Jenny (matalasti). Uskotteko minusta niin huonoa, tohtori?
Sanmarck. En… Mutta onhan puhtaasti inhimillistä teidän asemassanne erehtyä! Hän on laiminlyönyt teitä, vaikka hänen moraalinen velvollisuutensa olisi muistaa teitä. Olette ruvennut kuvittelemaan syitä siihen ja itsetiedottomasti takertunut tuohon luonnolliselta näyttävään syyhyn. Myöntäkää, neiti, että se voi olla mahdollista.
Jenny. Totta on, mitä sanotte. Mutta pelkään sittenkin olevani oikeassa.
Sanmarck. No niin, en epäile hyvää tarkoitustanne Tahdon ottaa asiasta selvän.
Jenny (arasti). Oletteko pahoillanne, tohtori?
Sanmarck. Teillekö… En suinkaan!
Jenny. Ajattelin vain… Minä ymmärrän, että sellainen on musertavaa!
Sanmarck (lujasti; ottaen sikaarin pöydältä). Minulle ei ole mikään musertavaa. — Kas niin, tässä ovat paperit… Jos ilmenee epäselvyyttä, niin kysykää minulta! (Antaa hänelle paperit.)
Jenny. Kyllä, tohtori… Kiitos! (Menee oikealle.)
Sanmarck (ottaen rauhattomasti muutamia askeleita). Ei, ei, se ei voi olla mahdollista!
Rouva Sanmarck (tulee). Kas, sinähän olet lähdössä johonkin!
Sanmarck. Niin, äiti… Ole hyvä ja istuudu!
Rouva Sanmarck. Ajattelin juuri puhua sinulle eräästä asiasta, kun Hilda sattui tulemaan. — Missä on Hilda? (Istuutuu.)
Sanmarck. En tiedä… jossakin vieraskäynnillä kai.
Rouva Sanmarck. Taaskin! Sinä annat hänen aivan liiaksi lentää!
Sanmarck. Annan hänelle vapauden elää omaa elämäänsä. Niinhän teen itsekin.
Rouva Sanmarck (merkitsevästi). Niinpä niin… Mutta sitä on olemassa niin monenlaista vapautta. Lähtikö hän yksin?
Sanmarck (istuutuen). Ei, vaan Aarne Kartion kanssa.
Rouva Sanmarck. Kuten tavallista! — Kuule nyt, Alfred, minulla on sinulle hyvin kiusallista puhuttavaa!
Sanmarck. Minä arvaan!… Sano suoraan vain!
Rouva Sanmarck. Kuinka? Sinä siis tiedät…!
Sanmarck. Tiedän! Se koskee Hildaa.
Rouva Sanmarck. Olet ollut sokea ja ajattelematon! Olet antanut Hildan seurustella liian paljon Kartion kanssa!
Sanmarck. Mutta ovatko ihmiset sitten lapsia, joita täytyy kädestä taluttaa.
Rouva Sanmarck. Ei, mutta he ovat vain ihmisiä ja voivat erehtyä! Etkö sinä ole mitään huomannut!?
Sanmarck (sytyttäen sikaarin ja polttaen kiivaasti). No, ovatko sitten muut huomanneet?
Rouva Sanmarck. Herranen aika, ovatpa kai! Puhutaanhan siitä jo.
Sanmarck. Sitä puhutaan aina niin paljon!
Rouva Sanmarck. Mutta ajattele nyt… aina ja kaikkialla yhdessä! Sellainen seurustelu ei voi päättyä hyvin!… Kuule, sinun pitää puhua vakavasti Hildalle!
Sanmarck (katkerasti). Vakavasti, sanot!… Hänelle, joka ei ole koskaan minua oikein ymmärtänyt!
Rouva Sanmarck (kauhistuen). Kauheata!… Ehkä minä puhun hänelle. Minua vanhaa ihmistä täytyy hänen ainakin hävetä!
Sanmarck (jäykästi). Ei, äiti, jätä tämä minun asiakseni!
Rouva Sanmarck. Olkoon sitten, mutta ole kumminkin varovainen! — (Nousten.) No niin, en tahdo viivyttää sinua. Mihin aiot ryhtyä nyt?
Sanmarck (jäykästi nousten). Hankkia varmuuden.
Rouva Sanmarck (katsellen häntä tuskallisesti). Ole varovainen, Alfred! Kenties et sinäkään ole ollut Hildaa kohtaan ihan oikeudenmukainen. Olen niin huolissani tästä!
Sanmarck (hermostuneesti). Niin, niin… kenties!.. Mutta ovatko ihmiset sitten järjettömiä, etteivät enää tiedä mitä tekevät? (Saattaa hänet ovelle.) Hänkin… hänkin sanoi sitä!… Onko sitten koko maailma liittoutunut riistämään minulta mielenrauhani… nyt juuri, menestyksen hetkellä? (Kävelee rauhattomasti ja soittaa äkkiä. Miili tulee.) (Tiukasti). Mihin rouva lähti?
Miili (epävarmasti). En tiedä… minä luulen, että tohtorinna lähti johonkin vieraisille.
Sanmarck (katsellen häntä terävästi). Vai niin… Hm! — Kuinka paljon teillä on palkkaa?
Miili. Kaksikymmentäviisi markkaa kuussa.
Sanmarck. Olette erinomainen palvelija! Mutta ette suinkaan te uskollisuuttanne myy samaan hintaan?
Miili (hyvin hämillään). En ymmärrä, mitä tohtori tarkoittaa!
Sanmarck. Ettekö? — On kiitettävä asia, että olette rouvallenne uskollinen. Mutta ettekö ole koskaan tullut ajatelleeksi, että rehellisyys on myöskin hyve, jota joskus poikkeustapauksissa kannattaa harrastaa?
Miili (änkyttäen). En todellakaan ymmärrä teitä, tohtori.
Sanmarck (istuutuen). Otaksukaamme, että tuo muistamattomuutenne tuottaa teille aineellista etua.
Miili (kiivaasti). Se ei ole totta! Hyi, mitä tohtori…
Sanmarck. No, no, minähän sanoin: otaksukaamme! — Olisiko teillä mitään sitä vastaan, jos rehellisyytenne kantaisi yhtä kauniita hedelmiä?
Miili (melkein itkien). Mutta minähän olen rehellinen!
Sanmarck. No, hyvä! Muuta ei tarvitakaan! Mihin rouva lähti?
Miili (epävarmasti). Mutta sanoinhan sen jo!
Sanmarck (jääkylmästi). Istuutukaa!… Koetamme muistella yhdessä.
Miili (istuutuen vastenmielisesti; seuraa pitkä äänettömyys, jolla aikaa tohtori tupakoi rauhallisesti; Miilin levottomuus kohoo hetki hetkeltä korkeimmilleen; viimein hän nousee). Herra tohtori!
Sanmarck. Noo?
Miili (melkein itkien). Minä… minä luulen, että rouva meni Seurahuoneelle naamiaisiin.
Sanmarck (kylmästi). Kiitos — hankkikaa minulle automobiili!
Miili. Kyllä, tohtori! (Poistuu kovasti hämmentyneenä.)
Sanmarck (ensi kerran antaen perään mielenkuohulleen). Voi heitä, jos he ovat minun luottamustani väärinkäyttäneet!
TOINEN NÄYTÖS.
(Vierashuone tohtori Sanmarckilla; mukavasti ja rikkaasti sisustettu. Perällä akkunasyvennys, jossa on sohva ja muutamia huonekasveja. Sohvan edessä lattialla on pantterinnahka. Oikealla eteiseen johtava ovi ja vasemmalla kaksi ovea. Vasemmassa peränurkassa on flyygeli ja samalla puolen ovien välissä arvokas antiikkinen toalettipöytä kullattuine kehyksineen. Oikealla taka-alalla on sohva pöytineen ja tuoleineen ja sohvan takana nurkassa pylvään nenässä joku veistokuvajäljennös. Samalla puolen etualalla uuni sekä keskellä lattiaa suurempi pöytä. Pöydän alla on suuri turkkilainen matto ja pöydällä maljakossa kukkia. Seinällä tauluja ja gobeliineja. Huoneen kaikki verhot ja gobeliinit osoittavat hyvää makua. On yö. Tohtori Sanmarck istuu nojatuolissa uunin edessä ja tuijottaa kuin kivettyneenä uuniin. Huone on pimeä; ainoastaan uunissa hehkuva hiillos heijastaa punervaa hohdettaan hänen jäykille kasvoilleen… Jonkun ajan kuluttua aukenee hiljaa ovi ja Jenny tulee miltei kuulumattomin askelin huoneeseen… Tohtori havahtuu mietteistään ja huokaa tuskin kuuluvasti.)
Jenny (kävelee epäröiden ja tarkastelee tuskallisen tutkivasti tohtoria).
Sanmarck (matalalla äänellä). Te olette vielä valveilla, neiti!
Jenny (hiljaa). Niin, tohtori.
Sanmarck. Kuinka paljon nyt on kello?
Jenny. Löi juuri kaksi.
Sanmarck. Miksi ette ole mennyt levolle?
Jenny. Tulin kirjoittaneeksi näin myöhään.
Sanmarck. Olette liian ahkera, neiti!
Jenny (surumielisesti). Elämä opettaa… (Lyhyen vaitiolon jälkeen; arasti.) Saako olla enemmän valoa, tohtori?
Sanmarck (tukahtuneesti). Ainoastaan yksi lamppu. En halua valoa.
Jenny (sytyttää himmeän punervan lampun, joka ainoastaan puutteellisesti valaisee huonetta).
Sanmarck (kuivasti). Kiitos!
Jenny (pitemmän äänettömyyden jälkeen arasti lähestyen tohtoria; kysyy matalasti). Olinko oikeassa, tohtori?
Sanmarck (tukahtuneesti). Olitte, neiti… Täydellisesti!
Jenny (hiljaa). Olette siis saanut varmuuden?
Sanmarck. Enemmänkin… jos niin voi sanoa!
Jenny (huokaa hillitysti).
Sanmarck (kääntyen häneen ja katsellen häntä hetken terävästi). Koskeeko se teihin?
Jenny. Olin siihen jo ennakolta valmistunut… Näin täytyi käydä ennemmin tai myöhemmin! (Harhailee tarkoituksettomasti muutamia askelia huoneessa ja lähestyy uudelleen.) Te olitte siis siellä, tohtori?
Sanmarck (hillityllä katkeruudella). Olin… Menin sinne viisaitten kokouksesta ja olin suurin narri narrien joukossa!
Jenny (hitaasti). Ja mitä siellä sitten näitte?
Sanmarck (nousten kävelemään; kohoavalla mielenkuohulla). Näin, että on olemassa kahdenlaisia miehiä. Toisia, joita rakastetaan, ja toisia, joiden kanssa voidaan korkeintaan mennä naimisiin…
Jenny. Ooh, niinkö?
Sanmarck. Näin myöskin, että näiden jälkimmäisten viheliäiseen joukkoon kuulun minäkin! Eikö se ole kaunista? Mitä?
Jenny (soinnuttomasti). Se on kurjaa! (Tuijottaa tuleen.)
Sanmarck. Se on mieletöntä! — Olin kymmenen vuotta ollut pelkkien harhaluulojen vallassa! Uskonut, että rehellisellä työllä ja kunnollisella elämällä olisi jotain arvoa… Ja sitten… (Ei voi mielenkuohultaan jatkaa.)
Jenny (matalasti). Ja sitten…?
Sanmarck (kohoavalla kiihkolla) — tulee eräs herra kadulta — mies, jolla tuskin koko elämässään on ollut vakavampaa pyrkimystä kuin naisten helliminen — ja yhdellä iskulla pirstoo kaikki!… Paljastaa koko tuon viheliäisen narripelin, jolle minä olin antanut elämän arvon!
Jenny. Minä en ymmärrä kuinka… kuinka Hilda saattoi menetellä noin!
Sanmarck (ponnistellen vihaansa vastaan). Minun kanssani hän meni naimisiin; tuolle toiselle hän kuului. Minun osakseni tulivat hermostumiset, oikkuilut ja elämän arkihuolet, tuon toisen hymyilyt, tunteet ja juhlahetket… Minulle kuuluu vain loppumaton työ, ilottomuus ja helisevät muistosanat; tuolle toiselle nautinnot, onni ja elämän runous!… (Yhä kiihtyen.) Se on siivoa osien jakoa! Taivaaseen huutavaa konnuutta. Kumpi, kumpi meistä oikeastaan on inhimillisesti katsoen ansiokkaampi onneen?
Jenny (on nojannut käsivarsillaan uunin edessä olevan tuolin selkänojaan ja kätkenyt kasvonsa käsiinsä; sanoo raskaasti). Te näitte siellä paljon, tohtori!
Sanmarck. Minä tunsin vielä enemmän!
Jenny. Puhuttelitteko heitä?
Sanmarck (kolkosti). Onneksi en saanut siihen tilaisuutta.
Jenny (säpsähtäen). Onneksi…? Mitä te sillä tarkoitatte?
Sanmarck. Se oli parempi — totisesti se oli parempi heille. Minä en takaa, kuinka olisi käynyt!
Jenny. Kuinka…? Te, te olisitte!… Oo, se on mahdotonta!
Sanmarck (käheästi). Tahdoin kuristaa hänet! Musertaa tuon toisen! (Pysähtyy kädet nyrkissä Jennyn eteen.)
Jenny (pelästyen). Mutta, tohtori!… Te…
Sanmarck. Niin, juuri minä… minä, jonka jokainen pyrkimys on ollut luoda ja rakentaa! Juuri minä tahdoin surmata hänet!
Jenny. Ei, ei, sitä te ette olisi voinut tehdä!
Sanmarck. Minä olisin sen tehnyt!
Jenny. Se ei olisi ollut viisasta, tohtori!
Sanmarck (rajusti). Viisasta! Pitääkö minun yksin olla viisas, kun muut ovat mielettömiä?
Jenny. Pitää… Te olette niin paljon korkeammalla heitä!
Sanmarck. Loruja! Tyhjiä sanoja!… Korkealla kai vain nautitaan niistä vääryyksistä, joita alempana tehdään! Vai eikö minulla olisi ollut kylliksi syytä siihen?
Jenny. Ei.
Sanmarck (poissa suunniltaan). Mitä te sanotte?… Eikö minun perherauhaani ole säälimättömästi rikottu? Luottamustani katalasti petetty ja tunteitani poljettu lokaan? Sillä minullakin on niitä, vaikken olekaan levitellyt niitä kaikkien nähtäväksi kuin kaupustelija tavaroitaan.
Jenny (rukoillen). Jumalan tähden, rauhoittukaa, tohtori! En tunne teitä enää!
Sanmarck (istuutuen). En tunne itsekään itseäni! Sen vain tiedän, että tahdoin tuhota hänet. Laahata laboratorion pimeimpään soppeen ja kaikkein tulisimmilla hapoilla viidessä minuutissa syövyttää hänet olemattomiin, näkymättömäksi kuin eetteri!
Jenny (kauhistuen). Minä kauhistun teitä, tohtori. Noin ei puhu tiedemies!
Sanmarck (synkästi). Tässä asiassa ei ole tiedemiehiä: ainoastaan kurjia, viheliäisiä ihmisiä!… Me voimme tahdonvoimillamme tunkeutua syvyyksiin, joita ihmissilmä ei ole ennen nähnyt; me voimme mullistaa maailman ja ottaa vaikka tähdet taivaalta. Mutta omaa sydäntämme vastaan me olemme voimattomia kuin lapset.
Jenny (istuutuen). Se on kauheata!
Sanmarck, Tiedemies, sanoitte! Mitä auttaa tiede, kasvatus ja vuosituhansien kehitys, kun ikuisesti järkkymätön luonto alkaa puhua? Siksi me olemme ja pysymme tässä yhdessä ainoassa asiassa sukupolvien kehityksestä huolimatta yhä vielä samalla tasolla kuin esihistorialliset luolaihmiset!… Musertaa kilpailija!
Jenny. Eivät toki sentään kaikki!
Sanmarck. Minä en puhu särkyneistä ja elämän kuluttamista ihmisistä!
Jenny (pudistaen päätään). Tohtori parka!
Sanmarck (nousten; enemmän surullisesti kuin vihaisesti). Niin te voitte kyllä sanoa! Koko elämäni ajan olen koettanut toteuttaa erästä suurta ajatusta. Uhrannut sille päivieni työn ja öitteni levon. Kestänyt tuhansia vastoinkäymisiä ja rautaisella tarmolla yhä uudelleen ja uudelleen yrittänyt. Ja juuri menestyksen hetkellä tulee toinen ja tekee minusta naurettavan narria siinä ympäristössä, joka kaikkien inhimillisien ja luonnon lakien mukaan kuuluu yksin minulle. Se on niin kurjaa, niin surkeata ivaa, että… että… minä en löydä sanoja…
Jenny. Mutta onkohan tuo nyt kaikki vain loukattua rakkautta.
Sanmarck. Kuinka niin?
Jenny. Eiköhän siinä ole suuri osa haavoitettua ylpeyttäkin?
Sanmarck. Mistä minä tiedän, mitä se on? Jos se on ylpeyttä minussa, niin on se korkeinta mitä tunnen! Ja onko sillä sitten eroa?
Jenny. On. Rakkauden ei tarvitse olla niin korkeata. Päinvastoin se onkin muodostettu juuri inhimillisistä puutteista. Se on paljoa jokapäiväisempää.
Sanmarck (katkerasti). Siltä todellakin näyttää!
Jenny. Sanoitte juuri, ettette levittänyt tunteitanne nähtäviksi. Minä luulen syyn juuri olevankin siinä.
Sanmarck (mennen uunin eteen istumaan). En, sitä en tehnyt. Luulin miehen olevan kelvollisen perhe-elämään, vaikkei hän olekaan ottanut elämäntehtäväkseen naisten hurmaamista… Kunnes tuo toinen opetti minulle, minkälaiselle pohjalle perheonni on perustettava… Aina sitä oppii ihminen!
Jenny (nousten). Ei, tohtori… se ei ole oikea perustus!
Sanmarck. Eikö?
Jenny. Mutta sitä ei ole myöskään teidänlaisenne yksipuolinen pidättyväisyys.
Sanmarck. Niin kai… minun ehkä olisi pitänyt hakkailla vaimoani läpi elämän kuin äsken rakastunut nulikka, ettei hän olisi juossut ensimäisen seikkailijan syliin!
Jenny. Kenties teidän olisi pitänyt juuri niin tehdä!
Sanmarck. Mahdotonta! Avioliitto on yhteiskunnallinen elämänmuoto. Se ei ole mikään päämäärä.
Jenny. Mutta tuhansille naisille se on sitä.
Sanmarck Se on järjetöntä! Kuinka silloin kävisi kehityksen? Mitä olisi Napoleon saanut aikaan, jos hänen valloituksensa olisivat pysähtyneet Josefineen?
Jenny. Tuskinpa Napoleon olisi mennyt Josefinen tähden kuritushuoneeseen. Eiköhän Josefinekin ollut hänen laskelmissaan vain numero kuten kaikki muutkin!
Sanmarck (hiukan vaiettuaan; täysin tyyntyneenä). Olette oikeassa! Te näitte minut heikkona… Sitä eivät saa nähdä muut. (Huoaten.) Lepoonkin asettunut tulivuori voi joskus purkautua!
Jenny (syvällä osanotolla). Oi, minä ymmärrän tuon niin hyvin!
Sanmarck. Niin, olemmehan kaksi samanlaista yön kummittelijaa.
Jenny (hiljaa). Niin!
Sanmarck. Minä en ole oikeastaan milloinkaan elänyt. Kuin myyrä kolossaan olin haudattuna, muiden kuohuessa pinnalla ja nauttiessa. Ainoa, joka yhdisti minua maailmaan, oli tämä koti. Ja siksi se kai oli minulle niin suurenarvoinen… Hyvä Jumala, kuinka ihmisestä voikaan tulla oman tahtonsa marttyyri!… (Lyhyt vaitiolo.) Niin, niin. Mutta ensin on tämä asia järjestettävä! Sitten voin vetäytyä luolaani takaisin tappioineni ja häpeineni!
Jenny (liikutettuna). Mitä aiotte nyt tehdä?
Sanmarck. Selvittää tämän asian. (Nousten.) Tahdotteko tehdä minulle erään palveluksen?
Jenny. Mielelläni, tohtori! (Nousee.)
Sanmarck. Tuotte herra Kartion tänne, kun he tulevat.
Jenny (hämmästyen). Nytkö?… Yöllä…
Sanmarck (kävellen). Juuri nyt… Vai luuletteko, että se on liian paljon vaadittu?
Jenny (peloissaan). En, en suinkaan!… Mutta…
Sanmarck. Minä tahdon niin. En tahdo saattaa uteliaita palvelijoita perhesalaisuuksieni perille.
Jenny. Mutta kuka takaa, ettei se kohtaus muodostu liian…
Sanmarck (katsoen häntä silmiin). Minä… Minä lupaan teille, että minullekin ovat ihmiset vain numeroita… (huoaten) koska he eivät halua muuta olla!
Jenny (epäröiden). Minua niin peloittaa!
Sanmarck. Pidättekö minua nulikkana? (Kuuluu alaovi käyvän.) Kas niin, se on Hilda! Jollette hukkaa aikaa, niin tapaatte Kartion läheltä!
Jenny. Minä menen!… No niin, minä menen toisen kautta! Mutta voinhan luottaa teihin, tohtori?
Sanmarck. Voitte, neiti! (Jenny poistuu. Sanmarck istuutuu huoaten uunin eteen ja tuijottaa tuleen. On lyhyt väliaika.)
Hilda (tulee hiljaa ja aikoo hiipiä huoneeseensa, mutta huomaa tohtorin ja säpsähtää; tuijottavat toisiinsa hetken äänettöminä; sanoo viimein arkaillen). Kun oikein pelästyin!
Sanmarck (kuivasti). Minuako sinä pelästyit?
Hilda. Sinä olet vielä valveilla, Alfred?
Sanmarck. Odotin sinua… Haluan hiukan puhua kanssasi.
Hilda (levottomasti). Nytkö?… Eikö sitä voi jättää huomiseksi?
Sanmarck (jyrkästi). Ei!
Hilda (melkein nöyrästi). Niinkö? (Hetken vaitioltuaan). Eikö oteta sitten enemmän valoa? Täällä on niin pimeätä!
Sanmarck. Niinkuin tahdot! Minä en sitä kaipaa. (Istuutuu.)
Hilda (vääntäen enemmän valoa; soinnuttomasti). No niin…?
Sanmarck. Mistä sinä tulet?
Hilda (istuutuen). Mutta sanoinhan sen sinulle lähtiessäni!
Sanmarck. Etkö tosiaan käynyt muualla?
Hilda (epävarmasti). En. — Hyvä Jumala, mitä tämä tutkinto tietää?
Sanmarck. Et… (Vaikenee, koettaen hillitä itseään.) Kuule, Hilda, älkäämme jatkako tätä valheellisuutta kauemmin! Se ei totisesti maksa vaivaa! Ja onhan se kyllin surkeata ilmankin… Näethän, että olen rauhallinen… aivan rauhallinen!
Hilda. Mitä sinä sitten tarkoitat?
Sanmarck. Sinä lähdit illalla johonkin vieraskäynnille…
Hilda. Niin, ja mitä sitten?
Sanmarck. — ja palasit naamiohuveista kello kahden jälkeen aamulla!
Hilda (säpsähtää; sitten hermostuneesti naurahtaen). No niin, olkoon nyt vaikka niinkin! Mutta enpä juuri luullut sen sinua paljoakaan liikuttavan!
Sanmarck. Ehkä sentään hiukan. — Mennessänne te poikkesitte Kartion luo.
Hilda. Mutta, Alfred!… Se ei ole totta!
Sanmarck (painavasti). Se on totta!… Ja sitten esiinnyitte kolme neljännestä myöhemmin naamiohuveissa naamioituina. Eikö niin?
Hilda (syvästi masentuneena). No, miksi sitten kyselet… koska sinulla on noin perusteelliset tiedot?
Sanmarck. Valitettavasti niissä on aukkojakin.
Hilda (uhmaillen). Pitäisikö minun ehkä täydentää?
Sanmarck (karmivalla ivalla). Ole niin hyvä! Minulle on näetkös arvoitus, kuka auttoi sinua noissa pukuhommissa.
Hilda (peittäen kasvonsa). Alfred!… (Lyhyen väliajan kuluttua kiivaasti.) Ja mitä tuo kaikki sitten todistaa?
Sanmarck. Juriidisesti ei mitään, mutta moraalisesti sangen paljon! (Nousten.) Sinulla on rakastaja!
Hilda (nousten, kuohuissaan). Eikä ole!
Sanmarck. Kartio!
Hilda. Ei koskaan!
Sanmarck (kuohuissaan). Kuule, sinä et kiertelemällä pääse minusta tällä kertaa. Olen liian syvälle tunkeutunut tuohon valheiden verkkoon, jonka te molemmat olette kutoneet minun ympärilleni. Ja minä tahdon kuulla kirkkaan totuuden sinun omilta huuliltasi! Sinun täytyy tunnustaa totuus! Kuulitko, sinun täytyy!… Puhu! (Syöksyy kädet nyrkissä Hildan eteen; tämä peräytyy kauhistuneena; tohtori taistellen vihaansa vastaan.) Ei, ei, näethän, että olen rauhallinen!… Olen päättänyt pysyä rauhallisena, tulkoon mitä tahansa! Haluan vain hiukan selvitystä!… Sano!
Hilda (huuliaan pureskellen). Kunpa tietäisin, mitä minun on tunnustettava!
Sanmarck (voimakkaalla ponnistuksella tyyntyen). Oh, jättäkäämme viisastelut! Näethän, että tiedän kaikki. Ei hyödytä mitään, että kiellät sen! Näinhän sen omilla silmilläni, kun valepuvussa teitä vakoilin siellä.
Hilda (kauhistuen). Sinä!… Ei, ei, se on mahdotonta! (Istuutuu.)
Sanmarck. Kyllä, Hilda! — Eräässä sivuhuoneessa te puhuitte minusta. Eikä se keskustelu jättänyt epäilyksille sijaa.
Hilda (epätoivoisesti). Jumalani!… Sinä olit siellä!?
Sanmarck (tukahtuneesti). Olin. — Mihin te sieltä menitte… siinä on taas aukko, jonka sinä voit täydentää.
Hilda (ylös hypäten). Alfred!
Sanmarck (lujasti). Istuudu! Täytyihän sinun muuttaa pukua! Ethän voinut palata vieraskäynniltä naamiaispuvussa.
Hilda (poissa suunniltaan). Että sinä — hyvä Luoja — että sinä alennuit…
Sanmarck (katkerasti). Urkkimaan, niin!… Herra nähköön, se alentuminen nyt näyttää olevan välttämätöntä niin yhdelle kuin toisellekin.
Hilda (hetken vaiettuaan; soinnuttomasti). Sano minulle, mitä sinä kaikella tällä tarkoitat?
Sanmarck Puristaa sinulta totuus!
Hilda (nousee uhmaten). Ei, tämä yö ei ole niin pitkä!
Sanmarck (nousten kuohuissaan). Jollei ole, niin sitä jatketaan!
Hilda. Sinä jätit minut oman onneni nojaan ja nyt sinä vaadit minut tilille.
Sanmarck. Sinä vastaat syytöksillä rehelliseen kysymykseen! Koetat luikerrella vapaaksi! Mutta se ei auta, tästä täytyy tulla täysi selvyys… taikka…
Hilda (vapisten vihasta). Millä oikeudella sinä tutkit minua?
Sanmarck. Millako oikeudella? Kylläpä on moraalittomuus pitkälle 'kehittynyt! Sinä puhut oikeudesta, sinä… (Puristaa häntä rajusti käsivarresta). Sinä rakastat tuota miestä?
Hilda (riistäytyen irti ja mennen kädet nyrkissä toiselle puolen huonetta). Ooh! No niin, rakastan, rakastan, koska niin tahdot! En ainakaan sinua, sinä hirviö! Sitäkö sinä haluat tietää… sinä…
Sanmarck. Sitä, juuri sitä! Jatka, jatka!
Hilda. No, siinä nyt kuulit tuon haluamasi totuuden! Mutta siitä saat syyttää itseäsi… niin, niin, omaa itseäsi! Sinä itse olet työntänyt minut toisen syliin! Ja minä… minä kauhistun ja vihaan sinua yhtä paljon kuin häntä rakastan!
Sanmarck (tukahtuneesti). Kas niin… viimeinkin!… Viimeinkin tuli totuus ilmi! Totuus tulee aina ilmi, kun vain jaksaa tarpeeksi odottaa! Jatka vielä!
Hilda. Miellyttääkö se sinua?
Sanmarck. Kyllä! Sinä osaat pirullisella taidolta asettaa sanasi! Ne leikkaavat kipeästi ja syvältä! Sinä olet voittamaton! Sinä…
Hilda (yhä kohoten). Luulit kai, että minä uhraisin nuoruuteni, onneni… niin, koko elämänikin sinun himmeiden tarkoitusperiesi takia! Luulit ehkä, että minä näivettyisin yksinäisyydessä, sillä aikaa kun sinä tuhlasit oman elämäsi mahdottomuuksien tavoitteluun! Mutta minä pidin parempana elää omaa elämääni ja se on johtanut tähän! Miellyttääkö se nyt sinua?
Sanmarck (kovalla ponnistuksella tyyntyen). Miksi sinä raivostut?
Hilda. No, mitä sinä sitten tahdot minusta, kun et kerran välitä minusta? Anna minun olla rauhassa!
Sanmarck. No, Herran nimessä… enhän ole sanonut sinulle moitteen sanaa!
Hilda. Et. Siihen sinä olet liian suuri ja ylpeä! Mutta, hyvä Jumala… etkö käsitä, että tuhat kertaa ennemmin sietäisin sinulta iskujakin kuin tuon armollisen ylimielisyytesi!
Sanmarck. Hilda raukka! Sinä et itsekään tiedä, mitä tahdot!… Hävittää — särkeä — taistella, raivota! Hyvä ihminen, onko sellainen elämää?
Hilda. Se on kaikki sinun syysi!
Sanmarck. Minunko? — Annoin sinulle oikeuden elää omaa elämääsi, mutta en tällaista! Hilda. Ja siinäkö kaikki? (Istuutuen). Enempää en suonut itsellenikään.
Hilda (tyynemmin). Minulle se ei riittänyt. Olin niin sietämättömän tarpeeton kodissasi; vain jonkinlainen välttämätön koriste. En voinut olla sinulle miksikään hyödyksi, eikä sinulta riittänyt aikaa minulle. Mitä meillä oli muuta yhteistä kuin tuo ainainen yksinäisyys?
Sanmarck. Jos sinä olisit hiukan uskonut muidenkin selvään älyyn kuin vain omaasi, niin se ei olisi ollut niin vaikeata sinulle.
Hilda (tuskallisesti). En kestänyt sen tarkoituksettomuutta. Minun elämäntehtäväni oli yksinkertaisesti vain elää… Ja hyvä Jumala, minkälaisen elämän minulle valmistit?… Yksinäisen ja aution! (Heittäytyy sohvalle ja ratkee rajuun itkuun.)
Sanmarck (hetken vaitioltuaan; raskaasti). Meidän välillämme on aina vallinnut ylipääsemätön väärinymmärrys!
Hilda (rajattomalla surulla ja tuskalla). Taivas sen tietää!… Ja nyt sen huomaaminen on jo myöhäistä! Sinä muistat, kuinka kerran pyysin sinua suojelemaan minua itseäni vastaan. Se oli todellakin hätähuuto, mutta sinä et ymmärtänyt.
Sanmarck. Mitä sinä tarkoitat?
Hilda. Yksinäisyys ja ikävä olivat vaarallisia minulle. Ne kasvattivat minussa pahaa. Pelkäsin toisinaan itseäni.
Sanmarck. Itseäsi…?
Hilda. Niin. — Et aavista kuinka monta iankaikkisuuden pitkää ja kolkkoa iltaa istuin täällä yksinäni ikävöiden ja odotin sinua. Toisten sillä aikaa iloitessa ja nauttiessa nuoruudestaan ja rikkaasta elämästä.
Sanmarck (tukahtuneesti). Niinkö…?
Hilda (kaihomielisesti). Mutta kuinka usein olikaan ikävöimiseni ja odotukseni turhaa! Monasti olit väsynyt ja ajatuksissasi, etkä kaikistellen vaihtanut sanaakaan. Tuskin huomasitkaan minua; tuskin ajattelit, että sinulla oli vierelläsi ihminen, joka myöskin vaati elämältä jotakin.
Sanmarck (hiljaa). Ja mitä sinä oikein sitten tahdoit?
Hilda (nousten; intohimoisesti). Sinut kokonaan, jakamatonna! Ymmärrätkös? Sinulle tahdoin uhrautua, mutta en sinun hämärille päämäärillesi!… Ja minä puhuin sinulle siitä; pyysin sinua hiukan muuttamaan elämäntapojasi. Mutta sinä olit järkähtämätön.
Sanmarck (matalasti). Se olisi ollut samaa kuin olisin heittänyt pois elämäni suurimman ajatuksen.
Hilda. Jossa minulla ei ole mitään osaa!
Sanmarck. Eikö?
Hilda. Ei, kunnia siitä lankeaa yksin sinulle… Ja pitikö minun sentähden elää vain puolinaista elämää?
Sanmarck. Sinun olisi pitänyt paremmin ymmärtää minun elämäni tarkoitus ja ainakin kunnioittaa sitä.
Hilda. Niinpä niin, jos voisi kunnioittaa jotakin, mitä ei ymmärrä.
Sanmarck (huoaten). Niin, Hilda, sinä ajattelit vain hetkellisiä huvituksiasi, minun työni tähtäsi ikuisuutta!
Hilda (värähtävin äänin). Ajattelin vain hukkaan kuluvaa elämääni, joka hetki hetkeltä ja tunti tunnilta luisui käsistäni, tuottamatta iloa muille… ja tuottaen vain kammottavaa tyhjyyttä itselleni. Ajattelin ympärilläni sykkivää elämää, josta olin eristetty; ja ihmisiä, joille minäkin voisin tuottaa iloa; ja jotka voisivat ilahduttaa minua… Ja niin jouduin siihen… (Istuutuu ja puhkee väkivaltaisiin nyyhkytyksiin.)
Sanmarck (vaitiolon jälkeen matalasti). Tämä on kova isku… sangen kova!… Mutta mikä on tapahtunut, se on tapahtunut! Heikkojen sielujen tapaista on syyttää onnettomuuden hetkellä vain toisiaan… (Kuuluu liikettä eteisestä.) Se on Kartio! Ehkä et halua tavata häntä nyt?
Hilda (nousee; koettaen tyyntyä). En… minä… menen. Sinä olet kutsuttanut hänet!… Niin, niin, minä menen. Mutta minkälainen on tuomioni?
Sanmarck (hiljaa). Se riippuu hänestä.
Hilda. Vain yhden asian tahdon sinulle kumminkin sanoa.
Sanmarck Minkä niin?
'Hilda. Otan vastaan mitä tahansa, mutta anteeksiantoasi en koskaan.
Sanmarck. Niinkö?
Hilda (itkuaan vastaan taistellen). Siiloin minun täytyisi halveksia miestä, jota kerran kunnioitin ja… (hiljemmin) rakastin. (Kiirehtii liikutustaan salaten toiseen huoneeseen.)
Sanmarck (katsellen hänen jälkeensä ja huoaten hillitysti). Miksi… miksi pitää kahden ihmisen niin läheisesti kuulua yhteen ja kumminkin olla niin saavuttamattoman kaukana toisistaan? (Pyyhkii otsaansa ja heittäytyy raskaasti nojatuoliin. — Lyhyt väliaika. Jenny ja Kartio tulevat; Kartio hermostuneena ja epäröiden. Jenny poistuu muihin huoneisiin:)
Kartio (kiusallisen äänettömyyden jälestä). Sinä kutsuit minua, Alfred?
Sanmarck (jääkylmästi). Niin… Se, mitä meillä kahdella on toisillemme sanottavaa, ei vie paljon aikaa… — Mutta istuudu kaikissa tapauksissa!
Kartio. Kiitos! (Asettuu pöydän luo istumaan.)
Sanmarck. En tahdo alkaa moraalisaarnoilla. Aikuisten ihmisten opettaminen on epäkiitollisinta tehtävää… Sinä nyt kerran olet käsittänyt ystävän-oikeuksiasi liiaksi omalta kannaltasi… ja sitä ei voi muuttaa… Tarkoitan sinun suhdettasi Hildaan…
Kartio (pelästyen). Mitä sinä oikein tarkoitat?
Sanmarck. Sitä mitä sanoin! Teillä on suhteita!
Kartio (hypähtäen). Ja sinä siis uskot, että minä … Uskot, mitä ihmiset sanovat?!
Sanmarck (jäykästi). Uskon! Ihmisiin voi kyllä luottaa, kun vain eivät heidän omat asiansa ole kysymyksessä!
Kartio. Mutta se on valhe… se — se on…
Sanmarck. No, no, älä väitä!… On luonnollista, että kiellät. Kieltäminen kiusallisissa asioissa on sekä inhimillistä että viisastakin. Mutta usko minua, tällä kertaa se on turhaa!
Kartio. Ei, ei, ei, minä vakuutan…
Sanmarck (lujasti). Oo, älä vakuuta mitään! En ole kysynyt sinulta, onko tämä totta! (Ankarasti.) Minä tiedän, että se on totta!
Kartio (istuutuu; tuskallisesti otsaansa pyyhkien). Mutta, Herran nimessä… sano sitten suoraan, mitä sinä oikein tahdot?
Sanmarck. En muuta kuin järjestää tämän arian.
Kartio. Ja millä tavalla?
Sanmarck (kuohuen). Niin… millä tavalla?… Siitäpä nyt on kysymys! Niin paljon kuin ollaankin kehitytty, ei tällä alalla ole voitu keksiä ainoatakaan oikein sopivaa tapaa!… Ammunko sinut vai itseni vai meidät molemmat? — vai annanko anteeksi? vai nostanko häväistysjutun ihmisten iloksi? Kaikki tavat ovat yhtä hyviä… ja yhtä pohjattoman kurjia!
Kartio (masentuneena). Minulla lienee tässä asiassa hyvin vähän sanottavaa… (Rohkaistuen.) Mutta olen valmis sellaiseen hyvitykseen kuin gentlemannien kesken on tapana.
Sanmarck (pilkallisesti). Sellaiseen hyvitykseen!… Se on nulikkamaista puhetta; rappeutuneilta ihmisiltä lainattua! Silläkö tavalla sinä hyvität toisen ihmisen sisäiset tuskat?… Voitko sillä luoda eheäksi särkyneet elämänsuhteet? Pyyhkiä pois kaikki kiusalliset muistot ja tehdä olemattomaksi kaiken olleen?… Jos tässä asiassa vedottaisiin siihen, kenellä on lujimmat hermot, niin (terävästi) minä voin joltisellakin varmuudella vakuuttaa, että ne olisi minulla.
Kartio (neuvottomasti). Sitten en tiedä, mitä on tehtävä!
Sanmarck (pakotetun tyynesti). En tiedä, mitä joku toinen tekisi minun asemassani… Mutta yksinkertaisinta lienee, että te kaksi… sinä ja Hilda, nyt matkustatte ulkomaille… (erityisellä painolla) terveydellisistä syistä!
Kartio (kovin hämmästyneenä). Ja sinä — sinä luovuttaisit…! Tarkoitatko todellakin mitä sanot?
Sanmarck (kuivasti). Se on tarkoitukseni.
Kartio. Tämä on käsittämätöntä!
Sanmarck (ivallisesti). No, mutta sinähän nolostut! Sinä et varmaankaan odottanut tällaista päätöstä!
Kartio. En ymmärrä sinua! Lasketko leikkiä?
Sanmarck. Se ei ole leikkiä! Katsos, täällä maailmassa jokainen uusi etu tuo mukanaan vastaavat velvollisuudet. Sinä tahdot nauttia eräitä etuoikeuksia; niinpä saat ottaa vastaan myöskin velvollisuudet.
Kartio. Menettelysi on kovin kummallista!
Sanmarck. Entä sinun sitten!… Sinä et ihastu, vaikka saat hänet, jonka omistamisen vielä hetki takaperin katsoit välttämättömyydeksi… Ja voinpa vaikka vannoa, ettei ihastu Hildakaan tästä!
Kartio (hermostuneesti). Mutta ymmärräthän…
Sanmarck (kohoavalla mielenkuohulla). Niin, niin, minä ymmärrän! Minä sanon sinulle yhden asian. Tuollaiset suhteet särkyvät aina, kun ne tuovat mukanaan joitakin velvollisuuksia. Ne eivät kestä elämän jokapäiväisyyttä! Ihmiset ovat aina suuria lapsia! Ikävöivät leikkikalua, mutta saatuaan sellaisen särkevät sen… Suuria, mielettömiä lapsia… ja niin julmia sitäpaitsi!
Kartio. Mutta, Alfred… minä tarkoitan…
Sanmarck (asteettain raivostuen). Tuo suhde oli teille miellyttävämpi, eikö niin? Siihen ei sekaantunut rahtuakaan elämän arkipäiväisyyttä! Ei ompelijalaskuja eikä hermostumisia, mitä?… Oli kolmas, joka sai maksaa viulut! Niin, niin, kyllä minä ymmärrän! On niin helppoa toisen housuilla tuleen istua!… (Menettää itsehillintänsä ja syöksyy kädet nyrkissä Kartion eteen.) Herran nimessä, mitä te sitten oikeastaan tahdotte? Jatkaako tuota siivoa peliä? Sanohan! (Jenny tulee ja menee järjestämään uunia.)
Jenny (heittäen merkitsevän katseen tohtoriin). Anteeksi!… Tulin vain katsomaan tulta!
Sanmarck (itseään hilliten). Niin, niin, aivan niin, siinä teitte kauniisti, neiti! (Äänettömyys, jonka aikana tohtori kävelee tyynnytellen itseään; Jenny poistuu.) Noo, mitä sinulla on sanomista tähän? (Viittaa Kartiota istumaan ja istuutuu itse.)
Kartio. Valitan syvästi, että… että näin on käynyt.
Sanmarck (jonka viha on vaihtunut katkeraksi ivaksi). Lohduttavaa kuulla!
Kartio. Mutta siitä ei minnekään pääse, että sinun eristäytynyt elämäntapasi oli omansa johtamaan tähän valitettavaan tulokseen! Enkä minä oikeastaan ihmettele, että näin kävi.
Sanmarck. Etpä tietenkään! Sehän kai oli tarkoituskin.
Kartio (päättävästi). Ei, mutta siihen voivat joutua terveet ihmiset, joiden tunteet eivät ole paljaassa järkeilemisessä kivettyneet!
Sanmarck. Ja jotka eivät katso asiakseen hillitä niitä!
Kartio. Olitko sinä todellakin kyllin naivi uskoaksesi, että sellainen elämänhaluinen ja voimakastunteinen ihminen kuin vaimosi tyytyy koko iäkseen elävänä hautautumaan sinun kanssasi keskellä rikasta elämää?
Sanmarck (kylmästi). En, minä vain uskoin, että on olemassa kolmaskin mahdollisuus!
Kartio. Tässä tapauksessa sitä nyt ei ollut. Kaikilla ei ole sinun äärimmilleen kehitettyä itsemäärääväisyyttäsi. Vaimosi kiihkeälle ja tunneherkälle luonteelle sellainen on suorastaan mahdottomuus. Hän tarvitsi ilmaa, valoa ja elämää, mutta sinä et antanut sitä hänelle. Sitten jouduttuaan hankkimaan sitä ominpäin hän tietysti kiintyi niihin, jotka toivat hänen elämäänsä sisältöä… Minäkään en ole muuta kuin ihminen… ja… Hm! Haluaisinpa nähdä, kuinka joku toinen olisi käyttäytynyt minun sijassani! Minun mielestäni sinä aivan suoraan valmistit tilaisuuden siihen.
Sanmarck. Kaikkia asioita voidaan puolustaa, kun ei aseteta itselleen mitään velvollisuuksia!
Kartio. Minä puolustan aina persoonallista vapautta; ajatuksen ja tunteen vapautta!
Sanmarck (painavasti). Minä olen viimeinen kahlehtimaan kenenkään persoonallista vapautta, kun se ei loukkaa toisen henkilön oikeuksia. Mutta mikään yksilöllisen vapauden ilmaus ei voi mennä yli ihmiskunnan yhteishyvän kannalta määrättyjen rajojen, muuttumatta samalla rikokseksi. Käsität kai mihin jouduttaisiin, jos me kaikki rupeaisimme tätä vapautta toteuttamaan aivan rajattomassa määrässä?
Kartio. Sitä on niin helppo sanoa, mutta vaikea toteuttaa ihmisen, jolla on tulta rinnassa ja verta suonissaan.
Sanmarck. Niin, kenties. — Vaimoni tietysti valitti sinulle, että minä en ymmärrä häntä! Ja että hän sen vuoksi tuntee itsensä onnettomaksi… Se alkaa tavallisesti siten.
Kartio. Se on totta!… Hän oli väärinymmärretty ja onneton.
Sanmarck. Sinä ymmärsit häntä, sinä… säälit väärinymmärrettyä naista… Hyvä Jumala, mikäs taito onkaan nuoren miehen ymmärtää naimisissa olevaa naista!
Kartio. Ooh,… sinä olet verraton päätelmissäsi!
Sanmarck. Siltäkö tuntuu? — Olen lähinnä epäorgaanista kemiaa tutkinut myöskin elämää. — No niin, teidän välillänne syntyi keskinäinen luottamus… Se siitä aina syntyy!
Kartio (huoaten). Niin, ikävä kyllä! Mutta minusta tuntuu kuin sinä kääntelisit veistä omassa haavassasi!
Sanmarck. Niin… tavallaan!.. Paras lääke haavakuumeelle on painaa teräs haavaan uudelleen. Se huumaa, näetkös… (Nousten.) Minä rakastan nopeita ja tuskallisia leikkauksia… En halua kitua kauvan!
Kartio. Niinkö…?
Sanmarck. No niin, teidän keskinäinen ymmärtämyksenne vei teidät toistenne syliin!… Sehän on ikuisesti uusiutuva asia sukupuolien välisessä elämässä. Mutta tiedätkö, kuinka huutava se vääryys oli, jota harjoitin vaimoani kohtaan?
Kartio. Tiedän. Sinä suorastaan et välittänyt hänestä.
Sanmarck. Se on kai asia, jonka minä tiedän parhaiten!… Hän ei ymmärtänyt minua eikä tahtonutkaan sitä. Siihen hän oli liian matalamielinen.
Kartio. Sinä loukkaat häntä!
Sanmarck (kylmästi). Oo, minä pyydän! Ei mitään turhaa ritarillisuutta! — Hänen turhamielisyyttään loukkasi, että minä pidin muita jumalia hänen edessään. Minun olisi pitänyt hänen tuhansille pintapuolisille pyyteilleen uhrata aikani ja kykyni, joilla olen pyrkinyt aikaansaamaan jotain pysyväisempää ja ikuisempaa. Mutta emmekö ole jo tarpeeksi puhuneet tästä?
Kartio (nousten). Niin luulen minäkin. Tästä ei ole iloa meille kummallekaan. Mutta yhden palveluksen olet sillä minulle tehnyt.
Sanmarck. Todellakin!… Mikä se on!
Kartio. Se on tavallaan rauhoittanut minua.
Sanmarck (ivallisesti). Niinkö?… Minua ilahuttaa, että keskustelumme on ollut niin hedelmällistä!
Kartio. En sääli sinua, vaikka turmelinkin onnesi, jos niin saan sanoa.
Sanmarck. Oo, olitpa vaarassa olla tarpeettoman jalomielinen! Enhän minäkään sääli sinua luovuttaissani hänet sinulle. Vai luuletko onnistuvasi paremmin kuin minä?
Kartio (hermostuneena). Niinpä otankin hänet sitten!
Sanmarck (katkerasti). Tee se… Minäkin valloitin hänet toiselta… Ja tiedätkö… tällä hetkellä minusta tuntuu kuin olisin ainakin kerran elämässäni tehnyt suuren ja epäitsekkään hyväntyön!
Kartio. Saanko kysyä, onko asia nyt selvä?
Sanmarck. Kyllä meidän kesken! Mutta se koskee myöskin kolmatta… Sallitko, että kutsun hänet?
Kartio (nyökkää vaieten).
Sanmarck (menee ovelle). Hilda!… (Hilda tulee kylmän-rauhallisena ja luo kysyvän katseen herroihin.)
Sanmarck (kiusallisen äänettömyyden jälkeen). Niin,… olemme järjestäneet tämän asian… niin hyvin kuin voimme…
Hilda (soinnuttomasti). Niinkö? Ja millä tavalla?
Sanmarck (kuivasti yskäisten). Sinä ja herra Kartio matkustatte nyt… Ymmärrätkö?
Hilda (säpsähtäen; tarttuen tuolin selkänojaan). Ja minne?… Mihin?
Sanmarck. Mihin vain haluatte… Ehkä mieluimmin ulkomaille.
Hilda. Entäs sinä?… Mitä sinä aiot tehdä?
Sanmarck. Ettehän ole minua ennenkään ottaneet laskuihinne! Miksi nytkään? (Kartio menee peremmälle, istuutuu flyygelin ääreen, lyö hermostuneesti pari sointua, säpsähtää, panee kannen kiinni.)
Hilda (tukahtuneesti). Tuleeko minun ymmärtää tämä niin, että me eroamme?
Sanmarck. Minä kyllä järjestän omaisuussuhteet… Sinä et tule vääryyttä kärsimään!
Hilda. Ja hankit laillisen eron?
Sanmarck. En luule sitä tarpeelliseksi. En aio tarvita sellaista, ja eikö se ole sinullekin yhtä tarpeetonta?
Hilda (raskaasti). Sinä… sinä siis hylkäät minut?
Sanmarck (hiljaa). En luullut sen surettavan sinua!
Hilda (koettaen turhaan pysyä tyynenä). Sinä… sinä hylkäät minut kuin tarpeettoman romun, luovutat toiselle! Ja sen teet sinä niin levollisesti kuin poistaisit talostasi kelvottoman palvelijan!
Sanmarck (pidätetyllä katkeruudella). Niin, eikö totta… sinä et odottanut tätä? Sinua ehkä imartelisi nähdä minun raivoavan! Sinua kai miellyttäisi, että me taistelisimme, ampuisimme toisemme vanhaan ritarilliseen tapaan! Niinkö? Sinä kenties haluaisit nähdä minut kurjana jalkojesi tomussa, vai kuinka?
Hilda. Tunnoton!… Sitä en sinulta odottanut. (Nojaa raskaasti tuoliin ja kätkee kasvonsa käsiinsä.)
Sanmarck. No, mitä sinä sitten odotit?
Hilda. Että olisin sittenkin ollut sinulle jonkin arvoinen. Mutta nyt huomaan, että olen katkerasti pettynyt. Sinä et ole koskaan välittänyt minusta, niin, niin, et koskaan! Et koskaan.
Sanmarck. En ole tutkinut sinun vaikuttimiasi. Miksi sinä tutkit minun?
Hilda (tuskallisesti). Mutta nyt… kun eroamme… iäksi…
Sanmarck. Näkisit mielelläsi minut heikkona, murtuneena!… Oo, mikä sydämellisyys!
Hilda. Olisin… olisin tahtonut nähdä, olenko ollut sinulle minkään arvoinen.
Sanmarck (matalasti). Sen seikan pitäisi sinulle nyt olla jokseenkin samantekevä!
Hilda (vaikeasti). Se ei ole! Kymmenen vuotta yhdessä! Sitä ei voi saada elämästään pois… Muistot siitä tulevat aina seuraamaan.
Sanmarck (kiusaantuneesti). Mitä hyötyä on enää selvittelyistä?… Kun emme ole ennemmin toisiamme ymmärtäneet, kuinka voisimme sitä nyt?
Hilda (synkästi). Niin… Olet oikeassa!… Meidän täytyy erota!
Sanmarck (hiljaa). Olet itse niin tahtonut.
Hilda (tuskallisesti; istuutuen). Ja sitten olemme kuin kaksi ihmistä, jotka eivät ole toisilleen mitään, eivätkä ole koskaan olleetkaan toisilleen mitään!… Me kaksi, jotka muinoin kuuluimme yhteen.
Sanmarck (menee sanaakaan sanomatta akkunan ääreen).
Kartio (hermostuneena). Kylliksi jo tätä kidutusta! Oletteko te ihmisiä, kun sillä tavoin kiusaatte toisianne?
Hilda (Kartioon kääntyen). Ja kumminkin, sen pitäisi olla helpointa juuri sinulle. (Nousten.) No niin, meillä ei kai ole täällä enää mitään tehtävää!
Kartio (syvästi masentuneena). Niin luulisin!
Sanmarck (kääntyen). Vielä yksi asia, jollei se ole liian paljon pyydetty!
Kartio. Ole hyvä ja sano vain.
Sanmarck. Tulin onnellisesti päättyneen työskentelyni johdosta kutsuneeksi muutamia ystäviäni tänne täksi illaksi. Ja jollei se ole aivan mahdotonta, niin pyytäisin sinua, Hilda, kiusallisen huomion välttämiseksi olemaan emäntänä juhlassa tämän ainoan kerran vielä.
Hilda. Peruuta se.
Sanmarck. Mitä ajattelet!… Päinvastoin se on aivan välttämätöntä torjuaksemme kaikki häväistysjutut. Eikö sekin asia ansaitse huomiota?
Hilda (epäröiden; käsi uunin reunalla). Se käy vaikeaksi… nyt… Siitä tulisi raskain velvollisuus elämässäni.
Kartio (matalasti). Minä luulen, että olemme sen sopivaisuudelle velkaa, Hilda.
Sanmarck (painavasti). Niin luulisin minäkin. Sinun läsnäolosi on myöskin välttämätöntä, Aarne!
Kartio. Niin, niin, ymmärrettävästi!
Sanmarck (kumartaa jäykästi ja poistuu. Toiset ovat hetken aikaa kuin huumaantuneina).
Hilda (antaen raivolleen täyden vallan). Sinä näit… sinä näit, kuinka hän järjesti tämän… aivankuin mitättömän liikeasian! Kuinka musertavan levollinen ja luja hän oli! (Menee kädet nyrkissä yli lattian.) Ooh, tuollainen tunnottomuus haavoittaa minut kuoliaaksi!
Kartio (istuutuu, pyyhkien otsaansa). Ehkä se oli sittenkin ainoa oikea tapa! Ainakin se oli viisain.
Hilda (ärsytettynä). Niin, niin, ehkä se oli ainoa oikea! Aivan erinomainen! Ooh, sinäkin!
Kartio. Mutta, Hilda! Minä en ymmärrä, mitä se sinua enää liikuttaa!
Hilda. Liikuttaa! Pitääkö minun sitten aina ja ikuisesti joutua tappiolle? (Nousten.) Pitääkö minun tulla karkoitetuksi talosta kuin joku huono palvelija?
Kartio. Sinullehan sen pitäisi olla aivan samantekevää… nyt…
Hilda (kiihkeästi). Se ei ole, tiedätkö! Yksi asia tekee minut hulluksi!
Kartio. Ja mikä se on?
Hilda (intohimoisesti). Se on hänen työnsä… Hän on viimeinkin onnistunut! Suuri tulevaisuus ja loistava maine odottavat häntä… kun sitävastoin minua… Niin, Herra ties mikä odottaa minua! Ja kumminkin, minullakin on siinä osaa, minäkin sain sentähden kärsiä ja kieltäytyä. Ja nyt… nyt… hän menestyksen kruunaamana ja minä koditonna, nöyryytettynä ja ehkä häväistynäkin… Ehkä joku toinen saa nauttia hänen työstään; meidän työstämme!… Ooh, Jumalani, se ajatus vie minulta järjen!
Kartio (rauhoittaen). No, tyynnyhän toki, Hilda! Oletko ihan sokea? Jos olet järkevä ja oikeudenmukainen, niin sinun täytyy tunnustaa, ettet sinä ole tässä asiassa enimmän loukattu.
Hilda (jäykästi). Minä en tunnusta mitään! Minä muserran hänet!
Kartio. Sitä et voi! Hän on rautainen mies.
Hilda (uhkaavasti). Saamme nähdä! Minulla on eräs keino, joka varmasti pystyy häneen, niin rautainen kuin hän onkin!
Kartio (kärsimättömästi). Tyhmyyksiä! Siihen mieheen ei pysty mikään! (Nousee lähteäkseen.)
Hilda. Tänään se nähdään! (Poistuu nopeasti huoneesta.)
Kartio (huoaten). Suuria lapsia, sanoi tohtori! Todellakin!… (Ottaa hattunsa ja poistuu.)
Sanmarck (tulee hitaasti ja harhailee tarkoituksettomasti tyhjässä huoneessa; vaipuu pöydän luo istumaan ja kätkee masentuneena kasvonsa käsiinsä.)
Jenny (tulee hiljaa). Vanha rouva on valveilla! Hän kuuli kai jotain.
Sanmarck (huoaten). Äiti raukka! Hänenkin rauhansa piti tulla häirityksi!
Jenny. Niin… kunhan hän ei ottaisi sitä kovin pahakseen.
Sanmarck. Varmasti hän sen tekee! Hän on sen ajan nainen, jolloin ei sukupuolisuhteilla urheiltu.
Jenny. Te annoitte heille vapauden, tohtori?
Sanmarck. Katsoin sen parhaaksi. Antaa ihmisten saada mitä he tahtovat; sitä pikemmin he oppivat ymmärtämään, mitä he oikeastaan tahtovat. Olen varma, että nyt he ovat kauempana toisistaan kuin koskaan.
Jenny (huoaten). Ehkä oli parasta niin.
Sanmarck (ajattelevaisesti). Voitteko ajatella suurempaa kohtalon ivaa, neiti!… Olen aineettomuuden tilalle keksinyt aineen, poistanut tyhjyyden maailmasta ja voittanut sillä itselleni kaksinkertaisen tyhjyyden. Poissa on nyt päämäärä, joka vuosikausia loi sisällystä elämääni, poissa hänkin, joka sitä omalla tavallaan rikastutti. Vuosien hellittämättömillä ponnistuksilla suoritin teon, joka uhmaa ijäisyyttä… Ja sen tehtyäni löysin itseni raunioilta… Voitteko ajatella jotain sellaista?
Jenny (surumielisesti). Voin, tohtori!… Hetken vaikutelmille hukatun elämän, jota ei mikään ulkonainen menestys korvaa. Uhrautuvaisuuden, jota uhkaa ylenkatse, kiittämättömyys ja täydellinen unohdus!
Sanmarck (lämpimällä osanotolla). Olette oikeassa, neiti!… Minä ymmärrän niin hyvin!
Rouva Sanmarck (tulee kiihtyneenä). Mitä maailmassa täällä on oikein tekeillä? Mitä on tapahtunut, Alfred?
Sanmarck. Rauhoitu, äiti! Ei mitään vaarallista.
Rouva Sanmarck. Älä yhtään kiellä, Alfred! Luuletko, etten huomannut? Minä en ole sokea enkä kuuro!
Sanmarck. No niin, parasta kai, että sinäkin sen tiedät. — Annoin heille vapauden…
Rouva Sanmarck (hämmästyen). Oletko hullu?… Vapauden! Sitä heillä on ollut liiaksikin!… Ero siis?
Sanmarck Niin… Se oli paras tapa ratkaista asia.
Rouva Sanmarck. Hyvä Jumala, oletteko te sitten turkkilaisia! Ne sellaista tekevät! Paras tapa… vielä vai! Mitä siitä sanovat ihmiset? Tyhmyyttä, äärimmäistä tyhmyyttä, sanon minä! Sen sinä kauniisti korjaat!
Sanmarck (lujasti). Ei, äiti! Minä en muuttele päätöksiäni!
Rouva Sanmarck. Hellan ääreen ja kovaa komentoa! Se on paras tapa… Tee sillä tavalla, ja Hilda siunaa sinua kuolinpäiväänsä asti! Taikka sitten minä en ole nainen enkä tunne naisia!
Sanmarck. Emmehän elä keskiajalla!
Rouva Sanmarck. Keskiajalla eli tosiaan ihmisiä. Mutta minä en totisesti tiedä miksi nimittäisin näitä! Nämä eivät itsekään tiedä mitä tahtovat!
Sanmarck. Sinä sanoit totuuden!
Rouva Sanmarck. Minä sanon sinulle, että joutilaisuus ja hyödytön elämä… ne kasvattavat semmoista! Ei ymmärretä toisiaan!… Ei sovita yhteen! Ei ole samanlaiset mielipiteet!… Minä en ymmärrä enää ihmisiä!
Sanmarck (raskaasti). En minäkään! (Kätkee kasvonsa käsiinsä.)
Rouva Sanmarck (lohduttaen). Älä nyt ota sitä pahaksesi, Alfred! Itselleen Hilda siinä suurimman vahingon teki. Hän saa vielä katua tätä askeltaan. Ole mies, Alfred!
Jenny. Samaa sanon minäkin! Hän ei ole teidän surunne arvoinen, tohtori!
Sanmarck (huoaten). Hänessä oli kumminkin väärennettynä se nainen, jota mies kaihoo!