Ja sitten keskellä iloja on isännän pää äyskähtänyt seinään, täysinäinen pikari pirahtanut lattiaan ja hän on kuollut. Kummitus on kulkenut humahtaen kautta talon, ovia temmottu, seinäverhot heiluneet ja ähisevä ääni kuiskannut kähein kurkuin: — Miksi on tultu minun omaisuuteni päälle rylläämään? Äkkiä on tyhjentynyt talo, vieraat, nuori morsian heidän mukanaan, ovat ajaneet pois halki yön, talvista tietä, jota reunustivat huurteiset, totiset puut. Aution näköisestä häätalosta ovat tulet heloittaneet yöhön.
Sitten oli toinen poika, kuolleen miehen veli, hiljainen, yksivakainen mies, yrittänyt asua taloa. Mutta kaikki on ollut nyt kuin hervotonta, halpautunutta, kaikki on vajonnut alaspäin, rapistunut. Kansa, joka asui etäällä kylissä ja oli kuullut huihkeen tämän talon hämärillä keinoilla tapahtuneesta rikastumisesta, se uskoi kuten ainakin, että arvattava asia se oli: ei vääryys veso. Ylhäällä istuu joku, joka jakaa oikeutta vissillä kyynärpuulla. Mikäpä vanhat asiat tietää! Yht'äkkiä tämä talo vain köyhtyi, kuten oli rikastunutkin. Syyt olivat ehkä monet. Se suuri kartano oli ehkä niellyt liiaksi varoja ja monina kesinä auringon hehku oli ankara, mäki nääntyi kuivuuteen, ja syksyisin nousi suurilta soilta halla, ruttokin kaatoi karjaa. Eikä tästä yksivakaisesta miehestä tainnut olla isännäksi: palvelijatkin kavalsivat häneltä varoja minkä kerkesivät.
Näihin aikoihin sattui muuankin merkillinen tapaus. Silloin kun talo oli vauras ja iso, oli tuonne ympärille korpiin rakennettu kolmekin mökkiä. Yhdessä niistä asui pyöveli, joka aina mestausajan tultua levein kirvein ja punaisin kauhtanoin lähti kauloja katkomaan. Nyt säädettiin, ettei rikollisilta pantu enää päätä pölkylle; heidät rangaistiin muuten. Silloin tuli pyöveli Mäkitaloon murheellisena ja nurkui, että oli viety häneltä leipä, että oikeus oli kuollut maailmasta ja pyyteli, että joku iskisi häntä piilulla päähän. Kun kukaan ei sitä tehnyt, meni hän pajaan ja hirttäytyi. Rengit kaivoivat lattiaan kuopan ja peittivät hänet sinne punainen kauhtana yllä, kirves vieressään. Siitä pitäen ei kukaan käynyt siinä pajassa.
Ja siitä pitäen alkoi pyöveli kummitella. Kulki muka, humsutteli, punainen paita liehuen, piilu välkkyen olalla aina öisin ja kyseli, miksi häneltä oli nostettu leipäkori taivaalle, kun kuitenkin oli ihmisiä, joilta joutaisi pää pois…
Nyt ei kukaan tahtonut asua siinä talossa, ei kukaan muu kuin talon isäntä, yksivakainen mies. Hänen päänsä oli samaa laatua kuin isä-ukollaankin — visaa. Hän asua töyrötti yksin suuressa talon ronissa, missä kaikki rapistui, kaikkialle laskeutui tumma, paksu tomukerros. Istui, kiikkasi, usein soututuolissaan raasun edessä ja laski pellot pensoittumaan. Parhaimmilla kohdilla viljeli sen verran viljaa ja perunaa, että eli. Pitkän navetan loukossa hän lypsää lirkutteli parista lehmästään maidon.
Sitten vuosien kuluttua löydettiin hänet kuolleena pihamaaltaan kesäisenä päivänä. Tai oikeastaan löydettiin vain luuranko ja jokin lihanriekale. Raiskaeläimet, rääkyvät, punakitaiset korpit ja muut, olivat syöneet miehen. Semmoinen puhe, että olivat muka elävältä syöneet, ei saa järkeä pönkkäpuukseen.
Kukaan ei tullut asumaan taloon. Sen omistajien suku oli sammunut. Jotkut isäntämiehet kaukana kylällä saivat sen joillakin lain pykälillä haltuunsa ja niittelivät sieltä kesäisin heinän. Mutta heinikon valtasi metsä. Se hiipi pitkin ojia ja nostatti pian näreitä keskelle sarkojakin. Höystetyssä maassa näreet hyötyivät ja kasvoivat äkäisesti. Korkea, komea rakennus rapistui vesakon keskellä; sen katto vuoti ja vesi tippui suruisasti soitellen huoneisiin, joissa metsäneläimet asuivat ja pesivät. Viimein joku rohkaisi luontonsa ja veti huoneet pois. Ainoastaan paja, pyövelin hauta, jäi paikoilleen. Ja taasen humisee mäellä jyhkeä metsä. Kukapa sen kaataisi, kun uittoväylät ovat penikulmien takana. Se, joka istuu ylhäällä ja jonka hyppysissä ovat nyörit, tietää vain miksi hän kutsui mäelle rehevän, huolettomana elelevän kasvikunnan ja eläimet ja karkoitti sieltä ihmiseläjät, jotka vaivalloisesti vaeltavat hautaan outojen rakennelmiensa keskellä.
Rakovalkean tulenkielet nuoleskelevat yhä kuumemmin ja kuluttavammin pölkkyjä, jotka ohenevat ja hiiltyvät. Joskus tuli roihahtaa ja hulmahtelee, kun tuulensiivet osuvat sitä pyyhkäisemään. Metsästä kuuluvat salaperäiset äänet, sokeltelu ja kuiske. Ja joku laahaa raskasta taakkaansa yli salon, laahaa työläästi, suurella väkevyydellä ja pauhulla, huokaa ja jatkaa matkaa, joka ei kuitenkaan tunnu edistyvän.
HEINÄHELTEISEN KESKIPÄIVÄN TAPAUKSET SEKÄ EPILOGI
Koski lirisi, kohisi ja pihahteli alhaalla uomassaan, äkkijyrkänteen alla, minkä partaita iänikuiset pihlajat reunustivat pursuilevassa vihreydessään, jonka keskeltä joku yli-ikäinen, kuivunut ja musta runko kohosi kuin kaliseva luuranko. Siinä pihlajien takana levisi säännöttömänä, sekasortoisena sikermänä Mujulan kartano. Kumma kartano! Epälukuinen määrä hökkeleitä, uusia vastaveistettyjä tai vanhoja, ajan karistama vihreä sammal pinnassaan, sekaisin asuin- ja ulkohuoneet ja karjaläävät paisuvine tunkioineen.
Yhden avaran aarniohirsistä hakatun väentuvan seinävierellä kyyhötti matala, ajanhampaan kuluttama asuinkäähkänä — pieni pirtti ja kamaripöksä. Julman suurien väkinaulojen tukemat parrat pönkittivät pullistelevia seiniä, joista pienet akkunalasit tuijottivat ikäänkuin silmät jonkun ruotiukon juhmukulmien alta.
Asuinkäähkänän ovenpielessä kivennökäleellä istui pieni, kuivettunut, vuosien nuolema ukko. Pitkä, nuhraantunut hurstipaita oli hänen ainoa vaatekappaleensa. Laaja päälaki oli paljas ja kalju kuin munankuori; korkealla otsalla ja ohimoilla luikertelivat suonet punaisina kuin onkilierot; solmunenän molemmin puolin tuijottelivat vesiharmaat silmät ja leukaparta kärhötti tiukkaan imeytyneitten huulien alla kuin lampunporsta.
Oli heinähelteinen keskipäivä. Taivaan siintävässä ylhäisyydessä ui joku valkopalteinen pilvi, ilma väreili töllien seinustoilla, lemu nousi kukkivasta ruohostosta, ja uneliaana lauloi koski vanhaa huminaansa. Hökkelikylä oli väestä tyhjä. Joku emäntäihminen lienee pyörinyt jonkin pirttihuoneen permannolla ruokapuuhissa ja solissa; ja nurkkajuurissa mekasti lauma likaisia, pirpanoita.
Ukko kyyrötti päivänliekossa ikäänkuin olisi hautonut aivoissaan jotakin ylen pulmallista. Mutta mikä tiesi, punoiko aju lankojaan. Ehkä hän vain oli ja köllötti, kuten tuo sikapullukka, joka lotkotti murassa lätin seinustalla. Joskus hänen rakosiksi sipristyneet silmänsä avautuivat ja hipoivat yli avaran kartanomaan reunasta alkavien perunasarkojen vainioille, missä ruis nuokkui tai otra tunki esiin siikastaan. Niin — siinä olivat Mujulan pellot, jotka hänelle tiukkuivat elinvoimaa ja olivat tiukkuneet seitsemän vuosikymmentä. Vaikka ukko ei muuta kuin eli ja hengitti, oli ja köllötti. Olikin se köllöttänyt elämänsä ajan tämä Mujulan maitten eläkemies, kartanon kantavaari, Mitti Maskeli.
Ei elämänpäivänä ole Mitti Maskeli painanut auraa jankkoon, ei elämänpäivänä ole hän ollut tuntiakaan työntouhussa, ei milloinkaan ole hänen ajukopassaan itänyt ajatusta, josta olisi mitään hyvää siunaantunut tavalliseen elämäntauluun. Häntä elättivät Mujula ja Mujulan mailla työssä rylläävät sukumannit. Mutta ei se ollut armopala, jota Mitti-vaari haukkasi! Lailla ja oikeudella on selkeät pykälät. Mitti Maskeli omisti Mujulan, sukulaiset sitä viljelivät ja olivat velvolliset valuttamaan ukolle eläkkeen, kuten olivat valuttaneetkin viisi vuosikymmentä ja tulevat valuttamaankin ukon kuolinpäivään saakka.
Jolloinkin entisten aikojen hämärissä oli ensimmäinen Mitti saapunut tähän törmälle, kun tämä hökkelikartano, nämä mureat pellot ja penikulmainen piiri ympärillä oli humisevaa korpimaata. Singahti sitten ensimmäinen lastu puun kyljestä, kohosi ensimmäinen hökkeli, ensi kerran iskettiin kuokka kamaraan ja ensimmäinen viljankorsi putkahti mullasta. Oli sitten elänyt epälukuinen sarja Mitiejä, jotka kukin kohdaltaan rakensivat huoneen, kun oli tarpeen, tai avarsivat pellon piiriä. Kunnes Mujula olikin mikä oli, ettei kellon kuuluvissa vertaa. Oli aina tämä Mittien suku yrittänyt asustaa jotakuta pykälää korkeammalla ympäristön kansaa. Olivat olleet kovia ruumiintyöhön, tai oli pääkopassa älynlanka juossut tavallista joustavammin.
Ilmestyipä sitten taasen yksi Mitti näille tantereille, kepelä, rotannaamainen naskalisilmäinen mies, Mitti Maskelin isäukko — Aarakki. Aarakin aivoissa hautui alituiseen vain yksi ainoa, mutta varma ja selkeä ajatus: haalia yhä ja yhä maata ja mammonaa. Ja sai! Äly siinä pelasi kepelässä, rotannaamaisessa äijässä. Pulmallisina aikoina ovelat konstit siirsivät hänen haltuunsa melkein koko kyläkunnan, joka ajan lipuessa oli sikeytynyt Mujulan ympärille jokilaakson multiin. Konstit olivat monet! Saattoi olla, että jos joskus tulisivat tilinpäivät, niin ei vääryyden vaakakuppi olisi tyhjä. Mutta pirukos sen tajusi, missä vääryyden ja oikeuden murtoviiva kulki, ja vähänkös sitä maailmassa vääryyttä tehdään!
Niin — oli Aarakilla maita ja maanpäällistä. Mujula oli kuitenkin itse ökä-talo ja Aarakki napa, jonka ympärillä kaikki kieppui. Niin eli Aarakki aikansa — iso pösö, ihmisten ja jumalien lait tunteva mies — kunnes vetäisi viimeisen henkäyksensä isoimman pirttinsä loukossa. Niin vietiin viisas mies, mutta tavara jäi perinnöksi pojalle.
* * * * *
Mutta ylen merkillinen vesa oli putkahtanut Mittien vanhasta sukukannosta — Aarakin ainoa poika Maskeli. Jo pienestä pahasta se oli ikään kuin irti elämän touhusta. Ei siihen tehonneet tavaran kokoamisen, ei kunnian eikä menestyksen pirujen kuiskutukset kuten isäukkoon ja muihin Mitteihin. Toikkaili vain tanhuvilla kuin horteessa, kuin ei olisi maata jalkojensa alla tuntenut, ikäänkuin olisi jysähtänyt raskaisiin mietteisiin. Mutta mikäs sen tiesi, miettikö mitään, löyhkä, viinaanmenevä miehen alku… Ryyppimään oli oppinut. Ei tehnyt työtä; söi, makasi, käveli. Hätäkös hänellä, kun isä oli rikas!
Ei se isäukon kuoltua sen kummemmin elänyt, kolmattakymmentään aloittava mies — Aarakin, isopösön, ainoa perijä. Ei välittänyt koko mantujen ja tavaroiden paljoudesta — ikäänkuin olisivat olleet yhtäkaikkisia. Mutta silloin ryhtyivät mailla mikä milläkin kontrahdilla asuvat ja ahertavat suvun sivuhaarojen Mitit touhuun. Oli saatava tuo hassu elatukselle, syytingille, ja manttaalit ja tavarat järki-Mittien hoteisiin. Ja saatiin. Annettiin Maskelille ja hänen akalleen — oli sillä sen verran muiden ihmisten metkuja, että oli akan hommannut — asuinkäähkänä sekä kannu viikossa viinaa ja muu muona. Tämä oli tehtävä siksi, kunnes Maskeli akkoineen oli kypsä kannettavaksi kirkkomaahan. Kirjoitettiin kirja ja vahvistettiin puumerkillä.
Silloin oli Maskeli yhdenkolmatta vuoden vanha.
* * * * *
Vuosisadan puolisko oli lipunut iäisyyteen. Maskeli oli pysytellyt erillään ihmisten touhuista. Hän viis niistä, kun vain sai määrälleen leipävartaan tönönsä kattoon, sonninkonkan pöytään ja lauantai-iltaisin piripintaisen kannunsa viinaa. Päivä meni ja toinen tuli. Maskeli vain hömäili hurstipaidassaan, sääret paljaina, lotisevat tuohivirsut jaloissa; pakkasilla kun oli pistäydyttävä pihassa kuotaisi kelsiturkin hartioilleen. Patisti usein talonväet lämmittämään saunan, kylpeä hössytteli, naukkaili viinaa, nukkui tai istui pirtissään pöydän päässä edessään kirja jyhkeä kuin lankunpää.
Paljon oli nähnyt tuo kahdeksattakymmentään aloittava mies elämisen tohinaa hökkelikartanossa ja sen ympärillä avautuvissa maisemissa. Kirkkaammin oli nähnyt jo pohjemmaksi kuin kukaan muu, vaikka näytti aina unessa käyvän. Moni oli siinä elänyt ja tohissut, tonkinut tunkiota kuin sontiainen ja nakutellut petäjiä kuin punapäinen tikka, kunnes oli käpertynyt kuolemaan olkikasalle pirtin loukkoon… Mutta aina oli toinen kaivaja ja toinen nakuttaja tullut tilalle, saanut otsa märkänä leivän itselleen ja Maskelille — päältäkatsojalle. Kummallista! Oliko elämänohjissa jokin pilvientakainen Isä Jumala. Miksi antaa hän toisten rehkiä pitääkseen yllä henkensä pihinää ja miksi antoi hän Mitti Maskelin elää huoletonna ja katsoa päältä. Miksi ei Maskelin ollut elämänpäivänä tarvinnut tarttua kirvesnyökkään tai kiikkua auran kurjessa? Maailma on kummallinen, elämäntoilaukset käsittämättömiä.
* * * * *
Päivä kallistui iltapuoleen, varjot venyivät ja istuva ukko oli vajonnut sameaan horteeseen, josta hänet herättivät lapsilauman ilon rähähdykset, kun ne häiritsivät lätin luona nukkuvan sian rauhaa.
Vilahti siinä äijän aivoihin kuvitelma, että hän oli ikäänkuin kuiva kelottunut oksankärhämä tuolla vesovassa viheriöitsevässä pihlajapensaassa.
Mittien päärunko oli kuivunut, kun sivusuvuista putkahteli vesoja, ja niitten elämä tuli jatkumaan etäisiin aikoihin. Ei ollut muori osannut tehdä lasta Maskelille. Raihnas oli jo muori, haudan partaalla vaappuva; tuolla makasi käähkänässä lammaspälsyjen alla, vilusta hytisten helteisenä heinäkuun päivänä.
Mutta ei ollut siinä suremista, kuten mikään ei murehtien muuksi muutu. Onni oli oikeastaan, ettei Maskeli ollut tullut antaneeksi kenellekään elämäntaakkaa, ettei hän ollut lisännyt niiden lukua, jotka elinaikansa ovat kuin porsas kärsä mullassa, kuin nauta nuoranpäässä.
Ukon aivoissa ajelehti aina ajatuksia, joita joutilaisuudessa sikisi, viskattuna ikäänkuin syrjään elämänkuhinasta, katsellessa taivasta ja maata ja maanpinnan monikirjavia elämänmuotoja. Juolahti mieleen jos jotakin, kun ei tarvinnut ahertaa leivän eteen, ei ajatella maan pehnaamisia ja sonnittamisia, ei huolehtia maista ja mammonasta. Niin, mielikuviaan hän olikin vain hautonut yli viisikymmentä ajastaikaa, kuvitteluja, joita viina väritteli ja puristeli jos johonkin muotoon.
* * * * *
Pistäysi ukko käähkänäänsä, söi, napsutti, kesäisiä ruokia ja ryysti piimää, puhui muorille muutaman sanan, haki viinahinkkinsä, nuristeli siitä viimeiset pisarat, horaisi ne suuhunsa ja astui taasen ulos. Huoneitten solitse läpsytellessään koskelle päin pyöri hänen mielessään ensin sen viinahinkin rummunkumiseva tyhjyys, mutta olipa huomenna lauantai, jolloin se täyttyisi aineella, selkeällä ja kimaltelevalla, reunojaan myöten.
Siinä oli veden partaalla mylly, vanha ja harmaa, vaikka muisti Maskeli nähneensä sen seinät uutuuttaan kiiltävinä. Vesi lorisi ja lirisi jossakin siellä rännissä, kummasti lirisi, kolkosti ja iloittelevasti… Sammaltuvalla katolla sipsutti västäräkki pyrstö keikkuen, näykäten kiinni kärpäsiä! Pedon luonto se istui lujasti koko luonnossa. Turhaan heitä erottelit ja lahkottelit, yksiä petoja koko roska. Tuokin västäräkki, ulkonäöltään soma ja viaton, katkaisi monen monien itikoiden kesäisten päivien kulun… Hm, luonto sopu, viattomuus! Pinnalla asui kesän hehku, kuten olisi ollut rauha, vaikka kaikki söivät ja kalusivat toisiaan aina ja alituisesti, että itse eläisivät.
Rauha, rauha, vaikkei rauhaa olekaan! Hän, Maskeli, oli vain osunut luiskahtamaan elämänsä iltapuoleen tappeluitta. Mutta ravinnon oli aina heruttanut muiden hiki ja vaivannäkö.
Ukko astua läpsytteli alaspäin jokiäyrästä kosken mustaselkäisten kivien jäädessä taakse ja joen muodostuessa ruohorantaiseksi suvannoksi. Päivä paistoi, elävät turisivat niittämättömässä ruohostossa, keskivirran vuolteessa vipajavien kaislojen yllä lepattelivat mustanvihertävät sudenkorennot, vesi mulskahti kalan siepatessa älyttömän vedenpinnalla helputtelevan perhosen.
Luhdalla kävi heinäväen työntohina. Särähtelivät viikatteet, kaatui sara, hikiset selät kyökkäsivät ja akkaväen haravat heiluivat. Sitä ne tekivät aamuvarhaisesta hamaan auringonlaskuun. Viikatteita liipatessaan näkevät he ukon kohoavan ruohostosta likaisenvalkeana haamupatsaana — pitkässä akanpaidassaan. Oli ikäänkuin se olisi unessa, kuin ei koskisi tantereeseen… No, ihmekös tämä, jos oli kuin irti ruohosta! Ryyppi viinaa aamusta iltaan, sehän se miestä maasta nostatti.
Mutta ukko seisoi ja katseli heinäväen liikettä ja maankasvujen kuorintaa. Se Mujulan nykyinen isäntä koetti koota tavaraa työn väkevyydellä omalla ja työmiesten hien kihoamisella. Kaikenlaisia niitä on ihmisiä! Jos saikin navettaansa jonkin naudan lisää ja hinkaloonsa hieman enemmän rukiita, mitä iloa hänelle siitä on? Olisi elänyt vähemmälläkin. Mutta se nautti siitä, että oli, että näki ja omisti, vaikka olikin jonkin vuosikymmenen päästä hautakankaan sorakuopassa ja tavarat toisten takana… Omituisia ovat ihmiset! Rehkivät ja rentsittävät minkä kerkiävät sinä aikana minkä elävät. Eivät yritä tulla toimeen vähimmällä touhulla; vain kaikenlaiset kiihkot heitä vetävät. Sitten siellä kankaan laella soran sisässä lihavat, valkovatsaiset, punanokkaiset madot vonkertavat sisään silmäkuopasta, syövät ja kaluavat. Siihenkö rauennee ihminen! Siihenkö meni koko elämän kuhina, että haudanpäällä väkevä ja mustanpuhuva ruoho kasvaisi?
Ylen raskaisiin mietteisiin jysähtää Mitti Maskeli.
— Oliko niin, että hengenlähdössä irtausi ihmisestä jokin, jota sieluksi sanottiin. Että avaruuksien mahtava valtias otti sen hoteisiinsa ja pani sen nauttimaan ikuista autuutta, tai ikuista kidutusta, sen mukaan, mitä se oli toimitellut maan päällä, lyhyenä aikanaan yhtyneenä liha- ja luumajaansa. Miten oli silloin käyvä Mitti Maskelin sielulle? Joutuisiko se piinan paikkaan, koska Maskeli ei tehnyt työtä, maisteli viinaa ja sai aivoihinsa omituisia älynväläyksiä? Hm, työtä… Mutta mitä se Jumalan mieltä ilahduttaisi, vaikka hän pehnastaisi, tonkisi ja uurastaisi vainioilla hämärästä hämärään? Mutta siten vain sanottiin raamatun lautakansien välissä, että otsasi hiessä syö leipäsi. Hm, niin sanottiin, mutta muiden otsalta oli hiki kihonnut sen leivän osalta, jota Maskeli haukkasi… Hm, sielut, henget, haamut… Ei Maskeli uskalla hymähtää huolettomasti, sillä paljon on outoa ja omituista maailmassa. Hän melkein uskoo, että vielä sittenkin voi Mitti Maskeli, tai joku, joka on melkein kuin hän, huuhkailla näillä tanterilla — hurstipaita hulmuaa ja virsut ääntelevät lops, lops — vaikka hänen oikeastaan tulisi olla mätänemässä Hautakankaan sorassa…
Ylen oudon unen näki ukko yhtenä yönä. Unikakkiainen kuvaili hänelle helvetin selkäpiitä karmivalla väkevyydellä. Voi, helvetin otsakivi — musta! Voi, helvetin peräseinä — punainen!
Ja leiskuvat ja nuoleskelevat tulenkielet ja sarviperkeleet kohennusrautoineen. Joku äijäkin roikkui leuastaan helvetin katossa, killui, killui! kuin sammakko koukussa. Hirmuista! Hoh, hintin verran tiesi vain ihmiseläjä asioita menneitä ja tulevia. Mikä lie totta ja mikä unikakkiaisen kuvajaisia?
Ukko näki entisen elämänsä, suoran ja sileän kuin nuoran ja siinä päivien pitkän sarjan yhtäläisenä kuin räystäältä tippuvat pisarat. Samanlaista vielä eteenkinpäin ja sitten hän, joka ei tee työtä, ei kehrää, eikä kerjää tekisi yhden kirkkaan käänteen elämänsä taipaleella.
* * * * *
Aurinko aleni, notkoista huokui iltojen viileys, karja ammui, kellot kalisivat ja vintit vinkuivat hökkelikartanossa.
Raskaasti huokasi Mitti Maskeli hampaattomien, nysiksi kuluneiden ikeneittensä lomitse:
— Hoh, maailma on kummallinen, elämäntoilaukset käsittämättömiä…
Hurstipaita heilahteli, virsut lotisivat lops, lops ukon astellessa takaisin rannalle ja kiivetessä rantapaadelle, sammaleiselle ja juormupintaiselle. Vesi kiitäessään kiven ohi mulahteli vihaisissa häränsilmissä ja alenevan auringon säteet välkähtelivät vesikalvossa punaisina ja verenkarvaisina.
Mitä etsinee vesikin, joka kiireellä kiitää alas ja humisee mennessään kaihoisan sävelen? Ja aina riittää se, eikä sävel tule katkeamaan.
Äijän aivoissa iti kuvitelma, että ihmiseläjän elämä oli kuin virran juoksu — humsis, se meni alas ja katosi. Mutta mitä se merkitsi; toinen oli tilalla, elämä humisi ennallaan. Niin inisi ihminen aikansa kuin sääski, elämän someroisella valtatiellä. Ja katosi kuin sääski! Kuka siitä välitti: sääski kun sääski. Kohtalon nyörien juoksuttaja ei näytä muuta välittävän, kunhan vain elämän uoma on täynnä kuhinaa.
Maskelin tajuntaan tulvahti ihmeellisenä ja raskaana kummallinen kuvitelma, että nyt oli tullut hänen aikansa humahtaa alas elämänsä koskesta. Ehkä siellä syvien, mustien suvantojen takana elämä taasen kihisi äkkiputouksissa ja rannoilla rehoitti paratiisin vehreys…
Ukko, maaten vatsallaan paadella, kurkisti alaspäin veden vihaisesti mulehteleviin silmiin, liukui ja hulahti veteen. Keskivirran kiivas, käärmeenselkänä kiemurteleva vesi tempasi sen hoteisiinsa. Ja ruohorantaisessa suvannossa, luhdalla, näkivät heinämiehet likaisenvalkean paidan homottavan vesikalvossa.
EPILOGI
Luonto ei ole lihalle laupias. Kuumina kesäpäivinä se on äkkiä puuhassa hajoittaakseen ja mädättääkseen sen aineen, mitä oli Mitti Maskelista jäljellä, kasvattaakseen siitä ehkä vihreän ruohon, vieläpä heleän, tylynkorean kukankin. Eikä isäntä kiireisinä heinäpäivinä jouda ylen uhkeita saattajaisia pitämään. Vieköön Apsalo-huutoukko, jolta ei kuitenkaan monta heinää katkea.
Vierivät rattaat kitisten suikertavalla tiellä. Somero ritisee rattaiden alla, aurinko heloittaa, vihamieliset paarmat ja kärpäset surisevat hevosen ympärillä, joka huiskauttelee häntäjouhiaan. Mutta mustan arkun kannella nököttää Apsalo, jäkäläpartainen ukko, nukkavierussa verkatakissaan ääneti, juhlallisena kuin varis kuhilaalla. Savu leuhahtelee haaleina pilvinä hänen piipunnysästään ja matalan otsan alla yrittävät elämän yksitoikkoisella uralla turtuneet aivot ajatella juhlallisia aatoksia.
— Joo, tässä menee Mujulan eläkemies. Hyvästi eli. Mikäs eläissä, kun isä oli rikas. Kuoltava kuitenkin oli, veteen kuoltava. Joo, samasta veräjästä se on kuukittava sisälle ja ulos niin rikkaan kuin köyhänkin…
Somero ritisee, paarma pörrää, hevonen huiskauttaa häntäänsä ja ukko unohtaen juhlalliset mietteet, äyskäisee sille vihaisesti. Niin vierivät rattaat ohi kylän, ohi korkean, valkean tapulin hiljaiselle, helteiselle hautuumaalle, minkä keskellä tumma ruumishuone kohottaa mustarististä kattoaan.
Ajopelit pysähtyvät hiekkaiselle käytävälle raatohuoneen eteen ja Apsalo köpittää herättelemään kuoppakontiota pienestä punertavasta mökistä. Puiden repaleiset varjot lankesivat maahan, lankesivat karkean arkun kannelle outoina, vipajavina haamuina. Pensaassa yritti leppälintu visertää kakertelevin kurkuin.
Silloin tulevat molemmat äijät, tulevat hiljaa köpitellen hiekkaista tietä, haudankaivaja unisin, haukottelevin naamoin herätettynä puolipäivän levostaan.
— Joo, se on sitten Mitti-vaarikin vainaja. No, eipä häntä talon toimet kaivanne, työtöntä miestä, eikä jäänyt jälkeentulevaisia turvattomiksi…
He aukaisivat narisevat ovet ja hilaavat työläästi arkun huoneeseen.
Sieltä se tulee ajallaan maahan siirrettäväksi ja siunattavaksi.
— Joo, Jumalan puntarissahan sitä ajan tullen tulee itse kukin kiikkumaan.
Jäkäläpartainen, paksuin, tutisevin päin ajava ukko miettii, että nytpä hän, jumalinen mies, tulee perimään vainajan raamattukirjan, vieläpä viinahinkinkin, jossa ehkä, kukaties, on tilkkanen pohjalla, että saa kumota maahanpanijaisryypytkin…
Hökkelikartanossa, ainaista kaihoaan pihisevän kosken partaalla, humisi elämä ennallaan.
HUHTIKUINEN YÖ
Huhtikuinen, humiseva tuuli riipoi matalalla roikkuvia, monipoimuisia pilviä, mustia taivaanlaenkalsakoita. Sade räiskyi. Tukkipuut seisoivat sumassa Leväsuvannolla, sillä tuuli puhalsi vastaan, eikä virta niellyt ollenkaan tällä hulevesien aikana järveksi paisuvalla aukealla suolla.
Ja suuressa vanhassa talossa, mikä yksinäisenä, harmaana, unisin, kaihomielisesti katselevin akkunaruuduin kyyhötti peltojensa keskellä, siellä vietti savotta rokulipäivää. Seisoi kaksi vanhaa pirttiä vastakkain, välillään porstua. Toisessa myytiin kahvia: kilisevät kupit ja kallisteli muhkea, mustavatsainen pannu. Mutta toisessa lauloi haitari, kilkkarauta helisi ja märät jätkät, useimmilla yllään sininen mekko ja leveä lippalakin luuhka, kiersivät tuimassa tahdissa huonetta. Jytisi, narisi ja naukui, tuuti ja lonkahteli lattia…
Ja ulkona käytiin kauppaa aittojen luona, joiden sammaleisia hirsivatsoja vuosikymmenien viljasadot pullistivat. Myytiin siellä leipäkakkaraa, kullankeltaista voilohkoa, sonninselkää ja valkoista sianpintaa, kauhottiin läkkituoppeihin voimallista piimänkokkaa. Saipa jätkä ravintoa ja sai talo rahaa, kilisevää nikkeliä ja rapisevaa seteliä. Kuukki portailla talon isäntä. Vanhahtava äijä, muhkurainen sauva kädessään, kuukki ja kurkisteli, että kaikki kävi käskyjen mukaan. Niin on ukko näöltään kuin pahin jätkä, kuin lokattu varis, riekaleiset vaatteet yllä ja päässään likainen pannuhattu, pitkä piippana, jonka nokassa on punainen tupsu.
Saituus se miestä sellaisessa puvussa käyttää, saituruus ja ylpeyskin: kuinka hän rikas mies ei komeile vaatetuksella, kalliilla asulla, vaan alentaa itsensä… Hurskas, nöyrämielinen mies, vähäväkisille esikuva — niin uskoo ukko hänet ihmisiltä nähtävän, suuressa ylpeydessään…
Rikas on mies, rikas kuin pakana! Maita puolet pitäjästä, mureita peltoja, kolkkoja hirsikköjä, kokonaisia pikkutiloja, nautoja ja hevosia lauma. Rahaa lie hänellä arkun pohjalla kuin muuta paperia, sekä kellastuneita velkakirjoja raamatun paksuinen pinkka. Kitsas on mies, ahne, kinnari, nylkee maakunnan mailtaan köyhtyviltä talonpojilta rahoja minkä ikinä ilkeää. Vihattu hän on, mutta vieläkin enemmän pelätty, kunnioitettu! Minkä ympäristön kansa kaivaa vaivoin irti karusta maaperästä auringon rävötyksessä tai talven tuimuudessa, siitä enin osa valuu tälle mahtimiehelle — Kiia Hyypiölle, valuu kuin omasta painostaan. Penni lienee tämän miehen jumala! Niin käy kansassa tarina, että sitten kun maailma palaa, tonkii Hyypiö-ukko yhä tuhkassa, tonkii esiin metallista lanttia.
Emäntä on talosta kuollut, mutta elääpä tytär, melkein yhtä mainittava ihminen kuin isänsäkin. Eikä ainoastaan isänsä vuoksi mainittava. Kaunis on Hyypiön Liina, kuten kedon kukat, kuten taivaan linnut ovat sileitä, sopusuhtaisia kuten mehevässä hillassa rämeellä ei ole moitteensijaa. Luonto on valanut hänet parhaimmilla vormuillaan, eikä ole aine pursunut muoteista ulos, ei loppunut kesken. Iho hänellä on maidonvalkea, ja silmät puhtaan siniset kuin huhtikuinen poutataivas. Hyvä hän on myöskin, lempeä, ei harkittu, ajatellen, vaan luonnostaan, koska ei voi olla muuta, kuten nauta jyystää vain ruohoa tietämättä lihansa makeudesta. Äitiinsä liene hänestä sellainen tullut, nuorena kuolleeseen naiseen, hentoon, hiljaiseen, kaihosilmäiseen, siipiä vaille enkeliin.
Niin, käy kauppa aittojen luona, missä palkkapiiat hyörivät, talon tytär kerää rahaa ja katselee päältä Kiia Hyypiö, resutakkinen, mahtava, mainittava mies. Mutta kauppa käy myöskin tomuisessa riihikartanossa peltojen reunassa. Kyssäselkäinen, mustamuotoinen mies myy siellä pehkuläjän kupeella viinaa. Pulisee, holskuu valtainen lekkeri ja kirkas viina juoksee lirittäen puteliin, rikkinäiseen savikuppiin, puiseen saunakippoon — minkälaisen osuvat astian käsiinsä saamaan. Ja mustaotsaisessa saunassa läiskyvät kortit…
Sitten lakkaa kauppa aittojen luona kun viimeinenkin jätkä on täyttänyt mahansa ja reppunsa, sitten riihikartanossa kun kauppiaan lekku kumisee tyhjyyttään. Tulevat nyt syöneet jätkät kohti tupia, mistä kuuluu pirun ja paimenen valssin äläköivät, monipoimuiset lopputahdit, tulevat röyhtäillen ja suitaan pyyhkien. Tulee myös toisia, väkeviltä liikutettuja, hoippuvia, hörähteleviä. Kiivaasti ja humuten lipuu nyt jätkiltä elämä! Kauas virtaa avonaisista ovenremppanoista hölinä ja turina kuten ampiaispesästä. Hanuri puhkuu kuin tukehtumaisillaan, rämisten soi tahtirauta. Joskus välähtää Kauhavan teräs juopuneen jätkän kädessä, hän pyörähtää kannoillaan, hihkuu. Hiluu — aukesipa piiri! Mutta siinä samassa ovat kourat kiinni hänen kalvosissaan, puukko väännetään pois, lyödään korkealle seinään ja miestä talutellaan syrjään.
Niinpä kuluu rokulipäivä murheellisen, vettä tippuvan taivaan alla. Kuuluu polkan yksitoikkoinen jumputus, jytisevät lattiapalkit, joku ryyppii vielä kahvin ruskeata nestettä, joku nuristelee viimeistä viinatilkkaansa seinän takana…
Mutta kun on vitkalleen saapunut ilta, vaisu hämäryys, silloin makaavat miehet luokonaan molempien pirttien lattioilla, kyljellään, tiukalle sullottuina kuten silakat nelikossa. Ei ulotu siinä kaikkien ruumis lattiaan, ei voi kukaan liioin liikahtaa ottaakseen unta toisella kyljellään. Mutta vielä kurkistaa jätkän pää ovelta: — Hohoi! Mahtuuhan tänne!
— Älä veikkonen, ei täällä ole kahta vuovinkia!
— Eihän ole hällälläkään ketään!
— Saat siinä paistaa lihasi, jos lystää!
Kuuluupa räsähdys. Mies kiskaisi porstua huoneesta lankun irti ja kohta hän juosta sukaisee sukkasillaan makaavien ylitse, rimputtelee kuin tukkisumaa, hihkaisee vielä viinanhöyryjä päässään ja kompuroi toisten uhkaillessa ja sadatellessa lankkuineen kuumalle hällälle.
* * * * *
Onpa jo remu vaiennut, kuuluu vain sateen sihinä ja tuulen tohahdukset. Pihamaalla seisoo yksin kuin öinen haamu talon kaunis Liina katsellen alakuloisia maisemia, märkiä, kulonkeltaisia maita, totisia metsiä. Onpa kuin hän odottaisi jotakin, ikäänkuin haaveilisi… Sillä näissä miehenpuolissa, joita litkottaa kuin mitäkin lihaa pirttien lattioilla ja kuumassa saunassa, niissä on eräs, joka ehtimiseen haamiloituu hänen tajuntaansa ja joka myös muistanee häntä. Kummallista, että erään noista jätkistä, Soiniksi sanottavan miehen, piti olemuksensa mahdilla ikäänkuin pensselillä sutien maalata kuvansa Hyypiön Liinan mieleen, niin unhoittumattomaksi, että tarvittanee aikoja ennenkuin se himmenee. Kummallista, että tyttö kun alkaa mieluilla miehenpuolta, hän kaihoilee jotakin määrättyä niistä: tuo tuolta… Miksei tälle Liinallekin yhtä hyvin joku muukin näistä rähjäisistä jätkämiehistä — mies kun mies. Tai jos valitsemaan ruvettiin, niin olihan löydettävissä näyttävämpiä, naamoiltaan nätimpiä, ihmisten mittapuikon edessä kaikin puolin parempia, arvoissaan olevia miehiä, ennen tätä muutamaa Soinia. Oudot ja torjuamattomat luonnon lait ne tekevät kuitenkin työtään syvyyksissä, minne ihmisten luotausnuorat eivät ylety. Siksi tämän tytön tajussa kangastelee muutaman jätkän kuva, joka märkänä litkottaa tuolla hielle ja lialle haisevassa miesjoukossa, kangastelee niin väkevänä, kuin ei mitään muuta olisikaan tässä maailmassa…
Mutta ei Liina Hyypiö näin ajattele. Kaikki asiat ovat hänelle merkillisen selkeitä, helposti tajuttavia ja luonnollisia. Ei ole mitään ounastelevia mielenkuvajaisia, ei asioissa hämäryyttä, utua. Tämäkin asia on hänelle kirkas: Soini, pienenpuoleinen, valkoverinen mies, tummin kiharaisin otsatukin, sinisin silmin, hymyilevin suin ja välkähtelevin hampain. Mies, joka osaa puhua mukavia lauseita hieman änisevin, hiljaisin äänin. — Oh, ettei tullut toimitetuksi sitä paremmille makuupaikoille. Sinne se voi kaatua ties minne, saunaan tai pirttiin. Eikä tullut tervehdityksi, vaikka näki hänet syömässä kuistin loukossa — näkyi kuin nyreissään nakertavan kivikovaa leipää ja ryystävän piimää. Sitten se taisi olla hiukan humalassa. Toikkaili siellä jätkäjoukossa lakittomin päin, naureskellen ja silmissä viinan hehkua. Mutta ei Liina tunnu siitäkään olevan erikoisemmin pahoillaan, kuten saattaisi olla joku toinen. Hän ikäänkuin tietää, vaikkei sitä ajattele, että mies lopultakin pitäisi hänet parempana kuin viinan…
Rämähtelivät toisen rakennuksen ovet, punertavan korkean törelön, jossa pomomiehet ovat yritelleet levolle talonväen seurassa. Nyt ovat he huomanneet tuulen tyyntyneeksi, joten suma voi hyvinkin ruveta lipumaan alaskäsin. Liina hiipii takaisin huoneisiinsa samalla kun alkavat kuulua herätyshuudot:
— Hohoi, pojat! Töihin tai tiliin! Rokuli ei tee rahaa!
Sitten sieltä kuuluu hämärtyvässä iltayössä lähdön sutakkaa ja kohta on koko savotta liikkeellä marssien valkoisin, välkähtelevin hakovarsin rantaan. Suurissa veneen lotjissa naukuvin, vingahtelevin airoin soutavat he pois. Kympit huutavat. Miehet nököttävät hakavarsilla, jotka ovat asetetut veneen laidoille istuimiksi, rannalla mösöttää ukkoherra keltaisessa sadetakissaan. Kuovi kuikuttaa valittavasti, haikein mielin, ja liipottelee yli veden suipoin, käyrin siivin… Niinpä ollaan keskellä leveätä vettä ohjeen vieressä ja aletaan tiputtaa miehiä ohjetukkien selälle kiinnitystolppien viereen.
Ohjeiden väli on täynnä ohuita tukkeja, propsin tölkkiä, paperipuita, joiden kulkua miesten on autettava tönimällä niitä liikkeelle. Tuuli henkäilee vielä veden selällä ja suhusade vihmoo herkeämättä. Mutta hämäryydessä kaikuvat pilapuheet, huudot, laulun renkutukset, kimeät vihellykset, joilla miehet kokevat ylläpitää iloista tuulta, sillä yö tulee olemaan kurja. Joku laulaa levein syvin äänin laulun alusta loppuun, asettuu siten laulelemaan yhtä värssyä ja jurnuttaa lopuksi yhtä ainoata säettä:
— Jurvalan uunin päällä hyvä oli olla, sun haittampa jekumija, rillumalei…
Sitä hän jurnuttaa yksitoikkoisesti, herkeämättä kunnes ääni viimein hiljenee, sanoja ei erota, kuuluu vain nuotin alakuloinen, ikävöivä kurnutus ja sitten sekin lakkaa.
Soinia vastapäätä, tolppa kainalossaan, keksi tukkiin lyötynä, seisoo vanha ukko kokien pitää rikkeimiä kenkiään veden pinnan yläpuolella. Tuuli puhaltelee hänen paitansa rintarakosesta ja mies kärvistelee kylmissään, kärsivän näköisenä. Alkaa puhua, puoleksi Soinille, puoleksi itsekseen, väläytellen talinkarvaisia, elottomia silmiään: — Minkä vuoksi häntä pitänee ihmisen vielä vanhanakin näin elää…
Ja sitten hetken vaiti oltuaan: — No, pääsihän tästä, painuisi sumun sekaan. Nokko tokko kukaan kysyisikään, että mihin se joutui! Mutta täällä sitä pitää vain torjottaa, vaikka tässä elämä on samanlaista kuin myllärin laulu: päähän kun pääsee niin alkaa se vielä.
On hetken hiljaista; kuuluu vain tukkien hiljaiset kolahdukset, veden lipinä, sateen sihinä. Sitten kymppi huutaa:
— Hohoi, suma seisoo ja miehet makaa!
Alempaa jostakin hankalasta mutkasta kuuluu työn ähellys: keksit kolahtelevat, vesi pärskähtelee. Huudetaan:
— Huupa menemään, aamulla pakkanen!
Soinia värisyttää. Sade on kastellut hänet läpikotaisin, märkä paita takertuu ihoon. Jos nyt tuli aamuksi pakkanen, kuten saattaa sattua huhtikuun oikukkailla ilmoilla, niin olipa silloin oltava.
Vaatteet kohmettuvat, eikä pyörivän, jääsilaisen tukin selässä saa lämmintä. Eikä pääse ohjeelta pois ennenkuin kympit veneellä noutavat, ei ole miestä kantavaa tukkia. Soini painautuu tolppaa vasten ja tuijottelee pimeyteen.
— Hohoi, Soini! huhuaa joku lähellä.
Soini ei viitsi vastata: mitä huudellee joku ilman aikuisia.
— Hohoi, Soini, saatana, siellä sinä olet kuitenkin. Sitten joku juosta sukaisee pitkin notkahtelevaa ohjelitkaa, menettää tasapainonsa, pärskäyttelee vettä ja pääsee liikkeelle uudelleen.
Nyt törmää mies kiinnitystolppaan, johon Soini nojaa, niin hapeneesti, että tämä horjahtaa pois ohjeelta vesivaraiselle sumalle. Puut ovat pieniä ja mies polkee niitä nokkelasti ennenkuin kerkiää heittäytyä hakavartensa varaan könöttämään ja siitä takaisin ohjetukille.
— Peijakas, mitä tämä merkitsee?
— St! Elä hiljaisemmin! Karataan. Täällähän paleltuu näillä ketineillä.
— Vaan jos huomaavat, niin toisinaan polttavat pois. Voi tulla hyviä urakoita.
— Palttua polttajille! Ei tässä niin pilvien orjia olla.
— No eihän tuossa maaltaan hävitä.
Niinpä he vetelivät kolme tukkipuuta puomin alitse koettaen katsoa jykevintä, sitaisevat ne vyöremmillä päistään yhteen ja alkavat solia ja meloskella kohti rantaa. Sinnepä jäävät toiset ohjelitkalle öiseen sateeseen katsomaan, että suma elää. Mutta nämä toiset saavat ehkä samat rahatunnit saunan lauteilla lempeässä lämpimässä… Tai saattaa pomomies lukea heille huomenna lantit nyrkkiin ja tulla muutto toiseen savottaan.
On keskiyö ja Hyypiön rakennukset näkyvät tummin, epämääräisin ääriviivoin sakeaksi kutoutuneessa pimeydessä. Toinen jätkistä on jo pistäytynyt saunaan, mutta Soini on mennyt etsimään reppuaan pihan puolelta. Silloin huudahtaa joku pimeydessä hiljaisella, hätkähtävällä äänellä, joku jolla on sininen, tuulessa häilähtävä puku.
— Oh, sinäkö Soini! En ole nähnyt kuin silloin kesällä hein'aikana. Ihanhan sinä olet likomärkä. Tule toki lämpimään! Minä olen valvonut — paistanut kahvileipää teille uittomiehille.
Niinpä he ovat äkkiä pitkässä, pimeässä porstuassa. Tyttö vetää miestä kädestä ja kuiskaa: St, hiljaa, etteivät herää! Ja samalla hänen mieleensä välähtää kuva jostakin koreakantisesta romaanikirjasta, jossa neito ohjailee miestä suuren, pimeän talon sokkeloissa… Soininkin tajuun tulvahtelee joistakin ihmeellisistä, käsittämättömistä syistä muisto harmaasta kotimökistä kaukana täältä pienellä mäellä, jossa hän oli pieni poika, peukalon pituinen tapsukka. Siellä oli sininen arkku, josta hän oli penkonut esiin vanhan, hiirien jyrsimän, repaleisen kirjan, jossa oli kuvia, tarinoita. Ja nytpä hän eli itse näitä tarinoita: prinsessa talutti häntä, repaleista kulkuria.
Täten he molemmat- todistavat kuvitteluillaan tämän öisen tapauksen tähän heidän elämäänsä ikäänkuin muualta siirretyksi, oudoksi, luonnottomaksi.
Ovi narahtaa ja he ovat kahden tuvassa, johon hiilistön sininen hehku luo kajastusta. Hämyinen valo tekee kaiken oudoksi, pehmeäksi ja haavemaiseksi. Soinin valtaa hyvä tunnelma, lohduttava, ihmeellinen ja lauha. On kuin hän olisi elänyt tämän hetken ennenkin, joskus muinaisina aikoina, sinihämärässä, satuisessa maassa. Tai tuntuu siltä kuin tämä kaikki olisi perin tuttua ja kauan jatkunutta: kun hän puhelee tytön kanssa hiljaisella äänellä, puhelee puheita, jotka eivät tartu mieleen, hymyilee ja nauraa hyrähtelevän, visertelevän naurun. Hän on riisunut puseron yltään kuivamaan ja istuu paitahihasillaan. Lieskan hehkussa kuumentunut kostea paita höyryää, tyttö liikuskelee öisissä talousaskareissaan. Hänellä on kahvia ja punertavia, höyryäviä vehnäsiä. Sitten tyttö haluaa näyttää vieraalleen lintunsa, punatulkut, jotka elävät kirkaslankaisessa häkissään tuvan peräkamarissa, hänen kamarissaan. Niinpä Soini, kulkuri ja jätkä, näkee kynttilän lepattelevassa valossa Hyypiön kuulun tytön kamarin, näkee punatulkut nököttämässä yösijoillaan tylpin nokin, uros punaisin, upein vatsoin. Tyttö kertoo linnuistaan, pahankurisesta, juonikkaasta naaraasta, hyvälaatuisesta, hymähtelevästä uroksesta, niitten laulustakin, hyrähtelevästä ja huiluäänisestä.
Silloin joku rykäisee ovella kuivakiskoisesti, ja ennenkuin kynttilä heidän säikähdyksestä vavahtelevissa käsissään tupsahtaa sammuksiin, kerkeävät he nähdä pitkän, repaleisen, römsyisen takin, sylttyiset sukat, vanhat, varrettomat pieksurajat ja niiden yläpuolella valjut kasvot ja likaisen piippalakin. Se on talon isäntä, hassunkurisessa, naurettavassa asussaan. Kuitenkaan ei kukaan hymyile tai naura… Kiia Hyypiö herättää aina ahdistavan, lamauttavan kunnioituksen tunteen, on kaiken yläpuolella, kuten kokko-haukka ilman sinessä, leijailevin, auringossa välkkyvin siivin. Ja nämä kaksi olivat kuin pienet, älyttömät lintuparat ruohon juuressa.
— Luulin, alkaa hän puhua napsahtavan kuivin, pilkallisin äänin, luulin, että täällä vielä elävät ne Kärnä-muorin kummitukset, hittuset. Mutta toinenhan täällä on peli: tytöllä on sulhasia, yöpoikia.
He ovat pyörähtäneet takaisin tupaan ja ukko jatkaa:
— On totisesti löytänytkin kauniin sulhasen, likomärän jätkäräsyn! Sillä mikä on tämä mies: silkka jätkä! Mitä hänellä on: likaiset silmät ja räkäiset nyrkit!
Ja kimmastuneena, vihan sokea aalto päässään kohisten, tempaisee ukko hiilistön vierestä kohennusraudan ja uhkailee sillä Soinia. Tämä älyää tilanteen kiusalliseksi: tarttuako ukkoon ja lennättää loukkoon kuten keuhkonipun — mutta mitä siitä sanoisi tytär… Ei tehnyt myöskään mieli puittaa suinpäin pakoon. Hän aikoo nykäistä ukolta raudan, sanoa jonkun tepsivän, varman sanan ja poistua sitten verkalleen, kiirehtimättä. Mutta silloin hän älähtää tuskasta ja säikähdyksestä. Kohennusrauta on hiilistössä kuumentunut ja hän on polttanut kätensä pahoin. Hätäpäissään hän sieppaa puseronsa ja pakenee ohi rämähtävän oven, ohi letiseväpalkkisen porstuvan, kintereillään ukko kuin pahahenki haaruineen, sohien tulikuumalla raudalla ja nauraen voitonriemuisesti ilkkuen: hä, hä, hampaattomalla, mustuneella kidallaan.
Soini seisoskelee pihan liepeillä hiljaa kiroillen ja painellen palaneeseen käteensä märkää maanpintaa ja sitoen tiukasti puseronsa sen ympärille. Mutta ukko seisoo yhä asuntonsa ovella mölisten jotakin kähein kurkuin, epäselvin sanoin, pudistellen ja heristäen rautaa, jonka hehkuva kärki piirtelee yöhön outoja kiemuroita. Sitten ovet rämähtäen sulkeutuvat ja Soini astelee kohti nokiotsaista saunaa.
— Likaiset silmät ja räkäiset nyrkit… Oikeinhan se sanoi! Miksi hän sitten istui pohatan tyttären kanssa hiilistön hämyssä öisessä tuvassa haaveillen ja puhuen joutavia… Mitä hän oikein aikoi: kotivävyksikö isoon Hyypiöön, vai perustaa pienen mökin, samanlaisen kuin mistä hän oli alkuisin, likaisen ja köyhän, metsän reunaan, vai halusiko hän hyväillä tyttöä hetken kaihapaikassa ja astua sitten edelleen pitkin solisevan joen rantaa, pitkin hiekkaista tietä… Soini ei halua ajatella asioita, kuten ei milloinkaan ole halunnut. Ei hän tee äkkijyrkkiä päätöksiä, ei repäiseviä ratkovia tekoja. Kulkekoon vain aika, tulkoon ja menköön päivä ja tapahtukoon kunakin päivänä mitä tapahtuu.
Hän astuu saunaan, missä löyhähtää mätäin lehtien ja vastain lemu, palaneitten, murenevien kivien haju, imelä, herpaiseva lämmin. Toinen jätkä nukkuu jo lavitsalla selällään, nyrkit lattialla. Soini kytkähtää lauteille, ja hänen tajussaan haamoittuu mielikuva, haamoittuu ja kirkastuu:
Hän vonkailee kosken reunalla Leväsuvannon alapuolella lepikon tummanviheriässä siimeksessä, vonkailee kesän kaukaisimpia puita, Jotapurolta tulevia. On ilta, kirkas ja tyyni. Koski elää ja solisee, jokin tukki solahtaa sivuitse, ryhmyrunkoisessa haapapuussa lipisevät lehdet. Metsän tumman sahareunan latvoilla möllöttää kuu kuin ajettunein naamoin, punaisena ja paisuneena… Silloin tulee Liina sinisin, häilähtelevin hamein lepikon hämärään, sinne missä valkea hakavarsi sojottaa pystyssä. Niin he ovat kuin kahden koko maailmassa, kesäyössä, kuin kaksi itikkaa suunnattoman, sinikirkkaan lasikuvun alla.
Tämä kuva häilyy Soinin aivoissa kuin jonkinlainen voide, palsami hänen kihelmöivälle kädelleen, kunnes hän nukkuu ja ajan hetket valuvat sivuitse ilman huolta ja vaivaa, kaikki on unhottunutta ja onnellista… Miten selkeänä, kirkkaana paljastuukaan tässä ihmiselämän koko surkeus, viheliäisyys, kun etsiessämme onnellisimpia hetkiä saamme osoitella niitä, jolloin kaiken verhoaa unohduksen sumu.
* * * * *
Kirjoitettu NVL:n hopeamerkkinäytteeksi.