Intian ja Kiinan väliset maat ovat maailman vaikeimpia epätasaisuutensa ja muitten luonnonesteittensä vuoksi. Niissä kulkee nimittäin suuri määrä yhdensuuntaisia vuorijonoja pohjoisesta etelään ja näiden vuorijonojen välisissä rotkolaaksoissa virtaavat rinnan ja toisiaan lähellä Taka-Intian suuret joet, Mekong, Menam, Saluen ja Irawadi ynnä kauimpana idässä Jangtsekiangin latvaosa, Kinsha, ja joku sen suurista syrjajoistakin. Siinä suurin syy, miksi tämä reitti ei lopulta kelvannut kauppareitiksikään, vaikka Jynnanin muhamettilaiset olivatkin sen avaamiselle suosiolliset.
V. 1868 englantilainen kapteeni Sladen lähti Mandalaysta suurelle retkelle, jonka päämäärä oli Ta-li-fu, Jynnanin muhamettilaisten pääkaupunki. Burman kuningas oli kannattavinaan tuumaa, mutta salassa hän oli ryhtynyt toimiin retkikunnan tuhoamiseksi ylämaan Shan-valtioissa, ja ellei Sladenille olisi onnistunut lähettää Kiinan muhamettilaisille sanaa, olisi hän tavaroineen kaikkineen ollut perikadon oma. Tieto muhamettilaisen sulttaanin ystävyydestä riitti kuitenkin pitämään Shan-maan rosvoja aisoissa ja Sladen saattoi käydä Momeinissa saakka, vaikk'ei matkasta sitten ollutkaan sen suurempia tuloksia.
V. 1874 Kiinan hallitus vihdoin kukisti Jynnanin muhamettilaiset, heidän sulttaaninsa käännyttyä Englannin puoleen sen tunnustuksen saadakseen, mutta Englannin hallitus jatkoi siitä huolimatta kauppasuhteiden valmistelua, lähettäen A.R. Margaryn Kiinasta maan poikki Burman Bhamoon ja eversti Brownen Bhamosta Shanghaihin Margaryn avaamaa tietä. Paluumatkallaan Margary murhattiin ja Brownen oli kiiruimman kautta taistellen palattava takaisin Burmaan. Colborne Baber, joka lähetettiin Kiinan puolelta Margaryn murhaa tutkimaan, tuli matkallaan siihen päätökseen, että Jynnanin luonnolliset kauppareitit käyvät merelle, koska Saluenin ja Mekongin rotkolaaksot asettavat karavaanien kululle melkein voittamattomia esteitä, lukuisista muista vaikeuksista puhumattakaan.
Muita matkustajia mainittakoon kapteeni W.G. Gill, joka v. 1877 matkusti Jangtsekiangin laaksosta Batangiin Tibetin rajalle ja sieltä Burman Bhamoon, kartoittaen tarkkaan reittinsä.
Kreivi Szechenyin johtama unkarilainen retkikunta kävi vv. 1878—80
Batangissa, Ta-li-fussa ja Bhamossa ja valaisi paljon Itä-Tibetin ja
Indo-Kiinan geologisia oloja.
Archibald R. Colquhoun nousi v. 1881 Kantonista Sikiang-jokea, jonka harvinaisen ihanat maisemat häntä hurmasivat, ja kuljettuaan jokea.800 kilometriä lähti maisin Jynnanin tuntemattomien eteläosien kautta Burman rajalle, josta hän seurasi Papien-jokea pohjoiseen Ta-li-fuun saakka ja sieltä kulki Bhamon kautta Irawadille ja sitä pitkin Rangooniin.
Orleansin prinssi Henrik oli ensimmäinen eurooppalainen, joka (v. 1895) kulki suorimman tien Kiinasta Intiaan. Lähtien Jynnanin Ta-li-fusta hän kulki Mekongin poikki, mutta tapasi Saluenin laaksossa niin pahaa maata, että retkikunnan täytyi hylätä muulit ja kulkea jalan. Kuukauden kestäneen vaikean jalkaretken jälkeen retkikunta saapui Khanitin lakeudelle ja sieltä kolmessa viikossa tuntemattomia reittejä Assaniin ja Intiaan. Tämän retken tuloksena oli Irawadin ja Saluenin latvaosan selittely ja uuden tien löytäminen Kiinasta Intiaan. Tämä tie on kuitenkin liian vaikea, jotta se kauppareitiksi kelpaisi, sillä prinssi Henrikin täytyi kahden kuukauden aikana kulkea kolmentoista vuorijonon poikki ja maiden kautta, joissa asui sotaisia kansoja.
V. 1878 Burman valtaistuimelle nousi tyranni, joka niin kylmäverisesti murhasi omaisiaan, että Englannin lähettiläs poistui Mandalaysta, kun ei voinut näitä kauhuja estää. Englantilaisilla oli jo Irawadilla suuri kauppalaivasto, joka sillä hoiti kaiken kuljetuksen, ja kun kuningas aikoi anastaa tämän laivaston, syntyi siitä vihdoin v. 1885 uusi sota, joka nopeaan päättyi Burman täydelliseen anastukseen. Maaseuduilla kuitenkin jatkui sissisotaa, jonka johdosta englantilainen armeija jaettiin pieniin osastoihin, jotka aliupseeriensa johdolla palauttivat kaikkialla rauhan. Sotaa sanottiin tästä »aliupseerien sodaksi».
Englannin vallan alle jouduttuaan Burma on kauttaaltaan tutkittu ja kartoitettu, sen luonnonrikkauksia, muun muassa rubiinikaivoksia, alettu hyödyntää, rakennettu rautateitä ja hankittu maalle uudenaikaisia laitoksia.
Siam.
Siam tuli osapuilleen jotenkin kauttaaltaan tunnetuksi yhdeksännentoista vuosisadan edellisellä puoliskolla, mutta varsinainen kartoitus alkoi vasta kun Siamin hallitus oli palvelukseensa ottanut ulkomaalaisia ammattimiehiä, jotka sen puolesta ovat tämän työn toimittaneet.
Siam on jotenkin hyvällä menestyksellä ryhtynyt sisälliseen rakennustyöhön länsimaisten voimain avulla, päästyään rauhaan naapureistaan. Niinkauan kuin Burma, Kambodja ja Annam olivat itsenäiset, oli sen alati taisteltava näitä vastaan. Uudetkaan naapurit eivät kuitenkaan ole sitä kokonaan rauhaan jättäneet, vaan etenkin Ranska ainaisessa maannälässään on pala palalta pienentänyt Siamin aluetta. Ensin Siamin oli sille luovutettava kaikki maa Mekongin itäpuolelta, sitten koko Luang Prabang ja se maakunta, jossa Angkorin rauniot ovat, ja Englannin kanssa tekemässään sopimuksessa Ranska on itselleen pidättänyt »vaikutusvallan» koko Itä-Siamissa, joka kuitenkin edelleenkin on siamilaisten viranomaisten hallinnossa. Ainoastaan koko Menamin vesistöalueen itsenäisyyden molemmat naapurit ovat Siamille taanneet. Se tosin onkin Siamin hedelmällisin osa. Englanti on tyytynyt muutamiin Malakan niemimaan pikkuvaltioista.
Ranskan Indo-kiina.
Garnier oli kiihkeä chauvinisti, jonka unelma oli Ranskan siirtomaamahdin kohottaminen, niin että hänen isänmaansa pystyisi merellä kilpailemaan Englannin kanssa. V. 1873 hänet lähetettiin Tonkiniin pienen joukon keralla hankkimaan »oikeutta» eräälle ranskalaiselle kauppiaalle, joka oli riitaantunut Hanoin mandariinien kanssa, kauppias kun yritti ostaa sieltä suolaa ja kuljettaa sen Kiinaan, vaikka suolakauppa oli Tonkinin hallituksen monopoli.
Garnier muutaman päivän turhaan kiisteltyhän päätti ratkaista kaikki vaikeudet maansa eduksi yhdellä miekan iskulla, kuten Aleksanteri Suuri lyödessään halki Gordionin solmun. Hän pitemmittä puheitta julisti Hanoin ohi virtaavan suuren Song-koi-joen avoimeksi kaupalle ja vesitien Jynnaniin siten avoimeksi. Siitä seurasi paikalla sota ja Garnier pienellä joukollaan valloitti Hanoin linnan väkirynnäköllä. Muutaman viikon kuluttua koko Ala-Tonkin oli hänen käsissään. Annam, jonka vallanalainen Tonkin oli, kutsui silloin avukseen »mustat liput», rosvojoukot, jotka Jynnanin melskeitten yhteydessä olivat saaneet haltuunsa ylämaat, ja eräässä taistelussa heitä vastaan Garnier kaatui. Hänen seuraajansa teki häpeällisen rauhan, ranskalaiset poistuivat Tonkinista ja heidän sikäläiset kannattajansa joutuivat tuhon omiksi..
Garnierin seikkailu oli ensimmäinen kohtaus pitkällisestä ja sangen sitkeästä taistelusta, joka sittemmin seurasi Tonkinin omistamisesta. Eräs myöhempi upseeri teki saman erehdyksen kuin Garnierkin ja aivan samoilla seurauksilla, saaden itse sen johdosta surmansa, mutta Ranskan hallituksen johdossa oli toisella kerralla mies — Jules Ferry — jolla oli samanlaiset käsitykset maansa tulevaisuudesta siirtomaavaltana kuin Garnierillakin, ja hän ryhtyi suuremmilla voimilla taistelua jatkamaan Seurauksena siitä oli, että Ranska riitaantui Annamin kanssa, jonka alusmaa Tonkin oli, ja vielä Kiinankin kanssa, jolle Annam nyt muisti olevansa vasallivallan suhteessa. Sekä Annam että Kiina lähettivät Tonkiniin sotaväkeä, jota paitsi »mustatkin liput» edelleenkin taistelivat ranskalaisia vastaan, ja siitä syntyi niin itsepintainen vastarinta, että ranskalaiset lopulta olivat joutua epätoivoon ja Ferrystä tuli Ranskan vihatuin mies. Vielä suurempia uhreja kuin vihollinen vaati Tonkinin kuuma kuolettava ilmasto. Lopun lopuksi sekä Tonkin että Annamkin joutuivat Ranskan alusmaiksi, mutta ne eivät suinkaan ole toteuttaneet niitä kauniita toiveita, joilla siirtomaanintoilijat lähtivät taisteluun.
Ranskan vallanalaisuudessa nämä maat ovat tulleet perusteellisesti kartoitetuiksi ja tutkituiksi.
Katsaus Taka-Intian tutkimukseen.
Indokiinan suuren niemimaan rannat ovat nyt mitä tarkimmin kartoitetut Gangeen suistamosta Kiinan rajaan saakka ja sama pitää paikkansa malaijisaaristostakin. Laivakulun tarpeiksi tämä on ollut mitä tähdellisintä.
Yhtä tarkkaan ei tunneta niemimaan suurenmoista jokiverkkoa, mutta suurin piirtein on sekin kartoitettu.
Tonkinin jo'ista toivottiin kulkureittiä Kiinan Jynnaniin, mutta tarkempi tiedustelu on osoittanut, että ne vuolautensa vuoksi ovat siihen sopimattomat, jonka vuoksi Ranska on rakentanut rautateitä Kiinan sisäosain kaupan anastaakseen.
Mekongilla höyryalukset nykyjään sekä väyläin perkauksen että alusten parantamisen vuoksi nousevat Luang Prabanginkin ohi, 2,500 kilometriä joen suusta. Voitettavat vaikeudet ovat kuitenkin niin suuret, ettei joen ylempien osien laivakululla ole mitään käytännöllistä merkitystä.
Mekongin lähteistä ei vielä ole täyttä tietoa. Latvaosaa tutkivat kuitenkin pitkän matkan Przevalskij, pundiitti Krishna, Dutreuil de Rhins, Orleansin prinssi Henrik ja luutnantti E. Roux. Molemmilla latvahaaroilla on monta nimeä, ennenkuin ne yhtyvät ja muodostavat erittäin voimallisen kosken.
Tibetin ylämaasta tultuaan Mekong juoksee yli 1,000 metriä syvässä rotkolaaksossa, johon maan asukkaatkaan eivät laskeudu paitsi niillä kohdilla, missä polut kulkevat silloille tai lauttapaikoille. Yhä alempana joen laakso leviää, kunnes se juoksee laajan lakeuden poikki, laskien sen tulvillaan ollessaan avaralta veden alle. Kaikkiaan Mekongin pituus on noin 5,000 kilometriä.
Menamin lähteet ovat Siamin pohjoisrajalla ja tämä joki syrjäjokineen tunnetaan kauttaaltaan, samoin kuin Malaijiniemenkin vetevät, juhlallisten aarniometsien läpi kiertelevät joet.
Saluen, joka laskee Martabanin lahteen, alkaa niinikään Tibetistä. Sen latvapuoli ei ole yhtä hyvin tunnettu kuin Mekongin, mutta sekä pundiitti Nain Singh että Przevalskij saivat jotenkin tarkat tiedot sen lähteistä. Saluen matkalla vaihtaa nimeään kymmenkunnan kertaa. Ainoastaan Burman alueella juokseva osa tunnetaan tyydyttävästi.
Tibetin Tsangpoa, joka juoksee Transhimalajan ja Himalajan välisessä laaksossa, luultiin kauan Irawadin latvaosaksi, mutta nykyjään tiedetään, että Tsangpo onkin Brahmaputran latvaosa ja että Irawadin lähteet ovat verraten lähellä, Himalajan itäisissä pääteharjanteissa.
Indokiinan niemimaan vuoristot ovat Himalajan jatkoa. Niiden korkeus on noin 1,000 metriä tasankopinnasta, mutta kukkuloita on, joiden korkeus on lähes 4,000 metriä. Niemimaan eteläosassa vuoret ovat juurelta harjanteille saakka sankan aarniometsän peittämät, mutta kauempana pohjoisessa kasvaa tammia ja havupuita ja sisämaassa monet kukkulat ovat aivan paljaat.
Kambodjan Tonle Sap luultavasti on se suuri järvi, joka vanhoissa kartoissa piirrettiin Taka-Intian kaikkien jokien yhteiseksi lähteeksi. Sen pituus on noin 160 km, leveys 30 km ja sadeajalla sen pinta kohoaa 7 metriä, peittäen kaikki ympärillä olevat seudut vedellään. Kuivalla ajalla sen syvyys ei ole kuin puolentoista tai pari metriä ja silloin sen rannoille kokoontuu paljon väkeä kalastamaan. Tonle Sap liettyy nopeaan yhä pienemmäksi.
Malaijisaaristo.
Portugalilaisilla ei entisestä mahdistaan ole Itä-Intian saaristoissa jäljellä muuta kuin itäinen osa Timorista, espanjalaisilla ei mitään. Hollannin lippu liehuu tässä rehevässä, luonnonrikkaassa saaristossa kaikkialla, lukuunottamatta Borneon pohjoisosaa, joka suureksi osaksi erään yksityisen henkilön, raja Brooken, toimesta joutui Englannille, ja Filippiinejä, joilla Amerikan Yhdysvallat nykyjään isännöivät, lopullisesti murrettuaan Espanjan siirtomaavallan.
Java on Sundasaarista taajimmin asuttu ja parhaiten tunnettu. Se on tarjonnut runsaan työmaan vulkaanisten ilmiöitten ja troopillisen kasviston tutkijoille, jälkimmäisille etenkin niiden suurenmoisten luonnonpuistojen ja koelaitosten johdosta, jotka hollantilaiset ovat Buitenzorgiin perustaneet ja jotka ovat kaikille tutkijoille avoinna. Hyvät kulkuneuvot ja yleinen turvallisuus edistävät tieteellistä työtä.
Vanhemmista tutkijoista on mainittava etenkin saksalainen F.M. Junghuhn, joka vv. 1835—49 kokosi aineksia suureen teokseensa Javasta, uudemmista hollantilainen R. Verbeck. Javan aarniometsissä on säilynyt suurenmoisia muistomerkkejä saaren hindulaisajalta, ennen kaikkia Boro-Budurin maailmankuulu temppeli.
Sumatra on vielä paljon alkuperäisemmäliä kannalla kuin Java, sen asukkaat osasta vielä luonnonkansain kannalla. Sotaretket näitä, etenkin Atjehia, vastaan ovat laajentaneet tietoja sisäosista, niin että Sumatrankin maantieteelliset olot jo jotakuinkin tunnetaan. Hollantilaisten käännettyä tähän suureen hedelmälliseen saareen ja sen luonnonedellytyksien tuntemiseen päähuomionsa edistyy sen tutkiminen entistä ripeämmin.
Borneo, Sundasaarista suurin, herätti viime vuosisadan alkupuoliskolla huomiota varsinkin suurisuuntaisella merirosvoudella, joka saattoi Malaijisaariston kaikki väylät turvattomiksi. Rantakyläin asukkaat lyöttäytyivät yhteen ja lähtivät suurilla laivastoilla, joissa saattoi olla pariin kolmeen tuhanteen mieheen, vuosikausia kestäville rosvoretkille, tehden sivistysmaidenkin kaupan toisin ajoin mahdottomaksi.
Sir James Brooke, Sarawakin raja, oli se mies, joka teki lopun Borneon merirosvoudesta. Hän oli omilla varoillaan varustanut laivan ja purjehtinut Bruneihin, saaren pohjoisrannalle, sekä tarjonnut siellä sulttaanille apuaan Sarawak-nimisessä vasallivaltiossa raivoavan kapinan kukistamiseksi. Suurella kyvyllään ja tarmollaan hän täydellisesti onnistui tässä yrityksessä ja hänet nimitettiin palkaksi Sarawakin rajaksi. Tässä asemassa hän sai Englannin sotalaivastolta apua merirosvouksen kukistamiseksi ja siitä syntyi tuima sota, jossa vuodatettiin sangen paljon verta, merirosvot kun sitkeästi puolustivat linnoitettuja kyliään. Lopulta Brooke kuitenkin sai täydellisen voiton ja kaupan elpyessä oli hänen entistä helpompi vahvistaa valtaansa Sarawakissa, jossa nyt hänen perillisensä hallitsee Englannin suojelusvallan alaisena.
Borneo on yhä edelleen hyvin vähän tunnettu, sen sisäosat kun vielä ovat luonnontilassa ja sikäläiset asukkaat, dajaakit, ovat kaulankatkomiskiihkostaan tunnetut. Useat hollantilaiset retkikunnat ovat kuitenkin matkustelleet Borneonkin sisäosissa, kartoittaen sen joet ja vuoristot, jota paitsi sekä luonnontutkijat että vuorimiehet ovat olleet siellä työssä. Norjalainen Lumholtz on erikoisesti mainittava uudemmista tutkijoista.
Borneossa on paljon kivennäisrikkauksia, timantteja kultaa ynnä useita muita metalleja, kivihiiliä ja öljyä, mutta niiden runsaudesta ei vielä, olla selvillä ja hyödyntäminen on vasta alkuasteillaan.
Kuulu englantilainen luonnontutkija A.R. Wallace, joka samanaikaisesti kuin muodosti oman kehitysoppinsa, oleskeli kahdeksan vuotta (1854—1862) Malaijisaaristossa, tutkien etenkin niiden eläinkunnan leviämistä. Hän osoitti halki Itä-Intian saariston, Balin ja Lombokin välisen kapean salmen kautta kulkevan rajan, jonka länsipuolella eläinkunta on intialainen, itäpuolella taas austraalialainen. Erittäin omituinen on Celebesin, Isoista Sundasaarista viimeisen, eläinkunta. Wallace oleskeli tälläkin saarella, mutta muutoin se aina vuoteen 1890 saakka oli sangen vähän huomattu. Sittemmin on kuitenkin tehty matkoja vaillinaisesti tunnettuihin sisäosiinkin.
Filippiineillä työskenteli jo Espanjan vallan aikana useita tutkijoita ja amerikkalaiset ovat tarmokkaasti jatkaneet työtä.
Kiina.
Kiinan tuntemus ei yhdeksännentoista vuosisadan alkupuolella suurestikaan edistynyt, koska hallitus piti maata visusti suljettuna ja sitä paitsi yleinen muukalaisviha teki sisämaanmatkat vaarallisiksi ja rasittaviksi. Useat lähetyssaarnaajat, sekä protestanttiset että katoliset, tekivät kuitenkin laajojakin matkoja, etenkin Huc ja Gabet, jotka jo mainitsimme Lhasassa kävijöinä.
Sotain johdosta, joita Kiina kävi Englantia ja Ranskaa vastaan, täytyi Kiinan kuitenkin raottaa porttejaan avaamalla merikaupunkejaan maailman kaupalle ja samalla kävi myös matkustelu sen sisäosissa mahdolliseksi. Ensimmäisiä, jotka käyttivät tilaisuutta hyväkseen, olivat englantilaiset Blakiston ja Ney Elias.
Englantilaisen laivaston v. 1862 noustua Jangtsekiangia Hankowiin saakka lähti kapteeni Thomas W. Blakiston omin neuvoin tutkimaan jokea vielä edemmäksi, aikoen kulkea Tibetin kautta Intiaan. Itshangin luona, noin 1,600 kilometriä merestä, hän saapui Jangtsekiangin suurenmoisiin soliin ja koskimatkalle, jota kesti 160 kilometriä. »Kun tulimme erääseen solaan», kirjoittaa Blakiston, »kohosi kahden puolen valtavat kallioseinämät suunnattoman korkealle ja niiden välillä vallitsi kaamea hämäryys, ja kallioiden rintamasta pisti ulospäin suuria pöydän kaltaisia laakoja, joista riippui valtavia stalaktitteja. Ja muutamien päällä kasvoi puita, joiden juuret riippuivat reunoista kukkakiehkurain tavoin.» Pingshanista, 2,800 kilometriä joen suusta, Taiping-kapina pakotti retkikunnan takaisin kääntymään. Se oli kuitenkin tutkinut 1,400 kilometriä Jangtsekiangin yläosaa, jolla ei siihen saakka ollut muita käynyt kuin maanasukkaiksi pukeutuneita katolilaisia lähetyssaarnaajia.
Samana vuonna Ney Elias tutki Hoanghon eli Keltaisen joen uuden uoman, joka päättyy Petshilin lahteen, 400 kilometriä vanhan suun pohjoispuolella. Joen uomanmuutoksesta maanasukkaat kertoivat: Kesätulvan aikana v. 1851 tapahtui ensimmäinen äyrään murtuminen Lanjanhein läheisyydessä Honanissa ja osa vedestä tulvi aukon kautta lakeuksille. Seuraavan vuoden tulva suurensi aukkoa ja vanhan uoman alaosasta vesi uudelleen väheni. V. 1853 joen koko vesimäärä tulvasi aukon kautta lakeudelle ja levisi itää ja pohjoista kohti, kunnes tapasi Tatsing-joen ja sen uomaa lähti mereen juoksemaan. Vanha uoma jäi kokonaan kuiville.
Hoangho, samoin kuin kaikki runsaasti lietettä kuljettavat joet, nopeaan korottaa uomaansa, niin että se enimmäkseen virtaa rantojaan, toisin paikoin jopa 8 metriä, korkeammalla, ja sen vuoksi se tuon tuostakin murtautuu äyräittensä yli ja etsii lakeudelta uuden uoman. Tulvillaan se silloin saa aikaan suunnattomia hävityksiä, ja suurenmoisesta hedelmöivästä vaikutuksestaan huolimatta sitä sen vuoksi sanotaan »Kiinan suruksi».
Neljä vuotta myöhemmin Ney Elias kulki Mongolian poikki Kalganista Altai-vuoriston pohjoispuolitse Uljassutaihin ja Kobdoon tehden pitkin matkaa paikanmääräyksiä.
Hoanghon lähteet ovat kaukana Tibetissä, Kuenlunin vuoristossa, ja sen latvaosa on aivan lähellä Jangtsckiangin latvaosaa. Sen koko pituus on noin 3,900 kilometriä. Vesimäärä ei ole kovin suuri, mutta kun joki on hyvin vuolas ja virtaa Pohjois-Kiinan tuulimultaseutujen läpi, kuljettaa se mukanaan sangen paljon lietettä ja kohottaa nopeaan uomaansa. Viisitoista vuotta kului, ennenkuin v. 1851 tapahtuneen uomanmuutoksen aikaan saamat vahingot oli korjattu ja uusi uoma maavallien sisään suljettu, mutta jo v. 1882 ja varsinkin v. 1887 joki taas murtautui ulos siitäkin ja aikaansai suunnattomia hävityksiä. Se saatiin kuitenkin palaamaan takaisin uomaansa ja tokeet korjatuiksi. Kokonaisia kyliä joki kuitenkin oli vienyt mukanaan ja miljoona ihmistä sai surmansa. Pienempiä vahingoita sattuu joka vuosi, mutta siitä huolimatta Kiinan hallitus ei vielä ole turvautunut länsimaisten insinöörien apuun, vaikka nämä epäilemättä »ovat sulkeneet suurempiakin, jalompiakin jaksaneet.»
Laivakululle Hoangho on aivan sopimaton, jota vastoin Jangtsekiang syrjäjokineen muodostaa vesiliikeväylän, jonka vertoja ei ole missään muualla maailmassa. Puolet Kiinan koko ulkomaisesta kaupasta kulkee Jangtsekiangia ja siihen päättyviä vesiväyliä kuluttajille.
Ansiokkain viime vuosisadan Kiinan tutkijoista oli saksalainen vapaah. Ferdinand v. Richthofen (1833—1905), opinnoiltaan etusijassa geologi. Hän oli jo paljon tutkinut Etelä- ja Kaakkois-Aasian geologiaa, kun hän, Kiinan olojen rauhoituttua, v. 1868 alkoi tässä maassa työnsä. Vuoteen 1872 saakka v. Richthofen matkusteli ristiin rastiin kautta koko Kiinan, käyden joka maakunnassa, Kansua ja lounaismaakuntia lukuun ottamatta, ja kooten tällä matkalla niin suurenmoisen sekä geologisen että maantieteellisen ja taloudellisen aineiston, että Kiina hänen suuren teoksensa ilmestyessä v. 1885 tuli kauttaaltaan tunnetuksi.
v. Richthofen ensinnä keksi Shantungin kivihiilivarat ja Kiaotshoun oivallisen sataman, jonka saksalaiset sitten valtasivat. Vuoristotutkimuksiensa kautta hän laski perustuksen koko Itä-Aasian omituisen vuoristojärjestelmän käsittämiselle. Tutkimalla ja selittämällä Pohjois-Kiinan lössinaisemat hän rikastutti maantiedettä kokonaan uudella maisematyypillä.
Richthofenin huomio kiintyi hienon savimullan muodostamiin maakerroksiin, joita Pohjois-Kiinassa on laajalla alalla; hän tuli siihen päätökseen, että ne ovat muodostuneet hienosta pölystä, jota tuulet tuovat mukanaan manteren sisäosista. Kun Kiinan luoteismaakunnissa tuuli puhaltaa Sisä-Aasiasta myrskyn voimalla, tuo se paljaista kallioista ja kentistä mukanaan niin suunnattomat määrät hienoa pölymäistä multaa, että koko ilma on sitä sakeana ja pöly tuulen tyynnyttyä laskee maahan ja verhoaa kaikki hienolla keltaisella kerroksella. »Shensissä, jossa ilma harvoin on kirkasta ja läpinäkyvää, on koko maisema kellervä. Tiet, rakennukset, puut ja laihot, jopa matkustajatkin, joita tiellä vastaan tulee, ovat yksitoikkoisen keltaiset. Keltainen on kiinalaisten pyhä väri, maan symboli ja keisarillisen mahdin vallanmerkki, sillä se on lössin eli tuulimullan ja lössimaitten, kansan ensimmäisen kehityksen kehdon väri.
Lössimaa muodostaa toisin paikoin 600 metrin vahvuisia kerroksia, joiden keräytymiseen tietysti on kulunut suunnattoman pitkiä aikoja. Tiet syvenevät niihin syviksi uurteiksi ja joet niihin kaivavat omituisia rotkolaaksoja, joilla on pystysuorat seinät. Mullan sisään lahonneen ruohon johdosta tämä pölymaa on erinomaisen hedelmällistä. Ruotsalainen Andersson, joka Kiinan hallituksen toimesta on tutkinut maan geologiaa, on kuitenkin sitä mieltä, että tuulimulta ainakin osaksi on jokien kuljettamaa lietettä.
Myöhemmin ovat monet muut tutkijat Kiinassa työskennelleet ja sangen monipuolisesti ovat myös uusia rautatielinjoja käyvät eurooppalaiset insinöörit valaisseet eri osien luonnonsuhteita ja asutusoloja. Mutta siitä huolimatta on Kiina yhä vieläkin sangen vaillinaisesti tunnettu ja yksin sen karttakin kaipaa joka tavalla täydentämistä ja korjailua. Kiinalaiset itse ovat hyvin vähän tehneet maansa tieteellistä tutkimista varten.
Japanissa sitä vastoin länsimaisia tutkijoita tuskin enää tarvitaan, sen omat voimat kun täydelleen kykenevät maansa tieteelliseen tutkimiseen. Japanilaiset ovat tutkineet anastamansa Formosankin, jonka sisäosat asukkaiden villeyden vuoksi olivat viimeiseen saakka täydelleen hämärän verhoamat.
* * * * *
Kaikissa muissakin Aasian maissa maantuntemus on yhdeksännentoista vuosisadan kuluessa edistynyt, vaikk'ei kaikissa niin paljon kuin niiden läheisyys olisi edellyttänyt. Etu-Aasiassa on vielä tänä päivänäkin paljon vaillinaisesti tunnettuja seutuja, Turkin kehnon hallinnon aiheuttama turvattomuus kun on tehnyt rauhallisen tutkimustyön mahdottomaksi.
Useissa näistä maista on muinaistutkimuksella suurenmoinen työmaa ja se onkin varsinkin Kaksoisvirtain maassa menestyksellä toimittanut kaivauksia ja paljastanut päivänvaloon niiden muinaisen sivistyksen. Vähässä Aasiassa on etenkin heettiläisvaltakunnan ajoilta säilynyt muinaismuistoja, jotka ovat synnyttäneet suurta mielenkiintoa ja joita jo on jonkun verran tutkittukin.
Senjälkeen kuin rautatierakennukset tulivat Etu-Aasiassakin päiväjärjestykseen, ovat ne melkoisesti edistäneet maan luonnonolojen ja asutuksen tuntemista. Persiassa kiinteitä muinaismuistoja on vähemmän, mutta siellä taas kansallisuusolot tarjoavat paljon mieltäkiinnittäviä kysymyksiä ratkaistaviksi. Persian erämaa-alueet ovat vielä suureksi osaksi aivan tuntemattomat. Maan pohjoisosissa ovat venäläiset, eteläosissa englantilaiset tutkijat liikkuneet ja sen mukaisiin »vaikutusalueihinkin» se on jaettu. Suurena yllykkeenä tutkijoille ovat maan kivennäisaarteet, etenkin öljy. Missä tiedemiesten työ tuottaa niin välitöntä hyötyä, siellä heiltä ei kielletä rahojakaan.
Siperiassa tutkijoilla edelleenkin on ollut helppo työskennellä Venäjän hallituksen suosiollisuuden vuoksi ja syntyisi pitkä luettelo, jos kaikki siellä matkustelleet tiedemiehet mainitsisimme.. Siellä ovat suomalaisetkin olleet uutterassa työssä Castrénista alkaen, valaisten sen kansatieteellisiä, kielitieteellisiä, luonnontieteellisiä ja muinaistieteellisiä oloja.
JAAN, VILUN JA MYRSKYN MAANOSA.
James Cookin ennustus, ettei ihmisellä olisi milloinkaan asiaa Antarktikan hyisille rannoille, ei toteutunut. Ei kauaakaan kulunut, ennenkuin amerikkalaiset hylkeenpyytäjät sinne löysivät ja pyyntinsä ohessa alkoivat näitä maita tutkia ja kartoittaa. Amerikkalaisten jälkeen sinne pian saapui muita, varsinkin englantilaisia pyytäjiä. Jo v. 1812 amerikkalaiset ilmestyivät Etelä-Shetlannin saarille, mutta he pitivät toimensa ja kokemuksensa tarkkaan salassa, etteivät niistä muut hyötyisi. Ja 1808 englantilaisten Enderby veljesten pyyntialukset kävivät Bouvet'n löytämällä saarella saakka, vaikkeivät voineet sille maihin nousta. Jälkeen v:n 1815, kun Euroopassa Napoleonin kukistuksen jälkeen oli koittanut rauhan aika, lisääntyi kaikkien kansain pyyntialusten luku Etelä-Jäämeren myrskyisillä vesillä suuresti.
On arveltu hollantilaisen purjehtijan Dirk Gerritsin v. 1598 löytäneen Etelä-Shctlannin saariston, mutta todistukset ovat niin heikot, että tämä löytö on epäiltävä. Saariston varsinaisena löytäjänä on pidettävä englantilaista kapteenia William Smithiä, joka v. 1819 näki monessakin kohdassa maata matkalla Valparaisoon, ja hänen antamansa on saariston nimi. [Saaristo on jotenkin samalla eteläisellä leveyspiirillä kuin Shetlandin saaret pohjoisella.] Pian sen jälkeen englantilaiset meriupseerit kartoittivat saariston. Sen rannoilla oli suunnattomat laumat turkishyljettä, joka oli niin kesy, että se tuota pikaa voitiin kokonaan sukupuuttoon tappaa. Ne amerikkalaiset ja englantilaiset pyytäjät, jotka ensiksi saapuivat saaristoon, saivat sen vuoksi suunnattoman saaliin. Mutta näiden rauhallisten ja vihollista tuntemattomien eläinten joukkomurha oli niin säälittävää, että sanotaan vanhain merikarhujenkin siinä työssä kyyneliä vuodattaneen.
V. 1821 englantilainen merikapteeni George Powell löysi Etelä-Orkney saariston, joka on yli 300 kilometriä kauempana idässä, ja sielläkin alkoi ahkeraan käydä pyyntilaivoja, kunnes turkishylje oli kaikista näistä kolkoista maista sukupuuttoon hävitetty.
Etelä-Shetlannin saariston kukkuloilta amerikkalainen merikapteeni Nathaniel B. Palmer ensi kerran näki Antarktikan manteren ja pienellä laivallaan teki sinne tutkimusretken, mutta löytö ei suurestikaan ihastuttanut, sillä tämän uuden maan kolkoilla lumisilla rannoilla ei ollut ensinkään turkishylkeitä. Paluumatkalla tältä rannalta hän sumussa odottamatta kohtasi Bellingshausin johtaman venäläisen retkikunnan, joka matkallaan maan ympäri oli siihen saakka päässyt ja Palmerin opastamana poikkesi Deception saaren oivalliseen satamaan vaurioitaan korjaamaan. Palmer antoi Bellingshausenille tiedon etelämpänä löytämästään suuresta maasta, jonka rannan Bellingshausen itse oli koko joukon lännempänä tavannut. Palmer vielä myöhemmin teki retken löytämälleen rannalle ja purjehti sitä pitkin ahtojään reunaa seuraillen itään päin, mutta ahtojää-vyöhyke oli niin tiivistä ja täynnään valtavia jäävuoria, ettei hän kartallaan kyennyt erottamaan jäätä maasta, vaan piirsi jäävuoria maaksi.
Bellingshausenin retki Antarktikan ympäri.
Keisari Aleksanteri I varusti v. 1819 meriministerinsä, paroni de Traverseyn kehoituksesta kaksi retkikuntaa, joista toisen piti purjehtia Luotcisväylä Beringinsalmesta itää kohti, toisen tutkia etelänavan ympäristöjä. Jälkimmäisen johtajaksi nimitettiin kapteeni Thaddäus von Bellingshausen, joka oli syntynyt Saarenmaalla v. 1778 ja tunnettu kokeneeksi purjehtijaksi. Hänen laivansa, korvetti »Vostok», oli 130 jalan pituinen uusi purjelaiva; toinen laiva, jota luutnantti Lazarev komensi, oli 530 tonnin »Ladoga», jolle annettiin uusi nimi, »Mirni». Retkikunta oli muutoin mitä parhaiten varustettu pitkälle matkalleen. Köpenhaminasta oli otettava mukaan kaksi saksalaista tiedemiestä, sillä retkikunnan tehtävä oli etupäässä tieteellinen, mutta nämä eivät lupauksestaan huolimatta tulleetkaan. Bellingshausen koetti sitten saada mukaansa englantilaisia oppineita, mutta näitäkään ei haluttanut lähteä matkaan. Retkikunnan upseerit koettivat sitten parhaan taitonsa mukaan täyttää aukon.
Retkikunta lähti Portsmouthista syyskuun 5:ntenä 1819, ohjaten ensinnä Canarian saarien kautta Rio Janeiroon ja sieltä suoraan etelää kohti, kunnes Etelä-Georgia joulukuun 27:ntenä tuli näkyviin. Cook oli kartoittanut tämän saaren pohjoisrannikon, Bellingshausen ohi purjehtiessaan määräsi etelärannan pääkohdat. 56:nnella leveyspiirillä nähtiin ensimmäinen jäävuori pingviineineen ja venäläiset merimiehet hämmästyksellä sitä katselivat. Valaita näkyi paljon ja albatrossit seurailivat liidellen laivoja niiden jatkaessa matkaa etelää kohti.
Uutta maata.
Tammikuun 3:ntena 1820 löydettiin ensimmäinen uusi maa, kolme pientä saarta Sandwichin saariston pohjoispuolelta. Ne saivat Venäjän meriministerin nimen. Eräs niistä oli toimiva tulivuori, jonka korkeasta huipusta nousi suuria höyrypilviä. Maa oli korkealle vuoren rinteille aivan lämmintä ja lumetonta ja tällä lumettomalla puolella oli suunnattomasti pingviinejä.
Retkikunta jatkoi matkaansa etelää kohti Sandwichin saariston itäpuolitse, tavaten tiellä yhä enemmän jäävuoria, sumuja ja myrskyjä, kunnes 60:nnen leveyspiirin eteläpuolella tuli vastaan niin sankka ahtojäävyöhyke, että suuntaa oli muutettava. Mitä vaikeimmissa sääoloissa taistellen molemmat laivat palasivat Sandwichin saarille ja purjehtivat sitten itää kohti, kunnes alkoi tuntua etelän puolelta maininki, joka ilmaisi sillä taholla olevan avomerta. Silloin käännyttiin jälleen etelää kohti ja jouduttiin vesille, joilla ei siihen saakka ainoakaan purjehtija ollut käynyt.'
Tammikuun 26:ntena kuljettiin eteläisen napapiirin poikki ja helmik. 1 p. saavutettiin leveys 69°25', mutta sitten tuli vastaan niin vahvoja jäitä, että Bellingshausenin täytyi kääntyä takaisin, arvatenkin jotenkin lähellä napamannerta, melkein Greenwichin meridiaanin kohdalla. Lunta satoi vahvalta ja ilma oli jäähtynyt jonkun asteen jäätymäkohtaa kylmemmäksi.
Retkikunta palasi napapiirille ja alkoi jälleen purjehtia itää kohti niin eteläistä reittiä kuin suinkin, noin viisi astetta Cookin väylää etelämpänä. Helmikuun puolivälissä voitiin jälleen kulkea napapiirin poikki ja saavuttaa leveys 69°6'. Ilma oli kylmää, meri täynnään jäitä ja lumi ja sumu vuorottelivat ankarain myrskyjen keralla. Kun oli mahdoton tunkeutua kauemmaksi etelään, niin käännyttiin jälleen pohjoista kohti ja Hyväntoivon-niemen kohdalla uudelleen kuljettiin napapiirin kesäpuolelle.
Jonkun aikaa itää kohti purjehdittuaan Bellingshausen kulki kolmannen kerran napapiirin poikki samoilla seuduilla kuin Cook neljäkymmentäseitsemän vuotta aikaisemmin ja huomasi kompassin poikkeuman lisääntyneen lähes 11° länttä kohti. Lintujen esiintymisestä voitiin päättää, ettei maa ollut kaukana, ja jos retkikunta olisi voinut kulkea niin kaukana etelässä itää kohti, niin se luultavasti olisi löytänyt Enderbyn maan, mutta jääesteet olivat voittamattomat ja oli jälleen palattava pohjoista kohti. Helmikuun 26:ntena yllätti laivat rajuin myrsky, mitä ne vielä olivat kokeneet. Lumi ja jää peittivät kannen ja köysistön, valtavat laineet huuhtoivat laivain yli, niin että joka hetki pelättiin niiden menehtyvän. Lumituisku esti näkemästä jäävuoria, ennenkuin oltiin aivan lähellä niitä. Purjeita oli melkein mahdoton liikuttaa, kun kaikki köydet olivat jäässä ja purjeet kohmettuneet koviksi, ja purjehtijat itse pitivät ihmeenä, että he pääsivät onnellisesti takaisin selvemmille vesille.
Bellingshausen jatkoi sitten matkaa itää kohti jonkun verran pohjoisempana ja kulki taas aloja, joita ei ennen häntä ainoakaan purjehtija ollut kyntänyt, koska Cook oli jättänyt melkoisen kappaleen tutkimatta etsiessään pohjoisempaa erästä ennen nähtyä saarta. Mutta »Vostok» ja »Mirni» eivät muuta löytäneet kuin jäitä ja jäävuoria. Samalta kohdalta, jolta Cook mutkan tehtyään oli uudelleen purjehtinut etelää kohti, ne nyt palasivat pohjoiseen.
Laivaväki tosin oli kaikin puolin mitä parhaissa voimissa, mutta ruokavarastot alkoivat vähentyä ja sen vuoksi Bellingshausen päätti käydä Sydneyssä, jonne molemmat laivat eri teitä pyrkivät. Sydneyssä tavattiin se retkikunta, joka oli Beringin salmeen matkalla; se ei vielä ollut pidemmälle päässyt. Vastaanotto Australian pääkaupungissa oli mitä parhain.
Molemmat laivat korjattiin perinpohjaisesti ja toukokuun 19:ntenä Bellingshausen lähti uudelleen merelle. Hän ei kuitenkaan suunnannut oikopäätä etelää kohti, vaan purjehti Tyynelle merelle ja tutki Paumotu-saariston, joka silloin vielä oli aivan vaillinaisesti tunnettu. Seitsemäntoista uutta saarta löydettiin ja niille annettiin venäläisiä nimiä, jotka kuitenkin myöhemmin on enimmäkseen vaihdettu asukkaitten itsensä käyttämiin. Paumotusta lähdettyään Bellingshausen poikkesi Tahitiin, jossa ruhtinas Pomare ja englantilaiset lähetyssaarnaajat ottivat hänet mitä parhaiten vastaan. Syyskuun puolivälissä molemmat laivat palasivat takaisin Sydneyhin, jossa Venäjän konsuli antoi Bellingshausenille tiedon Etelä-Shettannin saarien löytämisestä v. 1819. Marraskuun 11:ntenä »Vostok» ja »Mirni» jälleen käänsivät keulansa etelää kohti, poiketen ensin Macquarie-saarille, jonka luona koettiin ankara vedenalainen maanjäristyssysäys.
Jouluk. 8:ntena tavattiin ensimmäiset jäät, eivätkä jäät sen koommin kadonneet näkyvistä, ennenkuin oli lopullisesti kotimatkalle käännytty. Ensin tuli vastaan yksityisiä jäävuoria, sitten ahtojääkenttiä, joiden keskelle oli jäävuoria jäätynyt. Näitä alussa luultiin saariksi. Bellingshausen purjehti nyt Rossin meren suitse, jonka alati sulkee ahtojäävyöhyke, mutta hän ei uskaltanut laivainsa heikon rakenteen vuoksi näihin ahtojäihin tunkeutua ja niiden takana oleva laaja, verraten jäätön meri jäi kuuluisaa englantilainen löytöretkeilijä odottamaan. Samaa seutua oli aikoinaan Cook karttanut. Edempänä jäät yhä sakenivat ja kerrankin oli samalla haavaa näkyvissä yli sata komeata jäävuorta. Kierrellen kaarrellen purjehdittiin pitkin ahtojäiden reunaa itää kohti, kunnes jouduttiin kamalaan myrskyyn. Suuret aallot huuhtoivat keikkuvien laivojen kannen yli ja köysistöistä tippui jäätä ja lunta, niin että kannella oli vaarallista liikkua.
Joulukuun lopulla kuljettiin neljäs kerta napapiirin poikki, mutta laajat ahtojäät ja suunnattomat jäävuoret pakottivat pian palaamaan takaisin selvemmille vesille. Samoilla seuduilla, joilla Cook oli samaan vuodenaikaan purjehtinut pitkät matkat napapiirin eteläpuolella, täytyi nyt tehdä laaja kierros pohjoista kohti. Mutta kun tultiin sille kohdalle, missä Cookin oli täytynyt uupuneen väkensä keralla suunnata pohjoista kohti lämpimämpiin vesiin, saattoi Bellingshausen vuorostaan ohjata uudelleen etelään. Joulupäivänä (vanhaa lukua) nähtiin 244 jäävuorta. Laivoilla kaikki olivat mitä parhaissa voimissa, paljon paremmissa kuin kuumassa vyöhykkeessä. Tammikuun 11:ntenä kuljettiin viides kerta napapiirin poikki. Pian tosin oli palattava takaisin, mutta vain vähäksi aikaa. 103:lla läntisellä pituusasteella Bellingshausen kuudennen kerran kulki napapiirin poikki ja valtavien jäävuorien keskellä purjehtien lopulta tammikuun 1:nä 1821 kohtasi kiinteän jääseinän. Hän oli näin saavuttanut retkensä eteläisimmän kohdan, leveyspiirin 69°52'.
Uusia maita.
Matkaa jatkettaessa takaisin pohjoisemmille vesille keksittiin idässä jään keskellä musta pilkku, joka huomattiin yksinäiseksi saareksi. Se oli ensimmäinen maa, mitä kohdattiin siitä, kuin oli Macquarien saarilta lähdetty, etelänapamaan etuvartija näillä kulmilla, toista tuhatta metriä korkea, äkkijyrkkä ja melkein kauttaaltaan lumen ja jään peittämä, jyrkimpiä kallioseiniä lukuunottamatta. Bellingshausen nimitti sen Pietari I:sen saareksi. Merivesi oli koko joukon sameampaa kuin ulompana, ja siitä voitiin päättää, ettei Antarktikan manner — jota ei kukaan ollut nähnyt muualla kuin Uuden Shetlannin saarien kohdalla — voinut olla kaukana. Eikä tarvinnutkaan aivan kauan kulkea, ennenkuin se nähtiin. Tammikuun 28:ntena kohosi näkyviin korkea, paljon laajempi maa, jonka lähelle ei tosin päästy, mutta jonka piirteet kuitenkin selvästi erotettiin, koska sattui olemaan kaunis päivä, kaunein koko sillä ajalla, minkä oli Jäämerta kynnetty. Tämä maa nimitettiin Aleksanteri I:n maaksi.
Bellingshausen ei kuitenkaan voinut seurata sen rantoja, jäät pakottivat häntä hakemaan avoimempia vesiä, ja muutaman päivän kuluttua molemmat laivat saapuivat Etelä-Shetlannin saarille tavaten siellä amerikkalaisia hylkeenpyytäjiä, niinkuin olemme jo ennen kertoneet. Bellingshausen tutki saariston eteläkulmia ja antoi toisille saarille venäläisiä, toisille ranskalaisia nimiä — sota Napoleonia vastaan oli vielä tuoreessa muistossa — kuten Jaroslav, Waterloo, Borodino, Smolensk ja Leipzig — mutta nämä nimet eivät tulleet käytäntöön, koska englantilaiset olivat jo vähän aikaisemmin kartoittaneet ja nimitelleet saariston.
Purjehdittuaan Etelä-Orkney saariston läpi »Vostok» ja »Mirni» tutkivat Etelä-Georgian pohjoisrannankin ja suuntasivat sitten Rio Janeiroon, jossa ne viipyivät maalisk. 9:nnestä toukokuun 4:nteen. Kronstadtin satamaan retkikunta saapui heinäkuun 5:ntenä 1821 oltuaan kaksi vuotta matkalla, matkalla, joka on Venäjän laivaston kunniakkaimpia ja joka löytöretkenä on kaikkien kansain kesken suuressa arvossa. Syy siihen, ettei se vastaisiin naparetkiin vaikuttanut niin paljon kuin olisi odottanut, on se että matkakertomuksen julkaisemista viivytettiin, jota paitsi se julkaistiin vain venäjäksi. Vasta v. 1902 siitä julkaistiin jotenkin täydellinen saksankielinen selonteko. Ainoastaan kolme miestä Bellingshausen menetti matkallaan. Hän ylennettiin v. 1831 amiraaliksi ja myöhemmin nimitettiin Kronstadtin satamakapteeniksi ja kuvernööriksi. Pronssinen kuvapatsas siellä jälkimaailmalle muistuttaa tämän venäläisen merisankarin mainetta.
Pyyntimiesten retkiä.
Weddellin retki.
Bellingshausenin retken jälkeen kului taas aikoja, ennenkuin varsinaista tutkimusretkeä tehtiin Antarktikan vesille. Niiden tuntemus kuitenkin melkoisesti laajeni pyyntiretkien kautta. Koska uusilla, kenenkään ennen käymättömillä rannoilla aina odotti ensiksi tulevaa runsain hyljesaalis, niin tekivät jotkut kapteenit sangen uskaliaita yrityksiä tuntemattomia rantoja löytääkseen, tunkeutuen siten sangen kauas etelää kohti ja tavaten Etelänapa-manterenkin tai löytäen sen reunoilta ennen tuntemattomia saaria. Kuuluin näistä pyydystäjistä on James Weddell, englantilainen meriupseeri, joka sodan päätyttyä oli ruvennut hylkeenpyytäjäksi, ja siinä toimessa teki kummallekin jäämerelle monta retkeä.
V. 1823 hän pienellä »Jane»-nimisellä prikillään, jonka seurana oli vielä pienempi yksimastoinen jahti, Etelä-Orkney-saarilta lähti tunkeutumaan etelää kohti uusia rantoja etsiäkseen, ja tällä retkellä hän löysi verraten jäättömän, kauas etelänapaa kohti pistävän merenpoukaman, johon hän purjehti aina leveyspiirille 74°15' saakka, kauemmaksi etelään siis kuin kukaan ennen häntä. Meri oli vielä siitä eteenkinpäin sulana niin pitkälti kuin silmä kantoi, mutta kun vuodenaika oli myöhäinen ja molemmat laivat ja niiden miehistöt huonosti varustetut ja kun sitä paitsi retken tarkoitus oli yksinomaan hylkeenpyynti, kääntyi Weddell siitä takaisin, juhlallisin menoin nimitettyään tämän meren »Kuningas Yrjö IV:nnen mereksi». Nimi on kuitenkin myöhemmin muutettu löytäjän mukaan »Weddellin mereksi». Kertomusta tästä rohkeasta ja onnistuneesta retkestä kauan epäiltiin, mutta uusimmat tutkimusmatkat ovat epäämättömästi osoittaneet, että moinen jäistä verraten vapaa meri tosiaan on olemassa Atlantin meren eteläosissa.
Biscoe.
Eräs Lontoon laivanvarustajahuone, Enderby-veljekset, joka lähetti laivojaan Etelä-Jäämerelle hylkeitä pyytämään, harrasti erikoisesti löytöretkiäkin — eräs sen jäsenistä oli Englannin tiedeseuran jäsen — ja vaatimattomista varustuksistaan huolimatta Enderby-veljesten laivat sangen huomattavasti kartuttivat Antarktikan tuntemista. John Biscoen matka »Tula» nimisellä prikillä pienen »Lively» kutterin seuraamana vetää vertoja Cookin ja Bellingshausenin retkille.
Pyydystettyään huonolla menestyksellä hylkeitä Sandwichin saaristossa, Etelä-Jäämeren pohjoisreunalla, Biscoe päätti lähteä uusia rantoja etsimään ja purjehti jäiden ja myrskyjen keskellä itää kohti sekä Cookin että Bellingshausenin reittejä etelämpänä. Vihdoin hän Intian meren eteläpuolella, melkein suoraan etelään Crozetin saaristosta, näki jäiden keskellä selvän maan ja niemen, jonka hän nimitti Kap Annaksi — mainitsematta kenenkä Annan kunniaksi — mutta tätä maata hänen oli mahdoton saavuttaa, sillä vaikka sen luo johti avoin vesi, niin ajoi kuitenkin raju myrsky molemmat alukset jäiden keralla vastustamattomalla voimalla pohjoista kohti, ja vaikka Biscoe pari viikkoa myrskyn kanssa taisteltuaan uudelleen pääsi Kap Annan näkyviin, täytyi hänen kuitenkin vielä toisen kerran luopua yrityksestä ja kiiruimman kautta paeta Tasmaniaan alustensa vaurioita korjaamaan. Töin tuskin hän sinne pääsi, sillä ankarassa taistelussa tuulta, vilua ja jäitä vastaan oli monta miestä kuollut ja loput niin sairaina, että ainoastaan yksi merimies kykeni olemaan apuna laivan hoitamisessa. Kutteri »Livelyssä» oli vain kolme miestä elossa. Töin tuskin se vältti haaksirikon Austraalian rannikolla.
Laivansa vauriot korjattuaan ja uuden miehistön pestattuaan Biscoe kuitenkin lähti etsiskelyitään jatkamaan, purjehtien edelleen itää kohti Etelänapamaan ympäri. Hän pysytteli nyt selvemmillä vesillä säästääkseen aluksiaan ja miehiään, mutta lähestyi kuitenkin Tyynen meren kaakkoiskulmilla ikuisen jään alueitta ja löysi Länsi-Antarktikan rannoilta korkean saaren, jonka hän nimitti kuningattaren muistoksi Adelaiden maaksi. Vähän kauempaa hän löysi kokonaisen jonon matalia jään peittämiä saaria, jotka kartoilla ovat Biscoen saariston nimellä, ja näki niiden takana suuren vuorisen maan, joka myöhemmin nimitettiin Grahamin maaksi.
Pari kuukautta hylkeitä pyydettyään Etelä-Shetlannin saarilla ja monta vaaraa kestettyään — kutteri »Lively» tuhoutui Falklannin saarilla — Biscoe palasi kotimaahan, jossa hänen löytönsä herättivät niin suurta huomiota, että Englannin tiedeseura hänelle antoi kultamitalinsa. Pariisin tiedeseura myöhemmin seurasi esimerkkiä.
Biscoe teki vielä myöhemminkin retkiä löytöjään jatkaakseen, mutta hänellä ei enää ollut yhtä hyvää onnea. Ensimmäinen hänen löytämistään maista on kartoilla merkitty »Enderbyn maaksi». Tätä maata ei kukaan ole sen koommin nähnyt, mutta saksalainen meritutkimusretkikunta, joka v. 1898 »Valdivia» laivalla tutki Etelä-Jäämertakin, pääsi jotenkin lähelle niitä seutuja, missä maan pitäisi olla.
Kapteeni Horsburgh, brittiläisen Itä-Intian komppanian palveluksessa oleva meritutkija, oli jo v. 1830 Englannin tiedeseuran kokouksessa huomauttanut, kuinka kaukana pohjoisessa oli v. 1828 tavattu Etelä-Jäämerestä poistuvia jäävuoria, ja siitä hän päätti, että Greenwichin meridiaanin itäpuolella mahtoi Antarktikassa olla maata, jolla saattoi syntyä moisia valtavia jäävuoria. Jäävuorien lukuisuus mainittuna vuonna saattoi johtua siitä, että maanjäristys oli niitä lohkaissut tavallista suuremman määrän. Biscoe tosiaan löysikin moisen rannan, vaikka vielä koko joukon idempää, ja jotkut toiset purjehtijat tapasivat yhtä kaukana pohjoisessa maata toisilla leveysasteilla. V. 1833 eräs toinen Enderby-veljesten kapteeneista, Kemp, luuli näkevänsä maata Intian meren eteläreunalla Kerguelen saaren eteläpuolella. Tämä maa on kartoilla merkitty Kempin maaksi.
Balleny.
V. 1838 Enderbyt lähettivät John'Ballenyn pyyntiretkelle, kehoittaen häntä samalla uusia maita etsimään. Ballenylla oli »Eliza Scott» niminen 154 tonnin kuunari ja toisena aluksena 54 tonnin kutteri »Sabrina». Hän purjehti Uudesta Seelannista melkein suoraan etelää kohti ja löysi helmikuun 9:ntenä 1839 Antarktikan manteren ulkoreunalta saariston, joka on kartoille hänen nimellään nimitetty. Jotkut näistä saarista olivat sangen korkeat, mutta niin yltyleensä jäätiköiden peittämät, että niille oli mahdoton nousta maihin. Sumut tavan takaa peittivät helmaansa nämä juhlalliset maisemat, niin että niitä nähtiin vain vilaukselta. Ne saivat kukin nimensä niistä lontoolaisista laivanvarustajista, jotka olivat olleet avullisina retkikunnan varustamisessa. Yksi saarista oli toimiva tulivuori, josta parista kohden nousi ilmaan savupatsaita. »Sabrinan» kapteeni henkensä uhalla kävi eräällä saarella sen verran maalla, että sai kopatuksi kiven saaliikseen, ja tämä kivi oli tulivuoren purkama. Molemmat laivat jatkoivat matkaa länttä kohden ja näkivät eräässä kohdassa maan tapaista, nimittäen löytönsä »Sabrinan maaksi». Pian tämän jälkeen pieni »Sabrina» eräänä myrsky-yönä ahtojäissä näytti sinistä hätävalkeata, ja se oli viimeinen elonmerkki, mitä siitä tai sen miehistöstä nähtiin. Balleny laivoineen sitä vastoin pelastui.
Dumont D'Urvillen retki.
Tarve saada tietoja magneettisista voimista ja magneettisen navan asemasta eteläisellä pallonpuoliskolla oli päävaikutin siihen, että Antarktikaan viime vuosisadan kolmannella ja neljännellä vuosikymmenellä alettiin lähettää hyvin varustettuja tieteellisiä retkikuntia. Kuta enemmän laivaliike kehittyi, sitä tärkeämmäksi kävi saada tarkkoja tietoja kompassineulan poikkeumasta (deklinaatiosta) eteläiselläkin pallonpuoliskolla. Ajan etevimmät tiedemiehet, ennen muita A. v. Humboldt, jolle kaikissa maissa tunnustettiin ensimmäinen sija varsinkin maantiedettä koskevissa luonnontieteissä, kehoittivat hartaasti perustamaan eteläiselle pallonpuoliskolle magneettisia havaintoasemia ja samalla lähettämään retkikuntia tekemään havaintoja niin lähellä eteläistä magneettista napaa kuin suinkin. Kuulu saksalainen J.K.F. Gauss oli nerokkaiden laskujen kautta johtanut kaavat poikkeuman määräykselle kaikkialla maanpinnalla. Pohjoisella pallonpuoliskolla hänen kaavansa olivat loistavasti käyneet yhteen havaintojen kanssa, mutta eteläiseltä pallonpuoliskolta puuttui vertaukseen kelvollisia havaintoja. Suurin osa vanhemmista, laivoilla tehdyistä havainnoista, oli kelvottomia, koska laivan metalliosien vaikuttamaa häiriötä ei oltu osattu poistaa sijoittamalla vastavaikutusmetalleja soveliaihin paikkoihin. Eteläisen magneettisen navan asemaksi Gauss oli laskenut 66° etel. leveyttä, 146° itäistä pituutta Greenwichistä. Gauss oli sitä paitsi keksinyt entistä täydellisempiä koneita magneettisten voimain mittaamiseksi, ja näillä olivat uudet havainnot tehtävät.
Ranskalaiset olivat ensimmäiset, jotka saivat retkikuntansa valmiiksi, heidän jälkeensä amerikkalaiset ja viimeksi englantilaiset, joiden valmistukset suurisuuntaisuutensa vuoksi vaativat enimmän aikaa.
Dumont D'Urville.
Jules Dumont D'Urvilie eli merimiesuransa parhaat ajat Tyynellä merellä, jolla Ranskan lippu yhdeksännellätoista vuosisadalla liehui kaikkia muita ylinnä. Valaanöljy oli siihen aikaan hyvässä hinnassa ja Tyynen meren kaikissa osissa oli sen, vuoksi pyytäjiä. Ranskan satamista lähetettiin sinne paljon laivoja, jotka tavallisesti viipyivät kolmisen vuotta ja kauemminkin matkallaan, ennenkuin takaisin palasivat. Ranskan meriministeriö lähetti aina jonkun ajan kuluttua sotalaivan valaanpyytäjien luo eteläisen lauhkean vyöhykkeen yksinäisille merenkeskeisille saarille viemään kaikenlaisia tarpeita, antamaan lääkärin hoitoa, rankaisemaan rikoksentekijöitä, etsimään haaksirikkoisia merimiehiä, ja nämä retkikunnat samalla parhaan taitonsa mukaan edistivät maantuntemusta. D'Urville, Ranskan sotalaivaston upseereja [Dumont d'Urvilleä Ranskan on kiittäminen siitä, että se omistaa Meliläisen Venuksen, kreikkalaisen kuvanveistotaiteen jaloimman tuotteen, sillä hän Välimerellä risteillessään ensimmäisenä oivalsi äsken maasta kaivetun mestariteoksen arvon, ja hänen innokkaan suosituksensa johdosta Ranskan hallitus patsaan lunasti.], suoritti vv. 1822—25 ensi matkansa Tyynelle merelle ja sai pian sen jälkeen itse retkikunnan johdettavakseen. Tämä uusi retki kesti kolme vuotta (1826—1829) ja sen kuluessa hän tutki varsinkin Tyynen meren saaristojen kansallisia oloja, sillä kansatiede oli tämän purjehtijan varsinainen tutkimusala. Retkellä hän ohjeittensa mukaan etsi La Pérousen haaksirikkoutunutta laivaa ja löysikin sekä sen että paljon muitakin jäännöksiä kadonneesta retkikunnasta. Dumont d'Urville julkaisi retkestään 20 osaa käsittävän matkakertomuksen.
Oltuaan jonkun aikaa epäsuosiossa Dumont d'Urville sai kaksi laivaa viimeistä ja suurinta retkeään varten, jolla hän aikoi täydentää Tyynen meren tutkimuksiaan, mutta lisäksi hänet velvoitettiin ulottamaan maantuntemusta jäiden piirittämässä Antarktikassa niin kauas kuin suinkin ja toimittamaan tarkkoja fysikaalisia ja muita luonnontieteellisiä havainnoitu. Syyskuun 7:ntenä 1837 »Astrolabe» ja »Zélée» lähtivät Toulonin satamasta pitkälle matkalleen, parannellen ensi työkseen Magalhãesin salmen karttaa ja kääntäen tammikuun alussa 1838 kokkansa etelää kohti, tunkeutuakseen vielä kauemmaksi etelään kuin Weddell. Weddellin ennätyksen voittamisen oli Ranskan kuningas nimenomaan hänen tunnolleen laskenut, se oli oleva hänen päätehtävänsä Antarktikassa.
Tammikuun 22:ntena 1838 tavattiin ahtojäävyöhyke, mutta se näytti kokemattomain ranskalaisten upseerien mielestä niin tiheältä, etteivät he uskaltaneet siihen soreine sotalaivoineen tunkeutua, ja Weddellin ennätys jäi siis voittamatta, ei sitä edes likimain saavutettukaan. D'Urviileä tämä harmitti niin suuresti, että hän sitten väitti Weddellin puhuneen matkastaan paljaita loruja. »Astrolabe» ja »Zélée» purjehtivat näillä seuduilla edestakaisin lähes pari kuukautta, koettaen yhä uudelleen tunkeutua jäiden sekaan ja kokien paljon vastuksia tämän meren ainaisten myrskyjen, lumipyryjen, sumujen ja suunnattomien aaltojen vuoksi. Retkikunnan mukana oli etevä taiteilija ja hänen kuvansa ovat jälkimaailmalle säilyttäneet erinomaisen esityksen molempien laivojen seikkailuista.
Helmikuun 27::ntenä 1838 molemmat laivat näkivät maata Etelä-Shetlannin saarien lounaispuolella ja d'Urville luuli olevansa sen ensimmäinen löytäjä, vaikka se oli samaa rannikkoa, jonka Palmer ja Biscoe jo paljon aikaisemmin olivat löytäneet. Hän nimitti maan Louis Philipin maaksi kuninkaansa mukaan, mutta ei viitsinyt sitä tarkemmin tutkia, vaikka jääsuhteet vielä näyttävät olleen suotuisat. Vuodenaika oli kuitenkin myöhäinen ja Dumont d'Urville halusi päästä pois Tyynen meren vienommille vesille, varsinaiselle tutkimusalalleen, ennenkuin talvi hänet yllättäisi. Siellä hän vietti pari vuotta ja käytti aikansa mitä parhaiten. Ennen kotiin lähtöään hän kuitenkin päätti vielä kerran tunkeutua Antarktikan jäihin, toivoen onnen ehkä olevan suotuisemman kuin ensi kerralla. Hän oli kuullut englantilaisen ja amerikkalaisen retkikunnan pyrkivän magneettiselle navalle ja tahtoi ennättää ennen niitä.
Uuden vuoden päivänä 1840 »Astrolabe» ja »Zélée» lähtivät etelää kohti Tasmanian pääkaupungista, jossa taiteilija Goupil oli kuollut ja johon osa miehistöstä jäi sairastamaan. Tyhjille tiloille hän suurella vaivalla sai englantilaisia merimiehiä. Tammikuun puolivälissä tultiin jäihin ja yhä etelämpänä alkoi ilmestyä suunnattomia tasalakisia jäävuoria, jotka eivät varmaankaan olleet oileet kovin kauaa tuulien ja aaltojen ajettavina, koska niiden sivut vielä olivat niin ehjät. Pingviinejä, hylkeitä ja valaita nähtiin ja päätettiin, ettei maa voinut olla kaukana.
Ådélien maa.
Juuri kun toivottiin päästävän napapiirin eteläpuolelle — ensi kerran koko matkalla — nähtiin maata, joka 1,000—1,200 metrin korkuisena ulottui kahden puolen silmän siintämättömiin, mutta oli niin kauttaaltaan jään ja lumen peittämä, ettei siitä pistänyt esiin ainoatakaan kohtaa paljasta maata. Ranta oli äkkijyrkkä korkea jääseinä, josta meressä uiskentelevat jääsaaret ilmeisestikin olivat lohjenneet. Sää oli kuitenkin nyt niin tyyni, että d'Urvillen oli mahdoton päästä laivoillaan lähemmäksi tätä maata, ja sen edustalla vietettiin siis nyt suurella melulla merimiesjuhla, joka oli napapiirin ylimenoa varten valmistettu. Tammikuun 21:ntenä kuitenkin saatiin vähän tuulta ja molemmat laivat lähtivät purjehtimaan pitkin tätä löydettyä rantaa, kautta kujan, jonka muodostivat »kuin tarumaailman kristalli- ja timanttipalatsit». Sää oli edelleenkin kaunista ja d'Urville antoi loistavan kuvauksen häikäisevästä jäämäailmasta, joka hänelle oli täten porttinsa avannut. Laivat kulkivat vienon tuulen vetäminä rannikkoa seuraillen itää kohti ja merimiehet kilvan kirkuivat pingviinien kanssa, jotka outoutensa kautta suuresti huvittivat heitä. Kallisteneula osoitti 86° ja kompassit olivat niin pyörällä, ettei koko laivalla ollut kahta, jotka olisivat samalla tavalla osoittaneet. Näytti siltä, että magneettinen napa oli nähdyllä maalla jonkun matkan päässä rannasta. Uiskentelevat jääpalatsit toisinaan tulivat niin lähelle, että laivat näyttivät kulkevan jättiläiskaupungin kapeita katuja. Upseerin komentosanat kajahtelivat takaisin kohtisuorista jääseinämistä ja aallot hyökkäsivät pauhaten vesirajaan muodostuneihin jääluoliin, synnyttäen pyörteitä, jotka olisivat saattaneet laivat suureen vaaraan, jos tuuli olisi tyyntynyt. Auringonpaisteessa suli lumi jäävuorien laa'alla laella ja sieltä suistui mereen könkäitä. Yksi jäävuori oli tummanvärinen, ikäänkuin jään seassa olisi ollut multaa. Erään jäävuoren matalalla niemekkeellä tehtiin magneettisia havainnolta. Mutta sitten huomattiin rannalla selviä kallioita ja paikalla lähti kummastakin laivasta vene kilvalla soutamaan näille kallioille, joille trikoloori tuota pikaa pystytettiin liehumaan, vaikka maihin nousu olikin hyökylaineiden vuoksi vaarallista. Pullo bordeaux-viiniä tyhjennettiin ja kun oli otettu mukaan kivinäytteitä — mitään muuta ei näillä kallioilla ollutkaan — niin palattiin laivaan. Dumont d'Urville nimitti maan vaimonsa mukaan »Adélien maaksi».
Pari päivää laivat seurailivat tätä rannikkoa, jonka suurin korkeus nyt arvosteltiin 500 metriksi, mutta sitten täytyi jäiden vuoksi kääntyä pohjoiseen. Äkillinen myrsky erotti laivat toisistaan, »Astrolaben» isopurje repesi riekaleiksi ja pelättiin mastojen katkeavan, mutta ilman suurempaa tapaturmaa molemmat laivat kuitenkin suoriutuivat myrskystä, vaikka olivatkin kahdessatoista tunnissa kärsineet enemmän vaurioita kuin ennen kuudessa kuukaudessa. Eräänä iltapäivänä nähtiin amerikkalaiseen Wilkesin retkikuntaan kuuluva laiva, mutta molemmanpuolinen kateus ja epäluulo vaikuttivat, ettei aluksien välillä syntynyt mitään keskustelua. Virallisessa kertomuksessaan kummankin retkikunnan johtaja syytti toinen toistaan. Kauempana lännessä Dumont d'Urville tapasi uuden, 40 metriä korkean, rannan kaltaisen jääseinämän, jonka päällystä kuitenkin näytti olevan aivan tasainen. Vaikkei tämän seinämän takaa näkynytkään vuoria, päätti hän kuitenkin, ettei kiinteä maa voinut olla kaukana, ja »Zéléen» kapteenin rouvan kunniaksi ranta nimitettiin »Clarien rannikoksi». Sitten oli käännyttävä pohjoista kohti jäiden vuoksi ja d'Urville saattoi mielestään kokonaan kääntää selkänsä Antarktikalle ja palata Tyynelle merelle.
Marraskuussa 1840 retkikunta saapui takaisin Ranskaan, jossa d'Urville ylennettiin amiraaliksi ja seuraavana vuonna valittiin Ranskan maantieteellisen seuran neuvoston presidentiksi. Hän julkaisi matkastaan suuren teoksen, joka varsinkin oivallisten kuvainsa ja luonnonkuvauksiensa vuoksi saavutti paljon tunnustusta. Toukokuussa 1842 hän vaimonsa ja poikansa keralla sai surmansa rautatiematkalla Versaillesiin. Dumont d'Urville oli äreä ja riitainen ja joutui helposti huonoihin väleihin niiden ihmisten kanssa, joiden kanssa hän joutui tekemisiin, mutta Ranskan tutkimusmatkustajain loistavassa sarjassa hänellä kieltämättä on etevä sija.
Wilkes purjehtii maansa kunnian vuoksi.
Charles Wilkes.
Yhdysvalloissa oli tultu siihen päätökseen, että nuoren tasavallankin tuli ryhtyä muiden kansain keralla maapallon karttaa täydentämään ja sen luontoa retkien kautta valaisemaan, mutta valtiomahdit olivat tämmöisissä asioissa niin riitaiset, että se retkikunta, joka elokuussa v. 1838 lähti pitkälle tutkimusmatkalleen, oli kaikin puolin kunnottoman huonosti varustettu Antarktikan vaikeita sää- ja purjehdusoloja kestämään. Laivoja retkikuntaan kuului kuusi, mutta niistä yksi, varastolaiva, oli niin kömpelö purjehtimaan, että se täytyi kesken takaisin lähettää, yksi niin laho, että pelättiin sen joka myrskyssä pohjaan menevän, ja kaksi oli vain pientä luotsipurtta, joista toinen ei ollut edes sadan tonnin kantoinen. Miehistöllä ei ollut kunnollisia lämpimiä vaatteita, mutta siitä huolimatta oli tunkeuduttava etelänapaa kohti niin pitkälle kuin suinkin. Useita tiedemiehiä seurasi laivain mukana, mutta vapaassa Amerikassa oli tiede vielä niin ala-arvoisessa asemassa, etteivät nämä edes päässeet mukaan varsinaisille jäämerimatkoille, jota paitsi he muutoinkin olivat kaikessa meriupseerien määräysvallan alaisia.
Retkikunta purjehti ensin Tulimaan vesille toimittamaan siellä merimittauksia ja luonnontutkimuksia, ja neljä laivaa yritti sieltä kahdessa osastossa tunkeutua etelänapaa kohti. Mutta Wilkes ei itse päässyt likimainkaan niin kauas etelää kohti kuin Weddell hänen purjehtimallaan reitillä, eikä toinen osasto kauemmaksi Cookia niillä seuduin, missä tämä kuulu purjehtija oli tunkeutunut kauimmaksi eteläisen napapiirin taa.
Palattuaan Tulimaahan jäämeren retkeltään koko laivasto lähti Valparaisoon, Chileen. Kap Hoornin edustalla toinen luotsialuksista miehineen päivineen joutui aaltojen uhriksi. Valparaisosta kuljettiin Tyynen meren poikki semmoisia reittejä, joilla oli vähimmin purjehdittu, etsien saaria ja kareja, jotka vain arviokaupalla oli karttaan pantu. Marraskuussa 1839 neljä laivoista saapui Sydneyn satamaan — suurin oli hitautensa vuoksi lähetetty kotiin — ja sieltä lähdettiin uudelle retkelle Antarktikaan. Laivat varustettiin nyt vaarallista matkaansa varten niin hyvin kuin voitiin, mutta sittenkin ne olivat aivan epätyydyttävät taistelemaan Etelä-Jäämeren jäitä ja myrskyjä vastaan. Wilkestä retki kovin epäilytti, mutta maansa kunnian vuoksi hän sille kuitenkin lähti, vaikka raskaalla mielellä.
Tammikuun puolivälissä amerikkalaiset luulivat näkevänsä jään peittämää maata ja alkoivat seurata sen reunaa länttä kohti. On mahdollista, että Ballenyn saaret olivat ensiksi nähty maa, vaikka retkikunta kulki jotenkin etäältä niiden ohi. Mutta pian tuli näkyviin yhtäjaksoisempi ranta, jonka korkeimpain kohtain Wilkes arveli kohoavan 1,000 metriä merestä. Laivat seurailivat sitä länttä kohti pitkin jyrkän, korkean jäämuurin reunaa, valtavien tasalakisten jäävuorien keskellä, joista toiset kohosivat 60 metriä merestä. Joukossa oli kuitenkin monenlaisia murtomuotojakin, niin että Wilkes mielestään purjehti kuin raunioiksi sortuneen alabasterikaupungin vesikatuja.
»Peacockin» seikkailu.
Täällä laho »Peacock» törmäsi perä edellä jäävuoreen, särki peräsimensä ja oli jääankkureilla kiinnitettävä jäävuoreen. Mutta tuulen yltyessä jääankkurit irtautuivat ja laiva ajautui kylki edellä jäävuoreen, joka pahasti ruhjoi sitä. Viime hetkessä se kuitenkin saatiin purjeiden avulla ulospäin kääntymään. Tuskin se oli puolta laivanmittaa poistunut, ennenkuin jäävuoren räystäästä suurella pauhulla putosi laivan vanaveteen jääkallio, joka olisi koko laivan ruhjonut, jos se vielä olisi ollut paikallaan. Monta päivää »Peacock» oli mitä kamalimmassa vaarassa, kolhien kylkiään survoviin jäihin, mutta vihdoin peräsin saatiin auttavasti korjatuksi ja laiva pääsi poistumaan jäämuurin lahdelmasta, jossa se oli ollut vähällä tuhoutua. Paitsi muita vammoja se oli miltei koko keulansakin menettänyt. Ainoa pelastuksen mahdollisuus oli nopea matka Sydneyhin, jonne se myrskyisen ja vaarallisen matkan jälkeen saapuikin. Se jäämuurin aukko, johon laiva oli tuulen pyöräyksen kautta sortunut, oli päivää aikaisemmin Wilkesin itsensä ohi purjehtiessa ollut ummessa ja luultavasti se taas pian sulkeutui »Peacockin» pois päästyä. Laiva tosiaan oli ollut samanlaisessa satimessa kuin Jasonin »Argo» Symplegadien, kahden yhteen lyövän kallion, välitse purjehtiessaan.
Wilkesin päälaivat, »Vincennes» ja »Porpoise», jatkoivat matkaansa länttä kohti pitkin jäämuuria. Wilkes haki aukkoa, josta pääsisi maihin nousemaan. Joinakin päivinä ilma oli kaunista, mutta toisina raivosivat kammottavat myrskyt, jotka tekivät purjehtimisen näissä jäävuorisokkeloissa vielä monin verroin vaarallisemmaksi. Lopulta Wilkesin täytyi pyrkiä väljemmälle vedelle, sillä tammikuun 28:ntena ilmapuntari uhkaavan nopeaan laski. Lumimyrsky esti näkemästä ja tyrsky hyytyi kannelle ja köysistöön jääksi. Purjeita pienennettiin, ei kuitenkaan niin vähäksi kuin tuulen voima olisi vaatinut, sillä laivalla täytyi ohjausta varten olla hyvä vauhti. Illalla jäävuoria alkoi olla hyvin tiheässä. Peräsintä täytyi tavan takaa kääntää puolelta toiselle niitä väistellessä ja laivaa purjein rasittaa, jotta voitiin pysyä tuulen puolella niistä.
»Purjehdimme aivan läheltä niiden tuulen päällisen kyljen ohi ja selvään kuulimme hyökylaineiden pauhun niitä vastaan. Silloin tällöin näimme hämäriä ulkopiirteitä, ne näyttivät silloin olevan aivan lähellä päällämme. Monesta vaarapaikasta päästyämme huomasin laivan lopulta niin jään peittämäksi ja vahtivuorossa olevat niin voimattomiksi sitä hoitamaan, että heti puolenyön jälkeen joka mies kutsuttiin kannelle.» Seitsemän tuntia olivat kaikki kannella ja laiva oli kaiken aikaa perikadon partaalla. Ankara kiihtymys valtasi mieliä. Tykkipäällysmies kaatui jäisellä kannella ja katkaisi kylkiluunsa, muuan merimiehistä joutui mastossa purjeen mutkaan sitä kääriessään ja saatiin hädin tuskin pelastetuksi ja köydellä kannelle lasketuksi, ennenkuin hän paleltui kuoliaaksi. Kerran laiva jo näytti syöksyvän aivan päin valtavaa jääsaarta, mutta viime hetkessä huomattiin kahden jäävuoren välillä kapea kuja. Tämän kujan petolliseen tyventöön »Vincennes» syöksyi, tuulen pyörre iski äkkiä aivan edestä purjeisiin, kaikki oli hiljaa ja hetkisen kaikki häälyi elämän ja kuoleman välillä. Ilokseen kapteeni kuitenkin pian taas kuuli myrskyn raivoisan ärjynnän ja tiesi laivoineen pelastuneensa kamalasta perikadosta. Iltapäivällä myrsky taukosi ja Wilkes kääntyi uudelleen etelää kohti nähdäkseen, eikö hän jollakin kohdalla pääsisi maihin. Tammikuun 30:ntenä aurinko kirkkaasti valaisi merta, joka oli täpötäynnään kaiken kokoisia jäävuoria, ja purjehtijat hämmästyksellä katselivat, minkälaisen' vuorisokkelon kautta laiva oli pimeässä syöksynyt perikatoon joutumatta. Täysin purjein »Vincennes» nyt nopeaan läheni jäämuuria ja löysi lahden, jonka toisella puolella oli jäämuuri, toisella puolella kallioita. Kallioiden ja jäämuurin takana näkyi selvään 1,000 metrin korkuinen maa, joka ulottui lännestä itään ainakin sata kilometriä. Meri oli kuitenkin yhä niin levoton, ettei venettä voitu laskea veteen. Wilkes nimitti maan »Antarktikan mantereksi». Se oli sama maa, jonka d'Urville jo oli löytänyt.
Uusi raivomyrsky iski laivan kimppuun, niin ettei se voinut pitää muuta kuin paria myrskypurjetta, ja vielä toinen kammon yö sen täytyi viettää jäävuorien keskellä, joka mies kannella, perikato joka hetki uhkaamassa. Tällä kertaa vaara oli vielä suurempi sen vuoksi, että tuuli puhalsi jäämuuria kohti, painaen laivaa yhä lähemmäksi sitä. Myrsky kuitenkin taukosi ja Wilkes läksi heti takaisin noustakseen maihin löytämässään lahdessa.
Laivan lääkärin suosituksella miehistö nyt vaati palaamaan takaisin, koska sen terveys oli kovin riutunut näinä myrskypäivinä, mutta maansa kunniaa muistuttaen Wilkes vaati kulkemaan eteenpäin ja häntä oli toteltava.
Helmikuun 2:na »Vincennes» taas purjehti jäämuurin reunaa länttä kohti ja ennen mainittu korkea maa oli näkyvissä. Nähtiin paljon pohjaan tarttuneita jäävuoria ja vesi oli sekaista, kuten rannan läheisyydessä ainakin. Tuli jälleen pahoja säitä ja yöt alkoivat pidetä, mutta helmikuun 7:s oli kirkas ja kaunis ja »Vincennes» seuraili 50 metrin korkuista äkkijyrkkää jäämuuria länttä kohti. Sen takana näkyi selvään korkean maan ulkopiirre; se oli Dumont d'Urvillen »Clarien rannikko». Seurasi sitten useitakin kauniita päiviä ja jäämuuri esiintyi koko mahtavuudessaan, mutta maamerkit kävivät epäselvemmiksi ja niitä nähtiin harvemmassa. Yöllä nähtiin pohjoisessa komeat revontulet. Helmikuun 12:ntena nähtiin taas selvään maata, mutta sitäkin oli mahdoton saavuttaa. Se oli korkea vuoristo monine selänteineen ja lovineen. Sen edessä oleva jäämuuri oli niin korkea, äkkijyrkkä ja yhtämittainen, että oli aivan mahdoton päästä maihin. Seuraavanakin päivänä nähtiin korkeata, lumista maata ja yhä sitäkin seuraavina, mutta kun sitä oli mahdoton saavuttaa, niin noustiin eräälle suurimmalle jääsaarelle ja koottiin siitä kivinäytteitä, basalttia ja punaista hiekkakiveä. Ei ollut sitä miestä, joka ei olisi halunnut ottaa mukaansa näytettä Antarktikan manteresta. Jääsaaren laella oli puolen hehtaarin laajuinen sileän jään peittämä allikko, ja sen pinnalla miehet liukuivat huvikseen. Jään alta saatiin suolatonta vettä ja voitiin täyttää kaikki vesiastiat.
Uusia maita.
Wilkes jatkoi yhä matkaa länttä kohti, toivoen saavuttavansa Enderbyn maan. Meressä kiehui valaita, hylkeitä ja pingviinejä. Monta soran sekaista jäävuorta nähtiin ja muutamilla niistä käytiin. Helmik. 16 p. jäämuuri mutkasi pohjoista kohti ja seuraavana päivänä oli mahdotonta tunkeutua kauemmaksi länttä kohti. Lounaassa nähtiin maan merkkejä ja siellä oleva maa sai nimeksi »Termination Land». Tosin ei »Challenger»-retkikunta myöhemmin tavannut Wilkesin osoittamalla paikalla maata, eikä enää jäämuuriakaan, mutta saksalaisen »Gauss»-retkikunnan löytämä Gaussin vuori ei ole paljoakaan kauempana samassa suunnassa, jossa Wilkes luuli viimeisen maan nähneensä. »Vincennes» oli lopulta joutunut suureen jäämuurin lahdelmaan, jossa oli runsaasti suunnattoman suuria valaita. Ne puskuttivat kuin veturit ja tulivat paljon lähemmäksi laivaa, kuin laivassa olijat oikeastaan olisivat suoneet. Yöllä nähtiin erinomaisen komeat revontulet ja ne miehistöstä, jotka eivät olleet työssä, makasivat selällään katselemassa monivärisiä säteitä, jotka loimusivat taivaan navasta taivaanrantaa kohti joka suuntaan. Jäämuurin suojassa oli tyyni kuin joella ja alettiin jo pelätä, että ehkä olikin jouduttu umpimutkaan, mutta 20:ntena tuntui maininkia, joka ilmaisi avomeren läheisyyttä, ja pian se sitten saavutettiinkin. »Olen harvoin nähnyt niin paljon iloisia kasvoja», kertoo Wilkes, »taikka semmoista riemua, kuin syntyi laivalla ilmoittaessani jättävämme nämä vedet». Miehistö riemuitsi, kun tämä vaarallinen risteily vihdoinkin oli päättynyt.
Maaliskuun 11 p. »Vincennes» saapui Austraaliaan Sydneyn satamaan. Siellä tavattiin »Peacock», mutta »Porpoise» ja »Flying Fish» vasta Uudessa Seelannissa. »Porpoise» oli se Wilkesin laivoista, joka johtajan laivasta erottuaan oli tavannut Dumont d'Urvillen retkikunnan. »Porpoisen» kapteeni, väärin käsittäen ranskalaisten liikkeet, oli luullut d'Urvillen tahtoneen häväistä Yhdysvaltain lippua ja sen vuoksi hän niin nopeaan käänsi ranskalaiselle selkänsä. Wilkes kuultuaan kertomuksen tapauksesta suuttui ankarasti, mutta luultavaa on, että suuttumuksen syy johtui väärinkäsityksestä. Retkikunnan pienin alus oli joutunut jäissä niin tukalaan tilaan, kun miehet sairastuivat, ettei lopulta edes voitu isoa purjetta reivata ja taistellessaan myrskyjä vastaan se oli vuotanut niin pahasti, että pumppujen täytyi alituiseen olla käynnissä. »Flying Fishin» oli sen vuoksi täytynyt kesken luopua löytöretkestä ja henkensä edestä paeta Uuteen Seelantiin, jonne se vaarallisen matkan jälkeen saapuikin.
Wilkesin maa.
Austraaliasta Wilkes lähetti löydöistään karttaotteen, James Rossille, joka juuri oli lähdössä suurelle tutkimusretkelleen, ja herätti sillä Rossin suuttumuksen, sillä juuri samoille seuduille Ross oli matkalla, saavuttaakseen magneettisen navan lyhyintä tietä. Nyt oli amerikkalainen joutunut ennen, tutkinut rannan ja osoittanut laivalla olevan mahdotonta magneettista napaa saavuttaa. Ross puolestaan kosti retkeltään palatessaan siten, että osoitti ainakin länsiosan Wilkesin piirtämästä maasta riittämättömällä syyllä maaksi piirretyksi, sillä hän oli purjehtinut Wilkesin maan poikki. Monta vuosikymmentä myöhemmin Scott »Discoveryllä» osoitti merta ulottuvan vielä paljon kauemmaksikin länttä kohti aloilla, jotka Wilkes oli piirtänyt Antarktikan mantereksi. Wilkes oli merkinnyt rannikoksi likimain suuren jäämuurin reunan, mutta myöhemmät purjehtijat ovat osoittaneet, että jäämuuri toisina vuosina voi ulottua kauas merelle, kunnes jääkenttä maanjäristyksien tai muitten syitten vuoksi lohkeaa jäävuoriksi ja sen reuna siirtyy kauas etelää köhii. Siitä huolimatta osoitti jäämuuri kuitenkin rantaa, vaikk'ei se ollutkaan niin lähellä kuin Wilkes oli luullut. Hyvällä syyllä koko tämä rannikko on nimitetty »Wilkesin maaksi» muistoksi amerikkalaisen purjehtijan uljaasta taistelusta sen jäiden saartamilla äärillä.
Antarktikasta lähdettyään Wilkes vielä ohjeittensa mukaan tutki Tyynen meren pohjoisosia. Amerikkaan palattuaan hän sai aluksi huonon palkan palveluksistaan, sillä hänet haastettiin sotaoikeuden eteen vastaamaan virkavaltansa väärinkäytöstä y.m. syytöksistä. Oikeus kuitenkin vapautti hänet ja Charles Wilkes kohosi korkeaan asemaan Yhdysvaltain laivastossa. Orjasodassa hän taisteli pohjoisvaltojen puolella.
James Ross löytää Antarktikan ihmeet.
James Ross.
Englannissa varustettiin samoihin aikoihin erittäin perusteellisesti retkeä eteläiselle magneettiselle navalle ja retkikunnan johto uskottiin James Clark Rossille, joka jo oli vienyt maansa lipun pohjoisellekin magneettiselle navalle. Ross oli perinpohjin tutustunut pohjoisnavan luontoon. Hän oli ollut mukana monella Parryn retkellä ja setänsä John Rossin retkellä Boothia Felix-niemimaalle, jonka niemimaan hän rekiretkillään tutki. Lisäksi hän oli kenraali Sabinen ja Lloydin keralla ollut osallisena Brittein saarien magneettisessa kartoituksessa ja oli perehtynyt tämän tieteen uusimpiin saavutuksiin. Hän siis tämänkin vuoksi oli oikea mies johtamaan retkeä, jonka päätehtävä juuri oli magneettisten voimien tutkiminen eteläisellä pallonpuoliskolla. Muut tieteet olivatkin retkellä huonommin edustettuina, niihin kuuluvat havainnot ja kokeilut kun oli uskottu laivain lääkärien huoleksi. Onneksi oli yksi näistä Joseph Dalton Hooker, kuulun kasvitieteilijän poika, joka tällä matkalla niin viehättyi kasvitieteeseen, että hänestä sitten tuli tämän tieteen etevin edustaja maassaan. Retkikunnan molemmat laivat, »Erubus» ja »Terror», olivat oikeastaan pommitusta varten rakennettuja jotenkin pieniä puisia sotalaivoja, mutta ne olivat erinomaisen lujatekoiset ja vahvistettiin erikoisesti tätä matkaa varten kaikkea sitä kokemusta hyväksi käyttäen, mitä oli valaanpyytäjäin jäämeriretkillä vuosisatojen kuluessa karttuuni. Kaikista tarpeista pidettiin mitä parhain huoli, niin että Rossin retkikunta epäilemättä oli parhaiten varustettu retkikunta, mitä oli kummallekaan jäämerelle milloinkaan lähetetty. Tulokset olivat sen mukaiset.