Kuului murinaa pöydän äärestä ja selityksiä, että täytyy toimia määräysten mukaan ja että tyttö kuuluu punaisten perheeseen.
— Jääköön kuulustelu tällä kertaa. Tyttö on kumminkin kaiken varalta vangittava. Hän voi olla urkkija. Viekää tyttö toisten vankien joukkoon.
Tytön voimaton itku lakkasi. Kasvot olivat valkeat kuin palttina.
Horjuen hän lähti kivääriä kantavan miehen mukaan.
— Hän ei ole urkkija ja minä kiellän jyrkästi häntä vangitsemasta, jyrähti Mäenpään isäntä.
Tyttö loi ovella mennessään kiitollisen katseen isäntään.
— Ettekö yhtään häpeä, hyvät herrat, jyrähti Juho edelleen. — Hän ei täältä tietysti tahdokaan poistua ennenkuin asia on selvä, mutta vankina minä kiellän häntä kohtelemasta.
— Täällä ei kysytä yhdeltä mieheltä mitä tehdään. Tyttö pääsee vapaaksi, kun asia on selvä.
— Mutta jos punakaarti, joka on minunkin uskoni mukaan varmasti ollut viime yönä Punamäen torpassa, on päässyt livahtamaan läpi käsien rintamalle ja jos te ette tästä pääse selville, niin te pidätte tytön edelleen vangittuna?
— Tietysti.
— Ja minä sanon, että se on teille häpeä ja häpeä koko vapaustaistelulle, että syyttömiä vangitaan ja vielä niitä, jotka koettavat auttaa yhteistä asiaa.
— Sille me emme mahda mitään.
— Siinä tapauksessa minä eroan heti esikunnasta.
Mäenpään isäntä nousi lähteäkseen. Hänen äänensä jyrisi ukkosena.
— Ja varokaa tytölle tekemästä mitään, muuten saatte seuraukset vastata.
Esikunnan herrat hymyilivät kylmästi. Juho painoi hatun päähänsä ja meni ulos. Ennen kotiin lähtöään kävi vielä Kaisun luona ja toimitti hänelle hyvän vuoteen ja ruokaa. Haki hänelle vielä muutamia kirjoja ja kehoitti olemaan levollinen. Asia pian kyllä selviäisi. Hän kyllä tuli pitämään siitä huolta.
Ajellessaan kotiin kirkkaana helmikuun aamuna tunsi Juho olonsa taas entistä raskaammaksi. Tultaisiinko muuallakin syyttömiä vangitsemaan niinkuin täälläkin? Ja kuinka pitkälle tämä tällainen tulisi menemään. Toimittiinko siis tälläkin puolella oikeudesta perustamatta?
Mutta taisi ollakin niin, että viha ja vaino kuohui ensin alkuun päästyään joka paikassa päällimmäisenä.
VI.
Mäenpäässä oli hiljaista. Talon töitä toimitteli Kesti-Tuomas ja renki Kalle, jotka olivat jääneet, toisten lähtiessä lakkopäiville tai punakaartiin. Isäntä oli kyllä palannut pian kirkonkylästä, mutta työkunto tuntui hänestäkin sammuneen. Koetti askarrella yhtä ja toista, mutta kaikki näytti jäävän keskeneräiseksi.
Oli tullut liian paljon ajateltavaa yhdellä kertaa. Vapaustaistelun kulustakaan ei tietänyt sanottavampaa, miten se menestyi. Pohjanmaa oli tosin puhdas, mutta varsinainen rintama oli muodostunut Keski-Suomeen, ja kaikesta päättäen näytti taistelu kehittyvän pitkäaikaiseksi ja sitkeäksi. Miten tulisi käymään, jos heikosti varustettu ja muutenkin vähäinen armeija häviäisi. Punaisten kosto olisi varmaankin hirveä.
Rintaman tälläkin puolella tapahtui yhtä ja toista, jota ei olisi saanut tapahtua. Torpan Kaisu istui edelleen vangittuna, vaikka tytön ilmoitus oli huomattu oikeaksi. Samainen punakaarti oli jonkun päivän kuluttua vangittu ja vallankumousoikeuden pöytäkirja löydetty. Tästä huolimatta epäiltiin tyttöä punaiseksi eikä laskettu vapaaksi. Tämän lisäksi oli vielä paikkakunnalta vangittu punaisina pari muuta miestä, jotka Juho oli esikunnassa taannut rehellisiksi työmiehiksi ja vapaiksi osallisuudesta punaisten puuhiin. Vapauttaakseen nämä syyttömästi vangitut oli Juhon täytynyt kääntyä lähikaupungin esikunnan puoleen, joka oli asiassa luvannut tehdä voitavansa. Tuntui raskaalta ajatella että valkoistenkin puolella tehtiin vääryyttä ihmisille. Punaisia ei saattanut ihmetelläkään kaikista konnuuksistaan. Olivathan he saaneet kansalaiskasvatuksensa »Työmiehestä». Ja olipa miten oli. Ei olisi tarvinnut esikunnan tässä asiassa esiintyä niin virkavaltaisesti.
Juho oli kopistellut rekiä pihamaalla. Pistäysi siitä vielä talliin.
Siinä seisoivat hevoset joutilaina. Mullanajo jäi kesken. Mikäpä tiesi miten pitkälle tässä talon työt keskeytyisivätkään. Saattaisi mennä vielä touonteon aikakin. Jäisivät viljat kylvämättä, maat kyntämättä. Kurjuus seuraisi kurjuutta.
Mutta mitäpä nyt tästä. Olihan ennenkin pellot jääneet siementämättä.
Siitäpähän olivat taas aikoja myöten nousseet. Kun nyt vain miehet
siellä kestäisivät. Lieneekö enää isäin henkeä pojissa kestämään?
Nousemaan sortoa vastaan oli ollut. Kun nyt loppuun asti kestäisivät.
Tämäpä nyt oli merkillistä!
Juho oli suitsinut hevosen tallissa ja taluttanut sen murareen eteen.
Eihän tässä mitä muralla. Ja Juho vei hevosen takaisin talliin.
Emäntä käveli pihamaalla. Hänelläkin oli surunsa. Kasvot veti kurttuun ainainen huoli pojista ja taloudenhoidosta. Piiatkin olivat laiskistuneet ja käyneet kovin ilkeiksi kapinan aikana. Työt tehtiin miten sattui, ja iltaisin oltiin kylillä menossa. Sieltä palattua puhuttiin kaikenlaista. Siellä ja siellä olivat punaiset voittaneet ja lahtarit vangittu. Tännepäin kuului olevan punainen armeija tulossa. Sitä kuunnellessa tahtoi väkistenkin loppua kärsivällisyys. Kaikesta puhuttiin vielä niin vahingoniloisella äänellä.
Emäntä meni navettaan. Eivätkös olleet taas juttuamassa keskellä kiireintä lypsyaikaa. Rehuakin oli kannettu parsiin, niin että lehmät sotkivat sitä allensa. Kuului taaskin, että punaisten tuloa toivottiin.
— Älkää hyvät lapset… aloitti emäntä hiljaiseen, lempeään tapaansa.
Piiat vain murisivat vastaan ja uhkailivat. Täytyi mennä pois, kävipä navettatöiden miten tahansa. Kauankohan tätäkin menoa kestäisi?
Isäntä oli mennyt tupaan ja alkanut askaroida vanhan reen kimpussa. Ilta jo hämärsi. Piisissä hehkui valkea. Emäntä navetasta tultuaan oli nostanut kahvipannun pöydälle ja pyyteli Juhoa kahville.
— Kuinka kauan sinä luulet tämän kestävän? kysyi emäntä hiljaa, kääntäen kärsivän näköiset kasvonsa isäntään.
— Mikäpä sen tiesi. Saattaa kestää kauankin. Onhan niillä ryssiä apuna.
— Saattavat ehkä voittaakin.
— Sitä minä en vielä usko. Pianpa se oli Pohjanmaakin puhdasta. Kunpa saisivat vain aseita.
— Entäpä jos eivät saa. Jos Saksa ei annakaan. Ollaan tässä vielä punaisten jaloissa. Hengen ne silloin ottavat.
— Elähän nyt vielä hätäile. Saattaahan kaikki hyväksi kääntyä.
— Saattaapa, saattaa.
Vaiettiin hetkiseksi. Oli tullut jo melkein pimeä. Takkatuli vain valaisi tupaa.
— Vaikka voisihan se käydä niinkin, että punaiset voittaisivat, virkkoi emäntä tuleen katsellen. — Silloin meidänkin aherruksemme olisi mennyt hukkaan.
— Tuskinpa me silloin mitään tarvitseisimmekaan, hymähti Juho. — Kyllä se olisi silloin punaista alusta loppuun.
Juho huokasi raskaasti.
Äänettömyys yllätti taas heidät.
— Kun ne saisivat sinne miehiä edes riittävästi, virkkoi emäntä jälleen mietteissään.
Kuuluu kaupunkiin yhä vieläkin tulevan satoja joka päivä. Mukana on työmiehiäkin runsaasti. Kuului muuankin isäntä tulleen kaikkine mökkiläisineen.
— Onhan tämä ikävää tämmöinen, mutta on tämä niin ihmeellistäkin.
Niinkuin tuuliaispäät lähtivät.
— Niin… Kuului olleen muutamilla aseina puunuijat niinkuin ennen pohjalaisilla.
Liekit raukesivat takassa. Tuvassa tuli pimeä. Juho nousi, sytytti lampun ja virkkoi emännälle:
— Pitänee lähteä niille viemään ruokaa. Jätä vain pari leipää kotiin. Muut kaikki säkkiin ja voita ja lihaa. Minä nostan jauhosäkin tuolta aitasta rekeen. Pitäisi laittaa niin, etteivät tytöt näkisi…
— Et kai sinä nyt lähde yön selkään… Saattaisi olla vaikka minkä tekevää…
— Pahemmassa vaarassapa siellä toiset ovat. Ja pian minä sieltä takaisin tulen. Parempi kuljettaakin näin öiseen aikaan.
Kesti-Tuomas laitteli reen ja valjasti hevosen. Juhon lähtiessä pakisi:
— Olisin tässä minäkin nuorempi mies niin lähtisin.
— Niinkö punaisten puolelle? virkkoi isäntä leikillään.
Tuomas kirosi karkeasti. Eikö hän muka osaisi valkoisten puolella tapella. Ainapa hän on ollut sotajalalla niitten sosialistien kanssa.
VII.
Taistelu oli vaiennut ja ilta läheni. Kauempaa vain kuului joitakin yksinäisiä kiväärinlaukauksia. Sitten tuli suuri, salaperäinen hiljaisuus.
Tuomas ja Lauri olivat sattuneet samaan joukkueeseen ja majoittuivat nyt muitten mukana taloon, jossa olivat edellisenä yönä punaiset mellastaneet. Vielä äsken junavaunussa, tullessaan rintamalle, olivat miehet piloja puhuneet ja naureksineet. Nyt tuntui niinkuin näkymätön, outo käsi olisi koskettanut olkapäähän ja joku ääni kysynyt: »Mitenkäs se on sinun laitasi, pysytkös rohkeana vai pelkäätkö? Aamulla voidaan sinut jo korjata pois kylmenneenä.»
Tuomas ja Lauri vakuuttivat tuntemattomalle, etteivät pelkää. Rauhallisina riisuivat varustuksensa ja ryhtyivät illallistaan valmistamaan.
Johtui siinä kotoinen illallinen mieleen.
Äänetönnä saattavat nyt Mäenpäässä istua illallisella. Äidin silmät ovat punaiset hänen tullessaan ruokapöytään, jossa palvelijoilla on ollut tavanmukaiset juttelunsa. Isä vaikenee ja katsahtaa säälien äitiä.
Pala tuntui vaikeasti painuvan alas. Mitä helkkaria! Lapsettamaanko tässä…
— Aseisiini Pian aseisiin, mars, mars!
Komennus kuului ovelta, jossa muutamat miehistä olivat jo menossa.
Tuntui oudon juhlalliselta lähteä ensimmäiseen taisteluun. Ulos tultua aikoi kuulua tykistön ukkosta muistuttava ääni.
Tuomas ja Lauri joutuivat kärkeen. Asemapaikkana oli pieni mäentöyräs, johon hankia myöten oli kahlattava. Oikealla sivustalla oli pieni järvi, jonka takaa alkoi kuulua kivääritulen rätinää.
Jo vinkuivat ensimmäiset kuulat korvissa. Rantametsään putosi kranaatti ja räjähti, valaisten hetkiseksi kahlaavan joukkueen. Toinen putosi jäälle, joka ulvahti ja repeili. Kolmas… neljäs… kiväärituli kiihtyi ja siirtyi lahdenpohjukkaan. Joukkueet olivat asettuneet asemiinsa..
Tuomas odotteli tulen avaamista. Miks'ei jo komennettu ampumaan? Oksat rapisivat metsässä heidän yläpuolellaan.
Tuomas seurasi jännityksellä tapahtumain kulkua. Äsken lumessa kahlatessa oli sydän lakannut lyömästä, mutta nyt se löi kahta hurjemmin. Käsi puristi pyssyn piippua, niin että sormille teki kipeää.
Hänen vieressään seisoi komentava upseeri ja rauhallisesti sytytti piippunsa. Asettui sitten tähystelemään, ja piippu kyti kourassa. Konekivääri oli tuotu jonkun matkan päähän hänestä, kiireesti laitettu kuntoon, ja miehet kyyröttivät sen ääressä odotellen punikkien tuloa ja merkkilaukausta.
Lahden poukamassa oli niitty, ja sen laidassa näkyi nyt jo liikehtimistä. Punaiset eivät aavistaneet mitään lähellä piilevästä vaarasta. Sankka parvi läheni jäätä pitkin. Piippuaan poltteleva luutnantti kirosi tyytyväisenä.
Laukaus kajahti. Nyt se alkoi! Korvat menivät lumpeeseen ja kädet hieman vapisivat. Ne olivat sittenkin suomalaisia, omia kansalaisia. Ah, miten ne kaatuivat, kuin heinä. Kuului huutoa ja kirouksia. Ehkäpä siellä oli sittenkin ryssiä. Tuomaan käsi varmeni ja silmä etsi tähtäintä.
Kiväärituli vaikeni. Konekivääri rätisi vielä hetkisen.
— Ketjuun, eteenpäin mars!
Ruumis oli kuin kone, joka totteli vieterin painallusta. Yli paikoitellen kiiltelevän jään, jossa makasi ruumiita siellä täällä kuolon kamppailussa korahdellen. Muutamaan takertui Tuomaan jalka, joku kuului kiroavan. Ranta läheni.
Metsästä avattiin tuli, ja Tuomas näki, miten joku hänen vierellään horjahti, juoksi vielä muutaman askeleen ja jäi jäljelle. Kuolikohan? Ei joutanut katsomaan. Ylös metsään. Jäi toinen, kolmas. Ihme, ettei kuulunut heidän huuliltaan valitusta. Missähän oli Lauri? Tuossa huohotti hänen vierellään, ja kivääriä pitävä käsi oli veressä. Ei saanut lähestyä toisiaan. Ylös, ylös harjulle, josta satoi kuin rakeita.
Tuli taukosi. Punikit jättivät asemansa ja pakenivat.
* * * * *
Miehet makasivat lumessa ja polttelivat paperossejaan. Tuomas oli sytyttänyt piippunsa. Aamu alkoi jo sarastaa.
Tällaistako se on siis sota? Pari, kolme oli vain kaatunut ja muutamia haavoittunut. Lauri oli sitonut haavan kädessään nenäliinallaan. Kaatuneita tuotiin paareilla ja sijoitettiin rekeen. Yksi oli niissä saman pitäjän mies. Edellisenä päivänä oli rintamalle tullessa pelannut vaunussa ja vakuuttanut punikkeja kylvettävänsä. Lieneekö yksikään hänen kuulistaan sattunut? Torpan mies ja ainoa poika.
Tällaistako oli sota? Eikö tämä ollut veljessotaa?
Ajatus välähti kotvan, viivähti kaatuneitten luona, kysyi milloin uusi taistelu alkanee ja viivähti taas kotona.
* * * * *
Lähetit lennähtelivät ratsuillaan. Odotettiin uutta taistelua. Miehet makasivat lumihaudoissa märkinä ja nälkäisinä. Väsymys haihtui ajatellessa, että ryssä ja punikit… rauhallisten kotien hävitys… vallananastus… punarosvot… etelän avuksi…
Rintama oli pitkä ja yhtäjaksoinen. Päälliköt jakelivat määräyksiä.
Punikkien shrapnellit räjähtelivät jo aukeaman laidassa, jonka yli
he olivat yöllä peräytyneet. Tiedustelijat lähtivät liikkeelle.
Komennetaankohan hyökkäämään vai odotetaankohan punikkien hyökkäystä?
Mäenpäässä varmaankin käyvät aamiaiselle. No, mutta kirottuako sitä tässä nyt…
Muuan samaan suojeluskuntaan kuuluvista pojista oli yöllä saanut haavan leukaansa. Veri punoitti siteen läpi, poika kiroili ja uhkasi kostaa ensi kahakassa.
Alempana tiellä laukkasi lähetin hevonen vaahtoavana. Selkäpuolella liikkui hevosmiehiä. Toivat ampumatarpeita ja korjasivat jäältä kaatuneita. Olivat kai vielä viikko sitten olleet muranajossa. Nyt ajettiin ruumiita. Eikö tämä todellakin ollut kauhean typerää ja hullua?
Kenttäkeittiö oli siirretty muutamien satojen metrien päässä olevaan taloon sivustassa. Miksi ei laskettu aamiaiselle? Siellä näkyi liikkuvan poikia tullen ja mennen.
Punikkien puolella jymähteli taas tykin laukauksia. Shrapnelli räjähti korkealla ilmassa, toinen, kolmas… Sepäs oli ilotulitusta.
Pojat pilailivat ja naureksivat punaisten umpimähkäisllee ammunnalle. Joutivat räiskytellä. Lystikseenhän sitä kuunteli ja katseli. Olisi vain saanut syödäkseen, niin olisi perhanan mukavaa!
Tykistötuli kiihtyi. Se oli kai merkkinä pian tapahtuvaan hyökkäykseen. Lauri oli tullut Tuomaan lähelle ja tähysteli mielenkiinnolla punaisten tulitusta.
— Peloittaako sinua, poika? kysyi Tuomas veljeltään.
— Ei vähääkään. Peukaloon vain koskee niin vietävästi. Käskivät hoitelemaan haavaa, mutta johan tästä nyt malttaa. Pian kai tässä saadaan räiskytellä.
— Painuhan paikoillesi.
Tykistötuli vaikeni. Aikoivat varmasti hyökätä. Tiedustelijat palasivat, kohta kuului komento:
— Ketjuun, eteenpäin mars!
Joukko lähti liikkeelle.
Konekivääriosastot marssivat etumaisina. Toiset joukkueet olivat tehneet kiertoliikkeen, ja punaisten sanottiin joutuvan varmasti saarrokseen.
Peltoaukeaman takaa alkoi voimakas kiväärituli. Paikat haettiin nopeasti, ja lumessa maaten alkoi ammunta.
Joku päälliköistä kiroili. Paikka oli huono hänen mielestään. Olisi pitänyt ehtiä pellon syrjään, johon konekiväärimiehet olivat jo ehtineet. Kesken kiivainta ammuntaa muutettiin asemia, eikä kukaan haavoittunut.
— Sepä merkillistä, ajatteli Lauri, jonka korvien ohi olivat kuulat jo monta kertaa lentäneet.
Ammunta väliin taukosi ja alkoi uudelleen. Päivä painui jo illoilleen. Viimein komennettiin eteenpäin kuulien vinkuessa, shrapnellien räjähdellessä.
Metsikössä syntyi taistelu, jota käytiin puulta puulle siirtyen. Käsipommit räjähtelivät puolella ja toisella, miehiä kaatui, hanget punoittivat verestä. Huohottaen, raivokkaina kuin ärsytetyt pedot syöksyivät miehet vastakkain. Sanojakin jo vaihdettiin.
— Lyökää, lyökää pojat punaryssiä! Muistakaa kotia ja häväistystä.
— Lyökää lahtareita! Miksette p—leet etene! Älkää jumalauta peräytykö!
Käsipommi räjähti. Punaisten johtaja lensi palasina ilmaan. Toinen ja kolmas kranaatti sai etumaiset pakenemaan.
Pian ajettiin raikuvin huudoin punaisia takaa.
Haavoittuneet, niitten mukana Lauri, jäivät kentälle. Joka suunnalta kuului valitusta. Kaatuneita ja haavoittuneita oli paljon, ja ne haavoittuneista, jotka kykenivät jäseniään liikuttamaan, koettivat siirtyä paikalta pois, kuulemasta kuolevien valitusta. Eräältä oli mennyt sääriluu poikki, ja konttaamalla, käsiensä varassa ryömien hän koetti poistua. Toiselta oli pommin siru reväissyt käden pois. Istuallaan, puuta vasten selkäänsä nojaten, oli hän koettanut tukkia verenvuotoa.
Veri pirskui vielä sarkatakille ja hangelle. Vähän matkan päässä oli sämäytynyt käsi, hihassa verinen, valkea nauha. Joku punaisista oli saanut kuulan selkäänsä ja karkeasti kiroillen koetti ponnistautua istualleen, mutta vaipui jälleen maahan. Kaatuneet puristivat kiväärejään lujasti vielä sittenkin, kun henki oli jo paennut.
Lauri istui puunrunkoa vasten tukien kiväärillä itseään. Luoti oli tunkeutunut olkapäähän, ja hengittäessä koski kipeästi. Edessä oleva näky värisytti häntä. Koettaen tukkia korvansa kuolevien voihkinalta ei saattanut silmin olla sitä katselematta.
Tähänköhän päättyy hänenkin retkensä? Mitään tällaista mahdollisuutta ei hän osannut kuvitella taisteluun lähtiessään. Oli vain ajatellut, että joku voi ehkä kaatua tai haavoittua hänen viereltään, mutta hän kuin ihmeen kautta säilyy. Ja nyt jo, näin pian, hän oli kuoleman kanssa vastakkain. Toiset tuossa jo olivat menneet, hän vain sattumalta jäi viimeiseksi. Ehkä jo piankin hän saa seurata toisia suureen hiljaisuuteen.
* * * * *
Ilta hämärtyi. Tähdet syttyivät korkeudessa. Taistelun melske oli tauonnut, tuuli vain taivutteli hiljaa puiden latvoja.
Haavoittuneita ja kaatuneita korjattiin kuoleman kentältä. Lauri näki kaksi sanitääriä tulevan hänenkin luokseen. Sitten oli vain epämääräistä keinumista, tajunta hämmentyi. Saattoi vain huomata joskus korkeudessa kiiluvat tähdet. Ne tuikkivat kai sielläkin missä oli koti, isä ja äiti…
VIII.
Selvittyään tajuihinsa huomasi Lauri olevansa vuoteessa. Iso sali oli täynnä vuoteita, ja jokaisessa näkyi miehiä, jotka makasivat äänettöminä.
Nyt hän jo muisti, että oli haavoittunut ja että tämä oli sotilassairaala. Miten ja milloin hän oli tänne tullut, oli vielä epäselvää. Oliko hän jo kauankin maannut täällä? Mitä oli tapahtunut tällä ajalla? Vieläkö mahtoi hirveä veljessota raivota ja kumpainenko puoli oli voitolla?
Lauri koetti liikutella jäseniään. Rinnassa ja olkapäässä tuntui kipeältä.
Nuori sairaanhoitajatar tuli hänen luokseen ja hymyili, huomatessaan
Laurin uteliaasti katselevan ympärilleen.
— Nythän on asiat jo parempaan päin, on vain pysyttävä hiljaa vuoteessa.
— Olenko jo kauankin ollut täällä? kysyi Lauri.
— Kohta kaksi viikkoa.
— Niin kauan! Ja kuinka on rintamalla?
— Hyvin, poikaseni, virkkoi ohikulkeva lääkäri, joka poikkesi Lauria katsomaan. — Teistä tulee vielä mies, mutta tiukalle se on ottanut. Olkaa nyt varovainen.
Lääkäri poistui seuraavan vuoteen luokse. Lauri kyseli kaikkea hoitajattarelta ja sai tietää, että hän oli kestänyt vaikean leikkauksen. Kuula oli mennyt keuhkojen läpi. Ehkä jonkun viikon perästä voisi jo hiljalleen liikkua ja sitten vähitellen toipua kokonaan.
— Ja niinkö kauan minun täytyy täällä vielä maata. Minunhan pitäisi joutua rintamalle!
Tyttö hymyili kirkasta hymyään, meni pois, mutta sanoi pian palaavansa.
Olipa tämäkin nyt hassua. Kuula keuhkojen läpi… hän tässä, sairasvuoteessa… ensi kertaa elämässään. Ja kuoleman kenttien kautta kulkeneena… miten siellä kotona?
Lauri tunsi suloista väsymystä ja nukahti.
Herättyään huomasi hän taas sen äskeisen nuoren tytön siinä hymyilemässä. Nyt se jo näyttikin niin tutunomaiselta. Eikö se ollut… No mutta, sehän oli Hakamaan Anna! Laurikin jo hieman hymyili:
— Kun minä en sinua tuntenut. Sinäkin siis olet lähtenyt. Oletko sinä jo kauankin…?
— Kuukauden päivät. Ei tule täällä tarkoin lasketuksi aikaa. Meitä on täällä useitakin saman pitäjän tyttäriä. Emme malttaneet jäädä kotiin, kun toiset lähtivät. Ja onhan täällä työtä meillekin.
— Tiedätkö, miten siellä kotona…?
— Eiköhän ne hyvin siellä… Kuulin, että miehiä ei ole muita kotona kuin isäsi ja vanha Tuomas.
Laurin katse synkkeni.
— Onko ne sitten… punaisten puolella?
— Ovat ainakin yrittäneet. Kalle on valkoisten puolella. Muutamia lienee vankeinakin.
— Missä lienee Tuomas? Onko… onko hänestä kuulunut mitään?
— Kyllä… täällä oli yksi meidän pitäjän poika, joka kertoi, että
Tuomas on ylennetty vänrikiksi.
Nuorukaisen kasvot värähtivät liikutuksesta. Se hyvä veli oli sentään mies.
— Pitäisi tästä minunkin joutua…
— Ehkäpä sinä nyt pian paranetkin. On vain pysyttävä rauhallisena.
Tyttö nyökkäsi ja poistui.
Lauri jäi miettimään. Hän tunsi virkistyneensä ja voimainsa joka hetki kasvavan. Kun olisi saanut tietää, missä pojat olivat menossa. Tiesivätköhän kotona, että hän oli täällä? Oli kai Anna kotiinsa kirjoittanut ja maininnut. Sieltä ovat ehkä käyneet sanomassa.
Miksi eivät ole sitten käyneet katsomassa eivätkä edes kirjoittaneet? Sepä oli merkillistä. Olihan se ymmärrettävääkin. Äiti ei koskaan kirjeitä kirjoittanut, ja isällä oli nyt paljon työtä.
Mutta häneltä ovat saattaneet kirjettä odottaa. Äiti on tietysti jo hätäillytkin. Suureen taisteluun lähtiessä hän oli kirjoittanut ja vakuuttanut hyvin tulevansa toimeen ja kieltänyt äitiä suremasta. Oli äitikin häntä muistanut kotieväillä, joita oli lähettänyt jo kaksikin kertaa, ja terveisiä tuttavain mukana. Miten äiti raukka mahtoikaan nyt jo odottaa tietoja häneltä?
Lauri koetti kääntyä vuoteessaan, mutta muisti, että oli kielletty liikkumasta. Vaarallinen oli kai haava ollut hyvinkin, koskapa hän oli jo näin kauan ollut täällä eikä muistanut siitä juuri mitään. Niinkuin sekavaa unennäköä oli kaikki ollut vuoroin niinkuin kotona ja sitten taas taistelussa.
Tulisiko hän nyt todellakin terveeksi, niin terveeksi että saattaisi lähteä vielä rintamalle? Kyllä kotikin olisi miestä kovin kaivannut, mutta sittenkin hän tahtoisi taisteluun, kunnes viimeinenkin ryssä ja isänmaanpetturi olisi lyöty. Tuomas ja ne kaikki muut siellä olivat sentään onnellisia saadessaan olla kaikessa mukana.
Kirkas maaliskuun päivä tulvehti huoneeseen avatuista ikkunoista. Anna oli kertonut, että aamuisin jo kantoi hanki.
Niin siellä ulkona, mutta täällä sisällä täytyi maaten kärsimättömänä odottaa rintamalle pääsyä. Lauri oli kuullut kerrottavan, että Tamperetta piiritettiin parhaillaan. Siellä kai Tuomaskin oli, uutterana ja neuvokkaana kuin kotoisella viljelysperkkiolla. Hän ei ehkä sinne enää ehtisikään. Hänen paikkansa sai siellä täyttää joku toinen. Se ei tuntunut hyvältä.
Päivällisaikana sanoi Anna saaneensa siskoltaan kirjeen, jossa tämä kertoi kotipuolen kuulumisia. Mäenpäässä on hiljaista kuten ennenkin. Isäntä on luvannut tulla Lauria katsomaan, ja Tuomaskin on kirjoittanut kotiinsa, kertoen hyvin jaksavansa.
— Missä hän on?
— Ei sisko siitä kertonut. Terveisiä vain käski toimittamaan ja sitten eräältä toisellakin.
Tyttö hymyili taas sitä herttaista hymyään. Laurikin hymähti, vaikka totisuus asuikin aina hänen kasvoillaan.
— Keltä?
— Punamäen Kaisulta.
Veri läikehti nuorukaisen poskille. Kaisu muisti sentään häntä, vaikka hän oli melkein kokonaan tytön unohtanut. Miten hän olikin saattanut niin tehdä? Ei riviäkään rintamalta tytölle, joka sitä saattoi odottaa joka päivä. Mutta eihän siellä ollut joutanut muuta ajattelemaan kuin tehtäväänsä.
— Terveisiä minultakin Kaisulle, jos niinkuin satut sinnepäin kirjoittamaan.
Tyttö hymähti hyvätuulisesti. Oli kai aikonut ilakoida pojalle, mutta jätti sikseen ja poistui hiljaa. Olisi hän tiennyt enemmänkin kertoa Kaisusta Laurille, mutta ei voinut. Ja onhan tyttö jo kai päässytkin kiusallisesta vankeudestaan. Niin oli sisko arvellut.
Päivällisen jälkeen saivat omaiset käydä katsomassa sairaita. Tuli
Mäenpäänkin isäntä, puristi poikansa kättä ja istui vuoteen laidalle.
— No tännekös se sinun retkesi päättyikin.
— Niinhän tuo… pian minä tästä jo pääsenkin ja sitten taas lähden…
— Tulleeko vielä miestä?
— Niin ne sanovat, vaikka kuula kulki niin outoja teitä.
— Olipa siinä sitten vaara lähellä.
Juhon silmät olivat käyneet kosteiksi. Laurikin tunsi silmäkulmaansa kihoavan kyynelen, mutta se oli kiitollisuudesta elämälle, joka oli hänet pelastanut.
— Tuomaasta se on sitten tullut vänrikki, virkkoi Lauri.
— Jospa lienee… niinhän ne sitä kertoivat.. ja kirjoittihan tuo itsekin.
— Tulleekohan pian lomalle?
— Jospa saaneekin pitemmän loman, Tuomas. Äiti kertoi nähneensä unen ja sanoi, ettei Tuomasta nähdä enää näillä silmillä.
— No johan…
— Ei ole äitisi ennen turhia uneksinut. Kehoitteli vain minua lähtiessä, että toisin sinut kotiin, että jäisi edes yksi poika.
Lauri hymähti.
— Ja pitäisikö minun sitten lähteä kotiin?
— Ei ennenkuin asiat on selvät. Jos Tuomas kaatuu, aion käydä itse hänen tilalleen.
Juhon kasvot näyttivät kuin kiveen veistetyiltä. Lauri katseli ihmetellen isäänsä.
— Miten siellä kotona sitten?
— Ensin isänmaa ja sitten vasta koti. Ja kyllähän äiti siellä hoitaa taloa vanhan Tuomaan kanssa.
Poika tavoitti isän käden ja puristi sitä miehekkäästi ja virkkoi:
— Niin minustakin, että ensin kivääri ja sitten aura. Pian tästä joudun minäkin…
Seurasi hetkisen kestävä hiljaisuus. Juho nousi lähteäkseen ja ojensi kätensä Laurille.
— Hyvästi, poika, ja kun joudut riveihin, niin… tee kaikki minkä voit.
— Kyllä, isä. Terveisiä äidille ja… muillekin siellä kotona.
Juho meni. Lauri jäi ajatuksineen kahden kesken. Mietteet kulkivat kotiin, jossa oli paljon rakasta, mutta se kaikki sai jäädä niin kauaksi kuin vapaus koittaisi.
IX.
Maaliskuun päivät olivat kulumassa.
Odotettiin rintamalta etenemisviestejä. Niitä ei vain kuulunut. Odottaminen kävi jo tuskalliseksi. Jonkun pikkukaupungin tai kauppalan valloituksesta tuli tietoja, jotka kohta peruutettiin. Tuli taas uudestaan ja aprikoitiin, olikohan nyt uutisessa perää. Mitä oikein vitkasteltiin? Kutsunnat oli pidetty ja uusia miehiä lähetetty rintamille. Miks'ei jo ratkaisu tapahtunut?
Huhut kulkivat punaisten levittäminä satapäisinä hirviöinä. Kuka uskoi, kuka ei. Olihan uskovaakin. Ja ne, jotka uskoivat, pelkäsivät jo punaisten tuloa.
Huhu mateli pitkin kyliä. Ryssiä on tuotu kymmenin tuhansin ja semmoisia tykkejä, että kun jymäyttää niin kokonainen rykmentti on hajalla. Engelsmanni on idästäpäin tulossa ja ruotsalaiset pohjoisesta. Kuuluu olevan ruotsalaisiakin kymmenentuhatta. Eikö liene jo Tornio ja Oulu valloitettu takaisin. Kuuluvat niitä piirittävän parhaillaan. Oli muuan pohjalainen sanonut tälle Toisentalon Aukustille, joka on tullut lomalle, että »jo tuli nyt piruja, kun ruottalainen lähti, häviö tuli Mannerheimille».
Oli täällä Tampereen puolilta joku poika kirjoittanut ihmeitä. Ei kuulu olevan leipääkään lahtareilla kuin joskus. Olivat sitten punaiset yhtenä päivänä päättäneet, että annetaan poloisille leipää. Lastattiin vaunu täyteen jauhoja ja leipiä, pantiin veturi takaperin työntämään ja survaistiin valkoisten puolelle. Olivat silloin upseerit sanoneet, että ei ne punikit näemmä roistoja olekaan.
Kaatuneita kuuluu olevan rintaman tällä puolella kaikki kirkonkylien makasiinit täynnä. Eivät näet ehdi hautoja niin paljon kaivaa. Oli käynyt se Koljosen leski poikaansa etsimässä, niin oli nähnyt sen kauheuden. Oli avattu makasiinin ovi ja käsketty etsimään. Mitenkä siitä omansa löysi, kun ruumiita oli pinossa lattiasta kattoon ja jalat vain näkyvissä. Käytävä vain välissä, jossa oli ollut hyytynyttä verta niin paksulta, ettei iljennyt astua.
Puhuvat sitten muka, että saksalainen on tullut auttamaan. Tämäkin
Mäenpään ukko kuuluu kehuvan, että kyllä se pääpaikat puhdistaa.
Niinkuin ei olisi Saksan Vilikolla muuta tekemistä kuin tänne kynsiään
pistää.
Keskustelukin saattoi viritä.
— Ja pahapa sinne on saksalaisen tulla Suomen rannikolle. Miinat on pistetty joka paikkaan.
— Joo. Miinat on pistetty ja semmoiset, että penikulmittain särkee niitä eteen sattuu, kun räjähtää.
— Tulkoonpas pahalainen!
— Tulkoonpas vain, niin kyllä näkee, mistä lähdetään! Vai Saksa mukamas… ymmym…
Piti ihan nauraa sille valheelle.
— Mutta onhan niitten lahtarien jollakin itseään lohdutettava.
— Onpa on. Tulivat lähteneeksi syyhyttä saunaan. Taitaa olla jo housut varina.
— Joo.
* * * * *
Mäenpään isäntä liikkui askareissaan entistä ripeämmin, apunaan vanha Tuomas ja muuan mökin poikanen, jonka isä oli vankina. Heinät oli jo ajettu kotiin ja kesäpuita viimeisteltiin.
Emäntä ei jaksanut enää liikkua taloustoimissa koko päivää niin kuin ennen. Jännitys ja odotus vei voimat hyvin vähäisiksi. Kamarin sänkyyn täytyi vähänväliä heittäytyä lepäämään. Kirjeitäkin tuli pojilta ani harvoin. Saattoivat olla sairainakin siellä, mutta eivät hennoneet äidille ilmoittaa. Olivatpa jo saattaneet kaatuakin. Melkein joka hetki sai odottaa, milloin siitä sana tuotaisiin.
Lauri oli jo toipunut ja kotonaan käymättä lähtenyt rintamalle. Lähtiessään oli kyllä kirjoittanut pitkän kirjeen äidilleen ja kehoittanut vain odottamaan ja sanonut taas olevansa hyvissä voimissa. Jos enää entiselleen on tullut, kun sillä tavoin on reposteltu. Saattaa uusi kuula mennä niin, että sille paikalleen jää.
Ja siitä, että Tuomas jää, oli hän melkein varma. Uni, jonka hän näki, ennusti sitä. Tuomas oli tullut kotiin ja makasi penkillä valkoisissa. Hän meni läheltä katsomaan ja näki Tuomaan olevan kääriliinoihin kiedottuna. Kasvot olivat kuin palttina, ja nenästä valui verta. Sitä unta muistaessa tuntui niin pahalta, että täytyi vain kävellä yhtämittaa. Miten Laurinkin käynee, mutta Tuomaan kasvoja hän ei näe enää elävinä.
X.
Kun vankilan ovi sulkeutui Kaisun jälkeen, painui hän nurkkaan kuin haavoitettu eläin. Ei voinut edes itkeä. Miten maailmassa oli saattanut näin tapahtua? Eikö oikeutta löytynyt enää missään?
Yksi ainoa kysymys vain jyskytti kuumeisessa päässä: miksi, miksi näin tapahtui?
Pieni lohdun pisara oli siinä, että Mäenpään isäntä kohteli hyvin ja lupasi pitää huolta hänen pikaisesta vapaaksi pääsystään.
Joko hän ehkä huomenna pääsisi, ehkä ylihuomenna? Vai pitäisikö olla näin eristettynä muista ehkä viikkoja, jopa kuukausiakin? Oli hyvä, että sai olla edes yksin. Toisten ihmisten, toisten vankien läheisyys olisi vain vaivannut. Vietäisiinkö hänet sitten, jos toivottua vapautta ei tulisi, oikeaan vankilaan? Huu! Kylmien kiviseinien sisään, raudoitettujen ovien ja ikkunain taakse.
Vierähti muutamia päiviä, ja hänelle ilmoitettiin, että sai vapaasti liikkua määrätyllä alueella, mutta ei poistua. Jos yrittäisi poistua, ammuttaisiin.
— Ampuminen ei olisi sen pahempi kuin viattomasti vangitseminenkaan, oli hän vartijalle sanonut. Vartija oli näyttänyt nololta ja vakuuttanut, että kun asia ehditään tutkia, hän kyllä pääsee vapaaksi.
Mitä hänen elämällään olisi enää arvoa sitten, jos saisikin vapautensa.
Kaikki häntä sormella osoittelisivat. Häpeää, ikuista häpeää saisi
kantaa. Ja palkkioksi teosta, jonka oli viime hetkellä suorittanut.
Kuolema olisi paras vapauttaja.
Lauri!
Oli näin särkynyt sekin unelma. Saattaisi hänkin uskoa, että on ollut jotenkuten syyllinen. Ehkäpä ei uskoisi, että on henkensä kaupalla pelastanut hänen isänsä ja muitakin.
Itkeä täytyi sen unelman särkymistä. Se oli ainoa ja sekin meni.
Viikot vierähtivät, kuukausi kului. Tyttö ei enää toivonutkaan pääsevänsä vapaaksi. Oli siirretty jo toiseen paikkaan, jossa oli toisiakin vankeja. Vähitellen alkoi hän jo tottua vankilaelämään, laihtui ja kalpeni. Katse kävi araksi kuin kiusatun eläimen… Ja kun Mäenpään isäntä toi eväitä ja lohdutteli, hävetti niin, että olisi tahtonut maan alle painua.
Tuli sitten vapautuksen päivä — odottamatta. Hänelle sanottiin, että sai nyt mennä vapaasti mihin vain. Ei valiteltu, että syyttömästi oli vangittu. Ei sanottu sitäkään, oliko huomattu, että hänen ilmoituksensa oli todenperäinen. Se olisikin ollut hyvityksenä ja kuin parantavana lääkkeenä. Ei mitään sellaista!
Horjuen, arkana kuin peloiteltu lintu, hän lähti tietämättä mihin mennä. Ei kehdannut katsella muuanne kuin maahan.
Voimatkin olivat tyyten menneet. Vähänväliä täytyi istua tien viereen lepäämään. Siinä tuli aina sama ajatus: mihin hän menisi? Kotiin ei voinut mennä. Sillä äiti haukkuisi lakkaamatta lahtarien kätyriksi ja ilkkuisi hänen vankina-ololleen.
Päästyään sitten kotikylälleen nälkäisenä ja väsyneenä oli hän mennyt Mäenpäähän. Isäntä oli ollut pihamaalla ajamassa viimeisiä halkoja liiteriin. Oli ihastunut Kaisun tulosta, niin että kädestä pitäen tupaan talutti. Emäntä sitten toimitteli syömään ja lepäämään ja hoiteli kuin omaa lastaan.
Ja niin oli Kaisu jäänyt Mäenpäähän. Auttoi siinä emäntää taloustöissä, kun tältä alkoivat voimat loppua. Iltaisin luki ääneen jotakin hartauskirjaa emännälle, jolloin isäntäkin tuli kuuntelemaan. Yhdessä luettiin iltarukous, ja kun toiset jo nukkuivat, jäi Kaisu vielä ikkunaan katselemaan tähtiä kevätöisellä taivaalla. Vähitellen suli rinnasta päällimmäinen katkeruus, vaikka pohjalla jäytikin ikävä ja alakuloisuus. Teki mieli lähteä sinne, missä surmannuolet räjähtelivät ja kuolema korjasi kallista viljaa. Siellä olisi palvellut sydämen asiaa ja saanut ehkä ikuisen rauhan.
XI.
Oltiin pääsiäislauantaissa. Juho palasi kirkonkylästä, jossa oli ollut pitäjän toimeenpanemissa kaatuneiden sankaripoikien hautajaisissa.
Viisi valkoisiin verhottua arkkua oli laskettu yhteiseen sankarihautaan. Se oli sen pitäjän ensimmäinen raskas uhri maan vapaudelle. Milloin seuraisi toinen ja kolmas? Taistelu voi olla vasta puolitiessään.
Ei oltu ennen tällaista pääsiäislauantaita vietetty. Kukapa osasi tätä ajatella vuosi takaperin.
Nyt odotti koko kansa suurta pääsinpäiväänsä. Uhrit sen saavuttamiseksi olivat raskaita, mutta kukaan ei nureksinut. Usko oikean voittoon pysyi horjumattomana.
Juho ajeli verkalleen. Talojen pihoissa tien varrella liikuttiin lauantaiehtoon askareissa. Muutamissa taloissa olivat jo saunat lämminneet ja miehet menivät alusillaan kylyyn. Allapäin ja hiljaisina liikkuivat ihmiset pihateillään.
Kotipihaan päästyä johtui Juholle mieleen, että oli juhla tulossa ja monessa mökissä, joista kapina oli temmannut miehet vankilaan ja punaisten rintamaan, oltiin ilman leipää. Kukaan ei kotiin jääneitten asemaa ajatellut. Kohdeltiin vihaisesti, jos tulivat apua pyytämään. Eksyneitä ovat isät, mikseivät olisi sitä yhtä hyvin äiditkin. Ja lapsethan olivat syyttömiä raukkoja.
Kuka heidänkin pääsiäistään ajatellee? Suuri mestari ainakin käski rakastamaan vihamiehiään.
Vanha Tuomas tuli riisumaan hevosta.
— Annahan olla, minun on vielä mentävä mökkeihin viemään ruoka-apua, virkkoi isäntä kiirehtien tupaan.
— Eikö hittoja! Punalistien perheitä tässä mukamas… jurisi Tuomas, —?
Min'en antaisi.
— Noo, kyllähän Tuomaskin antaisi, kun asiata enemmän ajattelisi. Mitäs pahaa ne lapset ovat tehneet?
Isäntä palasi kohta mukanaan leipäsäkki ja käsikorissa voita ja lihaa.
Tuomas kekkelehti reen vieressä. Vihdoin virkahti:
— Jos isäntä uskoo, niin kyllä minä nämä toimitan… syyttömiähän ne lapset ovat. Akoille ei kyllä kävisi antaminen. Joutaisivat nyt pureksia sitä ainaista solirattiaan.
Juho laittoi Tuomaan viemään juhla-apua. Käski Tuomaan jakaa oman harkintansa mukaan. Mielissään lähti ukki ajamaan pauhaillen soliratteja mennessään.
Juho myhähti suopeasti tupaan mennessään. Mahtoi Tuonias-paralla olla pään vaivaa, miten sopivimmin jakaisi annokset.
Saunan jälkeen istui Juho hihasillaan ikkunan ääressä ja katseli kevätöistä hämärää. Näytti yöksi rupeavan satamaan. Kaisu oli hänen huomaamattaan tullut huoneeseen ja arkaillen näytti aikovan sanoa jotakin.
— No mitäpä se tyttöseni nyt aikoo? kysäisi Juho.
Tyttöselle näytti olevan vaikeaa sanoa asiaansa.
— No mitäs erikoista se Kaisu pikkarainen nyt hautookaan päässään? koetti isäntä yhä ystävällisemmin.
Jopa tyttökin rohkaisi itsensä.
— Minun tekee niin mieleni rintamalle.
Juho ällistyi. Tulipa se nyt odottamatta.
— No mitä sinä siellä haluaisit tehdä?
— Tarvitaan kai siellä sairaanhoitajia, ja sitten punaisessa ristissä… minä oikeastaan tahtoisin sinne, missä kaatuneita ja haavoittuneita korjataan taistelun keskellä pois kentältä.
— Ja sinä uskaltaisit sinne?
— Niin.
Juho käänsi värähtävät kasvonsa ikkunaan. Pöydän kulmalle putosi pari kirkasta pisaraa.
Kääntäessään jälleen katseensa tyttöön, joka siinä seisoi ujona maahan katsellen, virkkoi hän:
— En minä voi sinua kieltää. Kuoleman kentille en sinua kumminkaan mielelläni laskisi. Kukapa tietää… saattaisi tuonen teräase sinuunkin sattua.
»Sitä minä tahtoisinkin», ajatteli tyttö, mutta sanoi kumminkin ääneen:
— Sattuuhan se niin moneen muuhunkin. Ehkä siellä eivät epäilisi minua.
Juho ojensi tytölle kätensä:
— Kyllä sinä pääset. Ja kun palaat, niin toivon saavani pitää sinut tyttärenäni.
Tumma puna läikähti tytön poskille. Juhon sanat olivat koskettaneet soittimen kieltä, jonka tyttö luuli iäksi vaienneen.
Emäntäkin oli tullut paikalle, ja isäntä kertoi hänelle tytön aikeista.
— Mitä sinä siihen sanot?
— Eihän minulla ole oikeutta kieltää yhtä enemmän kuin toistakaan, vaikka pidänkin Kaisua kuin omana lapsenani.
Pyhien jälkeen Juho lupautui tyttöä saattamaan kaupunkiin asti.
Alkaisivat jälleen pitkät ikävät illat tytön mentyä. Kukapa lukisi heille ääneen iltasilla ja laulelisi sunnuntaisin. Mutta tarvittiinhan sielläkin hellää kättä, missä haavoja iskettiin.
XII.
Pikkukaupungin asemalla odotetaan sairasjunaa. Äsken suoritetussa suuressa taistelussa on haavoittunut myöskin Mäenpään Tuomas. Hänkin on tulossa kotikaupunkiinsa hoidettavaksi.
Omaiset odottavat omaisiaan, tuttavat tuttaviaan. Kaikkien kasvoilla näyttää olevan vakava jännitys. — Pahoin haavoittuneita, on viesti kertonut.
Juna vierii asemalle. Punaisen ristin miehet ja muutamat sairaanhoitajattaret, niitten mukana Kaisu, ovat valmiina paareineen. Vaunujen ovet avataan.
Tuskallisen jännityksen hetki.
Silpoutuneita käsiä ja jalkoja. Tajutonna paareillaan makaavia, joilla on veriset siteet päässä.
Samalla vierii asemalle vankijuna, jossa on samalta kentältä vangittuja punaisia.
Mieltä järkyttävä näky. Toisella puolen asemaa haavoittuneet, toisella vangit.
Ja kun sairaspaarit lähtevät liikkeelle, lähtevät myöskin vangit vartijainsa saattamina.
Kaisu on huomannut veljensä Kustaan vankien joukossa. Tahtomattaan on hän tullut ottaneeksi jonkun askelen sinnepäin. Kustaakin on huomannut sisarensa paarien ääressä. On vain muutamia askeleita vangin ja sisaren välillä.
— Lahtarien kätyri! sinkoaa Kustaa sisarelleen.
— Punaryssä! Älä koskaan näytä minulle silmiäsi!
Ja itkuun purskahtaen seuraa Kaisu paareja, joilla tajutonna makaa
Mäenpään Tuomas.
* * * * *
Keskiyö. Tornikello on äsken lyönyt kaksitoista, ja palovartijan kolmio on siihen vastannut. Tuuli kiertelee suhisten nukkuvan kaupungin nurkissa ja alastomissa puistoissa…
Kaisu on avannut ikkunan ja nojaten ikkunapieleen kuulee siinä ulkoa tuulen suhinan ja sisästä sairaitten hourailun ja valittelun.
Oli melkein kaameata. Äsken oli viety komppania sotilaita asemalle, juna vihelsi, miehet menivät kuolon kentille. Kuka heistäkin palannee. Tuntui kuin olisi kuulunut surmanenkelin siipien suhina.
Missähän kuolema niittikään nyt kallista viljaa? Tänäkin yönä saattoi sammua monen toivorikas elämä. Mutta kukaan ei valittanut. Valkoinen Suomi kantoi päätään ylpeästi pystyssä.
Tänne tultuaan oli hänkin vielä joskus tuntenut katkeruutta kärsimästään vääryydestä, mutta se haihtui pian hänen nähdessään toisten kärsimyksiä, jotka kestettiin tyynesti ja valittamatta.
XIII.
Lauri oli saanut tiedon veljensä haavoittumisesta ja tullut häntä katsomaan. Tuomaan viime hetket näyttivät olevan tulossa. Silloin tällöin tajunta palasi, ja tietäen itsekin tuntilasinsa loppuun juoksevan koetti hän pitää vireillä keskustelua veljensä kanssa.
Oli äsken puhuttu kotoisista asioista. Tuomas oli kehoittanut veljeään pysymään kotitalossa ja hoitamaan sitä omin päin. Isäkään ei olisi ehkä pitkäaikainen. Hänen tiensä päättyy tähän, mutta ilolla hän siirtyy toiseen maailmaan, kun tietää, että maa vapautuu ryssien ja punikkien sorrosta ja kun veli ottaa talon hoitoonsa eikä luovuta sitä vieraalle. Punamäen torpan saisi Lauri hävittää. Se on ollut kapinan alussa punikkien kortteerina, ja Kustaan kädestä on hän saanut kuolettavan haavansa.
Lauri oli hämmästyneenä kysynyt veljeltään, oliko Kustaa todellakin haavoittanut hänet taistelussa.
— Ei rehellisessä taistelussa, vaan edeltäpäin suunnitellussa murha-aikeessa… takaapäin salakavalasti…
Keskustelu oli tauonnut. Tuomas makasi hiljaa ja houraili. Laurin otsalta vierähteli tuskan hiki. Olisi ollut vielä veljelle monta tärkeää sanaa sanottavana. Joko hän nyt tuohon uupuu, urhoollisista urhoollisin, jonka ääni oli mahtavana kajahdellut ankarimmassakin kuulasateessa. Ehkä hänelläkin olisi ollut vielä sanottavaa. Voimakas rinta nousi ja laskija otsalta vierähteli kylmä hiki. Tuomas-parka taisteli viimeistä suurta taisteluaan.
Hämärtyi ilta. Tornikello löi kymmenen. Tuomas avasi silmänsä ja ojensi kätensä Laurille, joka istui vuoteen jalkopäässä. Hän näytti virkeältä. Posket olivat vain käyneet valkeiksi kuin palttina. Puhe oli sekavaa.
— Kello kaksitoista minä lähden joukkoineni eteenpäin. Jos joku miehistä häviäisi tuiskuun, niin pidä huolta, poika… Nyt suoritetaan viimeinen, ratkaiseva taistelu. Minä menen kokoamaan miehiäni. Mitä, aiotko sinä jäädä jäljelle poika, kuule, pidä huolta Kaisusta, ymmärrätkö… hän on hoitanut minua… Saakoon elatuksensa osastani Mäenpäässä… niin kuuluu testamentti… Ja nyt taisteluun! Ketjuun, eteenpäin, mars!
Tuomaan rinta nousi vielä kerran ja sitten asettui lepoon.
Laurin hartiat nytkähtelivät. Lääkäri, joka oli tullut viereisestä huoneesta, laski kätensä Laurin olkapäälle ja virkkoi hiljaa:
— Meni taas pois yksi maan parhaimmista. Emme voineet auttaa.
Lauri seisoi ikkunan ääressä ja katseli hämärään yöhön.
Mitä varten Tuomas puhui Kaisusta? Oliko se sairaan tavallista hourailua, vai olisiko Kaisu todellakin…?
Ovelta kuului hiljainen nyyhkytys. Lauri kääntyi katsomaan. Hetkisen seisoi hän sanattomana.
— Kaisu!
Tyttö nosti katseensa, mutta antoi sen painua alas. Eihän hänellä ollut enää oikeutta.
Lauri meni ja otti tytön käden omaansa.
— Oletko sinä ollut täällä, ja minä en tietänyt. Mutta puhu nyt jotakin…
Tyttö kertoi tulonsa, kaiken muun jätti vielä kertomatta.
— Ja olet hoitanut Tuomasta. Olisinpa ollut hänen tilallaan!
Puna kohosi tytön poskille, mutta hävisi jälleen.
Lauri katseli tyttöä. Oli tapahtunut jonkunlainen muutos hänessä, joka vaikutti vain hänen edukseen. Äänettömänä hän siinä seisoi, vuoroin kalpeni ja punastui.
Elämä ja kuolema olivat tällä kertaa liian lähekkäin. Se salpasi sanat kumpaiseltakin.
Hetken kuluttua virkkoi tyttö:
— Tuomas kai viedään kotiin.
— Niin, sinne kai… isä ehkä tulee hakemaan. Minun on mentävä täyttämään hänen paikkansa — Lauri nyökkäsi vuoteeseen päin — rintamaan.
— Kyllä minä pidän huolen hänestä, virkkoi tyttö hiljaa.
Tuli painava hiljaisuus. Lauri asetteli, jotakin tehdäkseen, kömpelösti peittoa veljensä ympärille. Hän tunsi itsensä neuvottomaksi.
— Minun kai täytyy nyt lähteä. Hän tuossa komensi eteenpäin… mutta —
Lauri ojensi kätensä tytölle — me tapaamme vielä kerran…
— Tuskinpa, virkkoi tyttö hiljaa.
Lauri katseli ihmetellen tyttöä.
— Miten niin?
— Enhän minä tiedä… mitä ennenkään… — tyttö ei oikein tietänyt mitä sanoisi — mutta nyt…
Sanat katkesivat. Kirkkaat pisarat vierähtelivät ripsien raosta.
— Hyvä tyttö, sano nyt mitä aioit.
— Kuulin, että Kustaa on syyllinen veljesi kuolemaan ja…
— Eihän se ole sinun syysi. Muistathan, mitä sanoin sinulle kotoa lähtiessä. Oma…
— Voi, älä sano sitä nyt, hätäili tyttö. Jääköön se viimeiseksi muistoksi meille.
— Nyt en sinua yhtään ymmärrä.
— Tulet vähitellen ymmärtämään. Minä olen murhaajan sisko.
— Sinä et saa toistaa enää sitä minulle. Tulenko kotiin vai en, riippuu nyt kokonaan sinusta.
Kaisu muisti, mitä Laurin isä oli sanonut hänelle silloin, kun hän pyysi päästä lähtemään, eikä puhunut enää mitään.
Tarttui Laurin ojennettuun käteen ja puristi heikosti.
— Jos sinä niin tahdot…
— Minä tahdon ja — nyt minä tulen kotiin. Jos viivyn — niin kerro terveisiä isälle ja äidille. Ja odota.
— Etkö tule Tuomasta saattamaan?
Lauri mietti hetkisen.
— Jos vain pääsen. Ja nyt hyvästi.
Lauri meni vuoteen luokse, laski kätensä veljen otsalle.
— Hyvästi, veli, ja kiitos kaikesta. Menen täyttämään määräystäsi.
Tultuaan alas tunsi Lauri askelensa sanomattoman raskaiksi, mutta käsky kuului: eteenpäin!
XIV.
Illan rusko kajastelee Mäenpään tuvan ikkunasta vastakkaiselle seinälle, väreilee astiakaapilla ja siirtyy siitä nurkkaukseen, jossa vanha könniläinen mittaa verkalleen aikaa.
Juho istuu ääneti pöydän päässä. Hän on äsken saanut sanoman, että Tuomas on kaatunut. Sanan on lähettänyt vanha rovasti, jolle ilmoitus on tullut. Kirje on vielä Juhon kädessä. Loppuun oli vanha rovasti liittänyt osanottonsa ja valittelunsa. Viimeisenä oli pari raamatunlausetta:
»Kiitetty olkoon Herra, joka panee kuorman meidän päällemme, mutta auttaa myöskin meitä.
Herra on lähellä niitä, joilla on särkynyt sydän.»
Alareunaan, nimensä alle, oli vielä kirjoittanut: »Onnellinen se isä, jolla on semmoinen uhri antaa isänmaalleen.»
Juho laski kirjeen pöydälle. Eihän sopinut nureksia, mutta tämäkö oli elämän palkka? Pienestä pojasta lähtien oli hän rehkinyt yöt ja päivät, kasvattanut poikansa vanhojen päiviensä varaksi ja iloksi, ja — nyt ne otettiin pois. Toinen saattoi mennä toisen mukana.
Mutta kun se oli niin määrätty, niin se oli myöskin kestettävä. Isänmaa odotti vapauttansa, ja vapaus oli näin ostettava.
Nyt on hänen astuttava poikansa sijaan. Rivit eivät saa harveta. Roistojen ilo on lopetettava lyhyeen, vaikkapa se kävisi kuinkakin kalliiksi. Ryssien saasta maasta pois!
Juho nousi ja huokasi raskaasti. Eipä se äiti turhia uneksinut. Liekö sitten varmasti kuolonsanomaa odottanut. Miten sen nyt hänelle ilmoittaisi? Ei hennoisi enää hänen kuormaansa lisätä.
Juho seisoi mietteissään tuvan lattialla. Äsken kyyryyn painuneet hartiat olivat taas jo ojenneet, ja mies näytti saavan entisen ryhtinsä takaisin.
Ei sopinut surulla muistella miestä, joka oli tehtävänsä täysin määrin täyttänyt kotona ja taistelukentällä. Ja kun se nyt kerran on välttämättömyys, että sodassa kaatuu miehiä, niin ei kai se surmanluoti niitä valikoi. Ja joka on määrätty kaatumaan, se kaatuu.
Eihän voinut kieltää, että isku oli hänelle raskas. Mutta se voisi käydä vieläkin raskaammaksi. Laurikin saattaa vielä mennä samaa tietä. Hänen täytyi nyt täyttää Tuomaan jättämä aukko. Voisihan hänkin vielä sille matkalleen jäädä.
Mutta isäin perintötaloille ja koko maalle oli vahinko suurin, kun miehet harvenivat.
Juho oli mennyt kamariinsa ja ottanut kyläilyvaatteensa esille. Henkiessä tuli mieleen: tuossapa se Tuomaskin kenki lähtiessään. Mahtoikohan ajatella, että jos on viimeinen matka? Lieneekö sitä kukaan ajatellut sotisopaan sonnustautuessaan. Olisi silloin taitanut moni lähtö jäädä lähtemättä.
Juho katseli ikkunasta ulos. Tuli väkistenkin mieleen, miten käy talolle, jos he kaikki sortuvat sotateille. Jäisi vain vanha äiti taloa hoivaamaan, ja tokkopa hänessäkään kauaksi hoivaajaa olisi. Suru kallistaisi sinne omiensa joukkoon.
Mutta kaikkeapa tässä… Ei sopinut viimeistä onnettomuutta kuvitella edeltäpäin. Eikä saanutkaan. Aloitettu työ oli suoritettava loppuun.
Emäntä oli tullut tupaan ja huomasi Juhon lähtöä puuhaavan.
— Mihin sinä nyt…?
Juho mietti:
»Miten sen nyt sopivasti sanoisi?»
Mutta emännän tarkka silmä oli jo kaikki huomannut.
— Nyt on Tuomas kaatunut, minä näen sen sinun silmistäsi, huokasi hän ja painui penkille.
— On tapahtunut Herran tahto.
Vanha äiti istui äänetönnä avuttomassa hiljaisessa surussaan. Juhoon koski äidin suru kipeästi. Hän jäisi nyt vielä yksin.
— Tuodaanko Tuomas kotiin? kysyi äiti.
— Tuskin. Hautajaiset vain pitäisi laittaa ensi sunnuntaiksi.
— Mutta minä tahtoisin nähdä Tuomaan vielä kerran, virkkoi äiti hiljaa nyyhkyttäen.
Juho istahti äidin viereen.
— Pitäisikö poika sitä varten tuoda kotiin? Näkisihän sen sielläkin… Eivätkä taida antaa sotilaita kuljettaakaan. Tulethan toki poikaa hautaan laskemaan?
— Totta kai. Tietäneeköhän Laurikaan?
— Niin luulisin. Ehkäpä tulee veljeään saattamaan viimeiseen lepoon.
— Jäisikin Lauri jo kotiin.
— Ei käy päinsä. Miehiä tarvitaan. Ymmärräthän, että järjestys on saatava maahan. Eikö liene minun astuttava Tuomaan tilalle.
— Sinunkin! Yksinkö minä sitten jään?
— Onhan sinulla Jumala toverinasi. Ja kyllä sieltä Laurin kanssa jo kevätkylvöön palaamme.
Asiasta ei puhuttu sen pitemmälti. Juho lähti ajamaan kirkonkylään.
Äiti aikoi askareilleen, mutta voimatonna vaipuikin vuoteelleen.
Palvelijat saivat yksin hoitaa taloutta. Eivät voineet salata iloaan, että yksi lahtari oli taas kaatunut. Ei tuntunut suru painavan, vaikka kaatui oman perheen jäsen. Lahtari kuin lahtari, oli sitten vaikka oma veli! Kiireesti saatettiin sana mökkeihin, joissa alkoi suunsoitto ja palpatus ja vahingoniloiset silmänluonnit.
XV.
Kuusi valkoisiin verhottua arkkua on paareilla kellotapulin alakerrassa. Seitsemäs, Tuomas Mäenpään arkku, kannetaan ja lasketaan tapulin kiviportaille. Juho asettuu kunniavahdiksi poikansa arkun ääreen, kivääri kädessä, miekka vyöllä, käsivarressa valkoinen nauha.
Kolmetoista nuorukaista lähti pitäjästä ensimmäisinä nostattamaan joukkoja. Eivät joutaneet toisia odottamaan, vaan kiirehtivät sinne, missä taistelu oli alkanut.
Kolmetoista on ollut onneton luku pitäjälle.
Kuusi valkoista puuristiä on jo koivikkoaidan sisällä. Jäljemmäksi jääneet seitsemän lepäävät jo arkuissaan. Kuolinkellot ovat lakanneet kaikumasta, ja tapulin ohi kulkija paljastaa päänsä: Kunniaa sankareille! Ensiksi lähteneet ovat kaikki kunnialla kaatuneet!
* * * * *
Tähdet väräjävät korkeudessa, pohjoistuuli humisee kirkkotarhan puissa. Kevätjää vonkuu pakkasen kynsissä, niinkuin kuoleman kolkot valjakot siellä ajaisivat.
Juho seisoo poikansa ruumiin ääressä. Kasvot ovat kuin kiveen veistetyt, ja teroittunut katse tähtää yli kirkkotarhan puitten korkeudessa väräjäviä tähtiä.
Yön pitkät minuutit kuluivat hiljalleen. Isällä ja pojalla tuntui olevan paljon sanomista toisilleen, mutta se suoritettiin lyhyeen niinkuin aina ennenkin.
— Aiotko sinä isä sitten lähteä? tuntui arkussaan makaava poika kysyvän.
— Aion, näytti isä vastaavan kasvojen värähtämättä. — Eikö sinustakin, poika, ole niin tehtävä?
— Kyllä. Miehiä siellä tarvitaan.
— Ja tokkopa se kynnökselläkään työ sujuisi, ennenkuin olisi tiedossa vapaus.
— Tuskinpa vain.
— Ja eiköhän sitä ole sinunkin helpompi maata, kun tiedät, että isä pian täyttää sinun paikkasi siellä.
— Kyllä, isä.
Keskustelu näytti taukoavan. Tuuli vain humisi alastomissa puissa, ja tähdet värisivät korkeudessa. Jää kumisi. Kuoleman valjakot siellä vain ajoivat.
* * * * *
Sitoessaan Tuomaan miekan vyölleen ja ottaessaan kiväärin käteensä oli Juho päättänyt, ettei niitä tulisi jättämään pois, ennenkuin viimeinenkin ryssäroisto ja maankavaltaja olisi ajettu rajan yli. Hiljainen ja hempeä luonne muuttui karskiksi ja kovaksi kuin rauta.
Syyllisille ei armoa, mutta syyttömät vapaiksi. Ja kun kaikki on selvänä, niin rakkauden kylvöllä rakentamaan sitä, mikä on vihan kylvöllä hävitetty.
Ja siinä hän, vakainen peltomies, suoritti ensimmäistä vahtipalvelustaan, poikansa ruumiin ääressä, koleana kevätyönä, tähtien avaruudessa tuikkiessa.