»Toivon, että matkanne on ollut onnellinen ja ett'ette ole liian paljon kylmästä kärsineet», vaikka hänelle epäilemättä oli tunnettua, että Hedin oli menettänyt melkein koko karavaaninsa. Sitten alkoi pitkällinen väittely paluumatkan suunnista. Maaherra oli jyrkkä, mutta Hedin osasi kuin osasikin pelata korttinsa sillä tavalla, että saattoi tutkia senkin osan Transhimalajasta, joka vielä oli näkemättä.
Hän sai kun saikin lopulta luvan kulkea haluamaansa tietä, kunhan pääosa karavaanista kulki Samje-lan solan kautta. Oppaaksi hän sai miehen, jota sanottiin rosvoksi, rosvopäällikön veljeksi, mutta matkalla tämä pyysikin häneltä hädän tullen apua muita rosvoja vastaan, jotka ehkä eivät hänen joukkoonsa kuuluisi. Toukokuun 11:ntenä Hedin täten saattoi kulkea seitsemännen kerran Transhimalajan pääharjanteen poikki Sangmo-bertik-lan solan kautta. Solan korkeus oli 5,820 metriä.
Hedin tuli sitten Teri-nam-tso järvelle, jota ei kukaan ennen ollut luotettavasti kartoittanut, ja aikoi taas ryöstäytyä pyhälle Dangra-jum-tsolle, mutta vartijat antoivat hänen aikomuksestaan salaa tiedon alueen maaherralle ja tämä tuli aseellisen joukon keralla mitä kohteliaimmin, vaikka mitä varmimmin tekemään hänen yrityksensä tyhjäksi. Teri-nam-tsolta Hedin lähti Mendong-Gumpan luostarille. Tämän luostarin erikoisuus oli, että sekä munkit että nunnat asuivat teltoissa.
Kulkien edelleen länteen päin hän ei tavannut karavaaniaan sovitulla yhtymäkohdalla eikä saanut siitä minkäänlaisia tietojakaan, ennenkuin Nganglaring-tso nimisellä järvellä, jonka hän ensimmäiseksi näki, vaikka eräs pundiitti olikin siitä kuullut. Hedinin rahat olivat aivan loppuneet, kun karavaani vihdoin yhdytti hänet. Nyt hän kääntyi lounatta kohti ja kulki 5,885 metrin korkuisen Dinglan solan poikki tasamin varrella olevaan Toktsheniin, jossa häntä odotti entistä sitkeämpi kinastelu viranomaisten kanssa.
Toktshenin govat eivät sallineet hänen lähteä Intiaan eikä Gartokin kautta Ladakhiinkaan, vaan aikoivat pakoittaa hänet kulkemaan vielä kerran »valkoisen täplän» poikki pohjoiseen ja sitten edelleen samoja teitä kuin hän oli Tibetiin tullutkin, mutta nyt Hedin oli niin lopen kyllästynyt sekä Tibetiin että »valkoiseen täplään», että hän, lähetettyään pääosan karavaanistaan Ladakhiin, muutaman seuralaisen keralla lähti lyhyintä tietä Simlaan, Intian englantilaisten viranomaisten kesäkaupunkiin Himalajan eteläliepeille. Kun viranomaiset eivät toimittaneet juhtia, lähti hän jalan, antaen retkikunnan jäljellejääneiden hevosten ja muulien kantaa kuormastoa.
Simlassa varakuningas, lordi Minto, ja Intian armeijan ylipäällikkö, lordi Kitchener, ottivat hänet mitä vieraanvaraisimmin vastaan, vaikkapa hän olikin uhmannut Englannin hallituksen kiellon Tibetiin matkustaessaan.
Transhimalaja.
Useat matkustajat olivat tosin ennen Hediniä nähneet ylisen Brahmaputran laakson takana valtavia lumivuoria ja jotkut olivat arvelleet sitäkin, että ne ehkä muodostivat yhden pitkän vuorijonon, mutta mitään varmaa ei tästä ennen Hedinin matkoja tiedetty. Vasta hänen tutkimuksensa paljastivat koko suurenmoisuudessaan tämän vuoriston, jonka korkeus ja laajuus täydelleen puolustavat Hedinin. antamaa Transhimalajan nimeä.
Se ei kuitenkaan ole yksi yhtenäinen selänne, kuten entiset matkustajat olivat arvelleet, vaan on päinvastoin jotenkin monipuolisesti jäsennetty. Itäpää, joka entisestään paraiten tunnettiin, on nimeltään Nien-tshen-tang-la. Kantshung-gangri on tämän läntinen jatko. Shuru-tson länsipuolella on Targo-gangri-Laptshung jono, sen länsipuolella Hiunpo-gangri ja Dingla-vuoristot.
Hedinin mielestä Transhimalaja on maailman korkein ja valtavin, jos merenpinnasta luetaan. Se on kapeampi kuin Himalaja ja sen huiput ovat matalammat kuin Himalajan, mutta Trarishimalajan solien korkeus on suurempi kuin Himalajan. Viiden Himalajan solan keskikorkeus on 5,101 metriä, viiden Hedinin mittaaman Transhimalajan solan 5,600 metriä. Himalajan korkein huippu, Mount Everest, on 8,840 metriä, Nien-tshen-tang-la, Transhimalajan, mikäli tiedetään, korkein huippu on 1,540 metriä sitä matalampi. Himalajan harjanteet ovat terävät ja suipot, laaksot syvään uurtuneet, Transhimalajan harjanteet ovat taaemmat, laaksot matalammat ja kapeammat. Tämä johtuu siitä, että Himalajalla sateentulo on niin paljon suurempi kuin Transhimalajalla, joka on edellisen sateensuojassa. Juoksevan veden uurtoteho on senvuoksi Himalajalla monta vertaa suurempi kuin pohjoisella rinnakkaisvuoristolla. Vedenjakajana sitä vastoin on Transhimalaja tärkeämpi kuin Himalaja.
Lhasan valloitus ja Tibetin entisyys.
Hedinin viimeisellä matkallaan vinkkuroidessa edestakaisin Transhimalajan yli oli Lhasa, johon niin moni matkustaja oli turhaan pyrkinyt, jo vihdoinkin menettänyt salaperäisyytensä. Englanti lais-intialainen sotajoukko oli ase kädessä tunkeutunut sinne ja tutkijat tietysti käyttivät tilaisuutta niittääkseen samalla tieteellekin niin runsaan saaliin kuin suinkin.
Jo vuoden 1880 vaiheilla oli Lhasaan saapunut Dordshiev-niminen burjaattilais-laama, joka oli Venäjän alamainen ja, Venäjällä välillä käytyään, pääsi siellä jonkinlaiseksi Venäjän asiamieheksi. Uskotellen dalailaamalle Englannin aikovan valloittaa Tibetin hän sai Lhasassa hyvin suuren vaikutusvallan, jota hän käytti Venäjän asiaa ajaakseen. Paremmin onnistuakseen hän uskotteli Tibetin mahtimiehille, että tsaari ja koko hänen kansansa ehkä saataisiin kääntymään buddhan uskoon. Dalailaama jo aikoi lähteä Pietarissa käymään, mutta tyytyi sitten, neuvostonsa vastarinnan vuoksi, lähettämään lähettilään, joka todella pääsi tsaarin puheille. Palatessaan hänellä oli liittoehdotus ja lupaus, että Lhasaan lähetettäisiin Venäjää edustamaan joku suuriruhtinaista, mutta tämä kuitenkin tibetiläisiä epäilytti, jota paitsi Lhasassa olevat Kiinan edustajat jyrkästi vastustivat sitä.
Varmana Venäjän kannatuksesta — Tibetiin oli tuotu venäläisiä aseitakin — dalailaama, Dordshievin neuvoja kuullen, alkoi tuottaa ikävyyksiä Englannille, sallien muun muassa hyökkäyksen Sikkimiin brittiläiselle alueelle. Lordi Curzon oli siihen aikaan Intian varakuningas, ja tämä tarmokas valtiomies ryhtyi viipymättä tehokkaisiin vastatoimiin. Kun tibetiläiset eivät suostuneet hyvällä hyvitystä antamaan, lähetettiin Tibetiin englantilais-intialainen sotajoukko kenraali Macdonaldin johdolla. Valtiollisena asiamiehenä seurasi eversti Younghusband mukana.
Sikkimin solat kapeine polkuineen ja pyörryttävine jyrkänteineen asettivat tykistön ja kuormaston kuljetukselle hyvin suuria vaikeuksia, mutta tavallisella neuvokkaisuudellaan ja vuorisodista saamansa kokemuksen avulla englantilaiset ne voittivat ja pääsivät Tibetin puolelle miekan iskutta. Joulukuun 12 p. v. 1903 retkikunta kulki rajan poikki ja huhtikuun 12 p. 1904 se saapui Gjangtseen, jonka luona tibetiläiset yrittivät tehdä vähän kovempaa vastarintaa. Uudenaikaista tykistöä ja kiväärejä vastaan he kuitenkin olivat aivan voimattomat. Gjangtsen ja Lhasan välillä vastarinta pitkin matkaa oli kovin heikkoa. Elokuun 3 p. Macdonaldin armeija saapui Lhasaan, josta dalailaama Dordshiewin kanssa oli paennut Mongoliaan. Sotaväki vain käymällä kävi itse kaupungissa, leiriytyen sitten sen ulkopuolelle, kunnes Lhasan vallanpitäjät olivat hyväksyneet englantilaisten ehdot. Tibetin tuli tunnustaa Sikkimin raja, avata Gjangtse, Gartok ja Jatung Intian kaupalle ja maksaa pieni määrä vahingonkorvausta, josta vielä annettiin kaksikolmannesta anteeksi. Tieteellisiä tutkimusretkiä koskevan kiellon olemme jo maininneet. Myöhemmin Kiina hyväksyi nämä ehdot ja Englanti sai Venäjänkin kanssa aikaan Tibetistä sopimuksen.
Englantilaiset upseerit käyttivät hyväkseen tilaisuutta tutkiakseen Lhasan ja sen luostarit sangen perusteellisesti ja everstiluutnantti Austine Waddel, etevä buddhalaisuuden tuntija, kokosi aineksia kirjaan, jossa hän tekee niistä selkoa. Waddelin mukaan selostamme seuraavassa pyhän kaupungin ja sen luostarien ihmeet.
Lhasa on rakennettu jotenkin tasaiselle lakeudelle, jota joka puolella kukkulat piirittävät. Kaupungin eteläpuolella juoksee vähässä matkassa Kjitshu niminen melkoinen joki, joka vie vetensä Tsangpoon. Kukkulat ovat paljaat ja karut, mutta lakeus on hedelmällinen, vaikka toisin paikoin soistunut. Lakeudella on paljon puutarhoja ja niissä kauniita puita. Kaupungin länsipuolella on kapea ja korkea vuoriselänne, jonka pohjoispäässä kukkulallaan on Potala, dalailaaman majesteetillinen palatsiryhmä, eteläpäässä taas rohtoparannuksen temppeli. Vuoriselänteen ja kaupungin välillä on puolentoista kilometrin levyinen vyöhyke, jossa on lehtoja, puutarhoja ja niittyjä. Lännestä tuleva tie kulkee Kjitshusta haaraantuneen kuivuneen putaan poikki Jutok Sampa eli turkoositiili-siltaa myöten, joka on Lhasan nähtävyyksiä.
Kaupungin ympärillä on ennen ollut korkeat muurit, mutta kiinalaiset hävittivät ne parisataa vuotta takaperin.
Kadut ovat jotenkin suorat, mutta kapeanlaiset. Kun ne eivät ole kivetyt, on niillä usein paljon kuraa ja varsinkin köyhemmät kaupunginosat ovat sanomattoman törkyiset. Paremmat talot ovat kivestä ja poltetuista tiilistä, huonommat vain, savesta tai auringonpaisteessa kuivatuista tiilistä. Etukaupungeissa on taloja, jotka on kokonaan rakennettu lampaan- ja nautakarjansarvista, liittäen nämä yhteen saviruukilla. Tavallisesti talot ovat kahden- ja kolmenkertaiset. Rikkaitten talot ovat hyvin varustetut. Joka talossa on jonkinlainen pyhättö, jossa kuvia ja pyhiä kirjoja säilytetään.
Jokhang.
Kaupungin keskellä on aukio, joka on kaupungin tärkein kauppatori. Siellä on »Jo'n» eli »Herra Buddhan» suuri temppeli, Jokhang, jota pidetään koko Tibetin ja sen kaikkien teitten keskustana. Luulon mukaan sen perusti hallitsija Srong-tsan-gampo v. 652 buddhanuskoon kääntyessään. Siinä sai sijansa toinen kahdesta erittäin pyhästä Buddhan kuvasta. Temppelin katto on kullattu, mutta muutoin se ei ole erikoisen muhkea rakennus eikä paljoakaan ympärillä olevia rakennuksia korkeampi. Siinä on kolme kerrosta. Sisäänkäytävä on vuoltujen ja kullattujen puupylväitten kannattama portiko. Seiniin on kaiverrettu kiinalaisia, tibetiläisiä ja mongolilaisia kirjoituksia ja yhdellä seinällä on suuri rukouspyörä. Esihalliin astutaan jykevistä, rautakoristeilla kaunistetuista ovista ja siitä päästään toisen oven kautta pihattoon, jonka ympäri kulkee pylväitten kannattama veranta pyhättöineen ja seinille maalattuine freskoineen. Vasemmalla puolella on suurlaaman pehmustettu valtaistuin ynnä muitten kirkollisten ylimysten istuimet, toinen toistaan korkeammalla sen mukaan, mikä kunkin arvo on. Sisäovesta ja siitä jatkuvasta käytävästä kuljetaan neliön muotoiseen kappeliin, jolla ei ole muuta kattoa kuin taivas. Sen kummallakin puolella on kolme kappelia ja päässä suorakaiteen muotoinen »kaikkein pyhin» sälövarjostimineen ja kullattuina Buddhan kuvineen. Kaikkein pyhimmässä on Sakjan suuri kuva istuvassa asennossa, ympärillään pieniä kuvia, lamppuja ja monenlaisia uhrilahjoja. Kuvapatsas on runsaasti koristettu jalokivillä, mutta yleensä tekotapa on karkeaa. Temppelin toisessa ja kolmannessa kerroksessa on paljon muiden jumalain ja jumalattarien pyhättöjä ja kuvia. Temppelissä on vielä valtavan paljon muita kuvia, kulta- ja hopea-astioita, lamppuja, pyhäinjäännöksiä ja kaikenlaista arvokasta rihkamaa. Paljon hartaudenharjoittajia käy joka päivä jumalanpalveluksessa, ja tiellä, joka käy päärakennuksen ympäri, kulkee lakkaamaton virta pyhiinvaeltajia, eri suuntiin sen mukaan, mitä ansiota kukin hartaustyöllään pyytää. Temppeli oli englantilaisten käydessä ylen likainen ja täynnään voilamppujen katkua.
Jokhangin ympärillä on luostarihuoneita, säiliöitä ja rakennuksia, joissa siviilivirastoilla, kuten valtionrahastolla, tullilla, tuomioistuimilla y.m. on huoneensa. Pyhällä alueella on naisten kielletty olemasta yötä.
Jokhangin pääsisäänkäytävän luona on pyhän pajun varjossa Doringin paasi, kuulu muistomerkki, johon on hakattu tieto Tibetin kuninkaan ja Kiinan keisarin v. 822 (eli 738) j.Kr. tekemästä liitosta. Saman paaden edustalla erään kuninkaan veli, joka oli laamalaisuudesta luopunut, murhattiin.
Potala.
Kuulu Potala, jolla dalailaaman palatsit ovat, muodostaa majesteetillisen rakennusvuoren. Päältä nähden se kaltevine seinineen muistuttaa linnoitusta. Eteläpuolella on vuoren alla laaja suljettu piha, jolla vilisee laamoja ja kerjäläisiä. Sieltä johtavat jotenkin mukavat portaat ja rinteet vuoren kukkulalle, joka on kokonaan palatsin peittämä. Rakennukset ovat eri ajoilta. Keskimmäinen kohoaa muita paljon korkeammalle, päättyen kullattuihin katoksiin. Siellä on korkealla pengermällä dalailaaman kävelypiha, josta hän katselee alle kokoontuneita pyhiinvaeltajia. Tämä rakennus on tulipunainen, jonka vuoksi sitä sanotaan punaiseksi palatsiksi. Siinä ovat tärkeimmät salit ja kappelit ja entisten dalailaamain pyhätöt. Niissä on paljon maalauksia, jalokivikoristeita, veistokuvia ja muita koristeita, mutta yleensä ei Potalan sisusta ole likimainkaan niin suurenmoinen kuin ulkopuoli. Muista Potalan vuorella ja sen läheisyydessä olevista rakennuksista mainittakoon sen juurella, järven saarella, oleva temppeli, joka kiinalaisten mielestä on Lhasan kauneimpia. Temppeli, Lu-Kang, on pyöreä ja sen ulkoseinää pitkin kulkee ympäriinsä pylväsloggia eli portiko, joka on maalauksilla kaunistettu. Temppeliä saartavat puut ja pensaat. »Käärmeen huoneen» nimen tämä temppeli on saanut siitä, että perintätiedon mukaan paikalla piilee louhikäärme, jota on lepytettävä, ettei se hukuttaisi Lhasaa tulvalla.
Kaupungin pohjoisosissa on Ramotshe niminen suuri kuulu temppeli. Sekin on perintätiedon mukaan Srong-tsan-gampon rakentama ja siihen haudattiin hänen kiinalainen puolisonsa. Temppelissä on Buddhan kuva, jonka tämä puoliso toi mukanaan »Lumimaahan». Tämä temppeli on loitsutaidon tyyssija.
Kaupungin pohjois-osassa on Moru-niminen luostari, joka on huomattava ulkonaisesta järjestyksestään ja puhtaudestaan. Se on kuulu loihtimisopisto, jota paitsi sen puutarhassa on kirjapaino. Kaupungissa tai sen läheisyydessä on neljä muuta luostaria.
Lhasan ympäristössä on vielä kolme suurta luostaria, jotka Tsongkhapa, nykyisen laamalaiskirkon uskonpuhdistaja (1356—1418), perusti.
Suurin näistä, Debung, on 10 kilometriä kaupungista länteen lakeutta pohjoisessa paartavain vuorten juurella. Se on maailman suurimpia luostareita, munkkeja 8,000. Dalailaama käy siinä kerran vuodessa. Debungissa mongolilaiset laamaoppilaat asustavat tullessaan Lhasaan tutkinnoita suorittamaan. Lähellä sitä on Tibetin pääloitsijan omituinen rakennus. Viiden kilometrin päässä Lhasasta pohjoiseen on Sera niminen luostari Mongoliasta tulevain pyhiinvaeltajain tien varressa. Paitsi suurenmoisia, amfiteatterin muotoon rakennettuja luostarirakennuksia siihen kuuluu paljon erakkokoppeja, joita on hajallaan korkealla vuorella. Soran päätemppeli on kuulu siitä, että siinä säilytetään »vajraa» eli Ukon vasamaa, kaksipäistä pronssipunttia, jota pidetään lujuuden perikuvana. Rukoillessaan pappi tekee sillä kaikenlaisia temppuja. Uudenvuoden juhlissa se juhlasaatossa kannetaan Jokhangiin. Lähellä on vuori, jonka luullaan sisältävän paljon hopeaa, mutta sitä ei sallita kaivaa. Kultaakin on ja sitä kaivetaan, mutta aina suuren nokareen löytäessään munkit paikalla kätkevät sen maahan, jotta se siittäisi hienoa kultaa, jota vain on lupa kaivaa.
Lhasan itäpuolella on 40 kilometrin päässä Galdan, »keltaisen lahkon» vanhin luostari, johon Tsongkhapa on haudattu marmorihautaan, kultapyhättöön.
Kauempana etelässä, Tsangpon rannalla, on Tibetin vanhin luostari Samje, joka on perustettu v. 770. Sitä ympäröi 2 1/2 kilometrin mittainen korkea, kivestä rakennettu kehämuuri, jonka päällystä on täynnään tiilistä ladottuja uhrikekoja. Luostarin keskustemppeli on valtavan suuri, suuri osa jumalankuvista on puhdasta kultaa. Luostaria sanotaan muutenkin hyvin rikkaaksi. Temppelien sisäseinät ovat täynnään mitä kauneimpia valtavan suuria kirjaimia, joita kansa luulee itse Sakjan kirjoittamiksi. Tibetin hallituksen sanotaan tallettavan tässä luostarissa valtion varoja.
Juhlat.
Lhasan juhlavuoteen kuuluu joukko isompia ja pienempiä juhlia, joihin saapuu pyhiinvaeltajia kaukaa Gobin erämaidenkin takaa. Suurin juhlista on uudenvuodenjuhla, jota kestää pari viikkoa. Se on jonkinlainen laamalainen karnevaali, jossa naamareilla ja valepuvuilla on hyvin tärkeä osa. Naamiohuvit muutoinkin ovat Tibetissä erittäin suositut. Juhla alkaa puolenyön aikaan huudoilla ja kellojen soitolla, gongien, kalistimien, rumpujen ynnä muitten samanlaisten tibetiläisten soittokoneitten paukutuksella. Ystäväin kesken käydään vieraissa, tarjoillaan vaatimattomia makeisia ja voinsekaista teetä. Toisena päivänä dalailaama pitää suuret pidot, joissa sekä maan omat että kiinalaiset viranomaiset ovat saapuvilla. Toreilla ja suurien luostarien edustalla esitetään kaikenlaisia näytelmiä ja ilveilijät tekevät temppujaan. Seuraavana päivänä esitetään eräs näytelmä, joka on Tibetin erikoisuuksia. Potalan muureilta jännitetään jollain korkealta kohdalta pitkä, nahkasäikeistä punottu köysi, jonka alapää lujasti kiinnitetään alla olevalle lakeudelle kiinni. Tätä pyörryttävää hypotenuusaa pitkin luistaa kaksi miestä päästä päähän, joskus rinnallaan maaten, jonka suojana on vahvasta nahkasta tehty levy. Levittäen kätensä ikäänkuin uidakseen he nuolen nopeudella laskevat alas torille. Tätä temppua sanotaan »jumalten tanssiksi». Toisinaan mäenlaskijat saavat surmansa, mutta hengissä maahan tulleet saavat hovilta lahjoja. Dalailaama itse tulee aina tätä lystiä katsomaan. Muuallakin tätä mäenlaskua harjoitetaan. Vielä uudella ajallakin se oli Euroopassakin käytännössä.
Huomattavin uudenvuoden juhlista on »monlam», jonka Tsongkhapa itse v. 1408 sääti. Lhasaan virtailee silloin laamoja koko Tibetistä, varsinkin lähiseutujen suurista luostareista, ja joka tiellä vilisee silloin jalan ja ratsain matkaavia munkkijoukkoja, keittoastiat ja rukouskirjat kerallaan. Ne, jotka eivät saa kortteeria, majailevat kaduilla ja aukioilla tai pystyttävät lakeudelle pienet mustat telttansa. Juhlia kestää kuusi päivää ja koko tämän ajan kaupungissa vallitsevat jonkinlaiset saturnaliat, sanomaton sekamelska ja epäjärjestys. Laamoja kulkee joukoittain pitkin katuja huutaen, laulaen ja tapellen. Tämän kokouksen tarkoitus on kuitenkin olevinaan uskonnollinen. Suurenmoisia juhlakulkueita mystillisine uhrineen ja soittoineen vaeltaa Jokhangiin ja Moru-luostareihin. Dalailaama on itsekin läsnä juhlassa ja korkealla valtaistuimella Jokhangin vieressä istuen ottaa vastaan kansan uhrit ja antaa sille siunauksensa.
Ensimmäisen kuukauden 15:ntenä sytytetään suunnattomat määrät soihtuja, jotka valaisevat kaupungin, niin että kajastus näkyy pitkäin matkain päähän, ja Jokhang on kaiken yötä valaistu lukemattomilla lyhdyillä, jotka luovat valoaan voista muovailtuihin, eläimiä, lintuja ja kukkia esittäviin reliefeihin. Ne kuvaavat episodeja Buddhan elämästä ja muita uskonnollisia aiheita. Kuvat ovat hyvin suurikokoisia ja erinomaisen taidokkaasti tehtyjä. Näiden taideteosten valmistukseen kuluu muutamia kuukausia ja juhlayön jälkeisenä aamuna ne heitetään menemään. Toisina päivinä on kilparatsastuksia Serasta Potalaan ja kilpajuoksuja Potalasta kaupunkiin. Kuukauden 27:ntenä kannetaan Ukon pyhä vasama juhlallisessa saatossa Serasta Jokhangiin ja dalailaaman luo Potalaan.
Muista suurista vuotuisista juhlista on yksi, jota vietetään neljännessä kuukaudessa, omistettu Sakjan kiitokselle, mutta oikeastaan tämä juhla näyttää olevan samanlainen vanha kevään ja luonnon nuorentumisen juhla kuin Intian huli-juhla.
Toisen kuukauden 30:ntenä päivänä vietetään erästä omituista menoa, joka muistuttaa syntipukin karkoitusta. Sitä sanotaan pahanhengen ulos ajamiseksi. Palkataan mies esittämään paholaisen tai oikeammin uhrin osaa, sillä joskus hän leikissä heittää henkensä. Hänet puetaan kummituspukuun ja naama maalataan mustan ja valkoisen kirjavaksi, jonka jälkeen hänet tuodaan Jokhangiin väittelemään uskon asioista henkilön kanssa, joka esittää dalailaamaa. Väittely päättyy arpanappulain heittoon, ikäänkuin arvottaisiin Lhasasta. Arpanappulat ovat siten väärennetyt, ettei paholainen voi voittaa. Uhri viedään sitten kaupungin ulkopuolelle kansanjoukkojen ja sotaväen saattamana, häntä kiljuen uhkaillaan ja sadatellaan ja sotaväki ampuu yhteislaukauksia hänen jälkeensä. Kun paholainen on ajettu pois, palaa väestö takaisin ja uhri viedään Samjen luostariin. Jos hän pian sen jälkeen kuolee, pidetään sitä hyvänä enteenä, muutoin häntä pidetään luostarissa kaksitoista kuukautta.
Pundiitti Nain Singh mainitsee erään omituisen tavan, joka on verraten myöhään valtaan päässyt. Uuden vuoden kahdeksikymmeneksikolmeksi ensimmäiseksi päiväksi on tapana antaa siviilivalta huutokaupalla vuokralle enimmän tarjoavalle. Ostajaa, jonka tulee kuulua Debung-luostariin, sanotaan Jalnoksi. Hän on jonkinlainen huonon hallinnon perikuva, sillä mainitulla ajalla hän kaikilla mahdollisilla luvattomilla tavoilla koettaa rikastua, kiskoen mielivaltaisia veroja ja sakkoja kansalaisilta.
Lhasa ja sen kauppa.
Lhasan väkiluku lienee noin 30,000, kaupungissa ja lähiseuduilla olevat laamatkin mukaan lukien. Ennen on kaupungin väkiluku kuitenkin ollut suurempi. Tibetiläisiä maallikoita on vain 1,500 miestä ja 5,000 tibetiläistä naista. Ulkomaalaisia, kuten kiinalaisia, nepalilaisia, ladakhilaisia y.m. on paljon. Tärkein teollisuus on kankaiden kutominen Tibetin hienosta villasta. Suuri vaikutus kauppaan on tietysti pyhiinvaelluksella. Joulukuussa saapuvat Länsi-Kiinan kauppiaat tuoden silkkiä, mattoja, posliinia ja teetä. Itä-Tibetistä tuodaan myskiä, josta osa kulkee edelleen Nepalin kautta Eurooppaan, Intian puolelta viljaa ja tupakkaa ja teollisuustuotteita. Maaliskuussa kauppiaat jälleen lähtevät matkoihinsa, ennenkuin joet alkavat tulvia, niin ettei niiden yli voi kahlata.
Tee on tärkein tuontitavara, sillä teettä ei kukaan tibetiläinen tule toimeen. Teetiilet käyvät maassa jopa rahasta.
Tibetin entisyys.
Että Tibetin kaltainen muusta maailmasta erotettu vuorimaa on voinut saavuttaa vallitsevan merkityksen laajain alain uskonnollisissa käsitteissä, todistaa jo itsessään, ettei tämä maa ole voinut olla kokonaan historiaa vailla. Tiedot sen menneisyydestä ovat kuitenkin sangen vaillinaiset, tibetiläisten oma »kuningasten kirja», joka tekee selkoa maan vanhoista hallitsijoista, kun on suureksi osaksi taruperäinen. Kiinalaisista lähteistä on kuitenkin saatu moniaita tietoja, jotka ulottuvat sangen kauas entisyyteen.
Kiinan aikakirjat mainitsevat kiang (paimentolaiset) nimellä Kukunorin ja Koillis-Tibetin heimoja jo 11 vuosisadalla e.Kr., mutta aina kuudenteen vuosisataan j.Kr. kiinalaisten tieto Tibetistä ulottui vain itäisiin rajaseutuihin. V. 433 eräs Kiinan eteläisen Liang dynastian jäsen pakeni kiang-kansain luo ja perusti heidän keskuuteensa valtakunnan. Lempeällä ja oikeudenmukaisella hallinnollaan hän saavutti suosiota ja saattoi levittää valtaansa suunnattoman laajan alan yli. Tibetiläisten omien, myöhemmin muistoon kirjotettujen ja muodosteltujen perimätietojen mukaan oli Tibetin ensimmäinen kuningas kotoisin Intiasta, Kosalan valtakunnasta, jonka päämaa oli nykyinen Oudh, buddhalaisuuden varhainen koti, hän muka oli tämän maan kuninkaan poika. Hän pakeni Himalajan taa Bod maahan (Tibetiin), jossa Etelä- ja Keski-Tibetin päälliköt valitsivat hänet kuninkaakseen. Hänen jälkeläistensä aikana tunkeutui buddhalaisuus Tibetiin ja saatiin Kiinasta luvunlaskutaito ja lääketiede. Maa oli niin karjarikasta, että eräs kuninkaista muurasi palatsinsa muurilaastilla, johon veden sijasta käytettiin lehmän- ja jakinmaitoa. Muuan kuningas toi Intiasta kirjoitustaidon ja perusti Lhasan. Hän käännytti koko kansan buddhalaisuuteen, valloitti maita pohjoisessa, lännessä ja Himalajankin eteläpuolella. Intialaiset aikakirjat eivät mitään tiedä tästä tibetiläisvallan ajasta, mutta kiinalaisten muistiinpanojen mukaan se käsitti koko Bengalin ja ulottui etelään aina Bengalin lahteen saakka, jota silloin sanottiin »Tibetin mereksi». Kansalliset ja kielelliset seikat viittaavat siihen, että tämä tieto on tosi. Eräs kuningas hyökkäsi v. 663 Kiinan kimppuun, mutta kiinalaiset kostivat ja tunkeutuivat Lhasaan saakka, jonka kuninkaallisen linnan he polttivat. Tibetiläisten itsensä mielestä oli Khri-sronglde-tsan heidän maansa kuuluin hallitsija, sillä hallitusajallaan (743—789) hän kaikin tavoin edisti buddhan oppia. Hänen poikansa koetti poistaa kaiken erotuksen rikkaitten ja köyhien, ylhäisten ja alhaisten välillä ja kolmeen kertaan jakoi kaiken omaisuuden tasan kaikkien alamaistensa kesken, mutta joka kerta olot palasivat entiselleen, rikkaat kävivät vielä rikkaammiksi ja köyhät vielä köyhemmiksi. Viisaat väittivät tämän johtuvan heidän hyvistä ja pahoista töistään entisessä elämässä. V:lta 821 on säilynyt kaksikielinen kirjoitus, jossa määritellään rauhanehdot Kiinan ja Tibetin välillä. Sitten Tibet jakautui kahteen valtakuntaan ja seurasi paljon sisällisiä sotia.
1020-luvulla saapui eräs kuulu Intian buddhalainen, Atisha nimeltään, kutsuttuna Tibetiin, toi mukanaan ajanlaskun, jonka mukaan aika jaettiin 60-vuotisiin jaksoihin, ja oli ensimmäinen ylimmäinen pappi, joka sai maassa suuremman vaikutusvallan. Hän perusti Tibetissä pappisvallan. Kublai kaanin valloitettua Itä-Tibetin (1253) tämä maa joutui Kiinan vallan alle ja sen hallitus uskottiin Sakja luostarin laamoille. Myöhemmin muut luostarit paisuivat sitä mahtavammiksi, kunnes jälleen nousi tibetiläinen maallikko, joka Kiinan hallituksen suostumuksella anasti vallan. Luostarien vaikutus oli kuitenkin Tibetissä jo niin suuri, että se pian jälleen voitti muut. 1400-luvulla eräs Tashilhunpo luostarin johtajista valittiin Lhasan etevimmän luostarin johtajaksi ja hänestä tuli Tibetin ensimmäinen dalailäama. Mutta koko maan hallitsijaksi dalailaama tuli vasta v. 1645 mongolilaisten avulla, jotka joksikin aikaa karkottivat kiinalaiset Tibetistä. Myöhemmin Kiinan hallituskin tunnusti dalailaaman yhdessä Tashilhunpon luostarin johtajan, pantshen laaman, keralla maan hengelliseksi ja maalliseksi esivallaksi, joka kuitenkin oli Kiinan ylivallan alainen.
Tibet sai uskontonsa ja sen keralla uskonnollisen kirjallisuutensa Intiasta, sillä maan vanhat kuninkaat antoivat tibetin kielelle kääntää kaikki buddhan opin pyhät kirjat. Jotkut niistä tunnetaankin vain tibetiläisistä käännöksistä. Kun buddhalaisuus Intiassa kukistettiin brahman opin jälleen elpyessä hindulaisuuden muodossa, peri Tibet Intialta buddhalaisuuden kantamaan kunnian ja siitä johtuu sen suuri arvovalta koko buddhalaisessa Aasiassa. Siitä tuli buddhalaisuuden pyhä maa, johon kaikista Aasian ääristä saavuttiin pyhiinvaelluksille, ja tämä seikka antoi niin suuren tuen sen luostareille, että niistä varttui Tibetin tärkein valtiomahti, jonka sortoa ja kiskomisia vastaan yhteinen kansa ei ole sen koommin voinut eikä tahtonutkaan kapinoida. Tuhansia ja kymmeniätuhansia munkkeja on Tibetin suurissa luostareissa, ja napisematta kansa heille maksaa raskaita veroja hyvässä luottamuksessa, että se siten parhaiten täyttää uskonnollisen velvollisuutensa.. Buddhalaisuus on kieltämättä painanut leppeän leimansa tähän luonnostaan ja luonnon olojen edellytysten johdosta raakaan ylämaan kansaan. Mutta kuitenkaan ei Tibetin buddhalaisuus ole kuin turmeltunut kuori Gautaman jalosta opista. Siihen on sekaantunut kaikenlaisia shamanilaisia lisäpiirteitä maan vanhasta taikauskonnosta. Tibetin laamalaisuutta voidaan verrata Rooman kirkon anekaupan kehnoimpiin aikoihin.
Itä-Turkestanin muinaismuistot.
Sven Hedinin löydöillä Takla-makanin hiekoissa oli tärkeä muinaistieteellinen merkitys, sillä ne osoittivat, että Itä-Turkestan on ennen ollut laajemmalti asuttu ja sen ilmasto ollut nykyistään kosteampaa. Vielä suuremman sisällyksen nämä löydöt saavat, kun huomioon otamme, että tässä maassa muinoin on asunut indoeurooppalaisiakin kansoja. Vielä ajanlaskumme alussa siellä oli jäljellä aarialaisia kansoja sekaisin ural-altailaisten kanssa. Sven Hedinin jälkeen ovat sen vuoksi muut tutkijat jatkaneet etsimistä ja löytäneet muinaisraunioita ja suunnattoman rikkaita käsikirjoituskokoelmia, jotka epäilemättä luovat aivan uutta valoa näiden maiden myrskyiseen historiaan ja vaelteleviin kansoihin, jotka ovat osansa näytelleet kuin näyttämöllä näyttelijät ja jälleen kadonneet aikain hämäriin.
Ne muinaisesineet, jotka Sven Hedin v. 1896 löysi Khotanin läheisyydestä erämaasta, saviesineet, pronssiset Buddhan kuvat, kaiverretut jalokivet, rahat ja käsikirjoitukset, lienevät kolmannelta vuosisadalta j.Kr., koska kreikkalais-intialaiset vaikutukset ovat niissä ilmeiset. Aleksanteri Suuren jälkeläiset niihin aikoihin perustelivat valtakuntiaan Persiaan, Khivaan, Merwiin, Afghanistaniin ja Pohjois-Intiaan. Keskeltä erämaata, lähellä Khotan joen kanssa yhdensuuntaisesti Tarimiin pyrkivää Kerija-jokea, Hedin löysi toisen vanhan kaupungin, jonka erämaan hiekat olivat kokonaan peittäneet. Tässä kaupungissa oli seinäkuvia, jotka esittivät paikallisia järvi- ja jokimaisemia, sieltä löytyi puuveistoksia, saviastiain paloja, kipsisiä Buddhan kuvia ja vanhoja puutarhan pohjia.
M. Aurel Stein löysi toisista Itä-Turkestanin osista saviastioita, kuvia, kuvapatsaita, rahoja, leimasimia, freskoja, sanskrittilaisilla, brahmilaisilla ja kiinalaisilla kirjaimilla kyhättyjä käsikirjoituksia, puutauluja, joiden kirjoitukset olivat kharoshti-kirjoitusta, huonekaluja ja eri viljalajeja. Nämä esineet näyttävät olevan ajanlaskumme kahdeksalta ensimmäiseltä vuosisadalta, sen ensi vuosista alkaen.
Aivan Lopin erämaan sydämestä Sven Hedin v. 1901 löysi Loulanin eli Shanshanin kaupungin vanhat rauniot. Tämän kaupungin näyttää hietamyrsky tai tulva, taikka ehkä molemmat hävittäneen kolmannen vuosisadan lopulla j.Kr. Kaupungista löydettiin muun muassa asiakirjoja, joista näkyi sen nimi ja aikamääräyksiä.
Ljuktshunin syvänteestä erämaan pohjoisreunalta D.A. Klements v. 1898 löysi vanhojen luostarien raunioita, joista vanhimmat ovat ajanlaskumme ensi ajoilta, ja näistä luostareista löydettiin sangen mieltäkiinnittäviä käsikirjoituksia, joista toiset ovat uigurin kielisiä, toiset tuntemattomia kieliä. Le Coq löysi samoilta seuduilta v. 1904 erinomaisen arvokkaita käsikirjoituksia, joista toiset ovat kiinalaiselle paperille, toiset valkoiselle nahkalle, toiset puulle kirjoitettuja, edustaen kymmentä eri kirjaimistoa. Kielistä kaksi on aivan tuntematonta. Muistakin Tianshanin eteläpuolella olevista keitaista löydettiin samanlaisia kokoelmia.
Vuosina 1906—1908 Aurel Stein teki uuden matkan, jonka tulokset olivat vieläkin runsaammat. Khotanin koillispuolella hän tutki suurta buddhalaista temppeliä, josta jälleen löytyi paljon käsikirjoituksia. Erämaan kuivan ilmaston vuoksi ne olivat täälläkin säilyneet ihmeteltävän hyvin suuresta iästään huolimatta. Nijasta, Kerijan itäpuolelta, löydettiin paljon kharoshtikirjoituksella kirjoitettuja puukirjoja ja asiakirjoja, joista toisissa vielä oli kreikkalaismalliset savileimat ja puukannet, ynnä huonekaluja ja muita esineitä. Lop-norin länsipäästä, Miranista, löydettiin buddhalaisia pyhättöjä seinämaalauksineen. Lopista itsestään löydettiin kiinalaisia ja kharoshtikirjoituksia, puulle, paperille ja silkille kirjoitettuja, ynnä lisäksi piikiviaseita ja muita esihistoriallisia esineitä. Löydettiin myös melkoinen kappale kiinalaista muuria tornineen ja vartija-asemineen ja paljon muinaisesineitä. Intialaisia, kharoshtilaisin ja brahmilaisia kauppa-asiakirjoja löydettiin sekä erästä tuntematonta kieltä, joka näytti aramealaiselta. Mutta kaikkien runsaimman käsikirjoitussaaliin saivat Stein ja hänen jälkeensä kulkenut ranskalainen matkustaja pyhitetyistä luolista, »Tuhannen Buddhan saleista», jotka ovat Satshoun kaakkoispuolella. Nämä löydöt ovat niin suunnattoman runsaat, että vasta jonkun ajan kuluttua voidaan saada käsitystä niiden sisällyksestä. Buddhalaisien luostarien kokoelmissa on muun muassa säilynyt jäännöksiä manikealaisten pyhistä kirjoista, sillä tämäkin kristinuskon ja zoroasterin opin yhteensulatus esiintyi aikanaan Itä-Turkestanissa käännyttäjänä. Ollen etevä maantieteilijä t:ri Stein myös monella tavalla kartutti näiden seutujen maantieteen tuntemista.
AASIAN REUNAMAAT.
Taka-Intia.
Klassillisella maailmalla oli epäilemättä Taka-Intiastakin enemmän tietoja kuin sen kirjallisuudessa on meidän aikoihimme säilynyt. Ptolemaioksen tiedot »Kultaisesta Khersonnesosta» eivät olleet löyhiä huhuja, vaan perustuivat kokemukseen. Eräs vielä vanhempi kirjailija, juutalainen Josefos, joka kirjoitti ensimmäisen vuosisadan jälkipuoliskolla, lausuu juutalaisten muinaismuistoista kirjoittamassaan teoksessa, että Salomo käski Tyyron kuninkaan Hiramin antamain luotsien »mennä hänen miestensä kanssa siihen maahan, jota muinoin sanottiin Ofiriksi, nyt sitä vastoin Kultaiseksi Khersonnesoksi, ja joka kuuluu Intiaan, tuomaan sieltä kultaa».
Tyyron Marinus taas, jolta Ptolemaios sai tietonsa, on idän kultamaasta kuullut Aleksandros nimiseltä merimieheltä, joka kaikesta päättäen oli purjehtinut Malaiji-niemelle saakka ja sen ohikin. Paitsi kultaa, saatiin sieltä siihen aikaan jo mausteitakin, joiden kauppa silloin vielä oli hindujen käsissä, kunnes arabialaiset sen heiltä vahasivat.
Nykyaikoina on koetettu saada selville sekä Kultaisen Khersonneson että Ptolemaioksen mainitsemain muittenkin paikkain todellisuus, ja osaksi siinä on onnistuttukin. Malakan niemimaan sisäosista, Pahangista, on todella löydetty ikivanhoja, erinomaisen laajoja kultakaivoksia, jotka on kvartsisuoniin louhittu. Ne todistavat sangen kehittynyttä kulttuuria, mutta siitä, minkä kansan työtä nämä kaivokset ovat, tuskin on mahdollista enää saada tietoa. Kaivokset ovat pyöreitä tai suorakaiteenmuotoisia kaivoja ja ulottuvat toiset lähes 40 metriä maan sisään. Ne ovat vierekkäin, mutta alapäästä on louhittu pitkiä sivukäytäviäkin. Epäilemättä näistä kaivoksista on aikanaan saatu sangen paljon kultaa.
Ptolemaioksen jälkeen kului paljon aikaa, ennenkuin Taka-Intiasta saatiin enemmän tietoja. Kosmas Indikopleustes, entinen kreikkalainen kauppias, sittemmin munkki, joka eli kuudennella vuosisadalla (I, s. 190), sai oikeita tietoja Kiinaan vievästä purjehdusreitistä, vaikk'eivät ne ulottuneetkaan tämän laivamatkan varrella oleviin maihin. Ptolemaios oli piirtänyt Intian meren sisämereksi, jota maa joka puolella ympäröi, mutta Kosmas oli kuullut, että laivain riittävän kauas itään purjehdittuaan tuli kääntyä pohjoiseen ja purjehtia pitkä matka siihen suuntaan Kiinaan päästäkseen.
Ensimmäiset seikkaperäiset kertomukset meritiestä Kiinaan tapaamme persialaisten ja arabialaisten maantieteilijäin teoksissa. Persiasta kehittyi sinne laivaliike Rooman kaupan rappeuduttua ja Persian jälkeen arabialaiset saivat tämän ja yleensä koko Intian meren kaupan käsiinsä, perustaen sekä mannerrannoille että saarille lukuisia kauppasiirtoloita. Ja vuodelta 851 on säilynyt muhamettilainen purjehdusopas, jossa selostetaan Kiinaan vievä väylä, vaikka nimiä onkin vaikea tuntea, arabialaiset kun yleensä vääntelivät oudot nimet aivan muodottomiin. Sekä arabialaisilla että persialaisilla oli melkoisia kauppasiirtokuntia Kiinassa saakka.
Marco Polo oli ensimmäinen eurooppalainen, jonka selostus Kiinaan johtavasta meritiestä on meille säilynyt. Itse hän ei tosin nähnyt malijien asumia maita paljonkaan, mutta hän kokosi niistä kuitenkin jonkun verran tietoja. Parhaiten hän tutustui Sumatraan, jossa hänen kiinalaisen laivaston keralla täytyi odottaa viisi kuukautta suotuisaa tuulta. Marco Polon käydessä arabialaiset jo olivat ruvenneet käännyttämään Sumatrankin asukkaita muhametin uskoon. Polon jälkeen matkustivat tätä meritietä Odoric, Marignelli ja Ibn Batuta, joista olemme kohdallaan kertoneet. Kaikki nämä matkustajat kertovat Champa- eli Zampa-nimisestä valtakunnasta, jonka kuninkaalla oli pari-, kolmesataa lasta; se käsitti nykyisen Kotshinkiinan ja Annamin eteläosan, mutta katosi jo viidennellätoista vuosisadalla valtakuntain luvusta.
Vasco da Gaman löydettyä meritie Intiaan ei kauaa kulunut, ennenkuin Taka-Intiankin valtakunnat ja kansat saivat eurooppalaisiin tutustua, ja vaikutukset, joita he silloin saivat, juurruttivat heihin lähtemättömän vastenmielisyyden valkoista rotua vastaan.
Kun Alfonso de Albuquerque oli Malakan valloittanut (II, s. 146) — oikeastaan jo ennenkin ratkaisevaa taistelua — lähetti hän kotiaan palaavain kiinalaisten djunkkien mukana Duarte Fernandezin lähettilääkseen Siamin hoviin. Tämä mies oli ensimmäinen, jonka tiedetään käyneen Siamin vanhassa pääkaupungissa Ajuthiassa, joka kaupunki oli nykyistä Bangkokia jonkun verran ylempänä Menamin varrella (II, s. 150).
Venezialainen Nicolo de Conti (II, s. 139) oli ensimmäinen valkoinen, jonka tiedämme Burmassa käyneen. Puolen vuosisataa myöhemmin (v. 1496) kävi genovalainen Hieronymus de Santa Stephan© Pegussa ja vähän myöhemmin Ludovico di Varthema. Malakan valloitettuaan Albuquerque lähetti Peguunkin lähetystön ja myöhemmin sinne näyttää asettuneen portugalilaisia kauppiaita ja seikkailijoita, jotka palvelivat maan kuninkaita palkkasotilaina. Kauan ei sitten kulunut, ennenkuin sinne löysi italialaisia ja englantilaistakin kauppiaita.
Kaikkien näiden matkustajain kertomuksista näkyy, että Pegun valtakunta, jonka päämaa oli Irawadin delta, kuudennellatoista vuosisadalla oli niin mahtava, rikas, loistava ja vaikutusvaltainen, ettei niissä maissa ainoakaan toinen valtakunta ole myöhemmin sen vertaiseksi kohonnut. Mutta siihenkin aikaan käytiin ainaisia sotia Pegun ja Siamin, Tungun, Avan ja Arakanin välillä ja moneen näistä sodista portugalilaiset seikkailijat ottivat osaa. V. 1548 taisteli Pegun puolella sodassa Siamia vastaan 180 portugalilaista de Melon johdolla ja Siamin puolella toinen portugalilainen osasto erään Pereyran johdolla. Kuudennentoista vuosisadan loppuvuosina hyökkäsivät kuitenkin Arakanin ja Tungun kuninkaat Pegun kimppuun ja perinpohjin kukistivat sen.
V. 1600 kävi siellä Boves niminen jesuiitta, joka seuraavasti kuvaa näkemänsä hävityksen kauhuja:
»Surkeata on nähdä, kuinka jokirannoilla, joille on istutettu määrättömän paljon hedelmäpuita, kullatut temppelit ja jalot rakennukset nyt kaikkialla ovat raunioina. Tiet ja vainiot ovat täynnään nälkään kuolleitten tai tapettujen onnettomain pegulaisten pääkalloja ja luita, ja jokiin heitä on heitetty niin kosolti, etteivät laivat pääse ruumiitten paljouden vuoksi kulkemaan. Puhumattakaan niistit poloisista ja murhista, joihin tämä julmin kaikista tyranneista (Arakanin kuningas) on tehnyt itsensä syypääksi.»
Arakanin kuninkaan puolella oli Filip de Briton johdolla taistellut joukko portugalilaisia palkkasotilaita ja palkaksi de Brito sai Sirianin sataman, johon hän perusti muutaman vuoden pystyssä pysyvän itsenäisen pikkuvaltakunnan, pitäen kuninkaan poikaa panttivankinaan ja naittaen oman poikansa Martabanin kuninkaan tyttären kanssa. V. 1613 Avan kuningas kuitenkin tuli Siriania piirittämään ja sai de Briton petoksella käsiinsä, surmaten hänet kamalasti kiduttaen. Siitä alkain alkoi Ava saada koko Burman valtansa alle.
Burmaan portugalilaiset eivät perustaneet pysyviä kauppa-asemia, mutta Siamin alueelle syntyi jo v. 1516, Malakan niemimaan itärannalle, melkoinen asema, johon asettui satoja portugalilaisia. Varsinaiseen Siamiinkin asettui paljon portugalilaisia kauppiaita ja laivat pyrkivät sinne suojaan niihin aikoihin vuodesta, jolloin koillismonsuuni riehui Kiinan merellä ja sillä oli vaarallinen purjehtia. Siamin kuningas v. 1620 tarjosi portugalilaisille vakinaisen satamankin rannoiltaan, mutta näillä oli siihen aikaan niin täysi työ entistenkin asemainsa puolustamisessa, etteivät he voineet ottaa tarjousta vastaan. Sitä paitsi olivat hollantilaiset seitsemännentoista vuosisadan alkupuolella alkaneet tunkea portugalilaisia tieltään Siamistakin.
Laivain oli tapana purjehtia Malakan salmesta suoraan Etelä-Kiinaan, jonne oli rakennettu portugalilainen kauppakeskus, ja sen vuoksi Champan ja nykyisen Annamin rannat jäivät tuntemattomiksi. Fernão Mendes Pinto ja Don Antonio de Faria (III, s. 172) olivat ensimmäiset, jotka merirosvousristeilyillään näyttävät niihin tutustuneen, mutta useimpia Pinton mainitsemista nimistä on mahdoton tuntea. Hänkin kuuli kautta Taka-Intian yleisen tarun, että muka niemimaan kaikki joet alkavat samasta suuresta järvestä, kuten ne ovatkin piirretyt vielä Bläunkin karttaan v. 1663.
Portugalilaisia näyttää sittemmin asettuneen Kambodjaan omin päin samoin kuin Burmaankin, ilman hallituksensa suojelusta. Vuonna 1570 he löysivät Tonle Sap järven ja Angkorin rauniot. Louvet oli nimeltään ensimmäinen ranskalainen, joka (v. 1580) kävi Mekongin deltassa. Hollantilainen van Linschoten on ensimmäinen, joka v. 1596 julkaisemassaan teoksessa mainitsee suuren Mekongin nimeltään. Taka-Intian sisäosistakin hän kokosi tietoja. Seitsemännentoista vuosisadan vaiheessa portugalilaiset perustivat Kotshinkiinaan ja Kambodjaan säännöllisiä kauppa-asemia.
Suurempaa huomiota omistivat Taka-Intian maille hollantilaiset, englantilaiset ja ranskalaiset Portugalin vallan Intian vesillä murrettuaan. Seitsemännentoista vuosisadan alussa alkoivat englantilaiset tehdä kaupparetkiä sekä Siamiin että Burmaan. Itä-Intian komppania perusti kauppa-aseman Burman ylämaahankin aina lähelle Kiinan rajaa. Hollantilaisella komppanialla oli niinikään Burmassa kauppa-asemia. Seuraavina aikoina eurooppalaisten ja burmalaisten suhteet olivat monenlaisten Vaihteluiden alaisina, mutta saavutettu maantuntemus ainakaan ei mennyt hukkaan, vaikka kauppiaitten täytyikin monta kertaa peräytyä. V. 1795 luutnantti Woods ensimmäisenä kartoitti Irawadin kunnollisesti Rangoonista Avaan saakka.
Avan kuninkaat, jotka siihen aikaan vallitsivat koko Burmaa, olivat ylenmäärin ylimielisiä, kohtelivat loukkaavasti Itä-Intian komppanian lähettiläitä ja häiritsivät sen raja-alueita, niin että komppanian lopulta (v. 1825) täytyi ryhtyä sotaan tätä valtakuntaa vastaan. Seuraavana vuonna Avan kuningas suostui rauhaan ja luovutti Itä-Intian komppanialle Arakanin ja Tenasserimin, s.o. suurimman osan rantamaistaan, joista sitten brittiläinen Burma kehittyi.
Siamissa hollantilaiset olivat koko seitsemännentoista vuosisadan niin suosittuja, että heitä monta kertaa pyytämällä pyydettiin perustamaan sinne kauppa-asemia, ja Hollannin asiamies oli ensimmäinen ulkomaalainen, joka (v. 1685) pääsi Siamin kuninkaan puheille. Kahdeksannellatoista vuosisadalla välit kuitenkin häiriintyivät ja hollantilaisten kauppa Siamissa lakkasi kokonaan.
Konstantinos Phaulkon.
Omituinen ilmiö Siamin ja länsimaitten suhteiden välittäjänä oli Konstantinos Phaulkon, Joonian Kefalleniassa syntynyt kreikkalainen, joka v. 1640, vielä alaikäisenä lapsena, oli karannut Englantiin ja sieltä, mieheksi vartuttuaan, purjehtinut Itä-Intiaan. Siellä hän menestyi niin, että lopulta omisti oman laivan, kunnes kärsi Menamin suulla haaksirikon. Täten Siamiin jouduttuaan hän vietti siellä muutamia vuosia, oppien perusteellisesti maan kieltä. Lähdettyään Siamista uudelle meriretkelle hän Malabarin rannikolla taas kärsi haaksirikon. Hänen laivansa koko miehistö hukkui, hän yksin pelastui. Alastomana ja surkean puutteen alaisena — 1,000 kruunua hänellä oli rahaa, mutta kun paikka oli asumaton, ei niistä ollut apua — hän kuljeskeli rannalla ja sattui silloin tapaamaan toisenkin haaksirikkoisen, joka niinikään oli yksin pelastunut laivastaan ja oli vielä suuremmassa hädässä kuin hän. Kielestä Phaulkon paikalla tunsi hänet siamilaiseksi ja sai häneltä kuulla, että hän oli korkea virkamies, jonka Siamin kuningas oli lähettänyt Persiaan lähetyskunnan keralla. Phaulkon osti haaksirikostaan pelastamillaan rahoilla pienen laivan ja vei sillä uuden ystävänsä Siamiin ja uusi ystävä puolestaan hankki hänelle maassaan erinomaisen vaikutusvaltaisen aseman.
Phaulkon paikalla saavutti suuren maineen selvittelemällä eräitten muhamettilaisten laskut niin taitavasti, että hän saattoi osoittaa, ettei kuningas ollutkaan heille velkaa, vaan hänellä päin vastoin oli heiltä melkoinen summa saatavaa. Itämaisessa hovissa moinen äly paikalla saa tunnustuksen ja niinpä Konstantinoskin alkoi ylenemistään yletä, kunnes hänestä v. 1665 tuli Siamin pääministeri. Lopburissa Menamin laaksossa on vielä raunioita hänen teettämistään rakennuksista.
Phaulkon oli Englannissa hylännyt katolinuskon ja kääntynyt anglikaaniseen uskoon, mutta jesuiitat saivat tästä vihiä ja alkoivat häntä muokata, kunnes hän taas kääntyi katolinuskoon. Hän näyttää nyt toivoneen voivansa kääntää Siamin kuninkaan katolinuskoon ja suuressa määrin hänen toimestaan Ranskan kuningas Ludvig XIV vuosina 1685 ja 1687 lähetti Siamin hoviin de Chaumontin johtamat melkoiset lähetyskunnat, joihin enimmäkseen kuului jesuiittoja. Ranskan kuninkaan lähetyskunnat otettiin hyvin vastaan, mutta Siamin kuninkaalla ei ollut vähääkään halua luopua uskostaan, vaikka hän olikin sangen vapaamielinen ja edistynyt mies. Jesuiitat kuitenkin jäivät maahan ja olivat muun muassa avullisina muhamettilaisten tekemän kapinan kukistamisessa. Maan ylimykset ja rahvas alkoivat kuitenkin vihata heitä ja lopulta heidät viimeiseen mieheen murhattiin ja Phaulkon itse häpeällisesti mestattiin.
Kahdeksannellatoista vuosisadalla ei Siamissa sitten käynyt muita eurooppalaisia kuin moniaita kauppiaita ja lähetyssaarnaajia.
Indokiinaankin, johon kuuluvat Kotshinkiina, Kambodja, Annam, Tonkin ja Mekongin laakson Laos-maa, johon portugalilaiset kuudennellatoista vuosisadalla muodostivat joitakuita siirtokuntia, perustivat sekä englantilainen että hollantilainen Itä-Intian komppaniakin kauppa-asemiaan. Hollantilaisilla oli asema Kambodjan pääkaupungissa Pnom-Penhissäkin ja he olivat ensimmäiset nousemaan Mekongia ylämaahan. Sitten heidän asiamiehiään kuitenkin alettiin portugalilaisten yllytyksen johdosta vainota, jonka vuoksi he poistuivat maasta. Portugalilaisilla oli nyt jonkun aikaa melkoinen vaikutusvalta Kambodjan hovissa ja Mekongin suistamossa, mutta seitsemännentoista vuosisadan lopulla kotimaiset virkamiehet, luulon mukaan Kiinan yllytyksestä, murhauttivat kaikki valkoiset, eivätkä portugalilaiset enää saaneet takaisin, mitä silloin menettivät.
Seuraavina aikoina Indokiinassa ei käynyt sanottavasti muita kuin lähetyssaarnaajia, etenkin ranskalaisia. Kahdeksannentoista vuosisadan lopulla ranskalainen piispa de Behaine sai suuren vaikutusvallan Kotshinkiinan kuninkaaseen Gia Longiin, joka oli suosiollinen kristityille ja ranskalaisten seikkailijain avulla valloitti Annamin ja Tonkkiinkin. Gia Longin v. 1820 kuoltua ranskalaiset kuitenkin jälleen karkoitettiin maasta ja kristinuskoon kääntyneet alkuasukkaat murhattiin. Tosin ranskalaiset lähetyssaarnaajat myöhemmin palasivat takaisin ja alkoivat uudelleen käännytystyönsä, mutta v. 1851 puhkesi uusi kristittyjen vaino, jonka johdosta ranskalaiset yhdessä espanjalaisten kanssa valtasivat Kotshinkiinan, jota Ranska ei sen koommin laskenut käsistään.
Kambodja oli joutunut Siamin ja Annamin sorron alaiseksi, jonka vuoksi sen kuningas v. 1857 pyysi Ranskan apua, ja Ranska ottikin sen suojeluksensa alaiseksi. Osan alueestaan Kambodjan kuitenkin täytyi luovuttaa Siamille. Nykyjään Kambodja on kokonaan Ranskan alusmaa.
Tonkinissa oli hollantilaisilla kauppa-asema seitsemännentoista vuosisadan jälkipuoliskolla, mutta v. 1700 he taas hylkäsivät sen. V. 1802 Annam valloitti Tonkinin ja Annamin kanssa se sittemmin joutui Ranskalle.
Khmerien entinen kulttuuri.
Kambodjan sisässä säilyneet suurenmoiset rauniokaupungit ja temppelit ovat jäännöksiä entiseltä mahtavuuden ajalta, jolloin tässä maassa vallitsi loistava sivistys. Ei vieläkään ole voitu varmaan määrätä tämän sivistyksen aikaa, mutta kaikesta päättäen se käsitti ajanlaskumme ensimmäisen vuosituhannen.
Jo v. 1570 ensimmäiset eurooppalaiset näyttävät käyneen Angkorissa, khmerien hylätyssä entisessä pääkaupungissa, ja tutustuneen sen ihmeihin ja nähneen sen kiveen hakatut kirjoitukset, joita ei silloin enää kukaan paikkakuntalainen kyennyt lukemaan. Seuraavain aikain kirjallisuudessa tapaa Angkorista niinikään montakin mainintaa, mutta vasta 1860-luvulla ranskalainen matkustaja A.H. Mouhot sen perusteellisesti tutki ja kuvasi. Vähän myöhemmin de Lagréen-Garnierin retkikunta täydensi hänen tutkimuksiaan.
Khmerien entisten rakennusten raunioita on kautta koko nykyisen ja muinaisen, suuren osan Siamiakin käsittävän, Kambodjan ynnä Mekongin ylämaassa Laos valtioissa, mutta valtavimmat ovat ne rakennukset, joita on entisen pääkaupungin tiloilla Tonle Sap järven pohjoispuolella.
Pnom Penhin kohdalla laskee Mekongiin syrjäjoki, jota, myöten laivalla pääsee nousemaan Tonle Sapiin. Järven pohjoisrannalla on muutaman kilometrin päässä rannasta lakeuden keskellä kukkula, jonka laella kasvavassa lehdossa ovat Krôm-vuoren temppelin rauniot niin sankan kasvullisuuden kätköissä, että niitä tuskin näkee. Hämmästyneenä matkustaja tiheikön sisästä löytää siroja torneja, tavattoman kuvanveistosten runsauden, korkokuvia ja jättiläismäisiä kivikuvia, joista osa on ehjänä säilynyt, osa taas surkeasti typistelty. »Tuntuu ihmeelliseltä», kirjoittaa Hugh Clifford, »kun viikkokausia metsäerämaan läpi matkustettuaan ja vain siellä täällä ryhmän ruokomajoja nähtyään äkkiä, ilman vähintäkään valmistusta, tapaa tämän kauniin taiderakennuksen, jonka sulavat viivat, solakat kuvut ja kaaret, hienodetaljiset veistokuvat kaikki todistavat suurten rakentajain korkeata kulttuuria ja sivistystä.»
Vähän kauempana on Krôm-vuoren ja Angkorin välillä Siamreapin asuttu kylä, joka viheliäisyydellään todistaa nykyisyyden vähäpätöisyyttä suuren entisyyden rinnalla. Kun matkustaja siitä jälleen tunkeutuu metsään, yllättää hänet taas ilman vähintäkään aavistusta Angkor Vatin suurenmoinen temppeli. »Aarniometsän ja ihmisen huolitteleman rakennuksen vastakohdan vaikutus on valtava ja dramaattinen.» Garnierin mielestä Angkor Vatin loppumattomat portaat ja käytävät, sisäpihat ja samanlaisilta näyttävät pylväistöt symmetriastaan huolimatta tai ehkä juuri symmetriansa vuoksi muodostivat aivan selittämättömän labyrintin. Rakennuksen eri osat ovat niin suunnattoman laajat, että kokonaisuudesta oli melkein mahdoton saada käsitystä. Rakennusryhmän ympärysmitta sitä piirittäväin ojain sisäpuolelta mitaten on viisi ja puoli kilometriä, eikä semmoisen talon jäsentelystä ollut helppo päästä aivan äkkiä selville.
Tämä suunnaton rakennus on rakennettu neljänkymmenen kilometrin päästä tuodusta hietakivestä. Jotkut paasista ovat hyvin suuret, painaen yli kahdeksan tonnia, ja ilman minkäänlaista muurilaastia ne on liitetty yhteen erinomaisen tiiviisti ja saumat ovat suorat kuin viivoittimella vedetyt. Arvoitukselliselta näyttää, kuinka niin suuret paadet voitiin kalliosta irroittaa, kuljettaa paikalle ja sijoittaa seinään; epäilemättä siihen tarvittiin sangen paljon väkeä ja työtä.
Vielä ihmeteltävämpi kuin näiden raunioitten suunnaton laajuus on niiden koristelun rikkaus. Melkein joka, kivi on muovailtu. Valtavia Buddhan, jättiläisten ja kuninkaitten kuvapatsaita on joka puolella ja näiden jatkoksi leijonia, louhikäärmeitä ja taruhirviöitä. Reliefiveistoksissa näemme sotilaita, jotka pitkissä jonoissa ratsastavat linnuilla, hevosilla, tiikereillä, elefanteilla ja satueläimillä, näemme apinain kuninkaan ja enkelien kuninkaan välisiä taisteluita, veneitä, joita pitkäpartaiset miehet soutavat, kukkotaisteluita, pienokaistensa kanssa leikkiviä vaimoja, jousilla, keihäillä, miekoilla ja pertuskoilla asestettuja sotamiehiä ja lukemattomia, muita kuvaesityksiä. Epäilemättä näiden taideteosten luojat olivat kehittyneempää ja älykkäämpää kansaa kuin Indokiinan niemimaalla nykyaikoina tapaa.
Neljän kilometrin päässä Angkor Vatista pohjoiseen on Bakheng-vuoren pagodi kukkulan laella samoin kuin Krôm-viwrenkin temppeli. Vuoren juurella on kaksi mahtavaa, jalustoineen; yhdestä, kivestä hakattua leijonaa. Kukkulalle portaat. Laelta on erinomaisen laaja ja kaunis näköala yli edellä mainittujen rakennusryhmien, Tonle Sap järven ja ja.vastakkaisella puolella yli niiden vuorien, joista kaikkiin näihin rakennuksiin kivet tuotiin. »Koko tämä seutu on nykyjään yhtä autio ja hylätty kuin se ennen on ollut täynnään eloa ja vilkkautta. Vain petojen kiljuna ja muutamain harvain lintujen rääkynä häiritsee yksinäisyyttä.»
Bakheng vuoren temppeli ilmeisestikin on Angkorin rauniorakennuksista vanhin, Angkor Vatin suuri temppelikartano taas nuorin, kuten kuvan veistostenkin kömpelömpi ja kehittyneempi luonne osoittaa.
Edellä mainitut rakennukset ovat kaikki olleet uskonnollisia tarkoituksia varten rakennetut, mutta kilometrin päässä tapaamme Bakhengin takana raunioita, joilla on ollut aivan toinen tarkoitus. Siellä on Angkor Thôm, s.o. »suuri Angkor», joka oli khmerien mahtavan valtakunnan pääkaupunki. Temppeleistä ei tosin ole sielläkään puutetta, mutta suurin osa taloista on kuitenkin ihmisasunnoiksi rakennettu. Ulkomuuri, joka on raudanpitoisesta kivestä tehty, on neliön muotoinen, joka sivu 3,2 kilometriä pitkä. Muurissa on viisi monumentaalista porttia, joiden kautta sisään kuljetaan. Sisällä on metsän verhossa palatsien ja temppelien raunioita. Kuninkaallinen palatsi oli erikoisen muurineliönsä keskellä, joka myös käsitti suuren pyramidin muotoisen uskonnollisen rakennuksen. Tämän kartanon itäpuolella on laaja terassi, joka on suurenmoisilla korkokuvilla koristettu. Ehkä merkillisin kaikista khmerien muinaisrakennuksista on Baijonin temppeli, joka niinikään on Angkor Thômissa, oman pylväsneliönsä piirittämänä. Sisimpänä on ristinmuotoinen rakennus, jonka keskeltä, pyöreältä pohjalta, kohoaa valtava torni. Pylväskäytäväin päällä on säännöllisin välimatkoin viisikymmentä tornia, jotka ovat Brahman nelinkertaisilla kasvoilla koristetut.
Sillä tuhannen hehtaarin alalla, jonka Ankor Thômin ympärysmuuri sisäänsä sulkee, rehoittaa nykyjään troopillinen metsä ja tiheikkö koko uhkeudessaan — se on mitä takkuisin sekasorto tummanharmaita runkoja ja laajoja oksikoita, korkeuteen ponnistavia versoja, tiheätä alusmetsää, luikertelevia köynnöskasveja ja riippuvia loiskasviuutimia, mitä vain näitten uhkuvain troopillisten maitten lämmin kostea maa voi kasvattaa. »Tämän uhkean lehväpeitteen lymyissä, Jumalan vihannan verhon kunnioittavasti kätkemänä, lepää kuolleitten kaupunki. Täällä ovat pagodit nykyjään metsän petojen pesinä, joissa menneiden sukupolvien eläjät rukoilivat ja valittivat, talot, joissa he syntyivät, suunnittelivat ja rakastivat, työskentelivät ja riitelivät, kärsivät ja kuolivat, suuret aarrekammiot, joissa säilytettiin kokonaisen valtakunnan rikkauksia, uljaat palatsit, joissa kuninkaat ja kuninkaitten isät asuivat.»
Se kansa ja valtakunta, joka on nämä suurenmoiset muinaisjäännökset luonut, on kauan pysynyt arvoituksellisena, eikä asiaa vieläkään ole täydelleen selvitetty.
Vanhin kirjoitettu tieto Angkorista on erään kiinalaisen diplomaatin kertomus matkastaan, jonka hän v. 1295 Kiinan keisarin käskystä teki Kambodjaan, jota kiinalaiset siihen aikaan sanoivat Tshin-laksi. Matka kävi merta pitkin, jota pidettiin turvallisempana kuin maamatkaa. Matkakertomuksessaan kiinalainen diplomaatti tekee selkoa Kambodjan neliönmuotoisesta pääkaupungista, joka kaikesta päättäen oli juuri Angkor, mainiten muunmuassa »jättiläisten tien» kuvanveistoksineen, joka on Angkorin huomattavimpia nähtävyyksiä. Kolmannentoista vuosisadan lopulla Angkor Thômissa siis vielä asuttiin ja hallittiin.
Jonkun verran valaistusta tarjoavat myös Angkorin rakennuksissa säilyneet piirtokirjoitukset. Niitä on kahdenlaisia, osa kirjoitettu samanlaisilla kirjaimilla, mitä Kambodjassa nykyisinkin käytetään, osa toisilla vanhemmilla. Edellisiä buddhalaiset munkit jotenkin helposti lukevat, jälkimmäiset ovat maan oppineimmillekin miehille ymmärtämättömät. Niitä ovat ranskalaiset oppineet viime aikoina tutkineet ja selvitelleet. Kambodjalaisilla kirjaimilla kirjoitetut lauseet enimmäkseen koskettelevat vain uskonnollisia asioita, eivätkä sanottavasti valaise rakennusten entisyyttä.
Khmerit näyttävät olleen sekarotua, syntynyttä alkuasukkaitten ja Sisä-Aasian ylängöltä tulleen valloittajakansan sekaannuksesta. Muutama vuosisata ennen kristityn ajanlaskun alkua alkoivat Etu-Intian itärannalta tulleet siirtolaiset saada Kambodjassa vaikutusvaltaa, tuoden sinne brahman uskon ja sanskritin kielen. Varsinkin kuudennella vuosisadalla j.Kr. hindulaisuus alkoi saada vaikutusvaltaa. Angkor Thômin rakensi kuningas Jasovarman v:n 900 vaiheilla j.Kr. Samaan aikaan buddhalaisuus alkoi tunkea tieltään brahmalaisuutta. Angkor Vat luultavasti rakennettiin kahdennellatoista vuosisadalla, jolloin viimeinen khmerien suurista kuninkaista valloitti Champan. Seuraavan vuosisadan lopulla khmerit karkoitettiin Menamin laaksosta ja Siam ja neljännellätoista vuosisadalla toiset viholliset moneen kertaan valloittivat ja ryöstivät Angkor Thômin. Viidennellätoista vuosisadalla khmerien kuninkaat hylkäävät vanhan pääkaupunkinsa ja valtakunta rappeutumistaan rappeutui.
Kambodjalaiset itse kutsuvat maataan Sroc Khmeriksi. Eurooppalaisten käyttämä nimi on muodostettu hindulaisesta sanasta Kambuja, joka taas oli johdettu Kambusta, khmerien rodun taruperäisestä perustajasta.
De Lagréen ja Garnierin tutkimusretki Mekongilla.
Jo v. 1641 hollantilaiset lähettivät kaupparetkikunnan nousemaan Mekongia aina Vien-Tiane nimiseen Laos-valtioon saakka, jossa retkikunta otettiin jotenkin hyvin vastaan, vaikk'ei sitä tahdottu mielisuosiolla pois laskea; mutta sen jälkeen tapaamme siellä matkustajia vasta yhdeksännellätoista vuosisadalla.
Henri Mouhot, jonka työt Angkorin rauniokentillä jo mainitsimme, matkusteli sekä Siamin ylämaassa että kävi korkealla Mekongillakin, mutta ollen valokuvaaja ammatiltaan hän ei kyennyt tekemään kunnollisia paikanmääräyksiä ja lopulta kaukana Mekongin ylämaassa kuoli kuumeeseen.
Burmasta käsin kävi McLeod-niminen skotlantilainen Mekongin ylämaassa, poikkimaisin matkustaen, muutama vuosi ennen ranskalaista retkikuntaa, koettaen saada aikaan kauppayhteyden Mulmeinin ja Laos-valtioiden kanssa ja yhä edelleen Kiinan Jynnaniin, mutta Mekongin jokivartelaisia suunnitelma ei miellyttänyt ja Jynnaniin McLeodia ei laskettu.
Näiden retkien maantieteelliset työt olivat kuitenkin sangen puutteelliset, niin että ranskalaisella retkikunnalla, joka heinäkuun 7 p. v. 1866 lähti Pnom Penhistä Mekongia nousemaan, oli jotenkin alkamaton työmaa edessään.
Tämä retki oikeastaan oli François Garnierin suunnittelema, mutta kun hän vielä oli sangen nuori, uskottiin ylijohto Doudart de Lagréelle, joka siihen aikaan oli Ranskan valtiollisena asiamiehenä Kambodjan kuninkaan hovissa. Molemmat he olivat meriupseereja. Kymmenkunta muuta ranskalaista kuului retkikuntaan, näistä neljä tieteelliseen työskentelyyn perehtynyttä. Odotellessaan Pnom Penhissä Siamin hallituksen passia retkikunta oli käynyt Angkorin muinaisraunioilla täydentämässä niiden tutkimusta.
Garnier yhdisti Angkorin raunioista saamansa vaikutukset seuraavaan lauseeseen: »Tuskin missään muualla on näin valtavaa kivimäärää käsitelty näin taiteellisesti ja tieteellisesti. Pyramideja ihailemme ihmisvoiman ja sitkeyden jättiläismäisinä teoksina, mutta tässä on yhtä suureen voimaan ja sitkeyteen vielä lisättävä nero.»
Retkikunta nousi Mekongia kahdella matalakulkuisella tykkiveneellä, mutta toiveet, että näin mukavasti pitkälle päästäisiin, raukesivat sangen pian, sillä Somborin luona, suorin tein parinsadan kilometrin päässä Pnom Penhistä, tuli vastaan niin ankarat kosket, ettei ollut ajattelemistakaan nostaa laivoja niiden päälle.
Mekong oli rankkain sateitten johdosta alkanut tulvia ja oli nyt viittä metriä tavallista korkeammalla. Sankkain, sotkuisten aarniometsäseinäin välissä joki vyörytti ruskeata vettään vaahtoavaan koskeen, jonka monen monet saaret jakoivat pauhaaviin haaroihin.
Retkikunta osti nyt maan asukkailta jokiveneitä, joilla se sauvoen alkoi matkaa jatkaa, kulkien suureksi osaksi tulvan vallassa olevain metsäin läpi. Veneet oli polttamalla tehty pitkästä pölkystä, jonka kahden puolen sitten oli lisätty laudoista laitoja. Keskellä oli pieni ruokokattoinen maja, jota bambusta tehty kansi kannatti. Sauvoimet oli päästä raudoitettu.
Khonin koskien kohdalla Mekongin leveys oli 1,000 metriä ja vesi putosi pystysuorana könkäänä 15 metriä. Ylempänä joen leveys kuitenkin oli tulvan aikana viisi kilometriä. Kahden puolen maa oli taajaan asuttu ja hyvin viljelty.
Retkikunta ei tutkinut ja kartoittanut vain Mekongia, vaan kaikki siihen laskevat syrjäjoetkin melkoiseen matkaan. Pohjoisempana alkoi edessä päin olla korkeita vuoria.
Bassakissa, jossa retkikunta viipyi pitkän ajan, Garnier mittaili Mekongin vesimäärän, huomaten sen tavallisella vedellä olevan 9,000 kuutiometriä sekunnissa, tulvan aikana taas 50,000 ja vähimmillään 2,000—3,000 kuutiometriä. Pnom Penhissä tulvan vesimäärä on 60,000— 70,000 kuutiometriä. Ganges kuljettaa tulvillaan vielä kaksi vertaa sitäkin enemmän. Mekongin pinta on ylimmillään toistakymmentä metriä tavallistaan korkeammalla, jonka vuoksi se hedelmöittää laajat vainiot vedellään ja lietteellään ja tarjoaa hyvät edellytykset, riisinviljelykselle.
Garnierin piti nyt palata Pnom Penhiin postia, kiinalaista passia ja tärkeitä koneita noutamaan, muun retkikunnan poiketessa Siamiin tutkimaan Nam-Mun nimistä suurta syrjäjokea. Retkikunnan selän takana oli kuitenkin syntynyt suuri kapina, joka kokonaan katkaisi sen selkäpuolen yhteydet ja Garnierin täytyi sen vuoksi palata takaisin ja tehdä Siamin kautta pitkä kierros Angkoriin ja sieltä veneellä kulkea vihollisen vallassa olevan maan kautta Pnom Penhiin. Tällä vaikealla, tarmolla suoritetulla matkalla hän näki useita tuntemattomia khmeriläisraunioita, muun muassa suurenmoisen, kolmekymmentä metriä yli joen pinnan kohoavan sillan, josta kolme suurta kappaletta vielä oli jäljellä. Keskimmäisen siltakaaren pituus oli 148 metriä, leveys 15. Kaaria oli ollut kolmekymmentäneljä. Silta oli hiekkakivestä rakennettu ja veistoksilla runsaasti koristettu.
Saatuaan osan kaipaamistaan tavaroista ja ennen kaikkia kiinalaisen passin, joka oli välttämätön, jos mieli päästä Jynnaniin, Garnier samoja teitä palasi takaisin. Tällä kerralla hänen täytyi jollakin taipaleella kannattaa tavaroitaan tytöillä, kun ei muuta keinoa ollut. Tytöt kuitenkin ottivat työn aivan leikin kannalta, nauroivat vain veitikkamaisesti hänen kiirehtiessään ja uivat joka joessa, vähääkään välittämättä hänen pyynnöistään ja käskyistään. Muun retkikunnan tavatessaan Garnier oli kulkenut yli 1,600 kilometriä seutujen läpi, jotka suurimmaksi osaksi olivat eurooppalaisille aivan tuntemattomat.
Huhtikuun 2 p. 1867 ranskalainen retkikunta saapui Vien-Tiaheen, entisen laosvaltakunnan pääkaupunkiin, joka hollantilaisten siinä 1641 käydessä oli suuri kukoistava kaupunki. Nyt se oli raunioina ja troopillinen tiheikkö oli kokonaan peittänyt sen rehevään vaippaansa. Tämäkin laosvalta oli kahdeksannentoista vuosisadan keskivaiheilla joutunut Siamin vaikutusvallan ja sorron alaiseksi, kunnes Vien-Tianen kuningas v. 1820 murhautti hovissaan olevan Siamin lähettilään, tämä kun niin armottomasti nylki hänen maataan. Siamista lähetettiin paikalla suuri armeija Vien-Tianea kurittamaan. Kaupunki valloitettiin ja hävitettiin ja sen asukkaat karkoitettiin. Valloittajat polttivat paljon ihmisiä huoneihin ja harjoittivat kaikenlaista julmuutta kostaakseen vainajan puolesta. Anu kuningas pakeni Annamiin. Sieltä hän kuitenkin annettiin pois ja vietiin Bangkokiin ja pantiin häkkiin, jossa hän kuoli surkean kuoleman. Hänen poikansa, jota säilytettiin eräässä pagodissa vankina, hyppäsi sen tornista ja sai siten surmansa. Vien-Tianen asukkaita ajettiin kuin karjalaumaa etäisiin seutuihin ja sadoittain heitä sortui matkalla nälkään. Toiset joutuivat voittajain orjiksi. Kun Vien-Tianesta oli kaikki vähänkin kelvollinen ryöstetty, jätettiin kaupunki metsittymään, eikä troopillinen tiheikkö pitkää aikaa tarvinnutkaan, ennenkuin se oli entisen vilkkaan elämän paikalla yksinvaltiaana.
Siamin ja Annamin ja muitten valtain keskinäisen kilpailun johdosta oli koko Laos-maan rahvas siihen määrään menettänyt tarmonsa, että näytti mahdottomalta, voisiko se koskaan enää miehistyä. Se oli siihen määrään sorron alainen, että karavaanien kantajat pitivät luonnollisena oikeutenaan ottaa väkisin, mitä tarvitsivat, heille kun ei yleensä maksettu palkkaa. Ranskalaiset sitä vastoin maksoivat palkat joka miehelle, mutta sen sijaan vaativat, ettei väestöltä saanut ottaa mitään ilmaiseksi, ja tämä tuntui kaikista niin luonnottomalta, että he sitä tuskin ymmärsivät. Päälliköt julkisesti valittivat, kun hyvää messinkilankaa tuhlattiin suotta halvoille talonpojille.
Huhtikuun lopulla retkikunta saapui Luang-Prabangiin, ylimpään laos-valtioon, joka Vien-Tianen kukistuttua oli suuresti paisunut. Valtion samanniminen pääkaupunki oli suurin kaupunki (8,000 a.), mitä retkikunta oli ylämaassa nähnyt. Luang-Prabang maksoi veroa Kiinalle, Annamille ja Siamille ja oli siitä hyvästä saanut elää rauhassa ja kehittyä Mekongin ylämaan tärkeimmäksi kauppakeskustaksi. Nyt kuitenkin oli Kiinalta kielletty veron suoritus sillä verukkeella, että tiet olivat Jynnanin muhamettilaisten tekemän kapinan vuoksi epävarmat, eikä aiottu päästää ranskalaista retkikuntaakaan matkaa jatkamaan, koska tämä olisi voinut osoittaa verukkeen aiheettomuuden. Lopulta Luang-Prabangin kuningas kuitenkin suostui ja erosi de Lagréesta hyvänä ystävänä.
Mekong kävi tästä ylöspäin niin koskiseksi, että retkikunnan täytyi jatkaa matkaa kokonaan maitse. Lokakuun 12 p. se kulki rajan poikki Kiinaan ja ihmetteli heti ensi kylissä sitä korkealle kehittynyttä ikivanhaa sivistystä, joka Kiinassa heti kohtasi, todistaen sen asukkaitten suurta tarmoa. Mutta muhamettilaiskapinan hävityksetkin olivat kaikkialla ilmeiset ja monen talon oli koleera jättänyt autioksi. Se-Mao oli Jynnanin ensimmäinen kaupunki, johon retkikunta tuli. Mandariinit ottivat sen mitä parhaiten vastaan, sillä vaikka tulijain vaatteet olivatkin pitkällä vaivalloisella matkalla ränstyneet ryysyiksi, oli heidän Pekingistä lähetetty passinsa sitä tehoisampi. Se-Maon kauppapuodeista he saivat koko joukon apua ruumiinsa verhoamiseksi.
Jynnanissa ranskalaiset ihailivat sen kauniita järviä, korkeita vuoria ja suurenmoisia siltoja. Jynnanin kaupungissa he tapasivat pari ranskalaista lähetyssaarnaajaa, jotka monella tavoin helpottivat heidän seurusteluaan kiinalaisten viranomaisten kanssa.
Ranskalaisen retkikunnan olisi ohjeittensa mukaan pitänyt löytää Mekongin lähteet ja se aikoi nyt pyrkiä niille Jangtsen vartta, jossa on kauas ylämaahan teitä ja siltoja. Edessä oleva maa oli kuitenkin kapinallisten muhamettilaisten käsissä, jonka vuoksi Lagrée pyysi Jynnanissa asuvalta muhamettilaiselta pyhimykseltä suositusta kapinallisten muhamettilaisten sulttaanille, jonka päämaja oli Ta-li-fussa örrhai järven rannalla, lähellä Jangtsen mutkaa ja Kiinan rajaseutujen halki juoksevaa Mekongia. Garnier laittoi kuntoon pyhimyksen hallussa olevan erinomaisen eurooppalaisen tähtikiikarin ja pyhimys hänelle kirjoitti palkaksi kaikki mahdolliset suositukset.
Matkalla Jangtsekiangille, jota tällä osalla sanottiin Kinshaksi, Lagrée kuitenkin sairastui niin vaaralliseen kuumeeseen, että hänen täytyi lääkärinsä keralla jäädä erääseen kaupunkiin ja Garnier sai retkikunnan johdon käsiinsä.
Yhdytettyään Jangtsekiangin kohdalla, jossa saakka ei ainoakaan eurooppalainen matkustaja ollut käynyt jälkeen Marco Polon aikain, retkikunta lähti sen kukkulaisia rantoja ylämaahan nousemaan, tavaten matkalla sekä ranskalaisia lähetyssaarnaajia että kiinalaisia kristittyjä, ja saapuikin lopulta Ta-li-fuhun, muhamettilaisten päämajaan, mitä surkeimmin hävitetyn maan kautta kuljettuaan.
Ta-li-fussa oli vastaanotto kuitenkin niin vihamielinen, ettei voinut olla puhettakaan matkan jatkamisesta Mekongille, vaan täytyi ranskalaisten suin päin lähteä paluumatkalle samaa tietä kuin olivat tulleetkin.
Paluumatkalla he saivat surusanoman de Lagréen kuolemasta ja kuljettivat hänet kotimaahan haudattavaksi. Paluumatka kävi jokiveneillä ja dshonkeilla Hankauhin ja sieltä höyrylaivalla.
Vaikk'ei de Lagréen-Garnierin retkikunta löytänytkään Mekongin lähteitä — ne ovat kaukana Tibetin ylänkömaan sisäosissa — oli se kuitenkin suorittanut perusteellisemman työn kuin ainoakaan entinen matkustaja niillä mailla, jonka vuoksi se saikin tieteelliseltä maailmalta ansaitun tunnustuksen.
Löytöretkiä Burmassa.
V:n 1826 sota osoitti englantilaisille, kuinka välttämätöntä oli vastaisten rettelöitten varalta hankkia tarkemmat tiedot Burman maantieteellisistä oloista. Milloin vain vähänkin tilaisuutta tarjoutui, ulottivat englantilaiset tietojensa piiriä kautta maan.
Majuri Burney, joka v. 1829 saapui Avaan Englantia edustamaan, käytti kaiken vaikutuksensa helpottaakseen retkeilyjä. Tosin Avan hovi aikoi ottaa hänet vastaan yhtä ylimielisesti kuin entisetkin lähettiläät, mutta Burney ei suostunut mihinkään nöyryytyksiin. Hän sai aikaan sen, ettei kuningas ottanut häntä vastaan kodan- eli »anteeksipyyntö»-päivänä, kuten aina ennen oli tapahtunut, eikä hän myöskään enää suostunut marssimaan palatsin ympäri ja nöyrästi kumartamaan sille, ennenkuin pääsi audienssisaliin, ja monta muutakin tahallista nöyryytystä hän vältti, mutta riisumaan tohvelinsa audienssisalin ovelle hänen täytyi suostua. Vähitellen hän saavutti hovissa melkoisen vaikutusvallan.
V. 1830 luutnantti Pemberton matkusti Assamin Manipurista Avaan, vakoillen melkoisen alan maata, joka kartoilla oli aivan valkoista.
Puolen vuosikymmentä myöhemmin kapteeni S.T. Hannay teki Avasta retken Irawadin latvaosalle, jolla ei jälkeen kuudennentoista vuosisadan kukaan ollut käynyt. Hän tutustui täten Irawadin soliin, joissa se kapeassa uomassa vuorirantain välissä katkaisee tiellä olevia mäkimaita. Kauppatavaroita kuljetettiin täällä, samoinkuin Mekongillakin, bambulautoilla. Myös Pagan-nimisen vanhan pääkaupungin laajat rauniot hän näki. Niillä seuduilla alkoi Irawadin rannoilla olla teak-puuta, josta myöhemmin tuli tärkeä vientitavara, tämä puu kun kestävyytensä vuoksi on varsinkin laivanrakennuksessa korvaamaton. Bhamon, Ylä-Burman suurimman kaupungin tuolla puolella, maa alkoi käydä yhä mäkisemmäksi. Ylämaassa Hannay näki kansan, jolla oli selvään kaukasialaiset piirteet. Noin 640 kilometriä Avasta ylöspäin Irawadia voitiin kulkea suurillakin veneillä, mutta sitä ylempänä kosket alkoivat haitata venekulkua. Hannay teki sitten syrjämatkan eräillä kuuluilla kaivoksilla käydäkseen, jonka jälkeen hän palasi Avaan.
Richardson teki Maulmainista monta matkaa Saluen joen ylämaahan ja myös Siamin puolelle, etsiäkseen soveliasta kauppatietä Kiinan Jynnaniin, ja eräällä näistä matkoista oli ennen mainitsemamme McLeod mukana.
V. 1837 Burmassa tapahtui vallankumous, jonka johdosta Englannin lähettiläs poistui, eikä diplomaattisia suhteita solmittu uudelleen ennenkuin v. 1855, jolloin uuden lähetystön mukana oli eversti H. Yule, sittemmin kuulu Marco Polon tutkija. Edellämainittujen ja muiden mainitsematta jääneiden matkailijain tulosten ja maan asukkailta saatujen tietojen johdolla hän v. 1856 laati Burmasta kartan, joka oli kaikkiin edellisiin nähden suurenmoinen edistys. Samalla ryhdyttiin kuitenkin uusilla retkillä tietoja kartuttamaan ja varsinkin uudelleen etsimään kauppareittiä Burmasta Kiinaan.