language: Finnish

MÄÄRÄN PÄÄSSÄ

Kolminäytöksinen näytelmä

Kirj.

ARVI A. SEPPÄLÄ

Seuranäytelmiä 206

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Osakeyhtiö, 1919.

HENKILÖT:

Tohtori Alfred Sanmarck, kemisti.
Rouva Sanmarck, hänen äitinsä.
Hilda, hänen vaimonsa.
Aarne Kartio, taidemaalari.
Jenny Kautto.
Tohtori Tela, fysiikantutkija.
Miili, tohtorin palvelija.
Naisia.
Herroja.

Tapahtuu Helsingissä nykyaikaan.

ENSIMÄINEN NÄYTÖS.

(Tohtori Sanmarckin työhuone. — Sivuun työnnettävillä rautaisilla ovilla varustetun oviaukon kautta näkyy perällä laboratoorio, hieman synkännäköinen huone vaaleanharmaaksi maalattuine seinineen ja holvattuine kattoineen. Laboratoorion perällä on akkuna, sen edessä tilava pöytä, jolla on retortteja, vaakoja, koeputkia y.m. tieteellisiä esineitä. Keskellä lattiaa on toinen samanlainen pöytä samaa alaa käsittelevine laitteineen; ja vasemmassa peränurkassa tulisija sulattimineen ja muine tieteellisine koneineen. Seinähyllyillä on runsaasti pulloja, purkkeja, laatikoita ja kaikenlaisia aineksia. Laboratoorio tekee hiukan siistimättömän vaikutuksen.)

(Etuhuone on tilava ja hauskempi. Oikealla ovi ja vasemmalla akkuna, jonka edessä on suuri kirjoituspöytä, kukkurallaan kirjoja ja papereita. Samalla puolen peräseinällä on valtava kirjahylly sekä oikealla taka-alalla leposohva pöytineen ja tuoleineen. Oikealla etualalla on uuni, vasemmalla seinäpeili ja lähellä kirjoituspöytää kiikkutuoli. On ilta. Laboratoorio on voimakkaasti valaistu, jotavastoin etuhuoneen valaistus on hiukan hillitympi.)

(Tohtori ja Tela työskentelevät laboratooriossa ja Jenny järjestelee papereita kirjoituspöydän ääressä etuhuoneessa. — Sanmarck on noin 36-vuotias hieman kuivannäköinen mies. Tarmokkailla kasvoilla näkyy ankara älyllisyys. Silmät teräsharmaat ja terävät; niiden katse hiukan alta kulmien. Suu tiukasti yhteen puristunut; leuka hieman esiinpistävä ja sileä. Tukka tumman ja teräsharmaan väliltä ja sileäksi kammattu. Puhuu korottomalla ja levollisella äänellä, jossa on hiukan ohut sointu. Hänen käytöksensä pääsävynä on järkähtämätön levollisuus.)

Tela (keski-ikäinen, älykkäännäköinen ja käytökseltään huolellinen mies; tutkii suurella pöytään kiinnitetyllä mikroskoopilla erästä koeputkea; heittää hetken kuluttua työnsä, tulee etuhuoneeseen ja sytyttää tupakan). Te olette väsymätön, neiti!

Jenny (noin 25-vuotias, pitkä ja solakka; näyttää hieman elähtäneeltä ikäisekseen; kasvot eivät ole juuri kauniit, mutta henkevät ja miellyttävät, kulmat kaarevat, silmät kauniit ja eloisat; huulilla eräänlainen katkerankuivettunut hymy). Täytyy…! Näistä papereista ei ole tavallisen ihmisen juuri helppo päästä selville.

Tela (istuen nojatuoliin). Ne ovat aikajärjestyksessä, vanhimmat muistaakseni vuodelta 1904.

Jenny (matalasti). Herra varjelkoon, niin vanhoja! Ja mitä nämä kaikki sisältävätkään?

Tela. Tulokset fysikaalisen kemian uusimmista saavutuksista. Nuo paperit ovat kallisarvoisemmat kuin ehkä aavistattekaan, neiti.

Jenny. Oo, niinkö?

Tela. Jonain kauniina tai rumana päivänä niillä vielä hämmästytetään maailmaa.

Jenny. Ja milloinka, Herran nimessä, minä saan nämä kaikki valmiiksi!?

Tela. Aivan niin… Täytyy todellakin ihmetellä sen miehen ehtymätöntä työtarmoa.

Jenny. Hän on kerrassaan rautainen mies!

Tela. Ja hänelle jos kenelle on tieteensä muuttunut intohimoksi…

Jenny (arasti, katsoen laboratoorioon). Hyss! Tohtori tulee! (Poistuu nopeasti papereineen.)

Sanmarck (keskeyttää työnsä ja tulee etuhuoneeseen). No, kuinkas käy?

Tela. Ei vieläkään. Ehkä jätämme sen huomiseksi.

Sanmarck (katsoen kelloaan). Niin, kellohan on jo kohta seitsemän.

Tela. Aiotko sinä vielä jatkaa?

Sanmarck. Kyllä hiukan. Tiedeakatemian kokous alkaa vasta tunnin päästä.

Tela. Ei ole hyvä, että sinä noin ylenmäärin vaivaat itseäsi.

Sanmarck (sytyttäen sikaarin ja heittäytyen sohvalle lepäämään). Täytyy!… Näin lähellä päämäärää en voi ajatella lepoa ennen kuin vasta äärimmäisen väsymyksen jälestä.

Tela. Sinä teet lopun itsestäsi. Sinun pitäisi kunnollisesti levätä.

Sanmarck. Mitä se hyödyttää? Ajatukset pyrkivät työskentelemään levätessäkin.

Tela. Se johtuu liiallisesta hermojännityksestä.

Sanmarck. Kymmenen vuotta.. kymmenen vuotta hellittämätöntä työtä; toiveita ja pettymyksiä! Ja sitten viimein aivan määrän päässä… ajatteles, se voi jännittää!

Tela. Niin, niin, niinä ymmärrän sen hyvin.

Sanmarck (miettivästi). Kun ajattelen taaksepäin sitä aikaa, niin en usko, että lähtisin elämään sitä uudelleen… Ihminen on sentään pohjaltaan suuri optimisti… (Lyhyen vaitiolon jälkeen.) Mutta viime aikoina olen monesti pelännyt kadottavani levollisuuteni ja tekeväni jonkun varomattomuuden.

Tela. Niin, niin, sellaiset ajatukset pyrkivät aina menestyksen hetkellä mieleen.

Sanmarck. Mutta jos jotain tapahtuisi — jollen syystä tai toisesta voisikaan lopettaa työtäni — niin sinä voit pelastaa minun keksintöni ihmiskunnalle.

Tela. Sen teen, siitä saat olla vakuutettu… jos niin onnettomasti kävisi!

Sanmarck. Niin, eihän voi nähdä tulevaisuuteen… ja nämä tulokset ovat erinomaisen tärkeät vastaisille kemian- ja fysiikantutkimuksille.

Tela (nousten). Kerrassaan hämmästyttävät, mullistavat! Alkuaineiden hajoittaminen ei ole enää hypoteesi, vaan lopullinen totuus! (Riisuu työmekkonsa ja menee laboratorioon pesemään käsiään.)

Sanmarck (vaatimattomasti). Alku on jo tehty; toiset voivat jatkaa. Olisi itserakasta ajatella, että tiede olisi meidän päivinämme viimeisen sanansa sanonut. Me' olemme vain heikkoja aseita ikuisen kehityksen käsissä. Voimme olla onnellisia, jos pieneltä osaltamme saamme kaivetuksi esiin jonkun murusen totuutta luonnon mittaamattomista syvyyksistä.

Tela (tulee ovelle kuivaten käsiään). Aivan niin, Alfred, eikä sinun osasi siinä tule olemaan suinkaan pienimpiä! (Kuuluu koputusta ovelta.)

Sanmarck (huutaen). Kuka siellä?… Äiti varmaankin. (Rouva Sanmarck tulee kantaen kahvitarjotinta. — Hän on noin 60-vuotias, lihavahko ja säilyneen näköinen. Pyöreät, verrattain nuorekkaat kasvot; vaaleahkossa tukassa ainoastaan ohimoilla harmaata. Käytökseltään vaatimaton ja hyväntahtoinen; oikea perheenemännän perikuva.)

Rouva Sanmarck. Minä se vain olen, Alfred.

Tela (tullen sisään). Iltaa, rouva Sanmarck! Ja vallan kahvia mukana!

Rouva Sanmarck. Iltaa, tohtori! — Eikö se maistu hyvältä?

Tela. Kerrassaan oivalliselta, rouva!

Sanmarck (naurahtaen). No, johan sinä taas lähdit kiikuttamaan sitä tänne!

Rouva Sanmarck. Tietysti, kun et taaskaan tullut ruokasaliin.

Sanmarck. Tiedäthän, etten minä sellaisia muista.

Rouva Sanmarck (laskien tarjottimen pöydälle). Ettekä tekään muistuta häntä, tohtori!

Tela. Aivan varmaan, rouva! Mutta hän on auttamaton.

Sanmarck (hyväntuulisesti). Äidit tahtovat pitää lapsiaan lapsina hautaan saakka. (Menee laboratoorioon pesemään käsiään.)

Rouva Sanmarck. Niin, kunpa vain osaisit totella. Mutta tällaista se aina on ollut. — (Kaataa kahvia.) Ettekö halua hiukan kahvia, tohtori?

Tela. Kiitoksia, rouva! Ehkä hiukan. (Ottaa kahvia.)

Rouva Sanmarck. Hän on lakkaamatta työssä, päivät ja yöt.

Tela. Hänen tehtävänsä on vaatinut aikaa ja ponnistuksia. Mutta nyt on se jo ohi, ja hänen keksintönsä mullistaa maailman; johtaa tieteet uusille urille!

Rouva Sanmarck. Siitä tulee siis kumminkin jotain!

Tela. Aivan varmaan! — Se muuttaa kokonaan tähänastiset käsitykset alkuaineiden luonteesta ja kumoaa teorian niiden muuttumattomuudesta!

Sanmarck (laboratooriosta). Nyt puhut äidille hebreaa!

Rouva Sanmarck (hyvillään). Niin, paljoa minä en siitä ymmärrä… Mutta hyvä Jumala, kylläpä siinä on saanutkin ponnistaa! Tiedättekö, hän on toisinaan työskennellyt kello kolmeen ja neljäänkin asti yöllä täällä laboratooriossa.

Tela. Ai, ai, sitä miestä. Milloin hän sitten on nukkunut?

Rouva Sanmarck. Aamusilla muutaman tunnin. Ja on siinä toisinaan huvennut koko yökin. (Sanmarck tulee.)

Tela. Niinkö?! Kuule, sinut pitäisi sulkea johonkin laitokseen, Alfred!

Sanmarck. Äiti liioittelee! Toisinaan, kun on tärkeitä kokeita, minä lepään tuolla sohvalla… (Istuutuu ja ottaa kahvia.)

Rouva Sanmarck. Niin, niin, mutta ei sellaista kenenkään terveys ajan pitkään voi kestää.

Tela. Samaa sanon minäkin, mutta hän ei vain ota sitä uskoakseen.

Rouva Sanmarck. Minusta sinä näytät nytkin niin rasittuneelta.

Sanmarck. Mistä se johtuisi? Minähän nukuin aamulla kauan.

Rouva Sanmarck. Vaikka, mutta sellainen öillä työskenteleminen ja päivillä nukkuminen on epäterveellistä. Se on säännötöntä!

Sanmarck. Äh, mitä hulluja! Minulle se on aivan säännöllistä!

Tela (nousten). Kiitoksia, rouva!

Rouva Sanmarck. Ettekö halua vielä, tohtori?

Tela. En, kiitoksia! Täytyy jo mennä!… Lähde sinäkin, Alfred. Huomenna on uusi päivä!

Sanmarck. Minun täytyy tarkastaa muistiinpanoni!

Tela. Hyvää yötä, rouva! Näkemiin, Alfred!

Rouva Sanmarck. Hyvää yötä!

Sanmarck. Näkemiin! (Tela poistuu.)

Rouva Sanmarck. Odotin sinua edes kahville, kun olin aivan yksin kotona.

Sanmarck. Missä on sitten Hilda?

Rouva Sanmarck (hymähtäen). Missä lienee… Lähti taas herra Kartion kanssa.

Sanmarck. Niinkö?… Hm!… No, täytyyhän hänenkin kuluttaa aikaansa. Sehän nyt on muutamain ihmisten ainoa elämäntehtävä.

Rouva Sanmarck. Mutta millä tavalla? Minä en pidä oikein tuosta Jennyn ja Kartion seurasta.

Sanmarck. Miksi niin?

Rouva Sanmarck. En tiedä, mitä he ovat ihmisiä. Paljon heistä vain on puhuttu.

Sanmarck. Äsh, mitä niistä puheista! Sitä puhutaan niin paljon tyhjää.

Rouva Sanmarck. Se ei ole niin tyhjää! Näkeehän sen… Kuuluivat matkustelleenkin yhdessä kuin oikea pari. Ja sinä vielä otit tuon Jennyn taloosi.

Sanmarck. Mutta tarvitsihan tyttöraukka työtä ja minä luotettavan puhtaaksikirjoittajan.

Rouva Sanmarck. Minä en ymmärrä mitä nuo tuollaiset suhteet oikein ovat. Mutta vanhan ihmisen silmiin ne näyttävät rumilta.

Sanmarck. No, ei pidä olla aina niin turhantarkka. Jenny on pohjaltaan kelpo ihminen.

Rouva Sanmarck (huoaten). Niin, eihän se oikeastaan niin kumma ole, jollei Hilda viihdykään kotona. Hän on saanut liian paljon olla yksin.

Sanmarck. Niin kai… mutta sitä nyt ei kumminkaan ole voinut auttaa.

Rouva Sanmarck. Sinä olet käsittämätön luonne, Alfred! Luuletko sen olevan niin hauskaa Hildallekaan?

Sanmarck. En. Sen on hän liiankin usein sanonut. (Leikillisesti.) Mutta en tiennyt teidän olevan niin yksimielisiä.

Rouva Sanmarck (kärsimättömästi). Ooh, älä laske leikkiä, Alfred!

Sanmarck. Yhdessä asiassa te naiset olette kaikkina aikoina pysyneet samanlaisina. Korkeinta miehen elämässä pitää olla naisen, ja kaikki muu vasta sen jälkeen.

Rouva Sanmarck. Tässä ei ole siitä kysymys.

Sanmarck. Kysymys on siitä, onko miehen oltava ympäristönsä orja vai saako hän vapaasti seurata taipumuksiaan. — Oikeastaan on se vain kunnianhimoa Hildassa.

Rouva Sanmarck. Kunnianhimoa —?

Sanmarck. Niin, hän tahtoisi kaikin mokomin saada minut julkiseen elämään. Hän tietää, että minun alallani tullaan useimmiten kunnioitetuksi vasta luurankona.

Rouva Sanmarck (huoaten). Sinä et tunne naisen sydäntä!

Sanmarck. En, varjelkoon! Minä tunnen tarkalleen noin seitsemänkymmentaviisi alkuainetta ja lukemattomia yhdistyksiä. Mutta sellaista yhdistystä kuin naisen sydän ei tunne kukaan. — Ei puhuta enää siitä, äiti.

Rouva Sanmarck. No, ei, ei, koska niin tahdot. Sinun kanssasi ei kumminkaan pitkälle pääse. Mutta usko minua, sellainen ei ole tervettä elämää, Alfred!

Sanmarck (taputtaen häntä olkapäälle). Mutta nythän minun tehtäväni on päättynyt ja sitten minusta tulee oikein kuuliaisen pojan ja aviomiehen esikuva! Ja kuuluisa mies, kuten Tela vakuutti.

Rouva Sanmarck (toivoen). Onko se oikein varmaa, Alfred?

Sanmarck. On, äiti, tällä kertaa se on varmaa.

Rouva Sanmarck (iloisesti). Sitten minä uskon sen, koska sinä sen sanot. (Jenny tulee ja menee pöydän luo.)

Sanmarck. Kas niin, nyt minä menen vielä hiukan työhön… ja suljen oveni! (Menee laboratoorioon ja vetää ovet kiinni.)

Rouva Sanmarck (innostuneena). Hän on siis viimeinkin onnistunut!… Ja Alfred Sanmarckista tulee kuuluisa mies! Että hänellä todellakin oli kykyä ja tarmoa viedä se päätökseen, ajatelkaas sitä, neiti!

Jenny (matalasti). Se on ihailtavaa, rouva… mutta onko se viisasta?

Rouva Sanmarck. Kuinka niin?

Jenny. Hukata noin elämänsä yksinomaa työhön ja päästää perheasiansa rappiolle. — Ettekö ole mitään huomannut?

Rouva Sanmarck (terävästi; istuutuen). Mitä te sillä tarkoitatte, neiti?

Jenny. Hilda olisi tarvinnut toisenlaisen miehen. Hän on kovin elämänhaluinen, rakastaa julkista elämää ja vaihtelua. Pelkään, ettei hän ole koskaan oikein ymmärtänyt miehensä luonteen syvyyttä.

Rouva Sanmarck. Tarkoitatte siis, että jotain olisi kierosti!

Jenny. Pahaa pelkään! — Olen juuri halunnut tästä puhua rouvalle, mutta en ole saanut tilaisuutta.

Rouva Sanmarck (jännitettynä). Te luulette siis, että Kartio…?

Jenny. Olisiko se niin ihme? Jokainen luojan päivä yhdessä; ainaista seurustelua ja vieraskäyntiä! Toinen sillä aikaa hautautuneena työhönsä kuin erakko… Hyvä Jumala, ihmisethän ovat vain ihmisiä.

Rouva Sanmarck (kauhistuen). Olen aina pelännyt tätä, mutta uskoin, että se on vain vanhaa ystävyyttä. Onhan Kartio Hildan koulutoveri…

Jenny. Ja nuoruuden ensimäinen ihailija! Aina hullumpaa vain! Sellainen helpottaa lähentymistä.

Rouva Sanmarck (kuohuissaan; nousten). Herra varjelkoon, eikö sitten enää millään ole rajaa!… Te olette varma siitä, että heidän välillään on jotain?

Jenny. Minä en ole varma mistään! Mutta puhutaanhan siitä jo… Ja onhan se niin tavallista.

Rouva Sanmarck (kiivaasti). Niin tavallista kaikenlaisille, mutta ei säädyllisille ihmisille!

Jenny. Mitään ehdottomasti säädyllisiä ei ole. Kaikki ovat kerran säädyllisiä, kunnes eivät ole sitä enää.

Rouva Sanmarck. Ja tuollaista tekin kärsitte! Pitäisihän teilläkin olla Kartioon jotain vaikutusvaltaa.

Jenny (raskaasti). Pelkään, että olen sen menettänyt.

Rouva Sanmarck. Niin, niin, sellaista siitä tulee, kun alkaa elämänsä sillä tavalla!

Jenny (kipeästi satutettuna). Minä ymmärrän mitä te tarkoitatte, rouva! Mutta nythän onkin kysymys henkilöistä, jotka ovat alkaneet paremmalla tavalla.

Rouva Sanmarck (katsellen hetken vaieten Jennyä). Minä olen aina ihmetellyt erästä asiaa.

Jenny. Ja mitä sitten?… Sanokaa pois vain!

Rouva Sanmarck. Teidän suhdettanne Kartioon… Te kun olette niin ymmärtäväinen.

Jenny (katkerasti hymyillen). Minä en ole ollut sitä aina. (Pistävästi.) Olin siihen aikaan säädyllinen, ja kun lakkasin olemasta sitä, tulin ymmärtäväiseksi.

Rouva Sanmarck. Mutta kuinka te sentään saatoitte?

Jenny. Minulla tuskin oli muuta valittavaa.

Rouva Sanmarck. Niin sanovat kaikki.

Jenny. Ja mistä tiedätte, ettei heillä ole syytä siihen? Te olette elänyt vain onnen päivänpuolella; mitä tiedätte te siitä elämästä, jota eletään varjossa… Te tunnette oikeastaan niin vähän elämää!

Rouva Sanmarck. Se on paljon sanottu!

Jenny. Olinhan varaton, yksinäinen tyttö, ja minun täytyi keskeyttää koulunkäyntini. Kasvatukseni oli kyllä opettanut minut vaatimaan elämältä, mutta ei mitään hankkimaan. Suoraan sanoen, minulla ei ollut juuri muuta mahdollisuutta kuin kenties elävänä hautautua johonkin nurkkaan.

Rouva Sanmarck. No, se nyt ei olisi ollut kaikkein pahinta!

Jenny. Ei, mutta pahinta on se, että niinkin yksinkertaiseen asiaan kuin elämiseen tarvitsee nykyään olla piispa enona ja kaiken maailman suositukset. Kun pyrin johonkin, sain vain kohteliaisuuksia ja hymyilyjä, mutta en tointa. Ensimmältä itkin, sitten raivosin ja lopulta hymyilin takaisin, koska se oli sentään helpompaa.

Rouva Sanmarck (matalasti). Niin, en tahdo tuomita teitä. — Mutta tämä asia on korjattava. Herranen aika, minkälainen isku se olisi Alfredille, jos hän nyt juuri joutuisi sellaiseen! Nyt, kun kaikki on kääntymässä hyvinpäin, kun hänestä tulee kuuluisa mies! Hyvä Jumala, mitä me nyt teemme?

Jenny. Viisaasti menetellen on asia ehkä vielä autettavissa.

Rouva Sanmarck. Niinkö luulette? Voi, sanokaa, mitä meidän on tehtävä!

Jenny. On parasta, että koetatte varovasti saada tohtorin ymmärtämään, kuinka vaarallista sellainen elämä on jo juorujenkin vuoksi. Minä haen käsiini Kartion ja sanon hänelle lujat sanat.

Rouva Sanmarck. Oi, tehkää niin, neiti! Siten torjutte onnettomuuden, joka teidän mukananne tuli tähän taloon.

Jenny. Ei, rouva; kaikella on syynsä, ja tämän asian syyt ovat yhtä vanhat kuin asianomaiset itsekin! He yksinkertaisesti eivät sovi toisilleen! (Poistuu kiireesti.)

Rouva Sanmarck (menee ja avaa ovet). Alfred!

Sanmarck (päätään kääntämättä). Niin, äiti… Oletko sinä vielä siellä?

Rouva Sanmarck. Tulehan hiukan tänne, Alfred.

Sanmarck (tullen ovelle). No, mitä se nyt taas on?

Hilda (pistää päänsä ovesta sisälle. — Hän on 30-vuotias, komea nainen. Kasvot säännölliset ja miellyttävät. Tukka tumma, vahva ja huolellisesti laitettu; silmät tummat ja ilmehikkäät Kauniinmuotoinen suu ilmaisee voimakkaita intohimoja ja rehevä vartalo kuvastaa ylikuohuvaa elinvoimaa. Hän on puettu vaaleaan, maukkaaseen seurustelupukuun ja harsohuivi olkapäillä). Uskaltaako tänne tulla?

Sanmarck (hiukan ivallisesti). Miksei!… Mutta ei sinun sentähden olisi pitänyt pukeutua noin vaaleisiin.

Rouva Sanmarck (Sanmarckille). Puhumme siitä sitten myöhemmin.

Hilda. Kävin taidenäyttelyssä ja siellä oli niin hirveän mieltäkiinnittävää! (Menee laboratoorioon.)

Sanmarck. Vai niin… Tämä tuskin tarjoaa mielenkiintoa muille kuin ammattimiehille.

Hilda (katsellen ympärilleen). Ainakin täällä voi tahria itsensä! Herra varjelkoon, kylläpä täällä on sälyä! Täällä ihan pelkää liikkua!

Rouva Sanmarck. Olisit jäänyt tälle puolelle!

Hilda (ottaen erään putken). Ei mutta katsoppas! Mitä tämä on?

Sanmarck. Ai, ai, älä koske siihen! Se on vedyllä käsiteltyä, räjähdyselohopeaa; (Ottaa häneltä pois putken.)

Hilda. Räjähdyselohopeaa! Mitä se on?

Sanmarck. Uskomattoman herkästi syttyvää ja voimakasta räjähdysainetta… nitroelohopeaa. Se räjähtää päästessään äkkiä ilman yhteyteen. Kokeilin sillä kerran huvikseni.

Hilda. Niin mieltäkiinnittävää! Annahan, kun katson!

Sanmarck. Ole hyvä!… En kumminkaan uskalla luovuttaa sitä tottumattomiin käsiin. Pudottaisit sen vielä lattialle.

Rouva Sanmarck (kauhistuneena). Älä herran nimessä anna sitä hänelle!

Hilda. Ja mitä sitten tapahtuisi?

Sanmarck. Räjähdys tietystikin!

Hilda. Tuommoinen hiukkanen!

Sanmarck. On enemmän kuin tarpeeksi suorimaan ihmisen nopeasti ja kivuttomasti toiseen maailmaan.

Hilda (pudistaen olkapäitään). Äsh, minkälaisien kauheuksien keskellä sinä elät!

Rouva Sanmarck. Sanos muuta! Nyt minä en uskalla ensi yönä nukkua!

Sanmarck (pistäen putken hyllylle). Ne eivät ole vaarallisia sille, joka tuntee ne ja jolla on selvät aivot. Mutta asiantuntemattomien on parasta pitää sormensa kaukana niistä. (Miili tulee papereihin kääritty taulu kädessä.)

Miili. Tohtorinna käski tuoda tämän tänne.

Hilda (vilkkaasti). No, johan se on viimeinkin täällä! Nyt saat yllätyksen, Alfred!

Sanmarck (tullen etuhuoneeseen). Mikä se sitten on?

Hilda. Taulu. — Nostakaa se tuonne sohvalle, niin saamme nähdä. (Miili nostaa taulun sohvalle ja poistuu.)

Sanmarck. Milloinka sinä olet ruvennut harrastamaan taidetta?

Rouva Sanmarck. Sehän on hänen viimeisin kiihkonsa!

Hilda. Herra varjelkoon! Täytyyhän seurata aikaansa, kun sinäkään et mistään välitä!

Sanmarck. Hm!

Hilda. Niin, ajatteles… nyt saat nähdä jotain erinomaista… Kartio on saanut siitä erittäin kiittäviä arvosteluja. (Päästelee kääreitä.) — — — Kas niin, mitä pidät siitä?

Sanmarck (tarkastellen taulua). Ja mitä tämä sitten tarkoittaa? Nykyaikaisia maalauksia on mahdoton ymmärtää, jollei tunne taulun nimeä, näetkös.

Hilda. Etkö näe, että se kuvaa kuokkivaa miestä? Taulun nimi on "Raataja".

Sanmarck. Ja sinä ostit tämän taulun Kartiolta?

Hilda. Niin, sinun työhuoneeseesi. Täällä on niin alastonta, että hirvittää. — Minun todellakin onnistui ehtiä ajoissa. Ajatelkaas, se olisi saattanut mennä.

Sanmarck (hymyillen). Olipa todellakin onnenpotkaus!

Rouva Sanmarck. Ja mitä tuo on sitten olevinaan?

Hilda (hermostuneesti). Olevinaan! Kuinka äiti voi noin puhua taideteoksesta!

Rouva Sanmarck. Taideteoksesta… Jos tuo on taideteos, niin sitten olen minäkin!

Sanmarck. Paljonko maksoit tästä aarteesta?

Hilda. Sain sen kahdeksalla sadalla. Mutta oikeastaan sen arvo on paljoa suurempi.

Sanmarck. Niin, niin, ystäväin kauppaa! (Hieman ivallisesti.) Sinä hankit minulle todellakin yllätyksen, Hilda!

Rouva Sanmarck (lyöden käsiään yhteen). Herra varjelkoon; kahdeksansataa tuommoisesta! Onpa se kadulta löydettyä rahaa; on totisesti. Ei, ei; Alfred, sinun täytyy pistää rahakukkaro syvemmälle taskuusi! Muuten tästä yks kaks joudutaan maantielle!

Hilda (hermostuneesti). Äsh, te olette kaikki samanlaisia! Sanokaa nyt Herran nimessä, mitä siinä on vikaa!

Sanmarck. No, ensiksikin: kukaan kuokkija ei asetu noin jyrkästi kaltevalla maalla kuokkimaan ylhäältä alaspäin, kuten sinun raatajasi on suvainnut tehdä.

Hilda. Ja miksi niin, herra erehtymätön?

Sanmarck. Kokemuksesta hän tietää, että turpeen kiskominen alhaalta ylöspäin vaatii enemmän voimaa kuin päinvastoin. Sehän on fysiikan lakien mukaista.

Hilda (suuttuen). Kas vain, etkö löytänytkin vikaa!

Sanmarck. Niin, en voi sille mitään, ettei kukaan kuokkija halua sinun mieliksesi saada verensyöksyä päähänsä.

Hilda. Kyllä sinä olet sietämätön!

Sanmarck. Niinhän se käy, kun etsitään agraariaiheita bulevardeilta käsin.

Hilda (kiivaasti). Oosh… sinä… sinä olet ihan mahdoton mies! (Istuutuu sohvalle taulun viereen.) Sinun tavallasi ei kukaan sivistynyt mies kohtele vaimoaan!

Sanmarck. No, no, no, no, älä nyt taas rupea traagilliseksi!

Hilda. Onko nyt mielesi hyvä, kun sait nolata minua?

Sanmarck (rauhoittaen). Mutta leikkiähän se vain oli!

Hilda. Kaunista leikkiä! Sinä luulet yksin olevasi niin viisas; olet niin syntisen itsetietoinen, ettei toinen ihminen!

Sanmarck. Ohoh, vasta minä sen ensi kerran kuulin!

Hilda. Niin juuri, sellainen sinä olet. Kaikki ihmiset sinua ihmettelevät, tiedätkö! Sanovat, että sinä olet kerrassaan mahdoton mies!

Sanmarck, No, Herran nimessä, tee kuinka tahdot. Enhän minä tahdo arvostella.

Hilda (melkein itkien). Et muuta kuin loukkaat jokainen Luojan päivä! Ostin sen juuri sinun työhuoneesi seinälle ilahuttaakseni sinua!

Sanmarck. No, siihenhän se on aivan kuin tehty. Täällä ei sitä monikaan katsele.

Hilda (nousten). Tänne sitä ei aseteta nyt enää!

Sanmarck. Suo anteeksi, jos turmelin sinussa kauniin vaikutuksen!… Eikä puhuta siitä enää.

Hilda. Sinä et turmellut mitään! Onneksi et ole mikään taiteentuntija.

Sanmarck. Jumalan kiitos!

Hilda. Mutta se vain on totta (kääntyen) ettei sinulla ole ihmistapoja! Olen monasti saanut hävetä silmät päästäni sinun tähtesi… (Sanmarck poistuu oikealle sanaakaan sanomatta.)

Hilda (kävellen hillityssä raivossa). Ooh, tätä elämää, tätä elämää! Niin tuskallista ja ikävää!

Rouva Sanmarck. Hm!… Niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan.

Hilda. Luuletteko, että hän loukkaantui?

Rouva Sanmarck. uskin, eiköpä hän liene siihen jo tottunut.

Hilda. Enkä minä juuri suuria välitä jos loukkaantuikin. Tarvitsikos hänen käyttäytyä sillä lavoin!

Rouva Sanmarck (huoaten). Niin, sinussa kai ei ole mitään vikaa.

Hilda. Sitä en ole sanonut! Mutta täytyyhän teidänkin myöntää, ettei tämä ole mitään elämää tällainen.

Rouva Sanmarck. Ei, sitä se ei ole. Se ei ole oikeata perhe-elämää; olen sen kauan jo huomannut. Mutta missä on vika?

Hilda. Niin, Herra nähköön, sanokaas se.

Rouva Sanmarck. Kyllä… Miksi sinä välttämättömästi tahdot muodostaa miehesi oman kaavasi mukaan? Pitäisihän sinun jo huomata, että siihen hän on liian jäykkää ainetta.

Hilda. Miksi hän sitten on niin erilainen kuin muut miehet?

Rouva Sanmarck. Siksi, että hänellä on oma erikoinen elämäntehtävänsä. Onko sinulla sellaista?

Hilda (hämillään). Ei… enkä välitäkään!

Rouva Sanmarck. Siinäpä se! Pitäisikö hänen sitten ajelehtia sinun tuultesi mukaan, kun hänellä on parempaa tehtävää?

Hilda. Mutta hänen pitäisi ainakin ymmärtää, että minä menin naimisiin hänen enkä hänen elämäntehtävänsä kanssa!

Rouva Sanmarck. Hyvä Jumala, miltähän tämä maailma näyttäisi, jos kaikki miehet olisivat olemassa vain mennäkseen naimisiin! Koeta ymmärtää, rakas lapsi, ja mukautua siihen.

Hilda (jäykästi). Oletteko te tehnyt niin?

Rouva Sanmarck. Olen, ja niin ovat tuhannet muut tehneet! Vaimon tehtävä on kodissa eikä mestaroida miehensä elämänkutsumusta. Niin minä asemani käsitin, enkä luule silti eläneeni hukkaan.

Hilda. Mutta te ette tuntenut itseänne syrjäytetyksi ja yksinäiseksi!

Rouva Sanmarck. Kyllä, hyvinkin usein. Mutta minä ymmärsin, että sen uhrin vaati minulta elämä eikä mieheni yksin.

Hilda (huoaten). Niin, hyvähän teidän on puhua poikanne eduksi.

Rouva Sanmarck (painavasti). Minä luulen puhuvani myöskin sinun eduksesi. — En ymmärrä tätä nykyaikaa! Eikö riitä, että naisesta on tullut miehen kilpailija kaikilla aloilla? Pitääkö sen kilpailun jatkua avioliitossakin? Eikö heiliä sitten ole enää mitään yhteistä?

Hilda (synkästi; nousten). Ei meillä ainakaan.

Rouva Sanmarck. Herra varjelkoon sinun puheitasi! Sinun asemaasihan voisi moni kadehtia.

Hilda. Ette sanoisi niin, jos olisitte minun asemassani; jos aina ja ikuisesti saisitte vain alistua!

Rouva Sanmarck. Alistua…?

Hilda. Niin, hänellä on tuo ainainen päämääränsä, kuten hän sitä nimittää. Mitä välittää hän minusta!

Rouva Sanmarck. Ajatteletko sinä todellakin niin?

Hilda (kuohuissaan). Minun sijassani ajattelisitte tekin samoin. Aina ja ikuisesti laboratooriossa, kokeiluja loppumattomiin! Olen niin lämpimästi halunnut päästä ulkomaille, mutta se on saanut jäädä noiden siunattujen kokeilujen vuoksi. Niiden tähden supistui yksin häämatkammekin. Puhumattakaan jokapäiväisen elämän pikkuvaatimuksista, jotka aina ja lakkaamatta saavat syrjäytyä hänen tarkoituksiensa tähden… Voitte kuvitella, että sellainen vuosien pitkään tuntuu vaikealta! (Menee kuohuissaan yli lattian.)

Rouva Sanmarck. Mutta sehän on hänen elämänkutsumuksensa maailmassa.

Hilda. Ja minulla on oma elämäni. (Kaihomielisesti.) Pitääkö minun kuluttaa se ilottomassa yksinäisyydessä kuin rangaistusvanki, kun ympärillä väreilee elämä ihanana, rikkaana, täyteläisenä? Ei koskaan!

Rouva Sanmarck. Hyvä lapsi, kun sinä koettaisit ymmärtää Alfredia!

Hilda. Kukaan ihminen ei ymmärrä hänen alkuainetutkimuksiaan! Hän on jatkanut niitä kymmenen vuotta. Aatelkaas, kymmenen pitkää vuotta olla kuin elävänä haudattu! ja tuleeko niistä sittenkään mitään, sitä ei tiedä taivaan Luojakaan.

Rouva Sanmarck. Ainakin hän vakuuttaa sitä.

Hilda. Niin, kunpa voisi sen uskoa!

Rouva Sanmarck (liikutettuna). Kuule, Hilda, minä näen, että teidän elämänne on auttamattomasti rikki. Ja olen monasti tahtonut puhua sinulle siitä. Minä tiedän, että Alfred on yksipuolinen, mutta ehkä hänen alansa vaatii sitä. Kun sinulla itselläsi ei sellaista erikoista tehtävää ole, niin ota sinäkin se omaksesi ja koeta uhrautua sille.

Hilda (uhmaillen). Toisen työlle! En koskaan! Minä elän omaa elämääni!

Rouva Sanmarck (terävästi). Mutta kuinka kauan? Siitä on jo kauniita juoruja liikkeellä.

Hilda (ylös ponnahtaen). Juoruja!… Mistä?

Rouva Sanmarck. Sinun ja Kartion seurustelusta. (Terävästi.) Ja eivätpä ne taida niin perättömiä ollakaan! Mutta minä varoitan sinua vakavasti. Sinun täytyy lopettaa se, muuten on maineesi vaarassa.

Hilda (uhmaillen). Juorujen tähden en ikinä!

Rouva Sanmarck. Sinun täytyy! Etkö sinä sitten ymmärrä, kuinka vaarallista ja sopimatonta se on? Sinulla on jotain velvollisuuksia myöskin asemaasi ja nimeäsi kohtaan, jollet miehestäsi välitäkään.

Hilda (kärsimättömästi). On turhaa puhua siitä! Me emme kumminkaan ymmärrä toisiamme!

Rouva Sanmarck. Emme nyt, mutta ehkä sentään joskus! (Poistuu kiihtyneenä.)

Hilda (menee sohvalle, nojautuu taaksepäin ja ristii kätensä silmäinsä yli). Uhrautua sille… sanoi hän… Kunpa voisin sen tehdä… (Puhkee hermostuneisiin nyyhkytyksiin; hetken kuluttua rohkaistuen.) Ei!… Myöhäistä se olisikin!

Miili (tulee hiljaa). Taiteilija Kartio haluaa tavata tohtorinnaa.

Hilda (havahtuen). Ah, antaa hänen tulla. — Niin, ja viekää pois tuo taulu ja siivotkaa paperit. (Menee peilin luo järjestämään tukkaansa. Miili kokoaa paperit, ottaa taulun ja poistuu.)

(Kartio tulee hiukan hermostuneena. — Hän on 28-vuotias, pitkä ja solakka. Älykkäännäköiset kasvot kalpeat ja hieman elähtäneet. Silmät siniset; kulmat kaarevat ja liki toisiaan. Pitkä taaksepäin kammattu tukka vaalea ja aaltomainen; viikset hyvin hoidetut. Seurustelupuvussa ja käyttäytyy kuin maailmanmies.)

Kartio. Hyvää iltaa, Hilda!

Hilda. Kas, Aarne! Tulitko jo hakemaan minua?

Kartio. Tulin! Olipa oikein hyvä, että tapasin sinut. (Osoittaen ovea.) Onko hän siellä?

Hilda. Hänkö? Ei, lähti juuri.

Kartio. Sisälle siis?

Hilda. En tiedä, mutta sinnepä kai. (Ottaa häntä tuttavallisesti kädestä.) Mutta tulehan nyt istumaan!

Kartio. En oikein tiedä… Hm! Tulin vain hiukan puhumaan kanssasi.

Hilda Mikä sinun on? Näytät niin kummalliselta!

Kartio. Olen vain vähän hermostunut.

Hilda. Heitä pois hermostumiset ja istu.

Kartio (istuutuu). Kiitos! — Minä olen todellakin hyvin levoton eräästä asiasta.

Hilda. Ja mistä sitten?

Kartio. Ihmiset alkavat puhua meistä. Olemme ehkä olleet varomattomia.

Hilda. Ihmiset! (Kohauttaen halveksien olkapäitään ja ottaen kirjan pöydältä.) Mitä meitä ihmisten puheet liikuttavat? Maksaisipa se vaivan!

Kartio. Ei, ei, älä sano niin, Hilda!

Hilda. Sanon kyliä! Me emme ole ihmisille tilivelvolliset teoistamme!

Kartio. Olemme sitä kumminkin yhdelle, emmekä me saa unohtaa sitä!

Hilda (matalasti). Sinä tarkoitat häntä.

Kartio. Niin, Hilda… Ajatteles, jos hän saa tietää.

Hilda. Ei, tiedätkö, se on mahdotonta! Alfred Sanmarck on mies, jolle ei juoruta!

Kartio. Mutta Jenny tietää kaiken!

Hilda (ällistyen). Jennykö? Kuinka hän sen voi tietää?

Kartio. Oo, Jenny ei ole enää kokematon lapsi! Et aavista minkälainen kohtaus minulla oli juuri hänen kanssaan! En ole koskaan nähnyt häntä sellaisena. Suoraan sanoen, hän uhkasi ilmoittaa kaikki tohtorille.

Hilda (uhkaavasti). Uskaltakoonpa vain!

Kartio (masentuneesti). Oo, hän kyllä uskaltaa! Hän on syrjäytetty kilpailija, eikä sellainen tunne sääliä.

Hilda. Luulenpa, että pelkäät, Aarne!

Kartio (jäykästi; nousten kävelemään). En, Hilda! Mutta luuletko olevan niin hauskaa sotkeutua tällaiseen juttuun? Siihen liittyy aina hiukan pahaa omaatuntoa; jotain epämiellyttävää! (Lyhyt vaitiolo.)

Hilda (katsellen häntä terävästi). Aarne, sinä olet heikko!

Kartio (naurahtaen). Taikka en ole tarpeeksi suuri lurjus.

Hilda (nousee kärsimättömästi; menee peilin eteen). Ooh, säästä minua tuollaisilta kohteliaisuuksilta! Olet oikein inhoittava tänään!

(Lyhyt vaitiolo.)

Kartio. No niin, mikä on tehty, sitä ei tekemättömäksi saa. Kaikissa tapauksissa olisi kiusallista, jos hän saisi sen tietää. Mutta saamme kai valmistautua siihenkin mahdollisuuteen.

Hilda (kävellen hermostuneesti). Ainakin olisi se ratkaisu asialle. Minua alkaa jo väsyttää tämä. Oo, minä melkein toivoisin sitä! Minua haluttaisi nähdä, onko hän yhtä kylmän levollinen kadottaessaan minut kuin omistaessaan!

Kartio. Mutta Hilda!… Luulenpa, että sinussa kuohuu kostonhimo häntä kohtaan!

Hilda. Ja jos niin olisikin, mitä sitten?

Kartio. Silloinhan olisin sinulle vain jonkinlainen väline enkä mitään muuta!

Hilda (katkerasti). Sinulle pitäisi olla yhdentekevää, mikä intohimo meidät on yhteen saattanut, kunhan se vain on tarpeeksi voimakas.

Kartio (kiivaasti). Niinkö luulet? — Sano minulle rehellisesti… oletko käyttänyt minua vain välikappaleena? Minusta on viime aikoina tuntunut siltä?

Hilda (katsoo häntä pitkään ja naurahtaa hermostuneesti). Ja sinä uskoisit, jos sanoisin sen sinulle?… Sinä ylimalkaan uskot, että nainen minun asemassani voisi vastata rehellisesti tuollaiseen kysymykseen?

Kartio (säpsähtäen). En… se on totta! (Istuutuu.)

Hilda. Näetkö nyt? Se ei hyödytä mitään! Vaikka minä olisin rehellinen kuin itse totuus ja läpikuultava kuin kristalli, niin sinä kumminkin epäilisit minua!… Mutta onko se sinusta niin tärkeätä?

Kartio (sytyttää savukkeen). Sinä kysyt sitä. En suinkaan minäkään ole ottanut tätä paljaan urheilun kannalta!

Hilda. Sellainen loukkaisi tietysti sinun itserakkauttasi!… Sinä olet mustasukkainen senvuoksi, että minun ajatukseni ovat vielä omiani! Ooh, minä tunnen tuon! Kaikki miehet ovat samanlaisia!

Kartio (kiusaantuneesti). Sinä olet kauhea, Hilda!

Hilda. Niin, minua todellakin kuohuttaa, kun ajattelen kuinka on ja mitenkä kaikki voisi olla! Minua suututtaa nähdessäni, kuinka entiset ystävättäreni esiintyvät elämässä ja nyt kai juoruavat minusta; ja mitenkä heidän miehensä ovat huomatuissa asemissa! (Intohimoisesti.) Ja kumminkin… mitä älyn kirkkauteen ja kykyihin tulee, heistä ei voi puhuakaan samana päivänä Alfred Sanmarckin kanssa!

Kartio (hymähtäen). Niin, Hilda, keskinkertaiset kyvyt täällä parhaiten menestyvätkin!

Hilda. Julkisessa elämässä hän olisi päässyt hyvin pitkälle maailmassa. Ja se olisi jotain toista kuin tämä elävänä hautautuminen.

Kartio. Alfred on ennen kaikkea tiedemies, eikä sille mitään voi.

Hilda. Niin, Jumala ties mitä se oikein on! Monta kertaa kuvittelen…

Kartio. Kuvittelet?… Sano vain, mitä sinä kuvittelet!

Hilda. Että se olisi vain jonkinlainen sairas päähänpisto. Olethan lukenut entisaikain alkemistoista… Olivatko he normaaleja mielestäsi?

Kartio (naurahtaen). Oletko hassu!… Heitä mielestäsi sellaiset!

Hilda. Niin, ei kai siinä mukaan auta. Mutta miksi me oikeastaan aina kiistelemme tai takerrumme puhumaan hänestä? (Menee peilin eteen.)

Kartio (huoaten). Se on helposti käsitettävissä! Alfred Sanmarckin kaltainen persoonallisuus ei haihdu mielestä kuin joku katukeikari. Hän hallitsee tahtomattaankin ympäristöään. Minun korkein periaatteeni on yksilöllinen vapaus, ja uskon olevani täysin vapaa kaikista ennakkoluuloista… Mutta sittenkin… tarvitaan kelpo annos rohkeutta astua sen miehen varpaille. Olen ollut hänen ystävänsä jo kauan, mutta minulla on aina ollut joku erityinen kunnioitus häntä kohtaan. Hänessä on jotain luoksepääsemätöntä… ja sitten hän on niin syntisen vapaa kaikista inhimillisistä heikkouksista.

Hilda (lähestyen häntä kiehtovasti). Ei ajatella sitä, Aarne! Tänä iltana iloitaan!

Kartio (kiihkeästi; kietoen kätensä hänen ympärilleen). Niin, Hilda! Tänä iltana iloitaan! Sen on elämä, joka uskaltaa tarttua siihen molemmin käsin… Minä uskallan, ja sinun tähtesi kannattaa! Hilda!… Hilda!

Hilda (tuskansekaisella onnentunteella). Minä tarvitsen iloa ja elämää… paljon iloa! Korvatakseni ne monet… monet hukkaan kuluneet vuodet… nuo kammottavat vuodet! (Rajusti kuin torjuakseen omia epäilyksiään.) Minä tarvitsen sitä! Minun täytyy saada elää! (Kuuluu tohtorin ääntä; erkanevat nopeasti.) Kas niin, se on hän! Ja me olemme vain riidelleet koko ajan!

Kartio. En tahtoisi nyt tavata häntä!

Hilda. Sitä on mahdoton välttää!… (Sanmarck tulee.) Kas, siinähän meidän alkemistamme jo tuleekin!

Kartio (varoittaen). Hsss!

Sanmarck (iloisesti). Kas, Aarne, kerran tälläkin puolen! Sitäpä ei ole tapahtunut aikoihin! Mihin vedämme ristin?… (Tervehtivät.)

Kartio (hämillään). En ole tahtonut häiritä sinua. Ja sitäpaitsi olen ollut nykyään niin kiinni työssäni.

Sanmarck, Niin, niin, se työ, se työ!.. Minä tunnen sen huvin. — Sinulla on ollut menestystä viime aikoina, tietääkseni.

Kartio. No, jonkun verran… Sinä olet siis kuullut?

Hilda. Kerroin hänelle juuri! Eihän Alfred muuten sellaisia asioita seuraa! — Menet kai taaskin laboratorioon!?

Sanmarck. En, olen lupautunut luennoimaan tutkimuksistani tiedeakatemiassa tänä iltana… (Katsoo kelloansa.) Niin, se on totta, minunhan täytyy pukeutua.

Hilda. Ja luultavasti viivyt myöhään!

Sanmarck. Niin, sitä ei voi todellakaan auttaa, Hilda hyvä! Mutta tällä kertaa saat uskoa, että se on kohta ohi.

Hilda (nousee huoaten). Sitten siitä ei tule mitään.

Sanmarck. Mistä ei tule mitään?

Hilda. Ajattelin vain, että olisit nyt kerran voinut lähteä minunkin kanssani iltaa kuluttamaan… Nyt, kun työsikin on päättynyt.

Sanmarck. Tiedäthän, ettei minusta ole sellaisiin.

Hilda. Niin, sellainen sinä aina olet! Olisimme lähteneet kaikin… herra Kartiokin olisi tullut mukaan, eikö niin?

Kartio (vaihtaen katsetta Hildan kanssa). Hyvin mielelläni, rouva!… Mutta kun Alfred on… hm… estetty!

Sanmarck. No, voittehan mennä kahden! Olettehan sen tehneet niin monasti ennenkin!

Hilda. Niin, Alfred… illat tulevat niin pitkiksi, kun sinäkin olet poissa. (Istuutuu.)

Sanmarck. No niin, hyvä ihminen, voithan mennä!

Kartio (lyhyen vaitiolon jälkeen). Sinun tutkimuksesi ovat siis päättyneet? (Istuutuu.)

Sanmarck. Kyllä, tällä kertaa!… Ja nyt saavat epäilijät nähdä, mitä olen saanut aikaan! (Pyyhkäisee keveästi Hildan hiuksia.) Sinäkin olet yksi niistä; vieläpä pahimpia!

Hilda (kohottaen olkapäitään). Ooh, sinä!

Kartio. Ja kaikki on menestynyt hyvin?

Sanmarck (istuutuen). No, ei voi moittia. Oikeastaan erinomaisestikin. Tulokset vastaavat täydellisesti kaikkia odotuksia.

Hilda. Kylläpä oli jo aikakin!

Sanmarck. No, olipa kyllä! (Huoaten.) Koeteltiinhan siinä sinunkin kärsivällisyyttäsi, Hilda.

Hilda (kiusaantuneesti). Niin, herra nähköön! (Kartio kääntyy hämillään pois.)

Sanmarck (tavattoman pehmeästi; taputtaen Hildaa olkapäälle). Mutta kärsimättä ei tulla kirjavaksi!… Se on vanha totuus, näetkös. Kun loppu on hyvä, niin on kaikki hyvin! Ja onhan se nyt kestetty ja ohitse!

Hilda (nousten hermostuneena). Niin, niin… se on ohitse! (Menee akkunaan.)

Sanmarck. Minä olen niin tyytyväinen — niin tyytyväinen!… (Huoaten.) Jollei vain tuntuisi niin tyhjältä… niin omituisen tyhjältä… nyt kun kaikki on ohi!

Kartio (matalasti). Niinkö ajattelet?

Sanmarck. Niin, tunnen kaipaavani tuota vuosien jännitystä!… Kaiketi se on vain tottumusta, joka kyllä häviää! Uudet vaatteet eivät sovi heti.

Hilda (kääntyen). Se vielä puuttuisi, että ryhtyisit uudelleen!

Sanmarck (nousten). Ei, Hilda, saakoon elämäkin kerran oikeutensa! Nyt aion levätä, ainakin jonkun aikaa!

Hilda (katkerasti). Niin, kun se ei vain olisi liian myöhäistä!… (Kartio luo Hildaan varoittavan silmäyksen). Hyvä Jumala, kymmenen pitkää vuotta!

Sanmarck. Siksipä olenkin iloinen voidessani todistaa, etteivät ne ole kuluneet hukkaan!

Hilda (kärsimättömästi, istuutuen, ottaen kirjan pöydältä). No niin, saammehan nähdä!

Kartio (vaihtaakseen puheenainetta). Onko epähienoa kysyä, mitä nuo sinun tutkimuksesi oikein tarkoittavat?

Sanmarck (hyvin innostuneena; istuutuen). Olen työskennellyt epäorgaanisen ja fysikaalisen kemian alalla; tutkinut samoin kuin englantilaiset kemistit Ramsay ja Rutherford y.m. viime aikoina alkuaineiden muuttumista. Kokeillut etupäässä radioaktiivisilla alkuaineilla ja myöskin jalokaasuilla.

Kartio. Niinkö?

Sanmarck. Muistathan Ramsayn merkillisen huomion, että radiumimetallin emanationissa on heliumia ja xenonia?

Kartio. Muistan nähneeni siitä sanomalehdissä.

Sanmarck. Se oli järkyttävä löytö! Alkuaine oli hajaantunut muodostaen toisen, jolla oli alempi atomipaino. Tämä osoitti, etteivät alkuaineet olekaan niin kemiallisesti jakamattomia kuin oli luultu. Ja se antoi minulle aiheen koettaa hajoittaa alkuaineita.

Kartio. Ja sinä olet siis onnistunut?

Sanmarck. Täydellisesti!… Olen tehnyt useita tärkeitä huomioita radioaktiivisien alkuaineiden alalla. Sitäpaitsi olen, katodisäteitten suljetussa tilassa vaikuttaissa erinäisiin jalokaasuihin, onnistunut kokeellista tietä todentamaan eetterin olemassaolon.

Kartio. Se on uskomatonta!

Sanmarck. Olen löytänyt tavattoman korkeassa lämpötilassa hehkuvan heliumin spektrumista kuulakansinisiä viivoja ja vetänyt sen johtopäätöksen, että ne ovat eetterin viivoja.

Kartio. Ja millä voit saada sellaisen lämpötilan syntymään?

Sanmarck. Elektroneilla; äärimmäisen voimakkailla sähköräjähdyksillä… (Jenny tulee.)

Hilda (hiljaa; pannen kirjan pois). Jumalan kiitos!

Jenny (tervehtien kylmästi Kartiota). Tässä on jotakin, tohtori, josta minä en saa selvää. (Osoittaa kädessään olevaa paperitukkua.)

Sanmarck (ottaen paperit). Jaha!… Istukaa, neiti, niin kauvaksi; minä järjestän ne!… (Katsoo kelloa.) Niin… ja pukeudun samalla! No niin, te kaksi menette omalle tahollenne, enkä minä ehkä näe teitä enää… Pitäkäähän nyt hauskaa! (Poistuu.)

Kartio (sytyttäen savukkeen). Kiitos! Samoin! (Kiusallinen äänettömyys.)

Hilda (lähestyen Jennyä). Sinähän olet aivan rakastunut kuivaan työhösi! Sinua ei näe enää koskaan!

Jenny (kuivasti). No, enpä juuri luule siitä olevan suurtakaan vahinkoa sinulle!

Hilda. Niinkö luulet?… Etpä näytä olevan parhaalla tuulella tänään!

Jenny (katkerasti). Suo anteeksi, jollen näe siihen mitään syytä!

Hilda (ylpeästi). Oo, ei tee mitään! Suon jokaiselle vapauden olla niin epäkohtelias kuin miellyttää! Anteeksi, että poistun hetkeksi!

Jenny. Oo, älä anna ollenkaan häiritä itseäsi, Hilda! Me emme ole niin vieraita! (Hilda poistuu. Kääntyen Kartioon.) Sinä aiot taaskin lähteä hänen kanssaan, Aarne?

Kartio (nousten hermostuneena kävelemään). Ainakin tämän kerran, Jenny! Ajattele — enhän voi kieltäytyä!

Jenny. Mutta sen sijaan voit jatkaa tuota kurjaa petosta! No niin, mene vaan, sitten minäkin tiedän mitä teen!

Kartio. Mutta, Jenny! Usko minua, — sinä et voita sillä mitään!

Jenny. Vaikken! Mutta minä tahdon lopettaa teidän kurjan vehkeilynne!… Jos hän olisikin sellainen, joka puolustaa oikeuksiaan! Mutta te petätte miestä, joka niin sokeasti luottaa teihin! Se on halpamaista!

Kartio (masentuneena, heittäen savukkeen). Minun mielestäni meidän kahden ei sovi pitää moraalisaarnoja toisillemme!

Jenny. Ja niin sanot sinä aina!… Moraalisaarnoja!… Jos olenkin itseäni vastaan rikkonut, ei se velvoita minua sallimaan, että muita vastaan rikotaan!

Kartio (kiihkeästi). Sinä et tunne tohtoria! Hän voi olla vaarallinen mies!

Jenny. Miksi sitten jatkat tuota suhdetta?

Kartio. Minun täytyy mennä! En voi peruuttaa lupaustani!

Jenny (pilkallisesti, nousten). No niin!

Kartio. Hilda on päähänpistojen ihminen. Jos nyt jyrkästi kieltäytyisin… hän voisi tehdä… ties minkä varomattomuuden!

Jenny. Raukka!… Älä sitten pyytele enää! Se ei kumminkaan mitään auta.

Kartio. Hyvä Jumala, kuinka itsepäinen sinä olet! Etkö sitten ymmärrä, etten voi epäluuloja herättämättä peräytyä?

Jenny. Sitä on jo kestänyt tarpeeksi kauvan. Sen täytyy nyt loppua! Olen tehnyt päätökseni ja siinä pysyn!

Kartio (kiivaasti). Onneton… ei sanaakaan siitä!

Jenny (uhkaavasti). Saamme nähdä! (Hilda tulee harsohuivi päässä ja päällysvaatteissaan.)

Hilda (heittäen pilkallisen katseen molempiin). Oo, älkää antako häiritä itseänne! Kaikesta päättäen on keskustelunne hyvin mieltäkiinnittävää!

Jenny. Aivan niin, Hilda! Oikeastaan se koskee sinuakin.

Hilda (tuimasti). Niin, niin, minä tiedän, mitä sinulla on mielessä, Jenny!

Jenny (pilkallisesti). Sitä parempi!

Hilda (istuutuen, intohimoisesti). Sinä haudot mielessäsi joitakin paljastuksia! Mutta voit säästää itseltäsi sen vaivan! Se ei onnistu kumminkaan, sen saat uskoa!

Jenny. Oletko ihan varma siitä?

Hilda. Olen… Tohtori Sanmarck ei usko juoruja!

Jenny. Oo, tohtori Sanmarck on ihminen, kuten kaikki muutkin! Sinuna minä en olisi noin tavattoman varma!

Hilda (nousee, ollen suunniltaan). Luuletko hänen antavan paljon arvoa jonkun demimonde-naisen ilmiannoille? Siinä erehdyt suuresti!

Kartio (nuhdellen). Hilda!…

Jenny (purevasti). Ainakin yhtäpaljon kuin avionrikkojan vakuutuksille! Jollei hän sitä tee, on hän sokea!

Kartio (tuskallisesti). Ooh, tämä käy inhoittavaksi!… Hilda!…

Jenny. Anna hänen vain puhua! Nyt näet, kuinka rakastettava hän on! Jatka vain sillä tavalla! Miksi et jatka?

Hilda. Minä tulen ponnistamaan kaikki keinoni tehdäkseni sinun aikeesi tyhjäksi! Ole varma siitä!

Jenny. Ja minä tulen taistelemaan viimeiseen saakka kukistaakseni sinut. Mitenkä varma oletkin, niin älä unohda, että minulla on yksi etu, jota sinulla ei ole!

Hilda. Ja mikä se olisi? Ehkä entisyytesi!

Jenny. Minulla ei ole enää mitään menetettävää; minä en voi kukistua! Sinä kai et voi sanoa samaa!

Hilda (hermostuneesti). Ja mitä tuo sitten auttaa sinua? Kun hän nyt kerran ei voi sinusta pitää!… Herran nimessä — sille ei mitään voi!

Jenny. Tahdon kostaa. Aviovaimot kärsivät, mutta demimonde-naiset kostavat!

Hilda. No niin — kosta jos voit! Minä en pelkää!

Jenny. Siihen olet liian arvostelukyvytön! Muuten tietäisit, että yhteiskuntajärjestyksen ulkopuolella solmitut suhteet ovat arimmat ja vaarallisimmat. Sillä sellaisia luovat vain voimakkaimmat vaikuttimet. Sinä olet sellaisen suhteen särkemällä muodostanut toisen samanlaisen!

Hilda. Tiedän kyllä itse mitä teen! Sinun ei tarvitse opettaa minua!

Jenny. Voitko myöskin kestää yleisen mielipiteen painon? (Hilda kohauttaa olkapäitään eikä vastaa.) Sinä et vastaa!… Sen olen minä tehnyt. Ja siksi on minulle vaikeata tulla syrjäytetyksi!… Olen uhrannut ja uskaltanut enemmän kuin sinä koskaan voit tehdä! (Menee nopeasti kirjoituspöydän ääressä olevalle tuolille ja ratkee rajuun itkuun.)

Kartio (nousee hermostuneesti). Äsh!… kiusallinen juttu! Että sinun pitikin vielä ärsyttää häntä!

Hilda. En voi sietää häntä! Tahdoin kerran masentaa hänet! — Mutta aika kuluu! Tule!

Kartio (epäröiden). Emmekö jätä sitä nyt… tämän jälkeen?

Hilda (ovella). Emme!… Juuri siksi tahdonkin mennä!… Tarvitsen ilmaa, valoa ja iloisia ihmisiä. Täällä tukehtuu!… Tule, Aarne!

Kartio (vastentahtoisesti). Oo, Hilda, Hilda, tämä ei pääty hyvin! (Poistuvat oikealle.)

Jenny (heidän jälkeensä kostonhimoisesti). Odottakaapas! (Jatkaa nyyhkytystään.)

Sanmarck (tulee hännystakkiin puettuna; papereita kädessä; huomaa Jennyn itkevän). Tehän itkette, neiti! Onko teille tapahtunut jotakin ikävyyksiä?

Jenny (nopeasti). Ei minulle mitään ole tapahtunut!

Sanmarck (terävästi häntä katsellen). Kas niin teille ei ole tapahtunut mitään, ja kumminkin itkette! Ette suinkaan tee sitä huviksenne! (Silittää keveästi hänen hiuksiaan.) Olette hermostunut, eikä kirjoituskone ole mitään lääkettä sellaiseen. Heittäkää se toistaiseksi!

Jenny (koettaen tyyntyä). Ei, ei, suokaa anteeksi, tohtori! Tämä menee kyllä ohi!… Olen vain niin heikko!

Sanmarck (vieden paperit keskipöydälle). Minä näen sen. — Mutta on kai teillä joku syykin?

Jenny (nousee huoaten raskaasti). Niin, tohtori… minulla on kyllä syykin!

Sanmarck. Tekisin mielelläni jotain teidän hyväksenne!… Itse parhaiten tiedätte…

Jenny (epäröiden). Jumalani… jospa tietäisin! Mutta ei… minun täytyy sanoa se!… Tämä ei saa jatkua kauemmin!

Sanmarck (terävästi). No niin, — ja mikä ei saa jatkua?

Jenny (kiihkeästi). Teitä petetään, tohtori… täällä oman kattonne alla! Teitä petetään katalasti!

Sanmarck (vastentahtoisesti säpsähtäen). Petetään!.. (Hiljemmin.) Kuka minua pettäisi?

Jenny. Ettekö ole huomannut, kuinka Hilda alituiseen seurustelee Kartion kanssa? He lähtivät juuri nytkin! Ettekö ole nähnyt, kuinka läheisiksi toisilleen he ovat tulleet?

Sanmarck (epäillen). Olen kyllä huomannut heidän seurustelevan keskenään. (Istuutuu ja viittaa Jennyä istumaan.) Mutta…

Jenny (intohimoisesti). Olette sokea, jollette ole huomannut, mitä laatua se on. Kuinka he yhdessä syöksyvät huvituksesta toiseen! Olen jo pitkän ajan seurannut heidän elämäänsä. Ja uskokaa minua… sellainen alituinen yhdessäolo on vaarallista!

Sanmarck. Toivottavasti te nyt liioittelette!

Jenny (istuutuen). Ei, ei, tohtori, minä en liioittele! Ja jollei se vielä olisikaan — josta olen kumminkin aivan varma — niin ennemmin tai myöhemmin se johtaa siihen.

Sanmarck (epäillen). Teillä on liian elävä mielikuvitus, neiti!

Jenny. Te ette siis usko minua, tohtori?

Sanmarck. Hildalla on kyllä omat vikansa, sitä en kiellä. Mutta sellaista en voi hänestä uskoa.

Jenny (huoaten). Siinä tapauksessa olisi ollut parempi, etten olisi puhunutkaan. Mutta minä sanon teille… sokea olette, ellette usko!

Sanmarck (on vaiti hetken ja sytyttää sikaarin; nousee, käy sohvapöydän luona ja palaa takaisin). Sanokaa minulle, neiti… minkälaisista syistä ilmoititte minulle tämän.

Jenny (hiukan epävarmasti). Harrastuksesta teitä kohtaan, tohtori. Olette ollut niin hyvä minulle.

Sanmarck. Siinäkö kaikki?

Jenny. Niin… minä en ymmärrä, mitä te tarkoitatte!

Sanmarck (painavasti). Onko ihan varmaa, ettei teillä ole omiakin tarkoituksia sekaantuneina tähän asiaan?

Jenny (luo katseensa alas ja on vaiti).

Sanmarck. Tarkoitan herra Kartiota. Hänenhän pitäisi myöskin olla teille jonkin arvoinen.

Jenny (nousten). Hyvä Jumala, te ette usko! Ja kumminkin se on totta!

Sanmarck. Minä näen, että teillä on.