Samoihin aikoihin kuin Delphine ilmestyi, teki Napoleon juuri paavin kanssa sopimuksen, jonka kautta avioliittosäännökset kiristettiin ja kirkon valta kasvoi, ja eräällä taholla herätti teos paljon pahaa verta. Arvostelija Fiévée esim. kirjoittaa siitä seuraavasti: »Ei voi ajatellakaan vaarallisempaa ja epäsiveellisempää periaatetta kuin mitä tässä teoksessa ajetaan. Delphine puhuu rakkaudesta kuin bakkhantti, Jumalasta kuin kveekkari, kuolemasta kuin krenatööri ja moraalista kuin sofisti.»
Tekijä on Delphinessä uskollisesti noudattanut omia runo-opillisia ja kirjallisia periaatteitaan, samoja, joita hän lähemmin selostaa »Kirjallisuudesta» -teoksen laajassa esipuheessa ja tutkielmassaan Essai sur les fictions (»Tutkielma kuvausvoiman ilmestymismuodoista») ja joissa hän liikuttavan ja todenperäisen romaanin esikuviksi asettaa La nouvelle Héloïsen, Clarisse Harloven ja Wertherin. Delphinen moraalisesta tarkoitusperästä hän lausuu: »En ole koskaan tahtonut esittää Delphineä minään esikuvana, jota tulisi seurata; teoksen motto (»Miehen tulee osata uhmata yleistä mielipidettä, naisen alistua siihen») osoittaa, että en hyväksy Léoncea enempää kuin Delphineäkään, mutta luulen, että on hyödyllistä ja ankaran siveellistä näyttää, miten etevämpi henki voi tehdä enemmänkin virheitä kuin keskinkertainen. Tarvitaan sitä voimakkaampi ohjaus, mitä enemmän tuulta on purjeissa.» Ja todettuaan, että hyvyys on ensimäinen kaikista ihmisominaisuuksista hän jatkaa: »Hyvyydessä ja jaloudessa, näissä molemmissa ominaisuuksissa on inhimillisten tekojen todellinen siveysarvo, osata vastustaa väkeviä ja suojata heikkoja. Delphine sanoo naisille: Älkää luottako lahjoihinne tai suloihinne; ellette kunnioita yleistä mielipidettä, musertaa se teidät. — Se sanoo yhteiskunnalle: Kohdelkaa hellävaroin hengen ja sielun ylemmyyttä, te ette tiedä, kuinka suurta pahaa saatte aikaan ja kuinka suurta vääryyttä teette, kun vainoatte vihallanne tuota ylemmyyttä, sentähden että se ei alistu kaikkiin teidän lakeihinne; teidän rangaistuskeinonne on suhteeton virheeseen nähden, te särjette sydämiä, te tuhoatte ihmiskohtaloja, jotka voisivat koristaa maailmaa, te olette tuhat kertaa syyllisempiä kuin ne, joita tuomitsette.»
Rva de Staël on erinomainen aatekirjailija, mutta muotoa, tyyliä, puhtautta, kirkkautta, huoliteltua rakennetta ei häneltä tule pyytää. Hän luettaa kokonaan sisäisen eleen, haltioitumisen, ajatusryöppynsä voimaan »Saadakseen hänen teoksensa täydellisemmiksi olisi häneltä pitänyt riistää pois eräs taito, keskustelutaito» sanoo rva de Staëlista sattuvasti Chateaubriand. Mutta vanhentuneesta tyylistään huolimatta laskee m.m. Brandes Delphinen emigranttikirjallisuuden kaikkein elinvoimaisimpiin tuotteisiin.
Delphinen ilmestyessä oleskeli tekijä Sveitsissä, sillä hän oli jo korkeimmalta taholta saanut hyvin selviä viittauksia siihen suuntaan, ettei hänen ollut hyvä kauemmin viipyä Ranskassa. Myöskin pakoili hän tuota siveellisen suuttumuksen myrskyä, jonka teos, verraten syyttömästi, herätti. Sillä joskin rva de Staël kapinoi vanhentunutta tapasiveyttä vastaan ja alottaa yksilön vapaustaistelun yhteiskuntaa vastaan, ei hän intoile vapaan rakkauden puolesta kuten 30 v. myöhemmin George Sand, jonka oma aviollinen haaksirikkoutuminen johti taisteluun avioliittoa vastaan ylipäänsä. Rva de Staëlin sankarittaret eivät ole vielä emansipeerattuja, mutta he kärsivät kahleistaan tietoisesti.
Syksyllä v. 1803 uskaltaa rva de Staël tulla takaisin Ranskaan asettuen asumaan kymmenen peninkulman päähän Parisista. Mutta silloin päättää hallitus, että tämä »ulkomaalainen nainen» ei saa jäädä maahan. Turhaan koettaa rva de Staël kirjeellisesti hellyttää ensimäistä konsulia huomauttaen iroonisesti, että tämä vainoamalla häntä valmistaa hänelle kalliisti maksetun kuuluisuuden päästä pienellä rivillä osalliseksi hänen historiastaan. Maanpaosta tulee täysi tosi. Vieraalla maalla, sielläkin joka hetki Napoleonin salaisen poliisin ahdistamana, saa rva de Staël viettää työstä ja tuskasta täyteläisimmät vuotensa aina Napoleonin kukistumiseen asti. Vain silloin tällöin hän salaa 40 peninkulman etäisyydestä teostensa painatus hommissa kiertelee Parisia kuin perho liekkiä. Tähän ajanjaksoon sisältyy rva de Staëlin varsinainen kirjallinen voimakausi (v. 1800—1811). Haihtuva nuoruus rakkauden harhakuvitelmineen, lisääntyvä vaino, kalventuvat ystävyyssuhteet, sairaus kypsyttävät ja syventävät hänen luonnettaan. Hän huomaa, että suurimmistakaan kärsimyksistä ei kuole, että hengen kyvyt kasvavat tuskasta. Tähän asti on Parisin seurapiiri ollut hänen kaikkensa, nyt tulee Europa siksi suureksi näyttämöksi, jolla hän koettelee voimiaan.
Ensiksi matkustaa hän Saksaan, jonka suuret kirjalliset nimet ja outo romanttinen lumo jo kauan ovat hänen mielikuvitustaan ja uteliaisuuttaan askarruttaneet. Matkan päämääränsä on ensi sijassa »Saksan Ateena», Weimar, jossa kuuluisa kirjailijatar on herttua Karl Augustin ja herttuatar Louisen kunniavieraana ja tekee tuttavuutta m.m. Goethen ja Schillerin kanssa. Sieltä jatkuu matka Berliniin, jonne hän saapuu v. 1804 maaliskuussa. Preussin hovissa otetaan rva de Staël vastaan yhtä suurin kunnianosoituksin kuin Weimarissa ja hän jatkaa täällä väsymätöntä löytöretkeilyään Saksan henkisen ylimystön maailmassa. Muun muassa tutustuu hän Ruotsin lähettilään Brinkmanin luona Berlinin seura-elämän keskipisteeseen Rahel Varnhageniin, ja nämä molemmat etevät naiset vaihtavat keskenään henkeviä kohteliaisuuksia. Lisäksi tekee rva de Staël täällä tärkeän valloituksen: hän saa A. W. Schlegelin suostumaan poikiensa kasvattajaksi ja liittää hänet täten elin-ijäkseen kaikkein läheisimpään piiriinsä.
Suuresti katsottuna oli Saksan matka rva de Staëlille siis yhtenäistä voittokulkua. Tosin aiheuttaa tämä vilkas ranskalainen salonkikeskustelijatar suurista avuistaan huolimatta monta salaista hermostumisen hetkeä raskaille saksalaisille. Koettaessaan pintapuolisessa tiedonjanossaan pusertaa muutamassa minuutissa ulos kokonaisen filosofisen rakennelman tyrmistyttää hän itse Fichtenkin. Toiselta puolen tuottavat saksalaiset, myös tuo rouva de Staëlin niin suuresti ihailema Goethe, hänelle pettymyksiä. Mutta kun eräs ystävä väittää, ettei rva de Staël kykene ymmärtämään Goetheä, vastaa tämä: »Minä ymmärrän kaiken, mikä on ymmärtämisen arvoista, ja mitä minä en ymmärrä, sitä ei ole olemassa».
Tämä matka keskeytyy kuitenkin surullisesti. Rva de Staëlin jumaloitu isä kuolee 10 p:nä huhtikuuta. Constant rientää ystävätärtään vastaan Weimariin, jossa »ensimäiset hetket olivat järisyttäviä». Constant, joka jo vuosikausia on kirjeissään serkulleen ja tädilleen soimannut onnetonta luonnettaan siitä, ettei se löydä onneaan edes »parhaimman ja henkevimmän naisen» seurasta, vaikka tämä on »ainukainen olento korkealla yläpuolella muiden», eikä myöskään jaksa katkoa kahleitaan, on juuri ennen Saksan matkaa päättänyt erota. »Oltuani niin monta vuotta sidottu avioliittoakin ankarammin sitein kaipaan hengittää vapauden ilmaa», kirjoittaa hän. Mutta ratkaisevan hetken tullen jää hän taas tuon »mies-naisen» lumoihin, vaikkakin toinen nainen, muuan rouva Dutertre jo viittoo hänelle aviollisen onnen sulottarena. Niinpä on hän seurannut rouva de Staëlia retken alkupuolella Metziin, Frankfurtiin ja Weimariin ja jatkaa nyt matkaa hänen kanssaan Coppet'hen lohduttajana ja myötäkärsijänä. Rva de Staël suunnittelee Italian matkaa ja tästä toivoo Constant itselleen uutta vapautumisen tilaisuutta. Hänen päiväkirjassaan luetaan seuraavaa: »Kerrotaan, että rutto leviää Italiassa. Rouva de Staël ei voi matkustaa sinne, siis olen pakotettu jäämään tänne. Voi melkein sanoa, että maanpako, kuolema ja rutto ovat liittoutuneet pitämään minua kahlehdittuna. Kuinka olisin voinut jättää rouva de Staëlin kaksi vuotta sitten, kun hänet karkoitettiin maasta? Tai seitsemän kuukautta sitten, kun hän kadotti isänsä? Tai kuinka voin jättää hänet nyt, kun hän on luopunut matkastaan? Mitä voin kohtaloa vastaan!» Italian matkasta tuli kuitenkin tosi. Laadittuaan isästään muistokirjoituksen jätti rva de Staël suruhuoneen ja Lyonissa sanoivat rakastavaiset toisilleen jäähyväiset. Ainoastaan Schlegel seurasi mukana Italiaan.
Roomassa valmistettiin rva de Staëlille loistava vastaanotto ja Arkadinen Akatemia lausui hänet tervetulleeksi lukuisin sonetein. Lukuunottamatta runoilija Vincenzo Montia, joka seurasi Coppet'n linnanrouvaa Sveitsiin, eivät italialaiset erikoisemmin innostuta rva de Staëlia, yhtä vähän Italian luonto. »Jos ei yleinen tapa siihen velvoittaisi, en viitsisi avata ikkunaani edes ensimäistä kertaa nähdäkseni Napolin lahtea, jota vastoin voisin matkata kernaasti vaikka 500 peninkulmaa saadakseni keskustella jonkun nerokkaan henkilön kanssa, jota en tunne», sanoo hän itsestään.
V. 1805 kesäkuussa on hän jälleen Coppet'ssa ja kirjoittaa nyt kuuluisimman romaaninsa Corinnen. Se on intohimoisen lyyrillisyyden siivittämä autobiografinen ja järkeilevä tendenssiromaani ja samalla vertaileva tutkielma niistä eri kansallisuuksista, joihin rva de Staël on tutustunut. Toiminnan kehystänä on Englanti, jossa hän oli käynyt 12 vuotta sitten, ja Italia, josta hän juuri oli palannut. Aineksina käyttää tekijä omia kokemuksiaan ja tunteitaan, niitä hän erittelee ja määrittelee, puolustaen intohimon ja innostuksen oikeutta elämässä. Corinne on ihannekuva tekijästä, aivan kuin Delphine on todellisuuskuva hänestä hänen nuoruusajoiltaan. Corinne on astunut ulos kodin ahtaasta piiristä. Hänellä on miehen kanssa yhteistä ei ainoastaan taistelu ja intohimot, vaan myös maine ja nerous. Corinne on kaunis ja monipuolisen lahjakas, runoilija, maalaaja, näyttelijä, laulaja, kaikkea yht'aikaa. Hän on liikuttavan naisellinen ja sentään henkisesti paljon ylempänä sukupuoltaan. Hänellä on ranskalaisen »esprit» ja italialaisen loistava mielikuvitus, etelämaalaisen kuuma ja vilkas temperamentti ja pohjoismaalaisen melankolian surunsuoni sielussaan. Hänessä on onneen luodun lapsen tiedotonta, itsekästä ilomieltä ja sentään hän on hyvä, sanan parhaimmassa merkityksessä. Hän on improvisoija, viimeinen Italian ylevistä sibylloista, riemukulussa viedään hänet Capitoliumille seppelöitäväksi. Tällöin, elämänsä auringon korkeimmillaan ollessa, koettaa hän sitoa yhteen neron ja lemmen onnen, myrtin ja laakerin. Hän rakastuu. Ja pian muuttuu innostunut sibylla yhdeksi noista 19:nnen vuosisadan monista särkyneistä hengistä, jotka taistelevat onnestaan yhteiskunnan kanssa. Hän sortuu taiteilijakutsumuksensa ja rakkautensa ristiriitaan. Kirjan pääajatus tulee esille Corinnen mietteissä: »Miksi on nero onnettomuus? Miksi on se estänyt minua tulemasta rakastetuksi? Löytääkö Osvald muissa naisissa enemmän sielua, hellyyttä, enemmän henkevyyttä kuin minussa? Ei, hän tahtoo löytää vähemmän, sillä hän tahtoo olla sopusoinnussa yhteiskunnan kanssa. Minä tarkastelen joskus itseäni kuin vieras ikään ja säälin itseäni. Minä olin henkevä, suora, hyvä, jalomielinen, tunteellinen, miksi tämä kaikki kääntyy onnettomuudeksi? Onko maailma todella paha ja riistävätkö toiset ominaisuudet meiltä aseet kädestä, sensijaan että antaisivat meille voimaat» Lopulla on Corinne vain lemmentuskissaan kärsivä nainen, joka huudahtaa: »Jumalani, kuolema tai hänen rakkautensa!» Osvaldia sitovat kansalliset ennakkoluulot: jää kuolema. Mutta ennen kuolemaansa virittää Corinne vielä joutsenlaulunsa, jossa ilmenee ylväs kohtaloon alistuminen, kirkastunut rauha. Hän tunnustaa: »Kaikista sielunkyvyistä on kärsimyksen kyky ainoa, jonka olen viljellyt huippuunsa. Olisin täyttänyt tarkoitukseni ja ollut taivaan lahjojen arvoinen, jos olisin lyyrallani ylistänyt taivaallista hyvyyttä.»
Romaanin rakenne on huono, tilanteet pingoitettuja, sen tragiikka osaksi vanhentunutta ja tekijän käsitys nerollisuudesta kovin pintapuolinen. Mutta kaiken suursanaisen näytteille asettamisen alta kuuluu rehellisesti kärsivän sydämen ja täydellisyyteen kamppailevan ihmishengen tuskanhuuto. »Italian ja Englannin suhteen hän on usein oikeassa», näin arvostelee sitä Byron, »useammin vielä väärässä, mutta siinä, mikä koskee sydäntä, jolla on vain yksi kansallisuus eikä mitään isänmaata, ei hän erehdy juuri koskaan.»
Brandes nimittää Corinnea. runoelmaksi kansallisista ennakkoluuloista. Lordi Nelvillen ja kreivi d'Erfeuil'in hahmoissa ruoskii tekijä englantilaisten ja ranskalaisten luonnevikoja. Kun Oswald, puhuessaan Englannista, kysyy Corinnelta: »Kuinka olette voinut jättää tuon siveyden ja säädyllisyyden kotimaan ja valita tuon rappeutuneen Italian toiseksi isänmaaksenne»? vastaa Corinne: »Tässä maassa me olemme vaatimattomia, emme ylvästeleviä niinkuin englantilaiset, emmekä itsehyväisiä niinkuin ranskalaiset.» Kuvatessaan Oswaldia on tekijä muistellut Constantia, mutta yhdistänyt häneen myös piirteitä itsestään, isästään ja yleisestä englantilaisesta kansallisluonteesta, sentähden tämän luonnekuva onkin jonkin verran teoreettinen. Teoreettinen on myös kuva hänestä itsestään Corinnena ja kuitenkin niin kokonaan häntä itseään. Suhde Constantiin kuultaa läpi joka kohdasta. »Corinnen kanssa oli hänellä yhteistä ei ainoastaan Capitolium, vaan myös kärsimysten tuottama kuolema», sanoo rva de Staëlista kauniisti Sainte-Beuve.
Constant on tehnyt rva de Staëlille samanlaisen vastapalveluksen v. 1816 julkaisemassaan, syviä sielunpaljastuksia sisältävässä tunnustusromaanissaan Adolphe, joka juuri näihin aikoihin on kirjoitettu. Ellénore en toisintokuva rva de Staëlista, René'n hengenheimolainen, Adolphe taas tekijästä itsestään. Mutta rakkauden runous on tässä teoksessa vain muuttunut todelliseksi rakkauden psykologiaksi, jonka säälimättömässä ja alasrepivässä sielunerittelyssä tuntuu uudenaikaisen analyytikon julma, kaunistelematon ote. »Kaikki tulivuoret ovat vähemmän tultasyökseviä kuin tämä nainen», sellainen on Constantin mainesana ystävättärestään, ja tätä luonnepiirrettä tehostaa hän myös Ellénoressa. Hän on jonkunlainen nais-Werther, miestä vanhempi, kokeneempi, voimakkaampi, intohimoonsa sortuva, jollaisiksi Balzac myöhemmin kernaasti kuvaa sankarittarensa.
Omituista: Adolphen »sens moral» käy aivan yhteen Delphinen ydinajatuksen kanssa: yhteiskunta on liian voimakas, voi sitä naista, joka etsii tukea tunteesta, jota vastaan yhteiskunta aseistautuu!
Corinne ilmestyi v. 1807 yht'aikaa Parisissa ja Leipzigissä; siitä tuli tekijän eläessä kuusi painosta ja se innoitti m.m. Grillparzerin kirjoittamaan kuuluisan Sapphonsa. Tämä menestys vakiinnutti lopullisesti rva de Staëlin kirjallisen maineen. Tästä lähtien on hän koko Europan tunnustama runotar, toinen Corinne, Coppet'n ruhtinaallinen valtiatar.
IV.
Tuhansittain matkailijoita käy vieläkin katsomassa tuota Geneve-järven rannalla, tummien, metsäpeitteisten vuorten keskessä uinuvaa Coppet'n linnaa, joka puutarhoineen on säilynyt jotensakin samanlaisessa kunnossa, kuin mitä se oli kuuluisuutensa aikoina, ja joka mykkään juhlallisuuteensa kätkee niin paljon muistoja ja sielunsalaisuuksia. Ihana maanpaon paikka! Mutta pakolaiselle itselleen, jota alati vaivasi parantumaton »pääkaupunkitauti», se oli kidutuskammio, vaikkakin hän karkoittaakseen ikäväänsä täyttää talonsa vierailla. Silloin vasta kävi ero Parisista rva de Staëlille todelta sietämättömäksi, kun se muuttui pakolliseksi. »Ei kukaan voi kuvitellakaan, mitä on maanpako», kirjoittaa hän, »se on satapäinen onnettomuuden lohikäärme.» Itse linnanrouva lieneekin ollut ainoa, joka ei viihtynyt Coppet'ssa.
Ruvetessaan poliisivoimalla taistelemaan kynää ja sanaa vastaan ja ajaessaan maanpakoon Ranskan voimakkaimman ja lahjakkaimman naisen oli Napoleon sangen huonosti laskenut tämän toimenpiteen seuraukset. Sensijaan että jännitys hänen ja rva de Staëlin välillä omassa maassa olisi jäänyt jonkinlaiseksi nurkkakuntaiseksi kysymykseksi, saavutti se nyt kansainvälisen kantavuuden. Maanpako on aina antanut siivet kirjailijan maineelle, vielä enemmän tässä tapauksessa, jossa Europan itsevaltiaan raakamaisesti vainoama kirjailija oli nainen. Rva de Staël edustaa tästä lähtien ikäänkuin toista valtiomahtia Europassa.
Coppet'ssa on useinkin mitä kansainvälisin yleisö. Siellä majailee maanpakolaisia, vierailee ruhtinaita ja runoilijoita eri maista. Rva de Staëlin tavallisimpaan seurapiiriin kuuluvat, paitsi Constantia ja Schlegeliä, jotka lukeutuivat kuin kotiväkeen, mutta jotka siitä huolimatta eivät voineet sietää toisiaan, hänen vanha ystävänsä Montmorency, historiankirjoittaja Sismondi, kirjailija Bonstetten, runoilijat Monti, Zacharias Werner, Oehlenschläger, näyttelijä Talma, Preussin prinssi August ja rva Récamier ihailijaparvineen. Rva de Staëlilla oli ihailtavassa määrässä kyky yhdistää mitä erilaisimpia aineksia. »Kaikki nuo miehet hänen ympärillään», kirjoittaa Zacharias Werner Saksaan, »eivät ole muodostamassa häntä, kuten Saksassa väärin luullaan, päinvastoin saavat he häneltä yhteiskunnallista kasvatusta.» Elämä Coppet'ssa on sangen omituista ja epäsäännöllistä, jouteliasta ja työteliästä yht'aikaa. Tärkeintä kaikille näyttää olevan filosofinen keskustelu, lausuminen, näytteleminen. Rva de Staël itse, joka jo nuorena äitinsä salongissa on oppinut lausuntoa näyttelijätär Claironilta, on etevä, mukaansatempaava näyttelijätär ja esiintyy mielellään suurissa traagillisissa pääosissa. Myöskin arkiseurustelussaan pukeutuu linnanrouva näyttämöllisen koristeellisesti. Hänen hiuksiaan kiertää turbaania muistuttava päähine, hartioilla on antiikkinen poimuviitta ja kädessä jokin pikku esine, lehvä, viuhka, hopeinen kynäveitsi tai paperileija, jolla hän leikittelee puhuessaan. Palvelijan on ruokapöytään aina asetettava tuore, viheriä oksa hänen lautasensa viereen. Havainnollisimman kuvan hänestä antanee Gérardin v. 1821 muistista maalaama muotokuva, jossa rva de Staël esiintyy kaikkine näine tunnusmerkillisine lisäntöineen, kauniit, täyteläiset käsivarret ja rinta paljaina. Mielivaltaisemmin runollinen on varmaan rva Vigée Lebrunin v. 1807 maalaama muotokuva rva de Staëlista Corinnana lyyra kädessä.
Kirjallista työtä tehtiin Coppet'n huvilinnassa ahkerasti. Väliin saattoi joka nurkassa olla joku teosta kirjoittamassa. Työkyvyssä vei kuitenkin emäntä itse voiton kaikista vieraistaan. Kirjoituspöytiä ei ollut. Vasta Corinnen jälkeen sai rva de Staël oikean kirjoituspöydän. Sitä ennen käytti hän vain pientä sahviaanikantista, polville asetettavaa tukisalkkua, jossa hän piti käsikirjoituksiaan ja kirjevaihtoaan ja jota hän kuletteli mukanaan huoneesta toiseen.
Kaikkien seuravelvollisuuksiensa ohella ei rva de Staël laiminlyönyt lastensakaan kasvatusta. Hän oli erinomainen äiti, niinkuin hän oli hellä tytär ja uskollinen ystävä. Lapset olivat intohimoisesti kiintyneitä äitiinsä. Rva de Staël ei tahtonut lapsistaan omaa kaikuaan, hän oli heidän ystävänsä ja hänellä oli oma sisäinen tapansa kasvattaa heitä, joka herätti heissä rajatonta luottamusta ja kunnioitusta. »Jos teette väärin» saattoi hän sanoa heille, »en ole siitä vain surullinen, vaan tunnen sen olevan omaa syytäni.» Tämä jalo itsesyytös kannusti lapsia koettamaan parastaan. Vaikkakin he elivät tässä alituisessa epäjärjestyksessä ja tekivät mitä heitä halutti, kukin taipumuksiaan noudattaen, oppivat he kuitenkin yhtä ja toista, etupäässä kieliä, musiikkia, piirustusta, kirjallisuutta, metafysiikkaa. Mitä neulaan tulee, niin sellaista ei liene löytynyt koko talossa. Äitinsä lempilapsen, suloisen, enkelimäisen Albertinen naisellisia hyveitä ei tämä puutos kuitenkaan himmentänyt. Hän oli pieni, mallikelpoinen olento, ainoa maailmassa, joka ei koskaan tuottanut rva de Staëlille muuta kuin iloa. Pojista ei tullut mitään erikoista, heissä oli jotakin sammunutta, kuten tulisieluinen äiti murhemielin huomautti Schlegelille. Albert kuoli jo v. 1813 kaksintaistelussa Ruotsin Pommerissa.
Talvella v. 1807—1808 matkustaa rva de Staël Schlegelin seurassa uudestaan Saksaan sen kansallissielua tutkimaan, joka tutkimus edellisellä kerralla jäi kesken. Hän suunnittelee nyt suurinta voimannäytettään: tyhjentävää teosta Saksanmaasta. Tällä kertaa hän ulottaa matkansa aina Wieniin asti.
Mutta ei työ eivätkä matkat voi lauhduttaa hänen kalvavaa Parisi-kaihoaan. Hän ponnistelee herkeämättä päästäkseen takaisin Ranskaan. Wienistä pitäin hän kirjoittaa Talleyrandille: »Te kirjoititte minulle 13 vuotta sitten Amerikasta: 'Jos minun täytyy olla täällä vielä vuosi, niin kuolen.' Minä voisin sanoa samaa, minä menehdyn täällä.» Napoleon on heltymätön. Tammikuussa v. 1808 tapahtuu hänen ja August de Staëlin välillä seuraavanlainen keskustelu: — Missä on äitinne? — Wienissä, Sire, tai ainakin juuri lähdössä sinne. — No, siellä hän on oikealla paikallaan ja saa olla tyytyväinen. Siellä hän oppii saksaa. Äitinne ei ole paha, hän on hyvin älykäs, erinomaisen älykäs, mutta ei mitään kuria!
Myöskin ruhtinas Metternich koettaa myöhemmin ajaa rva de Staëlin asiaa, mutta yhtä huonolla menestyksellä. Keisari on järkähtämätön mielipiteessään: »En tahdo häntä Parisiin», sanoo hän. »Jos rva de Staël olisi rojalisti tai tasavaltalainen, ei minulla olisi mitään sitä vastaan. Mutta hän on une machine à mouvement, joka panee salongit liikkeelle. Vain Ranskassa on sellainen rouva peloittava ja tänne en tahdo häntä.»
Rva de Staël saa siis palata kauniisti takaisin Sveitsiin ja täällä odottaa häntä ankara isku: Benjamin Constant on mennyt naimisiin!
Tämä yllättävä tapa pelastautua rakkautensa orjuudesta, johon Constant rva de Staëlin poissa ollessa oli turvautunut, ei kuitenkaan ollut aivan odottamaton. Viimeiset vuodet olivat olleet ylen myrskyisiä rakastavien elämässä. Rva de Staël oli kyllä edelleen syvästi kiintynyt Constantiin, mutta hänellä oli samalla toisia tilapäisiä harrastuksia ja ihastuksia, jotka aina olivat etualalla, eikä hän tahtonut sitoa itseään. Constant ei myöskään voinut elää ilman rva de Staëlia, mutta samalla oli hän salaisessa kirjevaihdossa rva Dutertren kanssa ja, etenkin tuskastumisen hetkinään, erittäin heikko tämän nuoruuden rakkautensa esineen, syntyisin Charlotte von Hardenbergin suloille, tämä kun lisäksi oli valmis luopumaan toisesta avioliitostaan liittyäkseen Constantiin. Saatuaan vihiä tästä asian käänteestä joutuu rva de Staël pois suunniltaan. Hän heittäytyy Constantin jalkoihin, lupaa mieluummin naida kuin kadottaa hänet, tai tappaa itsensä. »Mikä raivotar», huudahtaa Constant päiväkirjassaan, »taivas varjelkoon meitä toisistamme!» He pitävät keskenään hirvittäviä kohtauksia, joihin, kuten eräs silminnäkijä todistaa, »kaksi nerokasta ihmistä käytti enemmän henkevyyttä kuin mitä Jumala vielä koskaan kenellekään kuolevaiselle on antanut toistensa kiusaamiseksi», ja — sopivat jälleen. Joku henkevä ja hieno käänne keskustelussa vain, ja sotaiset puolet rauhoittuvat, rakastuvat toisiinsa jälleen, viettävät hetkisen sulassa sovinnossa ja sopusoinnussa, alkaakseen vähän ajan päästä epätoivoisen murhenäytelmänsä uudestaan.
Peläten rva de Staëlin vihaa ei Constant ensin uskaltanut tehdä avioliittoaan julkiseksi. Hän oli pahemmassa kuin pulassa. Charlotte vannoi myrkyttävänsä itsensä, ja lienee tehnytkin itsemurhan yrityksen, jos Constant ei luopuisi rva de Staëlista antamalla uuden avioliittonsa kaikkien tiedoksi. Toiselta puolen uhkasi rva de Staël iskeä tikarin sydämeensä, jos se tapahtuisi. Vihdoin tehtiin sellainen sopimus, että rva de Staël kirjoittaisi rva Constantille, täten osoittaen tunnustavansa avioliiton, mutta että se tehtäisiin julkiseksi vasta 3 kuukautta sen jälkeen, kun rva de Staël oli lähtenyt Amerikaan. Constant lähetti vaimonsa matkoille ja jäi itse Coppet'hen kuten ennenkin. Rva de Staëlin Amerikan matkasta ei tullut mitään ja Constantin avioliitto vakiintui vähitellen muuttamatta kuitenkaan oleellisemmin hänen ja rva de Staëlin suhdetta.
Sydämen myrskyt eivät heikontaneet rva de Staëlin älyllistä voimaa eivätkä hänen työkykyään, pikemmin päinvastoin. V. 1810 ilmestyy teos »Saksanmaasta», De l'Allemagne, jota yleensä sekä sisällön että muodon puolesta pidetään rva de Staëlin parhaimpana tuotteena. Tämä vankka tutkimus, jossa tekijä ensi kerran kokonaan itse hukkuu aiheeseensa, unohtaa oman personallisuutensa, on rva de Staëlin kypsyysnäyte, hänen kirjallisen maineensa kestävin kulmakivi ja hänen tärkein lisäyksensä Ranskan kulttuurikehitykseen. Se on kirjoitettu harvinaisen joustavalla älyllisellä ymmärtämyksellä, lämpimällä inhimillisellä myötätunnolla, lahjomattomalla puolueettomuudella ja totuudenrakkaudella ja todistaa se tekijänsä ihmeteltävää henkistä uudestisyntymisen kykyä. Hän koskettelee tässä teoksessa osittain samoja asioita kuin tutkielmassaan »Kirjallisuudesta», mutta uudella tavalla. Hän, XVIII:n vuosisadan valistusfilosofian kasvatti, rikkoo suhteensa siihen ja asettuu romantiikan, sielun ja luonnon runouden lipunkantajaksi klassillisuutta ja yhteiskunnallista salonkikultuuria vastaan. Pohjoismainen rotuhenki edustaa romantiikkaa, eteläinen klassillisuutta, se on nyt hänen määritelmänsä. Ranskan keisarivallan muodollista makua ja aineen kulttia vastaan hän asettaa Saksan spiritualismin, sen idealistisen filosofian ja sen syvän mielikuvitus- ja aaterikkauden, mikä sen runoudessa ilmenee, innostuksen säännöistä vapauttavan voiman. Goethe, Schiller ja Shakespeare ovat näytelmäkirjallisuuden esikuvalliset nimet. Myöskin Wieland, Klopstock, Lessing, Winckelman ja Kant saavat oman lukunsa tässä teoksessa, joka jakautuu neljään pääosaan: 1) Saksasta ja saksalaisista, 2) Taiteesta ja kirjallisuudesta, 3) Filosofia ja siveyskäsitteet, 4) Innostuksen uskonto.
Kun ajattelee, että rva de Staël teki tämän valtavan yleiskatsauksen ilman sanottavia lähdekirjoja, ainoastaan oman terveen arvostelukykynsä ja kirjallisten tuttavuuksiensa pohjalta, täytyy ihmetellä sitä sattuvaisuutta, millä hän näitä outoja ihmisiä ja aihepiirejä käsittelee. Vieläkin ovat luvut Schilleristä, Goethestä, Wallensteinista, joka samoihin aikoihin ilmestyi ranskaksi Constantin kääntämänä, erittäin mielenkiintoisia, hyvin ymmärrettävistä virheistään huolimatta. Goethekin antoi suuren tunnustuksen tälle teokselle, joka paljon avarsi ranskalaisten kaunotaiteellista näkökulmaa ja suuressa määrin auttoi kumoamaan kansallisia ennakkoluuloja ja kaatamaan sitä Kiinan muuria, mikä oli Saksan ja Ranskan välillä.
Mutta oli olemassa eräs, jolle nämä uudet näköalat ja tämä ylistyslaulu voitetusta ja halveksitusta Saksanmaasta eivät olleet mieleen, ja se oli Napoleon. Hän julmistui, toimi itse sensorina, takavarikoi koko painoksen, 10.000 kpl, ja hävitytti sen, ennenkuin sitä oli ehditty yhtään myydä. Toinen painos ilmestyi vasta v. 1813 Lontoossa. Kirje, jonka poliisiprefekti Savary sen johdosta kirjoitti rva de Staëlille, on kuvaava: »Te ette saa kirjanne kohtaloon pitää syynä sitä seikkaa, ettette siinä ole maininnut keisaria; se olisi erehdys, hänelle siinä ei olisi mitään kylliksi arvokasta sijaa. Mutta teidän karkoituksenne on luonnollinen seuraus siitä suunnasta, jota viime vuosina olette yhtä mittaa seuranneet. Minusta tuntuu, että ilma tässä maassa ei ole teille sopiva, emmekä me onneksi ole vielä joutuneet niin ahtaalle, että meidän tarvitsisi etsiä esikuvia niistä kansanheimoista, joita te ihailette. Teidän viimeinen teoksenne ei ole ranskalainen.»
Aivan jälkiä jättämättä eivät elämän kovat kohtalot sentään olleet vierineet tämän tarmokkaan naisen ylitse, joka juuri vaikeimpina hetkinään nousee henkisen voimansa huipulle ja maineensa kukkuloille. Monet merkit osoittavat hänessä jo tähän aikaan suurta sisäistä väsymystä. Voisi sanoa, että hän jo oikeastaan on murtunut, ellei tämä murtuminen samalla kehittäisi hänestä esiin uusia, syvempiä, vähemmän loistavia, mutta siveellisesti arvokkaampia ominaisuuksia, nöyrää ja ylevää hartautta, joka on ollut hänelle vierasta hänen voimansa päivinä. Niin, jos on totta, että »talttunut rva de Staël ei ollut enää oikea rva de Staël», niin oli hän viimeiset elinvuotensa, v. 1811:n jälkeen, outo itselleen.
Isänsä kuolemasta alkaen oli rva de Staëlia vaivannut unettomuus, joka vuosien mittaan vain yltyi ja jota hän turhaan koetti lääkitä yhä suurentuvilla opiumi-annoksilla. Sielulliselle sairaudelleen etsi hän apua uskonnollisesta maailmankatsomuksesta, joka hiljalleen teki hänessä työtään. Chateaubriand oli monesti pahoitellut sitä, että rva de Staël etsi filosofiasta sitä, mitä hänen olisi pitänyt etsiä uskonnosta: »Kuinka voisi filosofia parantaa sielunne murhemieltä?» Voiko erämaata hedelmöittää erämaalla?» Nyt tulee todellakin uskonto rva de Staëlin lohduksi ja taltuttaa vähitellen tuon läpi elämänsä pyörremyrskynä syöksyneen sielun. Sen väkivaltainen myllerrys tyyntyy, alistuu rajoihinsa, joista se ei ole koskaan ennen tahtonut tietää mitään. Yksilöllisen onnen-etsinnän papittaresta muuttuu rva de Staël itsensä unohtamisen ja uhraamisen, kärsimyksen opin hiljaiseksi tunnustajaksi. Hänestä tulee toisin sanoen kristitty, tosin kristitty ulkopuolella kaikkia kirkkoja ja uskontunnustuksia, mutta kuitenkin sen suuren ja salaisen yhdyskunnan jäsen, jolle ristin symbooli ja epäitsekkään rakkauden käskyt ovat muuttuneet eläväksi todellisuudeksi. Viimeiset vuotensa käy hän Damaskuksen kautta kohti sisäistä kirkastustaan. Iankaikkisempi, jumalallisempi ainesosa voittaa hänen sielussaan yhä enemmän alaa. Hänelle alkaa aueta perspektiivi siihen, jota ei voi selittää, ymmärtää, mitata, hän muuttuu nöyräksi ja äänettömäksi suuren tuntemattoman edessä. Pieni kajastus siitä ikuisemmasta runoudesta, jonka sielua hän turhaan parhaan ikänsä oli ajanut takaa liian suursanaisin ja melskeisin näytöksin, ehtii vielä hieman kirkastaa hänen elämän-iltaansa. Hän suunnittelee teosta siitä, miten elämä kasvattaa sielua, L'éducation de l'âme par la vie, johon tutkielmaan nähden kaikki hänen entinen tuotantonsa olisi vain kokeita ja pirstaleita. Tämä kirja jäi kirjoittamatta, mutta viimeinen osa »Saksanmaasta» ja v. 1813 Ruotsissa ilmestynyt kirjanen »Mietelmiä itsemurhasta» kantavat jo tämän syventyneen ja kirkastuneen elämänkäsityksen leimaa.
Luulisi nyt, että tämä kovia kokenut nainen, jonka tielle jo vanhuus heittää keveitä varjojaan, elämän niukkojen onnenmahdollisuuksien virvatulista selvinneenä, uuden vakaumuksensa tukemana, olisi vihdoin päässyt ulkonaisen kohtalonsakin herraksi, todellisen viisaan rauhaan. Mutta ei! Vaikka hän hyvin tietää, että elämä maan päällä ei ole muuta kuin ainaista alkamista (»Il n'y a sur cette terre que des commencements»), uskaltaa hän vielä alottaa uudestaan. Vielä soittaa nuoruus-unelmien uponnut kello noidanlauluaan hänen sydämessään ja sitä kuunnellakseen panee hän vieläkin kerran sisäisen rauhansa ja vapautensa ja ulkonaisen maineensa alttiiksi. Ei kukaan ollut niin herkeämätön tekemään typeryyksiä kuin tuo viisas rva de Staël. Tehtyään varhaisessa nuoruudessaan tuhman avioliiton tekee hän elämänsä lopulla vielä naurettavan naimiskaupan. Hän, 45 vuotias nainen, menee naimisiin 22 vuotiaan poikasen kanssa. Tämän tragikoomillisen tapauksen kulku on seuraava:
V. 1810 oli rva de Staël ottanut lääkärinsä sukulaisen ja poikiensa koulutoverin, nuoren aliluutnantti Jean de Roccan, joka oli haavoittunut Espanjassa, luokseen virkistymään. Nuorukainen rakastui häneen silmittömästi, niin sokeasti kuin ei vielä kukaan ennen, ja vanhentuvan, yksinäistyvän naisen äidillinen hellyys ja hellyyden kaipuu ei hennonut torjua pois tätä vilpitöntä tunnetta. Saadakseen rakkautta oli rva de Staël aikaisemmin elämässään antanut sydämensä pantiksi luonteettomille miehille, nyt hän lopuksi myöntyy lempimään itseään henkisesti heikompaa. »Ah, la parole n'est pas son language», sanoi rva de Staël kerrankin sydäntäsärkevän suojelevasti, kun Rocca oli lausunut jonkun typeryyden. »Se soi kuin tuskanhuuto tomppelia rakastavan henkevän naisen suusta», huomauttaa eräs hänen ystävättäristään. Ehk'ei Rocca kuitenkaan ollut niin henkisesti mitätön kuin miksi hänet yleensä leimattiin, Byron esim. antaa hänen lahjoistaan hyvin suosiollisen lausunnon, mutta ero heidän välillään oli joka tapauksessa liian tuntuva. Luullaan, että heidät vihittiin salaiseen avioliittoon v. 1811. Rva de Boignen muistelmateoksen mukaan olisi tämä tapahtunut vasta rva de Staëlin kuolinvuoteella ja silloinkin hänen tyttärensä, silloisen herttuatar de Broglien, hartaista pyynnöistä, senjälkeen kun tämä oli saanut tietää lapsen, Louis-Alphonse Roccan olemassaolosta. Oli miten oli, ainakin pidettiin avioliitto, samoin lapsen syntyminen v. 1812, visusti salassa, vaikka Napoleonin poliisikin entistä tarmokkaammin nuuski pienimpiäkin varomattomuuksia vahingoittaakseen uhriaan.
Rooman kuninkaan syntyessä kehoitti Geneven prefekti rva de Staëlia käyttämään tilaisuutta hyväkseen lepyttääkseen Napoleonia ja kirjoittamaan jotakin juhlatapauksen johdosta. »Minä toivotan hänelle hyvää imettäjää», vastasi tuo parantumaton niskuri.
Nyt yltyi vaino entistä uhkaavammaksi. Napoleon iski rva de Staëlin arimpaan kohtaan: hän karkoitti pois Coppet'sta kaikki hänen ystävänsä, eristi hänet autioon yksinäisyyteen maatilalleen, josta hän ei saanut poistua 2 peninkulmaa etäämmälle. Coppet ei enää ollut vankityrmää parempi eikä varmempi paikka. Silloin päätti rva de Staël paeta. Viuhka kädessä, ilman pienintä matkalaukkua ajoi hän eräänä kauniina päivänä ulos huvipuistonsa portista. Kekseliäisyydellään ja varovaisuudellaan onnistui hänen tuhansien vaikeuksien ja vaarojen halki salaa pujotteleida Napoleonin poliisiketjun läpi Wieniin.
Rynnistys Venäjää vastaan oli jo alkanut ja tällä rva de Staëlin viimeisellä Europan kiertueella, joka Wienistä jatkui Pietariin, sieltä Suomen kautta Tukholmaan ja edelleen Lontooseen, oli pääasiassa suurpoliittinen luonne. Vaikutusvaltaisine hovituttavuuksineen ei rva de Staël ollut Napoleonille mikään vähäksyttävä vastavoima. Hänen tarkoituksensa oli saada Ruotsi ja Venäjä liittymään yhteistoimintaan sortovaltiasta vastaan, ja luullaan, että Aleksanteri I:n ja Ruotsin perintöprinssin Karl Johanin valtiollinen neuvottelukokous Turussa syksyllä v. 1812 oli hänen työtään. Myöskin Bernadottella oli tärkeä sija hänen suunnitelmissaan. Kuitenkaan ei viha Napoleonia vastaan eksyttänyt häntä edesvastuuttomiin tai epäisänmaallisiin valtiovehkeilyihin. Hän oli vilpitön isänmaanystävä ja vapisi todella ratkaisun edessä. »Jos Bonaparte voittaa, on vapaus mennyttä, jos hän tulee lyödyksi, on kansallinen itsenäisyys menetetty», huokaa hän. Ja kun eräs englantilainen ministeri syksyllä v. 1813 kysyy häneltä, mikä ratkaisu olisi hänelle mieluisin, vastaa hän: »Että Napoleon voittaisi ja kuolisi.»
Kohtalon ivaa on, että Europan silloinen sotakartta viitoittaa sen hehkuvimman vapaustaistelijattaren askeleet Venäjän itsevaltiaan tsaarin luo. Aleksanteri I ottaa suurin kunnianosoituksin vastaan kuuluisan kirjailijattaren, jonka kirjallista merkitystä Venäjän sivistymätön seurapiiri ei tosin osaa arvostaa, mutta jonka kulissien takainen toiminta yhteistä vihollista vastaan on erinomaisen tervetullutta.
Tästä retkestään Venäjän halki, Kiovan, Novgorodin ja Moskovan kautta Pietariin kertoo rva de Staël muistelmissaan Dix années d'exil (»Kymmenen vuotta maanpaossa»), jotka ilmestyivät vasta hänen kuolemansa jälkeen. Hän tekee siinä selkoa m.m. venäläisestä kansallisluonteesta, tavoista ja luonnosta, ja teoksen viimeisessä luvussa kuvaa hän myös vaikutelmiaan läpikulkumatkaltaan Suomessa. Tämä kohta on tietenkin suomalaiselle lukijalle mielenkiintoisin, samalla kun se on arvokkaana lisänä niihin tuiki niukkoihin mainintoihin, mitä Suomesta tavataan sen ajan europalaisessa kirjallisuudessa. Melkein kaikki nämä maininnat ovat jonkinlaisen arktisen pakkomielteen sanelemia ja vahvasti Ossianin laulujen sumupitoisuudella kyllästettyjä. Turhaa on odottaa, että rva de Staël esiintyisi harhaluulojen särkijänä juuri luonnonkuvauksen alalla, joka on hänen heikoin puolensa. Suomen syys-aurinko ei niin lyhyessä ajassa ehtinyt hälventää hänen silmistään Ossianin haamuja. Hänkin näkee täällä sumua. Tosin kyllä vähän muutakin; rva de Staëlin havainnot ovat seuraavanlaisia: Pietaria ympäröivien rämeiden ja tasankojen asemesta näkyy täällä vuoriakin, mutta luonto on yksitoikkoinen, metsät pelkkää koivu- ja mäntypuuta. Heti huomaa tulleensa toiseen maahan ja toisen rodun keskelle, joka kokonaan eroaa slaaveista. Suomen kielellä ei ole mitään yhteyttä ruotsin kanssa, mutta ulkomuodoltaan suomalaiset muistuttavat germaaneja. Heidän hiustensa, samoin ihonsa väri on vaalea. Vaikeudet antavat pohjoismaisille ihmisille lujuutta ja estävät heitä vajoamasta laiskuuden paheisiin. Tavat ovat puhtaat. Etenkin pappilat ovat vieraanvaraisia ja suloisia levähdyspaikkoja. — Sensijaan saa Suomen ainoa sivistysahjo Turku hyvin vähän luokse houkuttelevan selostuksen osakseen. Sen yliopistossa kyllä yritetään hieman henkistä viljelystä saada alulle, »mutta sudet ja karhut ovat niin läheisiä naapureita talvella, että ihmisten koko ajatusvoima vaaditaan siedettävän olotilan luomiseen.» Purjehdus Ahvenanmeren yli Ruotsiin kauhisti häntä myös ja oli osaltaan omiaan antamaan yllykettä näille hänen kaameille pohjanperä-kuvitelmilleen.
Paitsi Tukholman valtiolliset merkkihenkilöt, ottivat myös sen kirjalliset piirit Coppet'n linnanrouvan hoviseurueineen suurella ihastuksella ja uteliaisuudella vastaan. Fosforisteille olivat rva de Staël ja Schlegel kokonainen elämys. Koko talven on tämä aikansa eniten ylistetty ja paneteltu nainen, »salonkien Minerva», tyttärineen Tukholman hienon seuramaailman ja juhlien keskipisteenä. Ihaillaan, ivataan ja matkitaan hänen tapojaan ja pukujaan, hänen omituista personallisuuttaan, tuota turbaania, jossa »koko hänen neronsa oli ikäänkuin nyytissä», noita kuninkaallisia aamuvastaanottoja, jolloin hän musteeseen töhrittynä, kynä kädessä, kampaamattomana, hoiti vieraitaan vuoteesta pitäin, noita loisteliaita draamallisia iltoja, joissa rva de Staël ja Albertine esiintyivät Athalie'na ja Iphigénie'na. Poliittisia tarkoitusperiään ei rva de Staël myöskään unohtanut. V. 1813:n alussa lähetettiin Tukholmasta, vaikka Hampurin painoleimalla varustettuna, maailmaan Napoleonin vastainen lentokirjanen »Sur le système continental», rva de Staëlin ja Schlegelin yhteistoiminnan tuloksena.
Kaikkien sovinnaisten tuttavuuksien ohella oli rva de Staëlilla ilo tavata Tukholmassa vanha ystävänsä Brinkman, tuo entinen lähetystön sihteeri Parisin ajoilta, jolla oli syvempi ote rva de Staëlin luonteeseen kuin yleensä ihmisillä. Kirjeissään kreivitär Martina von Schwerinille, »Ruotsin rouva de Staëlille», antaa hän rva de Staëlin Tukholmassa olon aikana ystävättärestään mitä hienoimman ja kauneimman sielunkuvauksen. Hän oli niitä harvoja, jotka todella tunsivat rva de Staëlin, jotka tiesivät, että hän ihannoi kaikki ja kaiken, mitä hän itselleen toivotteli, jotta se olisi hänen sielunsa kaipauksen vertaista, että, »miten elämä häntä heittelikin, hänellä aina oli kasvot aurinkoon päin».
27 p. toukok. v. 1813 kirjoittaa Brinkman: »Corinna matkusti tänään ja minä lähetän hurskaita rukouksia taivaalle hänen onnellisen matkansa puolesta, sitäkin levottomampana, kun hänen matkavaununsa on valtava ja kuormattu kuin Noakin arkki.»
Myöskin Englannissa loistelee rva de Staël seuraelämän tähtenä niittäen hyvin ansaitsemaansa kunniaa »Saksanmaasta» ja ansaitsematonta halveksintaa Roccasta, jonka epämääräinen asema herättää kiusallista huomiota. Byron nimittää häntä julkisesti »herra rakastajaksi».
Sillä välin on Constant kuolla ikävään »kiltin Charlottensa» kanssa Saksan pikkukaupungeissa, joissa hän koettaa tappaa aikaa työllä, kirjoittamalla teosta »uskonnosta, sen synnystä ja kehityksestä.» Rva de Staëlin kanssa on hän koko ajan kirjevaihdossa, ja Constantin kirjeet ovat »intohimoisempia kuin vanhaan aikaan.»
Kesällä v. 1814 palaa rva de Staël Coppet'hen ja seuraavana syksynä vihdoin tuohon niin kauan ja palavasti ikävöimäänsä Parisiin. Mutta kaikki on toisin kuin ennen. Ja nähdessään nyt Napoleonin vallan murtajat täällä, itse Ranskan sydämessä, tuottaa se hänelle sietämätöntä tuskaa. Hän itsekään ei ole enää entisellään. Hänen ystävänsä panevat merkille, että hän on surullinen, kalpea ja laiha. — Viimeisen lapsensa syntymän jälkeen ei hänellä enää ole ollut tervettä päivää. Talven 1816 viettää hän heikontuneen terveytensä vuoksi Italiassa, jossa hän ilokseen saa nähdä tyttärensä solmiavan avioliiton todella rakastamansa miehen kanssa, onni, jota hän aina on tälle toivotellut. Albertinen avioliitto herttua de Broglien kanssa aiheuttaa Constantin ja rva de Staëlin välille erinäisiä raha-asiaselkkauksia, jotka kuitenkaan eivät enää syvemmältä järkytä heidän ystävyydeksi tyventyvää suhdettaan. Seuraavana kesänä kirjoittaa rva de Staël Coppet'sta Constantille kirjeen, jossa hän valittaa voimiensa uupumista ja ennustaa, että hänen elämänsä ei enää ole oleva pitkä: »Mutta minä panen arvoa sille, sentähden että se nyt on onnellinen, ja minä suren vain sitä aikaa, jonka onnettomuus on minulta riistänyt.»
Sisäinen vaisto veti häntä Parisiin kuolemaan. Hän taistelee sankarillisesti hiipivää paralysiaa vastaan. Hän ottaa innokkaasti osaa seuraelämään aivan kuin ennenkin, seuraa valppaasti kirjallisuutta ja politiikkaa, avaa salongin, jossa erilaiset puolueet, yhteiskuntaluokat ja mielipiteet risteilevät, aivan kuin hänen nuoruutensa loistoaikoina. Helmikuussa hän herttua Decazes'in luona saa ankaran taudinkohtauksen ja senjälkeen alkaa halvaantuminen, joka oli tekevä lopun hänestä. Mutta yhä vieläkin hän »ottaa vastaan», pitää päivällisiä, keskustelee isänmaan vapaudesta ja filosofisista ongelmista, kun sairaus vähänkin helpottaa. »Varmaankin on se taivaan rangaistus, että maailman toimeliaimman ihmisen näin täytyy muuttua kiveksi», huokaa hän. »Isäni odottaa minua toisella rannalla», sanoo hän myös usein.
Rocca, jonka lempeä, uskollinen kiintymys loi rouva de Staëlille vanhoilla päivillä hänen elämänsä ainoan, särkymättömän idyllin, hoiti häntä, vaikka itsekin sairaana, koko sairauden ajan mitä hellimmin. Vihdoin, 13 p:nä heinäkuuta v. 1817 pääsi lepoon sielu, joka ei vielä koskaan ollut levännyt. Hiljaa, kenenkään huomaamatta nukkui rva de Staël ikuiseen uneen. Benjamin Constant sai yhdessä herttua de Broglien kanssa osalleen tuon raskaan ja rakkaan tehtävän pitää valvokkia vainajan vierellä.
Oman toivomuksensa mukaisesti haudattiin rva de Staël isänsä viereen
Coppet'hen. Rocca seurasi häntä hautaan puoli vuotta myöhemmin.
Constantilla oli vielä pitkä elämäntaival edessään, johon mahtui, joskaan ei syvempää onnea, kuitenkin paljon menestystä. Restauratsionin aikana hän loisteli valtiollisena puhujana ja sanomalehtimiehenä, laati mestarillisia kirjoituksia, valittiin edustajakamarin jäseneksi v. 1819, jossa virassa hän oli kuolemaansa asti. Ollen luonteeltaan periaatteellinen epäilijä, jonka tunnuslauseisiin m.m. kuului: »ei mikään totuus pidä paikkaansa, ennenkuin siihen on sovitettu myös sen vastakohta», osoitti Constant politiikkansa yksityiskohdissa yhtä paljon häilyväisyyttä kuin yksityiselämässäänkin. Pääsuunta oli hänellä kuitenkin aina sama: elämänsä loppuun asti hän pysyi maltillisena liberaalina ja kuului parlamentaariseen vastustuspuolueeseen. Kun hänet v. 1830 haudattiin, riisuivat ylioppilaat hevoset hänen ruumisvaunujensa edestä ja vetivät ne juhlasaatossa Père-Lachaisen hautausmaalle.
Rva de Staëlin jälkeenjääneet kirjoitelmat Considérations sur la révolution (»Mietelmiä vallankumouksesta»), joka sisältää hänen valtiollisen testamenttinsa, ja muistelmateos »Kymmenen vuotta maanpaossa» ilmestyivät, edellinen v. 1818, jälkimmäinen v. 1821, julkisuuteen hänen lastensa toimesta. Vallankumousmietelmissään esiintyy rva de Staël samanlaisena idealistina kuin mitä hän oli ollut nuoruutensakin päivinä, joskin v. 1816:n kypsä kokemus käyttää toista kieltä kuin v. 1789:n aikuinen haavemielinen innostus. Laajentuneena ja harhakuvitelmista vapautuneena rva de Staël vie uudessa valossa vapauden ajatuksen kasvavalle polvelle. Vallankumous onnistuu hänen mielestään vain silloin, kun parhaimmat ja jaloimmat ovat sen etunenässä, kun se tulee ylhäältä päin, ja sen tulos, tuo kultainen vapaus, vaatii lujan, perustuslaillisen hallituksen tullakseen kansakunnalle siunausta tuottavaksi. Yhteistunnon ja järjestyksen luoma vapaa kansa ja kansallinen vapaus, ne ovat ne tulevaisuuden näyt, joiden uskoon rva de Staël kaikkien valtiollisten pettymysten jälkeen sulkee silmänsä.
Ymmärtää ja tehdä ymmärrettäväksi, sitä oli rouva de Staëlin koko kirjallinen toiminta. Hänen luonteensa rikkaat ja ristiriitaiset ainekset tekivät hänestä onnettoman naisen, mutta antoivat hänelle samalla sellaisen yksilöllisen hengen ylemmyyden, että hän jaksoi uhmata aikansa ennakkoluuloja ja raivata tietä uusille, vapaammille virtauksille. Hän oli ylimeno-ilmiö kauttaaltaan: kirjailijana George Sandin yhteiskunnallisten romaanien edeltäjätär, kirjallisuushistoriallisena esseistinä nousevan romantiikan periaatteiden keksijä ja määrittelijä, poliitikkona parlamenttaarisen vapaamielisyyden isoäiti, naisena naisvapautuksen esitaistelijatar, ihmisenä ennen kaikkea elävä ihminen, itse inhimillisen kehitys-aatteen ruumiillistuma, ainainen epävalmius, väsymätön kamppailu.
Rva de Staëlin elämässä on paljon virheitä ja erehdyksiä, mutta hänen omien periaatteittensa mukaisesti on tässäkin ihmistaideluomassa pantava enemmän arvoa sisällölle kuin muodolle. Niinkuin rouva de Staëlin eläessä hänen sisäinen kauneutensa sai ihmiset unohtamaan hänen ulkonaisen rumuutensa, niin täytyy jälkimaailmankin unohtaa hänen levottoman elämänsä vähemmän kauniit epäoleellisuudet tehdäkseen kunniaa tuolle itsensä ja ihmisyyden puolesta jalosti kilvoitelleelle hengelle, jonka päämäärä oli sama kuin mihin koko ihmisyydenkin taistelu tähtää: henkinen vapautuminen järjen ja ihmisrakkauden tietä.
Lähdekirjallisuutta:
Lady Blennerhassett: Frau von Staël, ihre Freunde und ihre Bedeutung
in Politik und Litteratur.
Georg Brandes: Hovedstrømninger i det 19. Aarhundredes Literatur
(Emigrantliteraturen).
Comtesse de Boigne: Mémoires, Récits d'une tante.
Benjamin Constant: Journal intime.
Francis Gribble: Madame de Staëls roman.
Yrjö Hirn: Episoder.
Gustave Lanson: Histoire de la littérature française.
Sainte-Beuve: Portraits de femmes.
Henrik Schük: M. och m:me de Staël.
Albert Sorel: M:me de Staël.
Johannes Wickman: M:me de Staël och Sverige. (Akademisk afhandling.)
E. Wrangel: M:me de Staël i Sverige. (Nordisk Tidskrift 1911.)
Usteri & Ritter: Lettres inédites de m:me de Staël à Henri Meister.