SIEVÄ. Vai niin?!
HEILIÖ. Minulla on aina ollut halu siihen. Mutta isä-vanhus sanoi yhä:
"Jahkahan tulet ylioppilaaksi ensin".
SIEVÄ. Oikein sanottu!
HEILIÖ. Minä olen jo suorittanut kaksi lakitieteellistä tutkintoa; mutta nyt, kun näin teidät, heräsi haluni maanviljelykseen uudestaan. Minä tunnen, ett'en saata ruveta yksitoikkoiseksi kirjatoukaksi, ja senvuoksi kirjotan huomenna isälleni, että tahdon mennä Mustialaan ja sitte ostaa tilan.
SIEVÄ. Ja muutatte sitte Savoon tietysti? Minun koti-seuduillani on juuri teille sopivia tiloja. — Mutta luuletteko isänne suostuvan siihen?
HEILIÖ. Se on kelpo ukko.
SIEVÄ. Niin, se näkyy jo pojastakin! — Vai niin — —? Vai tilaa te vain halusittekin?
HEILIÖ. Niin, — — ja sitten yhtä seikkaa vielä; mutta sitä min'en tohdi teille sanoa.
SIEVÄ. Sanokaa vain. Ettehän toki peljänne minua?
HEILIÖ. Nyt ei todellakaan aikaa kaunisteluihin. — Saanko lausua suoraan?
SIEVÄ. Suoraan, suoraan tietysti.
HEILIÖ. Te olette oiva neitonen.
SIEVÄ. Hyi, olkaa vaiti!
HEILIÖ. Mutta vastahan te juuri mulle annoitte luvan puhua?
SIEVÄ. Mutta ei noin; — muistakaa, nyt ei aikaa kaunisteluihin.
HEILIÖ. Totta, koht' on mulla matka eessä jälleen. Muisteletteko minua, kun olen poissa?
SIEVÄ. Saattepa nähdä!
HEILIÖ. Ja muistatte myöskin, että ystävyytemme — — —
SIEVÄ. Nyt on perustettu!
Yhdestoista kohtaus.
Entiset. Stenfors.
STENFORS. Hei, kas vain! Herrasväki on jo saapunut.
SIEVÄ. Niin, me tulimme viimeksi maitokamarista.
STENFORS. Maitokamarista! — Ai, ai, Sievä-neiti, siis on hän juonut teidän kermanne ihan kuiviin.
HEILIÖ. Ainakin niin paljon, ett'ei enään ole tippaakaan "hänen" varakseen.
STENFORS. Erhetys; Sievä-neidillä on sitä vielä yltäkyllin minua varten.
SIEVÄ. Onko?! (Heiliölle) Älkää uskoko tuota miestä!
STENFORS. Jos tahdotte, saapi se seikka olla vain noin meidän kesken.
SIEVÄ. Hyi, teitä, ilkiö!
Kahdestoista kohtaus.
Entiset. Strömberg. Briita.
STRÖMBERG (Sievälle). Jos vielä tarvitset apua väeltä, täytyy sun kiiruhtaa vähäsen; minä annoin niille luvan mennä Könkkälän tanssiaisiin. Hehehe.
SIEVÄ. Sitte pitää mun heti mennä teetä valmistamaan.
STRÖMBERG. Varroppas vähän. Antti ja Matti pyysivät rahaa. Hehehe. Onko herroilla vaihtaa kahden kymmenen-markan seteli pieniksi?
HEILIÖ (kääntyy pois-päin; nolona, ei kuulevinaan).
STENFORS (ilkeästi). Ehk'ei herra Heiliöllä "satu olemaan pientä". —
Kyllä minulla on. (Ottaa rahoja lompakostaan) Kas tässä.
STRÖMBERG. Hyvä! — Kas niin, Sievä!
(Antaa hälle rahat).
SIEVÄ (pois).
BRIITA. Mitähän se ukko siellä nyt sanonee, kun minä viivyn näin kauvan? Kuinkahan se tullee toimeen?
STRÖMBERG. Mutta missäs herra Salmela on?
BRIITA. Niin, ja Laura, hän on myöskin poissa.
STENFORS. Ehkä nekin ovat maitokamarissa kermaa juomassa.
HEILIÖ. Kas, tuolta ne tulevatkin, — kävelyltä.
STENFORS (katkerasti). Vai niin!
Kolmastoista kohtaus.
Entiset. Salmela. Laura.
LAURA. Minä kiitän teitä sydämestäni!
SALMELA. Oi, mitenkäs minä sitte sanonkaan?
STRÖMBERG. Vai niin, te olette olleet kävelemässä? — No, se on oikein.
Hehehe.
STENFORS. Vai on se oikein!
STRÖMBERG. Olkaa kuin kotonanne täällä.
SALMELA. Tämä on suloisin paikka, minkä koskaan olen nähnyt.
STRÖMBERG. Noo, te laskette liikoja. Hehehe.
STENFORS. Enkös minä sitä sanonut!
STRÖMBERG (ärsyttäneenä). Mitä te sanoitte, hehehe! Tuhmuuksia tietysti!
STENFORS (ilkeästi). Mutta min'en käsitä, kuinka te tohditte laskea tyttärenne kävelemään yksinään hra Salmelan kanssa.
STRÖMBERG. Tohdin? Miks'en, — hehehe?
STENFORS (kuin edellä). Se voisi olla vaarallistakin.
SALMELA. Hyvä herra, minä vaadin selitystä!
STENFORS (k. ed). Oi, oi! Ettehän vain kaksintaisteloon vaatinekkaan, — se on liian vanhanaikuista "suomalaisille"!
STRÖMBEG (kiivaasti). Herra Stenfors, älkää olko hävytön, jos pyytää saan! Hehehe!
STENFORS. Minun sanoissani ei suinkaan ollut pikkuisintakaan loukkauksen siementä. — Oleskeleehan näillä tienoin nykyään kaksi karannutta vankia. Laura-neidille voisi olla kovin vaarallista kävellä ihan ilman turvaa rannalla.
BRIITA. Mitä vielä! Ja olihan herra Salmela hänen turvanaan.
STENFORS. Minun tietääkseni eivät papit tähän saakka ole olleet juuri erinomaisempia ruumiillisia sankareita.
SALMELA. Min' en ole pappi — vaikka olenkin teologi. Ja mitä sankaruuteeni tulee, en ollenkaan pelkää paria karannutta vankia. Niillä raukoilla on usein enemmän syytä peljätä meitä, kuin meillä on syytä peljätä heitä.
STENFORS. Raukoilla? Hm! Minä luulen, että te todellakin surkuttelette noita roistoja?
SALMELA. Niinpä juuri teenkin.
BRIITA. Te surkuttelette ihmiskunnan surkeata paatumusta; aivan kuin papilliset miehet ainakin.
SALMELA. Sentähden ei tarvinne varsituisesti pappi olla. Jokainen, jonka povessa ihmissydän sykkii, surkuttelee esim. semmoisia raukkoja, jotka tietämättään, vallan ehdottomasti ovat sekaantuneet rikoksiin, ja jotka, saatuaan silmänsä auki, ehkä tahtoisivat parantaa itsensä ja alkaa elämänsä uudestaan, vaan huomaavat parannuksen tien salvatuksi ja palajamisensa rehelliseen elämään mahdottomaksi. — Katkerata lienee nähdä itsensä pakoitetuksi tekemään pahaa, — vastoin tahtoansa olemaan roisto, kammoittava rosvo.
STRÖMBERG. Se on varma se! Hehehe.
STENFORS (ilkeästi). Mistä te sen niin varmaan tiedätte? — Pitäisi tietysti rakennettaman turvapaikkoja noille idealisille roistoille.
LAURA (Stenforsille). Älkää pilkatko tunnettanne; — noin pahasti ette voine ajatella.
STENFORS (Lauralle). Tunnettehan te minut.
STRÖMBERG. Herra Heiliö, te olette puolinukuksissa, luulen ma. Hehehe.
HEILIÖ. Hengellisesti, niinpä taidan ollakin.
STRÖMBERG. Mutta nyt meidän pitää ajatella, kuinka teidät majoitetaan.
Hehehe. Tahdotte kai ikkunoiden olemaan järvellepäin?
SALMELA. Kuten sopii. — Järvenpuolla on ilma tietysti raittiimpi,
STRÖMBERG. Näettekös noita ikkunoita tuolla yläkerrassa? Te saatte sen huoneen, se on herra Stenforsin huoneen vieressä. Hehehe.
STENFORS. Mutta niiden välisestä ovesta on lukko rikki.
HEILIÖ. Mitä se tekee? Me emme kävele unissamme.
STENFORS (ilkeästi). Vannomatta paras on!
Neljästoista kohtaus.
Entiset, Sievä.
SIEVÄ (puhuu hiljaa Strömbergin kanssa).
STRÖBERG. Saakelin hyvä vain. — Hyvät herrat, hyvät naiset! Hehehe.
STENFORS (nauraen). Te ai'otte pitää puheen, luulen ma.
STRÖMBERG. Niin ai'onkin. Hehehe. — Arvoisat vieraat! koska nyt — — — hehehe; — — — illallinen odottaa!
STENFORS (taputtaen käsiään: huutaa). Hyvä! Hyvä! Bra!
STRÖMBERG. Hehehe. Miksikä te huudatte? Mikä hätänä? — Seuratkaa te vain rouva Petterssonia pöytään.
STENFORS (its.). Fy fan! (Ään.). Saanko minä suloisen kunnian — —!
BRIITA (ottaen häntä käsivarresta). Kas, me olisimmekin kuin luodut toisillemme.
(Nauraa hohottaa).
SALMELA (tarjoo käsivartensa Lauralle).
SIEVÄ (Heiliölle). Teidän täytyy tyytyä minuun!
(Menevät).
Viidestoista kohtaus.
Risto (yksin).
RISTO (astuu esiin). Niin, menkää te vain! — Nyt on asiani selvällä! — Nyt tiedän kenenkä taskussa pelastukseni hinta on! — Harhailuni päättyy! Vapauteni hetki lyö!
KOLMAS NÄYTÖS.
Ensimmäisen näytöksen huone.
Ensimmäinen kohtaus.
Pettersson. Briita.
PETTERSSON JA BRIITA (tulevat eri ovista).
PETTERSSON. No tämäpä suloista! Kuulepas Briita, minä olen sydän pivossa odottanut sinua.
BRIITA. No no, mitä nyt taas on tapahtunut?
PETTERSSON. Niin, sitä min'en saata päähäni. — Tiedätkös, minä sain kirjeen maisteri Sairiolta.
BEIITA. Maisteri Sairiolta, — kuka se on?
PETTERSSON. Niin, sitäpä min' en saa päähäni. Mutta hän kirjoittaa noista karanneista rosvo-lurjuksista. Katsopas. Se on oikein kohtelias herra.
BRIITA (lukee). "Täten saan kunnian ilmoittaa, että jotenkin varmaan luulen nähneeni nuo kaksi pahantekiää, Juhana Peltolan ja Risto Marttisen, jotka minä jo ennaltaan tunnen, lähellä Teidän asuntoanne. Rosvot olivat jalkamatkalaisten, herrasmiesten, puvussa: Kesä-palttoot, olki-hatut j.n.e." — Mitä ihmeitä? — Niillä oli siis samanlainen puku kuin Heiliöllä ja Salmelallakin.
PETTERSSON (mietiskellen). Heiliöllä ja Salmelalla — —.
"Kesäpalttoot, olkihatut — — j.n.e." — Ne ne ovatkin!
BRIITA. Mitkä niin?
PETTERSSON. Kummallista, ett'en minä sitä heti päähäni saanut!
BRIITA. Heiliö ja Salmelako? —
PETTERSSON. Ne junkkarit juuri, siinä on Venkka-Jussi ja
Risto-sihtieri. Ne ne ovat, älä kielläkkään.
BRIITA. En, en! (Lukee). "Kuten olen kuullut, ovat ne varastaneet useammassa kohdin näillä tienoin, varsinkin puutarhoihin kuuluvat ne murtaneen itsensä, joista ovat hedelmiä korjanneet. — Iloni on täten ilmoittaa tämä K.K. Herralle! — Suurimmalla kunnioituksella — Samuli Sairio. Viis.-tiet. maisteri". — (Äänettömyys).
PETTERSSON. Niin, — mitäs sanot?
BRIITA. Voipi olla siten, mutta voipi olla tätenkin. — Kuka sinulle tämän kirjeen toi?
PETTERSSON. Talonpoika — Uudelta-maalta.
BRIITA. Mikä talonpoika?
PETTERSSON. Antti.
BRIITA (nauraa hohottaa).
PETTERSSON. Mutta min'en saa päähäni, mitä sinä naurat.
BRIITA. Sinua on joku klippari vetänyt nokasta. — Mikä sen talonpojan nimi oli?
PETTERSSON. Antti; sanoinhan sen jo,
BRIITA. Missä tuo sun Anttis nyt on?
PETTERSSON. Missäkö? — Poissa.
BRIITA. Poissa! Ja sinä päästit sen kynsistäs? Voi sua kovan onnen miestä! Päästää varkaan kynsistään — —
PETTERSSON. Mutta eihän se mun kynsissäni vielä ollutkaan. — Antti on tuonut meille monta paksua kinkkua ynnä lihavia pässin-pöksyjä. Etkös muista, se, jonka asiata minä ajoin 1869-vuoden talvi- ja syyskäräjissä — —
BKIITA (kiihkeästi). Turhaa kaikki — —!
PETTERSSON. Luuletko niin, — sitenpä luulen minäkin. (Itseks.). Huh!
Taivas! Suo päivösen jälleen paistaa!
BRIITA. Asiata pitää tutkia!
PETTERSSON. Tutkia, tutkia, tietty se! Lain ja oikeuden mukaan. — Yksi todistus minulla on vielä. — Mutta missähän nuo niin kutsutut ylioppilaat nyt lienevät?
BKIITA (osoittaa ulos). Hss!
Toinen kohtaus.
Entiset. Srömberg.
STRÖMBERG (tulee; nauraa kovaa). Hehehe! Hehee!
BRIITA. No, sepä hyvä, että tulitte — —
PETTERSSON (osoittaen ulos). Hss!
STRÖMBERG (kuin ennen). Mitä nyt, — hehehee!
PETTERSSON (kuin ennent peloissaan). Hss!
STRÖMBERG. Oletteko hulluja? Tervetuloa! Hyv' iltaa!
BRIITA. Hiljaa, hiljaa! Muuten varkaat säikähtyvät!
STRÖMBERG. Varkaat?! Mitkä varkaat?
BRIITA. Heiliö ja Salmela.
PETTERSSON. Hss!
STRÖMBERG. Älkää hemmetissä! Hehehe.
BRIITA. Suuret syyt on heitä epäillä. (Antaa kirjeen). Lukekaa — —
STRÖMBERG. Hehehe. (Lukee), "Kesäpalttoot, olkihatut — j.n.e." — Niin, mutta — —. Tämmöisiä kirjeitä olen minä kuullut jossain varkaiden itsekkin kirjoittaneen. Hehehe.
PETTERSSON (mietiskellen). Varkaiden itse — —! Jos ne hunsvotit todellakin olisivat pitäneet kruununkäskynhaltiata narrinaan.
BRIITA. Muistatteko, kuinka Salmela, puhellessamme varkaista, puolusteli rosvoja, kuin itseään ainakin.
PETTERSSON. Hss! — Niin, ja minulla on yksi todistus vielä. — Mikko näki puutarhastamme juoksevan miehen, jolla oli kourat täynnä varastettuja viinimarjoja, ja jolla oli kesäpalttoo, olkihattu — j.n.e.
BRIITA. Ei, kyllä meillä on täydet syyt epäillä niitä herroja.
STRÖMBERG. Tulisko noista kelpo pojista noin vain yht'äkkiä rosmoja.
Kyllä se on kummallista. Hehehe?
PETTERSSON. Semmoisia tapauksia on minun aikanani monta ollut.
BRIITA. Ja ajatelkaamme vain Sutkia. Hän on monta nimismiestä pettänyt; on nimismiesten kanssa veljenmaljankin juonut, on niiden kanssa "pruuri" ollut.
PETTERSSON. Niin, ja miettikääpä nimismiestä vetänyt nenästä; esimerkiksi semmoista, kuin minä! Sitä min'en saa päähäni, — vaikka totta se on. — Mutta minun tarkan silmäni sivuitse ei Sutkikaan koskaan olisi päässyt. Sillä, kehumatta itseäni, miaä olen jo viisikolmatta vuotta tässä pyhässä virassa ollut. Kun varas vain minun luokseni tulee, niin kyllä se varas on.
STRÖMBERG (miettii). Hehehe, — Sutki. Kyllä vain minäkin jo pian alan epäillä noita kelpo poikia. — Mutta onko velikin aivan varma siitä, että nuo herrat todella ovat rosvoja?
PETTERSSON (vaipastellen). Aivan varma — — todella rosvoja — —? Hm,
— — Hss! — — Sitä min'en saa päähäni, mutta — — —
BRIITA. Kyllä ne ovat rosvoja!
PETTERSSON. Ovat, ovat, tietystikin!
BRIITA. Nyt täytyy ruveta niitä tutkimaan vain!
PETTERSSON. Tutkimaan, tutkimaan, tiettyä se. Lain ja oikeuden mukaan.
STRÖMBERG. Mutta se häpäsee koko tämän talon. Hehehe.
BRIITA. Eipä! Päinvastoin se kunnioittaa talon oikeuden harrastusta.
STRÖMBERG. No, koska te olette niin varma asiasta, niin — olen minäkin. — Mutta mitä se tutkinto hyödyttää? — Paiskataan ne teidän rattaillenne suorastaan vain. Hehehe. On kai meillä niin paljon voimia.
PETTERSSON. Mutta onhan koko talon väki tanssissa.
STRÖMBERG. Saakeli! Niin onkin. Ja ne tulevat vasta aamu-puolla kotiin.
Hehehe.
BRIITA. Miks'et sinä ottanut Mikkoa mukaasi?
PETTERSSON. Niin no, kun en tiennyt varkaiden olevan täällä.
BRIITA. Nimismiehen pitää tietää kaikki.
PETTERSSON. Kyllähän minä tiedänkin, mutta tätä min'en saanut päähäni.
— Mutta onhan useilla toki vähän apua, — herra Stenfors?
STRÖMBERG. Hän oli jälleen laiskan-kipeä ja meni maata.
BRIITA. Täytyy herättää hän sitte.
PETTERSSON. Ei, ei, Briita! — Hm. — Me emme jaksa sittenkään.
BRIITA. Kyllä minä toisen pitelen.
PETTERSSON (epäilevästi). Luuletkos minun jaksavan hillitä toista? —
Ja kukas sitte Pollea ajaa, kun sinä rosvoa rutistelet?
STRÖMBERG. Hehehe. Paras lie jättää kaikki aamuksi. Kun miehet palajavat tanssista, ruvetkoot vahtimaan taloamme. — Min'en enää tahtoisi nähdä koko verkkasen poikia; sillä ne alkavat vähitellen kammottaa minua. Hehehe. — Häpeä sanoa, kipeä kärsiä, mutta minä vähän pelkään roistoja; piru ties, vaikka niill' olisi puukot ja revolverit.
PETTERSSON. Jätetään huomiseksi, jätetään huomiseksi!
STRÖMBERG. Saksan korkki! Mitä lempoa tästä vielä tulee?!
Kolmas kohtaus.
Entiset: Sievä.
STRÖMBERG. Sievä-tyttöseni, tiedätkös, missä varkaat nyt ovat? Hehehe.
SIEVÄ. Varkaat?
PETTERSSON. Hss!
STRÖMBERG. Niin, varkaat, — tai Heiliö ja Salmela?
SIEVÄ. Ovatko ne varkaita? — Hengellisessäkö vai aineellisessa katsannossa?
PETTERSSON. Niin, sitä min'en saa päähäni; mutta te olette älykäs neitonen, — me epäilemme niitä herroja — —
SIEVÄ (hymyillen). Varkaiksiko? (Veitikkamaisesti). Ja mistä te sen jo olette huomanneet?
STRÖMBERG. Tiedätkö mitä: Ne ovat nuo kaksi karannutta vankia. Hehehe.
SIEVÄ (katsoo heihin kummastellen; sitte jälleen veitikkamaisesti). Ne, ne varmaan ovatkin.
PETTERSSON. Tekin olette siis huomannut — — —?
BRHTA. Mitä minä sanoin — —!
STRÖMBERG. Sinä olet siis huomannut — — —?
SIEVÄ. Että Salmela varmaankin on Venkka-Jussi.
PETTERSSON. Vai hän se onkin? Mistä sen olette huomannut?
SIEVÄ. Siitä — että Heiliö ei voi olla Venkka-Jussi; sillä hän on varsin sorea-vartaloinen.
PETTERSSON. Niin, niin! Se onkin ihan luultavaa; sillä min'en saa muuta päähäni, kuin että Venkka-Jussi on saanut nimensä siitä, että hän on — Venkka-Jussi.
SIEVÄ. Hahaha! Mutta oletteko te aivan mielettömät — — —?
STRÖMBERG (antaa hälle kirjeen). Lue!
SIEVÄ (lukee, pudottaa kirjeen).
BRHTA. No, olenko minä nyt oikeassa vai väärässä?
PETTERSSON. Älkää surko, älkää surko! Kyllä minä teitä varjelen.
Luottakaa te vain lain jykevään käteen!
STRÖMBERG. Ties' vaikka ne jo olisivat puhdistaneet talon putisten puhtaaksi. Hehehe.
SIEVÄ (aikoo pois).
STRÖMBERG. No, minne nyt?
SIEVÄ (itkien). Minä menen katsomaan, onko kaikki hopeakalut jälellä vielä.
STRÖMBERG. Missä ne roistot nyt ovat, — hehehe?
SIEVÄ. Ulkona, aivan lähellä, tuolla.
(Menee).
PETTERSSON. Ellei ne vain olisi kuulleet!
BRIITA. Parasta lie mennä ulos niiden luo.
PETTERSSON. Niin, niin, mene sinä edellä; — me emme ole tietävinämme tuon taivaallista koko asiasta.
STRÖMBERG. Meidän pitää kahlehtia ne ystävyydellä, — vai kuinka — hehehe?
BRIITA. Tietysti, tietysti, niinkuin pässiä äsken — —
PETTERSSON. Hss! Ja huomenna pistämme ne kellariin!
KAIKKI (poistuvat koomillisen varovasti ulos).
Muutos.
Huone Wäinölän ylikerroksessa. Kolme ovea. Ikkuna, joka on auki.
Valoissa kesä-yö.
Neljäs kohtaus.
Risto (yksin).
RISTO (tulee ikkunasta sisään). Kas niin! — Tuo varmaankin on mun rahamieheni ovi. — Oi! — Jospa toki saisin jättää tämän tekemättä! — Vaan ei! Mun täytyy! Säälimätön kohtaloni vaatii multa kaksikymmentä varastettua markkaa tahratun kunniani pesemiseksi. Siis — sukkelaan! (menee Stenforsin ovelle). Hän pani maata jo tunti sitte, — kaipa hän nyt jo nukkuu. — (Aukasee oven). Hän nukkuu! — Ja tuoll' on rahalompakko pöydällä. — Hiljaa! — Hiljaa! — (Menee Stenforsin huoneesen; palajaa heti). Tässä on rahat! — Täss' on avain, joka aukasee varkaalle parannuksen portin! — Nyt vain kymmenen askelta — ja minä olen pelastettu! — Hah! Joku tulee! — Mitä nyt! — Olkoon menneeksi, — syteen tai saveen!
(Pujahtaa takaisin Stenforsin huoneesen).
Viides kohtaus.
Strömberg. Heiliö. Salmela.
STRÖMBERG (kynttilä kädessä, johdattaa Heiliöä ja Salmelaa huoneesen). Tehkää hyvin, hyvät herrat! Hehehe. Täss' on Teidän huoneenne ja tuoss' on Teidän makuukamarinne. (Kynttilä pöydälle). Tämä on nyt niinkuin maalla olla voipi. Hehe.
HEILIÖ. Tämmöiseen mukavuuteen emme ole matkoillamme tottuneetkaan.
STRÖMBERG (Itseks.). Sen uskon sanomattasikin, sinä pää-rosvo!
HEILIÖ. Minne tuo ovi viepi?
STRÖMBERG (itseks.), Kas, kas! Joko tekee mieles naapurin taskuun! (Ään.). Se viepi herra Stenforsin huoneesen. Hehehe. Mutta hän on peloittavan herkkä, hän herää pienimmästäkin kokeesta, — hehe.
SALMELA. Kyllä me olemme hiljaa.
HEILIÖ. Kuulkaapa, herra Strömberg, — tiedättekö, kuinka paljon kello nyt on?
STRÖMBERG. Kyllä — — (ottaa kellon taskustaan, mutta pistää sen heti takaisin jälleen), — En sentään tiedäkkään — minull' ei olekkaan kelloa. Hehe.
HEILIÖ. Sievä-neiti pelkäsi varkaiden tulevan hätyyttämään meitä, kun koko talon väki on tanssissa.
STRÖMBERG (tarkoituksella). Hehe. Ne tulevat nyt juuri kotiin — olkaa varmat siitä — ne tulivat jo — hehe — ne tulivat jo! (Itseks.). Onpa ihminen oikein pulassa noiden roistojen kanssa! (Ään.). Hyvää yötä, — saakel — hyvät "herrat"!
SALMELA. Hyvää yötä! Sulimmat kiitokset tästä päivästä!
STRÖMBERG. Hehe, — ei kestä! Nauttikaa terveydeksenne, per. — —
(Kättelee), Hehe, — hyv' yötä, herra Heiliö! Hyv' yötä, herra Salmela!
— Nukkukaa nyt oikein makeasti ja uneksikaa menneistä riemuista!
(Menee selkä eellä; sulkee varovasti oven).
HEILIÖ ja SALMELA. Hyv' yötä, herra Strömberg, hyv' yötä!
Kuudes kohtaus.
Heiliö. Salmela.
SALMELA. Hän on yht'äkkiä muuttunut kummallisen naurattavaksi!
HKILIö. Sitä min'en huomannut. Hän on minusta oikein kunnon ukko, oikea verkkasen kelpo mies. — Noin ylimalkaan lukien, min'en ole vielä koskaan ollnt niin kelpo seurassa, kuin tän' iltana.
SALMELA. Mitä pidät kilvoitteliastamme, Stenforsista — —?
HKILIö. Siitä ketun-silmästä? No — — — hän ei ole hullumpi, — tietysti kelpo mies; mutta pohjastaan hän on suuri lurjus. Vaan minäpä löylytinkin häntä illallispöydässä. Huomasitkos? Minun sanani olivat oikein purevia, — sen sanoi Sieväkin. Niin, sin'et tunne sitä tyttöä, mutta me olemme jo puhelleet kahdenkesken kaikenlaisista asioista. (Laulaen). "Sievä, Sievä, Sievä! Sä tunnet salaisuutein!"
SALMELA. Olehan nyt vähän hiljaa, höperö!
HEILIÖ. Älähän toki luonnottomia vaadikkaan! Min'en, peitturi olkoon, nyt voi olla hiljaa, vaikka — —! Kuule, tuleppas tanssimaan! (Laulaa). "Pois huoli, ja murhe nyt haihtukohon!"
(Ottaa häntä ympäriltä, pyörittää, rallittain valssia).
SALMELA. Kuule, kuule, raivio! Sinä olet saanut jotain kalloosi, luulen ma.
HEILIÖ. En tiedä, mutta minä olen vain niin surman iloinen — hei! — kuuleppas, oletko kuullut uusia? Mutta suu poikki: Minä olen hurjasti rakastunut!
SALMELA. Sinäkö?!
HEILIÖ. Minä juuri — aivan korvia myöden — ja vähän enemmänkin.
SALMELA. Oikeinko totta?
HEILIÖ. Niin, eikös se ole naurettavaa? — Sin'et usko minua, kun en käy pää nyykyksissä kuin torkkuva hevonen, murehtien, — niinkuin sinä teet. Mutta usko pois: Minun sydämeni on yhtä haaveksiva kuin sinunkin, — hahaha!
SALMELA. Onko tuo totta vai leikkiä?
HEILIÖ. Totta vai leikkiä! — Mietippäs, minä olen jo puolittain kihloissa; — mitäs siitä sanot?
SALMELA. No, joutavia!
HEILIÖ. Sinä nyt olet mokoma kovakuoriainen. Näetkös, me tulimme kumpainenkin siihen päätökseen, että se mahdollisesti voipi käydä laatuun, se historia. Mutta äläs huoli: Kuinka sinun historias on laita? Niin sinä oletkin vain pelkkää kirkkohistoriaa, koko mies!
SALMRLA. Minulla ei ole mitään kerrottavaa.
HEILIÖ. Eikö? Suo anteeksi, että luulin sinun huoleksivan silmäsi takertuneen Laura-neidin sydämeen, näetkös sinne vasempaan "herttakamariin." — "No no, suo anteeks', suutari!" Hahaha!
SALMELA. Älä noin ilvehdi, se tuskastuttaa mua.
HKILIö. Kuules ukko, sin'et ole oikein terve. Sin'et ole iloinen?
SALMELA. Min'en ole milloinkaa ollut niin iloinen, kuin tänään.
HEILIÖ. Voi, riemu ja polska, en minäkään! — Kuuleppas, oletko saanut tuoreen ruusun tuon surkastuneen — piti sanomani — käpristyneen sijaan? Niin, taivaalle kiitos, että nälkä pakoitti meidät kuokkavieraiksi tänne Wäinölään. Muutenhan sin'et olis saanut ruusua enkä minä Sievä-armastain! (Laulaa). "Voi, kuin nyt on sydämmen' köykäinen ja iloinen" — laulaa tuo näpsä rouva Aspegrén "Marin rukkasissa".
SALMELA. Hiljaa, sinä tuuli-viiri! Stenfors makaa tuolla, kuulithan sen.
HEILIÖ. Maatkoon vain! "Levätköön hän vahvas' rauhas'" — —
SALMELA. Mutta se on mahdotonta, kun sinä tuoten meluat.
HKILIö. Vai niin! — Hohhoo! Mennään maata sitten.
SALMELA. Minä jään hetkiseksi tänne; ota sinä vain kynttilä mukaasi.
HEILIÖ. "Olkoon menneeks' viiteen plootuun!" (Ottaa kynttilän).
Täytyyhän välin elää aineellisenkin maailman mieliksi — —
SALMELA. Nuku makeasti!
HEILIÖ. Kiitos! "Ei kestä!" (Kamarinsa ovessa; laulaen). "Nukkuos, sä armas jo — —!"
(Pujahtaa huoneesensa).
Seitsemäs kohtaus.
Salmela (yksin).
SALMELA. Niin, — Heiliö on tehnyt oikein. Minä kadehdin hänen rohkeuttaan. — Olenhan minäkin varma rakkaudestani! Ja Laura? Sallihan hän minun katsoa herttaisen sydämensä sisimpään syvyyteen. Semmoista tilaisuutta en kenties saa milloinkaan. — Voi, mua mieletöntä, kun en käyttänyt sitä silloin, kun se oli käsissäni! Jospa vain kerrankin vielä saisin semmoisen — — (Kolkutus). Kenpä se? — Astukaa sisään!
Kahdeksas kohtaus.
Laura. Salmela.
SALMELA. Laura-neiti!
LAURA (kynttilä kädessä). Tuloni nyt varmaankin kummastuttaa teitä; — mutta mun täytyy — minun täytyy saada puhua kanssanne sananen.
SALMELA. Te tahdotte puhua kanssani!
LAURA. Älkää, herran-tähden, puhuko niin kovaa! — Te olette hyvä ihminen, minä olen varma siitä. Minä olen luottanut teihin, — min'en saata epäillä teidän rehellisyyttänne. Mutta saattaisihan kuitenkin olla tapahtunut jotain, jotain — min'en sitä oikein ymmärrä — jotain, joka ei ole aivan lainmukaista. Ehkä olette laimiinlyönyt joitakuita ulkonaisia tapoja tai — — —
SALMELA. Min'en todellakaan ymmärrä teitä. Mitä olisi täällä saattanut tapahtua?
LAURA. Niin, sitä min'en tiedä; mutta nimismies puhuu syytöksistä tai jostain semmoisesta teitä ja herra Heiliötä vastaan, ja isä sanoo, että pitää asetettaman vahti huoneitten ympäri, jotta te ette pääsisi pakoon, ja Sievä itkee tuolla ulkona; — varmaankin on jotain tapahtunut.
SALMELA. Sepä merkillistä!
LAURA. Min'en usko teidän tehneen mitään pahaa; mutta saattaahan nuori ihminen helposti hairahtua. Ehkä olette syypäät johonkin varomattomuuteen, josta on huonot seuraukset, ja varsinkin täällä, kun nimismies on typerä — — —
SALMELA. Te olette varmaankin erehtyneet.
LAURA. Niinpä mietin minäkin; ja juuri sentähden tahdoinkin varoittaa teitä, että ajoissa pääsisitte pakoon, jos teillä olisi jotain peljättävää.
SALMELA. Minulla ei ole pienintäkään syytä pelkoon.
LAURA. Sananen vielä! Koko talon väki on poissa ja palajaa vasta noin tunnin päästä. Jos siis kuitenkin olisi jotain syytä, niin tuon ikkunan alla on puu, jota myöden pääsee alas. — Tämä oli sanottavani, — hyvää yötä!
SALMELA. Laura — neiti! Sallitteko minun pyytää teitä viipymään silmänräpäyksen vielä! — Kaikkityyni on pelkkää erhetystä. Se pian selviää. — Neitini! Tämä on ehkä viimeinen kerta kuin teidät kahdenkesken tapaan, kun huomenna jo erohetkemme lyöpi. Min'en saata teiltä salata tunnettani, joka sydämeni valtaa nyt: Minä rakastan teitä!
LAURA (its.) Oi, katkera suloisuus!
SALMELA. Te vaikenette, Laura? Oletteko suuttunut? — Älkää luulko tätä hetken vaikututseksi. Min'en ole huikentelevainen. Uskokaa minua, tämä on sydämeni totisinta, syvällisintä kieltä!
LAURA. Minä uskon.
SALMELA. Olenko siis käsittänyt väärin teidän käytöksenne minua kohtaan? — Te sanotte luottaneenne minuun; te tulette yönaikana pelastamaan minua. Laura — vastatkaa — olenko sen väärin ymmärtänyt?
LAURA. Te tulitte myöhään. Minä olen jo — — —
SALMELA. Kihloissako?
LAURA. Melkein kihloissa — Stenforsin kanssa.
(Menee kynttilöineen).
Yhdeksäs kohtaus.
Risto. Salmela.
SALMELA. Kihloissa! — Stenforsin kanssa! — Voi minuani! (Istuu tuolille avoimen ikkunan ääreen, peittää kasvoi käsiinsä. Äänettömyys).
RISTO (hiipii hetken kuluttua esiin). Nyt! — Tääll' ei ole ketään
enää! kaikki nukkuvat — Onnetar viittaa mulle! — Hiljaa! Hiljaa! —
Muutama askel vielä ja — minä olen vapaa! — Hah! Hän tuossa tuolilla!
— Minun täytyy mennä aivan hänen sivuitsensa! — Hiljaa! Hiljaa! —
Askel vielä — — —!
(Liikahuttaa toista tuolia astuessaan).
SALMELA (hypähtää ylös). Ken se?! (Tarttuu Riston kaulukseen). — Nytpä olettekin kiini, hyvä vieras!
RISTO. Päästäkää, päästäkää minut!
SALMELA. Mitä teill' oli täällä tekemistä? Mitä te tahdoitte?
RISTO. Minä tahdoin ulos jälleen.
SaLMELA (vieden hänet Heiliön ovelle). No, seuratkaa vain tänne! No!
RISTO. Älkää huutako niin kovaa!
SALMELA (ottaa Heiliön huoneesta palavan kynttilän). No, nyt näen kasvonne!
RISTO. Oi, armahtakaa! Laskekaa minut!
SALMELA. Mitä kummia! Tämänpäiväinen oppaamme? Kuinka te olette tänne tullut?
RISTO (itseks.). Olin unohtaa! (Ään., talonpoikais-murteella). Ei herra saa suuttuu'v vaa'm, mut ei se ollu'm muu'v vikaa'n. Kas, se o'n ny's sil' viisii et' — — —
SALMELA. Älkää muuttakokkaan puhettanne; kuulinhan minä teidän aivan hyvin taitavan samaa murretta, kuin minäkin. Vastatkaa ilman verukkeita, mitä te täältä tahdoitte?
RISTO. Hyvä herra, antakaa mun mennä jälleen!
SALMELA. Sanokaa, mitä te täältä tahdoitte!
RISTO. Minä tahdoin — (masennettuna) varastaa!
SALMELA. Vai niin! Hyväpä, että minä sen estin. Menkää samaa tietä, kuin tulittekin!
RISTO. Kiitoksia! Jumala teitä siunatkoon! — — Kiitoks. — — En!
Min'en kiitä teitä siitä.
SALMELA. Paras onkin. Menkää nyt vain tiehenne!
RISTO (menee ikkunan ääreen). Ja nyt te luulette olevanne jalomielinen. Mutta te ajattelette ainoastaan itseänne, senvuoksi tahdotte päästä minusta. Teidän jalomielisyytenne on pelkkää itserakkaotta. Hyvästi!
SALMELA. Odottakaa — te olette oikeassa!
RISTO. Älkää suuttuko!
SALMELA. Min'en tee teille mitään pahaa. Tulkaa vain lähemmäksi! Mitä ai'oitte täältä varastaa?
RISTO (haikeasti). Kaksikymmentä markkaa!
SALMELA. Ja kahdenkymmenen markan tähden olisitte ruvennut varkaaksi?
RISTO. Tiedättekö, minkä arvoiset ne kaksikymmentä markkaa minulle ovat? — Kun ei ihmiskurjalla ole muuta valittavaa, kuin joko varastaa tai syöksyä mereen, — mitä silloin pitää tehdä?
SALMELA. Semmoiseen tilaisuuteen ei ihminen koskaan joudukkaan. On vielä kolmaskin keino: Pitää kärsiä!
RISTO. Oletteko te koettanut sitä keinoa?
SALMELA (hämillään). En.
RISTO. No, jättäkäämme siis se pakina toistaiseksi. Hyvästi!
SALMELA. Te olette väärässä, minä tiedän sen, — mutta min'en tuomitse teitä. — Minä tiedän vielä neljännenkin keinon pelastukseen, joka kenties auttaa teitäkin. Kas tässä franskalainen kultaraha, joka on kahdenkymmenen markan arvoinen. Ottakaa se — älkääkä varastako enää!
RISTO (liikutettuna). Tätä en olisi odottanut! — Te saatatte minut hämmästykseen. Mutta ehkäpä minä saatan hyväntyönne palkitakkin. Minä kuulin viimeisen keskustelunne — älkää suuttuko, minä olin pakoitettu sen kuulemaan. Minä tiedän sydämenne ajatukset, ja voin ehkä auttaa teitä.
SALMELA. Milä sanotte?
RISTO. Luottakaa minuun, te saatte kostan aiin täydellisesti, kuin tahdotte. Minä kostan puolestanne kilvoitteliallenne.
SALMELA. Min'en tahdo kostaa.
RISTO. Te ette usko minua. Kuulkaapa — minä puhun herra Stenforsista.
SALMELA. Min'en tahdo kuulla sanaakaan.
RISTO. No, mitäs te sitten ai'otte?
SALMELA. Minä valitsen mainitsemani kolmannen keinon: Kärsin ja jätän tämän talon niin pian, kuin suinkin. Ja saman neuvon annan teillekkin.
RISTO (liikutettuna). Älkää — älkää lykätkö minua luotanne — älkää hyljätkö minua! Min'en todellakaan ole niin paatunut, kuin te luulette, — Oi, minä olen paljon, paljon paatuneempi. — En minä nyt ensi kertaa varkautta harjoittanut, en — minä olen vanha, vanha hylkiö, — niin, mitä saastaisin. Mutta te, — älkää noin hyljätkö minua, min'en ole milloinkaan tavannut teidän kaltaistanne ihmistä.
SALMELA. No, mutta kuinka te olette joutunut — — (pysähtyy).
EISTO. Hylkiöksi, ai'oitte sanoa? — Oi, mistä minä sen tiedän? Minä olen kai ollut hylkiö syntymästäni saakka. Mutta miksipä minä sitä teille kerronkaan; te ette kumminkaan ymmärrä minua, te, kuin olette puhdas ja viaton.
SALMELA. En — viaton en minä suinkaan ole.
RISTO (ilolla). Oletteko tekin tehnyt pahoja töitä?
SALMELA. Varmaan! Kenpä on vapaa niistä?
RISTO. Oletteko rikkonut lakiakin?
SALMELA. Maallista lakia en ole rikkonut, mutta ehk'ei se ole minun ansioni; asemani ihmiskunnassa ei ole pakoittanut minua siihen. Vaan Jumalan edessä olen minä yhtä syntinen kuin tekin.
RISTO. Oi, te tuomitsette liian hellästi. — Minä kuulin teidän eilen puolustavan sellaista pahantekiä-parkaa, jota armoton kohtalo pakoittaa lisäämistänsä lisäämään syntikuormaansa. Mutta — älkää, suuttuko — min'en uskonut teidän sitä todella tarkoittavan. Min'en milloinkaan ole nähnyt muuta, kuin pahaa. Yksi ainoa ihminen on minua rakastanut, se oli äitini, ja — hänkin opetti varastamaan.
SALMELA (kättelee häntä). Kuulkaa! Vielä on teillä pelastuksen toivoa.
Te ette joudu kadotukseen, jos vain itse tahdotte pelastaa itsenne.
Oletteko milloinkaan rukoillut Jumalaa?
RISTO. Olen koettannt — kerran — silloin kun ensi kerran jouduin kiini varkaudesta. Mutta — min'en voinut rukoilla. — Minä luotan teihin. Sanokaapa — onko siitä mitään hyötyä? Saattaako Jumalaa rukoilla? — Oletteko te koettanut?
SALMELA. Eksynyt, harhaileva ihmisparka! Voitteko sitä epäillä?
RISTO. Ja luuletteko vielä minunkin kykenevän rukoilemaan?
SALMELA. Epäilemättä. Jumala ei hylkää teitä, jos teillä vain ou halu
Häneen rukoillen turvautua.
RISTO. Halu? Oi! — — Kuulkaa, — minä olen mietiskellyt keinoa päästäkseni täältä, kauas täältä, saattaakseni alkaa elämäni alusta jälleen — rehellisyyden perustalla. Minä luulin siinä olevan kylliksi. Mutta nyt huomaan, että on paljon muutakin tehtävää. Ja kaikki minä teen; — te saatte vielä iloa minusta. Eläkää onnellisena! Te olette tehnyt jalon työn. Taivas teitä siitä siunatkoon!
(Pakenee ikkunan kautta).
SALMELA. Hän on pelastettu! —
NELJÄS NÄYTÖS.
Ensimmäisen näytöksen huone. Lasi-ovet auki.
Ensimmäinen kohtaus.
Strömberg. Pettersson, Laura. Sievä.
PETTERSSON. Ovatko ne tuolla vielä?
STRÖMBERG. Ovat, sen pahempi! Piika vei niille kahvia äsken; ne eivät kuulu aavistavan mitään, sen pahempi. Hehehe.
PETTERSSON. Sanotteko "sen pahempi" siitä että varkaat pysyvät häkissään?
STRÖMBERG. Hehe. Jospa ne eivät milloinkaan olisi jalan astuneet huoneeseni.
PETTERSSON. Mitä pahaa siinä un?
STRÖMBERG. "Mitä pahaa", — hehe! Minä olen pitänyt niitä ihmisinä ja te saatte kunnian niiden vangitsemisesta. Hehe. Huomenna on koko historia sanomalehdissä. — Jokainen sitte puhuu tietysti minun yksinkertaisuudestani, mutt' ei kukaan hiisku mitään mun sisällisistä aavistuksistani; sillä kyllä minä jo alustapitäin arvasin, ett'ei ne olleet oikein rehellistä rotua. Hehe.
LAURA. Mutta isä-kulta, kuinka sinä voit luulla noita sieviä nuorukaisia ilkeiksi varkaiksi? Nyt, kun olen tarkoin kuullut koko jutun, on se mielestäni varsin naurattava.
STRÖMBERG. Merkillistä kyllä, että niillä on niinkin paljon ihmistapoja; mutta kyllä niiss' on raakuuttakin. Hehehe. Ja kyllä minä sen heti huomasinkin.
SIEVÄ. Mutta, setä, ethän sinä eilen ajatellut tuonnepäinkään.
STRÖMBERG. Eilen, — hehe. — Mistä sinä tiedät, mitä minä eilen ajattelin.
PETTERSSON. Neitosilla ei ole vähintäkään kokemasta tässä momentissa.
LAURA. Mutta eihän mokomata vielä ole kuultu kuuna kulloinkaan!
PETTERSSON. Hohhoo, — onpa kyllä! Minäkin tunnen sadottain tämmöisiä tapauksia virka-ajaltani. — Antakaas otan esimerkin. — Tuolla alhaalla maantien varrella asui suutari; se oli varsin kunnon mies, mutta ylen köyhä; sillä oli muun muassa hirveä lapsi-liuta, parikymmentä kappaletta, luulen ma, — ei, ei, — ei niitä sentään tainnut olla kuin noin viis-, kuustoista, mutta se ei muuta asiaa. — Niin, sitten — eräänä aamuna tulee Mikkolan Matti minun luokseni ilmoittamaan, että häneltä viime yönä oli varastettu lehmän vuota, eikä hän saattanut epäillä ketään erityistä. — Hm, mietiskelin minä, — kukas nyt tehdään varkaaksi? — Mutta yht'äkkiä pisti päähäni: Se on varmaankin suutari!
SIEVÄ. Mutta eihän herra Heiliö ja Salmela ole suutareja.
PETTERSSON. Niin, sitä min'en saa päähäni; mutta se ei muuta asiaa, sillä sittemmin tulikin ilmi, ett'ei suutari ollutkaan varastanut lehmän vuotaa, vaan — — —
SIEVÄ. Eihän se todista vieraitamme varkaiksi!
PETTERSSON. Sallikaa mun puhua loppuun! — Puhukaa te vasta sitte, kun olette ollut roistojen kanssa tekemisessä niin paljon, kuin minä virka-ajallani.
SIEVÄ. Ei, sitte minä mielemmin aina olen vaiti.
Toinen kohtaus.
Entiset. Beiita. Stenfors.
STRÖMBERG. No, herra Stenfors, onko rouva Pettersson kertonut teille — —?
STENFORS. On.
STRÖMBERG. Ja mitäs te siihen sanotte? Hehe.
STENFORS. Mitä minun siihen on sanottavaa?
STRÖMBERG. Vastatkaa ihmisiksi! Hehehe. Eikö meillä ole täysi syy ryhtyä ankaraan tutkintoon?
STENFORS. Eiköhän.
BRIITA. Ja herra Stenfors saattaa liittää syytöksen lisäksi vielä.
PETTERSSON. Sepä verratonta! Kaikki avunannit otetaan kiitollisuudella
Vastaan. Hahaha!
STRÖMBERG. Ja mitä teillä on sanomista?
STENFORS. Ei muuta kuin että lompakkoni on viime yönä pöydältäni varastettu.
KAIKKI; Mitä ihmeitä?
STRÖMBERG. Voi niitä verkkasen verikoira-varkaita! Se on hävytöntä!
BRIITA. Niin! — Enkös minä sitä sanonut!
LAURA. Mutta kuinka te tohditte sanoa, että lompakkonne on varastettu?
Näittekö varkaan?
STENFORS. Hm, eihän sitä sitten olisi varastettukaan.
LAURA. Eikö siis olisi luonnollisempaa ja kauniimpaa otaksua, että se on pudonnut jonnekkin?
STENFORS. Taitaispa kyllä olla kauniimpaa, mutta vallan luonnotonta se on. Minä olen etsinyt joka nurkasta; se on kadonnut näkymättömiin. Ja minä panin sen eilen illalla pöydälle, joka on aivaa keskellä lattiata.
PETTERSSON. Mitä siinä lompakossa oli?
STENFORS, Noin parikymmentä markkaa ja pari kirjettä.
PETTEBSSGN (hieroen käsiään). Sepä verratonta! Nyt ne ovat kiini kuin naulitut!
SIEVÄ (huolissaan). Mitäs me nyt ajatellaan?
LAURA. Min' en voi koskaan luulla heistä pahaa.
STENFORS. Laura-neiti on ylenluonnollisen hyvä-aatteinen.
LAURA. Kohtapa jo selville saadaan, kuka on oikeassa, kuka väärässä.
STENFORS, Te olette tosin lähemmässä tuttavuudessa noiden roistojen kanssa. Mutta kun meillä toki on päivänselvät syyt, on paras heti viedä ne arestiin. Siten pääsemme kaikista tutkinnoista.
PETTERSSON. Kun herra Strömberg vain antaa meille vaunut, niin päästään kohta niistä lurjuksista.
STRÖMBERG. Mutta jos kuitenkin tutkittaisiin niitä ensin? Hehe.
LAURA. Niin, eikö totta, isä, se olisi hyvä?
STENFORS. Laura-neidin esityksestä antakaamme niille suorastaan anteeksi.
LAURA. Hyi teitä! (Hiljaa). Teihin min'en luota enää milloinkaan!
PETTERSSON. Minä paiskaan ne siis heti rattaille — vai?
LAURA. Mutta jos ne ovat tästä talosta lompakon varastaneet, pitää niitä kai rikospaikassa tutkittamankin.
PETTERSSON. Niin kai, niin kai!
BRIITA. Tutkittaman niin — ja ankarasti; kyllä minä autan!
STRÖMBERG. Parasta lienee siis kohta käydä niihin käsiksi, kun ne vain tulevat alas? Hehehe.
PETTERSSON. Kohta, kohta! Ja kylläkai te sallitte minun johtaa tutkintoa; sillä roistot ovat niin sakramenskatun koukullisia. Pitää olla oikein riivatun tottunut kruununmies — — —
STENFORS (ilkeästi). Juuri semmoinen kuin te!
PETTERSSON (koomillisesti miehistäin itseään). Niin, niin — kyllä minä
Risto-sihteerin käpälälautaan pistän. Hahaha!
Kolmas kohtaus.
Entiset. Salmela. Heiliö.
SALMELA ja HEILIÖ (valmiina matkaan, tulevat).
PETTERSSON (säpsähtää). Hss!
(Kiiruhtaa sulkemaan lasi-oven).
SALMELA. Nyt on meidän kiittäminen teitä, herra Strömberg, vieraanvaraisuudestanne. Sen pahempi, aika kiiruhtaa.
STRÖMBERG (varsin ystävällisesti), Ai'otteko nyt jo lähteä? Hehe (Its.)
Menkää sen tulla ja viedä!
HEILIÖ, Niin, Salmela on yht'äkkiä saanut omantunnon vaivaa siitä, että hänen jumaluus-oppinsa rupee sammaltumaan. Hän ei saa rauhaa, ennenkuin pääsee kirjojensa ääreen. Minä puolestani en ole likimainkaan niin moraalisesti siveellinen.
STRÖMBERG, Kylläpä se taitaa yhteen vetää; sillä minä huomaan, te olette erinomaisen siveellistä joukkoa — (its.) roistot! Hehe.
HEILIÖ. Herra suokoon! (Eriks. Salmelalle). Hiisikö tuota riivaa!
SALMELA. Siis sydämelliset kiitoksemme ja — jääkää hyvästi!
PETTERSSON (on koonnut rohkeuttansa). Se — seis, mies! (Itseks., tuskissaan). Nyt olisin melkein kernaammin varkaana, kuin vallesmannina! (Ään.). Tuota — niin — —. Lakiin, paragrafeihin ja momentteihin nojaten — — min'en saa päähäni — — että — — minä olen tämän piirikunnan nimismies!
BRIITA. Ja minä olen hänen vaimonsa, — jaa-a'!
PERTERSSON (Hiljaa Briitalle). Niin, niin — jos nyt tulee hätä, niin — auta! Minä luotan kokonaan sinuun.
BEIITA. Älä pelkää — olenhan minä tässä!
PETTERSSON (naurattavalla uljuudella). — Näyttäkääs passinne!
HEILIÖ. Passimme? Mitä me niillä teemme?
SALMELA. Ei passia ennenkään ole omassa maassa tarvittu.
PETTERSSON (hiljaa Strömbergille). Se naula veti! (Ään.). Näyttäkää paperinne sitte.
HEILIÖ. Mitkä paperit?
PETTERSSON. Minä tarkoitan ristimä-, rokotus-, työ- ja papinkirjat — —
HEILIÖ. Käyvätkö ihmiset näillä seuduin papinkirja lakkarissa? Käyttekö tekin siten, herra Stenfors?
STENFORS. Ehkä oli mulla papinkirja lompakossani, joka viime yönä varastettiin. — Ette suinkaan te sattumalta ole huomannut vierasta lompakkoa taskussanne?
HEILIÖ. Kuulkaas nyt, herra Stenfors, veistäkää pois koiran-hampaat suustanne. Ja leikki pois, sillä — — —
PETTERSSON. Nyt onkin kysymys totisista: Eikö teillä ole minkäänlaista muuttokirjaakaan?
HEILIÖ. Emmehän me matkustavia kisällejä ole.
PETTERSSON (Strömbergille). He eivät ole matkustavia kisällejä, pistäkää se muistiin!
HEILIÖ. Mutta mitä tämä merkitsee, jos saan luvan kysyä?
BRIITA. Ja vielä hän kysyy! — Ää, sinä pääjunkkari! Hyvä, että kaikki on tietää saatu!
PETTERSSON (hiljaa Strömbergille). Ehkä alamme pienimmällä varkaudella, — sen ne tunnustavat helpommin. — Hm! Eräs mies näki toisen teidän näköisen miehen eräästä puutarhasta varastavan viinimarjoja.
HEILIÖ. Minä olen juuri tuo "toinen, itseni näköinen" mies.
LAURA. Mitä!?
PETTERSSON (Stenforsille). Kuulitteko, kuinka sukkelasti minä häntä pusersin?
STRÖMBERG. Vai niin, — te tunnustatte siis varkautenne? Hehehe.
HEILIÖ. No "varkauden", — olipa tuo nyt varkaus tai ryöväys, se lie yhdentekevä. Jos minä olisin nähnyt tuon "erään" miehen, olisin pyytänyt siltä lupaa, vaan kun ei ketään ollut näkösällä, niin — —
STENFORS. No, Laura-neiti, mitäs nyt sanotte?
LAURA. Onhan herra Salmela toki viaton?
HEILIÖ. Vieläkö mitä; kyllä hän on rikoskumppalini tuossa kauheassa sisäänmurtaumisessani. Hän söi samoja viinamarjoja, joita tiesi minun tuolla kauhistavalla tavalla hankkineen.
STRÖMBERG. Nyt ette saa kauvemmin joutavia lasketella, tiedättekö sen!
Hehe.
HEILIÖ. Mitä nyt?
SALMELA. Herra Strömberg! — — —
STRÖMBERG. Suunne kiini, te! — Nyt minä puhun teidän kanssanne. Hehe.
HEILIÖ. Olkaa hyvä — jatkakaa vain; alku oli kaunis!
STRÖMBERG. Te olette todellakin kauniita poikia! Hehe. Pahanilkiset!
Minä pidän näitä ihmisinä ja itseäni narrina ja nuo mokomat — — —
LAURA. Isäkulta, ethän sinä ollenkaan tiedä — —
STRÖMBERG. Ole vait, sinä! — Minä olen ottanut teidät kuppi-kuntaani, ja minun hyvyyttäni te pistitte poskeenne, kuin aika rehelliset miehet ainakin. Te olette juuri kauniita pappeja ja yli-oppilaita, te! kehtaatte hävyttöminä varkaina oleskella kristillisen miehen rehellisessä talossa! Hehe.
HEILIÖ. Suokaa anteeksi, mutta nyt en enää voi nauruani pidättää, — haha!
SALMELA. Herra Strömberg! Nyt huomaan selvästi, että kauhea hirmunne tarkoittaa muuta, kuin tuota mitätöntä viiniamarja-juttua. Olkaa siis hyvä, selittäkää!
BRIITA. Vai vielä selityksiäkin! — Pistäkää töppösenne kauniisti rautoihin vain, sillä — — —
STRÖMBERG. Kuka teidän käski varastamaan herra Stenforsin lompakon!
Hehe.
SALMELA. Mitä?!
BRIITA. Kas, kas! — No, joko myönnät olevasi kiikissä, veijari?!
HEILIÖ. Varastaneen lompakon? Kuinka sea voitte uskoa?
PETTERSSON. Noo, kun kerran olette tunnustaneet toisen varkauden, voitte samassa tunnustaa toisenkin.
HEILIÖ. Ei, mutta kuulkaapas nyt! Onhan tässä toki lemmon suuri hypähdys muutamasta viinamarjasta rahalompäkkoon, vai mitä?
STENFORS. No, moiset hypähdykset eivät lie teikäläisille varsin outoja!
HEILIÖ; Ei, ei suinkaan! Me olemme tietysti harjoitelleet murhapolttoja, postinryöväyksiä, lapsenmurhia ja luultavasti — itsemurhiakin — — —!
PETTERSSON, Oi, ihmetten ihmeitä! Semmoinen joukko rakkarin töitä!
(Toisille). Pitäkää ne muistossa!
HEILIÖ. Ja kaikki vain uskoo tuo hurskaasti viaton kruununpalvelia.
SALMELA. Mutta sallikaahan meidän toki selittää.
PETTERSSON. Mitä pitkistä puheista — —!
HEILIÖ. Niinpä niinkin! — Ei — lyökää te meidät heti rautoihin vain!
Tuhmaahan olisi mutkia tehdäkkään.
PETTERSSON, Ja tuo lurjus haukkuu minua vielä kaupanpäälle! (Toisille).
Älkää vain unohtako: minä olen tuhma!
BRIITA. Emme suinkaan!
STENFORS. Kukapa sitä unohtamaan ehtis!
PETTEESSON. Sinä pääset ensiksi putkaan, hyvä munsööri. Kyllä sinut tunnetaan, Risto-lurjus.
HEILIÖ. Ei minun nimeni Risto ole.
PETTERSSON. No, sama se, — olkoon Venkka-Jussi sitte.
HEILIÖ. Venkka- — hahaha! (Nauraa sydämestään).
SALMELA. Mitä sinä naurat?
HEILIÖ. Meitä pidetään noina kahtena karanneena vankina! — Hahaha!
STRÖMBERG. Noo, kyllä teidät kohta saadaan toisin tavoin nauramaan. —
Seuratkaa vain meitä! Hehe.
LAURA (Salmelalle). Olkaa varma, min'en usko teistä mitään pahaa.
STRÖMBERG. Suu poikki!
HEILIÖ. Mutta mitäs te sanotte, Sievä-neiti?
SIEVÄ. Kyllä minä mielelläni pitäisin teitä rehellisinä.
PETTERSSON (hääräten). Kas niin, kas niin, pojat! Nyt teidät pistetään kellariin, vilvoittelemaan vähäsen. — Ai, mutta niiden taskut ja kapineet pitää tutkittaman myöskin, tarkasti syynättämän.
STRÖMBERG, PETTERSSON, BRIITA, SALMELA ja HEILIÖ (pois).
BRIITA (mennessään). Kyllä minä tuon vahvan pönkän oven taakse.
Neljäs kohtaus.
Laura. Sievä. Stenfors.
LAURA. Miks'ette mennyt mukaan, herra Stenfors?
STENFORS. Siksi, että tahdoin puhua pari sanaa teidän kanssanne, neiti, — Te näytte olevan suuttunut minuun, ja syyttömästi minun tietääkseni. Mitä olen tehnyt? — Jos olen teitä sanoillani loukannut, niin oi, tunnettehan te minun raivokkaan, hillitsemättömän luontoni, joka usein vastoin tahtoanikin voittaa minut. Ja tiedättehän toki, ett'en minä todella olekkaan niin paha, jolta ehkä näytän.
LAURA. Minä tiedän.
STENFORS. Te tiedätte sydämeni tunteet, te olette sytyttänyt minussa toivon kipinän; — ettehän saattane minua toivottomuuteen syöstä.
LAURA. Suokaa anteeksi, vaan tällä hetkellä — jättäkää minut.
STENFORS. Kun te vain suotte mulle lempeän silmäyksen ja kun ette vain ole mulle suutuksissa; — lupaatteko sen?
LAURA. Lupaan.
STENFORS. Siis herää toivoni jälleen. Nyt olen lohdutettu!
(Menee).
Viides kohtaus.
Laura. Sievä.
LAURA. Olisiko se petosta? Sievä, luuletko hänen todella tarkoittavan sitä mitä lausui?
SIEVÄ. Kosioimistaan? Sehän oli päivänselvää.
LAURA. En, — min'en voi hämä rakastaa, nyt sen varmaan tiedän. — Oi, raitista ilmaa!
(Avaa lasi-ovet).
SIEVÄ. Kuuleppas, Laura, mitä nyt on ajatteleminen Heiliöstä tuon ilkeän viinimarja-jutun jälkeen?
LAURA. No, se oli aivan pieni vallattomuus, josta hänen luonteensa ei pienintäkään pilkkua saa. Hän on kelpo ihminen, luota minuun vain.
SIEVÄ. Voi voi, senpä minä niin mielelläni soisinkin. Sillä tiedätkös, me puhelimme niin paljon eilen kahdenkesken, ja minä luulen melkein, että hän kosi minua.
LAURA. Mitä sinä vastasit?
SIEVÄ. Herrainen aika, mitä taisin vastata? Enhän minä silloin vielä osannut aavistaakkaan, että hän oli rosvo, ilkeä varas.
LAURA. Ole huoletta, hän on se, joksi itseään sanoo.
SIEVÄ. Voi voi, taivas sen suokoon, — sillä min'en millään ehdolla soisi hänen olevan vanki. — Mutta miksi olet sinä noin suruinen? Kosk'et Stenforsia voi rskastaa, täytyy hänen kai tyytyä kovaan onneensa.
LAURA. Niin, mutta minä olen hänen tähtensä hylännyt toisen.
SIEVÄ. Salmelanko?
LAURA. Hänet!
SIEVÄ. Ja nyt luulet sydämestäsi rakastavas häntä?
LAURA. Luulen!
SIEVÄ. Helpostihan se on parannettu. Voithan sinä sanoa halle, että nyt rakastat — — —
LAURA, Minäkö sanoisin hänelle, — ei, se ei sovi. Minä hylkäsin hänet.
Huomasithan, kuinka kiire hällä oli täältä lähtemään.
SIEVÄ. Noo, se kyllä kohta korjatuksi tulisi, kuin vain olisin varma siitä, ett'eivät ne ole vankeja.
Kuudes kohtaus.
Entiset. Risto.
RISTO (näyttäikse ovessa). Olkaa huoletta!
SIEVÄ (huudahtaa hiljaa).
RISTO. Älkää peljätkö, neitiseni! Minulla on parhaat aikeet. Olkaa hyvä, tulkaa vähän tännemmäksi, sillä minä olen liian halpa astumaan keskelle huonetta.
LAURA (läheten häntä). Mitä te tahdotte?
RISTO. Minä tahdoin vain sanoa: nuo kaksi nuorta herraa ovat niin syyttömät kuin tekin siihen, josta heitä syytetään.
LAURA. Siitä olin minä jo ennalta vakuutettu.
RISTO, Niin, te olette kunnon ihminen; sitä minä aattelinkin. — Minä voin todistaa että nuo herrat ovat syyttömät.
SIEVÄ (läheten häntä). Niin, todistakaapa se!
RISTO. Vartokaa vähän; täss' on ensin muita seikkoja selvitettävä. — (Lauralle). Näettekö, minä tunnen osaksi teidän seikkanne, mutta mistä minä ne tunnen, sitä en nyt ennätä selittämään. — Varmaa on myöskin, että herra Stenfors on suuri hulivili, hän ei ole rehellinen teitä kohtaan. Hällä on toinen lemmikki Turussa.
LAURA. Mistä te sen tiedätte?
RISTO (näyttää punaisen kirjeen). Tästä. Katsokaa itse.
SIEVÄ (ottaa kirjeen). Kas, siinä se nyt onkin! Tämäpä verratonta!
LAURA. Ai'otko lukea ihmisten kirjeitä?
SIEVÄ. Hän antoi mulle luvan lukea sen, kun muka saisin sen käsiini.
Mutta yhdentekevä, tarvitaan tämä kuitenkin.