Madame de Staël

MADAME DE STAËL

Kirj.

L. Onerva

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1920.

Kuuluisan geneveläisen rahamiehen vielä kuuluisampi tytär, Germaine Necker, paroonitar Staël von Holstein, julkisuudessa tunnettu yksinkertaisesti nimellä madame de Staël, on yksi kirjallisuudenhistorian mieltäkiinnittävimpiä henkilöitä, huolimatta siitä, että hänen teostensa taiteellinen kantavuus ei ole erittäin suuri. Hänen luova voimansa ei ole niin merkitsevää laatua, että se yksin jaksaisi säilyttää hänet jälkimaailman muistossa, mutta hän on ollut valtavilla historiallisilla tapahtumilla ja neroudella sähkötetyn aikansa monisäikeinen heijastaja, myötäeläjä ja myötäkärsijä, ja sellaisena on hänen nimensä kuin vain ani harvan liitetty Europan silloiseen kulttuurihistoriaan. Rouva de Staëlin elämäntyön aaterikkaus, hänen naisellisen sydämensä myrskyävä romaani ja ne syvät inhimilliset arvot, jotka siihen sisältyvät, tulevat sitäpaitsi aina takaamaan hänelle pysyvän sijan suurten personallisuuksien muotokuvakokoelmassa.

Syntyperältään tasavaltalaisena, mutta hovissa kasvaneena, Ranskan ministerin tyttärenä ja Ruotsin lähettilään puolisona, kuuluen sukujuuriltaan kansaan, säädyltään ylimystöön, luonteeltaan ja lahjoiltaan kirjailijaboheemiin, muodostaen ylimenon kahden suuren vuosisadan ja maailmankatsomuksen, l'ancien régimen ja vallankumouksen välillä, on hänen väkevä, valveutunut, elämän täyteläisyyttä ja utopistisia unelmia uhkuva henkilöllisyytensä ja kosmopoliittinen hermosoinnutuksensa kuin luotu sen ajan Europan henkiseksi sähkönjohdattimeksi. Siinä liikkuvien virtausten lakkaamatonta tilitystä on koko hänen elämänsä ja kirjallinen toimintansa. Hän oli aikansa loistava älyllinen omatunto, kuten Emile Faguet hänestä todistaa.

Ranskan keisari-ajan etevimpänä naiskirjailijana edustaa rouva de Staël tavallaan jälkikaikua XVIII:n vuosisadan keveästä kirjallisuussuunnasta, Voltairen tapaista maltillista vapaamielisyyttä ja yleismaailmallista henkeä, mutta samalla oli hän nuoruudestaan asti Rousseaun innostunut oppilas ja astunut elämään melkoisilla sentimenttaalisilla ja romanttisilla tarpeilla. Kuten joku rouva Roland tai George Sand on hänkin Rousseaun tytär voimakkaan tunne-elämänsä puolesta. Hänellä on levoton, kuumekiihkoinen mielikuvitus ja hehkuva, kapinallinen sydän, jossa pulppuaa loppumaton intohimon lähde. Hänessä on jaloa itsekkäisyyttä, raivokasta onnen janoa itselleen ja muille. Siitä johtuu hänen suuri saalinsa ja laaja myötätuntonsa, hänen kiihkeä pyrkimyksensä oikeuteen; siitä myös hänen yksilöllisyytensä voimakkaat ilmestymismuodot, hänen vastenmielisyytensä kaikkea pakollista ja rajoittavaa kohtaan. Hänellä on Rousseaun sielu, mutta hengeltään on hän Voltairen, järkeilevän XVIII:n vuosisadan lapsi. Hänen järkensä on miehekäs, laaja, kestävä, totuudenjanoinen ja pelkäämätön, mutta sillä on myöskin lajinsa rajoitukset. Schiller on eräässä kirjeessään Goethelle erittäin sattuvasti tuonut ne esiin. Hän sanoo siinä m.m.: »Hänen (rouva de Staëlin) tunne-elämänsä on parempi kuin hänen metafysiikkansa. Hänen kirkas järkensä kohoaa nerollisuuteen. Hän tahtoo kaikki selittää, ymmärtää, mitata; sitä, mitä hänen henkensä soihtu ei voi kirkastaa, sitä ei ole hänelle olemassakaan. Sitä, mitä me nimitämme runoudeksi, ei hän tajua, korkeintaan puhetaidollisen, intohimoisen puolen siitä.» Siitä johtuu, että rva de Staëlin mielikuvamaailma, kaikista hänen jaloista aatteistaan ja ylevistä mielenliikkeistään huolimatta, tuntuu jonkin verran laakeakattoiselta ja arkipäiväiseltä, liian hetkelliseltä ja meluisalta kuolemattomien runottarien tyyssijaksi. Niinpä onkin tämän muusana ja muusain ystävänä koko ikänsä esiintyneen naisen kirjallinen tragiikka siinä, ettei hän ole voinut jättää jälkeensä ainoatakaan sellaista teosta, joka syvemmin vangitsisi runollisella tehollaan.

Aikalaiset pitivät häntä merkitsevänä poliitikkona, etevänä filosofina ja suurena romaanikirjailijana. Jälkimaailma on vaihtanut hänen filosofinimensä moralistin arvonimeen ja siirtänyt hänet Jumalan armoittamien taiteilijain Parnassolta aate- ja muistelmakirjailijan vaatimattomammalle paikalle. Nykyaikaisen ihmisen silmissä on hänen ansionsa näilläkin aloilla etupäässä vain hyötyjän ja yleistäjän. Rva de Staël oli yleisen mielipiteen innoittaja ja hän lietsoi sitä pääasiallisesti vielä vanhan Ranskan perintämuodollisissa puitteissa: salongeissa, jotka siihen aikaan olivat samanlainen valtiomahti kuin mitä sanomalehdistö on nykyään. Salonki-yhteiskunnat olivat päätekijöinä rva de Staëlin valtiollisessa toiminnassa, joka suurelta osaltaan oli henkilökohtaisen vaikutusvallan käyttämistä. Hänen naisellisen sydämensä päämääränä oli palvella henkisillä lahjoillaan niitä, joita hän rakasti, ja hänen salainen kunnianhimonsa oli olla suurten miesten hunnutettu kohtalo. Ja yllin kyllin hän sai sitä ollakin, joskaan ei minkään salaperäisyyden hunnun peitossa, siksi oli kohtalon kohu korkea ja pauhaava hänen väsymättömän poliittisen ja eroottisen toimintansa ympärillä.

Hänen vapaudenrakkautensa vei hänet vallankumouksen pyörteisiin. Mutta hänen lahjomattoman oikeudentuntonsa kunniaksi on mainittava, että hän inhosi sortoa yhtä paljon, tuli se sitten alhaalta tai ylhäältä päin, ja siksipä häntä, vapaamielisen maltillisuuden ystävää, parjataan milloin »vallankumouksen bakkhantiksi», milloin kuningasmielisten ja emigranttien kätyriksi. Lukemattomia heistä hän pelastikin giljotiinin alta hirmuvallan aikana, sillä ihmisrakkaus oli hänessä yhtä suuri, jollei suurempikin, kuin vapaudenrakkaus. Hän oli elämänsä ijän ihanteellinen ystävä, kuten yleensä nuo rakkauden asioissa niin kevytmieliset XVIII:n vuosisadan ihmiset. »Voin antaa ystävieni puolesta henkeni, en vakaumustani», kerrotaan rva de Staëlin lausuneen. Ja käytäntö todistaa, ettei mielipiteiden eroavaisuus milloinkaan estänyt häntä ojentamasta auttavaa kättä hädänalaisille, edes niillekään, jotka häntä vihasivat ja vainosivat. Hän itse oli pohjimmaltaan »mahdoton vihaan». Pahimmatkin loukkaukset hän unohti helposti, hyljätyn rakkauden hän palkitsi elämänikäisellä ystävyydellä; hänen olentonsa luontainen perussävy oli hyvyys.

Tämä piirre tuli näkyviin myös hänen maailmankuulussa keskustelutaidossaan. Hän antoi toisen aina esiintyä täydessä arvossaan, niin että se, jolla oli ollut onni vaihtaa ajatuksia hänen kanssaan, oli myös tyytyväinen itseensä. Ja aikalaiset vakuuttavat, ettei ollut niin tyhmää ihmistä, ettei rouva de Staël olisi saanut jotakin hänestä ulos. Itse hän puhui paremmin kuin hän kirjoitti, niin henkevästi, huvittavasti, mukaansatempaavasti, että muuankin rouva de Tessé huudahti: »Jos olisin Ranskan kuningatar, niin määräisin rouva de Staëlin aina minulle puhumaan.» Varmastikin puhkesi tuo Ranskan valistussalonkien keskustelutaituruuden muinaissulolle tuoksuava perintökukka täydellisimpään loistoonsa juuri rva de Staëlin huulilla.

Samoin kuin keskustelijana oli rva de Staël kirjailijanakin tuokiosepittäjä. Hän ei kirjoittanut luodakseen taideteoksia, vaan siksi, että oli ajatellut ja tuntenut. Hän kirjoitti samasta syystä kuin hän puhui: välittääkseen vaikutelmiaan. Hänen kirjallinen toimintansa käy jälkimaailmalle mielenkiintoiseksi vasta sitten, kun sen kanssa rinnastetaan hänen elämänsä, kun siihen lisätään hänen merkityksensä ihmisenä, hänen henkilökohtainen osuutensa ajan johtavien voimien väliseen jännitykseen ja sen polttaviin elinkysymyksiin, jotka hän niin syvästi tunsi myös omikseen. Mutta pelkkä ulkonainen valaistus ei tässäkään kohden riitä. Vasta tunkeutuminen rva de Staëlin sisäisien elämyksien, hänen henkensä intiimin säteilyn piiriin voi kirkastaa tämän merkillisen naisen, tämän ranskalaisen Rahel Varnhagenin oikean luonteen ja tehdä ymmärrettäväksi sen keskeisen aseman, mikä hänellä omassa ajassaan oli.

Rouva de Staëlista on julkaistu lukemattomia tutkielmia ja elämäkertoja, ristiriitaisia tiedonantoja ja poleemisia arvioimia puolesta ja vastaan. Etenkin ovat ranskalaiset kirjailijat miehissä tehneet kunniaa hänen muistolleen. Ani harva elämäntarina pystyykin tarjoamaan siinä määrin runsasaiheista ja mielikuvituskylläistä maaperää tutkimukselle kuin hänen. Sitä on nimitetty romaaniksi. Tapausrikkaan, kiihkeän tahtinsa puolesta voisi sitä yhtä hyvin nimittää draamaksi. Ja mikä valtava draama tosiaan! Tapahtumapaikkana Europa koko laajuudessaan, taustassa maailmanhistoriallisten myllerrysten jylinä, kohtalokkaana vastavoimana ei kukaan sen vähäpätöisempi kuin itse Napoleon, ensimäisenä rakastajana Benjamin Constant, toisella sijalla tunnetut hovi- ja valtiomiehet Narbonne ja Talleyrand, muissa osissa päähenkilön seurapiiriä Ranskan, Ruotsin, Saksan, Itävallan ja Venäjän hoveista, kuninkaita ja keisareita, runoilijoita ja filosofeja, taiteilijoita ja valtiomiehiä kaikista Europan maista, jopa Amerikastakin.

Epäilemättä on rva de Staëlissa mielenkiintoisinta juuri hänen ympäristönsä tai, toisin sanoen, se keskihakuinen voima hänen personallisuudessaan, joka kykeni luomaan itselleen tällaisen mitä monipuolisimpia kulttuurinäköaloja ja -hahmoja käsittävän ympäristön. Laajimman asteikon tässä kuvasarjassa tarjoaa tietysti hänen oma maansa, par'aikaa käymistilassa oleva Ranska: kuvia vapaamielisen valistus-ajan viimeisistä salongeista ja kirjavista ja kiihkeistä vallankumousklubeista; siron ja traagillisen, keveän ja sankarillisen naissulon edustajia sekä rococon että empiren tyyliin, alkaen onnettomasta Marie-Antoinettesta keisari-ajan ihailtuun kaunottareen rouva de Récamier'hen asti; lemmen leikittelyä ja ritaruutta XVIII:n vuosisadan hupien Amorin ja XIX:n vuosisadan kelmeän ja intohimoisen muusan valtakaudelta; rakkauden runoutta ja rakkauden erittelyä; vaihteleviin muotoihin pukeutuvaa valistuksen ja vapauden haaveilua; stoalaisen isänmaallisuuden murhemieltä ja epätasaista valtiollista pallopeliä Voltairen ja Rousseaun perinnöllä. Vuorovaikutusta Saksaan päin edustavat rouva de Staëlin tuttavapiirissä m.m. nimet sellaiset kuin Goethe, Schiller, Wieland, Rahel Varnhagen, A.W. Schlegel, Chamisso, Wilhelm ja Alexander Humboldt, Zacharias Werner, Englantia nimet sellaiset kuin Byron ja Coleridge, pohjoismaita Adam Oehlenschläger, Leopold, Atterbom. Tuskinpa on ainoatakaan siihen aikaan elävää merkillisempää henkilöä koko Europassa, jonka kanssa rva de Staël ei monilla matkoillaan tulisi jonkun kerran henkilökohtaiseen kosketukseen tai jonka kanssa hän ei ainakin olisi kirjevaihdossa. Tämä huomautus koskee ei ainoastaan ajatusten ylimystöä vaan myös suku-ylimystöä, hallitsijahuoneiden jäseniäkin. Hän on kirjevaihdossa Kustaa III:n kanssa, vierailee Weimarin herttuan luona, Venäjän ja Ruotsin hoveissa ja Aleksanteri I käy hänen luonaan vastavierailulla. Ja Parisissa on rva de Staëlin salonki Ranskan kuuluisin. Siellä filosofit, puhujat, sotaurhot ja poliitikot kilvan välkyttelevät ajan levottomia soihtuja ihmisten päiden yllä, jotka siihen aikaan eivät todellakaan olleet varsin lujassa. Mutta suoranaisen maailmanmaineen saavuttaa myöhemmin Coppet, rva de Staëlin maatila Sveitsissä, jossa hän pitkän maanpakonsa aikana pitää yleismaailmallista salonkia. Coppet on tällöin se aatteellinen ahjo, jossa lietsotaan koko Europan mielipiteitä seuraelämällisiä, taiteellisia, kansallisia ja valtiollisia ennakkoluuloja vastaan. Ja sinne kokoontuvat hengen miehet eri tahoilta tekemään kunniaa naiselle, joka valtion kiron alaisenakin on hallitsija, samoin kuin Voltaire aikoinaan Ferney'ssä.

Rva de Staëlin tuotanto kantaa tämän henkisen korkeapaineen leimaa. Joskin siis hänen teostensa arvosta voinee tinkiä pois paljonkin, mitä niiden ajatussisällön itsenäisyyteen ja niiden esteettiseen täyspitoisuuteen tulee, niin jää niiden kulttuurihistoriallinen arvo joka tapauksessa jälelle.

Mutta vaikka vielä kaikki tämäkin muistista murenisi, jää rouva de Staëlin nimi kuitenkin keinumaan ajantietojen aalloille, kuin satu, kuin laulu. Niin paljon suorastaan inhimillistä sähköä on sen ympärille aikain vieriessä keräytynyt, ettei se ole edes riippuvainen kirjallisesta maineestaan. Rva de Staëlin, tuon monisäikeisen naisen elämäntarina on valloittanut itselleen paikan niiden suurien ja yksinkertaisten mielikuvien maailmassa, jotka kestävät kauemmin kuin kauneinkaan historian kiitos, kuin todistetuin totuus, kuin pisin ansioluettelo. Rouva de Staël ja Benjamin Constant! Nuo yhteenjuotetut kirjailijanimet ovat se mielikuva, ja sen edessä palaa traagillisen rakkauden sammumaton tuli, jota vuosisatain viima vain lietsoo. He muodostavat, kuten puoli vuosisataa myöhemmin samassa maassa George Sand ja Alfred de Musset, yhden noita mainehikkaita kirjallishistoriallisia rakastajapareja, jollaisiin, paitsi kirjallista, aina liittyy myös ei-kirjallinen mielenkiinto ja joilla täten uudestaan runoiltuna on kaunis kohtalo oltuaan itse runoilijoita painua takaisin runokuviksi ihmisten sydämiin. Siellä he rakkauden vertauskuvina kilpailevat kuolemattomuudesta itse Romeon ja Julian, Faustin ja Margaretan, Elsan ja Lohengrinin, Tristanin ja Isolden kanssa.

Rakkauden tuskasta on tehty se valokehä, joka kirkkaimmin sädehtii rva de Staëlin muiston ympärillä, mutta elämän aikana painoi se häntä orjantappurakruununa. Näennäisesti tavoitteli hän ainoastaan pintapuolista mainetta ja kunniaa ja näytti hyvin viihtyvän siinä, mutta syvimmässään etsi hän tällä kaikella ainoastaan sydämen arvoja. Menestys seurasi häntä, mutta rakkauden pohja murtui murtumistaan hänen altaan. Rva de Staëlin rakkaudenpettymyksissä on sekä rococota että romantiikkaa, eikä kaikkia niitä ole niin tuiki vakavasti otettava. Mutta vakava hän niissä asioissa pohjaltaan oli, paljon vakavampi kuin yleensä hänen aikalaisensa. Intohimoisen luonteensa puolesta kuuluukin hän oikeastaan elämän murhenäytelmän suuriin rakastajatar-tyyppeihin, joskin hänen hyvä päänsä, herkeämätön valtiollinen ja yhteiskunnallinen toimintansa ja ajan keveät seurustelutavat viivyttivät ja vaimensivat traagillista ratkaisua ja painoivat sen loppujen lopuksi hänen sydämensä salaisimpaan sopukkaan, jossa se vuosien mukana viihtyi surunvoittoiseksi ihmisymmärtämykseksi ja lempeäksi talttumukseksi.

Kuten Rahel Varnhagen ja yleensä salonkinaiset oli rva de Staëlkin ensi sijassa elämän säteilijä, enemmän esittävä kuin luova taiteilija ja itse parempi taideteos kuin hänen teoksensa. Hänen teoksiaan lukiessaan etsii niistä etupäässä häntä itseään. Niissä heijastuu koko hänen levoton elämänsä ja hänen siitä kasvanut maailmankatsomuksensa. Kirjoittaessaankin hän luuli puhuvansa vielä. Hänellä oli palava halu selittää, mitä hänen sielussaan liikkui. »Kun kirjoittaa tyydyttääkseen sisäistä innoitusta, niin tahtomattaankin paljastaa oman olemuksensa sen hienoimpia vivahduksia myöten», sanoo hän. Tässä hänen teostensa pääviehätys. Ne ovat erikoisia sentähden, että ne on kirjoittanut juuri hän, tuo tavallisuudesta poikkeava personallisuus, jolla, kuten sanottiin, oli naisen sydän ja miehen aivot, tuo kaikkien vapautusta sukupuolestaan vaativien, itsenäistyvien naisten onneton ja uljas esiäiti.

Tästä sielunäytelmästä, jossa runsauden pula on vallitsevana ja jossa juuri kaikki sen lukemattomat yksityiskohdat olisivat mielenkiintoisimmat, voimme seuraavassa lyhyessä katsauksessa esittää ainoastaan tärkeimmät vaiheet, nekin vain pääpiirteissään.

I.

Monet tutkijat ovat sukutaulujen avulla perinnöllisyyden sala-uumenista koettaneet etsiä sen liekin alkukipinää, joka rva de Staëlissa niin levottomana roihuaa. Niinpä saa Neckerin suku, joka alkuaan kenties on kotoisin Irlannista, mutta ainakin 1000 -luvun vaiheilla sukeltaa esiin Pommerissa, kantaa vastuun hänen luonteensa ei-ranskalaisista piirteistä. Ja äidin, kauniin sveitsiläisen papintyttären Suzanne Curchod'n verenviaksi taaskin on luettu tyttären intohimoisen sydämen monet hairahdukset. Tämän edesvastuun ovat teoreetikot salakavalasti langettaneet Suzanne-paran hartioille eräiden pienten lemmenseikkailujen vuoksi, joita tämä salli itselleen nuoruusvuosinaan ollessaan opettajattarena Lausannessa, huolimatta siitä, että hän myöhemmin Neckerin rouvana on tullut tunnetuksi Ranskan uskollisimpana aviopuolisona, oikeana Penelopena. Oli noiden perimyssuhteiden laita nyt miten tahansa, tosiasiana vain pysyy, että isällä, joka uskoi yleisen mielipiteen arvovaltaan, joka oli ankarin moralisteista ja moraalisin ministereistä, mitä Ranskalla koskaan on ollut, ja äidillä, joka turhantarkassa säädyllisyydessään ja ankaran sovinnaisessa kasvatusmenetelmässään oli suorastaan esikuvalliseksi kaavoittunut, oli tytär, joka ainakin ulkonaisesti sangen vähän muistutti heitä ja jonka tulisielu aina oli valmis heittämään taisteluhansikkaan yhteiskuntaa, sen muodollisuutta ja moraalia vastaan, silloin kun se ei käynyt yhteen hänen yksilöllisen vakaumuksensa tai mielihalujensa kanssa.

Anne Louise Germaine Necker syntyi 22 p. huhtikuuta v. 1766 Parisissa, jonne pankkiiri Necker hiljattain oli asettunut nuoren rouvansa kanssa. Hän oli heidän ensimäinen ja ainoa lapsensa. Rouva Necker, jonka ajan muodin mukaan tuli pitää salonkia, hoiti puolisonsa salongin kunniaa harkitulla ja arvokkaalla mallikelpoisuudella, joskaan hänestä ei koskaan tullut mitään siroa ranskalaista seurustelunaista. Parisilaiset nimittivät häntä piloillaan koulumamseliksi, eikä aivan syyttäkään. Kerrotaan hänen joka aamu kirjoittaneen tunnollisesti muistiin kaikki ne kohteliaisuudet, joita hän päivän kuluessa aikoi sanoa, ja ilkeimmät väittivät, että hän seurustelussaan oli jäykkä kuin kaulaa myöten tärkkelykseen kastettu. Seuraava Goncourt-veljesten antama arviointa hänestä ei myöskään ole erikoisemmin mairitteleva: »Rouva Necker oli hyväätekeväinen vailla sydämellisyyttä, hyveellinen vailla suloa, turhamainen, henkevä, mutta samalla kylmän järkevä.» Luonnollista olikin, ettei hänen puritaanisuudella ja sinisukkaisuudella höystetty maalaisluonteensa koskaan oikein voinut koteutua siihen suurkaupunkilaiseen ja kevytmieliseen ilmakehään, mihin hän oli joutunut. Siitä huolimatta onnistui hänen koota ympärilleen varsin kunnioitettava parvi ajan parhaita filosofeja ja muita kuuluisia miehiä, jopa kiinnittää toiset heistä itseensä ikuisin ystävyyden sitein.

Tämä olisi ylläolevan luonnekuvan pohjalta ihmeteltävää, ellei samalla rouva Neckerin päiväkirjaotteista huomaisi, että tällä »koulumamselilla» oli kylmän kuoren alla lämmin sydän ja kiihkoisa, liioitteleva tunne-elämä, joka tosin pääasiassa kohdistui hänen mieheensä, mutta josta myös riitti platoonista hehkua muillekin läheisille ystäville. Niinpä oli hän elämänsä ijän runoilija Thomas'n runotar ja luonnontutkija Buffonin ylin ystävä. Ja kun tämä viimeksi mainittu teki kuolemaa, ei hän arkaillut muuttaa hänen luokseen häntä hoitamaan sulostaakseen hänen viimeisiä hetkiään. Myöskin Montesquieu, Diderot, d'Alembert, Grimm, Bernardin de Saint-Pierre, Marmontel sekä englantilainen historioitsija Gibbon, rouva Neckerin nuoruuden rakkaus, ynnä monet muut viihtyivät hyvin hänen salongissaan, joka oli Parisin merkitsevimpiä.

Tällaisessa salonki-ympäristössä kasvoi ja kasvatettiin nuori Germaine. Jo pienestä pitäin sai hän istua äitinsä nojatuolin vieressä puupallilla ja kuunnella filosofien keskusteluja. »Tällöin hän», sanoo muuan pilkkakirves, »vaikeni koko loppuelämänsä varalle.» Tämä vaikenemisen aika ei kuitenkaan mahtanut olla kovin pitkä, sillä jo sangen varhain tiedetään hänen ryhtyneen pikkuvanhoihin keskustelemuksiin suurten miesten kanssa. »Hän oli aina nuori, ei koskaan lapsi», sanoo hänestä rouva Necker de Saussure. Eikä rouva Neckerin kasvatusmenetelmässä jäänytkään paljon tilaa lapsenvaistoille. Hän lähti nimittäin siitä periaatteesta, että kaikki voitiin oppia, että opiskelu oli pääasia, ja hän oli päättänyt tehdä tyttärestään äidintaidon ja kasvatuksen mestariteoksen, kaikkitietävän ja hurskaan, intomielisen ja vaatimattoman, viehättävän ja puhtaan. Tätä varten hän ajoi hänen päähänsä velvollisuutta, työtä, järkeä, kirjallisuutta. Mutta äiti ei jaksanut kauan hallita tätä voimakasta henkeä, joka oli häntä itseään nerokkaampi eikä mahtunut hänen tulevaisuussuunnitelmiensa ahtaisiin puitteisiin. Hänen mielenkiintonsa tyttäreen väheni sikäli mikäli hän huomasi, ettei hän voinutkaan ohjata tätä mielensä mukaan. Ja kun häntä myöhemmin onniteltiin tuosta lahjakkaasta tyttärestä, huokasi hän: »Se ei ole mitään, ei mitään siihen verraten, mitä minä tahdoin tehdä hänestä.»

Rva de Staëlin ja hänen äitinsä suhde ei koskaan ollut erittäin lämmin eikä läheinen. Sitä enemmän oli tytär kiintynyt isäänsä, suorastaan sairaloisella rakkaudella. Muuten oli koko Neckerin perhe aivan kuin perustettu keskinäiselle jumaloimiselle, jonka itsekäs nurkkakuntaisuus oli yleensä tunnettu ja naurunalainen asia. Necker ihaili vaimoaan, vaimo ihannoi miestään, molemmat tytärtä, joka taas näki isässään Ranskan ja koko maailman merkitsevimmän henkilöllisyyden. Isä oli rouva de Staëlin epäjumalana hänen kuolemaansa saakka. Hän rakastaa häntä samanlaisella hehkuvalla antaumuksella kuin rouva de Sévigné tytärtään. Jo lapsena kuullessaan häntä kiitettävän saa hän mielenliikutuksesta kyyneleet silmiinsä, nuorena tyttönä ja rouvana ovat ministerivaihdosten voitot ja tappiot, mikäli ne hänen isäänsä koskevat, hänen tärkein elämyksensä, ja vielä vanhana saa kiintymys isään, jonka suhteen tuo muuten niin selvänäköinen nainen on aivan sokea, hänet mitä lapsellisimpiin ja liioittelevimpiin tunnepurkauksiin. »Olen rakastanut Jumalaa, isääni ja vapautta», siinä hänen uskontunnustuksensa vielä kuolinvuoteellaan. Myöskin Necker, joka muuten mielipiteiltään oli niin rajallinen ja käytökseltään niin sovinnainen, on tyttäreensä nähden vapaamielisyys itse. Viisaalla vaistolla antaa hän tämän olla täydessä vapaudessaan yrittämättä sitä koskaan rajoittaa, sillä tytär oli luonteeltaan, isän lausuman mukaan »kuin intiaanit, jotka aamulla hajoittavat majansa tietämättä, mihin illalla yöpyvät.»

Tämä »intiaani»-luonne sai mahdollisimman runsasta ravintoa siitä ilmakehästä, missä nuori Germaine kasvoi. Sillä jos rouva Neckerin personallinen kasvatus jättikin hyvin vähän jälkeä tyttäreen, niin sitä syvemmin vaikutti häneen ympäristö. Siinä filosofisessa sulatusuunissa ja yhteiskunnallisten ja kirjallisten ajatusten säkenöivässä työpajassa, joksi rouva Neckerin salonki oli muodostunut, varttui nuoren tytön äly piankin erittäin varhaiskypsäksi. Jo aikaiseen herättää hän huomiota lahjakkaisuudellaan, ja kuuluisuudet keskustelevat lapsen kuin ainakin täysikasvuisen kanssa. Kahdentoista vuotiaana sepittelee hän ajan muodin mukaisia luonnekuvia, muistosanoja ja viidentoista vuotiaana laatii hän selostuksen Montesquieun L'esprit des lois'sta (»Lakien hengestä») ja esseen isänsä Compte rendu- (»Lopputili») kirjoitelmasta, lisäksi näytelmiä ja novelleja. Hän lukee paljon ja jos jotakin, kaikkea muuta kuin lasten kirjallisuutta. Rousseau on hänen ensimäinen ihanteensa, Werther on hänelle suoranainen elämys, sillä hänen kiihkoisa mielikuvituksensa ja heltyvä, tunteileva, mielenliikutuksille erittäin altis sydämensä viihtyvät parhaiten intohimon kuvauksissa: eniten huvittaa häntä se, mikä saa hänet itkemään. Jo nyt paisuttaa hänen purjeitaan se sama onnen- ja rakkaudenjanon rajutuuli, joka myöhemmin elämässä muuttuu todelliseksi pyörremyrskyksi, jonka edessä ei mikään este, ei kärsimys, ei ulkonainen muodollisuus merkitse mitään. Mutta samalla on hänellä myös luja ankkuri luonteensa toisessa puolessa: aimo annos moraalista tasapainoa, sveitsiläistä porvarisymmärrystä, tervettä järkeä, joka varsin hyvin tiesi mahdollisuuksien rajat, ja terävää erittelykykyä, joka viimeksi mainittu ominaisuus oli omiaan tekemään hänet oikeaksi encyklopedistain soihdunkantajaksi, mutta samalla myös tehostamaan hänen sielullisia tuskiaan. Perinpohjainen syventyminen ei sen sijaan kuulunut hänen hyveisiinsä, ei varsinaisina kehitysvuosina eikä myöhemmin. Sata vuotta aikaisemmin oli Ranskassa oppineempiakin naisia kuin rva de Staël, joka ei koskaan tahtonutkaan käydä n.s. »oppineesta naisesta». Mutta tietorikkauden laajuudessa kykeni tuskin kukaan lyömään häntä laudalta; väsymättä, elämänsä loppuun asti hän luki, opiskeli, tutki kaikkia probleemeja, harjoitti lakkaamatonta henkisten arvojen löytöretkeilyä.

Lahjakkaana ja rikkaana perijättärenä oli nuori neiti Necker siis ympäristössään erittäin mielenkiintoinen ja toiveita herättävä ilmiö, eikä vähiten naimiskauppa-ehdokkuuden kannalta. Tosin hän ei ollut perinyt äitinsä kauneutta, mutta hänellä oli mieleenpainuva, yksilöllisesti vaikuttava ulkomuoto, eräänlainen »beauté de diablesse», ja hänen suurin viehätysvoimansa oli hänen vilkkaudessaan ja älyssään. Lisäksi ylistävät kaikki aikalaiset hänen silmiensä ilmehikkyyttä ja loistoa. Kreivi Guibert, perheen ystävä, antaa seuraavanlaisen vahvasti ihannoidun kuvan neiti Neckeristä. »Hänen suurista, mustista silmistään säihkyy neron tuli, hänen ebenpuun väriset kutrinsa putoavat tuuheina alas olkapäille, hänen piirteensä ovat enemmän omalaatuiset ja voimakkaat kuin herkät, niissä on jotakin, joka viittaa hänen sukupuolensa tavallisten rajojen yläpuolelle.» Kreivi Fersenin mielipide taaskin on se, että hän ei ole kaunis, mutta älykäs, iloinen, miellyttävä, hyvin kasvatettu ja lahjakas. Sainte-Beuve toteaa erään tältä ajalta periytyvän muotokuvan perusteella, että nuorella Germainella on luottava, kirkas katse, puhuva, puoliavoin suu, hyvyyttä ilmaisevat, kohtalaisen paksut huulet, heleä iho.

Rousseaun innoittamana näkee tämä elämäntaisteluun niin hyvin varustettu Germaine Necker koko elämän tarkoitusperän onnessa, ja jo varhain tuntee hän, että hänen oli tämä onni etsittävä rakkaudesta. Kuitenkaan ei hän vielä ymmärrä taistella sen puolesta, myöskään ei hän pidä rakkautta identtisenä avioliiton kanssa; niin ei sitä siihen aikaan käsitetty.

Ja niin tapahtuukin, että hänen avioliittonsa valmistelu jää muiden huoleksi ja hänen oma onnen-unelmansa särkyy ainiaaksi. Jo silloin, kun Germaine istui jakkaralla äitinsä vieressä, tätä avioliittoa punottiin ja valmisteltiin sitten vuosikausia isä Neckerin ja Kustaa III:n välillä kuin mitäkin ruhtinaallista liittoa. Ja tulos: Germaine annettiin aviovaimoksi kyynilliselle ja mitättömälle maailmanmiehelle, joka osti hänen myötäjäisensä arvonimellään. Tällä elämänsä viimeisellä passiivisella teolla sinetöi Germaine 20-vuotiaana kiinni lapsuutensa tarutarhat, siitä lähtien on hän täysin havahtunut, taistelija, kapinoitsija, olennoitu aktiivisuus.

Mutta vielä pari sanaa tästä onnettomasta avioliittovalmistelusta. Olisi luullut, että rikkaan Neckerin tyttärellä olisi ollut kosijoita legio. Niin ei kuitenkaan ollut laita, sillä isä Necker oli pannut tulevalle vävylle muutamia vaikeasti täytettäviä ehtoja: ensiksikin täytyi hänen Neckerin perheen uskonnon vuoksi olla protestantti, siis ulkomaalainen, mutta samalla tuli hänen asua Ranskassa, sillä ei tullut kysymykseenkään, että vanhemmat olisivat tahtoneet luopua tyttärensä läheisyydestä. Vävyehdokkaita kyllä oli eräitä. Sellaisina mainitaan m.m. Georg August von Mecklenburg, hallitsevan herttuan veli, englantilainen valtiomies Pitt, kreivi Axel von Fersen, jonka isä oli asian puolella, ja rikas itävaltalainen pankkiiri kreivi Friesen, jota Marie-Antoinette suunnitteli Neckerin rahojen haltijaksi. Mutta oikeastaan oli Germainen kohtalo ratkaistu jo sinä kevätpäivänä v. 1776, jolloin eräs Erik Magnus Staël von Holstein -niminen nuori ruotsalainen luutnantti seikkailevana onnenritarina saapui Parisiin. Alkuaan oli hän aikeissa lähteä Amerikan vapaussotaan mainetta ja arvonimeä valloittamaan, mutta huomasi pian sen olevan saatavissa lähempääkin; hänen silmiinsä iskivät Ranskan lähettilään paikka ja neiti Neckerin rahat. Kuinka paljon hamekeinottelua ja hovi juonittelua kahden nuorta luutnanttia suosivan, vaikutusvaltaisen ylimysnaisen kreivitär de la Marckin ja de Boufflers'n välityksellä kymmenen vuoden aikana tämän päämäärän tavoittamiseen käytettiin, ei kuulu tämän kirjasen puitteisiin. Kuitenkin mainittakoon, että tuon yli korvien velkaantuneen, epävarmalla paroonin arvonimellä pöyhistelevän hovimiehen nerokas suunnitelma oli tämä: voittaa vähitellen Kustaa III:lta jo toiselle luvattu lähettilään paikka silloisen rahaministerin Neckerin raha- ja arvovallalla ja voittaa Neckerin porvarillinen kunnianhimo puolelleen Kustaa III:n muka lupaamalla lähettiläsarvolla, siis: tulla lähettilääksi toivossa päästä Neckerin vävyksi ja Neckerin vävyksi toivossa päästä lähettilääksi. Staël pääsikin suunnitelmissaan pian vakavalle pohjalle saatuaan paitsi silloisen Ruotsin lähettilään kreivi Creutzin, myös Marie-Antoinetten ja Ranskan kuninkaan suositukset. Ja asia menee niin pitkälle, että Necker lopuksi asettaa vävynsä puolesta seuraavat hullunkurisen mahtipontiset ehdot itselleen Ruotsin kuninkaalle: 1) kuningassana siitä, että parooni Staël aina saa olla lähettiläänä, 2) varma vakuus 25000 fr. eläkkeestä siinä tapauksessa, että hän kadottaisi tämän paikan, 3) kreivin arvonimi, jotta neiti Neckeriä ei sekoitettaisi erääseen toiseen huonomaineiseen paroonitar Staëliin, 4) Nordstjärnan ritarimerkki, 5) vakuus siitä, että lähettiläs ei koskaan matkusta vaimoineen Ruotsiin muuten kuin tilapäisesti ja isän luvalla. Vihdoin tuhansien tuskastuttavien sovittelujen jälkeen niin puolelta kuin toiselta pääsee Staël tarkoitustensa erille ja 150 000 livren velkataakkoineen käsiksi Neckerin 650 000 livren myötäjäisiin seuraavan, joten kuten vaikeasti kokoon haalitun sulhastittelin perusteella: »Très haut et très puissant seigneur, son Excellence Eric Magnus Staël de Holstein, baron de Holstein, chevalier de Sa Majesté la Reine de Suède et ambassadeur extraordinaire de Sa Majesté de Roi de Suède auprès de sa Majesté très Chrétienne.»

Tämä naimiskauppa, josta kahdeksan vuotta oli neuvoteltu kaikkien muiden paitsi morsiamen kanssa, solmittiin lopullisesti 14 p. tammikuuta v. 1786.

Pienessä novelliharjoitelmassaan Adélaïde et Théodore, joka, vaikka vasta myöhemmin julkaistuna, on kirjoitettu samana vuonna, juuri avioliiton kynnyksellä, purkaa myyty morsian tuskiaan. Adélaïde menee avioliittoon niinkuin mestauslavalle, hyvin tietäen, ettei hän tule miestään koskaan rakastamaan. »He ovat ryöstäneet minulta tulevaisuuden», huudahtaa Adélaïde, ja lisää, »rakkauden onni on minulta ainaiseksi kielletty.» Mutta tämä on vain tunnelma vailla syvempää traagillisuutta. Sovinnaiset järkiavioliitot kuuluivat ajan tapaan ja joskin tämä oli niistä järjettömimpiä ja joskaan ei nuori rouva de Staël rakastanut miestään, hänen romanttisen ihastuksensa ollen kohdistunut aivan toisenlaisiin henkilöihin, kuten kreivi Guibertiin ja kreivi Narbonneen, niin ei tämä isän kunnianhimon alttarille uhrautuminen liene sentään ollut hänelle niin tuiki tuskallista, etteivät uuden aseman avaamat loistavat mahdollisuudet olisi toiselta puolen mairitelleet hänen turhamaisuuttaan. Sitäpaitsi ei hän olisi ollut se liekkiluonne, mikä hän oli, jos hän olisi antanut tämän sovinnaisuuden kuoren kauan kahlita itseään. Pakollinen avioliitto ei vielä sinään ollut hänelle surmanisku, mutta siitä alkoi hänen elämänsä tragiikka: kotionnen puute, sydämen loppumaton odysseia kohti rakkautta, ainaiset pettymykset, jotka johtuivat siitä ainaisesta hurskaasta uskosta, että jokainen viimeinen rakkaus oli ensimäinen ja jokainen uusi rakkaus viimeinen. Huonommalle puolen tässä naimiskaupassa joutui sittenkin heikkolahjainen ja -luonteinen Staël, joka ei missään asiassa ollut tasaväkinen nerokkaan rouvansa kanssa, vaikkakin seitsemäntoista vuotta häntä vanhempi. Ja jos hän aikoinaan olisi aavistanut, mikä tulimeri piili tuossa äitinsä vieressä jakkaralla istuvassa tyttösessä, jonka hän oli valinnut rappioituneiden raha-asioittensa pelastavaksi enkeliksi, niin tuskinpa hän olisi sen tulivuoren kupeelle keinotekoista onnen-uraansa perustanut.

II.

Lähettilään rouvana, ambassadricena, joksi häntä yleisesti nimitetään, alkaa vasta rva de Staëlin oikea nuoruuden ja vapauden, työn ja maineen loistokausi. Hänen kirjallinen ensi-esiintymisensä julkisuudessa tapahtuu v. 1789, jolloin hän julkaisee jo edellisenä vuonna painetun tutkielmansa Lettres sur les écrits et le caractère de Jean Jacques Rousseau (»Kirjeitä Jean-Jacques Rousseaun luonteesta ja kirjoitelmista») tehden siinä kunniaa ensimäiselle kirjalliselle oppi-isälleen. Etenkin kiinnittää hänen mieltään tämän tuotannossa La nouvelle Héloïse, jonka sankarittaren kohtalossa hän epäilemättä vainuaa sukulaisuuspiirteitä omansa kanssa. Hän säälittelee naisia, joiden täytyy mennä naimisiin ilman rakkautta, ja Rousseaun sankaritar on hänestä etenkin siksi niin surkuteltava, että hän elää maalla eikä »suurmaailman pyörteessä, joka saa naisen unohtamaan sekä miehensä että rakastajansa.»

Rva de Staël ei itse ehdi suuriakaan suremaan onnetonta avioliittoaan. Hän lääkitsee nuoren sydämensä tyydyttämättömät tunteet seura-elämän huumauksella, joka tempaa hänet kokonaan mukaansa. Kaikkialla, hovissa, äitinsä salongissa ja omassaan, rue du Bac'in varrella herättää hän mitä suurinta huomiota. Tällöin, vallankumouksen kynnyksellä, tyynessä ennen myrskyä, elävät Ranskan vanhat salonki-yhteiskunnat vielä viimeiset, henkevimmät ja nautintorikkaimmat hetkensä. »Joka ei ole elänyt noina vuosina, ei tiedä mitä elämänilo on», sanoi myöhemmin Talleyrand. Ajateltiin puhuakseen, puhuttiin herättääkseen suosiota ja suosittiin kaikkia niitä onnen ja vapauden unelmia, joita Amerikan vapaussodasta palailevat vapaaehtoiset kylvivät mieliin. Vanhat muodot saivat uutta sisältöä, ja uusi sisältö puolestaan särki vanhoja sovintatapoja. »Parisi ei enää ole Europan salonki, vaan Europan kahvila», sanoo tähän viitaten eräs aikalainen. Missään ei seura-elämä ollut loistavampaa ja vakavampaa, henkinen äly räiskyvämpää, mielipiteiden vaihto ennakkoluulottomampaa ja sisältörikkaampaa kuin juuri rva de Staëlin ympärillä, josta pian tuli kaikkien valtion uudistajien ja utopistien runotar. Hän oli tulevan Ranskan kuningatar, niinkuin Marie-Antoinette oli menevän. Ollen vapaamielisen valistuksen intomielinen lapsi, antautui hän koko sielullaan yhteiskunnallisiin ja valtiollisiin harrastuksiin ja pysyi koko elämän-ikänsä vapaamielisille aatteille uskollisena. Mutta vallankumous, johon hän ensin niin suurella ihastuksella suhtautui, oli tuottava hänelle, samoin kuin yleensäkin koko politiikka, lukemattomia pettymyksiä ja kärsimyksiä. Kun vallankumous alkoi, oli aatelisia sen puolesta puhumassa ja taistelemassa, pappeja sitä järjestämässä, piispoja siunaamassa, ruhtinaita maksamassa, kuningas, joka salli kaiken tapahtua. Kaikki uskoivat, että uusi järjen valta oli alkamassa. Mutta näiden idealistien laskelmat rikkoi kerrassaan kaksi suurta tuntematonta, joita he eivät olleet osanneet ottaa lukuun. Ensimäinen oli kansanvalta ja toinen oli Napoleon. Rva de Staëlkin kuului siihen maltilliseen keskustaan, niihin tasavaltalaisiin aristokraatteihin, jotka ihailivat brittiläistä hallitusmuotoa ja valistunutta ruhtinas- ja aatelisvaltaa ja jotka vallankumouksen esitaistelijoista piankin joutuivat sen uhreiksi. Sitä paitsi oli hänellä liiaksi paljon naisellisia ja inhimillisiä ominaisuuksia ollakseen johdonmukainen poliitikko. Yli kaiken rakasti hän vapautta, mutta sitäkin enemmän — ihmisiä. Hän ei tuntenut sellaista oikeuskäsitettä, joka olisi voinut vaientaa hänessä ihmisrakkauden äänen. Ei ollut sitä aatteellista päämäärää, jota hän ei olisi syrjäyttänyt auttaakseen jotakin ystävää ja sellaisiakin, jotka eivät olleet sitä. Ja niitäkin oli paljon. Rouva de Staël oli suuri lumoojatar, mutta ihmisten suosiota hän ei suinkaan saanut ilmaiseksi. Lakkaamatta sai hän voittaa ennakkoluuloja ja taistella vihamielistä suhtautumista vastaan. Hänen porvarillinen syntyperänsä ja epäsovinnainen käytöksensä herättivät alun pitäen pahennusta vanhoillisissa ylimyspiireissä. Hän oli erikoisolento, mutta karsain silmin todettiin, että hän sen myös itse tiesi ja salli itselleen neron vapauksia, jotka olisivat olleet anteeksiantamattomia tavalliselle kuolevaiselle. Tahallaan hän ei tahtonut loukata ketään. Hän oli sitä mieltä, että henkinen ylemmyys tuli paremmin näkyviin hyväksymisen kuin kielteisen arvostelun kautta, ja toteutti yleensä tätä sääntöä myös käytännössä, mutta vilkkaan, suoran ja väkevän temperamenttinsa vuoksi ei hän aina tullut tarpeeksi ottaneeksi huomioon ympäristönsä hermoviritystä: hänen tapanaan oli virittää se itse. »Tässä seurustelukykyisessä hengessä oli omituinen anomalia, häneltä puuttui tahdikkaisuutta», kirjoittaa rva de Staëlista hänen rococokulttuurin läpitunkema ystävättärensä, kreivitär de Boigne muistelmissaan. »Hän kauhisti naisia ja loukkasi miehiä», sanoo hänestä muuan pahansuopainen naishuomioija. Ja myöhemmän ajan kirjailijoista ovat etenkin Goncourt-veljekset lainanneet elävän taiteilija-siveltimensä mitalin nurjan puolen esittämiseen. Kas tässä eräs sellainen pienoiskuva rouva Neckerin salongista: »Kaikkien keskellä nähdään punakka nainen, jalopeuran harjaa muistuttava tukkalaite päässä ja ihonyppylöitä kasvoissa. Hän kävelee edestakaisin kuivin huulin, yhtä kulmikkain liikkein kuin aattein, miesmäisin elein, ja linkoaa silloin tällöin pojan äänellä jonkun voimaperäisen tai onton lauseen — se on rouva de Staël.» Ylläoleva kuvaus ei tietenkään ole aivan hyväntahtoisesta mielenlaadusta lähtenyt, mutta siinä kohden se on paikkansa pitävä, että rva de Staël kylmästi katsottuna oli ruma. Se on kaikkien ensi vaikutelma hänestä. Kuitenkin se jo seuraavassa silmänräpäyksessä unohtuu, ja nähdessään hänen kauniin katseensa, kuullessaan hänen äänensä soinnun, seuratessaan hänen kasvonilmeittensä leikkiä ja hänen ajatustensa vaihtelevaa virtaa joutuvat tavallisesti vastahakoisimmatkin hänen henkensä vastustamattoman vetovoiman valtoihin ja palkitsevat häntä siitä liioittelevan ihastelevin mainesanoin. Ei kunnian, vaan sydämien ja sympatiojen voittaminen olikin rva de Staëlille tärkeintä. Mutta vaikka hänen viehättämisenhalussaan täten itse asiassa oli enemmän vaistomaista rakkauden kaipausta kuin varsinaista turhamaisuutta, oli tämä hänen rumuutensa hänelle koko elämän ijän salaisen kärsimyksen aiheena. Ja muihinkin nähden oli hän tässä suhteessa erittäin hienotunteinen. Jos hänelle sanottiin, että joku oli ruma, tuotti se hänelle mielipahaa. Itse hän aina asetti sanansa niin, ettei hänen tarvinnut käyttää tuota sanaa, hän puhui vain ulkonaisista etuuksista tai niiden puutteesta.

Missään tapauksessa ei rva de Staël voinut valittaa sitä, että »ulkonaisten etuuksien» puute olisi tuominnut hänet osattomaksi rakkaudesta ja ihailusta. Hänen aikansa henkinen ylimystö oli polvillaan hänen edessään. Ranskan hienoimmat, hurmaavimmat ja älykkäimmät seuramiehet kurkoittivat hänelle rakkauttaan, joka seikka ei suinkaan ollut hänelle epämieluista. Sillä sitä mies-ihannetta, jota hän ei löytänyt avioliitostaan, etsi hän kernaasti sen ulkopuolelta, maailmanmiesten, menestyssankarien, salonkileijonain joukosta. Hän tahtoi loistaa ollakseen rakastettu ja rakastaa itseään loistavampaa ja voimakkaampaa miestä. Tämä hemmoiteltu, itsehillintään tottumaton, nerokas lapsi olisi tarvinnut rakkaudessa herran, elämässä johtajan, »un guide fort et doux», kuten hän itse sanoo; sellaista hän ei koskaan saanut ja hänen onnettomuutensa alkoi siitä, että hän luuli sellaisen löytäneensä. »Narbonne, Talleyrand ja Mathieu de Montmorency ovat ne kolme miestä, joita eniten olen rakastanut», sanoo rouva de Staël myöhemmin puhuessaan näistä nuoruusvuosistaan. Paitsi viimemainittua suhdetta, joka koko ajan pysyi pelkän ystävyyden rajoissa, tuottivat molemmat edellämainitut herrat, jotka keskenään kilpailivat sekä Ranskan salonkimaailman ensimäisestä sijasta että rouva de Staëlin suosiosta, hänelle yhtämittaisia pettymyksiä. Hänen ensimäisen todellisen sydänsurunsa aiheutti kreivi Narbonne ja monta kovaa sisäistä taistelua sai hän käydä tämän kiintymyksensä vuoksi, kunnes sekin, kuten kaikki intohimot hänen sydämessään, vaimentui epäitsekkääksi ja palvelevaksi ystävyydeksi.

Sellaista pian tarvittiinkin. Vallankumous kaikkine hirmuineen oli tullut ja kehittyi yhä väkivaltaisemmaksi ja aivan toisenlaiseksi kuin mitä rva de Staël ensi innostuksessaan oli kuvitellut. Alkutapaukset olivat kylläkin lupaavia ja niiden ensi vaiheet tuottivat hänelle pelkkiä iloisia ja ylpeitä hetkiä. Hänen jumaloidun isänsä lyhyen valtiomies-onnen aurinko huikaisi hänet. Necker, joka v. 1787 oli kadottanut ministeripaikkansa ja karkoitettu maasta, kutsuttiin nimittäin takaisin elokuussa v. 1788 pelastamaan vararikon partaalla olevaa maata. Seuraavan vuoden heinäkuussa kuitenkin kuningas erotti hänet, mutta kutsutti heti uudelleen kolmannen kerran takaisin, jolloin Neckeriä tervehdittiin Ranskan pelastajana ja jolloin hänet tyttärineen vietiin riemusaatossa Versailles'iin lippujen liehuessa ja soiton pauhatessa, ihmisten vetäessä heitä ja naisten polvistuessa heidän eteensä maantiellä. Tämä oli Neckerin poliittisen keskinkertaisuuden viimeinen voitto ja samalla viimeinen täysin onnellinen päivä hänen tyttärensä elämässä. V. 1790 syyskuussa asustaa Necker jo julkisesta elämästä lopullisesti syrjäytettynä maatilallaan Coppet'ssa, joka oli hänen ja josta oli tuleva myös hänen tyttärensä vakituinen maanpakopaikka.

Toistaiseksi on rva de Staël vielä Parisissa. »Hänen kotinsa on», kirjoittaa amerikalainen ministeri Morris Washingtonille, »jonkinlainen muusain temppeli, jonne henkevä ja ylhäinen maailma kokoontuu kaksi kertaa viikossa illalliselle, kerran tai useammin päivälliselle.» Hänen maineensa kasvaa päivä päivältä, sitä häväistään yhtä paljon kuin kunnioitetaan. Vallankumouksen lietsoessa kaikkia intohimoja herättivät välittävät mielipiteet, joita rva de Staël edusti, juuri eniten pahaa verta kummassakin vastapuolueessa. Vastavallankumoukselliset painattivat hänestä suorastaan häväistyskirjoitelmia, joissa hänen yksityisestä elämästään ja politiikastaan tehdään mitä verisintä pilaa. Kuuluisin näistä lentokirjasista on Rivarolin Actes des Apôtres (»Apostolien teot»). Tätä vainoa jatkui vielä senkin jälkeen, kun rva de Staël oli pelastanut lukemattomia rojalisteja pyövelin piilun alta. Vielä v. 1797 omistaa »Le Thé» hänelle tällaisen kiitospuheen: »Älkää sekaantuko julkisiin asioihin. Ruotsi vaatii teitä takaisin. Teidän aviolliset velvollisuutenne odottavat teitä. Jos kuitenkin, kuten pimeyden tyttäret, olette saanut alkunne Acheronista ja yöstä, niin palatkaa varjojen valtakuntaan. Teidän paikkanne on Raivottarien rinnalla.»

Hänen suhteensa Narbonneen oli julkinen salaisuus ja kun tämä v. 1791 rva de Staëlin toimesta sai sotaministerin paikan, virkahti kuningatar hieman pisteliäästi: »Mikä kunnia rouva de Staëlille, jolla nyt on koko armeija käytettävänään.» Mutta elettiin nopeain muodonvaihdosten aikaa; jo seuraavana vuonna erotettiin Narbonne ja siitä lähtien asettaa aika rva de Staëlin älylle ja hyvyydelle yhä suurempia koettelemuksia. Hänen lähin valtiollinen toimintansa keskittyy tästä alkaen melkein yksinomaan vallankumouksen onnettomain uhrien pelastamiseen. Henkensä kaupalla auttoi hän valtion pannahisia pakenemaan syyskuun murhien aikana, m.m. saivat Narbonne ja Talleyrand kiittää häntä hengestään. Tutut ja tuntemattomat, ystävät ja viholliset, kaikki mikä eli ja kärsi, mahtui hänen sydämeensä. Ja vasta viimeisessä tingassa pelastautui hän itse Sveitsiin, jossa hänen toinen poikansa Albert syntyi samana syksynä.

Tulee kysyneeksi: miten oli rva de Staëlin koti- ja avioelämän laita näinä aikoina? Mitä osaa näytteli parooni de Staël vaimonsa moniharrastuksellisessa elämässä? Täytyy vastata: sangen vähäistä, vähempää kuin moni muu, heidän avioliittonsa kun yleensä oli aivan virallista laatua. Heidän perhetapahtumistaan voidaan mainita, että v. 1787 heille syntyi tytär, joka kuoli heti syntymän jälkeen, ja v. 1790 syntyi vanhin poika August. Tiedetään myös, että rva de Staël jonkun verran auttoi miestään tämän poliittisessa kirjevaihdossa, mutta tämä tapahtui tietenkin vain ulkonaisista ja yhteisistä etusyistä, joita rva de Staël aina piti silmällä, joskin voi olla eri mieltä siitä, kuinka sopivaa ja edullista oli tehdä juuri Ruotsin lähettilään talo koko Europan valtiollisten juonien ahjoksi. Niinpä väittääkin professori Schuck, että Staël aina voitti, kun hän oli yksin, ja aina kärsi tappion, kun hänen levoton rouvansa oli mukana pelissä; mutta ainakin sai Staël sekä aluksi että lopuksi kiittää rouvaansa lähettilästoimestaan.

Yhtä vähän kuin rouva de Staëlin isällä oli hänen miehellään valtiollisella uralla mitään erikoisempaa menestystä. Kustaa III ei luottanut häneen ja koko lähettiläsaikansa oli Staëlilla Ruotsin hallituksen vakooja lähettyvillään. Hänet kutsuttiin takaisin v. 1792, mutta pääsi hän Kustaa III:n kuoltua holhoojahallituksen aikana yhdessä Reuterholmin ja Bonden kanssa taas määräävään asemaan Ruotsissa. V. 1795 tuli hän uudestaan Ruotsin lähettilääksi Parisiin ja erotettiin siitä virasta jälleen v. 1796. Vielä kolmannen kerran v. 1797 sai hän rouvansa välityksellä lähettilään toimen, jossa hän oli vuoteen 1799. Tällöin oli hänellä jälleen niskoillaan noin 150 000 livren velat, valtiollisiin ja henkilökohtaisiin tarpeisiin hankittuja, ja hänen valtiomies-maineensa lopullisesti menetetty. Vielä murheellisempi oli hänen sisäinen kehitysviivansa. Epäilemättä ei rouva de Staël ollut mikään ihanteellinen aviovaimo, eikä hänen mukanaan tullut raha- ja valta-asema näytä korvanneen Staëlille kotoisen rauhan menetystä, vaikkakin tämä puolestaan haki itselleen lohdutusta teatterinaisien parista. Hän tuli yhä raskasmielisemmäksi, muuttui uskonnolliseksi ja kun v. 1789 ruotsalaisen mystiikan apostoli Reuterholm saapui Ranskaan, joutui hän tämän vaikutuksesta kokonaan illuminaattein ja vapaamuurariliikkeen valtoihin. Osittain salaisista perheasioista johtunee, että hän v. 1791 kirjoittelee epätoivoisia kirjeitä ystävälleen Rosensteinille: »Olen niin onneton kuin järkevä ihminen yleensä voi olla», sanoo hän. V. 1799 tapahtui avioparin välillä vihdoin virallinen ero. Loppuijällään tuli Staël tylsäksi, kadotti muistinsa ja kuoli henkisesti ja aineellisesti murtuneena miehenä v. 1802, samoihin aikoihin, jolloin rva de Staëlin varsinainen voimakausi vasta alkaa.

Rva de Staëlin viholliset väittävät hänen suurella itsekkäisyydellään myrkyttäneen miehensä elämän, ja mahtavin näistä vihollisista, Napoleon, kirjoittaa v. 1800 veljelleen Josephille seuraavan raskaan syytöslauselman: »Herra de Staël elää syvimmässä kurjuudessa, sill'aikaa kuin hänen vaimonsa pitää päivällisiä ja tanssiaisia. Arvosteltakoon kernaasti rouva de Staëlia saman mittapuun mukaan kuin miestä; mutta jos jokin mies, joka olisi perinyt Neckerin omaisuuden ja joka niin kauan olisi käyttänyt hyväkseen niitä etuuksia, mitä kuuluisa nimi suo, jättäisi vaimonsa kurjuuteen ja eläisi itse ylellisyydessä, niin suvaittaisiinko sellaista miestä seuraelämässä?»

Tämä totuus rouva de Staëlin julmuudesta miestään kohtaan on epäilemättä mitä suurimmassa määrin harhaanviepä. Sillä kaikki, jotka rouva de Staëlin tunsivat, todistavat yksimielisesti, että hänen luonteensa pohjapiirre oli hyvyys ja auttavaisuus. Myöskin miestään hän riensi holhoamaan saatuaan tietää tämän avuttomasta tilasta. Mutta tietenkin oli hän jo tämän ajan kuluessa, saatuaan suurempia elämäntehtäviä kuin aviovaimon, ehtinyt kasvaa avioliittotragediansa herraksi, joka ei koskaan ollut ollutkaan hänen elämänsä suurimpia.

Mutta älkäämme ehättäkö asioiden edelle. Kauhun vuonna 1792 jätimme siis tuon kovasydämisyydestä ja vallankumouksellisesta hurjuudesta syytetyn rva de Staëlin pelastamaan vainottuja emigrantteja. Useimmat näistä, m.m. Talleyrand ja Narbonne, pakenivat Englantiin ja sinne kiiruhti rva de Staëlkin heti v. 1793 alussa. Tämän päätäpahkaisen matkan pohjimmaisena syynä oli onneton rakkaus Narbonneen, jonka keveälle seuramiesluonteelle rva de Staël oli ollut vain ohimenevä eikä aivan laskelmista vapaa ihastus ja jonka kanssa tällä vielä oli viimeiset tuskalliset erokohtaukset suorittamatta. Se tapahtui Englannissa, Micklehamissa, jossa ranskalaiset emigrantit asustivat.

Neljä kuukautta viipyi hän Juniper Hallissa, tuon pienen siirtolan keskipisteenä, herättäin täälläkin huomiota nerokkaisuudellaan ja epäsovinnaisuudellaan, ihastusta ja pahastusta kuten aina. »Rouva de Staël on nero», kirjoittaa hänestä tohtori Bollman, »epätavallinen nainen kaikessa, mitä hän tekee. Hän nukkuu ainoastaan pari tuntia ja on herkeämättömän, hirvittävän työteliäs koko muun ajan. Hänen puheensa on täynnä hyvää tuulta ja leikinlaskua. Arki-ihmisiä hän ei suvaitse. Hän kirjoittaa istuessaan kammattavana, aamiaista syödessään, sanalla sanoen kolmannen osan päivästä, mutta hänellä ei ole malttia tarkastaa mitä hän on kirjoittanut.» Kerrotaan niinkin, että rva de Staël olisi antanut Narbonnelle kirjoitelmansa korjattaviksi ja puhtaaksikirjoitettaviksi ja että tämä kova koetus olisi tehnyt lopun ritarin rakkaudesta. Mitä oikeastaan heidän välillään tapahtui, sitä ei tiedetä. Rouva Récamier, rouva de Staëlin läheinen ystävä ja uskottu, vakuuttaa, että »herra Narbonne käyttäytyi hyvin pahoin, kuten menestyksen hemmoittelemat miehet usein tekevät.» Siitä huolimatta ei rva de Staël katkaissut välejään Narbonneen. Hänessä oli ainainen tyhjyyden kammo ja enemmän kuin mitään karttoi hän elämässä tuota hirvittävää sanaa »irreparable», Ehjentää, parantaa, kääntää kaikki parhain päin, se oli hänen luonnollinen asenteensa kohtalon iskuja vastaan. »Ei kukaan ole mennyt pitemmälle ystävyyden uskonnossa kuin minä», saattoi hän itsestään sanoa täydellä syyllä.

Mutta hän kärsii. Hän palaa Englannista Coppet'hen epätoivoisena, ystävättömänä, haaksirikkoutuneena. Tuska ja levottomuus isänmaansa ja ystäväinsä kohtalosta ja omat sydänsurut ovat murtaa hänet. Kaikki näyttää epäonnistuvan, kaikki syöksyvän kohti perikatoaan, ihmisyyden asia ja yksityinen onni! Turhaan on hän Englannista pitäin kirjoitelmallaan Reflexions sur le procès de la reine (»Mietteitä oikeudenkäynnistä kuningatarta vastaan») yrittänyt pelastaa Ranskan kuningatarta, turhaan ajanut takaa pakenevaa lemmenunelmaansa. Narbonne on hyljännyt hänet, Talleyrand paennut Amerikaan; koko hänen hengenheimolaispiirinsä on hajalla, häneltä itseltään tie Parisiin tukossa. Tällöin hän myös ensi kerran tuntee katkeran maanpaon tuskan esimakua ja häneen iskee kyntensä ikävyys, »l'ennuie», joka on hänen elämänsä painajainen ja kirous. Samoin kuin Byron ja Chateaubriand on rva de Staëlkin pilannut elämänsä ja myllertänyt maailman ylösalaisin vain paetakseen ikävää, ikävää ja yksinäisyyttä. Yksinäisyys on ainoa, jota hän pelkää! Hän suunnittelee Amerikaan lähtöä, Sveitsin »helvetillinen rauha» hermostuttaa häntä. Luonto ei voi antaa lohdutusta hänelle, Parisin salonkien helmalapselle, joka löytää ilonsa vain henkisestä vuorovaikutuksesta ihmisten välillä ja jonka mielestä rue du Bac'in katuojatkin ovat kauniimmat kuin kaikki Sveitsin alpit.

Tämä ensimäinen ankara murroskausi rva de Staëlin elämässä tekee hänestä kirjailijan. Löytääkseen itsensä, päästäkseen vapaaksi tunteittensa orjuudesta ja merkitäkseen kantansa ajan suurissa kysymyksissä antautuu hän nyt täydellä todella kirjailemaan, samalla kun hän edelleen yhdessä miehensä kanssa, joka vuoden loppuun asti oleskeli Coppet'ssa, jatkaa emigranttien avustamista, etsien täten herkeämättömästä toimeliaisuudesta viihdytystä kalvavalle kaipuulleen.

Jo Englannissa ollessaan oli hän pannut alulle teoksen intohimoista, De l'influence des passions sur le bonheur des individus et des nations (»Intohimojen vaikutuksesta yksilöjen ja kansakuntien onneen»), joka ilmestyi v. 1796 ja herätti silloin melkoista huomiota. Saattaa helposti havaita, että ne personalliset mielenliikkeet, jotka ovat tämän kirjasen alkutyöntöinä ja jotka siinä ovat saaneet pessimistisen yleistämisen osakseen, ovat lähtöisin Narbonne-suhteen rikkoutumisesta. Alkusanassa perustelee tekijä kirjan syntyä seuraavasti: »Ollen tuomittu kuuluisuuteen, olematta silti tunnettu, tunnen tarvetta saattaa itseni oikeaan valoon kirjoitusteni kautta. Ollen lakkaamatta panettelun alaisena ja pitäen itseäni liian vähäpätöisenä pulmakseni itsestäni täytyy minun panna toivoni siihen, että julkaistessani nämä mietelmäini tulokset annan vähän oikeamman käsityksen elämäntavoistani ja luonteeni laadusta.» Teos jakautuu kolmeen eri osastoon, joista ensimäisessä käsitellään yksityisiä intohimoja, kuten kunnianhimoa, turhamaisuutta, rakkautta, pelihimoa, ahneutta, juoppoutta, kostonhimoa, puoluekiihkoa, toisessa erilaisia sielunkykyjä ja -tiloja, kuten ystävyyttä ja lapsen- ja vanhempien rakkautta, kolmannessa ihmisessä itsessään löytyviä vastustuskeinoja intohimoja vastaan. Ollen itse kunnianhimolla ja turhamaisuudella ruokittu, rakkauden elinkautisvanki ja irralleen päästettyjen intohimojen silminnäkijä maailmanhistoriallisessa luhistumisessa, on luonnollista, että tekijä käyttää vakuuttavampaa kieltä silloin, kun hän puhuu noiden synkeiden mahtien vastustamattomasta tuhotyöstä kuin silloin, kun hän suosittelee keinoja niiden voittamiseksi, kuten ystävyyttä, opintoja, filosofiaa, uskontoa. Luku rakkauden kohtalokkaisuudesta on teoksen mielenkiintoisin, hehkuvin ja runollisin. Sen yllä lepää henkäys oikeaa Chateaubriandilaista melankoliaa, jossa kuoleman ajatus erottamattomasti yhtyy yksin rakkauden onneenkin. Rakkaus on aina murheellinen, murheellisin sille, jolle se on kaikki, naiselle. »Rakkaus on naisten koko elämä, miehille vain sivuseikka. Naiset ovat sydämen siteillä sidotut, miehet eivät.» »On sisäinen vakaumus siitä, että kaikki, mikä seuraa rakkautta, on tyhjyyttä, ja tämä vakaumus johtaa ajatukset kuolemaan rakkauden onnellisimpinakin hetkinä.» Luku loppuu huudahdukseen: »Mitä antaisikaan siitä, ettei olisi koskaan rakastanut, ei koskaan tuntenut tuota hävittävää tunnetta, joka kuten Afrikan hehkuva tuuli kuivaa uhrinsa kukassaan, kaataa parhaassa voimassaan, painaa maahan pystyn varren, jonka oli määrä kasvaa ja varttua.» Alkuaan oli teokseen suunniteltu vielä toinen osa, jonka piti käsitellä muinaisten ja nykyaikaisten hallitusmuotojen osuutta intohimojen historiassa ja joka jäi pelkäksi suunnitelmaksi. Näiden mietelmien lopputulos on: tulee pelätä ja paeta intohimoja, noita sielun orjuuttajia, vapautua niistä särkeytymisen hinnallakin, talttua ottamaan elämä vastaan pisare pisarelta. Hallitusten tulee pyrkiä tekemään kaikki onnellisiksi, moralistien opetettava yksilöjä tulemaan toimeen ilmankin onnea.

Tämä teos, joka sisältää joukon teräviä huomioita ja hienoja havaintoja, on mielenkiintoinen etupäässä valonheittäjänä rva de Staëlin omaan sielunelämään tänä taitekohtana. Myöskin löysi se kiitollisimmat lukijansa samanlaisista kokemuspiireistä. M.m. Rahel Varnhagen, jolle Ruotsin lähetystön sihteeri Brinkman oli lähettänyt kirjan ja joka juuri oli käynyt läpi ankaran eroottisen kriisin, kirjoitti tälle, että rva de Staël oli »tullut hänelle avuksi kuin Jumala.»

Niihin aikoihin alottaa rva de Staël myös valtiollisten kirjoitelmiensa sarjan. Ensimäiset teokset tältä alalta ovat v. 1794 julkaistu Réflexions sur la paix adressées à M. Pitt et aux Français (»Mietelmiä rauhasta, omistettuja hra Pittille ja ranskalaisille») sekä vuotta myöhemmin julkaistu Reflexions sur la paix intérieure (»Mietelmiä sisäisestä rauhasta»), joissa hän ajaa ulkonaisen rauhan ja sisäisen järjestyksen ja suvaitsevaisuuden asiaa. Tasavalta on ainoa mahdollinen hallitusmuoto, sanoo hän, mutta mitään eroa ei itse asiassa ole järjestystä rakastavain tasavaltalaisten ja vapautta rakastavain monarkistien välillä. Tässä kuten hänen poliittisessa suhtautumisessaan yleensä tulee näkyviin tuo sama oikeudentunnosta ja urhoudesta johtuva sisäinen ryhti esiintyä tasavaltalaisena ylimysten ja ylimyksenä tasavaltalaisten kanssa, mikä ei suinkaan ollut omiaan juuri helpoittamaan hänen elämäntaisteluaan.

Vaikeimmat taistelut ovatkin vasta edessä päin. Vuonna 1794 kuolee hänen äitinsä, ja se on muutenkin erittäin kohtalokas vuosi rouva de Staëlin elämässä. Eräänä syyskuun päivänä, kun rouva de Staël on Lausannessa ajelemassa, tulee häntä vastaan nuori mies, joka pysähdyttää vaunut ja esittää itsensä: Benjamin Constant. Rouva de Staël pyytää häntä nousemaan vaunuihin ja vie hänet luokseen illalliselle. Siitä alkaa uusi kausi hänen elämässään, rakkaustarina, joka kestää hautaan saakka.

III.

Benjamin Constantissa, josta on sanottu, että hän oli »le plus grand des hommes distingués» ja samalla »le plus perverse des hommes avant trente ans» ja joka itse on sanonut tunnussanansa olevan »sola inconstantia constans», löysi rouva de Staël, joskaan ei itseään voimakkaampaa luonnetta elämänsä ankkuriksi, kuitenkin sen vertaisensa hengenheimolaisen, jota hän siihen asti oli turhaan etsinyt.

Heissä on muuten paljonkin yhteisiä piirteitä. Ollen vanhempainsa ainoa lapsi oli Benjamin Constant samoin kuin rva de Staël erinomaisen varhaiskehittynyt, hemmoiteltu ja lahjakas, täysi-ikäinen jo lapsena. Hänen isänsä, Hollannin palveluksessa oleva upseeri, tahtoi antaa pojalleen mahdollisimman huolellisen tietopuolisen kouluutuksen, ja jo kolmentoista ikäisenä aloitti pikkuvanha maailmanmies opintonsa Oxfordin, Erlangenin ja Edinburghin yliopistoissa, oksastaen täten ranskalaiseen rotuunsa ja sveitsiläiseen syntyperäänsä täysin kosmopoliittisen kasvatuksen. Mutta tässä rikassieluisessa nuorukaisessa, josta myöhemmin oli tuleva itse-erittelevän romaanin mestari ja uranuurtaja, kehittyi älyn ja tunne-elämän herkkyys tuntuvasti tahdon kustannuksella. Hänessä oli nautinnonhimoa, jota oli mahdoton tyydyttää, maailmantuskaista kaipausta, jota ei mikään onni elämässä, ei parhain nainen eikä suurin rakkaus voinut viihdyttää, epämääräistä toimintahalua, jota este kiihoitti, mutta jonka menestys kuihdutti, hienoa itse-ivaa ja herkkähermoista vastaanottavaisuutta, ainaista sisäistä levottomuutta, joka laadultaan ei ollut vähemmän kohtalokasta kuin rouva de Staëlin. Huudahdus tällainen: »Minä raivoan, minä kadotan järkeni raivosta, mutta oikeastaan on koko asia minulle yhdentekevä», kuvaa hyvin hänen puoliluonnettaan.

Kohdatessaan toisensa olivat molemmat 26-vuotiaita, molemmat kokeneita rakkausasioissa; Constant monessa suhteessa jo elähtänyt kyynikko, mutta samalla huvitettu naisista ja politiikasta, täynnä uutuuden janoa ja kunnianhimoa, terävä havainnoitsija, sukkela väittelijä ja älyniekka, suuri talentti, ei mikään luonne; rouva de Staël poliittisilta elämyksiltään hänestä edellä, ulkonaisesti vaikutusvaltaisempi, sisäisesti sekä särkyneempi että lujempi, kypsä suureen rakkauteen ja suureen kärsimykseen. Corinne -romaanissaan hän sanoo tähän elämänsä merkitsevimpään tapahtumaan viitaten: »Ce n'est pas le premier amour qui est ineffaçable, il vient du besoin d'aimer, mais lorsqu'après avoir connu la vie et dans toute la force de son jugement, on rencontre l'esprit et l'âme que l'on avait jusqu'alors vainement cherchés, l'imagination est subjuguée par la vérité et l'on a raison d'être malheureuse.»

Heti alun pitäen tunsivat nämä molemmat poikkeusolennot vastustamatonta vetovoimaa toisiinsa, eikä kestä kauankaan, ennenkuin he liittyvät yhteen mitä läheisimmin sitein. Joskaan nämä siteet eivät koskaan muuttuneet muodollisesti sitoviksi, olivat ne kuitenkin niin voimakkaita, etteivät mitkään esteet voineet niitä murtaa, ei edes rakastavien oma tahtokaan, kun he kahleitaan vastaan kapinoiden pyrkivät niistä vapaiksi, ei uudet avioliitot toisten kanssa. He tarvitsivat toisiaan henkensä hedelmöittäjiksi, sointuivat yhteen erinomaisesti, rasittivat, vaivasivat toisiaan, pitivät myrskyisiä kohtauksia, mutta eivät voineet riistäytyä irti toisistaan. Heidän keskustelunsa oli loistavinta, mitä saattoi kuulla. »Se, joka ei ole nähnyt rouva de Staëlia Benjamin Constantin seurassa» todistaa historioitsija Sismondi, »ei ole häntä tuntenut, sillä vain hänen henkisellä yksilöllisyydellään oli voimaa päästää rouva de Staëlin olemus täysiin oikeuksiinsa. Myös Constant oli ainoastaan Coppet'ssa itseään. Kun näin hänet rouva de Staëlin kuoleman jälkeen, oli hän niin sisäisesti murtunut, etten ollut entistä Constantia enää tuntea.»

Mutta jo niin aikaiseen kuin v. 1797 osoittaa Constant kyllästymisen merkkejä siihen levottomasti heittelehtivään elämään, jota rouva de Staël vietti, siihen kuumeiseen jännitystilaan, joka aina vallitsi hänen ympärillään. Yhä enemmän ja enemmän alkaa häntä myös vaivata olla suhteessa naiseen, jolle hän omien sanojensa mukaan »aina oli välttämätön eikä koskaan riittävä». Hän kuvittelee kaipaavansa hiljaista kotionnea, ja myöskin hänen sukunsa toivoo, että hän luopuisi nöyryyttävästä kantapoika-asemastaan rouva de Staëlin hovisaatossa ja menisi naimisiin joko tämän tai jonkun muun kanssa. Constant lienee tehnytkin avioliittotarjoumuksen rva de Staëlille, mutta siitä huolimatta, että tämä v. 1797 oli synnyttänyt hänelle tyttären, Albertinen, joka ulkomuodoltaankin, m.m. hiustensa punervan värin puolesta, oli ilmetty isänsä ja josta oli tuleva äitinsä elämänilo, ei hän ollut halukas aviolliseen riippuvaisuuteen eikä liioin valmis vaihtamaan kuuluisaa nimeään uuteen, vielä senkään jälkeen, kun parooni de Staël oli kuollut. Vasta myöhemmin, kun epävakainen Constant toden teolla oli iskenyt silmänsä erääseen »todelliseen naiseen», saa tämä avioliittokysymys toisen käänteen, mutta yhtä huonolla tuloksella. Kärsimyskin tuntui liittävän heitä vain yhä syvemmin yhteen. He kärsivät, mutta kuten yleensä on laita kohtalokkaiden intohimojen luomassa elämäntunnossa, oli tässäkin suhteessa elämänsisällön panos niin suuri, että lienee vaikea päättää, kohtasivatko he toisensa onnekseen vai onnettomuudekseen.

»Mietelmät rauhasta» sekä hänen miehensä uudistettu lähettilään asema helpottivat rva de Staëlin palausta Parisiin. Vuodesta 1795 on hänen valtiollinen vaikutusvaltansa taas kasvamaan päin. Hän avaa jälleen kotinsa direktorio-ajan kirjavalle yleisölle ja on toimeliaampi kuin milloinkaan; hänen elämänsä on yhtämittaista aatteiden ja ihmisten ajometsästystä. Hänellä on sormet mukana jok'ikisessä poliittisessa juonessa, hän pitää salonkia milloin Parisissa, milloin Coppet'ssa, ja Constant on nyt niiden vakituinen vieras ja emännän ylin ystävä. Tapansa mukaan on rouva de Staël päättänyt luoda tällekin ystävälleen loistavan tulevaisuuden, sentähden esittää hän hänet vaikutusvaltaisille suosijoilleen harvinaisen lupaavana poliittisena kirjailijana ja puhujana, jota paitsi Constantin julkaisema pieni valtiollinen lentokirjanen ja hänen säkenöivän henkevä keskustelunsa ja terävä kielensä puhuvat nekin puolestaan samaan suuntaan. Vanhoja ystäviäänkään ei rva de Staël silti unohda: Narbonnen hän auttaa Parisiin ja Talleyrandille hän toimittaa pääsyn Philadelphiasta takaisin isänmaahan sekä puuhaa hänelle ulkoministerin paikkaa. Samalla hän tekee uutterasti kirjallista työtä, kokoaa aineksia romaaniin Delphine sekä valmistaa painokuntoon laajan 600-sivuisen teoksen »Kirjallisuudesta», De la littérature considérée dans ses rapports avec les institutions sociales, joka ilmestyy v. 1800.

Tämä teos, joka on älykäs ja epätasainen kuten koko rva de Staëlin tuotanto, kypsinkin osa siitä, on tavallaan uraa-uurtava uudelle kirjalliselle katsantokannalle. Ensi kerran sanotaan siinä julki se ajatus, että jonkun kansan kirjallisuuden on oltava sopusoinnussa kansan sisäisen ja ulkonaisen kehityksen kanssa. Kirjallisuuden on myös tultava yhteelliseksi poliittisten vakaumusten kanssa; tasavaltalaiselle kansalle siis tasavaltalainen kirjallisuus. Vallankumouksesta tulee kasvaa uusi vapaampi ja inhimillisempi runous. Välitön vuorovaikutus todellisen elämän ja muiden maiden kirjallisuuden kanssa on avaava arvaamattomia kehitysmahdollisuuksia kansalliskirjallisuudelle ja tekevä tulevaisuudessa mahdolliseksi yleis-europalaisen kirjallisuuden, johon kukin kansa tuo oman yksilöllisen lisänsä. Mutta luonnehtiessaan eri maiden kirjallisuutta ja rientäessään pikamarssissa läpi kaikkien aikojen ajaa tekijä samalla erästä aatetta, joka hänelle parantumattomana optimistina on erittäin rakas: ihmissuvun ikuisen täydellistymisen eli edistyksen aatetta. Hän koettaa todistaa, että kirjallisuuskin koko ajan edistyy, että seuraava kausi aina on arvokkaampi kuin edellinen, ei edes keskiaika muodosta poikkeusta, sivistys tekee työtään lakkaamatta. Niinpä kreikkalaiset kaukaisessa muinaisuudessaan jäävät hyvin takapajulle, Aiskhylos ja Sophokles tuskin ylettyvät Racinen pitsikalvostimiin. Ja koko maailmankirjallisuus saa lopultakin kumartaa Ranskan XVIII:n vuosisadan filosofeille. Kirjallisuus on rva de Staëlin mielestä ase yhteiskunnallisia ennakkoluuloja ja vääryyksiä vastaan, ajatuksen mahti, joka »tuomitsee kansoja ja kuninkaita», ja tämä utilitaristinen käsitys kirjallisuudesta vaikuttaa sen, että tekijän silmäteränä on filosofinen kirjallisuus. Lapsipuolen asemaan sensijaan jättää hän runouden, jota useammin on käytetty ylistämään kuin vitsomaan itsevaltiutta. »Jos hän olisi elänyt pari vuosikymmentä myöhemmin, olisi hänestä, älyllisestä mukautumiskyvystään huolimatta, tullut l'art — pour l'art teorian leppymätön vastustaja», sanoo rva de Staëlista Johannes Wickman yliopistollisessa väitöskirjassaan. Lisäksi käsittelee rva de Staël teoksessaan pohjoismaisen ja etelämaisen hengen eroavaisuutta. Pohjoismaisiin kansoihin lukee hän englantilaiset, saksalaiset, skandinaavit, etelämaisiin kreikkalaiset, roomalaiset, italialaiset, espanjalaiset, ranskalaiset, edellisiä edustaa Ossian, jälkimmäisiä Homeros. Tekijä ymmärtää hyvin vähän Dantea, eikä yhtään Cervantes'ia, mutta Ossianin utuista melankoliaa ja raskasmielistä vakavuutta, Shakespearen traagillista kauneutta ja saksalaisten metafyysillistä pohjaa hän epämääräisesti ihailee. Tämä itsekohtainen väritys tekee teoksen mielijohteista hedelmälliseksi, mutta vie pois siltä sen historiallisen objektiivisuuden. Chateaubriand, joka juuri valmisteli Le génie du Christianismeään, kirjoitti Fontanes'ille ärtyisästi: »Minun hulluuteni on nähdä Jesus-Kristus kaikkialla aivan kuin rva de S. näkee kaikkialla edistyksen» Kaiken kaikkiaan oli rva de Staëlin tutkielma tarmokas vastalause ranskalaisen kirjallisuuden formalismia ja materialismia vastaan, se kun vaati sopusointua sisällön ja muodon, kirjallisuuden ja elämän välille ja merkitsi vapauden kirjallisuuden päämääräksi ja samalla sen kukoistuksen edellytykseksi.

Mutta jättiläisvarjo on par'aikaa kohoamassa sen vapauden taivaalle, jota rva de Staël ihannoi, ja yrittää tehdä lyhyen lopun hänen poliittisesta kirjailustaan ja salonkipolitiikastaan. Tämä uusi vapauden vihollinen on Napoleon. Hänen rautakädellä ohjatussa valtakunnassaan, jossa ei ollut sijaa paino-, puhe- eikä kokoontumisvapaudelle, ei ollut myöskään tilaa oppositsionisalongeille eikä niiden kaunopuhujille. Vaikkakin rva de Staël alussa Napoleonin ihailijana esiintyy hyvinkin kesysti ja mielittelevästi ensimäistä konsulia kohtaan, on tämä jo teoksessa »Kirjallisuudesta» vainuavinaan itseään kohtaan tähdättyjä vihjauksia. Constant merkitsee vielä selvemmin kantansa. Tribunaatin jäsenenä hän nousee julkisesti hallitusta vastaan, noudattaen siinä rouva de Staëlin neuvoa, että kunkin on toimittava vakaumuksensa mukaisesti. Mikään ei kuitenkaan ollut tällä hetkellä vaarallisempaa kuin Napoleonin-vastainen vakaumus, sen huomasivat melkein kaikki ja liittyivät Napoleoniin. Mutta niin ei uppiniskainen rva de Staël. Turhaan koettaa Joseph Bonaparte välittää sovintoa veljensä ja rva de Staëlin välillä nyt ja myöhemmin. »Miksi hän ei siis liity minun hallitukseeni» kysyy Napoleon, »mitä hän oikeastaan tahtoo?» »Eihän ole kysymys siitä, mitä minä tahdon, vaan siitä, mitä minä ajattelen», vastaa rva de Staël.

Ennen lopullista kukistumistaan viettää hänen salonkinsa Parisissa v. 1802 vielä viimeisen loistokautensa vieromisen, panettelun ja sortovaltiaan vihan uhallakin. Sen häikäisevin koristus on nyt tuo ihanuudestaan kuulu rouva Récamier, josta on sanottu, että hän oli kauniin naisen täydellinen tyyppi sellaisena kuin se on lähtenyt Luojan kädestä, olennoitu keimailu nerokkuuteen asti kehitettynä. Lämmin ystävyys-suhde oli tähän aikaan syntynyt näiden molempien naisten välille, ystävyys, joka kesti lujana kaikissa kohtalon vaiheissa. Tältä ensi ajalta kerrotaan m. m. seuraava rva de Staëlin hienoa käytösälyä kuvaava anekdootti: Mathieu de Montmorency istui pöydässä heidän välissään ja huomautti ajattelemattomasti, että hänellä oli onni istua henkevyyden ja kauneuden välissä. Siihen vastasi rva de Staël: »Tämä on ensimäinen kerta, jolloin minusta sanotaan, että minä olen kaunis.»

V. 1802 julkaisee rva, de Staël viisiosaisen kirjemuotoisen romaanin Delphine, joka on kirjoitettu henkilökohtaisten kokemusten perusteella La nouvelle Hèloisen malliin, ja paremminkin järkeilevällä ja tunteilevalla kuin taiteellisella mielikuvituksella. Mutta kirjassa on vauhtia, innostusta ja elämää, se on personallisin kaikista rva de Staëlin teoksista ja muistuttaa tavallaan neiti de Lespinassen kirjeitä, joihin rva de Staël tutustui kuitenkin vasta v. 1809, joten hän ei ole voinut niitä jäljitellä.

Delphine on taisteluhansikas kirkollisia ja yhteiskunnallisia ennakkoluuloja vastaan. Se julistaa sitä uskonkaavojen vastaista oppia, että avioliitto on siveellinen vain silloin, kun aviopuolisot todella ymmärtävät ja rakastavat toisiaan, mutta ei silloin, kun tämä perustus puuttuu, ja sen pohjalla on se katkera ajatus, että jos nainen on kerran mennyt naimisiin miehen kanssa, jota hän ei rakasta, on hänen onnensa mennyttä, että ainoastaan miehen on lupa uhmata yleistä mielipidettä, mutta että naisen tulee taipua olevien olojen alle.

Teoksen juoni on lyhyesti seuraava: Delphine, nuori leski, hyvä ja puhdas nainen, välittömästi innostuva, luonnollinen olento, rakastaa Léoncea. Pelastaakseen onnettomassa avioliitossa olevan ystävättärensä Thérèse d'Ervinin, jonka salainen rakkaudenkohtaus on aiheuttanut kaksintaistelun, hän uhraa oman maineensa, ja sovinnaisten ennakkoluulojen orjana mustasukkainen Léonce menee naimisiin kylmästi vehkeilevän ja tekopyhän Mathilde de Vernonin kanssa. Huomattuaan erehdyksensä Léonce pyrkii uudelleen Delphineä kohti, mutta tämä torjuu hänet pois, kun ei tahdo tuottaa surua Mathildelle. Tämän kuoltua on Delphine jo nunna. Léonce syöksyy epätoivoissaan v. 1792:n melskeisiin ja kuolee yhdessä rakastettunsa kanssa, joka ottaa myrkkyä.

Tavallaan on Delphine avainromaani ja aikalaiset olivat sen henkilökuvissa tuntevinaan piirteitä tekijästä itsestään ja hänen tuttavapiiristään. Rva de Staëlin suhde mieheensä ja Benjamin Constantiin onkin antanut teokselle sen todellisuuspohjan. Päähenkilölle ei ole vaikea löytää vastinetta elämästä. Luonteensa vaaroja kaihtamattoman ja suloisen välittömyyden puolesta on Delphine sama henkilö, joka kerran eräässä kirjeessä kirjoittaa rva Récamier'lle kuuluvansa niihin, joista ei voinut olla erillään ja joiden kanssa ei voinut olla yhdessä, ei siksi, että he olisivat pahoja ja itsevaltaisia, vaan siksi, että heissä on muille jotakin outoa. Tekijä kuvaa Delphinessä omaa nuoruuden-aikaista olemustaan, sisäisintä, liikuttavinta, epäkirjallista, epävaltiollista naissieluaan. Kuten tekijän itsensä on Delphinenkin elämässä erehdyksiä, jaloja varomattomuuksia, jotka tarkoitusperä aateloi. Delphine sanoo itsestään, että hän ei ollut paha, mutta että hän sentään varomattomuudellaan ja harkitsemattomalla toiminnallaan oli saanut pahaa aikaan. »En ole osannut oikein ohjata elämän kulkua ja niin olen syössyt muita mukanani turmioon.» Hänen suurin vikansa on hyvyys, hänelle ei ole olemassa mitään hyvettä ilman hyvyyttä, ei siveellisyyttä ilman myötätuntoa toisten tuskaa kohtaan, mutta kukaan ei rakasta häntä yhtä paljon kuin hän muita. Léonce ihailee Delphineä, mutta antaa äitinsä määrätä itselleen vaimon, hän asettaa Delphinen yläpuolelle kaikkien, mutta kallistaa samalla korvansa panetteluille. Hän ei ole mikään konna, mutta ei myöskään sankari, hän edustaa kaikessa rakkaudessaankin sovinnaisuutta, elämän pintapuolisia arvoja ja luonteen puolinaisuutta, joilla ominaisuuksilla rva de Staël yleensä varustaa ensimäisen rakastajan tyypit. Ja kun Léonce sanoo: »Miksi suret kuolemaani? Etkö näe, että tunteemme on häväisty, että minä olen loukannut sinua, että sinun oikeastaan pitäisi vihata minua, että minä kiroan heikkouttani, enkä sentään mahda sille mitään», kuuluu siinä jo selvästi Adolphen äänen värinä. Lukuunottamatta eräitä piirteitä Guibertistä, joita tähän luonnekuvaan on liitetty, on Léonce Benjamin Constant varjopuoliltaan valaistuna. Ihannekuva hänestä on sijoitettu toiseen henkilöön, ennakkoluulottomaan Henri Lebenseihin, joka on teoksen tendenssin puhetorvena. Hän hyökkää purkamatonta avioliittoa, ikuisesti sitovaa nunnalupausta ja yleensä kaikkia niitä katolisen kirkon kuolleita muotoja vastaan, jotka estävät ihmisen omantunnon vapautta. Vielä on romaanissa eräs huomattava henkilökuva, harkitseva ja ulkokullaisesti hyveellinen Mathilde, jonka kylmää elämänviisautta kuvastavat esim. tällaiset lauseet: »Elämässä ei tehdä mitään muuten kuin laskelmasta tai omaksi huviksi» ja »en liene neljää kertaa vaivautunut tahtomaan jotakin, mutta jos se kerran tapahtuu, silloin saatte olla varmat siitä, ettei mikään voi estää minua saavuttamasta päämäärääni.» Tämä kielenkäyttö on selvästi jälkikaikua rva de Staëlin entisen ystävän Talleyrandin häikäilemättömästä ja kyynillisestä maailmankatsomuksesta.