantaisivat tämän retken. Bennett suostui ja Stanley ryhtyi viipymättä toimeen. Tuskin olisikaan voitu uskoa tehtävää tarmokkaammalle, kokeneemmalle ja kyvykkäämmälle miehelle.

Henry Morton Stanley oli syntynyt Walesin Denbighissä v. 1840. Hänen oikea nimensä oli John Rowlands. Tuskin hän oli täyttänyt kolmatta ikävuottaan, kun hänen isänsä, köyhän pienviljelijän poika, kuoli, ja pieni John sukulaistensa toimesta ensin annettiin maanviljelijäin luo hoitolaiseksi ja seitsenvuotiaana jonkinlaiseen köyhäinkotiin, josta hän kuitenkin huonon kohtelun vuoksi karkasi. Oleskeltuaan sitten milloin minkin köyhän sukulaisensa luona ja oltuaan kauppa-apulaisenakin John Rowlands lähti merille ja saapui passaripoikana New Orleansiin v. 1859. Siellä eräs Henry Morton Stanley niminen kauppias hankki hänelle toimeentulon ja mielistyi häneen siihen määrään, että otti hänet omaksi pojakseen. Kun kasvatusisä kuitenkin äkkiä kuoli jättämättä jälkisäädöstä ottopoikansa hyväksi — uusi nimi oli hänen ainoa perintönsä — täytyi tämän luopua kauppa-alalta, jolle hän oli antautunut. Orjasodan syttyessä hän ensin taisteli etelävaltain armeijassa, joutui sotavankeuteen, mutta pääsi vapaaksi, kun muutti puolta, ja kävi sotaan pohjoisvaltain kannattajana. Keskellä sotaa hän kävi kotikylässään Walesissa, mutta siellä äiti karkoitti köyhän, huonosti puetun poikansa kotoaan, ja tämä tapaus jätti sangen syvät jäljet hänen tunteelliseen luonteeseensa. Yhdysvaltain laivastossa hän kunnosti itseään uimalla kerran puolen kilometriä kiinnittämään köyden anastettuun höyrylaivaan kymmenen tykin luotituiskussa. Sodan jälkeen hän oleskeli länsivaltioissa kirjeenvaihtajana ja herätti huomiota eloisilla kuvauksillaan. Kirjeenvaihtajan ammatti pian toi hänet valtameren tällekin puolelle. Hän koki sitten monenlaisia seikkailuja, oli Vähässä Aasiassa rosvojen vankina, Amerikassa mukana sotaretkellä intiaaneja vastaan ja vihdoin »New York Heraldin» kirjeenvaihtajana sillä sotaretkeltä, jonka englantilaiset vv. 1867—68 tekivät Abessinian negusta Teodoria vastaan. Stanley toimitti lehdelleen tiedon neguksen pääkaupungin Magdalan valloituksesta, ennen kuin edes virallinen viesti tästä tärkeästä tapauksesta ennätti lähimmän sähkölangan päähän, ja tämä sanomalehtimies-suurtyö se etenkin kiinnitti häneen »New York Heraldin» omistajan huomion. Stanley lähetettiin Kreetaan, jossa paraillaan riehui kapina, sieltä Espanjaan, joka niinikään oli sisällisen sodan jaloissa. Barcelonan verilöylyssä hän oli vähällä menettää henkensä vähän ennen sitä, kuin Gordon Bennett nuorempi v. 1869 kutsui hänet Parisiin ja lähetti hänet Livingstonea etsimään. Palattuaan tältä retkeltä hän v. 1873 oli »Heraldin» kirjeenvaihtajana Wolseleyn johtamalla sotaretkellä Ashantia vastaan.

Tämä lyhyt selonteko miehen elämästä osoittaa, että hän oli monen vaaran ja koetuksen karkaisema, kun hän v. 1874 lähti suurelle löytöretkelleen mustien maanosan poikki. Sitä paitsi hän oli erittäin perusteellisesti valmistanut itsensä tutkimalla kaiken kirjallisuuden mitä Afrikasta siihen aikaan oli olemassa.

Stanleyn retki poikki mustien maanosan.

Stanleyn oli nyt helpompi varustaa Sansibarissa retkikunta kuin ensi kerralla, sillä auliiden, väelleen jakamiensa palkintojen johdosta hän, oli edelliseltä matkaltaan hyvässä muistossa. Marraskuun 13:ntena 1874 hän, 356 henkeä johdossaan, lähti matkaan. Mukanaan oli hänellä kappaleina kuljetettava, Espanjan ketripuusta rakennettu vene, »Lady Alice». Kolme eurooppalaista, molemmat veljekset Pocock ja Fred Barker, oli lähtenyt hänen apulaisikseen.

Stanley oli matkallaan päättänyt saada selville muutakin kuin Lualaban juoksun. Niilin suurin lähdejärvi, Viktoria Njansa, oli vielä tarkemmin tutkimatta. Speke oli sen nähnyt vain muutamasta kohdasta ja muutoin täydentänyt sen ääriviivat arabialaisten ja maanasukkaitten kertomuksen mukaan. Hänen vastustajansa, Burton etupäässä, väittivät paikalla olevankin monta järveä, ja v. 1873 t:ri Schweinfurthkin julkaisi suurta huomiota herättävän kartan, jossa Viktoria Njansan paikalla on monta pienempää järveä. Tämän ristiriidan selvittämisen Stanley otti ensi tehtäväkseen.

Kulkien ensin vähän pohjoisempana kuin yleinen karavaanireitti, Wamin laaksoa, Ugogoon, Stanley sieltä paljon vastuksia kokien ja väkeä menettäen tautien, nälänhädän ja karkauksien kautta kääntyi pohjoista kohti, saavuttaakseen Njansan eteläpään. Toinen Pocock veljeksistä kuoli kuumeeseen. Kun Turu maassa täytyi levittää kastuneita kankaita kuivumaan, herättivät ne asukkaitten himoja ja syntyi tuimia taisteluita, joissa retkikunta menetti viisikolmatta miestä. Sen sijaan se saattoi ryöstää itselleen runsaasti ruokavaroja. Maisemat olivat kuivia, aromaisia, mutta lähempänä Njansaa oli savanneja, joilla oli erinomaisen runsaasti kaikenlaista riistaa. Usukuman rehevissä viljelysseuduissa mustat kantajat väleen unohtivat kärsimyksensä ja epätoivoiset kapinahankkeensa. Helmikuun 17:ntenä 1875 retkikunta saapui Usihaan, josta Viktoria Njansan rantamaisemat alkoivat. »Usihasta alkaa mitä kaunein, idyllisin seutu, joka päättyy vasta Viktoria Njansan luona. Seudulle ominaisten salaperäisten harmaakallioitten huipuilta saa nauttia näköjään äärettömän taivaanrannan sanomattomasta viehätyksestä. Joka puolella leviää valtavan laaja maisemapiiri, joka on täynnään omituisia, yksinäisiä kukkuloita, mahtavia rapautuneita, särmäisiä kallioita ja maasta pistäviä vuoren nyppylöitä. Näiden välissä kohoilee ja laskee pitkäveteisissä aalloissa vihanta niitty, jolla tuhansia nautoja kulkee laitumella pieniin parviin hajautuneina.» Lisäksi tässä kauniissa maassa oli erinomaisen vieraanvarainen väestö. Hullunkurisen väärinkäsityksen johdosta tosin oli jossain vähällä syntyä tappelu, kun asukkaat kuulivat hoitajaansa kaipaavan aasin kiljuvan — rosvopäällikkö Mirambolla oli ollut eräällä retkellään aasi mukanaan — mutta kun väärinkäsitys selvitettiin, muodostuivat suhteet sitä herttaisemmiksi. Vihdoin tuli näkyviin Viktoria Njansan rannaton ulappa kuin lakeus sulaa hopeata ja kantajat puhkesivat riemuissaan lauluun ajatellessaan levon ja runsauden päiviä, jotka nyt odottivat kovia kokenutta väkeä.

    »Laulakaa, oi ystävät, jo päättyi matka:
    Suurella äänellä laulakaa, oi ystävät, suurelle Njansalle.
    Kaikki laulakaa ja ääneensä laulakaa, oi ystävät, laulakaa
                                             suurelle järvelle;
    Luokaa takaisin maihin katse viimeinen, sitten järveen kääntykää.

    »Kauan on siitä kuin maastanne lähditte,
    Luota vaimojen, lasten, veljein ja ystäväin;
    Sanokaapa, oletteko nähnyt tämän kaltaista vettä,
    Siitä kuin suurelta suolamereltä lähditte?

    »Huomenna msungu vahvistaa meidät voimallisiksi
    Lihalla ja oluella, viinalla ja viljalla.
    Sitten hyppelemme ja leikimme päivät pitkät
    Ja syömme ja juomme ja laulamme ja leikimme.»

Kuoro:

    »Siis laulakaa, oi ystävät, jo päättyi matka:
    Suurella äänellä laulakaa, oi ystävät, suurelle järvelle.»

Veneretki Njansan ympäri.

27:ntenä retkikunta marssi Speken lahden eteläpuolella olevaan Kagehyin kylään, jossa se erään arabialaisen toimesta sai osakseen ystävällisen vastaanoton. Kagehyistä tuli retkikunnan siihen asetuttua joksikin aikaa tärkeä paikka. Joka puolelta tuli maanasukkaita kauppaa tekemään. Njansan saarilta tuotiin kuivattua kalaa, idästä maniookkia ja kypsiä banaaneja, etelästä härkiä, lännestä kuokkia, rautalankaa, suolaa, bataatteja ja jamsia. Suostuteltuaan paikkakunnan päällikön lahjoilla Stanley pani kuntoon veneensä, »Lady Alicen», otti siihen eväitä ja kauppatavaroita, valitsi kymmenen merimiestä ja perämiehen — kaikki pelkäsivät matkan hirmuja, niin ettei kukaan vapaaehtoisesti ilmoittautunut — ja lähti sitten tämän valtavan järven ympäri purjehtimaan. Se oli joka suhteessa erinomaisen urhea retki, sillä vene ei ollut kuin 12 metrin mittainen. Oli maaliskuun 8 p., kun tämä muistettava »periplus» alkoi.

Eräästä lahdesta Stanley sai oppaaksi kalastajan ja miesten mieli tästä suuresti ilostui. Seuraavana päivänä puhkesi kuitenkin luoteen kulmalta myrsky ja »maisema kävi nyt sanomattoman hurjaksi. Lähdimme rannasta ja olimme pian raivoisain luonnonvoimain hirveässä melskeessä. Tuuli kiidätti meitä kuohuvien aaltojen yli, 'Lady Alice' lensi kuin opettamaton varsa ja vihuri suomi aaltoja kuohuksi ja vaahdoksi, joka lensi miesten ja veneen yli. Vähän purjeen riekaletta meillä vain oli levällään ja ajelimme avuttomina tuulen mukana.» Stanleylle olivat nyt hyödyksi hänen merimieskokemuksensa. Sään tyynnyttyä kuvastuivat komean Speken lahden jylhät vuoret ja metsäiset kummut rasvatyyneen vedenkalvoon ja soutajat pian unhottivat ensi pelästyksensä. Maalisk. 11 p. »Lady Alice» yritti poiketa erääseen lahteen lepäämään, mutta sen karkoitti käden käänteessä parvi virtahepoja, jotka suu ammollaan hyökkäsivät sitä vastaan. Veneen täytyi ankkuroida muutaman kilometrin päähän rannasta, sillä yhteentörmäys virtahepojen kanssa olisi saattanut käydä tuhoisaksi. Speken lahden tarkkaan kierrettyään Stanley purjehti väkirikkaan Ukerewe saaren ohi, jonka vain kapea matala salmi erottaa manteresta. Sen rannoilla nähtiin sekä virtahepoja että suunnattoman paljon krokotiileja. Irangaran saarien luona koko järvi avautui näkyviin, »laajana ja aavana kuin valtameri». Kalastajat väittivät, että järven ympäri purjehdukseen menisi kahdeksan vuotta.

Mannerrannan edustalla oli paljon kallioluotoja, jotka tähän aikaan vuotta olivat melkein asumattomat. Ranta oli niin lahtien uurtama, että sen tutkiminen vaati mitä suurinta tarkkuutta. Niemet enimmäkseen kohosivat vedestä jyrkin kallioin, jotka vuoriselänteinä juoksivat maan sisään. Sisämaan mäillä ja laaksoissa maa yleensä näytti sangen hedelmälliseltä ja taajaan asutulta. Yöllä vasten maaliskuun 18:nnetta äkkimyrsky oli särkeä veneen jyrkkiin kallioihin, joitten alta se oli suojaa etsinyt, ja suurella vaivalla Stanley sai sen pelastetuksi. Toisin paikoin kalastajat kovin nauroivat soutamista, jota he eivät olleet ennen nähneet; heidän mielestään melominen oli paljon parempi kulkukeino. Peräsintä he ihmettelivät, mutta kun »Lady Alicessä» nostettiin purje, meloivat he kauhistuneina pakoon.

Rannikko kävi nyt paljon vuorisemmaksi ja autiommaksi ja asukkaat kertoivat takamaan olevan kuivaa ja autiota; siellä oli muka semmoisiakin vuoria, joiden huipuista nousi savua ja tulta. Takamaassa asuivat villit masait. Järven koilliskulmassa vesi muuttui keltaisen ruskeaksi ja Stanley päätti jonkin suuren joen laskevan sinne. Sitä hän ei kuitenkaan löytänyt eikä pitkälle maan sisään pistävän Kavirondo lahdenkaan suuta, jonka saaret verhosivat. Speke oli sen piirtänyt karttaansa kuuleman mukaan, Stanley jätti sen kartastaan aivan pois. Virtahepoja oli täälläkin paljon, ja ne olivat yhtä vihaisia kuin Speken lahdessakin.

Maaliskuun 23:ntena »Lady Alice» oli taajaan asutun rannikon edustalla ja Stanley kävi ankkuriin lähelle rantaa, päästäkseen väestön kanssa puheisiin. Se olikin olevinaan ystävällistä, mutta toden teolla Stanley oli joutua vaaralliseen väijytykseen. Purjeineen »Lady Alice» nopeaan jätti jälkeensä tämän vaarallisen paikan, mutta seuraavana aamuna se törmäsi vedestä nousevan virtahevon selkään, joka antoi sille semmoisen sysäyksen, että purjehtijat luulivat aluksen kappaleiksi hajoavan. Sukellettuaan virtahepo nousi veneen peräpuolella pinnalle ja karjui suurella äänellä kiukkuaan, mutta nopea vene livisti kiiruimman kautta pakoon. Järven koilliskolkassa asukkaat pitkien puheitten jälkeen suostuivat myymään vihanneksia ja lampaan. Pohjoisrannalla oli paljon ja suuria saaria, eikä »Lady Alice» voinut tunkeutua salmiin, niinkuin Stanley olisi suonut. Kanootit olivat tällä puolella erittäin sirotekoisia.

Eräänä iltapäivänä lähestyi melkoinen kanootti, jonka juopunut väki härnäili vieraita keihäillään, linkoili heidän ylitseen kiviä ja osoitti niin ilmeistä tappelun halua, että Stanley ampui hänen ylitseen lentäneen kiven suuntaan muutamia revolverin laukauksia. Siitä miehet niin säikähtivät, että suin päin hyppäsivät veteen ja uivat minkä pääsivät rantaa kohti. Kun heidät naurulla ja hyvillä sanoilla saatiin palaamaan, yhtyivät hekin nauruun ja matkivat revolverin laukauksia: »bum, bum, bum». Paikalle saapui muitakin veneitä ja kun joukkoa karttui, niin se myös kävi rohkeammaksi ja uhittelevammaksi. Kun Stanley ei suostunut tulemaan heidän kuninkaansa luo, rupesivat he uhkailemaan, jonka vuoksi Stanley oli suostuvinaan. Hän käski nostamaan ankkurin ja käymään airoihin käsiksi. Sitten hän käski suuntaamaan ulapalle päin villien kuuden kanootin seuratessa. Kun oli soudettu kolmisen sataa metriä, käski Stanley äkkiä nostaa purjeet, ja nopeana ja uljaana »Lady Alice» kiiti kanoottien ohi villien suurimmaksi ihmeeksi ja hämmästykseksi.

Väestön huomio ja vihamielisyys alkoi olla huolestuttava, kun ei tiedetty, mistä voitiin etsiä suojaa, mistä saada ruokaa.

Aurinko oli juuri laskemaisillaan ja tuntikauden purjehdittuaan Stanley jälleen antoi laskea ankkurin. Tuuli tyyntyi, paksuja pilviröykkiöitä alkoi taas nousta idästä päin, järvi oli rasvatyyni ja pilkkopimeä peitti maan, metsät ja vuoret. Pian alkoi pilvistä puhjeta salama toisensa jälkeen ja alkoi riehua niin raju äkkimyrsky, että vene oli vähällä upota, ja pilvistä kaatui suunnaton raesade. Ilma jäähtyi 16 1/2 asteeksi C., salamoita säestivät niin ankarat ukkosen jyrähdykset, ettei Stanley koskaan muistanut niiden vertoja kuulleensa. Miehet ammensivat vettä veneestä, minkä suinkin kukin ennätti, muutoin sade olisi sen täyttänyt. Vene oli ankkurissa, mutta ajautui järvelle päin. Kaksi tuntia kesti rajuilmaa, jonka jälkeen Stanley antoi soutaa erääseen saareen lämmintä ruokaa keittämään ja läpimärkiä vaatteita kuivaamaan. Seuraavana päivänä ilma jälleen oli mitä ihaninta ja onneksi tavattiin ystävällisiä maanasukkaitakin, joilta lasihelmillä saatiin ostaa runsaasti ruokatavaroita. Ihastuneina veneväen ystävällisestä käytöksestä alkuasukkaat kestitsivät heitä palmuviinillä ja seurasivat purtta kanooteillaan hyvän matkaa, laulaen ja huutaen ilosta.

Viktoria Njansan pohjoisranta on täynnään korkeita niemiä, syviä lahtia ja saaristoja, joten ei Stanley tietenkään voinut sitäkään kartoittaa kuin suunnilleen. Maisemat ovat sillä puolella, samoin kuin länsirannikonkin saaristoissa, erinomaisen kauniit, jota vastoin koillisrannikko oli lakeata ja paljasta. Korkeimmat vuoret ja yleensä jylhimmät maisemat ovat itärannalla.

Uvuman kauniilla ja rehevällä rannikolla asukkaat koettivat houkutella »Lady Alicen» väijytyksiin, lähestyen ensin ystävinä ja linkoillen sitten kiviä sen päälle. Kun tämä ei auttanut, soutivat he sotaveneillään järvelle ja koettivat sulkea purrelta tien, piirittäen veneen niin läheltä, että pako jo näytti mahdottomalta. Stanley ampui laukauksen ilmaan, jolloin veneet väistyivät vähän kauemmaksi, heittäen sitten keihäänsä, jotka purren miehistö vältti laidan taa kumartaen, ja ilkkuen näyttelivät varastamiaan helmiä. Stanley tarttui nyt pyssyyn, ampui miehen sieltä, toisen täältä ja lopuksi räjähtävillä luodeilla pari kanoottia puhki. Tämän jälkeen »Lady Alice» sai vapaasti jatkaa matkaansa Napoleonin lahteen, josta Niili alkaa, muodostaen Speken löytämän Riponin putouksen.

Ugandan rannalla.

Niilin niskasta alkoi taajaan asuttu hymyilevä Uganda, jonka saaristojen kautta retkikunta nyt souteli edelleen. Vastaanotto oli heti mitä ystävällisintä ja kaikkialla valkoista miestä tervehdittiin Mtesan ystävänä. Muuan nuori päällikkö laati pidot vieraitten kunniaksi ja lähetti paikalla Mtesalle tiedon heidän tulostaan. Samalla hän ilmoitti ei laskevansa heitä maasta pois, ennenkuin oli saanut Mtesan vastauksen. Lyhyin päivämatkoin »Lady Alice» siis jatkoi retkeä, tätä vastausta odotellen, ja kaikkialla vastaanotto oli valitun kohtelias. Keskellä erästä lahtea tuli vastaan kuusi Mtesan kanoottia, joiden juhlapukuinen päällikkö polvea notkistaen toi Stanleylle hallitsijan kutsun saapua hänen leiriinsä — hän oli sitä varten nimenomaan tullut lähemmäksi järveä, sillä hänen äitinsä oli nähnyt unen, että järveltä oli saapumassa valkoinen mies. Stanley suostui poikkeamaan ja pidoista pitoihin kävi retki edelleen. Nuokkuvien ruovostojen paartamilta rannoilta alkaen korkeimpien vuorien huipuille saakka maa oli vihantaa. Vaaleanviheriän matete puun lehtipuku oli somana vastakohtana monenlaisten viikunapuiden tummemmalle vihannuudelle, banaanin silkinkiiltoista latvusta kattoivat tamarindin vaalean lehdistön soutelevat oksat ja karjasta rikkaitten laidunten tumman viheriät peitteet ulottuivat vaarain laelle saakka. Vapaina, sekavina jonoina maalaukselliset vuoret reunustivat tätä maisemakuvaa, missä paisuen uhkeiksi ja kyrmyniskaisiksi, missä helmaansa sulkien rehevän banaanilehdon, missä rohkeasti kohoten jyrkiksi kalliohuipuiksi tai leviten korkeiksi pöytämiksi.

Stanleyn ja Mtesan kohtaus.

Kun Stanley seuralaisineen oli noin kolmisen kilometrin päässä Usawarasta, näkivät he tuhansiin nousevan ihmisjoukon viettävällä maalla. Veneen lähestyessä ammuttiin pyssyillä. Ranmalla oleva kansa oli asettunut kahteen riviin, rummuilla, lipuilla, huudoilla ja pyssynlaukauksilla valkoista miestä tervehdittiin. Ugandan pääministeri ensin puhutteli vierasta, jolle tuotiin mitä auliimmat ruokavarat, jota varten oli rakennettu erikoinen siisti maja, ja vasta kun Stanley oli syönyt, vietiin hänet Mtesan puheille. Stanley oli aivan hämmästynyt juhlallisesta vastaanotosta, ja seuraavat tapaukset osoittivat, että hän osasi pysyvästikin voittaa Mtesan ystävyyden. Iltapuolella valkoisen miehen kunniaksi pidettiin laivastokatselmus ja Stanley hallitsijan pyynnöstä hämmästytti kaikkia ampumataidollaan. Tämän jälkeen Mtesa lähti pääkaupunkiinsa, jonne oli kahden tunnin matka, ja Stanley seurasi hänen mukanaan. Siellä hän tapasi eversti Linant de Bellefond'in jonka eversti Gordon oli lähettänyt Khartumista tutustumaan Mtesaan ja hänen maahansa. Eversti Linant aikoi palata Ugandasta takaisin Khartumiin, mutta matkalla bari-neekerien maassa sai surmansa.

Mtesa tahtoi käyttää tilaisuutta laajentaakseen tietopiiriään niin paljon kuin suinkin vieraansa avulla ja kyseli häneltä kaikki maailman asiat, jopa usein esittäen aivan ongelmiakin, mutta Stanley osasi kaikkiin kysymyksiin vastata niin sattuvasti, että hän saavutti Mtesan täyden luottamuksen ja suosion.

Stanley ei kuitenkaan voinut tällä kerralla jäädä Mtesan hoviin pitkäksi aikaa, hänen täytyi päättää ympäripurjehduksensa ja rientää leirissä odottavan retkikuntansa luo. Mtesan kutsumuksesta hän kuitenkin lupasi koko joukkonsa keralla palata takaisin, jos Ugandasta lähetettäisiin kanootteja sitä noutamaan. Stanleyn mukana lähtikin Magassa, eräs Mtesan päälliköistä, joka kuitenkin pysytteli kaukana perässä. Kaksi alapäällikköä ja 50 miestä vain kulki hänen mukanaan.

Ugandan rajalla laski järveen Niilin suurin lähdejoki, Karagwesta tuleva Kagera, joka kuitenkin oli niin vuolas, ettei Stanley voinut sitä nousta veneellään. Heti rajan toisella puolella asukkaat rupesivat vihamielisiksi, karkottaen Stanleyn rannaltaan pienelle saarelle, joka kuitenkin luonnonkauneutensa ja suomansa levon kautta runsaasti korvasi, mitä hän karkoituksen kautta menetti. Saaressa olevan vuoren kukkulalta oli mitä ihanin näköala.

»Pyhäpäivän tyyneys lepäsi idässä, pohjoisessa ja etelässä järvellä aina siihen saakka, missä sininen taivaankansi ja puhdas, hopeakirkas vesi yhtyivät, ja niiden välistä rajaa verhosi kevyt harsomainen auer, joka ehdottomasti sai minut ajattelemaan iäisyyttä. Majesteettisenä kohosi kaakossa Alice-saari ja muutama maili kauempana samassa suunnassa Bumbireh saaristo. Lännessä oli aivan edessäni parin mailin päässä Usongoran ylänkömaan pitkäveteinen kalliorinne, jonka hitaasti kohoavaa lakea alati vihanta banaanipuu ryhmittäin verhosi, kunnes se häipyi autereisten sinivuorien piirtoihin. Silmä saattoi tältä paikalta katsella esteettä Afrikan kauneimpia seutuja — satoja neliömaileja kauniita järvimaisemia, laajalti harmaita vuorenseinämiä, joihin pistää ihania, lehtevien banaanien puoleksi reunustamia lahtia, satoja neliömaileja ruohoa kasvavaa ylänköä, jossa on kyliä ja banaanilehtoja sikin sokin. Korkealta vuoreltani näen nautakarjoja tavan takaa ja paljon valkoisia ja mustia pilkkuja, jotka eivät voi olla muuta kuin lammas- ja vuohilaumoja. Näen myös tulista nousevat vaalean sinervät savupatsaat ja niiden ympärillä häärivät laihat olennot. Hyvässä turvassa korkealla valtaistuimellani voin nähdä heidän liikuntonsa ja hymyillä julmuudelle, joka asuu noiden laihojen mustien olentojen hurjissa sydämissä. Mikä maa heillä on! Ja entä mikä järvi!» Ja Stanley kaipasi mielessään sitä aikaa, jolloin sivistys, höyrylaivat ja rautatiet tuovat tämän ihanan maan ainaisiin vainoihin sovun ja suvaitsevaisuuden.

Magassan kanootit näkyivät nyt taivaanrannalla ja Stanley laski kauempana Njansassa olevaan Alice-saareen niitä odottamaan. Tällä välillä molemmat alapäälliköt pienillä petoksilla hänet jättivät, eikä Magassa koskaan tullut sen lähemmäksi. Kun järvi oli aava ja sangen vaarallinen ja Ugandan lautakanootit siroudestaan huolimatta heikot, oli hänen pelkonsa hyvin perusteltu. Stanley joutui kuitenkin nyt pahaan pulaan, sillä oli mahdoton saada ruokavaroja ja nälkä alkoi uhkaavasti ahdistaa purren pientä joukkoa. Hänen täytyi yrittää, saisiko niitä melkoisesta Bumbirehistä, vaikkapa sen asukkaat tervehtivätkin purtta sotahuudoillaan. Tämä yritys oli tehdä äkkilopun koko retkestä.

Vaarallinen äkkihyökkäys.

Sotaisista mielenosoituksista huolimatta »Lady Alice» lähestyi Bumbirehin rantaa. Alussa ystävälliset sanat näyttivät tehoavan sotaisiin maanasukkaihin, heitä kokoontui iso joukko veneen ympärille, mutta kun heitä oli tarpeeksi koolla, kävivät he äkkiä kiinni »Lady Aliceen» ja vetivät sen miehineen täysineen yhtä mittaa parikymmentä metriä korkealle kuivalle maalle. Ja kun tämä oli tapahtunut, niin alkoi meteli, kuin olisi itse helvetti porttinsa avannut. Kuin pirut alkoivat alkuasukkaat tepastella retkikunnan ympärillä, uhkailla keihäillään, jännitetyin jousin, jykevillä sotanuijillaan. Stanley oli paikalla hypännyt seisomaan, revolveri kummassakin kädessä, mutta tilanteen sula toivottomuus esti häntä ampumasta. Kun hänen miehensäkin säilyttivät malttinsa ja tulkki jatkoi sovinnollisia puheitaan, talttuivat villit ensi raivostaan, kunnes uusi joukko saapui rantaan, jolloin se puhkesi uuteen valtaan ja pari kolme Stanleyn miehistä jo sai pahoja kolauksia. Stanley hyppäsi apuun ja kääntyi erään vanhan miehen puoleen, joka koetti muita hillitä, näytteli helmiä, kangasta ja vaskilankaa ja hoki Mtesan ja Antarin, Ankolen hallitsijan nimeä. Tavarat tekivät vaikutuksen, ja vanha mies, joka oli Bumbirehin hallitsija Shekka itse, ajoi kepillään rähisevän joukon hajalle. Kun Shekka oli tehnyt tämän voimannäytteen, kutsui hän luokseen puolenkymmentä miestä ja poistui joukon taa. Toinen puoli joukosta seurasi päällikön ja hänen neuvoskuntansa mukana, mutta toinen jäi jäljelle uhkaillen taas keihäillään ja nuijillaan. Muuan joukko kulki veneen ympäri ja koetti kaikin tavoin ilveillään solvata Stanleytä, jopa yksi kävi hänen tukkaansakin kiinni. Stanley tarttui äkkiä kiinni hänen käsivarteensa ja kiersi sitä niin rajusti, että oli sen sijoiltaan vääntää. Villi ulvoi tuskasta ja hänen toverinsa heiluttivat keihäitään, mutta Stanley heille vain hymyili, hän kun tuskin enää luuli puolustusta edes mahdolliseksi. Hän odotti kuolemaa joka hetki.

Stanley lähetti tämän jälkeen rohkean ja neuvokkaan tulkkinsa uudelleen alkuasukkaitten kera neuvottelemaan ja hetken kuluttua tämä tulikin takaisin loistavin kasvoin; saarelaiset olivat luvanneet ruokavaroja, mutta venekunnan piti jäädä heidän luo seuraavaksi päiväksi. Mutta Safenin juuri kertoessa näitä hyviä tietoja syöksyi kuusi villiä veneelle ja anasti sen airot. Kova riemuhuuto tervehti tätä tekoa. Hetken perästä tuli eräs airut pyytämään kangasta ja helmiä, ja hänelle annettiin. Koska kuitenkin oli jo puolenpäivän aika, eikä airottomien muukalaisten luultu pääsevän pakoon, lähtivät saarelaiset kyläänsä vahvistamaan itseään ruualla ja juomalla. Naisilta, jotka sotilaiden lähdettyä tulivat muukalaisia katsomaan, Stanley sitten kuuli, että hän väkineen tapettaisiin. Ainoa pelastuksen keino oli pako tai veriveljeys Shekan kanssa. Kello kolmen aikaan saarelaiset jälleen ilmestyivät kukkulalle, jolla heidän kylänsä oli, kasvot mustan ja valkoisen kirjavissa maaleissa, kilvetkin tällä kerralla mukanaan. Ilmeistä oli, että he aikoivat hyökätä, mutta nyt oli Stanleykin valmiina toimimaan. Hän lähetti ensin tulkkinsa viemään Shekalle helmiä ja tarjoamaan veriveljeyttä; tämä tosin näytti hyvin toivottomalta yritykseltä, sillä yhä enemmän sotilaita kokoontui, rumpuja paukutettiin ja aseilla uhiteltiin. Ja tosiaan Shekka hylkäsikin ehdotuksen. Viisikymmentä miestä samalla hyökkäsi alas mäeltä anastaen veneen rummun, jota urotyötä toiset tervehtivät kovilla ilohuudoilla. Tämän jälkeen ajettiin pois karja, joka kävi välimaalla laitumella, ja ajajat ilmoittivat tappelun kohta alkavan. Stanley lähetti nyt tulkkinsa tarjoamaan kahta kangaskappaletta ja saarelaisten huomion ollessa niihin kiintyneinä kävi miehineen purteen kiinni. »Lady Alice» liikahti ja alkuun päästyään liukui epätoivoisten voimanponnistusten vaikutuksesta vesirajaan, tuota pikaa kelluakseen aalloilla. Tulkki oli heti merkin saatuaan juossut takaisin veneeseen ja Stanleyn luoti tapasi kaksi lähintä villiä, jotka aikoivat hänet keihäällään lävistää. Hänen miehensä repivät irti purren lattialaudat ruveten niillä soutamaan, hän itse ampui joukkoon vaihteeksi susihauleja, jotka saivat sen kauhistuneena pakenemaan. »Lady Alicekin» kiiruhti pakoon, mutta nyt kaksi virtahepoa hyökkäsi sen kimppuun kita ammollaan. Nekin saivat Stanleyn luodista surmansa. Saarelaiset hetken aikaa neuvoteltuaan työnsivät kanoottinsa vesille ja lähtivät takaa ajamaan. Räjähtävillä norsun luodeilla Stanley kuitenkin ampui kaksi kanoottia upoksiin ja kaatoi niin monta miestä, että villit noloina luopuivat takaa-ajosta. »Lady Alice» ohjasi kohti rannatonta ulappaa, kaikki kaksitoista miestään elossa, mutta vain neljä banaania eväinä. Seuraavana aamuna oltiin keskellä ulappaa, eikä maata näkynyt miltään suunnalta. Illalla pursi oli päässyt lähelle erästä saarta, mutta sitten nousi kova myrsky, jota vastaan oli turha ponnistella; pursi oli jätettävä aaltojen, rankan sateen ja raivoavan myrskyn valtaan. Puoliyön aikana tuulen vaimennuttua Stanley pilkotutti tuhdon polttopuiksi ja teki veneeseen tulen, keittääkseen eversti Linantin antaman kahvin, joka suuresti vahvisti kaikkia. Seuraavana aamuna venekunta saavutti asumattoman saaren, josta löydettiin vähän banaaneja, ja Stanley ampui pari sorsaa. Kolme päivää nälkää nähneet retkeilijät olivat siten pelastuneet pahimmasta, jonka jälkeen he veistivät itselleen uudet airot ja jatkoivat matkaa. Täten he tulivat saareen, josta heidän oppaansa oli kotoisin, ja sieltä saatiin lihaa, bataatteja, maitoa, hunajaa, banaaneja, munia ja lintuja ja nälkiintyneet miehet söivät niinkuin vain nälkiintynyt neekeri voi syödä.

Viktoria Njansa on tunnettu vaarallisista äkkimyrskyistään, ja vaikka »Lady Alice» nyt oli saapunut lähelle lähtökohtaansa, niin yllätti sen vielä ankara ukkosilma ja raemyrsky, joka ajeli sitä mukanaan minne tahtoi, mutta sitten ilma asettui ja suotuisa tuuli veti veneen suoraan leiriä kohti, johon se 57 päivää poissa oltuaan saapui. Leirissä väki ilostui siihen määrään, että kohotti Stanleyn veneestä olkapäilleen ja käsiään paukuttaen, hyppien ja hurraten kantoi häntä leirin ympäri. Frank Pocock oli terveenä, mutta Fred. Barker oli sillä välin kuollut. Paljon väkeä oli sairaana ja Stanley itsekin tuota pikaa sairastui kuumeeseen, jonka hän kuitenkin kiniinillä karkoitti.

Retkikunnan matka Ugandaan.

Kun Mtesan lupaamia kanootteja ei kuulunut ja maatie erään välillä asuvan kuninkaan vihamielisyyden vuoksi oli suljettu, päätti Stanley hyvää neuvoa noudattaen hankkia kanootteja suuren Ukerewe saaren kuninkaalta Lukongehilta. Pocock vei tälle hyvät lahjat ja Ukerewesta saapuikin viisikymmentä kanoottia, mutta näiden määrä oli viedä retkikunta Ukereween eikä Ugandaan. Siihen Stanley ei voinut suostua, vaan lähti itse Ukereween. Suurilla lahjoilla hän sai kuninkaan lähettämään Kagehyihin lähes kolmekymmentä kanoottia, ilmoittamatta kuitenkaan venemiehille, että hän oli lahjoittanut ne Stanleylle. Kagehyissä Stanley vedätti kanootit maalle ja kannatti airot telttaansa, jonka jälkeen kanoottien tuojille ilmoitettiin heidän kuninkaansa petos. Miehet, joita oli yli parisataa, suuttuivat silmittömästi ja olisivat tappaneet Lukongehin nuoret sukulaiset, joiden piti seurata Stanleytä Ugandaan, ellei Stanleyn väki olisi ajanut heitä kylästä pois. Ostettuaan suuret määrät viljaa eväikseen Stanley sitten hankkimillaan aluksilla uudelleen lähti kariselle, myrskyiselle sisämerelle, jonka suolattomilla, kirkkailla aalloilla hän jo oli kokenut niin monta seikkailua.

Yö uppoavissa kanooteissa.

Lukongehin kanooteista oli kuitenkin osa jo niin vanhoja — kuten kuningas itsekin oli varoittanut — että ensi iltana, ennenkuin oli saavuttu yöpaikaksi määrättyyn maahan, toinen toisensa jälkeen alkoi upota ja Stanley vain suurella vaivalla sai niiden miehistön pelastetuksi »Lady Aliceen». Hyvä pursi uudisti matkansa vielä toisenkin kerran, ennenkuin kaikki pimeässä huutavat oli pelastettu. Kun puhjenneet kanootit kuitenkin kantoivat kuormansa, ei tavaran hukka ollut suuri. Viisi kanoottia tuhoutui kokonaan.

Jättäen saareen kolmannen osan miehistään ja tavaroistaan Stanley jatkoi matkaa seuraavaan leiripaikkaan, josta lähetettiin kanootteja jäljelle jätettyjä noutamaan. Muuan pikkukuningas piti Stanleylle pidot ja möi hänelle neljä melkein uutta kanoottia. Sieltä retkikunta juhannusaattona saapui saareen, jonka Stanley nimitti »Pakosaareksi», koska hän Bumbirehistä paetessaan oli siinä saanut rauhassa levätä. Sen etelärannalle hän varusti vahvan leirin. Jättäen siihen osan väestään Frank Pocockin johtoon hän itse pääjoukon kanssa palasi Kagehyihin noutamaan sieltä kaikki ihmiset, eläimet ja tavarat, mitä ei ensi kerralla saatu kulkemaan. Heinäkuun 11:ntenä hän näiden kera saapui Pakosaareen. Ukerewen kuninkaan serkun, Lukanjaan toimesta, olivat mannermaan asukkaat, ensin vihamielisiä oltuaan, ruvenneet retkikunnalle ystävällisiksi ja ystävyys oli vahvistettu veriveljeys-liitoilla Komehin kuninkaan Kijajun kanssa. Pakosaarella Stanley sairasti viisi päivää.

Juhla kuutamossa Njansan saarella.

Heti hänen parannuttuaan tuli Kijaju häntä tervehtimään ja toi mukanaan kaksi opasta matkan jatkamista varten. Viimeinen yö juhlittiin ja kuuvalossa, kolmen kuninkaan läsnäollessa, hypeltiin suurenmoinen karkelo. Kuninkaat itse ottivat osaa tähän ilonpitoon lapsellisen vallattomasti. Vanha Kijaju varsinkin kunnostautui hurjilla hullunkurisilla hypyillään ja hänen veljenpoikansa poukahteli niin korkealle, että kaikki aivan hämmästyivät sen nähdessään. Nuori Lukanjah kuninkaallisen sukulaisensa keralla osoitti erikoista notkeutta ja hurjaa reippautta ja sata mannermaalta tullutta sotilasta lauloi säestystä sellaisella keuhkovoimalla, että koko saari kajahteli. Stanleyn väki Frank Pocockin johdolla ei ollut muita huonompaa ja lopuksi kaikki äänensä voimalla säestivät vanhaa Kijajua, hänen laulaessa ylistyslaulun sen päivän kunniaksi, jona hän teki veriveljeysliiton valkoisen päällikön kanssa. Suurilla nuotiotulilla paistettiin häränlihaa ja päälliköiden tuoma olut ja palmuviini valui alati janoisiin kitoihin.

Kun Stanley seuraavana päivänä lähti saaresta etujoukon kanssa, lepyttivät Kijajun antamat oppaat järveä helmiuhrilla. »Ole valkoiselle miehelle hyvä, oi Njansa! Anna hänen onnella ja terveenä päästä suurten vettesi yli!» Heinäkuun 21:ntenä Stanley pääsi eteläisimpään Bumbireh saareen, Mahyigaan, joka huomattiin asumattomaksi. Saareen rakennettiin linnoitettu leiri, jonka ympäristö raivattiin, jott'eivät alkuasukkaat voisi sitä äkkirynnäköllä yllättää. Kauaa ei tarvinnutkaan odottaa, ennenkuin saaren vesille alkoi ilmestyä vakoilemaan Iroban kuninkaan lähettämiä kanootteja, joiden miehiltä saatiin kuulla Magassan todella käyneen Mahyigassa saakka, johon Stanley nyt oli leiriytynyt; mutta kun Bumbirehissa oli uskoteltu valkoisen miehen hukkuneen Njansaan ja vakuudeksi annettu hänen aironsa Mtesalle vietäviksi, oli Magassa palannut takaisin. Ensimmäiset kaksi venettä eivät osoittaneet vihamielisyyttä, mutta kun Iroban kuninkaan seuraava vakoojavene poistui, viskasivat sen miehet meloillaan vettä ilmaan selkänsä taa, joka niillä seuduin, kuten lapsikin tiesi, merkitsi mitä suurinta uhmaa ja ylenkatsetta.