IKUISEN JÄÄN POHJOLA.

Suurien löytöretkien aikakaudella, jopa ennenkuin Hyvän toivon nientä ja Amerikkaa oli löydettykään, rohkeat purjehtijat käänsivät pienten merikuntoisten alustensa keulat kohti hyistä pohjolaa, purjehtiakseen sen kautta idän rikkaihin maihin. Latinalaisten kansain löydettyä eteläiset Intian väylät jatkoivat pohjoisemmat kansat pohjoisten väyläin etsimistä, koska etelän tiet olivat niiltä suljetut. Kerran toisensa jälkeen ne urheasti hyökkäsivät Jäämeren vankkoja varustuksia vastaan ja kerta toisensa jälkeen hyinen pohjola karkoitti hyökkääjät takaisin. Kauan varsinkin englantilaiset ja hollantilaiset taistelivat, ennenkuin vastahakoisesti luopuivat yrittämästä. Mutta kun se vakaumus vihdoin oli tullut vallitsevaksi, ettei kaupankululle kelvollista luoteisväylää, sen enempää kuin koillisväylääkään, ole olemassa, sai ikuisen jään pohjola pitää jonkun vuosisadan salaisuutensa häiritsemättä, sillä Uuden ajan ensimmäisellä vuosisadoilla oli purjehtijoilla suuret käytännölliset tehtävät, joiden suorittaminen kysyi heidän koko voimansa. Pelkkä tiedonhalu ilman etujen toivoa ei voinut houkutella heitä pohjoisnavan monenlaisten jääihmeitten maailmaan.

Yhdeksännellätoista vuosisadalla kääntyi huomio niihin uudelleen ja suurenmoisten ponnistusten kautta on useimmat arktisen maailman suurista maantieteellisistä kysymyksistä ratkaistu. Ei tosin ilmestynyt uusia suuria käytännöllisiä tehtäviä, jotka olisivat jälleen vetäneet puoleensa yrittelijöitä, vaan yhdeksästoista vuosisata on tämän suurtyön suorittanut etupäässä puhtaasta tiedonhalusta ja uupumattoman toimihalun kannustamana. Sitä mukaa kuin tiede kehittyi, kävi yhä ilmeisemmäksi, että maapallomme suurien luonnonmaantieteellisten seikkain käsittämiseksi ja kokonaiskuvan luomiseksi maapallon luonnonoloista oli välttämätöntä hankkia tieto siitäkin, mitä perimmän pohjoisen ja etelän synkkien jäämuurien takana piili. Tämä tieto lopulta osoittautui kerrassaan elinehdoksi muutamien tieteiden, varsinkin ilmatieteen ja magnetismin edistykselle. Ja toiset tieteet ovat noista lumi- ja jääerämaista saaneet maan kehityshistoriaan avaimia, jotka niille ovat avanneet aavistamattomia näköaloja. Geologia on saanut epäämättömiä todistuksia niistä suurenmoisista ilmastollisista muutoksista, joiden alainen maapallomme on miljoonien ikävuosiensa kuluessa ollut, ja yhdessä fyysillisen maantieteen kanssa avaimen jääkauden jättämäin pintamuotojen ymmärtämiseksi, joille tuskin rohkeinkaan mielikuvitus olisi muutoin selitystä keksinyt. Ja laajentuneesta tiedosta saa viime sijassa käytännöllinen hyötykin osansa, sillä monta käyttämisen arvoista tulolähdettäkin on napatutkimus avannut ja osoittanut elinkeinomahdollisuuksia siellä, missä ei ennen luultu muuta olevan kuin tyhjyyttä ja kuolemaa.

Retkiä Pohjois-Amerikan napasaaristoon.

Napatutkimusharrastuksen innokkaimpia henkiin herättäjiä viime vuosisadan alussa oli Englannin amiraliteetin sihteeri John Barrow. Kaunopuheliain sanoin hän huomautti, kuinka juuri meriä vallitsevan Suur-Britannian velvollisuus oli ennen muita uhrata voimia ja varoja napaseutujen tieteelliseen tutkimukseen. Samalla hän todisteli sitä, että edellisistä napamatkoista on ollut paljon tieteellistäkin hyötyä.

Englannin hallitus noudatti tätä kehoitusta ja lähetti kaksi retkikuntaa matkaan, luvaten uudelleen 20,000 punnan palkinnon sille, joka ensimmäiseksi purjehtisi luoteisväylän, ja 5,000 punnan sille, joka ensimmäisenä saavuttaisi 110:nnen läntisen pituusasteen. Kumpaankin retkikuntaan kuului kaksi laivaa. Toukokuun 3:ntena 1818 kaikki neljä laivaa Shetlandin saarilta lähtivät päämääriänsä kohti pyrkimään, toinen retkikunta purjehtiakseen Tyyneen mereen Davisin salmen kautta, toinen pyrkiäkseen samaan päämäärään pohjoisnavan poikki.

Jälkimmäisen retkikunnan täytyi palata takaisin jo Huippuvuorien pohjoispuolelta jäiden runneltua molempia laivoja siihen määrin, että ne tuskin kykenivät palaamaan. Tämän retkikunnan mukana oli John Franklin, joka silloin vielä oli nuori luutnantti.

John Ross Baffinin lahdessa.

Ensiksi mainittua retkikuntaa johti kapteeni John Ross, apulaisenaan William Edward Parry, joka sitten saavutti suuren maineen arktisena tutkijana. Molempine laivoineen hän kulki Grönlannin länsirantaa pohjoista kohti, mutta tuli lopulta siihen johtopäätökseen, että Baffinin lahti todella olikin lahti, ja lähes 77:nnen pohjoisen leveysasteen saavutettuaan palasi takaisin. Lounatta kohti purjehtiessaan hän kulki Jonesin salmen suitse, jonka kuitenkin jäät sulkivat, ja tuli sitten Lancasterin salmeen, purjehtien siihen satakunnan kilometriä. Mutta kun hän oli edessä päin näkevinään vuoria, jotka sulkivat salmen — se oli napamaissa tavallinen kangastus — päätti hän senkin lahdeksi ja kääntyi takaisin, vaikkapa vesi olikin selvä ja hänen upseerinsa olivat toista mieltä. Vaikka hän ei käyttänytkään hyväkseen tätä tilaisuutta, oli hän kuitenkin kulkenut Baffinin lahden tarkemmin kuin kukaan ennen häntä. Hän toi ensimmäisen tiedon punaisesta lumesta [pieni lumella elävä leväkasvi, Protococcus nivalis] ja maailman pohjoisimmasta kansasta, Etah-eskimoista, jotka asuvat lähellä Kap Yorkia, Grönlannin suurella luoteisella niemimaalla. Kun näillä eskimoilla ei ole merikelpoisia aluksia, elävät he täydellisesti eristettyinä muusta maailmasta, omista etelämmistä heimolaisistaankin, joista heitä erottaa Melvillen glasieri suunnattoman leveällä rintamallaan. Retkikunta suoritti myös meren syvempien kerroksien lämpötilain mittauksia ja nosti pohjanäytteitä syvemmästä kuin kukaan sitä ennen.

Parry Lancasterin salmessa.

Tuskin oli John Ross matkaltaan palannut ja näkemänsä kertonut, ennenkuin varustettiin uusi retkikunta löytöjä jatkamaan ja Parry, hänen ensimmäinen upseerinsa, nimitettiin tämän retkikunnan johtajaksi. Samalla lähetettiin John Franklin, Parryn hyvä ystävä, maaretkelle, tunkeutumaan Pohjois-Amerikan kautta Jäämeren rannalle, kuten jo olemme kertoneet. Toukokuun 15:nä 1819 Parry lähti retkelleen, Franklin viikkoa myöhemmin.

Baffinin lahden yleensä täyttävät ajojäät pitkin pituutta, mutta rannoilla, etenkin Grönlannin puolella on avovettä, ja samoin kulkee lahden poikki jäälauttain keskitse ikäänkuin kolme salmea, joiden kautta laivat voivat kulkea lahden poikki. Disko-saaren kohdalla on »Etelävesi», Lancasterin salmen ja Upernivikin välillä »keskivesi» ja Melvillen lahdesta Jonesin salmeen jatkuu »pohjoisvesi». Parry purjehti rohkeasti keskiveteen molemmilla laivoillaan ja tunkeutui lahden poikki Lancasterin salmeen, jonka hän saavutti elokuun 1:nä v. 1819.

Salmi oli vapaa jäistä ja täysin purjein hän laski siihen kohti tuntemattomia kohtaloita. Edellisen vuoden vuorikangastukset olivat kadonneet. Komeata väljää väylää Parry ohjasi länttä kohti, kahden puolen tuntemattomia maita ja sinisiä salmia, joissa ei vielä kukaan ollut aluksella käynyt. Kompassin poikkeuma nopeasti lisääntyi salmessa, kunnes se eräässä kohdassa osoitti pohjoisen asemasta suoraan etelään. Ja eräässä kohdassa kallisteneula seisoi melkein pystyssä, poiketen vain puolentoista astetta luotilangan suunnasta. Matkalla tehtiin koko ajan magneettisia havainnoitu ja saatiin täten sarja, joka siihen saakka oli ainoa laatuaan ja vei tiedettä suuren askeleen eteenpäin.

»Hecla» ja »Griper» koettivat tunkeutua Prince Regentin salmeen, mutta sen sulkivat jäät. Eteenpäin Lancastnrin salmea sitä vastoin jatkoi Barrowin salmi, jossa oli jäätön väylä. Pohjoiseen haarautui niinikään useita salmia, joista Parry nimitti suurimman Wellingtonin kanavaksi. Insinöörikapteeni Sabine, retkikunnan astronoomi, löysi eräältä saarelta, joka sai Byam Martinin nimen, eskimoitten entisten asumusten pohjia, mutta ne olivat jo ammoin olleet autioina. Nyt saaristo oli aivan asumaton.

110° L.P.

Retkikunnan kuljettua 110:nnen läntisen pituusasteen poikki ilmoitti Parry väelleen juhlallisesti, että parlamentin lupaama 5,000 punnan palkinto oli voitettu. Pitkin matkaa hän nimitteli ne uudet maat, joita väylän kummallakin puolella nähtiin, Cornwallisin, Bathurstin, Melvillen saaret y.m. Melvillen saaren länsipuolella tuli vihdoin vastaan ahtojäitä, ja ne olivat niin vahvat, ettei Parry jaksanut tunkeutua niiden läpi. Kaksi viikkoa hän Melvillen saaren eteläpuolella taisteli eteenpäin päästäkseen, mutta kaikki ponnistukset olivat turhat. Lopulta hänen täytyi kääntyä maihin talvisatamaa etsimään, talvi kun alkoi tehdä tuloaan sumuineen ja lumimyrskyineen, joissa miehet pyrkivät eksymään, heti kun vähänkään poistuivat laivalta. Eräs joukko, joka oli lähtenyt Melvillen saarelle peuroja ja myskihärkiä ampumaan, löydettiin vasta neljä päivää kateissa oltuaan. Laivalla ammuttiin tykeillä ja tehtiin leiriin uusia tulia sumun hälvettyä, mutta näistä keinoista ei ollut apua, Eksyneet olivat elannokseen ampuneet lintuja, joita he söivät raakoina.

Talven vietto.

Saadakseen laivansa talvisatamaan Parryn täytyi sahauttaa jäähän uoma, vaikka tämä työ oli kovin vaivalloista. Joka yö uoma uudelleen jäätyi ja oli joka aamu auki hakattava. Neljä kilometriä oli sahattava, ennenkuin laivat saatiin turvalliseen satamaan, joka paikka vieläkin on kartoilla »Winter Harbourin» nimellisenä. Lämpömittari osoitti nyt -18°C, eikä sulaa vettä enää näkynyt millään suunnalla.

Pitkistä ajoista vietti tutkimusretkikunta nyt jälleen ensimmäisen talven ikuisen jään maailmassa. Jäät pitivät laivaa vankinaan kymmenen kuukautta. Napayötä kesti 84 päivää, lähes neljännesvuoden siis. Suurin pakkanen oli -47°C. Retkikunta oli ajan kokemuksen mukaan mitä parhaiten varustettu keripukkia vastaan kuivatuilla vihanneksilla, hapankaalilla ja sitruunahapolla, jota paitsi lihatavara oli säilytetty mitä parhaiten, ja leivän asemesta oli mitä huolellisimmin kuivattuja jauhoja, niin että kaiken aikaa voitiin leipoa tuoretta leipää. Retkikunnan terveydentila olikin koko ajan tyydyttävä. Laivan köysistö riisuttiin ja jätettiin ulkoilmaan, koska se kannen alla kosteudessa olisi turmeltunut. Kannen päälle rakennettiin öljykankaasta katos, jonka alla miehistö talvella huonolla säällä kilpaili ja voimisteli. Suurin vastus oli jäästä, jota kokoontui kajuuttoihin niin paljon, että miesten vuoreista toinen puoli usein oli jäässä, toinen läpimärkä. Ellei sitä joka päivä hakattu pois, kokoontui sitä niin paljon, että kerran viikon laiminlyönnin jälkeen oli kajuutoista poistettava lähes 5000 kg jäätä. Laivalla toimitettiin joka viikko ilmestyvää sanomalehteä ja ulkona urheiltiin joka päivä, milloin vain oli tilaisuutta. Oma teatterikin retkikunnalla oli — sen jäsenet itse esiintyjinä.

Myöhemmät retkikunnat ovat noudattaneet samaa ohjelmaa napayön masentavan vaikutuksen voittamiseksi ja sitä vielä kehittäneetkin.

Rekiretkiä.

Keväällä laivoilta tehtiin useita rekiretkiä, joilla oli suuri merkitys myöhemmille napamatkustajille, niillä kun ensi kerran koottiin kokemuksia tästä kulkutavasta, josta sitten tuli arktisten — ja antarktisten — matkustajain tärkein työtapa uusia maita etsittäessä ikuisen jään maailmassa. Pisimmällä retkellä saavutettiin Melvillen saaren pohjoisranta. Parryn johtama retkikunta ei kuitenkaan kuljettanut eväitään reellä, vaan kevyellä kaksipyöräisellä vaunulla. Kaikkiaan tämä retkikunta kulki 340 kilometriä, keskimäärin 23 km päivässä.

Kokokäännös.

Vasta elokuun 8:ntcna 1820 meri taas oli siksi vapaata jäästä, että Parry saattoi matkaa jatkaa, mutta edessä oleva salmi, jonka hän nimitti Banksin salmeksi, oli niin täynnään vanhaa napameren jäätä, että nytkin oli mahdoton tunkeutua sen läpi. Salmen takaa häämöitii maa, jonka Parry nimitti Banksin maaksi. Hänen täytyi, vaikka oli näin pitkälle päässyt, kääntyä takaisin ja sai hän kiittää erikoista onneaan, että paluumatkakin onnistui ja hän vielä saman vuoden marraskuussa saapui takaisin Englantiin. Paluumatkalla hän löysi Lancasterin salmen suusta eskimosiirtokunnan. Salmen ja Jäämeren välinen suuri saaristo nimitettiin myöhemmin Parryn saaristoksi.

Englannissa Parryn suurenmoiset löydöt herättivät niin suurta innostusta, että hänelle paikalla uskottiin uuden retken johto. Mutta Parry, vaikka hän olikin niin oivallisen vesiväylän löytänyt, oli kuitenkin kokemuksensa nojalla, vakuutettu siitä, ettei sitä Banksin salmen pysyvän vanhan ja vahvan merijään vuoksi ollut mahdollinen purjehtia paljoakaan kauemmaksi, kuin, hän oli edellisenä vuotena purjehtinut. Se hyinen salpa, jonka jäiden haltija on tässä luoteisväylän poikki työntänyt, ei tosin ole kuin satakunta kilometriä leveä, mutta sitä ei siihen aikaan vielä tiedetty. Ja kapeudestaan huolimattakin se on yhä vieläkin tehokas salpa pidättämään purjehtijat.

Parryn toinen retki.

Parry päätti tällä kertaa etsiä Tyyneen mereen vievää väylää etelämpää. Lähdettyään Englannista toukokuussa 1821 hän purjehti Hudsonin salmen kautta ja Baffinin maan ohi Repulselahteen, joka on Melvillen niemimaan kannassa, toivoen siitä salmen löytävänsä. Mutta se oli »takaperon lahti», kuten nimikin osoittaa, eikä salmi, kuten vanhemmat purjehtijat olivat otaksuneet. Purjehdittuaan jonkun aikaa edestakaisin myrskyn ajelemana, jäiden ahdistamana, Parry lopulta asettui talvisatamaan Melvillen niemimaan kaakkoisrannalle, pyydystellen lähellä olevain eskimoitten kanssa.

Eskimot.

Laivain asetuttua talvimajaan leveydelle 66°10' saapui niiden luo helmikuun 1:nä joukko eskimoita, jotka tekivät leirinsä aivan viereen, niin että purjehtijoilla oli hyvä tilaisuus tutustua tämän kansan tapoihin.

Alussa eskimot olivat epäluuloisia ja arkoja. Heidän kylässään oli kuusi isoa majaa, joissa asui noin 60 ihmistä ja paljon koiria. Majansa he rakensivat niin sukkelaan, etteivät eurooppalaiset edes huomanneet niitä, ennenkuin kaikki oli järjestyksessä. Ne olivat kaikki rakennetut jäästä ja lumesta. Sisään kuljettiin kapeasta käytävästä, joka tuskin oli metriä korkea. Käytävä johti holvattuun pyöreään huoneeseen, jonka leveys oli 4 1/2 metriä, korkeus keskeltä 2 m 25. Joka majassa oli yksi, kaksi tai kolme tämmöistä huonetta, joilla oli yhteinen ulkokäytävä. Lakeen oli sovitettu pyöreä jäälevy, josta päivänvalo pääsi majaan. Pari tuntia kului majan rakentamiseen. Majaan tehtiin lumesta vuode, joka peitettiin valaanparralla ja kanervilla, nämä taas hylkeen- ja peurannahkoilla. Lamppua varten, jossa aina paloi valkea, tehtiin lumipatsas. Pata riippui seinään pistetystä luusta. Tämä pieni eskimokunta eli keskenään hyvässä sovussa ja oli kovin ihmeissään kaikesta, mitä valkoiset heille näyttivät. Naiset ihastuivat ikihyviksi, kun saivat pieniä peilejä, nappeja ynnä muuta rihkamaa.

Eurooppalaisten puolestaan täytyi ihailla sitä kekseliäisyyttä, jota eskimot olivat osoittaneet tullakseen toimeen tämän tylyn luonnon keskellä. He olivat erinomaisia metsästäjiä ja kalastajia. Peurat he ajoivat veteen ja tappoivat ne sitten kajaakeistaan. Päiväkausia he jääseinän takana istuivat hylkeitten ilmareikäin ääressä väijymässä, pistääkseen keihäänsä hylkeen turpaan, heti kun se kohotti sitä avannostaan. Hylkeen tavoin he ryömivät jäätä pitkin päästäkseen ampumamatkan päähän. Kun saalista oli viljalti, söivät he mahdottomasti, panematta mitään varastoon. Kuin lapset he elivät vain päivästä päivään ja lasten olivat heidän ilonsa ja surunsa. Huhtikuun lopulla eskimot lähtivät leiristään etelää kohti.

Myöhemmin retkikunta tapasi toisia eskimoita, jotka kesällä asuivat teltoissa, talvella huoneissa. Talvihuoneet oli rakennettu valaan- ja mursunluista, joiden saumat oli sammalella tukittu. Yläosa oli kuitenkin jäästä ja niin läpinäkyvä, että ulkoa näki, mitä sisässä tapahtui. Majain ympäristöt olivat ylenmäärin siivottomat. Parryn miehet löysivät luukasoista ihmisenkin luita, joka osoitti näitten eskimoitten olleen ihmissyöjiä. Vanhoja ja heikkoja kohtaan he olivat aivan tunnottomat. Kun ruokatavaroita oli runsaasti, annettiin näillekin hiukan, mutta kun niitä oli niukasti, ei vanhoille ja vaivaisille annettu mitään. Vaimo tosin hoiti miestään hänen sairastuessaan, mutta vain sen vuoksi, että tiesi jäävänsä elättäjättä, jos hänet menettäisi. Aviopuolisot eivät montakaan päivää surreet toisiaan, kun toinen taikka toinen kuoli. Eräältä köyhältä leskeltä naapurit ryöstivät, mitä hänellä oli, ja jättivät hänet sitten tyhjään majaan. Eukko kuoli nälkään, ennenkuin Parry ennätti lähteä häntä auttamaan. Pari vuotta takaperin olivat nämä heimot ankaran nälänhädän ahdistaessa hyökänneet erään naapuriheimon kimppuun ja tappaneet ja syöneet joka hengen.

Iligliuk.

Eskimoista oli talvella retkeilijäin huomiota herättänyt varsinkin Iligliuk niminen nuori nainen hyvän näkönsä ja älynsä kautta. Hän piirsi Melvillen niemimaan itä-, pohjois- ja länsirannikosta kartan, jonka retkikunta sitten huomasi sangen paikkansa pitäväksi. Siitä Parry sai tiedon Melvillen niemimaan ja Baffinin maan välisestä salmesta, jonka hän myöhemmin laivainsa mukaan nimitti »Furyn ja Heclan salmeksi». Heinäkuussa seuraavana vuonna hän lähti tätä salmea tutkimaan, mutta se oli niin täynnään jäitä, ettei sen läpi voitu purjehtia. Maisin retkeiltiin kuitenkin sen rantaa pitkin, kunnes Melvillen niemimaan länsirannan nähtiin kääntyvän etelää kohti, kuten Iligliuk oli kertonut.

Parry luotti niin varmasti siihen, että onni olisi seuraavana vuonna suotuisempi ja että tämä salmi oli luoteisväylän avain, että hän aikoi viettää sen suulla toisenkin talven, mutta laivoilla oli terveydentila niin huono, että hänen täytyi, vaikka vastahakoisesti, kääntää kokka kotia kohti.

Parryn kolmas retki.

Vähän myöhemmin kuin Parry palasi Franklin seikkailurikkaalta retkeltään, ja yhdessä hänen kanssaan Parry suunnitteli uusia yrityksiä luoteisväylän edelleen tutkimiseksi. Heidän ehdotuksiensa mukaisesti Englannin amiraliteetti taas lähetti Parryn »Heclalla» ja »Furylla» Lancasterin salmeen, Fredrik Beecheyn taas Beringin salmeen ja molempain piti pyrkiä eteenpäin, kunnes tapaisivat toisensa. Franklinin piti kulkea maisin ja laskea Mackenzieta Jäämereen, tutkia Amerikan pohjoisrantaa ja sitten liittyä jompaankumpaan näistä retkikunnista. Ja vielä neljäskin, kapteeni Lyonin johtama retkikunta, lähetettiin Melvillen niemimaata tutkimaan.

Parry ja Lyon lähtivät matkaan v. 1824, Beechey ja Franklin seuraavana vuonna. Elokuussa Lyon saapui Hudsonin lahden suulla olevan Southamptonin saaren eteläpäähän, mutta joutui sitten hirveään myrskyyn, josta hän töin tuskin pelastui »Jumalan armon lahteen». Pohjoista kohti sieltä purjehtiessaan hän joutui uuteen kamalaan myrskyyn, joka runteli hänen kömpelön laivansa niin pahoin, ettei hän enää voinut jatkaa matkaa.

Parry purjehti laivoillaan Lancasterin salmeen ja poikkesi siitä Prince Regentin salmeen, jonka hän oli ensi matkallaan nähnyt, toivoen nyt pääsevänsä sitä etelään tai lounaaseen. Mutta epäedullisten jääsuhteitten vuoksi matka viivästyi niin paljon, että hän syyskuun 10:ntenä päästessään Prince Regentin salmeen takertuikin tuota pikaa jäihin ja töin tuskin pääsi Baffinin maan rannalle talvisatamaan. Talvella hän tutki tätä maata, jonka länsipäätä sanotaan Cockburnin maaksi, sekä pohjoista että etelää kohti. Seuraavana kesänä olivat jääolot vieläkin huonommat. Hän koetti tunkeutua salmen länsirantaa eteläänpäin ja pääsi North Somersetin maan Creswellin lahteen saakka, mutta ankarat myrskyt ja ahtojäät runtelivat laivoja niin pahoin, että »Fury» oli hylättävä ja sen miehistö otettava »Heclaan».

Parry kuljetti kuitenkin »Furysta» kaikki liiat elintarpeet ja vaatevarustukset maalle ja talletti ne varta vasten rakentamaansa lujaan huoneeseen. Tämä varasto oli erinomainen apu myöhemmille retkikunnille ja vielä 33 vuotta myöhemmin saattoi M'Clintockin johtama retkikunta, viimeinen, joka lähetettiin Franklinin kadonnutta retkikuntaa etsimään, siitä täydentää varustuksiaan. Tämän jälkeen Parry »Heclalla» palasi kotimaahan, eikä sen koommin palannut luoteisväylälle.

Beechey.

Beechey purjehti pienellä aluksellaan Beringin salmeen ja tunkeutui »Jääniemeen», johon Franklinin piti saapua häntä vastaan, ja lähetti laivaveneen vielä kauemmas pohjoiseen Barrowin niemeen saakka, joka on Amerikan luoteisrannikon pohjoisin, mutta siitä jäät pakottivat veneen palaamaan takaisin. Franklinin ja Beecheyn äärimmäisten kohtain väliin jäi vain 260 kilom. tuntematonta rannikkoa. Vuosikymmen kului, ennenkuin sekin tuli tunnetuksi.

Suurimmat tulokset oli maaretkikunta saavuttanut, kuten olemme ennen kertoneet; Franklinin molemmat venekunnat kartoittivat valtavan kappaleen Pohjois-Amerikan Jäämeren rantaa.

Parry yrittää pohjoisnavalle.

Scoresby niminen valaanpyytäjä, joka edullisten jääsuhteitten vallitessa oli päässyt tunkeutumaan hyvin kauas Grönlannin itärannikolle, oli kokemuksiensa johdosta tullut siihen käsitykseen, että pohjoisnapaa ympäröi laaja tasainen kiinteä jääkenttä, jota olisi helppo kulkea navalle saakka, kunhan päästiin sitä piirittäväin ahto- ja ajojäiden poikki. Tämä ajatus viehätti suuresti Parrya, jonka vuoksi hän päätti vielä kerran lähteä ikuisen jään valtakuntaan onneaan koettamaan, anastaakseen kauneimman voitonseppeleen, mitä sillä oli tarjottavana. Saatuaan amiraliteetilta »Heclan», vanhan uskollisen palvelijansa, hän keväällä v. 1827 purjehti Huippuvuorien luoteiskulmille, jätti laivansa sinne ja lähti kahdella rekiveneellä tunkeutumaan ajojäiden keskitse pohjoisnavalle. Retkikuntaan kuului 28 henkeä, muun muassa James Ross, ja sillä oli ruokavaroja 71 päiväksi.

Tunkeuduttuaan suurella vaivalla ajojäiden läpi retkikunta saapui jääkentälle, jolle se veti veneensä, luullen nyt voivansa käyttää, niitä rekinä aina matkan määrään saakka. Mutta se toivo osoittautui piankin vääräksi. Jääkentän jälkeen tuli eteen sula ja sulan takana oli uusi jääkenttä ja niin eteenpäin vaihdellen, joten veneitä oli käytettävä vuoroin veneenä ja rekenä. Kulku oli tosin vaaratonta, mutta ylen hidasta. Sumu, sade, jään epätasaisuus pidätteli etenemistä ja joskus täytyi sama matka kulkea viiteenkin kertaan, kun kuormia täytyi pienentää pahalla jäällä. Ensin päästiin kymmenkunta kilometriä päivässä napaa lähemmäksi, mutta sitten huomattiin, että jäät nopeammin ajautuivat etelää kohti, kuin retkikunta pääsi eteenpäin pohjoista kohti. Näin ollen täytyi vihdoin kääntyä takaisin, mutta pohjoisennätys, 82°45', oli kuitenkin tällä retkellä saavutettu. 48 vuotta kului, ennenkuin kukaan pääsi tätä kuulua napatutkijaa edemmäksi.

Parry käytti tällä retkellä ensi kerran rekeä matkan tekoon napaseuduissa. Reestä tuli sitten kaikkien napamatkustajain tärkein apuneuvo.

Englannin amiraliteetti jätti Pairyn viimeisen retken jälkeen napatutkimukset joksikin aikaa sikseen, tulokset olivat siksi vähäiset kustannuksiin verraten. Turhaan John Ross, joka halusi korjata ensi retkensä leväperäisyyden vaikuttamaa huonoa tulosta, koetti taivuttaa amiraliteettia antamaan hänen uuden kerran onneaan koettaa. Mutta eräs yksityinen, Felix Booth niminen pohatta, antoi hänelle retkeä varten lähes puolen miljoonaa markkaa ja sen, mitä puuttui, Ross suoritti omista varoistaan. Hän varusti höyryllä kulkevan siipilaivan, »Victoryn», joka oli ensimmäinen höyryalus, mitä milloinkaan on Jäämeren matkoilla käytetty. Mukanaan hänellä oli veljenpoikansa, kuulu James Ross, joka jo Parryn viimeisellä retkellä oli hyvin tutustunut Jäämeren vaaroihin ja vastuksiin.

James Ross löytää magneettisen navan.

Retkikunta kulki samoja teitä kuin Parry kolmannella matkallaan ja löysi Boothia Felix niemimaan, joka sai »Victoryn» varustajasta, nimensä. Salmea, joka erottaa tämän niemimaan North Somerset maasta, hän ei kuitenkaan löytänyt. Höyrykone huomattiin niin epäkäytännölliseksi, että se lopulta oli kokonaan poistettava ja kuljettava purjehtien. Ensimmäinen talvi oli vietettävä Boothia Felixin autioilla rannoilla, jossa talven tultua revontulet valaisivat yön pimeyttä ja seurustelu eskimoitten kanssa lievensi yksitoikkoisuutta. Satama oli kuitenkin jääsuhteiden puolesta niin epäedullinen, että »Victory» vasta syyskuussa 1830 pääsi uudelleen liikkeelle, joutuakseen kuitenkin jo muutaman tunnin kuluttua niin vaikeihin jäihin, että sen täytyi uudelleen käydä talvitiloille lähelle samaa paikkaa, missä se oli edellisenkin talven viettänyt. Talven kuluessa nuorempi Ross teki pitkiä rekiretkiä ja sai selville, ettei maa ollut saari, vaan niemimaa, joka kapealla kannaksella liittyi Amerikan mantereeseen. Vielä merkillisempi ja samalla koko retken tärkein tulos oli magneettisen navan löytö. James Ross huomasi, että magneettineula 70°5' pohj. leveyttä ja 96°46' läntistä pituutta osoitti kohtisuoraan alaspäin. Paikka oli Boothian niemimaan lounaisrannalla, suloton autio seutu, jonka läheisyydessä ei muuta näkynyt kuin moniaita hylättyjä eskimomajoja. Löydöstään intomielisenä Ross juhlallisesti otti paikan Englannin omaksi ja kokosi kivistä pyykin, johon hän läkkikoteloon suljettuna kätki sanoman löydöstään. 28 vuotta myöhemmin M'Clintock kävi tällä paikalla tapaamatta kuitenkaan enää jälkeäkään Rossin kivikasasta, ja v. 1904 norjalainen Amundsen.

Elokuun lopulla 1831 »Victory» uudelleen pääsi jäistä, mutta jo seuraavana päivänä ne sen taas sulkivat helmaansa. Retkikunnan täytyi viettää napamaassa kolmaskin talvi. Ruokatavarat kuitenkin alkoivat loppua ja laiva vuotaa niin pahasti, että Rossin täytyi se lopulta hylätä ja muuttaa maihin. Se oli ensi kerta, kun vanhan Rossin 42 vuoden merillä olonsa aikana täytyi laivansa hylätä. Reillä ja veneillä retkikunta seuraavana keväänä lähti ylen vaivalloiselle paluumatkalle. Se ei kuitenkaan päässyt edemmäksi Cockburnin maata ja Parryn vanhaa talvimajaa; siellä sen täytyi viettää kolmas talvi. Parryn varastoon panemat haaksirikkoutuneen »Furyn» ruokavarat nyt pelastivat Rossin retkikunnan surkeasta kuolemasta. Rannalle rakennettiin lämmin huone ja talvi vietettiin siinä verraten mukavasti. Keväällä 1833 retkikunta saapui Lancastcr-salmen suulle, ja siellä Ross tapasi saman laivan, jolla hän kahdeksan vuotta aikaisemmin oli lähtenyt ensimmäiselle napamatkalleen. Laivalla ei pelastuneita tahdottu tuntea. Heitä oli jo kauan luultu kuolleiksi, jopa tiedettiin kertoa, missä ja miten he muka olivat tuhoutuneetkin, mutta sitä suurempi oli ilo, kun kuolleiksi luullut näin pelastuivat.

Rossin retki herätti suurta huomiota, kun hänen tuloksensa tulivat tunnetuksi, sekä ilmastolliset havaintosarjat ankarine pakkasineen, että varsinkin magneettiset havainnot, joiden kautta magneettinen pohjoisnapa oli tullut sijoitetuksi. Retkikunnan maantieteellisetkään tulokset eivät olleet vähäiset. James Ross oli rekiretkillään tutkinut Boothia Felix niemimaan ja nähnyt sen takana Kuningas Williamin maankin, jonka hän luuli kuuluvan samaan maahan — todellisuudessa se on saari.

John Franklinin retkikunnan katoaminen ja etsiminen.

Suurista saavutuksistaan huolimatta oli John Rossin retkikunta kuitenkin kokonaan epäonnistunut luoteisväylän etsimisessä, jopa siihen määrään, että se oli poikennut aivan väärälle tolallekin. Myöhemmin tosin Simpson ja Dease, jatkaessaan Pohjois-Amerikan pohjoisrannikon kartoittamista siitä, mihin Franklinin veneretkikuntain työ oli päättynyt, totesivat yhtämittaista vesireittiä olevan aina Boothia Felix niemimaalle saakka, mutta tämäkään tieto ei enää voinut innostuttaa Englannin amiraliteettia jatkamaan luoteisväylän löytämisyrityksiä, ja lupaamansa suuren palkinnonkin se peruutti, jott'ei se houkuttelisi yksityisiäkään antautumaan tähän toivottomaksi osoittautuneeseen tehtävään.

Loistava löytöretki, jonka James Ross vuosina 1838—1843 teki etelänavan seutuihin, herätti kuitenkin uutta mielenkiintoa pohjoisnavankin tutkimuksiin ja amiraliteetin vanha sihteeri John Barrow, joka oli saanut päähänsä, että luoteisväylä oli ennen hänen kuolemaansa löydettävä, sai tästä uuden aiheen lempituumansa esittämiseen. 'Parryn tutkittua väylät aina Banksin maalle saakka ja Franklinin, Deasen ja Simpsonin Amerikan pohjoisrannikon väylät, näyttikin tämä tehtävä verraten yksinkertaiselta, jonka vuoksi kahdeksankymmenvuotisen Barrowin itsepäisyys tuntui kylläkin aiheutetulta.

Royal Society, Englannin johtava tieteellinen laitos, taipui tuumaan ja napamaiden kokeneet matkustajat, Ross, Parry, Sabine ja Franklin, kannattivat sitä innostuneesti. Mitenpä olisi muilla jollei heillä saattanut olla käsitystä niistä suunnattomista vaikeuksista, joita kapealla tuntemattomalla alueella todella odotti. King oli ainoa, joka julkisesti esiintyi Barrowia vastaan, jonka mielestä yrityksen tuli olla meriretki. King huomautti, että kymmenestä meriretkestä seitsemän oli epäonnistunut ja loput kolme antanut tuloksia, jotka eivät mitenkään vastanneet kustannuksia maaretkillä saatuihin tuloksiin verraten. Amiraliteetti lopulta suostui lähettämään vielä viimeisen retkikunnan Amerikan napasaariston suurta kysymystä ratkaisemaan.

Retkikunta varustettiin mitä huolellisimmin. Sille annettiin James Rossin molemmat laivat, »Erebus» ja »Terror», jotka eteläjäämeren myrskyissä ja jäissä olivat niin loistavasti kuntonsa osoittaneet. Purjeiden apuna niissä oli höyrykone ja propelli; höyrykoneilla ei tosin ollut muuta kuin 20 hevosvoimaa, mutta jäissä ja epäedullisissa tuulioloissa otaksuttiin tästäkin konevoimasta olevan paljon apua. Elintarpeita varustettiin kolmeksi vuodeksi. Retkikunnalle hankittiin täydellisemmät kojeet kuin ainoallekaan aikaisemmalle naparetkikunnalle. Ja tarjokkaiden suuresta luvusta voitiin valita mitä paras miehistö, joka oli ennenkin napamerillä purjehtinut. Upseeristo kuului Englannin sotalaivaston parhaisiin. Francis Crozier oli ollut mukana kaikilla Parryn naparetkillä ja ollut »Terrorin» päällikkönä Rossin etelänaparetkellä; hän säilytti paikkansa uudella retkellä. »Erebuksen» päällikkö James Fitzjames oli kunnostautunut Itä-Aasian vesillä, useat toiset upseerit olivat niinikään ottaneet osaa sekä meri- että maaretkiin, joita oli napamaihin tehty. Retkikunnan johto aiottiin antaa Fitzjamesille, mutta Franklin vaati sitä suuren kokemuksensa nojalla itselleen, vaikka jo olikin lähes 60 vuoden ikäinen. Eikä niin ansiokkaan miehen pyyntöä voitu evätä.

Franklinin ohjeet.

Franklinin ohjeet, jotka hän yhdessä Barrowin kanssa laati, sisälsivät, että hänen niin nopeaan kuin suinkin piti purjehtia Lancasterin ja Barrowin salmien kautta Kap Walkeriin saakka (98° länt. pit.) ja sieltä kääntyä etelään, jossa Franklin tiesi olevan pitkin Amerikan rantaa avointa vettä. Parryn kokemuksiin perustaen häntä kehoitettiin, ett'ei hän koettaisi Melvillen saaren Kap Dundaasta tunkeutua länteen eikä lounaaseen, koska sillä suunnalla näytti olevan vahva pysyvä merijää vastassa. Jos voittamattomien vaikeuksien vuoksi olisi mahdotonta purjehtia viitoitettua reittiä, tuli retkikunnan Wellingtonin kanavaa, Devonin ja Cornwallisin maitten välitse, pyrkiä pohjoiseen, jossa toivottiin olevan sulan napameren. Muutoin retkikunnan johtajalle annettiin vapaa toimivalta. Pitkin matkaa hänen tuli heittää mereen pulloja tai umpinaisia kupariastioita, sulkien niihin tiedon laivan asemasta.

Toukokuun 18:ntena 1845 olivat molemmat laivat Thamesilla valmiina lähtemään. Miehistöä niissä paitsi ylipäällikköä oli 24 upseeria ja 104 merimiestä. Upseerit oli valittu siten, että niiden kesken tutkimusmatkalla kysymykseen tulevat tieteet olivat niin hyvän edustettuina, kuin suinkin. Suurilla toiveilla laivat seuraavana päivänä nostivat ankkurit ja lähtivät ulapalle.

Kuukauden Atlantin poikki luodetta kohti purjehdittuaan retkikunta tuli Davisin salmeen ja Baffinin lahteen, käyden maissa Disko saarella Grönlannin länsirannalla. Täältä mukana ollut evästyslaiva lähetettiin takaisin ja kaikki käyttivät tilaisuutta lähettääkseen sen keralla viimeiset kirjeet kotimaahan. Täältä ei tarvinnut kauaksikaan pohjoista kohti purjehtia, ennenkuin taistelu kylmiä pohjoismyrskyjä ja jäävuoria vastaan alkoi.

Heinäkuun 22:ntcna eräs valaanpyytäjä tapasi molemmat laivat Melvillen lahdessa, jossa niiden miehistö ampui ja suolasi lintuja. Franklin vakuutti, että hänellä oli elintarpeita viideksi vuodeksi ja että hän hädän tullen tulisi niillä toimeen seitsemänkin. Hän kutsui kapteenin päivällisille, mutta valaanpyytäjä tahtoi käyttää hyväkseen hyvää tuulta ja kiittäen purjehti edelleen.

Neljä päivää myöhemmin, heinäkuun 26:ntena, tapasi eräs toinen valaanpyytäjä retkikunnan laivat kauempana Melvillen lahden länsipuolella. Ne olivat käyneet vierekkäin matalaan jäävuoreen kiinni ja etsivät sulaa vettä, jota pääsisivät Lancasterin salmeen. Seitsemän retkikunnan upseereista oli tullut veneellä valaanpyytäjän laivaan ja mitä iloisimmin toivein puhunut matkastaan sekä pyytänyt valaanpyytäjää tulemaan seuraavana päivänä päivälliselle. Tämäkään ei kuitenkaan voinut noudattaa kutsua, tuuli kun oli niin suotuisa ja pitkä kotimatka edessä.

Viimeinen viesti.

Hänen havaintojensa mukaan oli sää siitä eteenkinpäin ollut kolme viikkoa sangen suotuisa, niin että Franklinin retkikunta varmaan oli päässyt sinä vuonna tunkeutumaan sangen pitkälle.

Tämän jälkeen kului kaksi vuotta, ilman että retkikunnasta tuli minkäänlaisia tietoja. Kotimaassa ei kuitenkaan oltu siitä huolestuneita, retkikunta oli tietysti kulkenut kauas valaanpyytäjäin äärimmäistenkin alueiden ulkopuolelle, jonka vuoksi ensimmäisten tietojen otaksuttiin paremminkin tulevan Intiasta tai Panamasta kuin Grönlannin vesiltä. Toisena vuotena alkoi kuitenkin vallita levottomuutta ja ensimmäinen, joka kehoitti amiraliteettia kiiruumman kautta lähettämään apuretkikunnan, oli vanha jäämeren retkeilijä John Ross. Tällä oli mielestään Franklinin yksityisistä lausunnoista syytä luulla, että hän oli poikennut saamistaan ohjeista. Amiraliteetti tiedusteli Parryn, Richardsonin, Sabinen ja James Rossin, etevimpäin jäämerenkulkijain mieltä, mutta kaikki asettuivat John Rossia vastaan. Franklin ei ollut se mies, joka olisi salavihkaa aikonut toimia vastoin ohjeitaan.

John Ross ei kuitenkaan hellittänyt, vaan esitti huolensa Royal Societylle ja Englannin maantieteelliselle seuralle, sanomalehdet alkoivat asiasta kirjoittaa, yleisö huolestua yhä enemmän, ja lopulta amiraliteetti lupasi lähettää apuretkikunnan, ellei ennen vuoden 1847 loppua tulisi luotettavia tietoja.

Vuosi 1847 sai kuluneeksi, viimeisetkin valaanpyytäjät palasivat kotia, mutta »Erebuksesta» ja »Terrorista» ei kuulunut mitään. T:ri Rae palasi Melvillen niemimaalle ja Boothian lahteen tekemältään retkeltä, mutta hänkään ei ollut eskimoilta kuullut hiiskaustakaan molemmista laivoista eikä valkoisista miehistä. Valaanpyytäjät, joista muuan oli käynyt Barrowin salmessa saakka, vakuuttivat vuosien 1846 ja 1847 olleen hyvin epäedullisia jäämerenretkiin.

Kadonneita etsimään.

Avustusretkikunnan lähetys oli kovin vaikeaa sen vuoksi, ettei ollut mitään johtoa siihen, mihin suuntaan se piti lähettää. Amiraliteetti päätti pitää kiinni antamistaan ohjeista ja lähettää apuretkikunnan Kap Walkeriin; sen takaa kadonneita laivoja oli etsittävä. Toiseksi se päätti lähettää maaretkikunnan Amerikan pohjoisrannikolle, sillä sinne kadonneet arvatenkin olivat pyrkineet, jos he olivat laivansa menettäneet, ja kolmanneksi oli lähetettävä laivoja Beringin salmeen Franklinia vastaan, jos hän ehkä, oli päässyt niin kauaksi, ettei häntä enää idästä käsin tavotettaisi. Maaretkikunnan piti laskea Mackenzieta sen suistamoon, jonne molemmista meriretkikunnista oli lähetettävä osastoita vertailemaan saavutettuja tuloksia.

Näin alkoi suurenmoinen avustustyö, jossa miesten parhaat panivat alttiiksi terveytensä ja henkensä pelastaakseen tiedon rohkeat tienraivaajat ja samalla itse edistääkseen hyisen pohjolan maantieteellisten kysymysten selvittelyä enemmän kuin milloinkaan ennen tai jälkeen.

Lancasterin salmeen lähtevän retkikunnan johto uskottiin James Rossille, jonka upseereista ovat mainittavat etenkin M'Clure, M'Clintock ja Barnard. Retkikunnan molemmat laivat, »Enterprise» ja »Investigator», olivat erinomaisia aluksia ja kooltaan Franklinin laivoja suuremmat. Rahapalkinnoilla amiraliteetti ja Lady Franklin sitä paitsi kehoittivat yksityisiä etsimään kadonneita.

James Rossin turha retki.

Ohjeittensa mukaan piti Rossin niin nopeaan kuin suinkin pyrkiä Barrowin salmeen ja vasta siellä hänen tuli alkaa etsiminen. Ellei tämän salmen pohjois- eikä eteläpuolisista väylistä löydettäisi kadonneitten jälkiä, tuli Rossin toisella laivalla kulkea Melvillen saarelle tai Banksin maalle talvea viettämään, kun taas toisen laivan piti jäädä North Somerset maan rannalle talveksi. Syksyn ja seuraavan kevään kuluessa oli kummastakin laivasta lähetettävä retkikuntia, edellisestä talvisatamasta Amerikan rannikolle, jälkimmäisestä North Somerset maalle ja Boothia maalle.

Retkikunnan lähtö kuitenkin viivästyi niin paljon, että Ross vasta heinäkuun puolivälissä v. 1848 pääsi Grönlannin rannalle Upernivikiin. Sieltä hän laski edelleen »pohjoisveteen», jota sen pohjoisesta asemaata huolimatta on helpoin kulkea Baffinin lahden poikki. Säät ja jäät olivat kuitenkin tänä vuonna niin epäedulliset, että hän vasta elokuun 20:ntenä pääsi kovalla koillistuulella täysin purjein tunkeutumaan ajojäihin, joiden läpi laivat, ankaria iskuja jakaen ja vastaanottaen, ehjinä pääsivät.

Ross tutki nyt ensi työkseen Lancasterin lahden suun, otaksuen kadonneitten ehkä tulleen sinne valaanpyytäjiä tapaamaan, jos ehkä olivat laivansa menettäneet, mutta kaikki oli tyhjää, eikä edes eskimoita tavattu näillä ylenmäärin kolkoilla rannoilla. Valaanpyytäjiäkään ei näkynyt, he eivät olleet tänä vuonna päässeet Baffinin lahden länsipuolelle ensinkään. Laivoista ammuttiin aina puolen tunnin kuluttua tykin laukaus ja sumusäällä lähetettiin ilmaan raketteja. Mutta ei ainoatakaan elonmerkkiä näkynyt, ei kuulunut, vaikka joka rannan kohta kaukoputkilla tutkittiin.

Vuodenaika oli jo kulunut niin pitkälle, ettei ollut mahdollista toteuttaa amiraliteetin ohjetta, jonka vuoksi Ross valitsi talvisatamakseen Leopold-saaren, joka on North Somerset maan koilliskulmassa, Prince Regentin salmen suulla. Sinne hän pitkin matkaa jättämissään tiedonannoissa kehoitti kadonneita tulemaan. Yhtymäpaikan nimi kirjoitettiin korkeihin kallioseiniin, pitkäin merkkiriukujen juurelle talletettiin ilmoituksia ja mereen heitettiin metalliastioita, joihin suljettiin sama tiedonanto.

Ross laski sitten Wellingtonin kanavaan etsimään, mutta odottamatta hänen taakseen ilmestyi laaja jääkenttä, sulkien paluumatkan valittuun ja ilmoitettuun talvisatamaan ja yhtymäpaikkaan. Hänen täytyi sen vuoksi paikalla kääntyä takaisin, sillä jos hänen tiedonantonsa olisi opastanut kadonneet Leopold-saareen, eikä laivoja ja apua olisi siellä ollutkaan, olisivat avun etsijät joutuneet mitä surkeimman tuhon omiksi. Ankarat myrskyt ja sumut lisäsivät vaikeuksia ja monta päivää kesti pelottavaa taistelua, joka hetki täytyi pelätä, että jompikumpi laiva tuhoutuisi, mutta lopulta etevä johto ja miehistön sitkeys voittivat ja molemmat laivat saapuivat valittuun satamaan, jossa ne heti saivat asettua talviteloille, sillä talvi tuli sangen varhain.

Kevätpuoleen v. 1849 James Ross teki pitkiä rekiretkiä melkein kautta koko North Somersetin, mutta ei pienintäkään merkkiä hän tavannut kadonneista, tullen tästä siihen johtopäätökseen, että Franklin oli päässyt kauemmaksi länteen. Siitä huolimatta levitteli hän edelleenkin tietoa apuretkikunnasta, pyydystäen muun muassa paljon valkoisia napakettuja ja sitoen niiden kaulaan kuparipannat, joihin kiinnitettiin tiedonanto maahan kaivetuista varastoista ja laivan talvimajasta. Ketut laskettiin sitten juoksemaan, toivossa että joku niistit sattuisi saamaan surmansa kadonneitten luodista. Leopold-saarelle rakennettiin maja, johon talletettiin ruokatavaroita ja muita varustuksia.

Vuonna 1849 jäät alkoivat liikkua niin myöhään, että Ross vasta elokuun 28:ntena suurien ponnistuksien jälkeen, sahattuaan jäähän kanavan, pääsi talvisatamastaan lähtemään. Hän pyrki taas Wellingtonin salmeen, mutta erästä laajaa jääkenttää kiertäessään hän takertui niin vahvoihin, myrskyn ajelemiin jäihin, ettei päässyt pois, vaan jäätyi jääkenttään kiinni. Kaikki yritykset päästä irti olivat turhat. Laivat ajelehtivat jäiden mukana väkisinkin ulos Baffinin lahteen, jossa suuret jäävuoret sulkivat tien, niin että laivoissa pelättiin täydellistä haaksirikkoa ajelehtivan jääkentän niihin törmätessä. Mutta sen sijaan jääkenttä, jonka laajuuden Ross arvosteli 90—97 neliökilometriksi, yhteentörmäyksessä ikäänkuin näkymättömän voiman vaikutuksesta hajosikin lukemattomiksi pieniksi kappaleiksi, niin että laivat täysin purjein saattoivat ohjata sulaan veteen. Vuodenaika oli kuitenkin jo niin myöhä, ettei enää ollut mahdollista palata Lancasterin salmeen, ja kun Ross ei tahtonut jäädä Baffininkaan lahteen talveksi, palasi hän kotia.

Englannissa hänen tyhjin toimin palaamisensa herätti mitä syvintä pettymystä ja hänen muka toimettomuuttaan arvosteltiin mitä ankarimmin. Moni urhea mies on saanut kiittämättömyyttä palkakseen.

Richardsonin retki.

Richardson, joka oli ollut Franklinin toverina hänen molemmilla maaretkillään, oli epäilemättä soveliain mies, mitä amiraliteetti saattoi löytää maaretkikuntaa johtamaan. Apulaisenaan Rae, joka perinpohjin tunsi Hudsonin lahden maat, hän lähti kesäkuun puolivälillä 1848 retkelle. Cumberland Housesta, turkisasemalta, joka oli rakennettu Winnipeg-järveen laskevan Saskatshewanin varteen, kuusitoista koettua turkismatkustajaa seurassaan. Heinäk. 31:ntenä hän retkikuntansa etupään keralla pääsi Mackenzien suuhun ja alkoi sieltä etsiskelynsä, Jäämeren rantaa seuraillen. Rannikolla asui paljon eskimoita, joilta Richardson pitkin matkaa tiedusteli, olivatko he kuulleet valkoisista miehistä ja heidän laivoistaan. Mutta kaikkialla eskimot vakuuttivat, ettei valkoisia ollut viime vuosina näkynyt siellä ensinkään ja ettei niin suuria laivoja, kuin näiden piti olla, ollut käynyt siellä milloinkaan.

Alussa venematka edistyi hyvin, mutta Kap Bathurstista alkoi olla vastusta ajojäistä, jotka sakenivat sitä enemmän, kuta kauemmaksi kuljettiin itää kohti. Delfiini- ja Union-salmessa ajojäät, ahtojäät ja jääsohjo kulkivat niin suurella voimalla ja sulloutuivat niin ahtaaseen, että venematka kävi aivan mahdottomaksi. Ja kerrassaan toivotonta oli yrittääkään kulkea salmen poikki Wollastonin maalle. Pettymys oli sitä katkerampi, kun Richardson luuli etsimisellä juuri sillä suunnalla olevan parhaat menestymisen toiveet.

Sanomattomalla vaivalla retkikunta kantaen kuljetti veneitään itää kohti Kap Krusensterniin saakka, toivoen siellä tapaavansa sulaa vettä. Mutta sen sijaan se eräältä mäeltä näkikin vain rajussa liikkeessä olevia jäitä niin pitkältä kuin silmä kantoi. Richardson jätti sen vuoksi niemeen toisen veneensä ja paljon ruokatavaroita ja jatkoi meren rantaa pitkin matkaansa Kuparikaivosjoen suuhun ja sieltä, myöhäisen vuodenajan vuoksi, Suurelle Karhujärvelle rakennettuun talvitaloon, josta hän seuraavana keväänä palasi kotimaahansa.

Rae yritti niinikään päästä Wollastonin ja Viktorian maahan, joita siihen aikaan vielä pidettiin eri saarina, mutta Delfiini- ja Union-salmen raju jäänkulku teki kaikki hänenkin yrityksensä mahdottomiksi. Eräänä päivänä hän Kap Krusensternistä pääsi jo viidentoista kilometrin vaiheilla toista rantaa kohti, mutta sitten ahtojääpyörteet jälleen pakottivat peräytymään. Raenkin täytyi sen vuoksi lähteä paluumatkalle. Samoin kuin Richardson hänkin oli useihin paikkoihin kätkenyt ruokatavaroita siltä varalta, että Franklinin retkikunnan jäseniä tälle rannalle tulisi, pyrkiessään ehkä pohjoisessa olevilta saarilta mannermaalle.

Mooren retki.

Se retkikunta, joka kapteeni Mooren johdolla lähetettiin Beringin salmen kautta kadonneita etsimään, ei ensi vuotena päässyt Anadyria kauemmaksi. Sinne sen täytyi jäädä yhdeksäksi kuukaudeksi, ennenkuin pääsi Alaskan pohjoisrannikkoa itää kohti tunkeutumaan. Kap Barrowin luota lähti luutnantti Pullen veneillä tutkimaan rannikkoa edelleen ja kaivamaan moneen paikkaan ruokavaroja. Matka Mackenzien suulle kesti 32 päivää. Rannikolla asuvat eskimot eivät mitään tienneet Franklinin retkikunnasta.

Pullen lähti sitten Mackenzieta pitkin paluumatkalle ja talvehti Fort Simpsonissa, lähellä Suurta Orjajärveä. Sinne hän sai Englannin amiraliteetin käskyn palata Jäämerelle ja yrittää päästä veneillä Wollastonin maalle ja Banksin maalle, mutta seuraava kesä oli Jäämeren rannoilla niin kylmä ja myrskyinen, että kaikki hänen yrityksensä olivat turtat ja hänen täytyi tyhjin toimin, katkeralla mielellä, v. 1850 palata kotimaahansa.

Moore teki sitten yhdessä kapteeni Kellettin kanssa, joka toi hänelle ruokatavaroita, Beringin salmen kohdalta retken napaa kohti ja Kellet näki tällöin meressä suuren maan, jota hän ei kuitenkaan meren mataluuden vuoksi voinut saavuttaa. Tämä maa luultavasti oli karttamme Wrangelin saari, vaikka Englannissa ensin päätettiin, että molemmat purjehtijat luultavasti olivat löytäneet suuren, ehkä Grönlantiin saakka ulottuvan napamaan.

Ensimmäiset suuret yritykset Franklinin retkikunnan kohtalon selville saamiseksi olivat siis johtaneet kokonaan kielteisiin tuloksiin. Sitä suurempi huolestus valtasi Englannissa ja kaikkiallakin mielet ja hallitusta vaadittiin kiiruummiten jatkamaan työtä. Tähän kehoittivat ne huhutkin, joita valaanpyytäjät sanoivat eskimoilta kuulleensa ja joiden mukaan kadonneet oli tavattu milloin Prince Regentin salmessa, milloin Wellingtonin kanavassa tai Pohjois-Grönlannissakin. Robert Goodsir, erään kadonneen veli, teki v. 1849 William Penny nimisen valaanpyytäjän kanssa matkan Baffinin lahteen ja Lancasterin salmeen, mutta kokonaan kielteisillä tuloksilla. Siitä he kuitenkin pääsivät selville, ettei eskimoitten kertomuksiin ollut luottamista.

Niinkauan kun oli vähänkään toiveita siitä, että Franklinin retkikunnan jäseniä vielä olisi elossa, piti Englannin amiraliteetti velvollisuutenaan jatkaa etsimistä, etenkin kun retkikunta oli varsin hyvin voinut lisätä eväitään napamaitten meressä ja maalla elävällä riistalla. Mutta selvää oli, että se mitä tehtiin oli tehtävä niin pian kuin suinkin. 20,000 punnan palkinto luvattiin yksityisille, jotka pelastaisivat Franklinin retkikunnan.

Uusia avustustoimia.

Helmikuussa 1850 asia otettiin parlamentissa puheeksi ja hallitus lupasi tehdä, mitä voi. Kokonaista kymmenen hyvin varustettua laivaa se v. 1850 lähetti Pohjois-Jäämerelle, jota paitsi yksityisten toimesta lähti viisi laivaa.

Laivoille varustettiin suuret määrät ruutia jäitten rikkomiseksi, tykkejä ja muita kauas kantavia äänen antajia ja monenlaisia muita tiedonantokeinoja. Eräs keksijä valmisti suuren määrän pieniä ilmapalloja, joilla voitiin lähettää ilmaan suuret määrät paperikaistaleita. Laivoilla oli pieni kirjapaino, jolla liuskoihin voitiin painattaa tiedonantoja pelastustoimista, jonka jälkeen pallot ja niihin kätketyt liuskat lähetettäisiin ilmaan. Määräkorkeudella pieni koje räjähyttäisi pallot rikki, jonka jälkeen liuskat pääsisivät tuulen kuljettamina hajaantumaan. Lontoossa tehdyt kokeet onnistuivat sangen hyvin. Täten ilmaan lähetettyjä paperikaistaleita löydettiin etäisimmistäkin kreivikunnista. Oli myös keksitty merkinantolaite, jolla pelastuslaivat saattoivat antaa toisilleen tietoja.

Ensimmäisen retkikunnan johdon amiraliteetti uskoi William Pennylle, joka oli Englannin kokeneimpia valaanpyytäjiä, ja hän lähti huhtikuussa 1850 kahdella pienellä vahvalla pyyntialuksella, »Lady Franklinilla» ja »Sophialla», matkaan.

Monta vertaa suuremman retkikunnan sai kapteeni Horatio Austin johdettavakseen. Upseeri ja miehistö otettiin sotalaivastosta. Retkikunnalla oli neljä laivaa, purjelaivat »Resolute» ja »Assistance» ja höyrylaivat »Pioneer» ja »Intrepid», joiden koneilla oli 60 hevosvoimaa. Toukokuun alkuviikolla v. 1850 tämä laivasto lähti liikkeelle.

Beringin salmen kautta lähetettiin »Enterprise» ja »Investigator», jotka oli todettu erittäin kunnollisiksi jäämerialuksiksi. Retkikunnan johto uskottiin kapteeni Collinsonille. »Investigatorin» päällikkönä oli kommodori M'Clure. Beringin salmen läheisyyteen lähetettiin Mooren johtama »Plover» asemalaivaksi ja Kellettin johtaman »Heraldin» piti joka vuosi tuoda Sandwich-saarilta muonaa. Jo tammikuussa 1850 Collinson ja M'Clure lähtivät matkaan päästäkseen kesällä Beringin salmeen.

Yhdysvalloissa, joiden presidentin puoleen Lady Franklin oli avunpyynnöllä kääntynyt, viivyteltiin asiaa kongressissa niin kauan, että Henry Grinnell niminen kauppias omilla varoillaan varusti kaksi laivaa, »Advancen» ja »Rescuen», käyttäen siihen suuren osan omaisuudestaan. Amerikan sotalaivasto antoi upseerit ja miehet. Yleisökin innokkaasti avusti tämän retkikunnan varustelua. Sen johto uskottiin luutnantti de Havenille. Mukana oli t:ri Elisha Kent Kane, joka myöhemmin saavutti mainetta Grönlannin pohjoisimpain vesien tutkijana.

Näiden retkikuntain huomio jo alusta kääntyi etupäässä pohjoisimpiin väyliin, kun luultiin Franklinin pyrkineen otaksutulle sulalle napamerelle. Lady Franklin halusi kuitenkin etsiä etelämpääkin, aavistaen miehensä ehkä kääntyneen Lancasterin salmesta etelään, pyrkien tuntemalleen Amerikan rannikolle, ja kun hänen neuvojansa ei otettu kuuleviin korviin, sai hän kerätyksi niin paljon varoja, että osti »Prince Albert» nimisen pienen aluksen, joka kesäkuun 5:ntenä komentaja Forsythin johtamana lähti muitten laivain jälkeen.

74-vuotias John Ross, arktisten purjehtijain Nestor, oli moneen kertaan tarjonnut amiraliteetille neuvojaan ja palveluksiaan, mutta kun häneen ei riittävästi luotettu, sai hän Hudsons Bay-seuran yksityisten avulla varustamaan kaksi pientä laivaa, »Felixin» ja »Maryn», joiden johtajana hän toukokuun 23:ntena 1850 lähti Skotlannista matkaan, kaikista virallisista rajoituksista vapaana.

Retkikunnat työmaallaan.

Vuosi 1850 oli Baffinin lahdessa hyvin epäedullinen purjehdukselle. Jo toukokuun alkupäivinä Penny saapui Disko-saarelle, mutta sieltä oli eteneminen niin hidasta, että kaikki muut laivat elokuun alkupäivinä saavuttivat hänet Melvillen lahdessa. Penny oli saanut Upernivikistä mukaansa Petersen nimisen tanskalaisen, joka hyvin taisi eskimoitten kieltä, tunsi heidän pyyntitapansa ja toi laivalle koiravaljakonkin.

Odotellessaan reitin aukeamista Baffinin lahden poikki laivain päälliköt käyttivät tilaisuutta sopiakseen seikkaperäisemmin yhteisestä toimisuunnitelmasta.

Huomattavin mies tässä kokeneitten merenkulkijain joukossa oli vanha John Ross, kookas, juureva ukko, ulkomuodoltaan kuin vanhan ajan sankari, jota kaikki merimiehet kohtelivat erikoisella kunnioituksella. Pahaksi onneksi hän oli sangen itsepäinenkin ja luotti kiven kovaan Etelä-Grönlannista palkkaamaansa eskimolaiseen tulkkiin. Tämä väitti Kap Yorkissa tapaamiltaan eskimoilta kuulleensa, että Grönlannin rannikolla v. 1846 oli haaksirikkoutunut kaksi suurta, englantilaista sotalaivaa. John Ross uskoi kivenkovaan suosikkinsa jutun ja uskoi vielä senkin jälkeen, kun Pennyn tulkki oli lähetetty samoja eskimoita puhuttelemaan ja heiltä kuuli koko jutun perättömäksi valeeksi. »Northstar» niminen laiva tosin oli siellä viettänyt talvea, mutta purjehtinut pois. Austin ja Ross purjehtivat itse paikalle katsomaan ja Rossin täytyi myöntää erehtyneensä, joka kuitenkaan ei estänyt häntä tuota pikaa uudelleen riitelemästä Pennyn kanssa samasta asiasta. Viisi päivää tämän jupakan kautta menetettiin.

Jo elokuun 10:ntenä hajaantui jääsalpa, mutta vasta 15:ntenä laivasto käytti tilaisuutta ja kahdeksan päivän päästä kaikki alukset olivat Barrowin salmessa, Pennykin, jonka jääesteet olivat estäneet pääsemästä Jonesin salmeen, kuten hänen aikomuksensa oli ollut. Säät olivat niin sumuiset, että Lancasterin salmessa risteilevä »Northstar» yhdestätoista ohi purjehtivasta laivasta näki vain kaksi viimeistä, Pennyn johtamaa. Amiraliteetin ohjeet saatuaan »Northstar» nyt kääntyi kotia.

Vaikein matka oli amerikkalaisilla ollut. Luutnantti de Haven oli yrittänyt tunkeutua Baffinin lahden poikki keskivettä ja tällöin kolmeksi viikoksi jäätynyt kiinni ja ollut vähällä ruhjoutua jäävuorien välissä. Jäätä sahaamalla ja laivaa vetämällä amerikkalaiset sitten olivat päässeet pinnistyksestä ja purjehtineet Melvillen lahden kautta hekin.

Lancasterin salmessa laivat hajaantuivat työmailleen, Forsyth tutkimaan
salmen eteläreunaa, Ommanney, joka johti »Assistancea» ja höyrylaiva
»Intrepidiä», pohjoisreunaa, Austin »Resolutella» ja »Pioneerilla»
Baffininmaan rannikkoa.

Forsyth oli ensimmäinen, joka saapui Leopold-saarelle James Rossin talvimajoille, tavaten hänen jättämänsä varastot vielä moitteettomina. Hän koetti sitten tunkeutua Prince Regentin salmeen, mutta siinä jäät piankin sulkivat tien: Hän aikoi nyt tunkeutua mainitun salmen läntisempään rinnakkaissalmeen, Peelin salmeen, mutta sieltäkin jäät pakottivat perääntymään.

Jälkiä.

Elokuun 25:ntenä hän saapui Kap Rileyn läheisyyteen North Devonin lounaisrannalle ja kuuli siellä amerikkalaiselta retkikunnalta, että kapteeni Ommanney oli löytänyt kadonneitten jälkiä. Ja ryhtyessään etsimään Forsyth itsekin löysi teltanpohjia, telttakankaan ja laivaköyden kappaleita, luita, puunpalasia y.m. ja kaikesta tultiin siihen johtopäätökseen, että ne epäilemättä olivat Franklinin retkikunnan jäljiltä. Forsyth paikalla lähti tätä tietoa Eurooppaan viemään.

Ommanney oli purjehtinut edelleen Comwallisin saaren edustalle, jossa hänen oli määrä tavata Austin, ja amerikkalainen »Rescue» seurasi mukana, kunnes jäät sulkivat kaikki kolme kouristukseensa. Kaksi viikkoa täytyi Ommanneyn jäädä toimettomaksi, amerikkalainen pääsi ennen irti ja palasi Kap Rileyn luo, jossa »Advance» risteili. Pennykin oli matkallaan Wellingtonin kanavaan saapunut paikalle. Kuultuaan de Havenilta löydöistä hän paikalla laski länttä kohti etsiäkseen jäistä Ommanneyn ja saadakseen omin silmin nähdä hänen löytämänsä esineet. Hän tuli paikalla vakuutetuksi siitä, että ne olivat kuuluneet Franklinin retkikunnalle. »Niinkuin verikoira tahdon jatkaa etsimistä», huudahti vanha valaanpyytäjä ja purjehti kiiruumman kautta takaisin Wellingtonin kanavan itäpuolta etsimään.

Jäiden kuitenkin sulkiessa häneltä tien, laski hän osan väestään North Devon maan lounaiskulmaan maihin, ja nämä löysivät sieltä reen jäljet, jotka näyttivät muutaman vuoden vanhoilta. Jälkiä he seurasivat 11 kilometrin päässä olevalle, kivistä rakennetulle majalle, josta löytyi tuhkaa ja kekäleitä, murtuneen padan palasia, revenneitä kintaita, kankaankappaleita, luita ja kaikenlaisten lintujen sulkia, kirjoitettuja paperipaloja ja englantilainen sanomalehti vuodelta 1844 ynnä tina-astia, johon oli kaiverrettu »Terrorin» apulaislääkärin nimi.

Penny päätti nämä epäämättömät merkit löydettyään ryhtyä seutua perusteellisesti tutkimaan ja laski etelää kohti North Devonin lounaiskolkassa olevalle pienelle Beecheyn saarelle, toivoen tapaavansa siellä amerikkalaisetkin, jotka voisivat olla hänelle etsimisessä apuna.

Pieni Beecheyn saari suistuu jylhin, jyrkin kallioin Barrowin ja Wellingtonin salmeen päin, mutta maan puolelta se on loiva. Elokuun 27:ntenä Penny saapui suojaiseen salmeen, joka on saaren ja North Devonin välillä, ja tapasi siellä John Rossin ja de Havenin, joita jäät olivat estäneet edemmä pääsemästä, ja alkoi heidän kanssaan keskustella etsinnän jatkamisesta.

Franklinin autio talvimaja löydetään.

Penny oli lähettänyt Beecheyn saarelle maihin miehiä jatkamaan etsimisiä ja tuota pikaa tuli yksi näistä miehistä juoksujalkaa takaisin rantaan huutaen: »Hautoja, hautoja, kapteeni Penny, Franklinin talvimaja.»

Tämä huuto yllätti kapteenit heidän ollessa koolla keskustelemassa ja kiihtymyksen valtaamina he jäätä pitkin riensivät saarelle, kulkien sukkelaan kalkkikivikallion poikki saaren lakealle pohjoisrannalle. Mikä näkö täällä avautuikaan! He huomasivat äkkiä tulleensa paikalle, jossa joku vuosi takaperin oli vallinnut mitä vilkkain touhu ja elämä. Reenjälkiä ja jalkapolkuja risteili joka suunnalla, sadoittain oli tinatulta peltiastioita, joissa oli ollut säilytettyä lihaa, lastut ja puunpalaset ilmaisivat, missä puusepät olivat työskennelleet, alaisinpölkky, sydet, raudankuona ja hilse, missä sepät. Aivan rannassa oli laivatynnöreistä tehtyjä pesuastioita, lähellä niitä pesutupain ja telttain jäännöksiä. Vähän pohjoisempana herättivät 1 1/4 metriä paksut ja 1 1/2 metriä korkeat kivivallit huomiota, ne olivat Franklinin talviasumuksen jäännös. Sisältä se oli väliseinillä jaettu moneen osastoon, joista yhtä oli käytetty makasiinina, toista puusepän verstaana. Erikoisen suojaisella paikalla oli tähtitieteellinen ja ilmatieteellinen observatorio. Löytyipä pieni puutarhakin, jossa oli viljelty keripukinrohtokasveja ja jossa vielä kukki vuokkoja ja unikkoja. Itää kohti viettävällä rinteellä oli hautausmaa, johon kolme retkikunnan jäsentä oli kätketty ja kivillä merkitty. Kiviin oli kiinnitetty taulut hautakirjoituksineen. Kaikki osoitti epäämättömästi, että »Erebus» ja »Terror» olivat Beecheyn saaren ja North Devon maan välisessä suojaisessa salmessa viettäneet talven 1845—46 ja että retkikunta silloin vielä oli ollut hyvissä voimissa.

Seuraavana päivänä saapui Austinkin laivoineen satamaan, niin että kaikki pelastuseskaaderit nyt olivat salmessa edustettuina. Koetettiin aprikoida, mihin suuntaan Franklin oli täältä lähtenyt — hän, outoa kyllä, ei ollut jättänyt jälkeensä minkäänlaista kirjoitettua tietoa aikeistaan. Kapteenien kesken vallitsi mitä ristiriitaisimpia käsityksiä, mutta kauas ei enää ollutkaan mahdollista päästä, muuttolinnut lähtivät etelään, sumut ja lumisateet lisääntyivät, hirmuiset myrskyt raivosivat ja vesi alkoi jäätyä.

Kun sää syyskuun 5:ntenä selvisi, lähtivät laivat kuitenkin liikkeelle, päästäkseen niin kauas kuin suinkin. Austin lähti tapaamaan Ommaneyta, jonka piti olla Kap Hothamissa Griffithin saaren luona, Cornwallisin maan eteläpuolella, ja Penny lähti Wellingtonin kanavaan, jonne John Rosskin lähti toisella laivallaan, toisen jättäen Franklinin talvisatamaan yhteiseksi turvapaikaksi.

Luutnantti de Haven oli jo elokuun 28:ntena lähtenyt Wellingtonin kanavaan, pyrkiäkseen luuloteltuun avoimeen napamereen. Mutta jäät pakottivat hänet palaamaan ja hänet tavattuaan Pennykin kääntyi takaisin, lähteäkseen Austinia Kap Hothamissa tapaamaan. Austin laivoineen oli töin tuskin sinne päässyt, jäät kun äkkiarvaamatta olivat saartaneet hänen laivansa ja alkaneet ajaa niitä Lancasterin salmeen, mutta höyry pelasti tilanteen, sen voimalla hänen onnistui heikoimmalta kohdalta rikkoa jäiset kahleet.

Etsijät talvehtivat.

Kapteeni Ommaneyn »Assistance» oli ollut niin ahtaalla jäiden puristuksessa, että miehistö jo pelkäsi sen kaatuvan, ja toisen kerran oli se ollut niin vähällä ruhjoutua rikki, että välttämättömimmät tarpeet jo oli kannettu kannelle ja laiva aiottiin hylätä, mutta sitten puristus oli kuin ihmeen kautta lauennut. Kapteenien täytyi nyt kiiruumman kautta lähteä talvimajoihin. Austin lähti Griffithin saarelle, Penny ja Ross erääseen lahteen Cornwallisin maan etelärannalle, mutta amerikkalaiset lähtivät kotomatkalle. Heidän paluumatkansa oli seikallisimpia ja kamalimpia matkoja, mitä Jäämerellä on tehty.

Amerikkalaisten kotimatka.

Ohjeittensa johdosta de Havenin täytyi lähteä paluumatkalle, seuraavan kesän työ kun näytti toivottomalta eikä hän ollut päässyt sulaan napamereen, joka oli amerikkalaisten varsinainen tarkoitus. Hänen varustuksensa olivat sitä paitsi puutteelliset, amerikkalaisilla kun ei vielä ollut kokemusta.

Heti alussa myrsky erotti »Rescuen» ja »Advancen», ja kun ne uudelleen olivat päässeet yhtymään, alkoivat jäät ja tuulet ajaa niitä Wellingtonin kanavaa pitkin pohjoiseen, kauemmaksi kuin kukaan vielä oli ollut. Pohjoisimmasta kohdasta (75°25' pohj. lev.) kanava kääntyi länteen ja syyskuun 22:ntena häämöitti pohjoisessa laaja uusi maa, jonka de Haven nimitti Grinnellin maaksi. Kuta kauemmaksi pohjoiseen tultiin, sitä runsaammaksi kävi eläimistö, ja tämä näytti vahvistavan sitä käsitystä, että lähempänä pohjoisnapaa vallitsi leudompi ilmasto. Marraskuun lopulla v. 1850 alkoi jääkenttä, jonka keskelle molemmat amerikkalaiset laivat olivat tarttuneet, liikkua päinvastaiseen suuntaan, Barrowin salmea kohti ja tämän saavutettuaan itää kohti Lancasterin salmeen ja sieltä edelleen Baffinin lahteen. Kolmeen viikkoon eivät molempain amerikkalaisten laivain miehet voineet ensinkään riisuuntua, heidän kun täytyi olla valmiina joka hetki pakenemaan laivoista. Ja ainaisessa hengenvaarassa heidän sitten täytyi viettää koko talviyö, joka kesti yhdeksänkymmentä päivää, marraskuusta helmikuuhun. Varustusten puutteellisuuden vuoksi sairastuivat kaikki keripukkiin, toiset niin pahoin, että he joka päivä monta kertaa vaipuivat tainnoksiin. T:ri Kanen uupumattomia ponnistuksia oli kiittäminen siitä, ettei ihmishenkiä kuitenkaan menetetty. Hän oli uuttera erämies, vaikka oli itsekin sairas, ja tuores liha se piti hänen potilaitaan hengissä. Laivain lämmityslaitokset olivat huonot ja jäät kohottivat laivain rungon niin korkealle, ettei laitoja voitu lumellakaan suojella. Toisinaan liikkui jää niin ankarasti, ettei tulta uskallettu ensinkään tehdä. Tilannetta pahensi sekin, kun »Rescue» lopulta joutui niin arveluttavaan ahdinkoon, että se täytyi hylätä ja viedä miehistö »Advanceen». Tammikuun keskivaiheilta 1851 laivat ajelivat Baffinin lahtea eteläänpäin, mutta vasta kesäkuun 5:ntenä niille Kap Walsinghamin kohdalla Davisin salmessa löi vapautuksen hetki. Kaakosta tulevan lämpimän merivirran vaikutuksesta hajosi valtava jääkenttä uskomattoman lyhyessä ajassa kauniisti ja melutta lukemattomiin lohkareihin.

De Haven laski sitten Grönlannin siirtokuntiin miehiään virkistämään ja täällä hän päätti lähteä uudelleen takaisin Franklinia etsimään. Ohi kulkevain valaanpyytäjäin avulla hän saattoi kaikin puolin täydentää varustuksensa, mutta yrittäessään tunkeutua Baffinin lahden keskiveden kautta länsirannalle hän jälleen takertui niin pahoin jäihin, ettei ollut muutta neuvoa kuin palata kotia. Monista vaaroista huolimatta ei de Haven retkellään menettänyt ainoatakaan miestä.

Englantilaisten laivain miehistöt elelivät sillä välin rauhallisesti ja mukavasti talvimajoissaan odottaen pakkasten lauhtumista ja valon palaamista, jolloin voitaisiin lähteä rekiretkille. Lämmitys- ja valaistuslaitokset toimivat oivallisesti, vaatetus huomattiin tarkoituksenmukaiseksi. Käytiin ahkerasti vieraissa toistensa luona. Jäälle viitoitettiin tiet, ettei eksyttäisi. Karhuja ja kettuja kuljeskeli ympäristössä, mutta muita eläimiä ei ollut ensinkään.

John Ross oli ottanut mukaansa pari kirjekyyhkyä ja niillä hän nyt lähetti kotimaahan sanoman laivain asettumisesta talvimajoihin. Kyyhkyset laskettiin ilmaan pienellä ilmapallolla, johon niiden häkki kiinnitettiin. Sytytyskoje neljänkolmatta tunnin kuluttua vapautti molemmat kyyhkyt, niin että ne pääsivät omin voimin lentämään. Hyvällä luoteistuulella pallo laskettiin ilmaan. Viiden päivän kuluttua toinen kyyhkysistä saapui neiti Dunlopin kyyhky-lakkaan Englannin Äyriin, kuljettuaan pallolla ja omilla siivillään 5,560 kilometriä.

Talven kuluessa levitettiin jälleen tietoja pyydystetyillä ketuilla ja mukaan otetuilla ilmapalloilla ja paranneltiin rekiretkivarustuksia.

Rekiretkiä.

Keväällä alkoivat rekiretket. Austinin laivoista lähti kolme suurta rekiretkikuntaa. Kapteeni Ommaney tutki 7 reellä ja 52 miehellä Kap Walkerin lounaispuolisia seutuja, luutnantti Aldrich 2 reellä ja 16 miehellä Byam Martinin kanavan pohjoispuolella olevia tuntemattomia alueita, luutnantti M'Clintock 5 reellä ja 36 miehellä Melvillen saarta. Penny, jolla oli hyvä koiravaljakko, tutki nytkin Wellingtonin kanavaa, tunkeutuen sen kumpaakin rantaa pohjoista kohti.

Huhtikuun 15:ntenä lähtivät Austinin rekiretkikunnat matkaan. Taivalta ne enimmäkseen tekivät yöllä, suojellakseen silmiään lumen häikäisevältä loisteelta. Huhtikuun lopulla Ommaney koetti kulkea yhden päivän päivänvalolla, vieläpä vasten aurinkoa, mutta seuraavana päivänä oli toinen puoli hänen miehistään aivan sokeina. Onneksi sokeus taas pian hävisi, mutta tapaus osoitti, mihin pulaan retkikunta saattoi joutua, jos se laiminlöi varovaisuuden.

Ommaney jakoi Kap Walkerin luona väkensä kolmeen osastoon. Ensimmäinen tutki Peelin salmen, joka on North Somersetin ja Walesin prinssin maan välillä, toinen ja kolmas lähti Walesin prinssin maan luoteis- ja länsirannikolle. Kaikkiaan nämä retkikunnat kartoittivat 930 kilometriä uutta rannikkoa. Matkalla ne näkivät monen sadan vuoden vanhoja eskimoitten kivimajoja, jotka jälleen todistivat, että näilläkin hyisillä rannoilla oli kerran ollut vakinainen asutus. Mutta Franklinista ne eivät löytäneet minkäänlaisia merkkejä. Peelin salmen jäät näyttivät retkeilijäin mielestä niin vanhoilta, ettei luultu Franklinin missään tapauksessa sen kautta kulkeneen, jonka vuoksi ei seuraavana kesänäkään pidetty tarpeellisena tunkeutua sille suunnalle eikä yleensäkään etelään päin. Se oli onneton erehdys, sillä juuri sen salmen kautta Franklin oli purjehtinut.

Muista rekiretkikunnista suoritti pisimmän matkan M'Clintock, joka jo varusteluissakin oli osoittanut erinomaista neuvokkuutta. Hän tutki Melvillen saaren etelärannan aina Kap Dundakseen saakka, kulkien kaikkiaan mennen tullen 1310 kilometriä. Luutnantti Aldrich tunkeutui Melvillen saaren itärannikkoa 76:lle pohj. leveysasteelle, kartoittaen tuntemattomat rannat. Heinäkuun 4:ntenä palasi viimeinen rekiretkikunta takaisin laivoille. Yksi mies menetti henkensä saatuaan niin pahoja paleltumapaiseita, että oli lähetettävä takaisin laivaan, jossa hän kuoli.

Pennyn rekiretkikunnista kaksi tutki Wellingtonin kanavan itäpuolisen rannan, itse hän tutki länsirannan ja neljäs retkikunta North-Devon maan etelärannan. Jo matkalla Penny ihmetteli sitä, että jää pohjoista kohti kävi yhä huonommaksi ja hauraammaksi, ja noustessaan korkealle mäelle hän kummakseen huomasi, että edessäpäin oli sulaa vettä, jota paitsi eläimistö ja kasvisto pohjoista kohti kävi yhä runsaammaksi. Sieltä tuli paljon tuoreita ajopuita, haahkan ja kuningassorsan pesiä näkyi ja mursuja, jotka pysyttelevät ajojäiden lähettyvillä, uiskenteli etelään päin, kohti Barrowin salmea. Sulaa ulottui silmän siintämättömiin ja Pennyä harmitti kovin, kun hänellä ei nyt ollut venettä. Hän sen vuoksi kiiruumman kautta palasi talvisatamaan ja sai sieltä John Rossin avulla veneen. Mutta kun hän kuukauden kuluttua jälleen saapui sulan partaalle, olivat asiat paljon muuttuneet. Ankara luodetuuli ajoi herkeämättä ajojäitä sulaan, myrskyt ja sateet estivät häntä kauaksikaan pääsemästä. Kun jäiden lähtö alkoi lähestyä, palasi hän sen vuoksi takaisin laivoille, joissa miehet tarvittiin pian alkavaa purjehdusta varten. Mutta retkellään hän oli tullut vakuutetuksi siitä, että juuri Wellingtonin kanavan kautta Franklinin retkikunta oli kadonnut tuntemattomiin kohtaloihin. Sula ei kuitenkaan johtunut sulan napameren läheisyydestä, vaan merivirroista ja vielä pohjoisempien saaristoitten suojasta. — Penny löysi pari puunpalasta, jotka selvään osoittivat Franklin in retkikunnan purjehtineen tätä väylää.

Austinin laivain yhteys muitten laivain kanssa oli nyt käynyt kovin vaikeaksi, jäille kun oli tullut paljon vettä ja toisin paikoin oli suliakin ilmestynyt. Kun Ommaney heinäkuun 21:ntenä kulki Assistancen lahdesta Griffithin saarelle, joutui hän neljän seuralaisensa keralla mitä suurimpaan vaaraan. Hän oli kulkenut alkupuolen tiestä veneellä, mutta sitten lähettänyt veneen takaisin, luullen kiinteätä jäätä olevan laivoilleen saakka. Kun hän oli kolme tuntia kulkenut, ilmestyi kuitenkin poikkipuolin leveä sula ja tarkemmin katsoessaan hän kauhukseen huomasi koko jääkentän, jolla hän oli, herkeämättä ajelevan itää kohti. Ommaney jo luuli tovereineen olevansa auttamattomasti tuhon oma, mutta sitten heidän onnistui päästä pienemmälle jäätelille, jolla he pyrkivät sulan poikki, pyssynperillä soutaen. Jääteli oli jo sangen löyhä, jonka vuoksi sillä täytyi olla hyvin hiljaa, mutta suurella huolella ja vaivalla se kuitenkin saatiin soudetuksi kiinteän jään reunaan ja kaikki pelastuivat.

Tyhjin toimin kotia.

Elokuun puolivälissä laivat pääsivät vankeudestaan, mutta kun oli ryhdyttävä uusia suunnitelmia toteuttamaan, syntyi kapteenien kesken niin paljon eripuraisuutta ja ristiriitaa, ettei etsiskelyistä tullut mitään.

Austin oli masentuneella mielellä etsiskelyjensä tuloksettomuuden vuoksi, jota paitsi hänen miehistönsä terveydentila alkoi huonontua, min että hän arveli toisen talvenvieton tuottavan väelleen tuhoisia seurauksia. Penny sitä vastoin oli innostunut ja toivehikas, mutta voidakseen tutkia Wellingtomn kanavan pohjoispuoliset seudut, jonne hänen vakuutuksensa mukaan Franklin oli kadonnut, hän välttämättä tarvitsi höyrylaivan, ja sitä hän nyt pyysi Austinilta. Austin oli kuitenkin vakuutettu siitä, ettei Franklin ollut voinut Kap Walkerista purjehtia pohjoista, länttä eikä lounatta kohti, jotka väylät hänen vakuutuksensa mukaan olivat mahdottomat, eikä hän sen vuoksi suostunut itse lähtemään Pennyn osoittamalle tielle eikä antamaan hänelle laivaansakaan. Tästä Penny taas suuttui silmittömästi ja syytti Austinia itsepäisyydestä ja kateudesta ja välit kokonaan rikkoutuivat. Austin lähti kotimatkalle, poiketen kuitenkin mennessään Jonesin salmeen, johon ahtojäiden ja kovan virtauksen vuoksi oli mahdoton tunkeutua, ynnä Smithin salmeen, rantoja kartoittaen ja väyliä mitaten. Sulasta napamerestä ei suinkaan ollut sillä puolella tietoa.

Austinin lähtö pakotti Pennynkin palaamaan, kun hän ei mielestään olisi höyrylaivatta saanut mitään aikaan, ja jotenkin samaan aikaan saapuivat sitten kaikki, John Rosskin muiden mukana, kotimaahan.