»Kärsimme tänään kaikki auringon vaikutuksesta, Kennedy pahimmin. Hänen huulensa, poskensa, nenänsä ja otsansa ovat täynnään rakkoja. Hänellä on vaaleanpunertavat hiukset ja arka iho, joka siihen tavallisesti kuuluu.

»Tiistaina, marraskuun 26 p. Jälleen kulutettu päivä mitä ankarimpaan työhön. Kolme tuntia kului, ennenkuin pääsimme ensimmäiset 800 metriä eteenpäin. Monessa paikassa täytyi meidän kirveellä ja lapiolla raivata tie ja sitten rakentaa railon poikki silta. Klo 1 iltapäivällä olimme saaneet kulkeneeksi vain I 1/2 kilometriä. En ole milloinkaan nähnyt enkä kuvitellutkaan mitään niin ihanaa, kaunista, kuin ne muodostumat, joiden kautta tiemme tänä aamuna kulki. Lunchin jälkeen maisema muuttui aivan toisenlaiseksi. Sekavain, ahtaantuneiden jääröykkiöiden jälkeen tulimme lumirinteille, valtaviin, kilometrin ja puolentoistakin levyisiin aaltoihin, joissa halkeamia kulki ristiin rastiin…

»Ei ainoakaan meistä välttänyt sinä päivänä lähempää tuttavuutta glasieerihalkeaman kanssa. Harrison putosi 4 1/2 metriä syvälle. Minä sain aika häijyn ruhjevamman pudotessani rinnettä laskiessamme reikään. Reki kulki ylitseni, ennenkin painoi minut alas. Niin pitkälle kuin saatoimme nähdä, oli maisema samanlaista, ja meidän täytyi muistaa, että meidän paluumatkalla täytyi vielä kerran kulkea tämän noidankattilan kautta. Tänään pääsimme eteenpäin vain 955 metriä!»

Seuraavana päivänä oli mahdotonta millään keinoilla päästä kauemmaksi, joka puolella oli vain valtavia jääaaltoja, näissä joka suuntaan risteileviä halkeamia, joista useat olivat 60 metrin levyiset, päähalkeamat yleensä kulkien pohjoisesta etelään. Wildin täytyi senvuoksi kääntyä takaisin yrittääkseen, olisiko kauempana pohjoisessa mahdollista kulkea jäävirran yli. »Olisimme tosin täälläkin voineet tunkeutua vielä kauemmaksi itään, mutta meidän olisi yhä uudelleen täytynyt laskea matkavarustuksemme pienin erin 15—30 metrin syviin hautoihin ja jälleen samalla tavalla vetää ne ylös toisella puolella. Täten olisimme joka halkeamaan tarvinneet kaksi tuntia. Näin hitaaseen etenemiseen en pitänyt itseäni oikeutettuna, kun se olisi voinut maksaa osastoni hengen.»

Paluumatkalla satoi paljon lunta, kelit olivat huonot, halkeamat kahta petollisemmat, ja varsinkin joulukuun 4 p:nä kuljetut 4 kilometriä olivat peloittavan vaikeat. »Putosimme halkeamiin kaikki ja kiikuimme usein kuin hirsipuussa syvällä jäärotkoissa.» Sillä lyhyellä ajalla, joka oli meno- ja paluumatkan välillä kulunut, olivat jäät jo sen verran liikkuneet, ettei samaa tietä enää kaikin paikoin ollut mahdollinen palata.

Mannerrannalle päästyään retkikunta pyydysteli skualokkeja ja kokosi niiden munia saaden täten verestä lihaa, joka maistui paremmalta kuin koiranliha. Retkikunta matkasi nyt yöllä, koska keli silloin oli kovempi, valo ei häikäissyt silmiä eikä kasvoihin tullut pakkasen puremia. Toiselta puolen oli sillä haittansakin, jään pohja kun päivällä matkatessa kovin kastui ja sitten jäätyi kivikovaksi. Sama oli makuusäkkien laita. Ne eivät koskaan päässeet kuivamaan, vaan olivat aina jääkylmät ja kankeat.

Ylängölläkin keli oli kovin huono paljon pehmeän lumen vuoksi, ja vetäminen kovin raskasta. Jäävirrasta ei tullut minnekään päin loppua; se virtasi laaksossa useiden vuorenhuippujen välissä. Noustuaan eräälle vuorelle ja kartoitettuaan eteisiä ilmoja niin pitkälti kuin silmä kantoi, retkikunta päätti kääntyä takaisin. Paluumatkalla tutkittiin rantakallioita, jotka Antarktikan tällä osalla kaikkialla olivat gneissiä ja graniittia. Laviinikallion alla käydessään retkeläiset huomasivat, että useita vähintään 20 tonnin painoisia jäälohkareita oli vyörynyt vielä 200 metriä sen kuopan ohikin, jossa he varastomatkallaan olivat viettäneet viisi vuorokautta.

Wild oli alkujaan aikonut tehdä matkansa vain kahden muun seuralaisen keralla, mutta myrskyn vietyä mukanaan talvella varastoon jätetyn reen hänen täytyi ottaa mukaansa saattajaksi lähtenyt neljäskin mies, koska tämä ei olisi voinut reettä päästä asemalle ja retkikunta itse välttämättä tarvitsi toisenkin reen. Asemalle oli senvuoksi jäänyt vain Moyes, joka tietysti luuli hänelle toveriksi jätetyn Harrisonin paluumatkalla kuolleen… »Kun tulimme riittävän lähelle asemaa, viritimme laulun ja parin sekunnin kuluttua Moyes hyökkäsi ulos vastaamme. Kun hän näki meitä olevankin neljä, kävi hän hämmästyksestä päälleen seisomaan», ja oli tietysti sanomattoman iloinen. Kaikkiaan retkikunta oli matkallaan kulkenut 381 kilometriä.

Jonesin retki.

Vähän myöhemmin kuin Wildin lähti Jonesin johtama osasto, joka matkusti länteen päin, saavuttaen Gauss-vuoren, jonka Drygalskin johtama saksalainen retkikunta v. 1901 oli löytänyt ja tutkinut, voimatta kuitenkaan retkeillä sen kauemmaksi kummallekaan suunnalle. Tämä retkikunta löysi rannikolla muutamia, saaria, joilla oli erittäin rikas eläinkunta, varsinkin pesiviä lintuja. Muutoin retkikunta ei matkallaan kokenut muuta kuin Antarktikan tavanmukaisia vastuksia.

Wildin osaston kaikki retkikunnat saapuivat siksi ajoissa takaisin, että oltiin valmiina lähtemään, kun »Aurora» ilmestyi taivaanrannalle. Ei ole ihmettelemistä, että kaikki kaipauksetta lähtivät tästä maasta, jossa olivat saaneet niin paljon kovia kokea ja joka ainakin ilmastollisten olojen puolesta epäilemättä on maailman ynsein.

Pääasemalle jääneiden, retken johtajan t:ri Mawsonin viiden toverinsa keralla, täytyi viettää Adélie-maassa vielä toinenkin vuosi ja kokea uudelleen sen talven synkkä raivo. Paljon vaihtelua tuotti kuitenkin toisena talvena langaton sähkölennätin, joka vihdoinkin saatiin kuntoon, laivan tuotua sitä varten lisätarpeita. Tavalliset ilmatieteelliset ja magneettiset havainnot toimitettiin, kivennäisnäytteitä koottiin maajään kasaamista röykkiöistä, merestä pyydettiin alempia eläimiä, maaeläinkokoelmia täydennettiin, mutta mainittavia rekiretkiä ei enää tehty. Retkikuntalaisten mielestä tämä toinen talvi tuntui todelliselta vankeudelta, jonka päättymistä he odottivat yhtä innokkaasti kuin koulupojat konsanaan lukukauden loppua. Enimmin rasitti heidän hermojaan ainainen myrsky.

Joulukuun 12 p. 1913 »Aurora» vihdoin saapui Commonwealth-lahteen ja viipymättä sille kuljetettiin kokoelmat ja se mitä varastoista mukaan otettiin — siinä oli viikon työ, jota tällä kertaa vaihteeksi suosi kaunis sää. Mutta tuskin oli viimeinen kuorma tuotu laivaan, ennenkuin hirmumyrsky hyökkäsi sen kimppuun ja jouluaatto ja -päivä muodostuivat epätoivoiseksi taisteluksi tuulta vastaan. Vaikka laivan koko konevoima, mitä pannusta suinkin ylipainetta lähti, oli käynnissä, oikeni ankkurin sakara ja hädin tuskin »Aurora» vältti haaksirikon.

Kotomatkalla laiva teki pitkän kierroksen länteen tutkiakseen tarkemmin sen puolen jääsuhteita ja muita maantieteellisiä seikkoja sekä jatkaakseen laivan merimittaustöitä ja tieteellisiä pyydystelyitä. Vasta helmikuun viimeisinä päivinä »Aurora» saapui Adelaiden satamaan.

Tulokset.

Australialaisen retkikunnan maantieteellisistä saavutuksista oli tärkein melkoisen rannikkomatkan kartoittaminen. Pääaseman kartoittama ranta sai nimeksi »Kuningas Yrjön maa», läntisen osaston kartoittama »Kuningatar Maryn maa». Tämä ranta on sen luontoista — maajäätikön peittämää mannerta — kuin jo edeltäpäin osattiin arvata, mutta nyt siitä saatiin varmuus. Jäätikkö suistuu hitaasti edeten mereen, paitsi missä kalliopohjan muoto saa sen puristumaan suurenmoisiksi jäävirroiksi, joiden nopeus on suhteellisesti hyvinkin suuri. Vallitsevista tuulijärjestelmistä näyttää johtuvan se, että merijäät toisin paikoin nopeaan ajautuvat pohjoista kohden lämpöisemmissä vesissä sulamaan, toisin paikoin taas muodostavat suunnattoman vahvoja tasaisia »barrier-jäätiköitä». Retkikunnan pääaseman ja läntisen aseman välillä oli »Shackletonin »barrier-jäätikkö», joka ulottuu laajana niemekkeenä kauas mereen, mutia pääaseman kahden puolen oli vain ajojäitä.

Useassa paikassa pistää manteren peruskallio rannoilla näkyviin, ja sorasta ja kiviraunioista, joita jään alta on toisin paikoin paljastunut, on saatu selville Amarktikan tämän osan reunain ja osaksi sisäosainkin rakenne.

Magneettiset havaintojaksot ovat tärkeät etenkin senvuoksi, että samaan aikaan myös toimitettiin havainnoita magneettisen navan toisella puolella, Scottin retkikunnan asemalla. Rekiretkellä tuli magneettisen navan paikka entistä tarkemmin määrätyksi.

Retkikunnan laiva suoritti suuriarvoisia syvän meren mittauksia seuduilla, joista ei ennen ollut juuri mitään tietoja, ja kartutti mitä tuntuvimmin kokoelmia.

Retkikunnan eläin- ja kasvitieteelliset kokoelmat napamanteren reunoilta, jonne lukemattomia lintuja lähtee kesällä pesimään, olivat osaksi ainutlaatuiset.

Antarktika.

Maapallon etelänavan niin ollen peittää paksu jäälakki, keskeltä tuhansia metrejä korkea, kilven muotoinen, äärettömän laaja jääkakko, joka lumesta vahvenemistaan vahvenee ja vahvuutensa painosta valuu ulospäin joka puolelle, mutta sitä myöten myös syrjiltä lohkeilee ja kylvää valtamerien piirin täyteen äärettömiä jäävuoria. Jäävuoria lohkeilee joka rannalla, suurimmat kuitenkin nykyisten tietojemme mukaan Rossin meren pohjukassa olevasta jääseinämästä, Barrier-jäätiköstä, ja muista samanlaisista pöytämäjäätiköistä. Lähimpänä emojäätikköään nämä jäävuoret ovat tahoiltuja, säännöllisen muotoisia, ikäänkuin pöytiä, mutta sitä myöten kun ne ajelevat meressä pohjoisemmaksi ja aallot saavat niitä jäytää, sitä myöten ne kuluvat. Aallokko uurtaa toiselle puolelle syvän pengermän, jonka kautta vuoren tasapaino vähitellen muuttuu, sen yläpinta vähitellen kääntyy kaltoksi. Vähitellen ne lohkeilevat pienemmiksi, vähenevät, murenevat, sulavat, kuta kauemmaksi etenevät pohjoista kohti lämpöisempiin vesiin. Muoto muuttuu yhä epäsäännöllisemmäksi, huippuiseksi, holviseksi ja onteloiseksi, ja lopulta ne hajoavat irtaimeksi jääsohjoksi ja vihdoin katoavat. Merenkulkija kammoo näitä jääpöytiä, joiden päälle hän ei näe mastonhuipustakaan. Mutta niiden suurenmoinen kauneus on kaikkiin tehnyt syvän vaikutuksen, varsinkin kun myrskyaallot hyökyvät äkkijyrkkiä seinämiä vastaan. Syvällä alusvedessä leväten ne eivät valtavimpainkaan laineitten hyökkäyksissä huoju sen enempää kuin kallio. Jäävuorien korkeus merestä on usein 50 metriä ja enemmänkin ja sen mukaan syvyys seitsemän kertaa suurempi, joten vuoren vahvuudeksi kaikkiaan saadaan 50 metriä veden päällä ja 350 metriä veden alla, yhteensä 400 metriä. Suurimmatkaan valtamerenaallot eivät vapaudessa kohoa 15 metriä korkeammaksi, mutta jääseinän kohdatessaan ne nousevat niin korkealle, että tyrskyt ryöppyvät sen päälle. Merimiehet nimittävätkin näitä jäävuoria jääsaariksi, koska ne aallokossa ovat niin tunnottomia. Mutta alallaan ne eivät silti ole, ne vaan eivät välitä tuulista, vaan liikkuvat merivirtain mukana, usein vastatuuleen ja vasten aallokkoa. Jäävuoret hyisessä majesteetillisuudessaan eivät suinkaan ole vailla asukkaita. Hylkeet niille kiipeilevät, missä vain huomaavat aaltojen sorvaamaa pykälää, ja napameren lukuisa siipikarja niillä lepäilee eräretkiensä välillä, vaikka lähteekin varsinaiselle mannermaalle taikka saarille pesimään ja sikiämään. Toisinaan jäävuoria ilmestyy mereen tavallista runsaammin, ne jäähdyttävät meriveden tavallista kylmemmäksi, ennättävät silloin pohjoiseen lauhkeille vesille, joilla muutoin harvoin nähdään luntakaan. Syytä tähän jaksollisuuteen ei varmaan tiedetä, arvellaan sen ehkä johtuvan maanjäristyksistä. Maanjäristyksiä on kyllä riittävästi syytä epäillä alueella, jossa on toimivia tulivuoria ja jonka ympärillä meressä on kokonainen kiehkura sammuneita tulivuorisaaria. Tämmöisiä jäävuosia oli menneellä vuosisadalla kymmenkunta, ja sekä Intianmeressä että Tyynessä meressä jäävuoret silloin kulkivat yli 40:nnen leveyspiirin, jopa etäisimmät näyttelivät' itseään Hyväntoivonniemenkin edustalla, s.o. Gibraltarin ja Maltan asteleveyksillä, jos pohjoisen pallonpuoliskon leveyksiin vertaamme. Vuosina 1892 ja 1893 oli niinikään tavallista enemmän Antarktikan jäävuoria matkalla lauhkeisiin vesiin. Atlantin meren eteläosa oli niin täynnään jäitä, että niistä oli paljon haittaa Kap Hornia kiertäville laivoille. Silloin uiskenteli meressä jääsaaria, jotka olivat hyvinkin yhtä laajoja kuin Bornholm tai Wightin saari, ja lähempänä napapiiriä ne olivat olleet vielä suurempia..

Etelänapaseutujen ilmastolliset seikat ovat viimeisten retkien kautta joutuneet aivan uuteen valoon.

»Urheitten länsituulien» rengas, joka 40:nnen ja 60:nnen leveyspiirin välillä vallitsee, on seurauksena erinomaisen alhaisesta ilmapaineesta. Maata kiertävään kaukalon tapaiseen minimiin virtaa ilmaa käännepiirien seuduilla olevasta korkean ilmapaineen alueesta, tuulet yleisen tuulilain mukaan matkalla muuttavat suuntaansa, kunnes muodostavat maata kiertävän länsituuleenkaan. Kaikilla niillä saarilla, jotka ovat tässä vyöhykkeessä, vallitsee niin kehittynyt meri-ilmasto, s.o. verraten kylmät kesät ja lauhkeat talvet, ettei muualla maapallolla ole sen vertoja. Tämän johdosta luultiin, että kauempana etelässäkin ilmaston laatu olisi jotenkin samanlainen. Mutta onkin tavattu aivan päinvastaiset olot: Etelänapamaalla vallitseekin kehittynyt mannerilmasto ja se synnyttää toisen omituisen tullijärjestelmän, joka on edellisen vastakohta. Napamanteren keskiosissa vallitsevan tavattoman kylmyyden vuoksi sen päällä syntyy korkean ilmapaineen alue, maksimi, josta ilma pitkin jääylängön kaltevaa pintaa valuu ulospäin joka taholle, muuttaen maan pyörimisen johdosta kaiken aikaa suuntaansa, niin että tuulet usein myrskyisinä kaakko- ja itätuulina saapuvat jäälakin reunoille. Siten syntyy Etelänavan ympärille kaksi rinnakkaista tuulijärjestelmää, joista toinen, pohjoisempi, on länsituulien, toinen eteläisempi, itätuulien vyöhyke. Näitten molempien vyöhykkeiden välillä on kapeahko tyvenempi alue, jossa vallitsevat vaihtelevaiset tuulet. Reunoille virratessaan ja samalla alemmaksi laskeutuessaan sisämaan tuulet, vaikka alussa ovat tavattoman kylmät, melkoisesti lämpiävät, niillä on toisin sanoen föhn-tuulien luonne.

Antarktikan lauhkeimpien osien lämpötiloista antavat seuraavat numerot käsitystä: Grahamia maalla on vuoden keskilämpö noin -12°C, Keisari Wilhelm II:sen maalla -11,5°, Etelä-Viktorianmaalla -17,8°. Eri vuosina keskilämmöt kuitenkin melkoisesti vaihtelevat, varsinkin manteren reunoilla, koska keskilämmöt pohjoista kohti meren päällä hyvin nopeaan lisääntyvät ja lämpöisen ja kylmän alueet aina jonkun verran siirtyvät puoleen ja toiseen. Korkein Etelä-Viktorianmaalla kesällä huomattu lämpö oli +3°C, mutta semmoisia päiviä ei ollut useita. Enimmäkseen on lämpömittari kesälläkin jäätymäkohdan alapuolella, ja kuvaavaa on, että retkeilijät yleensä jo valittavat hellettä, milloin on lämpöasteita. Jo muutamilla pakkasasteillakin saattaa auringon paahde käydä rasittavaksi. Varsinaisella etelanapaylängöllä vuoden keskilämpö luultavasti on alhaisempi kuin missään muualla maan pinnalla.

Lumen tulo ei varsinaisella etelämaalla ole suuri, ja senkin, minkä sataa, lakaisevat rajut myrskyt mennessään pois. Tämä onkin luonnollista, koska tuulet säteilevät mannermaan keskeltä ulospäin, tulevat siis kuivalta keskiylängöltä ja matkalla lämmetessään yhä kuivuvat. Pohjoisempana, meren päällä, sitä vastoin sataa lunta sitä runsaammin, ja sen vuoksi Eteläjäämeren kaikki saaret kantavatkin vahvoja lumi- ja jääpeitteitä, jotka enimmäkseen ulottuvat alas mereen saakka. Näiden maajäätiköiden muodostumiseen ei ole syynä alhainen keskilämpö, sillä Eteläjäämeren keskilämmöt ovat verraten korkeat, vaan ylen runsas sademäärä. Kapinaan eteläpuolella esim. on valtameressä pieni Bouvetin saari, jota sitä ympäröiväin ainaisten sumujen vuoksi harva merenkulkija näkee, ellei aivan lähelle satu. Vaikka tämä saari on Bornholman leveydellä ja siis jo kaukana varsinaisen Jäämeren ulkopuolella, on s kuitenkin runsaan lumentulon vuoksi melkein kauttaaltaan maajäätikön peitossa. Bouvetin saarikin on sammunut tulivuori.

Etelänapamaalla ei luonnollisesti voi olla sanottavaa kasvimaailmaa, koska lumetonta maatakaan ei ole juuri ensinkään, muuta kuin jyrkimmät vuoristorinteet. Etelänapamanterelta tunnetaan muutama kymmenkunta sammalta ja jäkälää, sekä joku vähäpätöinen ja ylen harvinainen putkilokasvikin Länsi-Antarktikasta, jossa olot ovat kasvistolle edullisimmat. Runsaampi on kasvullisuus niillä saarilla, jotka ympäröivät etelämaata, vaikkei niilläkään metsä menesty ankaran tuulen vuoksi. Meri sitä vastoin, sekä varsinainen Jäämeri aina napamaan rannoille saakka, että varsinkin viileä Etelämeri, on erinomaisen rikasta leväkasveista. Siellä tavataan suurimmat tunnetut ruskolevät.

Tavattoman paljon rikkaampi on etelänapamaailman eläinkunta. Se on omituisuutensa vuoksi erinomaisen mieltäkiinnittävä. Varsinaisia maaeläimiä ei tosin ole muuta kuin Etelämeren saarilla, esim. Kerguelenillä muutamia hyönteisiä, kotiloita ja matoja.

Mutta meressä on sitä runsaampi eläinmaailma, sekä pohjassa, vedessä, että pinnalla ja ilmassa. Muutamat alimmat elimistöt ovat siihen määrään sovelluttaneet itsensä kestämään alhaisimpiakin lämpömääriä, että niitä on mahdoton tappaa kylmyydellä. Valaita on runsaasti, vaikka ne viime vuosisadan keskivaiheilla jo yhteen aikaan hävitettiin hyvin vähiin. Erinomaisen runsaasti on hylkeitä, jotka kauttaaltaan ovat toisia lajeja kuin pohjoisnavan vesissä. Sumin hylje on merielefantti (Cystophora proboscidea). Tavallisempi on merileopardi (Stenorrhynchus leptonyx). Sitä paitsi on viljalti pienempiä hylkeitä. Yhteinen luonteenominaisuus Etelänapamaan eläimille on se, että ne hyvin vähän pelkäävät ihmistä. Niitä voi sen vuoksi tiloiltaan tappaa, ottaa melkein kuin varastohuoneesta. Tämä koskee varsinkin etelänapamaailman kaikkein mieltäkiinnittävimpiä eläimiä, pingviinejä, jotka ovat kaikista linnuista parhaat uijat. Maalla ne liikkuvat kömpelösti, kävellessään pitävät evämäisillä, lentoon kelvottomilla siivillään tasapainoa, levätessään taas istuvat hännällään, lyhyillä jaloillaan tukien ruumistaan. Mutta vedessä ne ovat sitä nokkelammat. Etelänapamatkustajat kertovat ihmeitä niiden uimataidosta. Helposti ne seuraavat täydessä vauhdissa kulkevaa laivaa pitkät matkat, jopa uivat sen sivukin mielin määrin. Niiden uimanopeus on niin suuri, että ne vedestä ylös sukeltaessaan voivat sillä vauhdilla hypätä muutamaa metriä korkealle jäänreunalle. Pingviinejä on montakin lajia, suurin on noin 1,3 metriä korkea. Nämä linnut elävät sulan veden reunassa, peräytyvät talveksi sen mukana pohjoista kohti ja kesällä vaeltavat Etelämaan reunoille munimaan ja poikasiaan hoitelemaan. Maalla ja jäällä matkatessaan ne varovasti astuvat hanhenmarssissa, siipityngillään tasapainoa pitäen, säännöllistä tuntumusta noudattaen, leiriytyvät tuhansittain samoille paikoille, eivätkä vähääkään pelkää ihmistä, vaan päinvastoin uteliaina lähenevät häntä, missä vain näkevät. Liha ei tosin ole aivan maukasta, mutta sillä on kuitenkin tuoreena ravintona suuri arvo.

Etelämeren huomattavimpia lintuja ovat monenlaiset myrskylinnut ja lokit, joita ilma joskus kiehuu täytenään. Nämäkin jotenkin vähän pelkäävät ihmistä, mutta ovat niin rosvoluontoisia, että esim. prof. Davidin johtamalta magneettisen navan retkikunnalta joskus ryöstivät paistin pannusta. Retkeilijät kertovat ilmiöitä niitten erinomaisesta vainusta ja petomaisuudesta. Myrskylinnut ovat valtameren väsymättömät lentäjät. Oli sää kuinka ankara tahansa, alati ne yhtä keveästi kiitävät aaltoilevan meren päällä, tähystellen saalista.

Matelijat ja sammakkoeläimet puuttuvat kokonaan etelänavan maista, kaloja sitä vastoin on runsaasti, vaikka niitä vielä on vähän tutkittu. Monet niistä ovat hyvinkin samanlaisia kuin pohjoisessa jäämeressä tavattavat, mutta ratkaisematon asia toistaiseksi on, ovatko ne alkujaan olleet samoja lajeja. Kivettymät epäämättömästi todistavat, että etelä-napamaalla on ollut lauhkean ilmaston kasveja ja eläimiä. Kaikesta päättäen ovat nykyiset pingviinitkin alkujaan olleet lauhkean ilmanalan eläimiä ja vasta mukautumisen kautta vähitellen muuttuneet napameren eläjiksi. Ruotsalainen retkikunta löysi Länsi-Antarktikasta nykyisiä lajeja vielä paljon suurempien pingviinien jäännöksiä niiltä ajoilta, jolloin Länsi-Antarktikassa varmaan vallitsi lauhkea ilmasto.

Jo ennenkuin Etelänapa-manteren olemassaolosta oli mitään varmaa tietoa, olivat geologit Etelä-Amerikan, Etelä-Afrikan ja Australian kivettymiä ja nykyisiä eläin- ja kasvimuotoja toisiinsa vertaamalla tulleet siihen johtopäätökseen, että näitten maanosain välillä, menneinä geologisina aikoina, tarkemmin määritellen jurakaudella, on ollut maayhteys, niin että kasvit ja eläimet ovat voineet vaeltaa maanosasta maanosaan. Etelämaan geologian tutkiminen viittaa siihen, että tämä mantere juuri on jäännös tuosta sillasta. Länsi-Antarktikan ja Patagonian maantieteelliset ja kasvitieteelliset muinaisolot selvään viittaavat siihen, että ne ovat ennen yhteen kuuluneet. Antarktikan muista osista on löydetty kivettymiä, joitten nojalla voidaan päättää sillan jatkuneen edelleen Australiaan. Näitä todistuskappaleita toi Wilson Beardmoren jäävirralta Shackletonin löytämistä kivihiilikerroksista. Kun todistuskappalten sarja saadaan täydelliseksi, on sen kautta eräs mieltäkiinnittävimpiä ja suurimpia geologisia kysymyksiä saanut ratkaisunsa. Sekä ruotsalaisen retkikunnan löytämät kivettymät, jotka ovat tulleet manteren sisäosista jäävirran pohjaravan kanssa, että Etelä-Viktorianmaalta tuodut epäämättömästi todistavat, että vielä tertiääriajalla etelänapamanteretta peittivät suuret metsät, joissa muun muassa kasvoi Chilessä nykyjään tavattavia araukariapuita.

Shackletonin retki osoitti, että etelänapa on laajalla korkealla jääylängöllä. Scottin, Davidin y.m. retkien kautta tiedetään, että tämä ylänkö ulottuu kauas pohjoista kohti meren rantoihin saakka, vaikka se tosin reunoja kohti alenee. Näistä seikoista, ynnä Antarktikan sisäosissa vallitsevista ilmastollisista seikoista, sen korkean ilmapaineen alueesta, jonka keskusta näyttää olevan vielä navan takana, on eräs saksalainen maantieteilijä laskenut, että Etelänapamaa luultavasti on kaikista maanosista korkein.

Kuinka vahva Antarktikaa peittävä jää on navan seuduilla, se arvatenkin jää kaikiksi ajoiksi tietämättömäksi. Shackleton kuitenkin luuli jääylängön pengermistä ja halkeamista voivansa päättää, ettei jääkerros ole aivan vahva, ja samaan viittaa se seikka, että lumentulo siellä, korkean ilmapaineen alueella, välttämättä on hyvin pieni. Sen mukaan olisi Etelänapamaan kallioalustakin siis ylänkö, joka vetää Tibetille vertoja.

VIIME VUOSIEN RETKEILYJÄ.

Shackletonin toinen etelänaparetki.

Hyisellä etelällä on, samoin kuin hyisellä pohjolallakin, kaikista hirmuistaan huolimatta salainen viehätysvoimansa, joka on saanut monen retkeilijän sinne takaisin haluamaan, vaikka hän kuinka täperältä olisikin siellä kohtalon iskun välttänyt. Tuskin oli Shackletonkaan kotia päässyt, ennenkuin hän alkoi uutta retkeä miettiä. Hän aikoi kulkea Weddellin meren pohjukasta etelänavan poikki Rossin merelle, jonka perukasta, Erebus vuoren juurella, hän oli edelliselle retkelleen lähtenyt. Varat hän sai yksityisiltä lahjoittajilta.

Maailmansota puhkesi aivan samoina päivinä, joina Shackleton »Endurancella» lähti matkaan. Etelä-Georgian valaanpyyntiasemalle hän saapui samoihin aikoihin, jolloin saksalainen laivasto Falklandin saarilla tuhottiin. Sieltä etelää kohti jatkaessaan retkikunta Weddellin meren suulla tapasi paljon ajojäitä, sillä Etelä-Jäämerellä oli hyvin huono jäävuosi, mutta se pääsi kuitenkin tammikuun toisella viikolla 1915 ajojäävyöhykkeen läpi avoveteen — jossa sivuutettiin 500 jäävuorta päivässä — ja tätä kesti aina Coatsin maahan saakka.

Retkikunta sivuili etelämanteren rantaa eteläänpäin — ranta oli yhtämittaista jääseinää — tavaten leveydellä 75° S. suojaisen, glasieerikielekkeen muodostaman sataman, josta olisi päässyt manterelle ja maamatka olisi voitu alkaa, mutta Shackleton toivoi pääsevänsä vielä kauemmaksi saksalaisen Filchnerin retkikunnan löytämään poukamaan, josta navalle olisi ollut 300 km lyhempi matka. Kuljettuaan kappaleen tuntematonta rantaa, jonka hän nimitti Cairdin maaksi erään mesenaattinsa kunniaksi, hän pyrki Prinssi Luitpoldin maahan, mutta leveydellä 76°44' S. »Endurance» takertui jäihin kiinni, eikä sen koommin irti päässyt.

Se ajautui ensinnä etelää kohti ja Shackleton toivoi vielä irti pääsevänsä. Helmikuun lopulla se oli vain 100 km päässä Luitpoldin maasta, Vahselin poukamasta, mutta oli niin kovassa jäissä kiinni, ettei ollut yrittämistäkään pyrkiä rantaa kohden, eikä myöskään ollut mahdollista kuljettaa varastoja röykkiöisen merijään poikki maihin.

Shackleton toivoi seuraavana kesänä parempaa onnea, mutta jääkenttä alkoikin nyt liikkua pohjoista kohti. Elokuun lopussa se oli leveydellä 70° S. ja oli siten kulkenut lähes 400 km takaisin päin eteläisimmästä kohdastaan. Talvi kului jotenkin rattoisasti, mutta keväällä jäät alkoivat liikkua, sysäytyä vastakkain ja halkeilla ja laiva joutui kovain puristusten alaiseksi. Lokak. 18:ntena, jäät kohottivat »Endurancen» korkealle ilmaan, mutta jakaantuivat sitten, niin että se vaipui takaisin sulaan railoon, voimatta kuitenkaan kulkea sitä pitkin minnekään. 21:senä jäät uudelleen rutistivat laivan väliinsä painaen keulan alas ja laidat kuhmuihin, niin että se alkoi vuotaa pahoin. 27:ntenä lokak. täytyi kantaa varastot ja veneet jäälle ja leiriytyä siihen ja ajatella pelastusta. Paulet-saarelle, jossa O. Nordenskjöldin retkikunta oli talven viettänyt ja jonka majaan oli jätetty eväitä, olisi ollut vain 580 km, mutta jään poikki ei ollut sinne yrittämistä eikä mikään apuretkikunta olisi tiennyt haaksirikkoisia sieltä etsiä. Etelä-Georgiaan, joka oli lähin asuttu paikka, oli 1,600 km.

Retkikunnan leiri ajautui edelleen hiljalleen pohjoista kohti Länsi-Antarktikan itärannan kanssa yhdensuuntaisesti, seudun poikki, missä joku edellinen purjehtija oli luullut maata nähneensä, mutta jossa Shackletonin tiedemiehet tapasivat 2,400 m syvän meren. Marrask. 21:senä -»Endurance» keula edellä sukelsi syvyyteen.

Haaksirikkoiset yrittivät nyt kulkea jään poikki Pauletin saarelle, mutta matka varastojen ja veneitten keralla edistyi niin hitaasti, että yrityksestä täytyi luopua ja leiriytyä uudelleen. Tämä uusikin leiri ajautui edelleen pohjoista kohti ja sula meri alkoi tulla yhä lähemmäksi. Retkikunnan ainoa pelastuksen toivo oli nyt päästä jollekulle Etelä-Shetlandin saarista, sillä jääkentät alkoivat hajaantumistaan hajaantua. Maaliskuun viimeisinä päivinä 1916 satoi rankasti ja elämä jäällä kävi yhä vaikeammaksi. Jääkentät lohkeilivat ja ohenivat ja alkoivat valtameren suurissa mainingeissa kellua. Petovalaat kiertelivät jäätelejä ahnaina kuin haikalat, toivoen saavansa leirin asukkaat syödäkseen. Teltoissa tuskin uskallettiin enää nukahtaa, jää kun halkeili milloin mistäkin, joskus telttain altakin, niin että miehiä vierähti veteen. Huhtikuun 9:ntenä täytyi veneet työntää vesille ja soutaa jäätelien välitse pohjoista kohti.

Jäät alkoivat nyt tuulen mukana kulkea itää kohti, jossa ei olisi ollut pelastuksen rantaa ennenkuin Australiassa, eikä sen vuoksi ollut muuta neuvoa kuin pyrkiä myrskyisen meren poikki Elefantin saarelle, joka on Grahamin maan edustalla ja jossa ei siihen saakka kukaan ollut maissa käynyt. Matkaa sinne oli 160 km aavan meren poikki. Oli niin kylmä, että miehet palelluttivat kätensä ja kasvonsa, aallot olivat niin suuret, että toinen puoli oli meritautisena ja kauhusta mielettömänä, vesi loppui, kun ei enää ollut jäätä saatavana. Ensimmäinen yö aavalla merellä oli suunnattoman vaikea. Veneitten täytyi olla alallaan vesiankkurissa, jotteivät kulkisi saaren ohi pimeässä. Hyrsky jäätyi ja silasi veneessä kaikki ja jää täytyi pimeässä hakata pois, koska se muutoin uhkasi upottaa veneet. Kylmää oli 18 pakkasastetta. Kaikki kuitenkin kestivät aamuun saakka, jolloin auringonpaiste lämmitti haaksirikkoisia. Seuraavana iltana oltiin muutaman kilometrin päässä Elefantin saaren kalliorannasta, joka jyrkkään kohoaa 300 metriä korkein seinämin hyrskyävistä aalloista, mutta seuraavakin yö täytyi vielä viettää veneissä ja vasta sitä seuraavana aamuna retkikunta pohjoisrannalta löysi laitea rantaa ja saattoi uupuneena, valvoneena ja viluisena laskea maihin. Tuskin oli kuitenkaan veneet saatu maalle, ennenkuin huomattiin rannan olevan niin matalan, että tulvavuokset peittäisivät sen, ja täytyi taas lähteä rantahyökyjen läpi merelle ja muuttaa kauemmaksi länteen, jossa oli korkeampi rantakaistale. Kaikkialla muualla aallot hyökyivät korkeita mustia kallioseiniä tai glasieerien jyrkkiä rintamia vastaan, joita purkautui mereen joka laaksosta ja rotkosta.

Sankarillinen veneretki.

Kun ei ollut toivoa siitä, että mikään apuretkikunta tänne löytäisi, päätti Shackleton lähteä suurimmalla veneellään Etelä-Georgiasta apua hakemaan. »James Caird» oli vain 6 1/2 metrin pituinen, runsaasti kahta metriä leveä avoin valaanpyyntivene, jonka parraspuita korotettiin ja keulapuoli ja perä kangaskannella peitettiin. Purje ei ohut suuri, mutta tuulta tiedettiin riittävän. Viiden miehen keralla, kuukauden eväin, hän sitten lähti tälle toivottoman vaaralliselle retkelle. Matkaa oli 1,300 km ja meri, Kap Hoornin meren jatkoa, on maailman myrskyisin ja pahamaineisin. Elefantin saarelle jäi 22 miestä Frank Wildin kokeneeseen johtoon.

Huhtikuun 24:ntenä »James Caird» lähti merelle. Jäät alkoivat jo piirittää Elefantin saarta ja pingviinit olivat muuttaneet lauhkeammille seuduille ja jäätelien välisiä railoja pieni vene pujotteli ulapalle. Rannalle jääneet taas kumosivat veneensä ja leiriytyivät niitten alle odottamaan.

Se oli epätoivon yritys. Retkeilijät olivat jo ennaltaan lopen uupuneet pitkän seikkailunsa vaaroista ja rasituksista, heidän vaatteensa olivat kuluneet ja repaleiset, iho joka jäsenestä rikki ilkeäin rakkojen johdosta, joita suolainen vesi, kylmä ja karkean vaatteen hankaus tapaavat merellä synnyttää. Vaikea heidän oli seistä muuta kuin hetkinen mastoon nojautuen, mahdoton istua muuta kuin peräpuolessa kansiaukossa, työläs maatakin vuotavan vaatekannen alla epätasaisella painolastilla ja laatikoilla. Vuoron takaa istuivat miehet kaksi tuntia peräsimessä, josta vapautuessaan he usein olivat niin turtuneet, että tuskin saattoivat kättään liikuttaa tai polveaan taivuttaa. Priimuksella keitettiin, milloin voitiin, mutta tuulen ja aallokon vuoksi se enimmäkseen oli mahdotonta. Auringon pilkistäessä kapteeni Wersley, joka hoiti suunnan määräyksen, nousi ja toisella kädellä mastoa seväten, toisessa kädessä sekstantti, katsoi auringon korkeuden veneen kohotessa aallon harjalle ja taivaanrannan hetkisen näkyessä. Pieni alus vaipui vuoron aaltojen laaksoon, joissa oli hetkisen pettävää tyyntä, vaikka hyrsky lensi korkealla pään päällitse, vuoron nousi aallon harjalle ja kiljuvan tuulen riuhtaisemana syöksyi aallonharjan hyrskyyn ja kuohuun, vaipuakseen siitä jälleen laaksoon ja uudelleen myrskyyn kohotakseen. Merilinnut saattelivat purtta matkalla, pieni Kapin kyyhky ja suuret albatrossit, jotka lensivät niin alahatse, että purjehtijat olivat näkevinään niiden silmäin elottoman uteliaisuuden. Jäätä muodostui herkeämättä ja sitä oli uupumatta hakattava pois, ja vähän lämpöisemmille vesille päästyä oli taas vettä herkeämättä viskattava.

Niin taitavasti Wersley johti purtta, että Etelä-Georgian vuoret toukokuun 8:ntena kohosivat näkyviin. Saari ei ole suuri, mutta 1,300 kilometrin päästä hän oli myrskyisen meren poikki ohjannut veneen suoraan siihen. Vielä viimeisen myrskyn kestettyään, jossa se oli mastonsa menettää, »James Caird» pääsi Haakon kuninkaan vuonoon, josta täytyi kulkea 2,500 m korkean, lumen ja jäätiköiden peittämän vuoriston yli pohjoisrannalla olevalle valaanpyyntiasemalle. Kolme miestä jätettiin »James Cairdin» alle- makailemaan, kaksi heistä kun oli niin lopen uupunut, etteivät he olisi kyenneet vuoriston yli kiipeämään, ja kahden miehen keralla Shackleton nousi lähimpään solaan. Matkaa oli 28 km. Toukok. 19:ntenä aamulla liikkeelle lähdettyään ja yötä päivää pimeässä ja sumussa kuljettuaan retkeilijät seuraavana päivänä aamupäivällä repaleisina, likaisina ja lopen uupuneina pääsivät hyvin varustetulle valaanpyyntiasemalle, jossa ystävällinen vastaanotto ja kaikenlaiset sivistyneen elämän mukavuudet heitä odottivat. »Koska sota päättyi?» oli Shackletonin ensimmäinen kysymys. »Ei se ole vielä päättynyt…» Pieni höyrylaiva nouti etelärannalle jääneet kolme miestä.

Shackletonin ensi huoli oli nyt pelastaa Elefantin saarelle jääneet miehet ja ensi yrityksen hän teki 80 tonnin valaanpyyntihöyryllä, joka oli Etelä-Georgiassa talviteloilla. Tämä ei kuitenkaan päässyt 115 km lähemmäksi Elefantin saarta, jonka ajojäät olivat piirittäneet, eikä Shackletonilla ollut muuta neuvoa kuin lähteä Falklandin saarille, jossa hän pääsi sähkölangan päähän ja saattoi ryhtyä suurempiin avustustoimiin. Uruguayn hallitus lupasi lähettää pienen höyryn ja sillä Shackleton 10:ntenä kesäkuuta uudelleen lähti Elefantin saarelle yrittämään myrskyssä ja pakkasessa. Yritys oli nytkin turha. Hän lähti silloin Punta Arenakseen, Magalhãesin salmeen, ja sai sieltä vuokratuksi »Emma» nimisen vanhan purjelaivan, johon hän pestasi kymmenen kahdeksaan eri kansallisuuteen kuuluvaa miestä — joukossa oli joku suomalainenkin. »Yelcho» niminen pieni chileläinen höyrylaiva lähti hinaamaan »Emmaa» Kap Hoornin meren poikki. Kaikki touvit kuitenkin katkesivat ja »•Emman» täytyi omin neuvoin purjehtia perille. Yhä kuitenkin jäät estivät lähestymästä Elefantin saaria ja töin tuskin »Emma» itse pelastui Falklandin saarille, myrskyisimmän matkan jälkeen, mitä vielä kukaan laivalla olleista oli kokenut. Falklandin saarilla Shackleton kuuli, että Englannin meriministeriö oli varustanut »Disccveryn» pelastamaan haaksirikkoiset Elefantin saarelta, mutta hän pelkäsi heidän kuolevan nälkään, ennenkuin apu saapuisi, ja jatkoi hellittämättä omia yrityksiään. Hän sai Chilen hallituksen lähettämään »Yelchon» hinaamaan »Emman» takaisin Magalhãesin salmeen ja yritys lopulta onnistuikin, vaikka tällä kertaa olikin tulla tuho luoteismyrskyn valtavan rajuuden vuoksi. Sitten hän sai Chilen hallituksen lainaamaan pienen »Yelchon» vielä viimeiseen yritykseen ja elokuun 25:ntenä hän uudelleen lähti matkaan. Ilma eli tällä kertaa jotenkin suotuisa ja 30 p. elokuuta »Yelcho» pääsi Elefantin saaren rantaan. Haaksirikkoiset alkoivat juuri syödä päivällistä, kun huomasivat laivan, ja se päivällinen kerrankin jäi syömättä. Vene souti maihin, keulassa Shackleton, joka jo matkan päästä nakkeli savukelaatikoita kurottaviin käsiin. Kaikki haaksirikkoiset olivat terveinä ja tervehtivät hurjalla riemulla tietoa johtajansa onnistuneesta purjehduksesta Etelä-Georgiaan. Syyskuun alussa »Yelcho» palasi Chileen, jossa tieto pelastuksesta herätti suurenmoisen innostuksen.

Valparaison kautta, jossa Chilen hallitus otti hänet mitä suosiollisimmin vastaan, Shackleton sitten matkusti San Franciscoon ja sieltä Tyynenmeren poikki Uuteen Seelantiin lähteäkseen pelastamaan sitä retkikuntansa osaa, joka oli Erebus vuoren luota vienyt varastoja Barrieri-jäätikön eteläpäähän hänen aiottua maaretkeään varten. »Auroralla», Davis kapteenina, hän joulukuun 20:ntenä lähti matkaan ja saapui jo tammikuun 10:ntenä Erebus vuoren juurelle, jossa tavattiin kuusi etelästä merijäätä pitkin matkaavaa miestä. Surulliset olivat heidän tuomansa uutiset.

Se osasto, joka oli vienyt eväitä Barrieri-jäätikölle, oli saavuttanut leveyden 80° S. ja hyvin ajanut asiansa, mutta paluumatka oli ollut tavattoman vaikea. Vähissä hengin he pääsivät Erebus-vuorelle, yhden miehen heitettyä uupumuksesta henkensä.

Tämän joukon retkellään ollessa oli hirmumyrsky reväissyt retkikunnan laivan kiinnityksistään irti, ennenkuin kaikkia varastoita vielä oli maihin tuotu, eikä laivalla ollut muuta neuvoa kuin palata Australiaan. Kun eväitä vienyt retkikunta palasi Erebus-saaren länsirannalla olevaan Discovery-majaan, ei laivaa siis näkynyt, ei kuulunut. Palanneet miehet tapasivat kuitenkin Scottin retkikunnan majassa runsaasti eväitä ja lepäsivät ja virkistyivät siellä kaikin puolin. Lepo olikin tarpeen, sillä 160 päivässä he olivat kulkeneet 2,400 km. Pari miestä halusi kuitenkin kulkea pohjoisemmaksi Kap Evansiin, jossa Scottin töinen talvimaja oli ja jossa otaksuttiin olevan toisia miehiä, mutta kun Erebus-saaren rantaa oli jyrkkyytensä ja jäävirtainsa vuoksi mahdoton kulkea, täytyi sinne pyrkiä meren kavalaa jäätä. Tuskin he olivat lähteneet matkaan, kun myrsky kuori salmesta nuoren jään ja vei miehet merelle hyiseen hautaan. Vasta kesäkuun puolivälissä vanhaan Discovery-majaan jääneet pääsivät lähtemään Kap Evansiin, jossa he tapasivat neljä miestä ja saivat tiedon laivan ennenaikaisesta pakollisesta poislähdöstä. Shackleton otti miehet »Auroraan» ja palasi Uuteen Seelantiin.

Shackletonin toisen retken tärkein tulos oli sen merivirran toteaminen, joka kiertää Weddellin merta, kulkien itäpuolta etelää kohden, länsipuolta, summattomia jääpaljouksia mukanaan kuljettaen, palaa pohjoiseen. Kotimaassa herätti varsinkin rohkea veneretki Elefantin saarelta Etelä-Georgiaan suurta innostusta ja sitä pidetään yhtenä brittiläisten merimiesten loistavimmista mainetöistä.

Kotiutuneet naparetkeilijät palvelivat sitten maataan sodassa, Shackleton muun muassa Muurmannin rannalle lähetetyn englantilaisen retkikunnan varusosastossa. Sorokan asemalta hän talvisydännä ajoi Arkangeliin ja takaisin, aikoen ruveta Pohjois-Venäjällä metsäkauppoja tekemään. Yrityksestä ei kuitenkaan tullut mitään.

Sodan päätyttyä hän sai varustetuksi vielä yhden retkikunnan Etelä-Jäämeren tutkimiseksi, mutta Etelä-Georgiaan saavuttuaan hän äkkiarvaamatta uupui, kuolema tapasi paljonkokeneen ja kestäneen miehen ja hän sai Etelä-Georgian rannalla hautansa.

Pohjoisnaparetkiä.

Peary luuli nähneensä Grantin maan luodepuolella maata, jonka hän nimitti »Crockerin maaksi», ja tätä maata etsimään lähti Yhdysvalloista v. 1913 retkikunta Mac Millanin johdolla. Jääesteiden vuoksi laiva ei päässyt Etahia kauemmaksi (Smithin salmen itärannalle), mutta Mac Millan teki seuraavana keväänä yhden toverin keralla Smithin salmen ja Ellesmeren maan poikki pitkän rekiretken Nansenin salmeen Grantin maalle ja edelleen luodetta kohti valtamerelle 240 km päähän, löytämättä maasta merkkiäkään. Useita muitakin pitkiä rekiretkiä tämä retkikunta teki, muun muassa Amund Ringnesin maalle, jonka Sverdrupin retkikunta oli löytänyt.

Beaufortin meressä, joka on Alaskasta pohjoiseen, Parryn saaristosta länteen, on otaksuttu ehkä vielä olevan maata ja sitä lähti v. 1913 V. Stefanssonin johtama retkikunta etsimään »Karluk»-nimisellä laivalla, jota Pearyn laivan kapteeni R.A. Bartlett johti.

»Karluk» takertui kuitenkin jäihin 30 km päässä Amerikan pohjoisrannasta ja ajeli jäiden keralla, kunnes tammikuun 11:ntenä ruhjoutui Herald saaren luoteispuolella. Retkikunta pelastui varastoineen jäälle, mutta kun napayö ei vielä ollut päättynyt, päätti Bartlett odottaa valoa, ennenkuin lähti joukkoineen maihin pyrkimään. Viisi miestä, jotka vasten hänen neuvoaan lähtivät yrittämään, katosivat tuntemattomiin kohtaloihin. Maaliskuun 12:ntena Bartlett johti eloon jääneet Wrangelin saarelle ja kulki sieltä muutaman miehen kanssa manterelle apua hakemaan. Retki onnistui, saarelle lähetettiin laiva, mutta kolme miestä ennätti kuolla Wrangelin saarella, ennenkuin apu tuli. Stefansson itse oli jäänyt Alaskaan, hän kun sattui olemaan maalla metsästysretkellä »Karlukin» ajautuessa myrskyn käsissä ulos merelle.

Stefansson kahden miehen keralla kulki merijäätä Banksin maahan, josta hän retkeili Prinssi Patrickin saarelle ja kartoitti sen, löytäen sitten v. 1916 Gustav Adolfin merestä uuden saaren, toisen pienemmän Ellef Ringnesin saaren pohjoispuolelta, ynnä vielä kolmannenkin. Ellef Ringnesin saaren hän huomasi kahdeksi saareksi ja Kristianin saaren olevan pienemmän kuin oli otaksuttu. Myöhemmin hänen toverinsa teki retken Beaufortin merelle ja tämä retki samoin kuin »Karlukinkin» ajelu, supisti hyvin vähäksi sen mahdollisuuden, että Beaufortin meressä olisi tuntematonta maata.

Useita vaillinaisesti varustettuja venäläisiä retkikuntia lähti v. 1912 pohjoisnapamaihin, saamatta kuitenkaan suuria aikaan.

G.L. Sedoff lähti Frans Josefin maahan, jonne hän, Novaja Zemljan pohjoispuolella eräässä saaressa talvea vietettyään pääsikin. Kahden toverin keralla hän lähti 24 koiralla napaa kohti pyrkimään, mutta kuoli matkalla, jonka vuoksi retkikunta palasi takaisin.

G.L. Brusilow koetti v. 1912 kulkea koillisväylän »Santa Annalla», mutta laiva takertui Kara-meressä jäihin ja ajeli puolentoista vuotta niiden keralla, saapuen lopulta Frans Josefin maan läheisyyteen. Huhtikuussa 1914 yksitoista miestä lähti laivasta ja kaksi näistä pääsi Frans Josefin maalle Kap Floraan Sedoffin laivaan, muut matkalle sortuivat. »Santa Annasta» ja siihen jääneistä miehistä ei sen koommin ole mitään kuultu.

V.A. Rusanowin johtama retkikunta näyttää Kara-meressä tuhoutuneen. Venäjän hallitus lähetti 1914 Otto Svedrupin Brusilowia ja Rusanowia pelastamaan ja hän etsi rannikon Taimyrin niemelle saakka, viettäen siellä talvea, mutta ei kadonneista löytänyt jälkeäkään.

Paremmalla menestyksellä ovat venäläiset jäänmurtajaretkikunnat tutkineet Pohjois-Aasian rantoja. Kesällä 1913 »Taimir» ja »Vaigatsh» B.A. Vilkitskin johdolla lähtivät Siperian rantavesiä mittaamaan. Tshaunin lahden kartoitettuaan laivat erosivat, »Vaigatsh» länttä kohden kulkeakseen, »Taimir» kääntyen pohjoista kohti Uuden Siperian saarille. Tämän saariston itäpuolelta löydettiin pieni saari, joka nimitettiin kenraali Vilkitskin saareksi. Bennettin saari huomattiin paljon pienemmäksi kuin oli otaksuttu ja Sannikowin saaresta, jonka useat retkeilijät olivat luulleet Kotelnoista nähneensä, ei matkalla Taimyrin niemelle tavattu merkkiäkään. Taimyrin niemen luona molemmat laivat kohtasivat toisensa ja jatkoivat rannikon kartoitusta. Kap Tsheljuskinin pohjoispuolelta löydettiin uusi maa, Nikolain maa, joka leveydeltä 77°50' N. ja pituudelta 99° E. ulottuu ainakin leveydelle 81° N. Itärannikko kartoitettiin ja leveydellä 80°04' N. käytiin maissa. Maan korkeus on 300 m ja se on suurien maajäätiköiden peitossa. Geologiselta rakenteeltaan se on samanlaista kuin manner. Nikolain maan ja manteren välistä löydettiin kaksi pientä saarta. Nikolain maan löytö selvittää ajojäiden patoutumisen Kara-mereen. Laivat palasivat sitten Uuden Siperian saarien pohjoispuolitse Vladivostokiin talvea viettämään. Seuraavanakin vuonna ne kävivät Nikolain saaren vesillä, mutta jäät estivät suuria aikaan saamasta. Talvea vietettyään Siperian rannalla ne v. 1915 saapuivat Arkangeliin.

Etelänaparetkeltä palattuaan Amundsen taas alkoi valmistella pohjoisnaparetkeään, johon hän sai niin riittävästi varoja, että hän, koska vanha »Fram» alkoi rappeutua, saattoi rakentaa aivan uuden laivan, »Maudin», ja hankkia mitä täydellisimmät tieteelliset varustukset. Alkuaan hänen aikomuksensa oli ollut lähteä matkalle Beringin salmen kautta, mutta aikaa voittaakseen hän sittemmin päättikin kulkea koillisväylää ja tunkeutua napajäihin Uuden Siperian saarien koillispuolelta, Jeaneten saaren seuduilta, 800 km idempää siis kuin Nansen. Täten hän otaksui laivansa kulkevan lähempää pohjoisnapaa kuin Nansenin »Fram».

Kesäkuun 25:ntenä 1918 »Maud» lähti Kristianiasta matkaan. Elokuun 31 p. retkikunta saapui Jenissein suulle, mutta lokakuussa »Maud» takertui jäihin Kap Tsheljuskinin luona eikä päässyt matkaa jatkamaan ennenkuin syyskuussa 1919. Jääolot olivat koko Siperian rannikolla hyvin epäedulliset eikä »Maud» päässyt tunkeutumaan Jeanette saarelle, vaan täytyi sen kulkea rannikkoa itään päin ja uudelleen talvehtiakin Tshaun lahden edustalla, jotenkin samoilla seuduin siis kuin »Vega» vv. 1878—79. Seuraavana kesänä »Maud» lähti Alaskan Nomeen, täydentääkseen siellä varastojaan, ja yritti tämän jälkeen uudelleen tunkeutua napamereen, mutta nytkin jäät sen estivät. Amundsenin täytyi palata Oregonin Seattleen parantelemaan laivaansa ja varustuksiaan. Monista vastoinkäymisistään ja viivästyksistään huolimatta ei hän kuitenkaan napamatkaansa sikseen heittänyt.

»Maud» lähti v. 1922 uudelleen napamerelle varastonsa täydennettyään, mutta matka ei nytkään ottanut luonnistuakseen. Se pääsi tosin tunkeutumaan Beringin salmen pohjoispuolella jäihin, mutta jäät eivät ottaneetkaan kuljettaakseen sitä napameren poikki kuten aikanaan »Jeannettea», vaan sai. »Maud» kiittää onneaan, että se mitä kovimpia jääpuristuksia kestettyään,, v. 1925 kesällä pääsi palaamaan takaisin. Retkikunnan tutkimukset epäilemättä ovat olleet Jäämeren tuntemiselle suuriarvoiset.

Amundsen itse ei ollut mukana »Maudin» viime retkellä, sillä lentokoneiden niin suuresti edistyttyä maailmansodan aikana hän päätti ruveta napamerta lentäen tutkimaan, käyttäen »Maudia» asemana, josta retkeilisi eri suunnille. Ensin hän yritti lähteä lentoon Alaskan pohjoisrannalta, mutta kun yritys heti alussa epäonnistui, muutti hän suunnitelmansa ja lähti Huippuvuorille, lentääkseen sieltä navalle. Keväällä 1925 — lentoretket ovat tehtävät varhain keväällä, koska napamerellä kesäaikaan on alati sumua — hän kahdella koneella lensi navalle, sitä kuitenkaan saavuttamatta. Toinen lentokoneista sai matkalla vaurioita ja oli jätettävä napamereen, mutta toisella Amundsen kaikkine tovereineen pääsi onnellisesti palaamaan Huippuvuorille. Amundsenin lentoyritykset ovat osoittaneet, että lentokoneet napameren tutkimiseen ovat epäkäytännölliset, koska niiden on jään rosoisuuden ja railojen harvinaisuuden vuoksi erittäin vaikeata tavata semmoista kohtaa, johon voisivat alas laskeutua ja josta voisivat jälleen matkaan lähteä. Mutta siitä huolimatta aikovat muut vielä yrittää.

Paremmin kuin lentokoneiden toivotaan ilmalaivain sopivan napameren tutkimiseen.

Keväällä 1926 Amundsen amerikkalaisen Ellsworthin keralla saattoikin tehdä ensimmäisen ilmalaivamatkan Jäämerelle ja lentää koko Jäämeren poikki Huippuvuorilta Alaskaan. »Norgen» matka sujui kaikin puolin hyvin. Onnellisesti lennettyään Roomasta Huippuvuorille se Kings Baysta 45 tunnissa 45 minuutissa lensi navan poikki Point Barrowiin Alaskan rannalle, navalta alkaen aloja, joita ei kenenkään kuolevaisen silmä ollut siihen saakka nähnyt. Sumu tosin haittasi havaintojen tekoa, mutta Amundsen luuli kuitenkin voivansa vakuuttaa, ettei koko välillä ole pienintäkään maata — yhtämittaista röykkiöistä jääkenttää vain, jonka poikki olisi ollut mahdoton kulkea muuta kuin ilmojen kautta.

Amundsen ei kuitenkaan ollut ensimmäinen, joka ilmateitä saavutti navan. Se kunnia kuuluu amerikkalaiselle Byrdille, joka pistäysi siellä lentokoneella Huippuvuorilta joku viikko ennenkuin »Norge» lähti retkelleen.

Luultavaa on, että Jäämeren tutkiminen tämän jälkeen suoritetaan pääasiallisesti »linnuntietä».

Edistyksiä Arabiassa.

Arabiassa on viime aikoina tehty matkoja, jotka ovat luoneet valoa sen kaikkein tuntemattomimpiin sisäosiin.

Englantilainen H.St.J.B. Philby kävi v. 1917 hallituksensa asioilla Nedjdin emiirin luona ja matkusti silloin niemimaan poikki merestä mereen. Kapteeni Sadlierin jälkeen (v. 1819) ei yksikään toinen ollut sitä matkaa tehnyt.

V. 1918 Philby tutki Nedjdin sisäosia matkustaen Riadista 500 km etelämmäksi Damiin kokonaan tuntemattomain keitaitten kautta. Aflajssa ja Kharjissa hän löysi melkoisia rauniokenttiä, jotka näyttivät olevan hyvin vanhoja kalmistoja. Ummel Djebelistä löytyi järvi, jonka pituus oli 1,200 m, leveys 400 ja joka luultavasti on Arabian suurin järvi. Tavattoman suuria vesisäiliöitäkin täällä oli ja katettuja maanalaisia maankastelukanavia. Makranin keitaassa oli vesilampareita, joiden ympärillä kasvoi metsiköitä. Damin keitaassa asui noin 9000 henkeä, jotka enimmäkseen olivat neekerien jälkeläisiä. Nedjdistä ei Asiriin eikä Jemeniin ole keidasjonoa, eikä Nedjdin eikä Omanin välillä ole hedelmällistä seutua eikä Nedjdin eikä Hadramautin välillä ainoatakaan asuttua paikkaa.

Pohjois-Arabiassa everstiluutnantti G.E. Leachman vv. 1910—1912 tutki karavaanireitin Palestiinasta Djofin kautta Mesopotamiaan ja oli ensimmäinen joka kävi näissä erämaissa olevassa Leinan keitaassa ja näki sen sadat lähteet.

Vuosina 1913—14 neiti Gertrude Lowthian Bell matkusti laajalti
Pohjois-Arabiassa. Damaskosta liikkeelle lähdettyään hän kävi Teimassa,
Shammarissa ja Hailissa ja kulki sitten samoja teitä kuin Wallin v.
1848 Mesopotamiaan.

V. 1914 kapteeni Shakespear, brittiläinen diplomaattinen asiamies, matkusti laajalti Pohjois-Arabiassa ja Nedjdissä, kunnes hän eräässä taistelussa sai surmansa.

Useita muitakin matkustajia on retkeillyt Pohjois-Arabiassa. Läntisten maakuntain ja Jemenin oloja englantilaiset saattoivat melko lailla selvitellä maailmansodan aikana, jolloin he joutuivat niiden ruhtinaitten kanssa tekemisiin, missä ystävinä, missä vihamiehinä. Arabiankin olot sota on saattanut uudelle kannalle, mutta vielä ei ole toiveita siitä, että niemimaa tulisi entistä paremmin avatuksi tieteelliselle tutkimukselle.

Afrikka.

Suurimmat alueet, mitä Afrikassa v. 1910 oli tuntemattomia, olivat Saharassa, jota vain keskiosa oli pääpiirtein tutkittu. Sen jälkeen ovat ranskalaiset upseerit kuitenkin herkeämättä retkeilleet etenkin erämaan länsiosissa, niin että nekin nykyään osapuilleen tunnetaan. Länsi-Saharassa on keskellä kilpimäinen ylänkö, jota melkein joka puolella suuret hietadyynialueet ympäröivät. Tämä keskiylänkö on asumaton, mutia siinä kuitenkin on asuttavia seutuja. Etelä-Marokosta säännöllisesti lähtee rosvojoukkoja, jotka sen poikki samoavat Mauretanian ja Keski-Nigerin heimoja ryöstämään. Lukuisat jäännökset osoittavat, että Länsi-Saharassa ennen on ollut asutusta. Ne ovat kaikki muhammedilaisuutta varhaisemmilta ajoilta.

Suurimmat aukot olivat kuitenkin Etelä- ja Itä-Saharan tuntemuksessa.
Paljon on sielläkin aikaan saatu.

Everstiluutnantti Jean Tilho selvitteli muitten ranskalaisten upseerien kanssa vuosina 1912—17 Tshad järven hydrografiaa. Vanhan traditsion mukaan pitäisi Nigerin ja Niilin välillä olla Tshadin kautta vesiyhteys mutta Tilho osoitti nyt että Tshad järven itäpuolella kulkee pohjoisesta etelään vuorijono, joka kokonaan erottaa sen Niilin vesistöstä. Tshadin koillispuolella on kuitenkin notko, jonka pohja on 150 m alempana Tshadin pintaa. Tämä kohta on hiljakkoin kuivuneen Kirrijärven pohjalla, noin 400 km päässä Tshadista. Nykyinen Tshad on siis vain jäännös paljon suuremmasta, Kaspian meren kokoisesta järvestä.

Tilhon retkikunta tutki myös Tibestin ja Ennedin vuoristot ja löysi niiden väliltä Erdin vuoriston. Sen saamain tietojen mukaan on Libyan erämaassa noin 240 km Kufrasta kaakkoon Djebel el Auniat niminen vuori, jonka korkeus luultavasti on yli 1,200 m. Tshadin ja Niilin välisissä vuoristoissa kohoavat korkeimmat kukkulat 3,300 m merestä. Eiffelin tornin langattomain merkkien avulla saatettiin tarkkaan määrätä monen paikan pituusaste. Suurinta mielenkiintoa herätti Tibesti, jossa ennen vain Nachtigal oli käynyt. Tibestistä oli toivottu löytyvän hedelmällisiä seutuja ja runsaasti vettä, ja siellä todella onkin laidunmaata, palmulehtoja ja jokia, mutta yleisluonne on kuitenkin karu ja kuiva. Se on suurenmoinen, syväin rotkojen halkoma vuoristo, joka itää kohti alenee valtavin portain, länttä kohti yhtyy rannattomaan tasankoon.

Ranskalaisten automobiilimatka Saharan poikki on avannut erämaan tutkimukselle uusia mahdollisuuksia.

Libyan erämaasta Harding King kokosi maanasukkailta paljon tietoja ja tutki itse sen luoteisreunan.

Tammikuussa 1921 rouva Rosita Forbes, nuori englantilainen nainen, matkusti Kyrenaikasta Kufraan ja seuraavassa kuussa Jarubabiin uutta reittiä. Sen jälkeen kuin Rohlfs v. 1879 kävi Kufrassa, oli siellä oleskellut vain yksi ranskalainen, jota v. 1916 pidettiin siellä sotavankina. Rouva Forbes huomasi keitaat suppeammiksi alaltaan, kuin oli luultu, ja niiden aseman väärin määrätyksi. Monet merkit viittasivat siihen, että seudun kuivuminen edistyy. Eräällä 560 km pituisella taipaleella ei ollut ainoatakaan kaivoa eikä muuta vesipaikkaa.

Niilin latvapuolella on tutkittu Sobatin, Vuoristo-Niilin ja Rudolfin järven välisiä seutuja. Niilin ja Rudolfin järven välinen vedenjakaja suistuu suurella jyrkänteellä viimeksimainittua järveä kohti, Niiliä kohti alenee verkalleen. Ylimpäin kohtain korkeus on noin 3,000 m. Toiset ovat tutkineet Kongon ja Niilin välistä maanselkää, jolla vedenjakaja toisin paikoin on vain muutaman metrin levyinen. Vedenjakaja on avointa tasaista pensasmaata, jolle helposti voitaisiin rakentaa rautatie.

Juban maassa ovat retkeilleet useatkin matkustajat.

Kivu-järven seuduilla eräs retkikunta v. 1912 näki uuden tulivuoren muodostuvan. Mfumbiron vuorimaasta löydettiin ennen tuntematon terveellinen ylämaa, joka soveltuu valkoisten asuttavaksi.

1911—14 kansainvälinen komissioni kartoitti Kongon ja Sambesin välisen vedenjakajan kokonaan. Luapulan, Kongon tärkeimmän lähdehaaran, huomattiin olevan Tshambesin suoranaista jatkoa, eikä alkavan Bangweulusta, kuten oli ennen luultu.

Maailmansodan aikana sotatoimet melkoisessa määrässä laajensivat maantuntemusta.

Chalmers Mitchell, joka lentokoneella lensi koko Niilin syvänteen yli pitkin pituutta, löysi Atbaran ja vanhan Meroen välistä tuntemattoman tertiääriaikuisen tulivuorimaiseman keiloineen ja kraatereineen.

Pastori J. Roscoe löysi v. 1920 Ugandan mäkimaasta seemiläisen heimon, joka on jäännös paljon ennen ajanlaskumme alkua Aasian puolelta tulleista seemiläisistä siirtolaisista.

Luettelemme edelleen muutamia tärkeimpiä tutkimustöitä.

V. 1913 Hamilton Rice ja Koch-Grünberg tutkivat Amazon joen syrjäjokia, kooten paljon arvokkaita havainnoita.

Afrikassa eräs saksalainen retkikunta mittasi Tanganjikan syvyyden, tavaten yli 1,250 m syvän kohdan. Järven pohja on siis 460 m merenpinnan alapuolella.

Aasiassa kapteeni F.M. Bailey v.' 1913 tutki Tsangpoa ja totesi sen
Brahmaputran yläjuoksuksi.

Brahmaputra-Tsangpon uoma Himalajan poikki.

Bailey huomasi Tsangpon katkaisevan Himalajan syvässä rotkolaaksossa ja polveavan paljon kauemmaksi koillista kohti kuin oli luultu, mutta maasto oli niin mahdotonta, ettei hän voinut tutkia tätä mutkaa perille saakka — sen kapean niemen, jonka mutka ympäröi, täyttää vuorijono, jonka korkein kukkula, Namtshabarwa, kohoo 7,500 metriä merenpinnan yläpuolelle. Mutkan kautta Tsangpon vuorimatka piteni niin paljon, että Bailey arveli tämän joen ja Brahmaputran suuren korkeuseron käyvän ymmärrettäväksi ilmankin korkeita putouksia. Viiden- tai kuudenkymmenen kilometrin vaiheilla jäi rotkolaaksosta tutkimatta. Bailey arvosteli Tsangpon rotkolaakson olevan noin 160 km pitkän ja 3,000 metriä syvän.

Tällä kannalla tietomme pysyivät aina vuoteen 1925, jolloin lordi
Cawdor ja kapteeni Ward tutkivat senkin osan rotkolaaksosta, joka
Baileylta jäi näkemättä. Kapteeni Ward kirjoittaa tästä retkestä:

»Vietettyämme Tibetissä kahdeksan kuukautta päätimme jos suinkin talvella tunkeutua rotkoon ja sitä varten lähdimme marraskuussa (1924) matkaan 23:n tibetiläisen kantajan keralla.

»Tsangpon laakson yläosa Tibetin ylängöllä on siksi karua, että hämmästyimme tullessamme äkkiä sankkoihin metsiin, joissa kasvoi jättiläispuita. Nämä puut sitä paitsi vaihtuivat aina muutaman päivän kuluttua, sitä myöden kuin laskeuduimme yhä alempiin ja alempiin kasvillisuuskerroksiin. Ylinnä oli petäjämetsiä, sitten kuusi- ja bambumetsiä, tämän jälkeen itkumänniköitä, tammi- ja magnolia-metsiköitä, sitten tsuga-metsiä ja vihdoin subtroopillista djungelia. Ja mimmoisia puita! Paljon oli semmoisia, joiden pituus oli 60 metriä ja tyven läpimitta 2,4 metriä. Kaikkialla — kallioilla, puilla, vuorilla, jokirannasta lumirajaan saakka, kasvoi isoja ja pieniä alppiruusuja.

»Matkustimme sangen kepein varustuksin. Kahdestakymmenestäkolmesta kantajastamme kaikki, viittä lukuunottamatta, kantoivat retkikunnan ruokavaroja. Telttoja meillä ei ollut, emmekä olisi voineet niitä vuorenrinteille pystyttää, vaikka olisi ollutkin. Makasimme kivien ja puitten suojassa, miten sattui. Kaiken päivän marssimme auringonpaisteessa, lumessa tai sateessa ja yöksi kävimme nukkumaan, peitteisiimme kietoutuneina. Mutta eteenpäin pääsimme hitaasti. Meidän täytyi kirvein raivata tiemme metsän kautta, kaataa puita tikapuiksi, nuoralla laskeutua kallioilta, kulkea purojen poikki ja kaikkeen tähän kului aikaa, jonka vuoksi harvoin pääsimme eteenpäin muuta kuin neljä mailia päivässä. Mutta hyvin tulivat vaivamme palkituiksi. Ihmeellinen kasvisto, suurenmoiset maisemat, metsät ja jäävirrat ja jyrisevä joki ja ennen kaikkea löytämisen ilo olivat meille runsas korvaus. Olimme uranaukaisijoita vieraassa maassa, selvittämässä historiallisen salaisuuden viimeisiä ongelmoita.

»Verkalleen tunkeuduimme rotkolaaksoa eteenpäin, ohi Pemakochungin, jossa pundiitti Kinthup viisikymmentä vuotta takaperin lepäsi voimatta kulkea kauemmaksi ohi kallioseinämän, joka kolmetoista vuotta sitten katkaisi väsymättömän Baileynkin matkan, ja edelleen tuntemattomiin seutuihin, kunnes meidänkin oli mahdotonta päästä kauemmaksi. Kallioseinämät kohosivat siinä joesta äkkijyrkkinä tuhansien jalkain korkeuteen ja joki täytti rotkon seinästä seinään, kaatuen putouksena 12 metrin korkuiselta kynnykseltä. Putouksen nimitimme Sateenkaari-putoukseksi.

»Kiipesimme sen vuoksi rotkosta pois ja kuljimme lumisen selänteen poikki ja sen toisella puolella laskeuduimme alas metsiin, jotka nopeaan muuttuivat yhä troopillisemmiksi, kunnes lopulta tulimme erääseen kylään. Etelää kohti rotkolaakso alkoi allamme väljetä, näkyi kyliä ja viljeltyjä vainioita, valtavat kalliopolvet etenivät toisistaan ja lumiset harjanteet alenivat Assamin pyöristyneiksi kukkuloiksi. Olimme kulkeneet Himalajan poikki.

»Tehtävämme ei kuitenkaan ollut vielä loppuun suoritettu. Vielä oli jäänyt näkemättä parikymmentä mailia joen rotkolaaksoa. Joki nimittäin teki ison mutkan ja me olimme kulkeneet mutkan täyttävän vuoriharjanteen poikki. Ensin tunkeuduimme siihen salaperäiseen kohtaan, jossa Tsangpoon laskee pohjoisesta, tuntemattomista seuduista tuleva suuri Po-Tsangpo. Sitten me päivän toisensa jälkeen koetimme tunkeutua siihen rotkolaakson osaan, joka vielä oli näkemättä. Koetimme kulkea joen uomaa pitkin, mutta valtavat kallioseinämät lyhyeen katkaisivat matkamme. Ja kaikkialla alkuasukkaat vakuuttivat olevan mahdotonta päästä näkemään sitä, joka meiltä oli salattu. Vihdoin kuitenkin lumimyrskyssä löysimme tien vuoren selänteen yli ja laskeuduimme 1,200 metriä aivan maan uumeniin. Ja viisi viikkoa rotkolaaksossa oltuamme näimme nyt senkin osan virrasta, joka oli tähän saakka pysynyt kätkettynä. Siinä ei ollut putousta!

»Mutta Tsangpo oli luovuttanut viimeisenkin salaisuutensa. Rotkolaakso oli voitettu.»

V. 1914 herra ja rouva Workman tutkivat Himalajan Siachen glasieereja, jotka ovat Aasian suurimmat.

Amerikkalaiset virastoretkikunnat totesivat, että Cuban ja Bahamasaarien välillä on kaksi suurta merivirtausta päällekkäin, vastakkaisiin suuntiin virraten.

V. 1915 Yhdysvaltain maantieteellinen seura lähetti ensimmäisen retkikunnan Alaskaan tutkimaan Katmain v. 1912 tapahtuneen suunnattoman räjähdyksen vaikutusta kasvistoon. Retkikunta huomasi vulkaanisesta tuhkasta nousseen mitä rehevimmän kasvullisuuden.

Yhdysvaltain lounaisosista löydettiin auringon temppeli, suuri rakennus, jota on käytetty uskonnollisiin menoihin. Se on rakennettu noin 1300 e.Kr.

Aasiassa Aurel Stein »Tuhannen Buddhan temppelissä» käytyään löysi osan
Kiinan muuria, joka on rakennettu ainakin sata vuotta ennen Kr.

V. 1916 prof. R.F. Grigg, joka johti Amerikan maantieteellisen seuran toista retkikuntaa Alaskaan, kiipesi Katmain huipulle ja sitten löysi »Kymmenentuhannen savun laakson», joka on herättänyt suurta huomiota. Tämän laakson arvosteltiin purkavan maasta enemmän kaasuja kuin kaikki muut uuden maailman kraaterit ja fumarolit yhteensä.

Yalen yliopiston retkikunnat, jotka olivat monena vuotena tutkineet Perun vuorimaitten inkkasivistystä, tulivat löytöjensä ja havaintojensa johdosta siihen johtopäätökseen, että Perun ylämaissa oli kehittynyt vakaa maanviljelys jo niin varhaisina aikoina, että Euroopassa esi-isämme silloin vielä elivät metsästyksestä ja pukeutuivat nahkoihin.

V. 1917 eräs retkikunta Labradorista löysi uuden tuntemattoman vesistön.

V. 1918 amerikkalaiset yhä jatkoivat tutkimuksiaan »Kymmenentuhannen savun laaksossa» ja Yhdysvaltain hallitus julisti koko Katmain alueen kansallispuistoksi.

Afrikassa eräs tieteellinen amerikkalainen retkikunta löysi Kongomaasta kääpiöelefantin.

V. 1920 eräs amerikkalainen retkikunta Colorado valtiosta Chaco-kanjonista löysi suuren, valkoisten tuloa vanhemman kallioasumus-yhteiskunnan, joka ehkä on ollut Pohjois-Amerikan kaikkein väkirikkain. Eräässä ryhmässä tavattiin yli 1,000 huonetta. Tätä asutusta on sen jälkeen uupumatta tutkittu.

Uudessa Guineassa H. Detzner, eräs saksalainen upseeri, viiden vuoden lymyilyn ja löytöretkeilyn jälkeen maan tuntemattomissa sisäosissa antautui voitokkaille vihollisilleen.

V. 1921 eräs englantilainen retkikunta koetti nousta Mount Everestille, päästen noin 23,000 jalan korkeuteen. Seuraavana vuonna sama retkikunta pääsi 27,300 jalan korkeuteen, joka kohta oli vain 1,800 jalkaa alempana korkeinta kukkulaa.

Amerikkalaisia luonnontieteellisiä retkikuntia matkusteli sotavuosina ja niiden jälkeen kaikissa maanosissa. V. 1923 eräs retkikunta Mongoliasta löysi dinosaurus liskon munan.

Washingtonin Carnegien laitoksen lähettämät retkikunnat ovat hyvällä menestyksellä tutkineet Mexikon, Guatemalan ja Yucatanin muinaismuistoja ja oppineet lukemaan mayain kirjoitusta ja selittämään heidän kalenterinsa.