Palgrave.

Palaamme nyt takaisin niihin seutuihin, joiden tutkiminen on Wallinin kuolematon ansio. Jos kuulu kansalaisemme olisi voinut julkaista täydellisemmän ja laajemmalle leviävän matkakertomuksen, ei hänen ehkä olisi tarvinnut niin kauan odottaa seuraajaansa. Toistakymmentä vuotta kului, ennenkuin seuraava länsieurooppalainen matkustaja uskalsi tunkeutua Arabian sisäosiin, tällä kertaa syyrialaisen lääkärin pukimessa, vaikka hän todellisuudessa oli jesuiittain veljeskunnan jäsen. Tämä mies oli Englannin juutalainen William Gifford Palgrave. Mitkä Palgraven matkan varsinaiset tarkoitukset olivat, sitä ei vielä tänä päivänäkään varmaan tiedetä, mutta varat hänelle hankki Ranskan keisari ja todennäköistä sen vuoksi on, että hän vakoili Arabiaa Ranskan hyväksi. Maan asukkaitten kanssa hän sai toimeen sangen hyvät suhteet ja liikkui varsinkin Shammarissa varsin vapaasti.

Palgrave lähti v. 1862 matkaan Damaskosta, jonka ranskalaisesta jesuiittakolleegiosta muuan kääntynyt syyrialainen lähti hänen toverikseen. Gazan kautta Maaniin, Kuolleen meren kaakkoispuolelle, matkattuaan molemmat »lääkärit», — se- oli heidän julkinen ammattinsa — kulkivat Djaufiin, joka Palgraven mielestä oli paljon suurempi ja varakkaampi keidas kuin Wallin mainitsee. Palgrave epäilemättä liioitteli tässä, kuten enimmäkseen kaikessa muussakin; myöhemmät matkustajat ovat kannattaneet Wallinin käsitystä. Nefudin erämaastakin hän julkaisi hyvin liioitellun kuvauksen, tuoden samalla kuitenkin ensimmäisen tiedon sen omituisista hevosenkengän muotoisista rotkoista, jotka ovat tämän erämaan vaikeimmin selitettävä luonnepiirre. Viivyttyään jonkun aikaa Hailissa Palgrave matkusti kaakkoa kohti Bereidaan, tullen nyt seutuihin, joista ei ennen eikä jälkeen ole saatu sanottavasti tietoja. Sedeirin maakunnassa tavattiin laihoja aroja ja jyrkkäsivuisia laaksoja, joiden pohjalla oli vettä, viljelyksiä ja kyliä. Asukkaat olivat näissä seuduissa kohteliaita ja vieraanvaraisia, ja uutteria maanviljelijöitä. Sieltä Palgrave persialaisten keralla, joihin hän oli liittynyt, matkusti Riadiin, wahhabilaisten pääkaupunkiin, jossa vähän ennen häntä joku nimetön eurooppalainen, kuten kerrottiin, oli vakoojana surmattu.

»Edessämme oli», kuvaa Palgrave Riadia, »avara avoin laakso, laakson etuosassa, aivan sen soramäen alla, jolla seisoimme, oli Riad laajana ja nelikulmaisena korkeine tornineen ja vankkoine muurineen, kattoineen ja pengermineen, erillään muista Feisalin kuninkaallisen linnan laaja ja uhkaava, vaikka epäsäännöllinen rykelmä, sen vieressä oli yhtä näkyisä vanha palatsi, jossa asusti hänen vanhin poikansa Abd Allah asusti. Joka puolella oli lakeudella kolmea mailia laajalta, ja varsinkin länsi- ja eteläpuolella, kokonainen meri palmupuita, puistojen lomassa vihantia kenttiä ja hyvin kasteltuja puutarhoja… Etelää kohti laakso aukeni Jemamen laajoja ja vielä hedelmällisempiä lakeuksia kohti, jossa Manuhan kaupunki melkein vetää Riadille itselleen vertoja. Yhä kauempana taustassa näkyi sinivuoria, Jemamahin rosoisia selänteitä.»

Palgrave viipyi Riadissa viisikymmentä päivää ja seudun tuntemattomuuden vuoksi kokosi siitä tarkempia tietoja, kuin hänen tapansa yleensä oli. Maantiede hyötyi varsinkin hänen käynnistään El Aflaj keitaassa, joka on Riadista lounaaseen kuulussa Wadi Dauasirissa, joka on Arabian tärkeimpiä uomia, aivan Jemenin rajoilta alkava. Riadiin palattuaan hän alkoi joutua yhä ahtaammalle ja ahtaammalle, häntä kun ruvettiin epäilemään vakoilusta. Lopulta hänen täytyi toverinsa keralla kiiruumman kautta paeta, ja erään paikkakuntalaisen suosiollisella avulla pako onnistuikin. Mantuhan ja Jemamen kautta matkustaen Palgrave saapui Hofufiin ja matkusti sieltä Bahreinin ja Omanin kautta Eurooppaan.

Palgraven matkakertomus herätti seikkailuittensa ja tyylikkäitten kuvaustensa kautta hyvin suurta huomiota, vaikka tieteellinen maailma ottikin sen epäilyksin vastaan. Vahvimpana puolena hänen matkakertomuksessaan ovat yhteiskunnalliset, varsinkin kaupunki-yhteiskunnalliset havainnot.

Palgrave aikoi palata Arabiaan takaisin, mutta siitä ei tullut mitään. Heti Eurooppaan tultuaan hän luopui jesuiittain veljeskunnasta ja katolisesta uskostakin ja palveli loppuikänsä englantilaisena diplomaattina varsinkin itämailla.

Doughty.

Palgraven jälkeen on Sisä-Arabiam tutkijoista mainittava ennen muita englantilainen Charles Montague Doughty, joka v. 1875 alkoi seikkailurikkaat matkansa, tutustuen varsinkin vaeltavien beduiinien elämään. Saavuttuaan Jordanin taitse Maaniin Doughty kuuli paljon puhuttavan Medain Saliehin eli Hedjrin, Ptolemaioon Hegran, vanhoista muistomerkeistä ja lähti sinne pyhiinvaeltajien keralla, koska paikka oli suuren karavaanireitin varrella. Vaikka Doughty matkusti kristittynä, pääsi hän kuitenkin määräpaikkaansa ja löysi muistomerkit. Ne ovat kristillisen ajanlaskun ensi ajoilta, nabatalaisia kalliohautoja, samoin kuin Petrankin. Useita nabatalaisia ja himjarilaisia kirjoituksiakin hän sai kopioiduksi.

Melkein rahatta, lääkärin tointa harjoittaen kuten Wallin ja Palgravekin, Doughty sitten lähti matkaansa jatkamaan, päämääränään Kheibar keidas, jossa piti olla vanha juutalainen siirtokunta. Kun sinne kuitenkin oli mahdoton päästä, täytyi hänen kulkea kiertoteitä. Hän löysi näillä retkillään »Teiman kiven», joka vanhoine aramealaisine kirjoituksineen on Arabian suuriarvoisimpia muinaismuistoja, ja hänen osoitustensa mukaan Huber myöhemmin kävi sen talteen korjaamassa.

Doughty kierteli sitten, kunnes saapui Shammarin pääkaupunkiin Hailiin, oleskeli siellä siedettynä, vaikk'ei tervetulleenakaan vieraana, ja kulki vihdoin laavakenttien poikki Kheibariin, joka siihen aikaan oli turkkilaisten hallussa. Kheibar on jotenkin vetevä, mutta tavattoman karujen laava-ympäristöjensä vuoksi kartettu ja nykyään melkein kokonaan neekeriorjien ja abessiinialaisten jälkeläisten asuma. Juutalaiset sieltä ovat jo ainakin pari vuosisataa olleet sukupuuttoon kuolleina, vaikka paikkaa Vartheman aikana vielä sanottiin »juutalaisten vuoreksi». Ennen Doughtya oli vain italialainen Guarmani käynyt tässä keitaassa. Doughty otettiin siellä vangiksi ja sai kokea ylenmäärin kurjuutta, olipa vähällä henkensäkin menettää neekerimaaherran vimman vuoksi. Kheibarin läheisestä laavakentästä hän löysi suuren Vadi Rumman lähteet. Päästyään kolmisen kuukauden kuluttua lähtemään Doughtyn jälleen täytyi palata Hailiin, josta hänet, emirin poissa ollessa, häpeällisesti karkoitettiin. Paljon kurjuutta kärsittyään Shammarin aroilla hän pääsi Kasimin Bereidaan, mutta ajettiin pois sieltäkin, ja vasta läheisessä Aneizassa hän sai osakseen parempaa kohtelua. Valistuneet kauppiaat häntä suojelivat, ja vaikka hän olikin suuressa vaarassa, säilyi hän kuitenkin, kunnes vuotuinen »voikaravaani» lähti Mekkaan. Karavaanitie kulkee vähitellen kohoavaa maata, joka kuivuudestaan huolimatta tuottaa siksi paljon kasvullisuutta, että kaksi Arabian suurimmista beduiiniheimoista, Harb ja Ateiba, löytävät näiltä aroilta laidunta suurille karjoilleen. Viimeisessä seisauspaikassa ennen pyhää kaupunkia »natsarealainen» kuitenkin otettiin kiinni, ryöstettiin ja piestiin, olipa vähällä tulla murhatuksikin, mutta onneksi hän sai annetuksi tilastaan tiedon Taifin ruhtinaalle. Tämä vallanpitäjä, joka kävi suurta kauppaa Intiaan ja sitä paitsi muisti, kuinka ankarasti kristittyjen murha Djiddassa oli kostettu, pelasti hänet, vaatetti ja ruokki hänet, hankki hänelle takaisin ryöstetyn omaisuuden ja lähetti hänet turvallisen saattojoukon keralla Djiddaan, josta hän pääsi kotimaahansa palaamaan.

Ei kenkään ole Arabian maahan ja kansaan tutustunut niin perin pohjin kuin Doughty, ja kun hän lisäksi oli etevä kirjailija, saattoi hän mitä kaunopuheliaimmin kertoakin, mitä oli nähnyt.

Huber ja Euting.

Elsassilainen luonnontutkija Charles Huber matkusti alkupuolella vuotta 1878 Syyriasta Hailiin, jossa uusi emiri Muhammed otti hänet suosiollisesti vastaan. Nähtyään matkalla useita vanhoja kivikirjoituksia hän v. 1883 uudelle retkelle lähtiessään hankki matkatoverikseen. Strassburgin yliopiston opettajan, etevän seemiläisten kielten tutkijan Julius Eutingin. Hailiin saavuttuaan molemmat matkustajat kulkivat Teimaan, jossa Huber oli jo ensi matkallaan käynyt, kopioiden alkua sen kivikirjoituksestakin. Kivi oli otettu pois alkuperäisestä paikastaan ja muurattu suuren lähteen ympärysmuuriin, mutta Huber osti ja irroitti sen. Euting kopioi sen ja molemmatkin ottivat siitä paperipainalmukset, jonka jälkeen se kameelin selässä lähetettiin Mailiin. Huber ja Euting erosivat Teiman eteläpuolella. Euting tappoi kaksi beduiinia, jotka aikoivat hänet ryöstää ja vältti töin tuskin heidän heimonsa verikoston, pelastuen Jerusalemiin. Huber palasi Hailiin ja matkusti sieltä Djiddaan lähettääkseen paperipainalmuksensa Eurooppaan, mutta aikoessaan palata takaisin hän erämaassa murhattiin. Murha ehkä oli Ateiba heimon verikosto.

Hailiin jäänyt kivi joutui kansainvälisen kiistan esineeksi, Euting kun vaati sitä Berliiniin, ranskalaiset taas Pariisiin, koska Huberin ansiot sen löytämisestä olivat suuremmat. Pariisiin se vihdoin joutuikin ja kuuluu nyt Louvren arvokkaimpiin muinaisesineihin.

Teiman kivi lienee seitsemänneltä vuosisadalta e.Kr. Sen syrjään on kuvattu jumala Salm, yläpuolelle siivekäs assyrialainen auringonkuva. Jumalan kuvan alla on hänen pappinsa (Salmoksin) kuva ja nimikirjoitus. Arameankielinen kirjoitus sisältää kirouksen kaikkia niitä vastaan, jotka hävittävät mainitun jumalan temppelin, ilmoituksen temppelille maksettavan veron suuruudesta sekä vakuutuksen, jonka mukaan pappius on ainiaan pysyvä kiven pystyttäjän suvussa.

Bluntit.

Muutama kuukausi sen jälkeen kuin Huber lähti ensi matkalleen, kulki Nefudin poikki kaksi jalosukuista englantilaista, diplomaatti ja runoilija Wilfrid Scawen Blunt ja hänen vaimonsa, runoilija Byronin tyttären tytär. Kumpikin oli erämaan heimoihin ja elämänlaatuun tutustunut Syyrian erämaassa ja Mesopotamian aroilla, ja näiden suhteitten turvissa he v. 1879 saapuivat Djaufiin, josta Blunt kosi nuorta neitosta Tadmorissa olevalle veriveljelleen. Djaufista Blunt vaimonsa keralla jatkoi matkaa Hailiin, kansallisuuttaan vähääkään salaamatta. Emiri otti ylhäiset kristityt vieraansa vastaan niin kohteliaasti kuin hän maanmiehiään loukkaamatta uskalsi — kuulumatonta oli, että kristitty nainen uskalsi tunkeutua muhammettilaisuuden kantamaahan — ja molemmat englantilaiset pääsivät onnellisesti palaamaan persialaisten pyhiinvaeltajien kanssa Kerbelaan ja Bagdadiin. Vaikk'ei Bluntien matkan tarkoitus ollutkaan tieteellinen, on heidän julkaisemansa matkakertomus kuitenkin tärkeä lähde Arabian sisäosien tuntemiselle.

Saksalainen seikkailija, paroni E. Nolde, kävi Hailissa v. 1893, vähän sen jälkeen kuin emiri oli Riadin ja Kasimin voitettuaan alistanut koko Nedjdin valtansa alle.

Guarmani.

Pohjoisen Nedjdin kävijöistä on vielä mainittava italialainen Carlo Guarmani, joka v. 1864 lähti sinne hevosia ostamaan Italian ja Ranskan hallitsijoille. Ollen vanhastaan hyvä tuttu Nefudin beduiinien kanssa hän nopeaan matkusti Teimaan, pukeutui siellä turkkilaiseksi, esiintyen muka Damaskon maaherran tallimestarina, ja saattoi siten jatkaa matkaansa siedettynä, vaikk'ei suinkaan suosittuna vieraana. Hän oli ensimmäinen, joka kävi Kheibarissa. Tämän keitaan väestö hänestä oli mustaa kuin sydän-Sudanin. Kun siellä ei kuitenkaan ollut hevosia, lähti hän arojen poikki Kasimiin, joutui kuitenkin välillä wahhabilaisten vangiksi »turkkilaisena vakoojana» ja lähetettiin Aneizaan, josta hän pääsi jatkamaan matkaansa Shammarin pääkaupunkiin. Hailin emiri otti hänet erittäin suosiollisesti vastaan ja salli hänen kulkea ristiin rastiin maansa kaikki keitaat hevosia ostamassa. Hänen matkakertomuksensa täydentää siten erittäin oleellisesti Wallinin ja Palgraven havaintoja, jotka enimmäkseen rajoittuvat kaupunkeihin. Guarmanin menestys oli sitä huomattavampi, kun muuan muhamettilaisena esiintyvä Persian juutalainen, joka oli tullut Persian shahille hevosia ostamaan, oli vähän ennen Shammarissa murhattu. Saatuaan hevosensa kokoon »turkkilainen» lähti paluumatkalle, kulki nopeaan Nefudin poikki ja toi kun toikin saaliinsa molemmille odottaville hallitsijoille. Maantieteilijöille hän toi suuren joukon kompassimääräyksiä, joiden kautta Shammarin vuorijonojen suunnat vihdoinkin voitiin tyydyttävästi karttoihin piirtää.

Pelly.

Tietomme Nedjdin eteläpuoliskosta perustuvat yhä vieläkin melkein yksinomaan Sadlierin ja Palgraven näkemyksiin, ainoastaan yksi eurooppalainen on viimeksimainitun jälkeen uskaltanut tunkeutua wahhabilaisten päämaahan, englantilainen diplomaatti, eversti Lewis Pelly, jonka valvonnan alaisena Persian lahti oli 1860-luvun alussa. Wahhabilaisten emiri ei tosin halunnut ottaa häntä vastaan, hän kun oli Englannille vihoissaan Persian lahden Arabian puolisen rannikon rosvopäälliköiden kurittamisesta, joita emiri piti omina alamaisinaan, mutta lopulta hän kuitenkin suostui, vaikk'ei luvannutkaan hänelle suojelusjoukkoa.

Pelly lähti pienen joukon keralla matkaan Kuveitista helmikuussa 1865. Ensimmäisenä kymmenenä päivänä matka kulki niin kuivan aron halki, että kameeleja vain yhden kerran voitiin juottaa. Wubran sadalta lähteeltä Pelly kulki suoraan erämaan poikki Ormah-lähteille, jotka olivat Djebdel Tucikin juurella. Sieltä Riadiin hän matkusti niemen kiertäen, tutkiakseen erästä muinaismuistoa, kivipatsasta, jossa oli vakuutettu olevan kirjoituksia. Kirjoituksia siinä ei kuitenkaan ollut, se luultavasti oli verraten myöhäinen, muhameettilaisuuden alkuajoilta.

Feisal emiri oli jo vanha ja juonivan vanhimman poikansa vaikutuksen alainen, eikä eversti Pellyn matka sen vuoksi johtanut mihinkään diplomaattisiin tuloksiin. Emiri tosin kehoitti häntä käymään Jemamessa karjojaan katsomassa, mutta peläten hänen hovissaan vallitsevia juonia Pelly kiiruumman kautta palasi takaisin, saatuaan erään salubi-beduiinin oppaakseen. Tällä heimolla on Arabiassa omituinen asema. Se asuu erämaassa hajallaan ja on erittäin taitava strutseja ja gaselleja pyydystämään. Oikeat arabialaiset halveksivat salubeja kuin halvempaa rotua, ylläpitäen heidän kanssaan siitä huolimatta ystävällisiä välejä. Salubit tekevät heille palkkalaisina työtä, saaden palkkansa luonnontuotteina. Näin he ilman maanviljelystä ja karjanhoitoa saavat toimeentulonsa. Nimestä — salub merkitsee ristiä — on otaksuttu heidän olevan muinaisia kristittyjä. Opas johti retkikunnan vähän kuljettua hyvin kuivaa reittiä Persian lahden rannalle.

Arabian maantiede matkustajain kuvauksien mukaan.

»Maa, jonka rakenne ja ilmasto ovat niin kauttaaltaan samanlaiset kuin Arabian niemimaan, ei voi säilyttää maantieteellisiä salaisuuksia muuta kuin suunnattomien, kenenkään käymättömien alueiden sydämessä.»

Nefudissa tosin on vielä tavattoman laajoja tuntemattomia aloja, mutta koska tutkijat ovat kulkeneet erämaan sekä päitse että poikki, niin voimme luottaa siihen, että meillä alueen yleisestä luonteesta on oikeat tiedot. Sama pitää paikkansa niistä muistakin osista, missä matkustajia on käynyt. Ja voimme lisäksi lausua senkin otaksuman, etteivät nekään Arabian osat, joissa ei kukaan eurooppalainen vielä ole käynyt — niihin kuuluu toinen puoli niemimaasta — sisältäne aivan suuria maantieteellisiä yllätyksiä. Tosin ei sisämaasta ole tähtitieteellisiä paikanmääräyksiä kuin joku ainoa, mutta siitä huolimatta voimme matkustajain kertomuksista saada jotakuinkin tyydyttävän kokonaiskuvan tästä vanhasta, mielenkiintoisesta maasta.

Arabian niemimaa on kauttaaltaan ylänköä, joka lännestä ja etelästä verkalleen kallistuu pohjoista ja itää kohti. Punaista merta ja Intian merta kohti ylängön reuna suistuu jyrkkään, ja kun se on, varsinkin Jemenissä, sillä puolella vallitsevien monsuunisateitten murtama, niin on se tältä puolelta nähden kuin mahtava vuorijono. Sisämaan puolelle ylänkö alussa viettää jyrkemmin, koska kuluttavat voimat ovat alussa uurtaneet rinnettä suuremmalla voimalla kuin alempana, johon ylhäältä päin kulkeneet maahiukkaset ovat kerääntyneet. Monessa kohdassa, varsinkin Hedjasissa, on ylängön länsireunalla laajoja laavakenttiä, jotka ovat suojelleet allaan olevia hietakivikerroksia ja muutoinkin jääneet koholle, koska laavakentät paljon paremmin kestävät tuulen, lämmön vaihteluiden ja juoksevan veden kulutusta kuin hietakivi. Kun ylängön pintakerrokset enimmäkseen ovat hietakiveä, niin tapaa kaikkialla Arabiassa suuria ja pieniä hietakenttiä. Hedjasin ja Shammarin uudet ja vanhat purkautuneet kallioiset ovat suojelleet niemimaan keskiosia ylenmäärin hiekoittumasta, ja sateen riittämättömyydestä huolimatta nämä osat sen vuoksi ovat aroa. Mutta sekä pohjois- että varsinkin eteläpuolella hiekka on vallannut äärettömän laajalta alaa, peittäen maan kaikki pintamuodot syvälle allensa. Juokseva vesi hautaantuu hiekan alle, joten vakinaiset asumukset ovat mahdolliset vain semmoisissa paikoissa, missä joku suojus on pysyttänyt kalkkikalliopohjan hiekasta paljaana, kuten Djubben ja Teiman keitaissa. Shammarin molemmat vuoret kokoavat jonkun verran sadetta, ja siitäkin syystä Nedjd on verraten luonnon suosima ja sinne, kauas kuivan niemimaan sisäosiin, on voinut syntyä kaupunkeja ja viljelyksiä. Vaikkei juoksevia jokia olekaan muuta kuin rankimpien sateiden jälkeen, on Sisä-Arabialla kuitenkin täydelleen kehittyneet laaksohaarautumansa, jotka jokihaarautumain lakeja seuraten juoksevat toisiinsa ja alenemistaan alenevat suupuoleen, kunnes suuren päälaakson kautta päättyvät Persian lahteen. Vadi Rumma kokoaa suurimman osan Sisä-Arabian laaksojärjestelmästä, yhdyttäen sen Kuweitissa mereen. Etelämpänä luultavasti laskee toinen samanlainen poikki niemimaan ulottuva laaksojärjestelmä Persian lahteen. Siitä ei kuitenkaan tunneta kuin yläosa. Nämä uomahaarautumat ovat Sisä-Arabian viljelyksen pohja ja perustus, sillä vaikk'ei niissä olekaan pinnalla vettä, saa sitä kuitenkin helposti kaivamalla. Kaikki viljelykset ovat keinotekoisesti kasteltavat.

Etelä-Nedjdilläkin on, samoin kuin Shammarilla, pari omaa vuorijonoa, Ared ja Tveik, jotka pakottavat pilvet luovuttamaan rinteilleen sadetta, ja kun siellä lisäksi on runsaasti pohjavettä, niin ovat sen maakunnat, Riad etupäässä, verraten hyvin viljellyt ja väkirikkaat. Muutoin pohjoisen ja eteläisen hieta-aavikon välinen maa on aaltoilevaa aroa, jolla karjanhoito on ainoa mahdollinen elinkeino. Varhain keväällä ja yleiseen sateiden jälkeen varsinaisilla hieta-aavikoillakin kasvaa ruohoa ja Huber näki pahamaineisen Nefudinkin niin vihantana, ettei hän ollut silmiään uskoa. Tämä ruohonkasvu lakastuu kuitenkin pian ja silloin beduiinien on ajettava karjansa varsinaisille aroille. Keski-Arabia on beduiinien varsinainen koti. Niemimaan itärantue on enimmäkseen erämaata tai vedetöntä aroa, El Hasan suuria keitaita lukuunottamatta. Punaisen meren puolessa on ylängön jyrkän reunan ja meren välissä tuo kuuma ja kuiva rantalakea, Tihamma, jonka tutkimisen kautta Niebuhr-Forskålin retkikunta saavutti pysyvän maineen.

Vanhalla ajalla koko niemimaa oli tunnettu »Arabia felixin» mainesanalla, vasta keskiajalla tämä nimitys rajoitettiin Jemeniin, jota mekin olemme oppineet ajattelemaan »Onnellisesta Arabiasta» puhuttaessa. Jemen tosiaan mahtavine vuorineen ja runsaine sateineen onkin — Omanin ohella — ainoa Arabian osa, jossa on alati juoksevia jokia. Se oli sen vuoksi Vanhan ajan kukoistavimpien valtakuntienkin kantamaa, sieltä ovat löytyneet runsaimmat muinaisjäännökset. Täällä nykyäänkin tavataan taajin asutus ja suurimmat kaupungit, eikä maanviljelys ole yksinomaan riippuvainen keinotekoisesta kastelusta. Omanin niemimaa, jonka matala kaula yhdistää muuhun Arabiaan, on vieras sen yleiselle rakenteelle, samoin kuin se, ylipääsemättömän erämaan siitä erottamana, on pysynyt sen vaiheillekin suuressa määrin vieraana.

Yleensä eurooppalaiset matkustajat huomasivat Arabian sisäosat viljavammiksi ja asutummiksi kuin he olivat odottaneet. Mutta kameeli on siitä huolimatta kaikkialla Arabiassa tärkein kulkuneuvo. Ilman sitä olisi elämä siellä mahdotonta. Keväällä, jolloin erämaassakin on runsaasti ruohoa, beduiinit tekevät leirinsä kauas kaikista vesipaikoista ja elävät viikkomääriä vain kameelinmaidolla. Kuumillakaan ilmoilla kameelia ei tarvitse juottaa kuin joka kolmas taikka neljäs päivä, kylmillä säiliä, missä on riittävästi vihantaa rehua, kameelit voivat olla juomatta viisikolmatta päivää ja enemmänkin. Hyvä ratsukameeli voi viikon päivät kiidättää omistajaansa 150 kilometriä päivässä. Paroni Nolde kertoo kerran kulkeneensa 100 kilometriä seitsemässä tunnissa. Puhdasrotuisia ratsukameeleja ei ole muualla kuin Sisä-Arabiassa. Hevosella ei beduiinin taloudessa ole niin tärkeätä osaa kuin yleensä luullaan. Nedjdissä vain etevimmillä sheikeillä on hevosia, koska Nefudissa on niukasti vettä. Ne saavat kulkea erämaassa valloillaan ja itse etsiä laitumensa. Kun aiotaan lähteä jonnekin ryöstöretkelle, kootaan hevoset ja niille annetaan viikon tai pari viljaa. Täten hoidettuina ne ovat ihmeteltävän kestävät, ne voivat juosta kaksikymmentä tuntia vuorokaudessa kahdeksan tai kymmenen päivää yhteen mittaan. Tavallisesti niillä kuitenkin ratsastetaan vain hyökkäyksen aikana ja takaa-ajettaessa. Hevosten vesi ja rehu kuljetetaan kameeleilla. Suurin osa hevosista, joita ulkomaalle viedään, kasvatetaan Pohjois-Arabian erämaissa ja Mesopotamiassa, jonne jo monta miespolvea takaperin muutti Aneiseh ja Shammar heimoja, vieden mukanaan Nedjdin hevosrodun. Ko'on ja ulkomuodon puolesta nämä pohjoisien erämaiden hevoset ovat varsinaisia nedjdiläisiä jalommat, mutta viimeksi mainitut ovat kestävämmät. Hevoset viedään etupäässä Kuweitin satamaan. Oivallisia aaseja on kaikkialla Arabiassa, niillä matkaavat etupäässä varakkaat kaupunkilaiset. Sarvikarjaa ei ole muualla kuin asutuimmilla seuduilla. Arabian päärikkautena ovat lammaslaumat ja vuohet. Kuumalla ajalla niitä juotetaan joka toinen päivä, mutta keväällä, jolloin aroilla on runsaasti mehukkaita ruohoja, ne käyvät viikkoja juomatta. Lampaat ja vuohet lypsetään joka ilta, vaimot toimittaen lypsyn. Kameelien lypsäminen on miesten tehtävä. Maito tehdään joko voiksi tai juustoksi. Villasta naiset kutovat ryijyjä ja telttakangasta.

Samoin kuin Arabian tutkimuksen aamunkoitossa, samoin on yhä vieläkin muinaistieteellinen puoli niemimaan suurin viehätys ja sillä alalla ovat suurimmat tulokset saavutettavissa. Arabialainen perimätieto oli viimeisiin aikoihin saakka melkein ainoa lähde niemimaan Muhammedia vanhemman historian tuntemiselle. »Vanhan testamentin viittaukset olivat hämärät», lausuu Thatcher, »vähän valoa loivat klassillisen ajan kertomukset Aelius Galliuksen sotaretkestä v. 26 e.Kr. sen ajan Arabian⁻oloihin ja vielä vähemmän ne valaisivat sen menneisyyttä. Kreikkalaiset kirjailijat Theofrastoksesta, joka eli neljännellä vuosisadalla e.Kr., aina Ptolemaiokseen, joka kirjoitteli toisella vuosisadalla j.Kr., mainitsevat monta arabialaista henkilön ja paikan nimeä, mutta tietävät sangen vähän heidän historiastaan, ja tämäkin vähä oli senlaatuista, ettei sitä voitu muihin tietoihin verrata. Sama koskee niitä tietoja, joita Plinius antaa luonnonhistoriassaan. 19:llä vuosisadalla Assyrian taulukirjoitusten löytö ja selitys loi hiukkasen valoa Arabian ja Assyrian suhteihin alkaen kahdeksannesta vuosisadasta ennen ajanlaskumme alkua. Mutta suurimman lisän Arabian varhaisen historian tuntemiseen ovat tuoneet ne monilukuiset vanhat arabialaiset kirjoitukset, joita on kerätty ja selitetty. Ne ovat ensinnäkin osoittaneet Arabiassa olleen korkean sivistyksen lähes tuhannen vuotta ennen ajanlaskumme alkua, ehkä jo ennenkin, ja samalla ne ovat antaneet uutta virikettä Assyrian kivikirjoitusten, vanhan testamentin ynnä kreikkalaisten ja roomalaisten kirjoittajain tutkimiseen ja arvostelemiseen.» Kun vanhimmat Arabian kirjoituksista ovat päiväämättömiä ja enimmäkseen sisältävät vain jumalain ja hallitsijani nimiä tai taloudellisia ja uskonnollisia asioita, ja kun lisäksi kokoelmat vielä ovat hyvin epätäydelliset, niin on niiden johdosta paljon väitelty oppineiden kesken. Siitä huolimatta on kuitenkin voitu hahmoitella Arabian vanhan historian pääpiirteet.

Kaikki tutkijat ovat yksimieliset siitä, että Arabian kivikirjoitukset ulottuvat ainakin yhdeksänteen vuosisataan e.Kr., toisten luulon mukaan vanhimmat ovat jopa kuudenneltatoista vuosisadalta ennen ajanlaskumme alkua. Näiden vuosisatain kuluessa on Arabiassa ollut ainakin neljä sivistynyttä kuningaskuntaa, minalaisten, sabalaisten, Hadramautin ja Katabanian. Molemmista viimeksi mainituista tiedetään vähän. Hadramautissa hallitsi kuninkaita minalaisten ajoista aina vuoden 300 vaiheille j.Kr., jolloin Etiooppia sen valloitti. Katabanian valtakunnan rajoja ei tiedetä, mutta sillä on omat kirjoituksensa.

Saban kuningaskunnasta oppineet ovat jotenkin yksimielisiä. Kirjoitukset ulottuvat ainakin vuoteen 800 e.Kr., ehkä aikaisempiinkin aikoihin, ja sama pitää valtakunnasta itsestäänkin paikkansa. Kuningasten kirjassa kerrotaan, että sabalaisten kuningatar kävi Salomonin vieraana (v:n 950 vaiheilla e.Kr.); sabalaisissa kirjoituksissa ei kuitenkaan mainita naishallitsijaa, johon tämä tieto sopisi. Assyrialaisissa kirjoituksissa mainitaan muuan Saban kuningas Sargonin veronalaisena v. 715 e.Kr. Siihen aikaan sabalaisten valtakunta näyttää sijainneen Pohjois-Arabiassa, ellei heillä siellä ollut vain siirtokunta. Sabalaisten vanhin pääkaupunki oli Sirvah, tämän jälkeen Marib, jonka rauniot on löydetty Jemenin sisäosista. V:n 115 vaiheilla e.Kr. himjarilaiset valloittivat Saban, perimätiedon mukaan siitä syystä, että Maribin suuri pato oli murtunut ja maa sen kautta kuivunut. Luultavaa kuitenkin on, että syynä Maribin hylkäämiseen ja sabalaisten vallan rappeutumiseen oli maan vähitellen tapahtunut kuivuminen. Himjarilais-vallan pääkaupunki oli Sana.

Minalaisen valtakunnan kantamaa oli Etelä-Arabian Djauf, joka on Nedjranin ja Maribin välimailla. Tärkeimmät kaupungit olivat Kaman ja Mein. Kirjoituksista tunnetaan noin viidenkolmatta kuninkaan nimet. Jotkut luulevat minalaisvaltakunnan syntyneen jo v:n 1500 vaiheilla e.Kr., toiset taas, että se oli samanaikainen sabalaisvaltakunnan kanssa.

Himjarilaisvaltakunnan aikana Aelius Gallius teki sotaretkensä, joka oppaiden petollisuuden kautta sai niin huonon päätöksen. Roomalaiset eivät sen koommin yrittäneet saada Lounais-Arabiaa valtansa alle, mutta abessinialaiset, jotka alkuaan olivat arabialaista juurta, kukistivat himjarilaisen kuningaskunnan v:n 300 vaiheilla j.Kr. Himjarilaiset eli homeriitit kuitenkin, juutalaiseen uskoon käännyttyään, perustivat juutalais-sabalaisen kuningaskunnan, joka alkoi ankaran taistelun abessinialaisia ja samalla kristinuskoa vastaan (vert. I, s. 194). Arabian kristityt joutuivat silloin juutalaisten puolelta ankaran vainon alaisiksi. Abessinialaiset kuitenkin pääsivät taistelussa voitolle, kunnes persialaiset kuudennen vuosisadan jälkipuoliskolla, kristittyjen vastustajain maahan kutsumina, valloittivat Jemenin. Seuraavalla vuosisadalla Muhammed perusti uskontonsa, yhdisti Arabian ja laski arabialaisen maailman valtakunnan perustuksen.

Arabiassa on huomattavana merkkejä maan verkallisesta kuivumisesta historiallisella ajalla, kuten yllä huomautimme, ja tämän mukaan ehkä vielä voidaan odottaa yllättäviä muinaislöytöjä niistä niemimaan osista, jotka vielä ovat kokonaan tutkimattomia. Keskiajan arabialaiset kirjailijat mainitsevat keitaita, jotka sen jälkeen ovat näköpiiristämme kadonneet, ja perimätietojen ja kulkupuheiden mukaan ei suunnattoman Roba el Khalinkaan pitäisi olla kauttaaltaan niin hirmuista erämaata kuin sen nähdyt reunat. Muin muinaisten sivistyskansain mahtiaikoina se ehkä oli sitä vielä vähemmin. Ilmakulkuneuvojen kehityttyä sen täytyy salaisuutensa luovuttaa utelevalle tieteelle.

SISÄ-AASIAN VUORISTO!SSA, ERÄMAISSA JA YLÄNGÖILLÄ.

Aasian reunamaat, sen laajan keskuskohoaman ympärystät, olivat yhdeksännentoista vuosisadan alkaessa suurin piirtein tunnetut. Tosin oli entinen osittain täydellisempikin maantuntemus jälleen suureksi osaksi menetetty, mutta kuitenkin voitiin arvata, ettei ympärysmaissa enää olisi suuria maantieteellisiä yllätyksiä, vaikka ne uudenaikaisen tutkimuksen kannalta katsoen olivatkin perin vaillinaisesti tunnetut.

Mutta tuo Sisä-Aasian täyttävä tunturimaailma, »maailman katto», valtavain vuoristoiden, tunturiröykkiöiden, ikuisen lumen piirissä värjöttäväin ylänköjen hyinen maailma, se oli vuosisadan alussa kartoilla vielä tyhjää täynnään. Suurten valloittajain ja valtakuntain perustajain tie ei ollut sinne vienyt, siksi valtavat olivat siellä luonnon rakentamat esteet, siksi niukka valloittajaa odottava saalis; eivätkä ne rosvoineen, hyisine hirmuineen, harvoine asutuksineen houkutelleet kauppiaitakaan. Vasta uudenaikainen tieteellinen löytöretkeilijä oli se mies, jolle Tibetkin oli siksi viehättävä maa, että siihen tutustuakseen kannatti nähdä suurimmatkin vaivat ja uhraukset; ja ehtymättömänä virtana on heitä joka taholta kiipeillyt- tuonne maailman ylisille huolimatta siitä, että asukkaat, jotka heidän käsittämätön itsepintaisuutensa on täyttänyt levottomuudella ja pelolla, ovat liittäneet vihamielisyytensä luonnon luotaan torjuvaan ynseyteen.

Aivan aiheeton ei Sisä-Aasian vuorelaisten pelko ole ollutkaan. Heidän maansa ei tarjoa rikkauksia, mutta sillä on jonkin verran valtiollista merkitystä suurvaltain kilpailun vuoksi. Venäjän saavuttua keskuskohoaman luoteiskulmilla vuoriston juurelle, oli sen seuraava askel tunkeutua itse maailman katolle ja seuraavana olisi ollut — laskeutua sieltä Intiaan. Tämän englantilaiset jo varhain älysivät ja ryhtyivät vastatoimiin. Etenkin Pamir tuli näitten molempain maitten kilpailun johdosta kauttaaltaan kuljetuksi.

Intia XIX:llä vuosisadalla.

Englantilainen Itä-Intian komppania jatkoi nopeaan valloituksiaan Etu-Intian niemimaalla. Tuskin oli Mysoren ruhtinaat, Hyder Ali ja Tippu, voitettu ja heidän pääkaupunkinsa valloitettu, kun sen jo täytyi lähteä sotaan omia liittolaisia, mahratteja vastaan, jotka Hindustanin eteläpuolella olevista mäkimaistaan käsin harjoittivat laajalti rosvoutta ja ylläpitivät ainaista levottomuutta. Mahrattisodista oli varsinkin toinen englantilaisille kunniakas. He saivat monta loistavaa voittoa, vaikka ranskalaiset apujoukkoja lähettäen koettivat parhaan taitonsa mukaan pysäyttää heidän voittokulkunsa, ja v. 1803 he valloittivat Delhin ja Agran.

Kymmenkunta vuotta myöhemmin Intian brittiläisten vallanpitäjäin täytyi lähteä taisteluun Nepalin ghurkoja, Intian sotilaskastiin kuuluvaa heimoa vastaan, jok oli alistanut Nepalin valtansa alle ja tullut sinne vallitsevaksi luokaksi. Ghurkot voitettiin ja sopien heidän kanssaan englantilaiset saivatkin heisiä oivalliset liittolaiset, jotka sittemmin ovat antaneet Intian armeijaan sen parhaat sotilaat. V. 1818 kukistettiin kolmannen mahrattisodan jälkeen Goan ja Gwaliorin väliset mahrattivaltiot.

Ensimmäinen sota siihen aikaan itsenäistä ja verraten pitkälle kehittynyttä Burmaa vastaan käytiin v. 1824. Assam ynnä Arakan ja Tenasserim olivat tämän sodan saavutukset.

Punjabin sikhiläisvaltioiden vuoksi täytyi englantilaisten lähteä sotimaan Afghanistania vastaan, ja nämä sodat olivat, Afghanistaniin johtavien vuorisolien vaarallisuuden vuoksi, vaikeimpia, mitä englantilaiset ovat Intiassa käyneet. V. 1841 täytyi 4000-miehisen armeijan, jolla oli 12,000 kantajaa, suin päin paeta Kabulista, mutta solissa se surmattiin tai vangittiin niin tarkkaan, että vain yksi mies pääsi Intiaan kertomaan armeijan tuhosta. Moiset onnettomuudet olivat omiaan perusteellisesti valaisemaan maantieteellisiä oloja Induksen laakson luoteiskulmilla, ja niistä otettiinkin sikäli oppia, etteivät samanlaiset tapahtumat enää toiste uusiintuneet. V. 1842 Kabul valloitettiin ja sen jälkeen englantilaisilla oli Afghanistanissa määräävä sananvalta, vaikkeivät he tätä jylhää maata ja sen itsenäistä sotaista kansaa yrittäneetkään alamaisikseen pakottaa.

V. 1843 valloitettiin Sindh (Induksen suistamo-maakunta), 1845—49 sikhien maa ja Punjab, 1856 Oudh ja paljon pieniä vasallivaltioita. V. 1852 oli toinen Burman sota ja Pegu liitettiin brittiläisiin alueihin.

V. 1857 sepoyt, hinduista harjoitetut sotamiehet, tekivät suuren kapinansa, jonka kukistamisen jälkeen Englannin kruunu otti tämän valtavan ja rikkaan valtakunnan välittömän hallintonsa alaiseksi. Sillä oli jo sitä ennenkin ollut määräävä sananvalta komppanian hallinnossa. Kauppayksinoikeutensakin oli Itä-Intian komppania menettänyt jo vuosisadan alkupuoliskolla.

Sodista ei silti loppua tullut, mutta ne ovat olleet pienempiä, käytyjä pohjoisen ja läntisen rajan vuoristoissa asuvia sotaisia kansoja vastaan, jotka eivät ole tahtoneet luopua vanhasta tavastaan tehdä ryöstöretkiä Intian rikkaihin alamaihin. Englantilaiset ovat tavallisesti joka sodassa rakentaneet hyvän tien niin pitkälle kuin ovat tunkeutuneetkin, ja siten ovat nämä retket pysyväisesti liittäneet vuorimaatkin brittiläisiin alusmaihin.

Maantuntemus edistyi rinnan brittiläisen vaikutusvallan kanssa. Ja brittiläisten luomien hallintolaitosten kehittyessä se syveni yhäkin. Jo v. 1784 oli perustettu Bengalin aasialainen seura, joka lukuisien haaraosastojensa avulla aloitti suuripiirteisen maantieteellisen tutkimuksen. Intian brittiläiset virastot ovat koonneet suurenmoisen ainesvaraston, joka on yhdistetty toistakymmentä osaa käsittäväksi lähdeteokseksi. Intia on kaiken kaikkiaan parhaiten tunnettu troopillinen maa, eikä missään muualla tutkijalla ole yhtä hyvää tilaisuutta tutustua kuuman ilmanalan kaikkiin elämän ilmiöihin kuin tässä uudenaikaisesti hallitussa ikivanhassa sivistysmaassa. Mutta niin rikas on Intian maailma, että Dekkanin sisäosissa kansatieteilijöillä vielä tänä päivänäkin on melkein koskemattomia työmaita.

Matkoja Intiasta Länteen.

Luonnollista on, että englantilaiset Intiasta käsin kokosivat tietoja naapurimaista, vaikka tämä olikin yksityisille matkustajille hyvin vaarallista sekä niissä vallitsevan uskonkiihkon että myös kaikenpuolisen turvattomuuden vuoksi. Aina on kuitenkin rohkeita, yritteliäitä luonteita, joita vaarallisimmatkin seikkailut houkuttelevat, etenkin kun niihin liittyy yhteishyöty.

Afghanistanista kokosi v. 1808 maantieteellisiä aineksia brittiläinen lähetystö, joka matkusti Peshawariin Afghanistanin emiiriä tapaamaan. Näiden tietojen nojalla laadittiin siitä ensimmäinen kartta. Paluumatkalla lähetystön jäseniä kävi Suliman vuoriston korkeimmalla kukkulalla, Takt-i-Sulimanilla, jolle vanhan tarun mukaan Noan arkki tarttui vedenpaisumuksen jälkeen.

Pari vuotta myöhemmin lähti kaksi englantilaista upseeria, Christie ja Pottinger, seikkailurikkaalle tutkimusretkelle Intian lännenpuoleisiin maihin.

Belutshistanin väestö oli viime vuosisadan alkupuolella yhtä uskonkiihkoista kuin Arabiankin, niin että kristityn olisi ollut mahdoton maassa matkustaa muuta kuin valepuvussa. Molemmat upseerit pukeutuivat kabulilaisiksi hevoskauppiaiksi, kulkivat merenrannalta Kelatiin, Belutshistanin pääkaupunkiin, ja sieltä aution, harvaan asutun erämaan poikki Afghanistanin rajalle. Sieltä he jatkoivat matkaa Persiaan eri teitä ja välttivät onnellisesti Sindhin emiirin lähettämät takaa-ajajat. Kapteeni Christie kulki erämaan poikki Hilmendin, Afghanistanin tärkeimmän joen rannalle, vaihtoi sitten hevoskauppiaan puvun pyhiinvaeltajan pukuun ja matkusti edelleen Heratiin, Afghanistanin läntiseen rajakaupunkiin. Heratissa hän uudelleen rupesi hevoskauppiaaksi ja kuukauden siellä viivyttyään jatkoi matkaa Persian Jesdin kautta Isfahaniin, jossa luutnantti Pottinger jälleen yhtyi häneen. Viimeksimainittu oli niinikään vaihtanut valepukua ja Belutshistanin pohjoisosain kautta sekä Kirmanin kautta retkeillyt Isfahaniin. Hän oli niin hyvin näytellyt pyhiinvaeltajan osaa, että hänen oppaansa, joka oli kaksi kuukautta vähääkään epäilemättä kunnioittanut hänen suurta pyhyyttään, kauhistui sanattomaksi nähdessään, mikä mies hänen pyhä »pyrzadehinsa» oikeastaan oli.

Näiden matkain kautta saatiin paljon uusia tietoja maista, jotka jälkeen klassillisien aikojen ja Aleksanteri Suuren valloitusretken olivat saaneet häipyä tarujen ihmepiiriin. Belutshistan ei ole vielä: tänä päivänäkään kunnolla tunnettu. Se on tavattomien lämpövastakohtien maa. Kelatissa oli helmikuussa niin kylmä, että maahan valettu vesi paikalla jäätyi, jota vastoin muutama kymmenkunta penikulmaa lähempänä lämpömittari oli osoittanut -51°C varjossa.

Afghanistanin asukkaat, jotka ovat vanhaa aarialaista juurta, ovat uskonvimmansa ohella mitä pahimpia rosvoja. Vieraanvaraisuuden käskyä kunnioittaen he tosin suojelevat kestivierasta, niinkauan kuin hän on heidän kattonsa alla, mutta tämä ei estä heitä punomasta juonia, miten saisivat hänet sitten matkalla ryöstetyksi.

Matkustajain huomiota on herättänyt, että afghanilaisten kesken tapaa sekä miehiä että varsinkin naisia, joilla on erikoisen juutalaiset kasvonpiirteet. Ja maan vallitseva heimo; durani-afghaanit, väittääkin olevansa Ben-i-Israel, s.o. polveutuvansa niistä heimoista, jotka Babylonian kuningas Nebukadnezzar vei Palestiinasta Mediaan vankeuteen.

Afghanistanissa on tavattu paljon vanhain kaupunkien pohjia, jopa Aleksanteri Suuren ajoilta saakka, mutta maassa vallitsevan turvattomuuden vuoksi ne vielä ovat tutkimatta.

Vanhemmista matkustajista mainittakoon vielä luutnantti Broadfoot, joka v. 1839 tutki karavaanitien Afghanistanrn Ghasnista Dera Ismail Khaniin Induksen rannoille. Hän pukeutui kauppiaaksi ja liittyi erääseen karavaaniin, joka aikoi kulkea Suliman vuoriston poikki. Reitti oli eurooppalaisille siihen saakka tuntematon luonnonvaikeuksiensa ja asukkaitten hurjuuden vuoksi. Broadfoot kertoo: »Kaksikymmentä päivää kuljin valtavien vuorijonojen keskellä näkemättä hevosta, lehmää, koiraa taikka yleensä mitään muuta elon merkkiä kuin yölliset rosvot, jotka väijyivät karavaania.»

Gangeen lähteet.

V. 1808 Itä-Intian komppania lähetti retkikunnan etsimään Gangeen, hindujen pyhän joen, lähteitä, joista kulki sangen ristiriitaisia tietoja. Luutnantti Webb nousi joen vartta kautta hedelmällisien lakeuksien, mutta joutui, ne taakseen jätettyään, niin valkeihin seutuihin, että hän itse jäi välille ja lähetti vain osan miehistään matkaa jatkamaan. Nämä kävivätkin perillä saakka, niin he vakuuttivat, ja näkivät mi joen virtaavan korkean kallion kahden puolen, mutta sitä edemmäksi oli mahdoton päästä, koska korkea kallioseinämä sulki tien. Ganges muka näytti saavan alkunsa tämän vuoren juurella olevasta lumesta. Joen lähde heidän mielestään oli lehmän suun näköinen, ja tästä näköisyydestään se muka oli saanut erään hindulaisista nimistään (Gauomokhi).

V. 1817 kapteeni J.A. Hodgson kävi Gangeen ja sen syrjäjoen Jumnan lähteillä, kartoittaen seudun. Hän sanoi Gangeen alkavan suunnattomasta lumijäätiköstä ja matalan jääkaaren alitse ilmestyvän päivän valoon. Paikan korkeus merestä oli 3,900 metriä. Samanlaisesta vuorijäätiköstä näytti Jumna alkavan.

V. 1812 William Moorcroft ja kapteeni Hearsey johtivat retkikuntaa, joka oli lähetetty Baltistaniin, Nepalin pohjoispuoliseen vuorimaahan, hankkimaan lauman Kashmirin kuuluja vuohia sekä samalla tutkimaan Manasarowarin, hindujen pyhän järven maantiedettä. Hindulaisiksi pyhiinvaeltajiksi puettuina he viidenkolmatta seuralaisen keralla lähtivät matkaan, suunnaten ensin kulkunsa Nepaliin. Ainoa keino matkain mittaamiseksi oli erään retkeläisen askelten lukeminen; hän oli sitä varten sitoutunut aina astumaan neljän jalan mittaisia askeleita.

Kuljettuaan Himalajan poikki retkikunta saapui Gartok nimiseen pyhään kaupunkiin, jonka muuri oli rakennettu paljaista rukouksilla kirjoitetuista kivistä. Sieltä oli verraten lyhyt matka Manasarowar-järvelle, joka on Himalajan pohjoispuolisen rinnakkaisvuoriston alla, laajan viettävän niittymaan juurella. Hindut väittivät Gangeen, Sutlejn ja Kalin alkavan tästä järvestä, mutta Moorcroftin tutkimuksien mukaan siitä ei lähtenyt ainoatakaan jokea. Sven Hedin viimeisellä matkallaan uudelleen tutki tätä asiaa ja tuli siihen johtopäätökseen, että järven laskuväylät ovat maanalaisia. Korkealla vedellä siitä kuitenkin lähtenee Sutlejhin joki. Paluumatkalla retkikunnan johtajat Nepalissa tunnettiin ja heille luultavasti olisi käynyt huonosti, ellei muuan karjapaimenista olisi päässyt karkaamaan Intiaan viemään brittiläisille viranomaisille sanaa heidän pulastaan. Intiasta heille toimitettiin apua.

Moorcroft matkusti myöhemmin sekä Ladakhissa, Kashmirissa että
Afghanistanissa ja Bukharassakin.

Manning Lhasassa.

Thomas Manning oli ensimmäinen englantilainen, joka pääsi Lhasaan, Tibetin pyhään kaupunkiin. Hän matkusti v. 1811 lääkärin valepuvussa, tapasi Tibetin rajalla kiinalaisen sotajoukon, jonka päällikkö oli sairas, ja pääsi hänen lääkärinään Lhasaan. Kaupunki itse kammottavassa likaisuudessaan ei suurestikaan herättänyt hänen mielenkiintoaan, mutta Potalaa, dalailaaman palatsia, hän ei voinut kyllin ihailla. Eikä maailmassa olekaan toista rakennusta, joka mahtavan aseman ja laajuuden puolesta voittaisi tämän Keski-Aasian Vatikanin. Manning viipyi Lhasassa monta kuukautta ja pääsi dalailaaman, omituisen näköisen kauniin pojan, puheille.

Himalaja.

Gangeen lähteitten etsiminen oli Himalajan tutkimuksen alkuvaiheita. Viime vuosisadan keskivaiheilla mitattiin Himalajan korkeimmat kukkulat. Mount Everest, maailman korkein kukkula, sai nimensä Sir George Everestistä, joka saattoi loppuun Himalajan kolmiomittauksen. Sen jälkeen korkein kukkula, K2, on saanut nimen Goodwin-Austenista, joka vuosikymmen myöhemmin kartoitti,Kashmirin, mutta usein sitä myös mainitaan geodeettisella kolmiopistenumerollaan. Himalajan kukkulain korkeus on kuitenkin mitattu yksinomaan geodeettisesti kulmamittauskoneilla, eivätkä arvot, koneiden tarkkuudesta huolimatta, sen vuoksi ole varmat, koska tämä korkea vuoristo liiaksi poikkeuttaa luotilangan suunnastaan eikä siis koneita voida asettaa tarkkaan vaakasuoraan. Ei myöskään varmaan tunneta valontaittumista lumipeitteisten kukkulain yllä olevassa ohuessa ilmassa, ja lisäksi kukkulain korkeus voi jonkun verran vaihdella eri vuosina. Jos nämä seikat otetaan huomioon,niin lienee Kangtshenjunga toinen ja K2 vasta kolmas järjestyksessä. Luultiin Mount Everestin pohjoispuolella olevan vielä korkeampia kukkuloita, mutta kun vuoristoa on Tibetin puolelta tarkastettu, on huomattu tämän luulon perättömyys. Mount Everest sieltä katsoen erinomaisen selvään erottuu kaikista muista kukkuloista ja kohoaa korkealle niitä ylemmäksi. V. 1903 Nepalin asukkaat suuressa durbarissa antoivat kapteeni Woodille luvan nousta Kathmandun lähellä oleville kukkuloille, joilta hän saattoi selvittää sekä kukkulain että vuorenharjanteidenkin suhteet. Hän saattoi todeta, ettei Himalajassa ole varsinaista pääharjannetta, jolla korkeimmat kukkulat olisivat, vaan on sen rakenne sangen monimutkainen. Gaurisankar, jota on luultu samaksi vuoreksi kuin Mount Everest, onkin aivan erillinen ja koko joukon matalampi vuoristosuuruus.

Himalajan luoteispäätä ja Karakorumia ovat varsinkin F. Younghusband ja H.H.P. Deasy tutkineet, selvitellen vedenjakajain suhteita sillä puolella. Muut Himalajan osat ovat paljon paremmin tunnetut, mutta matkustajani luku on liian suuri, jotta voisimme mainita muuta kuin muutamia vanhempia. Kuulu englantilainen kasvitieteilijä Sir Joseph Hooker (1817—1912), joka John Rossin etelänaparetkellä ensimmäisenä tutustui Antarktikan köyhään kasvistoon, työskenteli vuosina 1847—51 Etu-Intiassa ja nousi Gangeen laaksosta Himalajalle, ensinnä Nepalin itä-osiin, jossa hän muun muassa ihaili Kangtshenjengan suurenmoisia kukkulamaisemia, sitten Sikkimiin, siihen pieneen ruhtinaskuntaan,. joka on Nepalin ja Bhutanin välillä ja jonka kautta tie Tibetiin kulkee. Monessa paikassa hän oli ensimmäinen eurooppalainen. Sikkimistä Hooker laati kartan, joka kauan oli ainoa, mikä siitä oli olemassa. Hookerin toveri James Thompson tutki Karakorum-vuorta, jonka kautta tie kulkee Ladakhista Jarkentiin.

1850-luvulla työskenteli Intiassa ja Tibetissä kolme saksalaista Schlagintweit veljistä, Hermann, Adolf ja Robert. Milloin yhdessä, milloin erikseen retkeillen he laajalti tutkivat Himalajaa, Karakorumia ja Kuenlunia.

Himalajan maisemat, etenkin solat, ovat sanomattoman mahtavat, mutta silmä ei helposti opi niiden mahtia käsittämään. Sveitsin Alppien kukkulat näyttävät yhtä mahtavilta kuin jotkut Himalajan korkeimmista. Mont Blancista näkyy lähellä Chamonixia samalla haavaa 3,500 metriä korkea rinne, Mount Everestistä vain 2,400 metriä. Himalajan mahtavin kukkula silmällä nähden on Nanga Parbat, sillä siitä näkyy lähes 7,000 metriä rinnettä. Euroopan alpit ovat vihantine laitumineen, kylineen, metsineen ja karjataloineen, ihanine järvineen, paljon luonnonkauniimmat kuin Himalajan jylhät, ruskeat, alastomat, auringon paahtamat rinteet, joiden harjanteet enimmäkseen peittyvät tasangolta kohoaviin autereihin. Harvat eurooppalaiset toden teolla saavat nähdä Himalajaa, vaikka olisivat lähelläkin sen näköpiirissä. Vielä harvempi voi sattuvilla sanoilla vaikutuksensa kiinnittää. Tietoisuus nähtyjen kukkulain korkeudesta kehoittaa liioittelemaan vaikutusta. Himalajan rinteillä ovat maailman sateisimmat seudut, ja rankoilla sateilla kokoontuu vuoripuroihin niin suunnattomasti vettä, että ne lyhyessä ajassa voivat kokonaan muuttaa suurien maisemien ulkomuodon, huuhtoa pois mäkiä ja vaaroja, repiä rotkolaaksoja, avata uusia väyliä. Himalajan etelärinteillä on siitä syystä yhä vielä monessa paikassa äsken suoritetun luomistyön leima.

V. 1868 R.B. Shaw, brittiläinen teekauppias, kulki Ladakhin Lehin pohjoispuolella olevien korkeitten solien poikki Jarkentiin, vieläpä kauppakaravaanin keralla, ja hän oli ensimmäinen, joka onnellisesti palasikin tältä retkeltä. Heti hänen jälkeensä suoritti saman matkan Brittiläisen maantieteellisen seuran lähettämä J.W. Hayward, joka Karakorum-vuoriston glasierien keskeltä löysi Jarkent joen lähteet.

Pundiitit.

Kun eurooppalaisten kartoittajain oli vaarallista ja usein mahdotontakin tunkeutua Intian rajamaihin, varsinkin Tibetiin, niin alkoivat Intian geodeettisen mittauksen johtajat opettaa älykkäitä hinduja kulmamittauskoneita käyttämään ja lähettää heitä pääsemättömistä maista karttoja laatimaan. Näiden löytöretkeilijäin nimet pidettiin tarkkaan salassa, jotta he saattoivat kulkea epäilyksiä herättämättä ja usean kerran samoilla paikoilla.

Muuan nuori bramiini, joka kävi »ensimmäisen pundiitin» nimellä, tunkeutui 1865—66 Intiasta Nepalin kautta Lhasaan ja nousi sitten Brahmaputran latvapuolta länteen päin aina lähteille saakka, jotka ovat lähellä Manasarowar-järveä suurissa glasiereissa. Sieltä hän Himalajan poikki palasi Intiaan. Hän kulki tällä matkalla noin 1,300 kilometriä aivan tuntemattomia seutuja, tehden tähtitieteellisiä havainnolta ja topograafisia muistiinpanoja. Ammatiltaan hän oli olevinaan kauppias, mutta laatikoissa, joissa hänen kauppatavaransa olivat, oli kahdenkertaiset pohjat ja niiden välissä hän piti koneitaan. Välimatkoja hän mittasi lukemalla askelensa, pudottaen rukousnauhassaan yhden helmen aina sadalta askelelta. Kädessään hän kantoi pientä rukousmyllyä, jommoiset ovat Tiketissä yleisesti käytännössä hartaudenharjotuksissa, ja tämän myllyn onttoon sisustaan hän pisti paperiliuskat, joihin oli muistiinpanonsa kirjoittanut. Brahmaputran latvaosa eli Sangpo oli hänen tietojensa'mukaan aluksilla kuljettava vielä 130 kilometriä Lhasan yläpuolellakin, jossa sen korkeus merenpinnasta on 4,000 metriä. Hän tutki myös Lhasan eteläpuolella olevan Jamdok-järven, joka on siitä merkillinen, että sen melkein kokonaan täyttää niemimaa, jota luultiin täydelliseksi saareksi.

Pundiitti 2, joka oli edellisen veli, kävi Gartokin kaupungissa Länsi-Tibetissä ja palasi sieltä eri teitä, yhdistäen reittinsä intialaiseen kolmioverkkoon.

V. 1867 nämä molemmat pundiitit erään kolmannen keralla lähetettiin tutkimaan Sutlejn yläjuoksua, Induksen latvahaaroja ynnä Gartokin itäpuolella olevia kulta- ja suolakaivoksia. He totesivat oikeaksi huhun, että Induksella olisi itäinenkin latvahaara, vieläpä osoittivat, että itäinen latvahaara oli pidempi. Alkuasukasten kesken sitä mainitaan »Leijonan kidaksi». Kulkiessaan Gartokin läheisyydessä Tibetin alueelle he taas matkasivat kauppiaina. Matkallaan he näkivät tavattomat määrät antilooppeja, villiaaseja, jakkeja, harmaita susia ja jäniksiä ja pienet lammet olivat täynnään vesilintuja. Etsimänsä kultakaivokset he löysivät keskeltä aavaa ruskeata tasankoa, jolla kävi niin kylmät tuulet, että kullankaivajat olivat pystyttäneet telttansa kolmatta metriä syviin kuoppiin. Pundiitit vaihtoivat itselleen koralleilla kultaa.

V. 1871 eräs pundiitti löysi Sikkimin ja Tibetin joilla melkoisen järven ja kulki sitten Tashi-laaman pääkaupunkiin Shigatseen, josta hän Nepalin kautta palasi takaisin.

Eräs toinen pundiitti, joka oli tibetiläinen synnyltään, lähetettiin tutkimaan Brahmaputran pohjoispuolisia tuntemattomia seutuja. Hänellä oli kuormajuhtina viisikymmentä tibetiläistä lammasta, lammas kun oli ainoa eläin, joka kesti niiden seutujen ankaraa kylmyyttä. Marraskuussa 1871 pundiitti lähti Shigatsesta ja tammikuussa saapui Nientshentangla vuoristoon, joka on Shigatsen pohjoispuolella, osa Sven Hedinin myöhemmin tutkimaa suurta Trans-Himalajaa. Siellä oli paljon kuumia lähteitä, jotka höyrypatsaineen olivat omituinen vastakohta muun maiseman tuimalle kylmyydelle.

Pamir.

Pamir, jota aikanaan luultiin aarialaisen rodun kehdoksi, oli kauan salaperäisyyden verhoama tarumaa, mutta vihdoin on sekin saatu tutkituksi, suureksi osaksi Venäjän ja Suur-Britannian välisen valtiollisen kilpailun kiihoituksesta. Tiedämme sen nykyjään korkeaksi ylänkömaaksi, jota kolmella puolella piirittävät vielä korkeammat lumiset vuoristot ja jonka kautta moneen suuntaan kulkee matalampia vuorijonoja. Näiden vuorijonojen välillä on leveitä matalia laaksoja, jotka länttä kohti syvenevät rotkolaaksoiksi. Näiden laaksojen pohjalla rientävät länttä kohti Amu-darjan latvahaarat. Ei puita eikä pensaita ole koko Pamirissa ja ruohoakin kasvaa vain siellä täällä jokien rannoilla, joilla kirgiisit kesällä syöttelevät karjojaan. Lämpöerotukset ovat tavattoman jyrkät, lunta on kylmyydestä huolimatta niukasti. Pamirissa asustaa suurin kaikista kesyttömistä oinaista, Ovis Poli.

1870-luvulla pundiitit tekivät Pamiriin useitakin matkoja. Kokandin valloitettuaan v. 1876 venäläiset alkoivat tunkeutua sinne pohjoisesta päin. Veljekset Gregor ja Mihail Grum-Grshimailo vv. 1885-87 vaelsivat Pamirin joka suuntaan, ja v. 1887 ranskalaiset Capus ja Bonvalot keskellä talvea suorittivat sangen vaikean matkan Pamirin poikki. He olivat ensimmäiset, jotka kulkivat Venäjän Turkestanista oikotein Intiaan. Venäläinen eversti Grombtshevski täydensi v. 11885 ja seuraavina vuosina moneen suuntaan Pamirin tuntemista, ja v. 1890 oli englantilainen F.E. Younghusband siellä toimessa. Hän kulki Pamirin poikki moneen kertaan.

V. 1886 Ney Elias teki matkansa Pamirin poikki ja tutki Rang-kul järven, jota luullaan buddhalaisten pyhäksi Louhikäärme-järveksi. Rannat olivat suolakerroksen peittämät, mutta järven vettä sanottiin suolattomaksi. Järven rannalla on eräässä kohdassa äkkijyrkkä kallioseinämä, jonka yläosassa eräässä luolassa palaa ainainen tuli. Ney Elias itse kaukoputkellaan selvään näki tämän tulen ja luuli sitä fosfori-ilmiöksi, mutta kirgiisit ja muut, joille ilmiö oli tuttu, väittivät sitä timantiksi, joka oli aarteita vartioivan louhikäärmeen päässä.

V. 1891 venäläiset anastivat Pamirin, mutta viisi vuotta myöhemmin saatiin Venäjän ja Suur-Britannian välillä aikaan sopimus, jonka kautta tämä vuoriylänkö jaettiin kummankin välillä vaikutusalueihin. Raja kulkee Viktoria-järven poikki. Seuraavana vuonna englantilainen lordi Curzon julkaisi Pamirista suuren teoksensa, joka m.m. sisälsi siitä ensimmäisen tarkan kartan. Sven Hedin v. 1894 tutki Pamirin järviä ja ilmastoa ja seuraavina vuosina Mustag-Ataa. Monta muuta tutkijaa on sittemmin »maailman katolla» retkeillyt, muun muassa kaksi tanskalaista retkikuntaa. Pamir on yksi Intian avaimia, siinä pääsyy, miksi se on niin vilkkaan huomion alaiseksi joutunut. Vaikka se on niin korkea ja sen ilmasto niin kylmä, ei armeijan kuitenkaan liene aivan toivotonta yrittää sen poikki etelän uhkuviin maihin.

Amu-darjan lähteet.

John Wood, joka vv. 1836—38 seurasi Burnesia Kabuliin, teki sieltä käsin retken Pamiriin ja löysi järven, josta Amu-darjan pohjoinen lähdehaara saa alkunsa. Hän kulki uzbekiläisestä Kunduz kaupungista ylöspäin ja kävi Faisabadissa, jonka lähellä ovat, Koktshan rannalla, vanhastaan kuulut lapislazuli-louhimot. Sieltä hän jälleen palasi Amun laaksoon, tavaten sen lähellä vanhoja rubiinikaivoksia. Issarissa, 3,000 metriä merenpinnan yläpuolella, joki haarautui ja Wood alkoi seurata pohjoista lähdehaaraa, koska sen vesi oli paljon kylmempää ja siis tuli korkeammalta ja koska kirgiisit sanoivat sitä päähaaraksi. Alussa matka kävi sangen vuorisen maan kautta, mutta jo toisena päivänä joki oli niin vahvassa jäässä, että Wood saattoi sitä pitkin matkata. Tulta ei voitu tehdä muuten kuin kirgiisien vanhain kesäleirien pohjille, joista oppaat lumen alta kaivoivat kameelin lantaa ja sitä polttivat. Muutaman päivän kuluttua Wood saapui siihen osaan Pamiria, jonka nimi on Bam-i-Duniah (maailman katto) ja näki jalkainsa alla Sirikul järven. Maisemaa hän kuvaa seuraavin sanoin: »Tämä ihana järvi on puolikuun muotoinen, noin 14 mailia pitkä ja keskimäärin yhtä leveä. Kolmella puolella sitä piirittävät paisuvat, pari sataa metriä korkeat mäet, pohjoispuolella taas 1,000 metrin korkuiset vuoret, joilla on ikuinen lumi (niiden korkeus on 5,700 metriä merestä) ja sieltä järvi saa ehtymättömät vetensä. Ja niiltä saa samalla alkunsa tuo kuulu joki, joka purkaa vetensä Aral-järveen. Maiseman ulkonäkö oli sanomattoman talvinen. Joka puolella maata verhosi häikäisevä lumipeite ja taivaankansi oli tumma ja ankaran näköinen. Pilvet olisivat silmää virkistäneet, mutta ei ainoatakaan näkynyt. Ei pientäkään tuulenhenkäystä tuntunut jäätyneen järven pinnalla, ei ainoatakaan eläintä, ei edes lintua näkynyt.» Mutta olikin silloin talviaika. Wood toi kerallaan tietoja kirgiisien paimentolaiselämästä muuttoineen ja jakista, joka on kirgiiseille yhtä tärkeä kuin lappalaisille poro.

Venäläisiäkin matkustajia oli jo varhain näillä kulmilla liikkeellä. V. 1858 Valikanov pohjoispuolelta kulki Tianshan vuoriston poikki Kashgariin, toiset tutkivat Issyk-kulista sinne johtavat tiet, Tianshanin länsipään ja Tersa joen hiilikentät ja kultalöydöt. Toiset kartoittivat Nälkäaron, jonka karuja aavikoita ennen muinoin' Serawshan vedellään kostutti.

Vambery Turkestanissa.

Suurimman kuuluisuuden saavutti Turkestanin matkustajana unkarilainen kielentutkija Vambery.

Vambery, joka syntyperältään oli juutalainen, oleskeli ensin kuusi vuotta Konstantinopolissa kieltenopettajana ja perehtyi siellä niin perusteellisesti turkkiin ja muihin itämaisiin kieliin ja tapoihin, että hän v. 1863 saattoi eurooppalaisuutensa salaten kulkea Armenian ja Persian kautta Bukharan pyhään kaupunkiin Samarkandiin ja perusteellisesti tutustua Turkestanin keidasvaltioihin.

Vamberylla oli hyvät suhteet sekä englantilaisiin että turkkilaisiin mahtimiehiin, joten hän turkkilaisilta viranomaisilta sai hankituksi väärän, Turkin alamaiselle annetun passin. Näin varustettuna hän ensin matkusti Teheraniin, pukeutui siellä köyhäksi dervishiksi ja liittyi sitten pyhiinvaellusretkikuntaan, joka palasi Mekasta Turkestaniin.

Karavaani kulki Kaspian meren kaakkoiskolkan poikki, jonka jälkeen matka osaksi jalan, osaksi kameeleilla kävi Kara-kumin eli Mustan erämaan poikki Khivaan, joka silloin (v. 1863) vielä oli itsenäinen. Paljon kurjuutta Vambery sai kokea retkellään arojen villien ja tietämättömien, vaikka samalla rehellisten ja hyväntahtoistenkin ihmisten parissa, nukkuen heidän teltoissaan paljaalla maalla. Hän koetti silloin tällöin tehdä muistiinpanoja, mutta se herätti aina epäluuloa, ja hänen täytyi luovuttaa pois lyijykynänsäkin. Amu-darjan laakson soissa ja rämeissä Vambery seuralaisineen monta kertaa oli hengenvaarassa, mutta pääsi kuitenkin Khivaan.

Khivassa Vamberya niinikään epäiltiin eurooppalaiseksi ja hänet vangittiin. Kaanin eteen vietynähän kuitenkin osasi puolustautua niin taitavasti — hän oli perinpohjainen koraanin tuntija — että kaani jälleen laski hänet vapaaksi.

»Ressid effendi» — se oli Vamberyn valenimi — tekeytyi edelleenkin kiihkeäksi muhamettilaiseksi matkaansa jatkaessaan ja noudatti mitä ankarimmin kaikkia koraanin säädöksiä. Hirmuisten myrskyjen ja paahtavan auringon vaikutuksesta hän sitten erämaan matkalla vaarallisesti sairastui ja oli köytettävä kiinni kameelin selkään, ettei putoisi. Amu-darjan yli kuljettuaan hän matkusti Bukharaan ja Samarkandiin, jossa häntä niinikään epäiltiin ja vietiin emiirin luo. Puolen tuntia emiiri häntä kuulusteli, mutta Ressid effendi suoriutui kiirastulesta jälleen niin hyvällä menestyksellä, että emiiri laski hänet vapaaksi ja antoi hänelle vielä sievoisen lahjankin.

Matkaa jatkaessaan Vambery edelleenkin joutui moneen vaaraan ja pulaan, etenkin erään afghanilaisen vuoksi, jonka kanssa hänen täytyi matkustaa. Afghanilainen oli alun pitäen epäillyt häntä eurooppalaiseksi vakoojaksi ja yllytti kaikkialla asukkaita häntä vastaan. Muuan kunnon sheikki kuitenkin suojeli Vamberya ja takasi hänen oikeauskoisuutensa ja kuntonsa. Vambery perehtyi villien turkmeenien elämään ja tapoihin mitä perusteellisimmin.

Heratissa Vambery erosi dervisheistä ja matkusti erään karavaanin keralla Teheraniin ja sieltä maaliskuussa 1864 Trebisondin ja Erzerumin kautta Konstantinopoliin.

Vambery saavutti palatessaan sekä Turkin että Englannin hallituksen kiitollisuuden antamalla niille tietoja Venäjän etenemisestä Keski-Aasiassa; hän oli venäläisten ja heidän toimiensa vastustaja. Lontoossa käydessään hän sai mitä parhaan vastaanoton, ja vaikka hänen matkakertomuksensa olikin puutteellinen, kun hänellä ei ollut muistiinpanoja, saavutti se kuitenkin kuvaamainsa omituisten olojen, kirjoittajan kokeman kurjuuden ja kärsimysten ynnä suoran, yksinkertaisen esitystapansa johdosta suurta suosiota.

Vambery oli turkkilaisten ihailija ja koetti todistaa unkarilaisten olevan alkujuureltaan turkkilais-tataarilaisia, mutta tämän väitteen aiheuttamissa tieteellisissä riidoissa hän joutui alakynteen. Vambery nimitettiin itämaisten kielten professoriksi Budapestin yliopistoon ja kuoli v. 1913.

Venäjä valloittaa Khivan, Bukharan ja Kokandin.

Venäläiset olivat vähitellen vallanneet kirgiisien arot ja ryhtyivät nyt ahdistamaan Turkestanin keidasvaltioita.

Ensimmäinen yhteentörmäys tapahtui Khivan kanssa, jonka alamaisiin kuuluvat paimentolaisheimot tekivät rosvoretkiä Venäjän alueelle. Kenraali Perovskij lähti v. 1839 Orenburgista liikkeelle, mutta hänen retkensä päättyi sangen huonosti. Menetettyään aroilla lumimyrskyissä neljännen osan armeijastaan ja toistakymmentätuhatta kameelia hänen täytyi palata takaisin, ennenkuin oli Allat Kuli kaanin joukkoja edes nähnyt.

Kymmenen vuotta myöhemmin Kokandin kaani kirgiisien avulla koetti karkoittaa venäläiset Syr-darjan alijuoksulta, mutta siitä oli seurauksena, että venäläiset vain vahvistivat asemiaan, perustaen v. 1853 Perovskin, uhkaamaan Kokandia. Krimin sodan johdosta eteneminen joksikin aikaa seisahtui, mutta 1860-luvun alkuvuosina venäläiset jälleen sekä valloittivat Tshun laakson yläpään että tunkeutuivat Syr-darjan laaksoa Turkestan nimiseen kaupunkiin ja sen ohi Tshimkandiin.

Bukharan ja Kokandin jouduttua keskenään sotaan venäläiset v. 1865 valloittivat maankastelulaitoksistaan ja hedelmäpuistoistaan kuulun Tashkentin, ennenkuin Bukhara ennätti sen itselleen riistää. Venäläiset tämän johdosta joutuivat sotaan Bukharankin kanssa, voittaen emiirin armeijan ja valloittaen v. 1866 Khodjentin, ihanan Ferghanan avaimen. V. 1868 kenraali Kaufmann valloitti ikivanhan Samarkandin, Timur Lenkin entisen pääkaupungin. Bukharan täytyi luovuttaa Venäjälle koko Serawshanin laakso, paras maakuntansa, ja tyytyä itse vasallivaltion asemaan.

Kirgiisien ja turkmeenien rosvoretket lopettaakseen ryhtyivät venäläiset seuraavalla kymmenluvulla uudelleen sotaan Khivaakin vastaan, hyökäten v. 1873 monelta puolelta samalla haavaa sen kimppuun. Kaanin täytyi ruveta Venäjän vasalliksi. Pari vuotta myöhemmin antoi Kokandissa syttynyt sisällinen sota Venäjälle aiheen käydä tämänkin valtakunnan kimppuun ja keväällä v. 1876 liittää koko Ferghana alueihinsa.

Epäilemättä olisivat venäläiset jatkaneet valloituksiaan myöskin itäänpäin ja anastaneet Tariminkin syvänteen, joten he olisivat saaneet haltuunsa Kiinaan vievän ikivanhan kauppatien pitkin pituuttaan, mutta Kiinan onnistui sitä ennen tehdä loppu siellä vallitsevasta s sekasorrosta ja laskea koko Itä-Turkestan vuoristoa myöten valtansa alle. Tämä ratkaisu oli Englanninkin etujen mukainen.

Viimeiseksi tuli villien turkmeenien vuoro, jotka vallitsivat Kaspian meren itäpuolella olevia aroja. Kenraali Skobelev valloitti näiden rosvojen lujan linnan Gök-Tepen v. 1881 urhean puolustuksen jälkeen ja ulotti Venäjän alueen Persian rajalle saakka. Samalla venäläiset rakensivat Trans-Kaspian radan alkupään. Samalla vuosikymmenellä syntyi Venäjän ja Englannin kannattaman Afghanistanin välillä riita Merwinkin keitaasta, joka yhteisellä sopimuksella sitten myönnettiin Venäjälle.

Näin Venäjä oli saavuttanut ne rajat, joitten eteläpuolelle Englanti tuskin olisi sitä sodatta laskenut. Pamirin kautta Venäjä kuitenkin koetti avata itselleen tien Intiaan, samalla kuin se alkoi sekaantua Persiankin asioihin, saadakseen sen kautta pääsyn Intian merelle.

Przevalski Tarimin syvänteessä ja Tibetissä.

Tarimin syvänne keitaineen ja karavaanireitteineen, vanhastaan kuuluine järvineen, oli mitä houkuttelevin tutkimusalue löytöretkeilijöille, mutta epävarmat olot estivät siellä matkustamasta. Jo toisella vuosisadalla e.Kr. maa tuli Kiinan haltuun ja buddhan oppi tuli vallitsevaksi — nestoriolaisillakin oli siellä tunnustajia — mutta kymmenennellä vuosisadalla muhamettilaisuus tunkeutui sinnekin. Kuuluttuaan Tshingis-kaanin valtakuntaan ja oltuaan myöhemmin kalmukkien vallan alaisena Itä-Turkestan v. 1757 jälleen joutui Kiinan alle, kunnes se v. 1865 joksikin aikaa vapautui ja Jakub-Bekin johdolla muodosti itsenäisen valtakunnan. Jakub-Bekin kuoltua kiinalaiset v. 1877 uudelleen laskivat Tarimin syvänteen valtansa alle ja sikäläiset olot alkoivat vakaantua.

Seuraavina aikoina, jopa vähän ennenkin, sinne alkoi saapua matkustajia, jotka ovat sen maantieteelliset olot pääpiirtein selvitelleet ja muun muassa todenneet Marco Polon kertomuksen siitä oikeaksi ja tosioloihin perustuvaksi.

Ennen muita on näistä matkustajista mainittava kenraali N. Przevalski.

Nikolai Mihailovitsh Przevalski (1839—1888), kuuluin. Itä-Aasian venäläisistä tutkijoista, oli strateegisen maantieteen opettajana Warsowan sotilaskoulussa, kun hänet lähetettiin Irkutskiin ja edelleen Ussurin maahan sikäläisiä maantieteellisiä oloja tutkimaan. Siellä työnsä tehtyään hän Kalganista käsin teki muutamia matkoja Pohjois-Kiinaan ja v. 1872 lähti pitkälle matkalle, joka perusti hänen maineensa.

Kuukauden kuljettuaan kiinalaisen karavaanin mukana Przevalski erosi siitä ja mukanaan sangen vähäiset varustukset matkusti Koillis-Tibetin Kuku-nor järvelle maan kautta, joka vielä oli äskeisen kapinan jäljeltä levottomuutta täynnään. Kuku-norin taajaan asutuilta rannoilta hän kameeleja ostettuaan kulki vuoriston poikki Altyn-tagin eteläpuolella olevaan Tsaidamin seutuun, jonka hän huomasi suunnattoman laajaksi ruokoa kasvavaksi suolarämeeksi. Maan asukkaat kertoivat tämän suon muka ulottuvan länttä ja pohjoista kohti salaperäiselle Lop-norille saakka. Tsaidamista Przevalski kulki Pohjois-Tibetin karuille autioille ylängöille, joissa tuskin oli ainoatakaan ihmisasuntoa, sitä enemmän sen sijaan nelijalkaista arokarjaa, etenkin kesyttömiä jakkeja. Seutu oli 4,000—4,500 metriä merenpintaa korkeammalla. Sieltä hän löysi Jangtsekiangin, Kiinan jättiläisjoen, latvaosan. Hän oli päässyt noin kuukauden matkan päähän Lhasasta, kun kameelien uupuminen ja varojen loppuminen pakotti hänet palaamaan Kiinaan.

Seuraavana vuonna Przevalski kulki Alashanista Gobin erämaan poikki Urgaan, jota reittiä ei ennen häntä kukaan eurooppalainen ollut matkustanut. »Tämä erämaa on niin kamala», hän kirjoitti Gobin pahimmasta osasta, »että Pohjois-Tibet sen rinnalla on viljava. Siellä on edes laaksoissa vettä ja hyviä laitumia, mutta täällä ei ole kumpaakaan, ei ainoatakaan keidasta. Kaikkialla vain kuolonlaakson hiljaisuus.»

Przevalski oli ensimmäinen tieteellisesti sivistynyt maantieteilijä, joka loi valoa Lop-norin vanhastaan kuuluihin seutuihin. V. 1876 hän lähti Kuldshasta, Venäjän alueen rajalta, Tianshanin poikki vuoriston yläpuolella olevaan erämaahan ja saavuttuaan Tarim-joelle seurasi tämän joen laaksoa, kunnes saapui laajaan rämeeseen, joka hänen vakuutuksensa mukaan oli taruperäinen Lop-nor. Järven itä- ja eteläpuolisista erämaista hän löysi kesyttömän kameelin, josta maan asukkaat olivat huhuja kertoneet, ja saapui sitten mahtavalle vuoristomuurille, joka etelän puolella rajotti lakeuden, vaikk'eivät kiinalaiset kartat siitä mitään tienneet. Lopin erämaa, jossa Marco Polo 13:nnella vuosisadalla kuuli kummituksia (I, s. 344), oli Przevalskin mielestä autioin ja karuin, mitä hän oli milloinkaan nähnyt. Lop-nor tuskin järven nimeä ansaitsi, se oli vain tulvillaan oleva räme, satakunta kilometriä pitkä, ja sen itäpää katosi suolasuohon. Länsipäässä vesi oli suolatonta, syvyys oli metri toista, toisin paikoin kolme tai neljäkin metriä. Järvessä kasvoi kuutta metriä pitkää ruokoa ja näissä ruo'ostoissa vielä oli kahta lajia kalaa.

V. 1879—80 tapaamme Przevalskin jälleen uudella retkellä. Hän nousi nyt Saissan-norin rannoilta Irtyshiä ja sen syrjäjokea Urungua Altai-vuoristoon ja sieltä kulki erämaan poikki Tianshanin juurelle. Siellä hän löysi villihevosen, jota hänen nimellään mainitaan, ja näki jälleen villikameelinkin. Tämän jälkeen hän löysi Nanshan vuoriston, Altyn-tagin itäisen jatkon, ja kulki sen kimaltelevien lumikenttien poikki Tsaidamin syvänteeseen. Itää kohden kääntyen hän sitten tuli samalle tielle, jota v. 1873 oli kulkenut, ja pyhiinvaeltajain reittiä seuraten pääsi 270 kilometrin päähän Lhasasta, mutta sitten laamat sulkivat häneltä tien ja pakottivat hänet palaamaan takaisin.

Urgasta lähtien Przevalski v. 1883 kulki Gobin itäosan poikki Alashaniin ja aikaisin seuraavana vuonna Tsaidamin kautta saapui Hoanghon lähteille, seutuun, jota kiinalaiset maantieteilijät sanoivat »tähtien mereksi», mongoolit taas Odon taiaksi eli »tuhanneksi lähteeksi». Tämä suoseutu, joka on Koillis-Tibetin sekä vain vuorijonojen keskellä, on nykyisin täynnään pieniä järviä, mutta ennen se on ollut suurena sisämerenä. Przevalski oli ensimmäinen «eurooppalainen sen näkemään. Sen korkeus merestä on 4,000 metriä. Sieltä hän kulki Itä-Tibetin poikki Jangtsekiangin latvaosalle, mutta kun kameeleja oli mahdoton kuljettaa joen poikki, palasi hän takaisin, tutkien molempien jokien latvain välisiä kylmiä soisia seutuja. V. 1885 hän jatkoi matkaa Tsaidamista länttä kohti, seuraillen sen etelärantaa, johon Tibetin korkeat vuoristot rajoittuivat. Hän löysi tällä matkalla Altyn-tagin ja Kuenlunin välisen Tuulien laakson ja jatkoi sitten tutkimuksiaan Lop-norin seuduilla. Sieltä hän kulki Kuenlunin autioita rinteitä seuraillen länttä kohti Khotaniin, poiketen Tjertjenin, Kerijan ja Nian keitaissa, jotka ovat Takla-Makan erämaan etelälaidassa. Seuraillen sitten Khotan-darjaa hietaerämaan kautta pohjoista kohti hän keskellä hietaerämaata löysi Mazar-tagin, kaksi yhdensuuntaista vuorijonoa, joista pohjoispuolinen oli valkoista alabasteria. Näiden vuorien takana Khotan-darja vähitellen kuivumistaan kuivui, kunnes se 130 kilometrin päässä Tarimista kokonaan katosi hiekkaan, pääjokeen ennättämättä. Suuri järvi, joka ennen oli ollut Khotan-joen latvaosan länsipuolella, oli kokonaan kadonnut.

Enemmän kuin kukaan ennen häntä oli siis Przevalski valaissut Keski-Aasian maantiedettä. Hän oli kulkenut Gobin karujen, myrskyjen lakaisemien aavikkojen poikki moneen suuntaan, tutkinut Kuenlunin, »Aasian selkärangan», tuntemattomia osia, hän oli kartalle sijoittanut aivan uusia vuoristolta, valmistellut Lop-norin erämaan tarkempaa tutkimista ja valaissut kaikkien näiden seutujen eläimistöä. Kuolema katkaisi hänen ratansa kesken uuden retken valmistuksia.

Maailman korkeimmassa maassa.

Tibetille paremminkin kuin Pamirille olisi sopinut nimitys »maailman katto». Niin laajalla alalla kuin Saksa, Ranska ja Itävalta-Unkari yhteensä se kolkkoine, autioine ylätasankoineen lepää mahtavien vuoristoiden harteilla, toisin paikoin kauttaaltaan 5,400 metriä merenpintaa korkeammalla. Ei koko maan pinnalla ole toista siihen verrattavaa paisumaa. Keskimääräkorkeus merestä on 4,200 metriä. Ilma on niin korkealla jo siksi ohutta, etteivät ihmiset eivätkä varsinkaan kuormajuhdat siellä kestä, ja tämä onkin suurimpia vaikeuksia, mitä kaikkien Tibetin tutkijain on voitettava. Heti Himalajan pohjoispuolella on verraten asuttu vyöhyke, jonka tutkimisen etupäässä Tibetin hallitus on niin vaikeaksi tehnyt. Sen pohjoispuolella on vyöhyke, joka viimeiseen saakka on pysynyt kartoilla valkoisena, kunnes Sven Hedin viimeisellä matkallaan saattoi siihen piirtää itse Himalajan kanssa kilpailevan valtavan vuorijonon. Tämän vuoriston pohjoispuolella on ylävä Keski-Tibet, Tshang-tang, jonka laitumilla käy paimentolaisheimoja karjoineen, ja pohjoisimpana vihdoin on laaja asumaton erämaa, jonka ikivanha mahtava Kuenlun pohjoisen puolessa rajoittaa. Tibetin suolaisilla ylängöillä, joilla sademäärän niukkuuden vuoksi kaikkialla on arojen luonne, on kasvisto verraten niukka, laitumet laihat, mutta siitä huolimatta niillä saa toimeentulonsa lukemattomat laumat kaikenlaista kesytöntä karjaa. Puita ei ole nimeksikään, mutta ruohoa on suojaisilla ja riittävän kosteilla paikoilla. Przevalski tapasi vain kolme pensasta, joista paju kasvaa puolta jalkaa korkeaksi, molemmat toiset eivät voi maasta ensinkään päätään kohottaa. Mutta eläimiä sama tutkija tapasi viisi petoeläinlajia ja yksitoista suurta ruohonsyöjää, ja toisinaan hän yhtenä päivänä näki satoja kesyttömiä villiaaseja, antilooppilaumoja, eivätkä nämä eläimet ymmärtäneet ihmistä pelätä. Nämä karjat ovat monella tavalla helpottaneet tutkijain matkoja Tibetin poikki, ehkäpä kaikkein enimmän sen kautta, että niiden kuivuneesta lannasta saadaan polttoainetta — muuta poltettavaa kun ei ole laajoilla aloilla.

Hucin ja Gabet'n matka.

Manningin jälkeen kävi Tibetin pääkaupungissa Lhasassa William Moorcroft, jos apotti Hucin saamat tiedot ovat oikeat. Moorcroft'in, jonka matkoista jo olemme maininneet, oli luultu saaneen surmansa Afghanistanin rajalla v. 1825, mutta Hucin tietojen mukaan hän v. 1826 saapui Lhasaan, asuen siellä muhamettilaisena kaksitoista vuotta. Lähdettyään Lhasasta v. 1838 hänet kotimatkalla murhattiin ja tällöin löytämistään kartoista ja piirustuksista tibetiläiset ensi kerran näkivät, mikä mies hän oli ollut.

Seuraava Lhasassa kävijä oli apotti Evariste Régis Huc, joka Josef Gabet nimisen latsaristimunkin ja erään kristinuskoon kääntyneen tibetiläisen keralla yritti perustaa sinne lähetysaseman.