SEITSEMÄS LUKU.
Musliinipoimukkeiden ja pitsein peittämänä istui eräs nuori nainen pukeumassa; hänen pienet, kultaompeluksilla koristettuihin silkkikenkiin pistetyt jalkansa lepäisivät ikäänkuin kultaiset mehiläiset samettimaton kukilla. Katsellen säkenöivillä hohtokivillä koristettua rannerengasta, kiinnitti hän sen nyt vasemman kätensä hienon pyöreän ranteen ympärille, jonka jälkeen hän heitti silmäyksen kirkkaasen peililasiin, joka hänen oman ihanan kuvansa ohessa heijasti tuon somasti sisustetun huoneen kullatuita koristuksia ja huonekaluja. Kaksi erinomaisen huolellisesti puettua herraa istui aivan lähellä tuota hopealta hohtavaa pukeumapöytää, jonka äärestä tuo nuori nainen nyt silmäili ympärillensä, suoden noille kumpaisellekin uljaille kavalierille suloisen hymyilyn, samalla kun hän jätti päänsä erään koreaksi puetun kamarineitsyen käsiteltäväksi, joka järjesteli hänen hiuksensa lukemattomiin pieniin kihariin.
— Tuleeko minun käyttää tukkajauhoa, vai eikö? — kysyi sekavalla ruotsinkielellä tuo peilin edessä istuva nainen, pudistaen miellyttävällä liikkeellä tummia kihariaan otsaltansa. — Mitä te, hyvät herrat, siihen sanotte?
— Millaisena te esiinnyttekin, olette aina yhtä viehättävä, lausui vanhin molemmista herroista, ja nuorempi lisäsi:
Mitä muoteja te, kreivitär suvainnette noudattaakin, olette aina minun silmissäni viehättävin nainen.
— Huolimatta teidän hienoksi tunnetusta aististanne, kreivi Essen, pelkään kuitenkin, että musta pääni säikähdyttäisi tainoksiin teidän heikot naisenne.
— Ota käsille jauhohahtuva, Katinka; hiukan punankaan en sitäpaitse luule rumentavan — Hän hymyili. Hänen hampaidensa valkoinen kiille oli suora vastakohta hänen huultensa purppuralle, ja hänen silmäyksensä kohtasivat paroni Essen'iä, joka suurimmalla hartaudella häntä katseli, hartaudella, josta Daschka-kreivitär ei laisinkaan ollut pahoillansa.
— Mahdollista on, paroni, että jään tänne koko talveksi, lausui kreivitär, joka taaskin, silmäillen nuorempaa noista kahdesta herrasta, oli pukemapuuhissansa, sivellen hienolla sormellansa tummia, hienoja kulmakarvojansa.
Paroni Essen laski kätensä sydämelleen: Te lahjoitatte minulle uutta eloa, kreivitär! lausui hän. Teidän lähtönne olisi ryöstänyt auringon minun taivaaltani!
— Jos te lähdette, lähden minä mukaanne, lausui tuo vanhempi herroista.
— Ei mikään voi estää minua siitä. Olen teidän orjanne, kreivitär!
-Hyvä, paroni Leyonhjelm, minä vaadin teiltä siis heti palvelusta! Tehkää hyvin, että annatte minulle tuon punaisen pullon! Tuhansia kiitoksia! — Ja hän väänsi auki pullon kultaisen tulpan sekä valeli pullossa olevaa kirkasta nestettä käsillensä, jolloin sen hieno haju sekaantui muihin tuoksuihin, jotka huoneen täyttivät.
— Nyt, herra paroni, antakaa minulle tuo pieni vasu, jossa on kukkakimppu! Kas tässä saatte yhden kukkasen minun erinomaisen suosioni merkiksi!
Paroni Leyonhjelm heitti voittoriemuisen silmäyksen paroni Essen'iin, ja unohtaen kuusikymmentä ikävuotta: sekä jäsenkolotuksensa koetti hän saada notkean, miellyttävän ja puoleksi polvillansa olijan aseman, ottaessaan kreivittären antaman lahjan. Tehden sankarin tavoin väkivaltaa kasvoillensa, hillitsi hän niiden vinnistelemisiä, hymyili spartalaisella miehuudella ja kiinnitti kukan ruusunpunaiseen nuttuunsa. — Olen onnellisin kaikista kuolevaisista, kreivitär! lausui hän nuoren teikarin äänellä, vaikk'ei poskimaali voinut peittää vanhuuden jälkiä hänen jyrkissä, ryppyisissä kasvoissansa. — Te olette ensimäinen nainen, joka on saanut sydämeni sykkimään.
Salaperäinen hymy ilmautui paroni Essen'in huulilla, ja hän oli juuri tekemäisillänsä pistävän muistutuksen, kun muuan palvelija ilmoitti hovineiti Magdalena Rudenschöld'in tuloa.
Dashka-kreivitär nousi istuimeltansa, hänen pukeumisensa oli päättynyt ja laskien nuot hienot verhot paikoillensa seisoi hän nyt siinä purppurapunaisessa hameessaan ja tummat kähäränsä laskeutuneena kaksinkertaiselle pitsiriville, joka puoleksi verhosi hänen pyöryläisiä olkapäitänsä. Hän astui Magdalenan vastaan ja tervehti tätä mitä kohteliaimmin.
— Täytittepä kuitenkin lupauksenne, lausui kreivitär, totta puhuen, olen teitä hyvän aikaa varronnut!
— Pääsin vasta nyt ruhtinattaren luota! Kiitoksia meidän hauskasta yksissäolostamme kreivitär Vreden luona!
Daschka-kreivitär, joka oli kietonut käsivartensa Magdalenan käsivarteen, vei hänet nyt läheiseen saliin, johon kumpikin herra heitä seurasi. Tuo ripeä, ruusunpunaiseen nuttuun puettu vanha herra kumarsi kohteliaasti, istahtaen kumpaisenkin naisen lähelle, samalla kuin paroni Essen, joka nojausi rautauunin reunustaan, oli tässä sijoittunut miellyttävään asemaan, luotuaan vilkaisevan ja tutkivan silmäyksen vastapäätänsä olevaan marmoriveistoksilla koristettuun peiliin.
— Juuri äsken mainitsin aikovani jäädä tänne talveksi, lausui kreivitär, kääntyen Magdalenaan — te osaattekin pitää hauskaa… teidän hovissanne tuskin Parisia kaipaakaan!
— Tuskin on kuitenkin samaa kuin hiukan… te kaipaatte siis hiukan
Paris'ia, keskeytti paroni Essen.
— Samoin kuin Paris'issa kaipaisin Tukholmaa. Ettekö tiedä, paroni, kuinka helposti ihminen rupeaa kaipaamaan sitä, mitä hänellä ei ole.
— Onpa paljokin sellaista, jonka suhteen kaipaukseni tulee olemaan ikuinen ja toivotoin sekä…
— Älkäätte vaan muuttuko traagilliseksi, paroni Essen, keskeytti häntä
Daschka-kreivitär hymyillen.
Hänen tätä lausuessaan näytti paroni Leyonhjelm viehättävintä hymyilyään näille kumpaisellekin nuorelle naiselle. — Onko suurempaa onnea kuin naisille mieliksi oleminen! lausui hän — te olette peräti huimanneet minut, eikä voi toisin käydäkään… rankaisematta ei kukaan ihminen saa niin läheltä kuin minä nyt silmäillä aamuruskoa, — hän kumarsi syvään Magdalenalle, — ja keskipäivän aurinkoa! — hän teki saman kohteliaan kumarruksen kreivittärellekin:
— Hyvä, te olette ovelampi itseänne, herra paroni! keskeytti viimeksimainittu.
— Jos minun peilini tulee sanomaan minulle jotakin epäkohteliasta, käännyn teihin, paroni Leyonhjelm, saadakseni sen asian parannetuksi… ja lupaanpa luottaa teihin umpisilmin, sillä ei mikään ole imarrusta suloisempaa.
— Sitä ette tarvitse peljätä koskaan saavanne kuulla, neiti Rudenschöld! Meidän kielemme on liian kehittymätöintä, voidakseen kuvata teidän ihanuuttanne, kuten pitäisi!
— Nyt, neiti, te sen tiedätte, lausui kreivitär, nousten seisovallensa sanomaan jäähyväiset noille kumpaisellekin herralle, jotka lausuen kohteliaita sievistelysanoja nyt poistuivat.
Paroni Leyonhjelm elää autuaallsissa unelmissa, lausui Magdalena; hän on ijäti nuori ja viehättävä!
— Minä olen tätä nykyä hänen hempukkansa, ja hän käy erinomaisen ahkeraan minun vastaanotoillani aamuisin… voittehan käsittää kuinka autuaalliseksi itseni silloin tunnen, jatkoi kreivitär iloisesti.
— Istukaatte nyt oikein mukavasti Rudenschöld; nouskaatte sohvaan; kas niin nyt me juttelemme. Minä ai'on vilpittömästi ja ystävällisesti vaihdella ajatuksia keskenämme. — Millaiselta minä teistä näytän?
— Huutakaamme heti paroni Leyonhjelmiä palajamaan.
— Ei, nyt on teidän vuoronne, neiti Rudenschöld; näytänkö minä ansaitsevani teidän ystävyyttänne?
Tuo mustakähäräinen nainen nojautui lähemmäksi Magdalenaa, joka onnellisena ja lapsekkaana oli valmis antamaan ystävyytensä vaikka koko maailmalle ja nyt tarttui kreivittären käteen, jota hän sydämellisesti puristi.
— Minä pyysin eilen teitä tulemaan luokseni, neiti Rudenschöld, sentähden, että pidän teistä niin paljo; te ette ole samanlainen kuin useimmat muut meidän naisista; teidän hilpeytenne, esimerkiksi on aivan luonnollinen. Te nauratte! Minä teiltä oikein kadehtin tuota pientä, heleää ääntä; onpa kauan siitä kuin… kreivitär keskeytti puheensa hymyillen. — Niin minäkin olen kentiesi joskus ollut sellainen kuin te, Magdalena, ja te tulette kenties joskus samanlaiseksi kuin minäkin. Maailmalla on kyky muuttaa meidät sellaisiksi, että jos näkisimme, millaisia ennen olemme olleet, tulisi meille vaikeaksi enään tuntea itseämme.
— Mutta hilpeyttänne, kreivitär, ette olekaan menettäneet!
— Sen olen menettänyt kentiesi taistelemalla saanut sen jälleen, lausui tuo ihana nainen, silmäillen Magdalenaa hymyillen, — mutta te ette tätä vielä käsitä kaikeksi onneksi itsellenne! Ja kentiesi ei teidän koskaan tarvitse oppia sitä käsittämäänkään… mutta jutelkaamme jostakin muusta! Minulla on harvoin ollut niin hauska ilta kuin keskiviikkona ruhtinattarenne luona…
— Fredrik-herttua luki tuon kauniin paimenlaulun…
— Enkelin tavoin! mutta herttuasta puhuen, minä olen häneen ihastunut… luulenpa, että voisin häntä rakastaa; mutta siitä ette saa virkkaa kellekään.
— Siinä suhteessa olen tottunut, että minuun luotetaan, vastasi
Magdalena hilpeästi, useimmat nuoret naiset häntä lempivät.
— Tekin?
— Ei, minä en usko…
— Herttuako?
— Ei, vaan rakkautta.
— Se on veitikka, joka tulee milloin sitä vähin odotetaan. Mutta todellakin! Miksi hyljäisitte sellaisen kosijan kuin paroni Stjerneld'in?
— Mistä te tiedätte — Magdalena leikitteli aivan hämillänsä sohvan kulta-ripsuilla.
— Mistäkö sen tietää, josta koko kaupunki puhuu! Niin, sitähän on vaikea selittää, vastasi kreivitär veitikkamaisesti. Asia oli se, että tuo miellyttävä paroni oli teihin kovin mieltynyt eikä hän puolestansa laisinkaan epäillyt rakkautta.
— Mutta minä en häntä lempinyt.
— Mitä teidän tarvitsi sitä tehdäkään? Ettehän te rakkautta uskokaan.
— Niinä aikoina minä sitä uskoin — ja uskon vieläkin: en epäile itse tunteen olemista, mutta minä luulen vaan, ett'en milloinkaan tule sitä käsittämään.
— Siitä ajasta on teillä paljo kokemusta… Noh siis kokonaisen kolmen kuukauden, luullakseni. Noh siis olette täydellisesti vakuutettu, ett'ette koskaan tule löytämään sellaista henkilöä, joka ansaitsisi teidän rakkauttanne?
— Moni saattaa olla sen arvoinen… mutta turhaan kysyn itseltäni: mitä on rakkaus?
— Saippuakupla, yhtä kaunis kuin katoavainenkin lausui tuo ihana kreivitär heleällä naurulla. Se haihtuu ilmassa tahi särkyy vesipisaraksi, jatkoi hän; ensiksi mainitulla tavalla katoaa se näkymättömiin ja jälkimäisellä jättää se kyyneleisen muiston jälkeensä, aina tilaisuuden ja luonteiden tahi henkilöjen suuremman tahi vähemmän tunteellisuuden mukaan.
Magdalena hymyili. — Noh, entäs ikuinen rakkaus sitte?
— Siis on se tämä tarina, joka…
— Te pidätte sen siis tarinana?
— Oh, Jumalani! jos minulla olisi ollut yhtä monta ystävää, kuin niitä, joita olen lempinyt, olisin ollut useimmin naimisessa kuin Tobiaan vaimo, Saara.
—Te arvelette kentiesi, ett'ei avioliittoa pitäisi olemankaan?
— Päinvastoin! Naisella täytyy olla turvaa; aviomies antaa siinä tapauksessa varmimman turvan. Jos hän voi rakastaa, on hyvä, mutta ei välttämätöintä, ollaksemme onnellisia, samoinkuin mieskin voi rakkaudetta liittyä meihin ja yhtähyvin tulla onnelliseksi. Rakkaus ei ole välttämätöin avioliiton pysyväisyydelle. Minä olen leski… vaimona sain noudattaa mielioikkujani… olin silloin yhtä vapaa kuin nytkin… ja vapaudessa on onni.
—Tuon viimemainitun uskon täydellisesti, mutta en voi ajatella, että voisi juuri siteen solmiamisella saavuttaa vapautta.
— Kuulkaa, neiti Rudenschöld, minä luulen, että te esimerkiksi olisitte tulleet onnelliseksi paroni Stjerneld'in kanssa.
— Mutta hänen vaimonansa… ajatelkaapa jos… jos silloin olisin ruvennut rakastamaan, kuten sanotte.
— Noh, silloin olisi hän kait kylliksi ummistanut silmänsä, jos sellaista olisi teille johtunut mieleenne.
— Ei, ei, kreivitär, lausui Magdalena ujolla kainoudella, — se tunne, josta äsken kerroitte, ei olekaan rakkautta, ettekä te, enkä minäkään tule kentiesi milloinkaan sitä käsittämään… kentiesi ei yksi tuhannestakaan voi sitä tehdä. Mahdollista, että se meissä tulee olemaankin saippuakuplana, tarinana, mutta minä uskon kuitenkin pysyväisen ja katoamattoman lemmen olemista… heleä puna rusoitti hänen poskillansa ja hän vilkasi hymyilevään naapuriinsa, ja todellista lempeä tuntematta en rupea ikinäni kenenkään omaksi.
— Sanokaa minullekin, kun luulette löytäneenne tämän todellisuuden!
— Sitä en tule laiminlyömään.
Nuot molemmat nuoret naiset silmäilivät hymyillen toisiansa.
— Lupaattehan te usein tulla tänne kanssani juttelemaan.
—Lupaan, me tulemme tapaamaan toisemme!
—Ennenkuin menette, neiti Rudenschöld tahdon sanoa teille, että kuulutte tuntehikkaiden joukkoon. Kuplan särkyessä tulette turmelemaan kauniit silmänne kyynelillä.
—Siitä ei ole pelkoa! vastasi Magdalena rientäen huoletoinna pois.
KAHDEKSAS LUKU.
Erään suuren salin, jonka seinät oli verhottu vihriäisellä silkillä, akkunassa seisoi ruhtinatar Sofia Albertina. Vienoa alakuloisuutta oli niissä silmäyksissä, joita hän loi huurteen peitossa olevaan Eläintarha-puistoon, ja hiljaa huoaten kääntyi hän hovineiti Rudenschöld'iin päin, joka kunniata osoittavan matkan päässä vartosi hänen käskyjänsä, ja jatkoi heidän välillänsä ollutta pakinoimista, lausuen:
— Ja te viihdytte siis hyvin Fredrikshof'issa?
— Eihän teidän kuninkaallisen korkeutenne läheisyydessä muuta voikaan!
— Olettepa jo oppineet hovikieltä, neiti Rudenschöld!
— Jos hovikieli on samaa kuin totuus, niin siinä tapauksessa, teidän kuninkaallinen korkeutenne…
— Te punastutte ja olette niin totisen näköinen… täytyyhän minun teitä uskoa. Niin, säilyttäkää niin kauan kuin voitte avosydäminen luonteenne, neiti Rudenschöld; se on teidän suurin suloutenne! Juuri tähän olenkin kiinnittänyt huomioni ja tulen sitä kaipaamaan, jos se joskus katoaa.
— Minä saan sen kyllä säilymään, mutta päinvastoin teidän kuninkaallisen korkeutenne mielipidettä toivoisin, ett'ei se, mitä sydämeni tuntee, heti olisi kielellänikin.
— Teidän sydämenne tulee kyllä saamaan salaisuuksia, joista teidän kielenne osaa olla vaiti.
— Ruhtinattaren silmät kiinnittyivät helleydellä. Magdalenan, jatkaessansa: te olette kuitenkin onnellinen, niin kauan kuin rohkenette lausua tunteenne ilmi!
— Niin, minä olenkin onnellinen, vastasi Magdalena loistavin silmin, ja uusia ruusuja hehkui hänen verevillä poskipäillänsä, minä nautin elämää kaikilla sieluni voimilla ja ylistän Jumalaa joka aamu, että vielä saan elää edes päivänkin!
— Sellaista minäkin olen tuntenut ja vieläkin… vieläkin voisi niin olla… ruhtinatar vaikeni ja hetken kuluttua jatkoi hän: — mutta turhuuttahan on ajatteleminen, miten suhteet voisi olla; onhan minulla niistä iloa sellaisinakin kuin ovat… Ah, täällähän tulee Charlotta! — Ja viehättävällä suloudella meni hän tervehtimään kälyänsä, Södermanlannin herttuatarta, joka samassa silmänräpäyksessä äkkiä astui huoneesen; heleä puna poskillansa ja suuret silmänsä loistavana riemusta, ennätti hän tuskin vastata Sofia Albertinan tervehdykseen, jonka hän keskeytti, huudahtaen hengästyneenä.
— Olen voittanut vetoni! Minä olen täällä ennen Fredrik'iä! Mutta kylläpä vaununi lensivätkin kaduilla… ei hänkään säästänyt hevoisiansa, ja kun hän pääsi hyvän matkan edelle, pelkäsin… mutta hauskaa se oli. Nyt tulen saamaan kauniin hohtokivillä koristetun sormuksen!
— Tässä se on, lausui Fredrik-herttua, joka hoviherransa, paroni
Vrangel'in seurassa huomaamatta oli tullut huoneesen ja nyt antoi
Charlotta-herttuattarelle sametista tehdyn kotelon. — Minun tarvitsikin
päästä edelle, sillä minun täytyi tehdä kierros sormusta ostaakseni.
— Kohteliaspa olettekin, lankoni, erittäinkin sen vuoksi, että ennakolta tiesitte minun tulevani voittamaan!
— Naiset ei voi koskaan menettää…
— Eikö voi?… niin, siitäpä se riippuu, vastasi herttuatar nauraen ja pannen säkenöivän sormuksen sormeensa. — Käypä ihmeekseni, mitä te, hyvät herrat, sanoisittekaan, jos ei meillä, naisilla, olisi mitään menettämistä! — Kun kysymys on teidän sydämestänne, ei meillä tosin ole mitään sitä vastaan sanomista, vastasi Fredrik-herttua, iloisesti, jonka ääni äkkiä muuttui helläksi, silmäillen kälyänsä, — mutta silloin me annamme omamme sijaan.
— Maksun pitää olla samanlaista tavaraa, sehän on, kuten olla pitääkin.
Herttuatar tarttui Sofia Albertinan käsivarteen, ja Fredrik-herttuan seuraamana menivät he kuningattaren, Lovisa Ulrikan asuntoon, joka tänäpäivänä synkkänä ja ärtyisenä oli vetäytynyt yksityisiin huoneisinsa. Siellä istuu herttuatar huolettomana ylhäisen anoppinsa viereen, alkaen jutella hänen kanssansa totutulla, teeskentelemättömällä tavallansa ja valittaen, että leskikuningatar yhä pysyi kotonansa eikä etsinyt mitään synkälle mielellensä tarpeellista huvia. Tällöin nimitti hän alituisesti Lovisa Ulrikaa sanoilla: "kulta-äitini", jotka sanat hän aina lausui niin kiireellisesti ja hätäisesti, että ne kuuluivat ikäänkuin "kultani" eikä huomannut tuon synkeyden anoppinsa silmissä yhä enenevän, ennenkuin tämä keskeytti hänet katkerasti:
— Onhan minun vanhin poikani nimenomaan pyytänyt minua pysymään kotonani.(3)
Näiden sanojen lausumalla kääntyi jutteleminen sellaiseen suuntaan, joka ei ollut kenenkään läsnäolijan mieluinen ja kentiesi kaikkein vähin Lovisa Ulrikan, sillä eripuraisuus hänen ja Kustaa-kuninkaan välillä kaiveli hänen mieltänsä kuningattarena ja suretti häntä äitinä; ja tämä asia joka oli hänen sydämellänsä, tuli helposti hänen huulillensa niiden heimolaisten seurassa, joiden suhteen hän oli sellaisella kannalla, että rohkeni avosydämisesti lausua ajatuksiansa.
Niin, näin pitkälle olivat asiat nyt menneet! Olipa aikoja, joina tuo ylpeä kuningatar, joka oli nähnyt valtikkaan putoavan kädestänsä, joutuakseen hänen nuoren, korskean poikansa haltuun, myöskin sai tuta, että hänen täytyi tämän edessä nöyryyttää niskansa ja, mitä tämän seikkoihin tuli, punnita sanansa varovaisuuden va'alla.
Läsnäolijat käsittivät, mitä Lovisa Ulrika tarkoitti; hetken äänettömyys syntyi, jonka kuningatar keskeytti, lausuen:
— Mutta kerro sinä, Charlotta, minulle jotakin ulkomaailmasta, josta minä olen vetäynyt pois! Nerokas kälysi on kuni ennenkin, arvelen, onnellinen, että on lahjoittanut valtakunnalle perintöruhtinaan — isänmaan iloksi ja Kustaa-kuninkaan ylpeydeksi! — Lovisa Ulrikan ääni oli ivallinen, ja hänen suuret, siniset silmänsä säihkyivät jatkaessansa: — Kustaa-kuningas kieltää minua tulemasta hoviin… hän ei rohkene näyttää tätä Kustaa Aadolf'ia minulle! Haluaisinpa kuitenkin nähdä tätä hänen poikaansa!
— Kustaa-kuningas ei toivo mitään hartaammin, kuin saadaksensa tuoda tätä poikaa teidän nähtäväksenne, äitikultani, vastasi Södermanlannin herttuatar; — kyyneleet silmissä puhui hän minulle eilen, kuinka onnellinen hän olisi sinä hetkenä, jolloin te sen suvaitsisitte.
— Oi, äitini, sallikaa minun viedä Kustaa-kuninkaalle se viesti, joka tulee saattamaan poikanne ja pojanpoikanne teidän sylihinne, pyysi Fredrik-herttua, suudellen hellästi äitinsä kättä.
— Ei, ei! Minä tunnen Kustaa-kuninkaan; minua ei hän tule koskaan pettämään! Jos hän ikävöisi sellaista hetkeä, mikä estäisi häntä tulemasta? Onhan hän kuningas! Hänellähän valta on!
— Juuri sentähden onkin hänen vaikea tulla… se näyttäisi ikäänkuin tahtoisi hän pakoittamalla saavuttaa suosionosoitusta, jota minä tiedän hänen sydämensä hartaasti kaipaavan!
— Sinä arvostelet kaikki itsesi mukaan, Fredrik-poikani — Lovisa Ulrikan silmissä oli lempeä, loistava säihky luodessaan ne itä-Götlannin herttuan, vereviin ja kauniisiin kasvoihin — jos kaikki pojat olisivat sinun kaltaisiasi, olisi ainoastansa onnellisia äitejä maailmassa! — Hetken vaijettuansa jatkoi kuningatar: — sinä lemmit äitiäsi, ja kentiesi on Kustaa-kuningaskin joskus tehnyt samoin, kumminkin niin kauan, kuin hän minua tarvitsi… Nyt on hän kylläksi itsellensä, ja suosikkien mateleminen sekä imarteleminen on mieluisin hänen sydämellensä. Niin, minun herra poikani — jatkoi hän enenevällä katkeruudella — valitsee itsellensä suosikkia, joita ajatellessani minun sieluni täyttyy häpeästä! Tuo tyhmänylpeä Munck, tuo irstas Armfelt! Ovatko nämät miehet arvokkaita olemaan kuninkaallisen henkilön läheisyydessä? Oi, että näin sen päivän, jona oma vereni niin halvensi ja alensi itsensä!
— Armfelt on kuitenkin hienosti sivistynyt mies ja varustettu erinomaisella työky'yllä, — vastasi Fredrik-ruhtinas, — ja sielussansa sekä sydämessänsä Kustaa-kuninkaalle uskollinen.
— Sillä se on hänen hyötynsä — keskeytti kuningatar; — ei, älä puhukaan minulle näiden henkilöiden ansioista! Mutta eihän voinut muuten käydäkään… sellainen puoliso, kuin Sofia Magdalena on, seisoo hänen vierellänsä kuni marmorikuva; omaamatta tunteen rahtuakaan ja ilman vähintäkään järkeä ei hänellä ole tahtoa eikä kylläkään viisailla neuvoilla torjua sitä, mikä yleisön mielipiteessä vahingoittaa Kustaa-kuningasta.
— Hän ei noudattaisi puolisonsa neuvoja, — vastasi Sofia Albertina, — vaikka tämä olisikin viisain kaikista vaimoista.
Tätä ei tietänyt kukaan paremmin kuin Lovisa Ulrika, vaikka hänestä oli mieluista tässäkin kohdassa iskeä kiinni vihaamaansa miniään. Niin, Kustaa-kuninkaan ylpeys tulisi hylkäämään puolisonsa neuvot samoinkuin hän oli hyljännyt äitinsäkin neuvot. Hänen silmissänsä ei ollut kumpaisellakaan kuningattarella etuoikeutta.
— Hän oli ainoa, jatkoi Lovisa Ulrika vasten vakuutustansa, — soveliain ja se, jonka kuninkaan kanssa yhteiset edut parhain teki mahdolliseksi voimaan huomauttaa Kustaa-kuningasta, mihin tuhlaus huveihin ja kelvottomat suosikit joskus tulisivat häntä johtamaan. Jos Sofia Magdalenalla olisi kylläksi terävä äly, voisi hän, Kustaa-kuningasta loukkaamatta, muistuttaa häntä, kuinka tyytymättömäksi tämä hänen järjetöin taloutensa teki kansan. Pilviä karttuu hänen ympärillensä… hän saa yhä enemmän vihamiehiä… myrsky tulee joskus pääsemään valloillensa!
— Ettekö, äitini, näe tulevaisuutta liian mustissa väreissä?
— Suokoon Jumala, Fredrik, että niin olisi! Olkoon minusta kaukana hänen perikatonsa toivominen, vaikka hän onkin kovasti minua loukannut. Minä olen hänen äitinsä ja olen ollut Ruotsin kuningatar! Menestyköön Kustaa-kuningas; loppukoon kerrankin riidat tässä maassa… Nämät sanani voit vapaasti kertoa hänelle Charlotta: minä tiedän kielesi hillitsemisen olevan sinulle vaikeaa; mutta älä millään ehdolla jätä lisäämättä, ett'en minä pyydä enkä halua, että hän ja Kustaa Aadolf tulisivat luokseni.
Kun nuot ylhäiset vieraat lähtivät leskikuningattaren luota, oli heidän kasvoillansa alakuloisuus, joka heti heijastui palvelusta tekevien hoviherrain ja naisten silmäyksistä.
— Hyvät herrat ja naiset, lausui herttuatar, joka ensiksi jälleen tuli hyvälle tuulelle — luulenpa teistä olevan hauskaa tuo synkän ja ikävän näköisenä oleminen kuin egyptiläiset muumiat! Kiitoksia, neiti Rudenschöld, ett'ette ole unohtanut hymyilemisen taitoa! Noh, teidän velvollisuutennehan onkin hyvän esimerkin näyttäminen meille; te olette nuorin meidän joukossamme, kuusitoista vuotias, luulen ma. Kevätvuosi — riemuvuosi! Mutta enpä tiedä, miten tulinkaan maininneeksi niin kamalata sanaa, kuin ikä-sana on!
Naiset hymyilivät, näyttääksensä olevansa vielä siinä i'ässä, jossa tuo sana ei voinut tuntua vastenmieliseltä; mutta heidän juttelemisensa kävi kuitenkin hiukan hitaasti, ja herrat pysyivät erillänsä, kumarrellen Fredrik-herttualle, joka saavuttuansa ruhtinattaren huoneesen, ei vielä ollut tullut naisten pariin.
Veitikkamainen hymy ilmautui äkkiä Södermanlannin herttuattaren puolittain avonaisilla huulilla, ja istuen erään sohvapöydän ääressä, työnsi hän sen syrjään, kumartuen laattiaan päin. Samassa silmänräpäyksessä, kuin hän taas oikasi itsensä, lensi eräs pieni esine huoneen läpi ja putosi herttuan jalkoihin. Tuo odottamatoin nakkausesine oli eräs korkeakorkoinen silkkikenkä ja veitikkamaisella eljeellä piilotti herttuatar kasvonsa viuhkansa taakse. Tämä pila herätti iloista naurua, synkeys oli poistunut kaikkein mielestä, ja langeten polvillensa antoi herttua tuon pienen kengän jälleen sen vallattomalle, nuoruudesta ja riemusta uhkuvalle omistajattarelle.
YHDEKSÄS LUKU.
Niiden kireäin suhteiden tähden, jotka olivat leskikuningattaren ja hänen poikansa välillä, ei tänä aikana Sofia Albertina eikä siis myöskään hänen naisensa pitäneet minkäänlaista yhteyttä kuninkaallisen hovin kanssa. Fredrikshofissa elettiin verrattain yhtä hiljaisesti ja kohtuullisesti kuin kuninkaallisessa hovissa pidettiin vaihettelevia huveja. Niissä tilaisuuksissa, jolloin Magdalena Rudenschöld oli vapaa hovipalveluksesta, etsi hän siis mielellään entisiä tuttaviansa ja näiden joukosta ei hän myöskään laiminlyönyt uudistaa käyntiänsä Daschka- kreivittären luona, jolla, ollen rikas ja Paris'issa hienosti kasvatettu oli sekä varoja että aistia huvien järjestämiseen asunnossansa, joissa ylpeimmät ja ylhäisemmät perheet kilvassa kävivät.
Tuo kaunis kreivitär oli kaikkien ihailema; miellyttävä ja kaivattu, kuin hän oli, kuiskailtiin hänestä hymyillen, että hän sangen halukkaasti suvaitsi useamman kuin yhden hoviherran ihailua. Tulinen ja vilkas luonteeltaan, kuten ranskalaisnainen ainakin, kehoitti hän virmailemisellansa enemmän seuraamaan hänen esimerkkiänsä kuin häntä siitä moittimaan, ja Magdalenasta oli pian hauskaa nähdä itsensä liikkuvan seuraelämässä samalla vilkkaudella kuin hänen ystävättärensäkin.
Eräänä edelläpuolenpäivänä maaliskuun lopulla tapaamme kreivittären ja Magdalenan yhdessä, ollen par'aikaa sellaisessa vilkkaassa pakinoimisessa, joka usein sattui noiden molempain nuorten naisten kesken ja jotka, vaikka ne koskettelivatkin päivän vähäpätöisiä tapahtumia, kuitenkin joskus soivat heille tilaisuutta vaihtamaan ajatuksiansa seikasta, josta kaksi toistansa ystäviksi nimittävää nuorta naista helposti joutuvat keskustelemaan — ja tämä seikka oli rakkaus.
Tässä suhteessa ilmoitteli kuitenkin ainoastaan kreivitär salaisuuksiansa. Kumminkin kymmenen eri kertaa oli hän tänä talvena tunnustanut olleensa rakastunut, ja Magdalena kuulteli epäilevästi hymyillen hänen kertomuksiansa, tunnustaen puolestansa vielä odottavansa omaa, tuntematointa ritariaan.
— Siis ei vaan teidän ikuinen rakkautenne toteudukaan, ystäväiseni! lausui Daschka-kreivitär tuolla vilkkaalla, hiukan ivallisella äänellä, jolla hän tavallisesti puheli.
— Alan yhä enemmän menettää toivoni.
— Magdalena-parka! Mutta mitä pidätte te minun hameestani?
— Se on oivallinen! Olisipa sentään hauskaa tietää, minkä vuoksi te niin usein vilkaisette seinäkelloon… rohkenenpa arvata… kysymys on jostakin kahden kesken kohtaamisesta.
— Myönnän olevanne oikeassa! vastasi kreivitär hilpeästi, — ajatelkaahan, missä pulassa olin viime viikolla. Ompelijattarellani oli niin ylen paljo työtä, että hän kieltäytyi valmistamasta minulle pukua, jota ai'oin pitää kreivi Gyldenstolpen tee-iltamassa… mutta tästä puhuen, tapasin siellä teidän hyljättynne! Niin, paroni Stjerneld on todellakin tullut kalpeaksi ja laihtunut, ja tämä tulee rasittamaan teidän omaatuntoanne, Madeleine!
— Te mainitsitte pulastanne keskeytti tuo nuori hovineiti.
— Niinpä niin; ompelijattareni oli, kuten sanoin, aivan mahdotoin, ja minä olin epätoivossa…
— Mutta sitte keksitte te keinon, te hankitte toisen ompelijattaren!
— Kuinka te sen tiedätte, Madeleine?…
— Näenhän minä hameenne! — molemmatkin naiset hymyilivät toisillensa.
— Eipä puutu teiltä terävää silmää!
— Sitte minä jatkan… te odotatte ompelijatartanne, ja minä jään rauhassa luoksenne istumaan, toivoen ett'en häiritse teidän keskusteluanne.
— Päinvastoin on hauskaa kysyä neuvoa teidän aistiltanne. Te puette itsenne sangen somasti; mutta teidän hovissanne ei teillä olekaan hätää värin valitsemisessa, valkoista, mustaa ja… mutta enpä voi käsittää, missä hän viipyy!
— Entä jos hänkin jää tulematta… jos hänelläkin on niin ylen paljo työtä…
— Siitä ei ole pelkoa… koko talven on hän milt'ei ollut työttömänä. Olipa pelkkä sattuma, että hänet tapasin ja, kaikeksi onneksi minulle, voin häntä käyttää.
Samassa silmänräpäyksessä ilmoitti kamarineiti odotetun ompelijattaren tuloa, ja heti tämän jälkeen astui huoneesen muuan heiveröinen tyttö, kantaen kääryä käsivarrellansa.
— Kun minä määrään teille ajan, — lausui kreivitär ylpeästi — te'ette niin hyvin, että tulette täsmällensä!
— Pyydän tuhatkertaisesti anteeksi, vastasi tyttö, syvään lyykistyen; — minun on ollut mahdotoin tulla varhemmin. Viimein täällä ollessani oli teillä, kreivitär, niin paljo puuhaa…
— Noh, jospa saittekin varrota… entä sitte? Jos ai'otte saada työnansioa, ystäväiseni, saatte tottua sellaiseen!
Hämillänsä ja kyynelsilmin lausui tyttö muutaman hiljaisen sanan äitinsä sairaudesta, ja että hänen työnsä sen takia oli viipynyt.
Tuo ihana kreivitär kohotti olkapäitänsä, sitte näytti hän äkkiä varsin säikähtäneeltä ja huudahti kiivaasti: Jumalani, entä jos tuotte tänne muassanne jonkun tarttuvan taudin.
— Ei, ei, se oli vaan pyörtymistä; se vaivaa häntä usein.
Miksi ette sanonut sitä heti… luulenpa minun säikäyttelemiseni olevan teistä hauskaa!… Mutta katsokaapa tätä hihaa!… onhan se liian avara… vyötäisiltä saatte vetää kireämmälle… kas niin!… pyörtäkää sivuompelusta hiukan enemmän… ai, älkää pistäkö minua neulalla — ja kääntyen Magdalenaan päin alkoi hän nyt neuvottelun laahuksista ja pitseistä, pussikkeistä ja ripseistä sekä nauharuusuista, jonka jälkeen hän vihdoin päästi ompelijattaren menemään, jonka asuinpaikan Magdalena oli kirjoittanut muistiinsa, lausuen itsellänsä olevan hänelle hiukan ompelemista, jonka pitäisi tulla valmiiksi, ennenkuin hovi muutti Svartsjöhön. Syvään ja kiitollisesti lyykistyen meni tyttö pois ja Magdalena lausui säälien:
— Kuinka kalpealta ja heiveröiseltä hän näytti; hän milt'ei itsekin näyttänyt sairaalta, tahi kentiesi oli hän huolissansa äitinsä vuoksi.
— Oh, vastasi kreivitär hymyillen — te kokematoin lapsonen, luuletteko tuon pyörtymisjutun olleen totta? Olkaa vakuutettu, että se oli keksitty peittelemään hänen huolimattomuuttansa, ei mitään muuta!
— Mutta pelkäsittehän te itse…
— Ensiksi, tosin, mutta kun aprikoin asiata tarkemmin… Ah, Madeleine, maailma on nyt kerran sellainen, eikä enään voi uskoa kalpeita eikä vereviä poskia, ei vaiti olevia eikä lavertelevia kieliä!… Jalkaisinko ai'otte jo mennä… vai niin, te ette ajakaan! Malttakaahan, minun täytyy kumminkin lähteä ajelemaan ja minä odotan juuri nyt vaunujani, niin saatan teidät Fredrikshoviin.
Magdalena saapui sinne samaan aikaan kuin hänen palveluksensakin piti alkaa, ja järjestettyään pikaisesti pukunsa, meni hän suorastansa ruhtinattaren luokse. Vastattuaan ystävällisellä nyökkäyksellä nuoren hovineitinsä alamaiseen tervehdykseen, istui Sofia Albertina hetkisen vaitonaisena ja ajatuksiinsa vaipuneena, pää kätensä nojassa. — Voinhan luottaa teihin?
Tämä ruhtinattaren täydessä totuudessa tehty kysymys synnytti heleitä ruusuja Magdalenan poskille, ja hän kiiruhti vastaamaan, ett'ei hän kait ollut osoittanut päinvastaistakaan luonnetta.
— Ette, ette, vastasi ruhtinatar hymyillen, — minä tarkoitin vaan, voisitteko te pitää hampaidenne takana salaisuuden, jos teille sellainen uskottaisiin.
— Sen rohkenen uskoa, teidän kuninkaallinen korkeutenne.
Ruhtinatar katseli nyt tutkivilla silmäyksillä Magdalenaa, ja nähden hänen avonaiset kasvonsa lausui hän: — Olen todellakin vakuutettu, ettei teidän silmänne vielä osaa vilpistellä.
— Se vakuutus on minulle mieluinen, teidän kuninkaallinen korkeutenne.
— Niin vaitiolemisen taito on kentiesi vaikein koko maailmassa! Te näytätte epäileväiseltä; mutta muistakaatte olla varovainen, kun aiotte uskoa jollekin salaisuuksianne!… Nyt tahdon teitä koetella… saamme nähdä, voitteko olla kenellekään puhumatta, mitä tästä ajasta lukien kello neljään tulee tapahtumaan!
Ruhtinatar vaikeni ja hymyili: — Te näytätte aivan juhlalliselta ja vakavalta, jatkoi hän — olkaa huoletta!… Enpä tule uskomaankaan teille minkäänmoista tärkeätä valtiollista salaisuutta! — Sofia Albertina, joka hetkeksi oli keskeyttänyt puheensa, jatkoi taasen ystävällisesti: — Ensiksikin pitää teidän hankkia tänne umpinaiset vuokravaunut, joiden tulee varrota Siniportin tällä puolen ja toiseksi on teidän muutettava pukunne niin yksinkertaiseksi kuin mahdollista sekä olla valmis tulemaan hänen majesteettinsa ja minun mukaani. — Tämän lausuttuansa viittasi ruhtinatar poiskäskevästi kädellään ja meni leskikuningattaren luokse.
— Ja sinä luulet siis meidän voivamme päästä täältä kenenkään huomaamatta? kysyi Lovisa Ulrika, astuen levottomasti edestakasin makuuhuoneessansa.
— Niin luulen. Huoneet, joihin meidän tulee mennä, ovat niin varovasti vuokratut, ett'ei kukaan tiedä, kuka niitä tulee käyttämään. Me voimme siis huoleti toivoa saavamme olla rauhassa, ja ajuri on palkattu pysähdyttämään muutamaksi silmänräpäykseksi hevoiset meidän akkunamme kohdalla. Kun te, äitiseni, saatte nähdä pojan, tulee sydämenne heltymään…
— Niin, minä tahdon nähdä hänet, keskeytti leskikuningatar. — Luulen Kaarlon olevan oikeassa, mutta tahdon myös nähdä omin silmin, ja jos olen tehnyt Kustaa-kuninkaalle väärin…
— Oi, äitini, keskeytti Sofia Albertina loistavin silmin, — teidän jalo sydämenne pysyy aina samana!
Hetken kuluttua menivät leskikuningatar sekä hänen tyttärensä Magdalena Rudenschöldin seuraamina Fredrikshovista. Nuot molemmat naiset olivat yksinkertaisessa puvussa ja tiiviin hunnun verhoamat sekä pääsivät ilman selkkauksitta Siniportilla vartoavien vaunujen luokse.
Leskikuningatar astui ensiksi tuolle tölskästi tehdylle, ulospäin taivutetulle astuimelle, joka, koska sitä ei voitu taivuttaa ylöspäin, oli katuloan peittämänä.
— Kuka voisi aavistaakaan minun istuvani näissä vaunuissa, lausui Lovisa Ulrika puoliääneensä äidinkielellään, istahtaen kovalle vaalistuneella sametilla verhotulle vaununpatjalle. Kuningattaren rinnalla istui pian Sofia Albertina, ja hänen vastapäätänsä Magdalena, joka käski ajuria ajamaan Pohjoismalmitorin (4) kautta Kuningattaren kadulle ja pysähtyä siellä toisessa kadunristeyksessä vasemmalle, kunnes he taaskin tulisivat häntä hakemaan.
Tänäpäivänä oli kaunis auringonpaiste, ja nuot vanhanaikaiset vuokravaunut kaapintapaisine kuomunensa, isoine akkunoinensa, sisäänpäin avattavine ovinensa ja raskaine, puisevine pyörinensä vierivät hitaasti eteenpäin ja jyrisivät kivikadulla, samassa kuin nuot vaunuissa istuvat naiset alituisesti loukkaantuivat toisiinsa.
— Nämät vuokravaunut ovat sittekin hirmuisia, lausui ruhtinatar kovemmalla äänellä. — Voitteko, äitini, kestää tätä tärinää?
— Ole huoletta minusta, lapseni! Enhän voinut päästä tarkoitukseni perille millään muulla keinoin! Jalkaisin olisi meidät pian tunnettu, ja joku olisi silloin voinut uteliaisuudesta tulla meidän jäljestämme… kantotuolissa.
Kuningattaren sanat tulivat tässä keskeytetyiksi. Kova sysäys nakkasi hänet sekä ruhtinattaren nokallensa, akkunanruudut tärisi ja vaunut kirisi vanhoissa liitoksissansa; he olivat nyt onnellisesti päässeet viimeisen ja syvimmän katuojan yli, ja hevoiset pysähtyivät Magdalenan mainitsemaan kadunristeykseen. Nuot kolme naista astuivat joutuin vaunuista ja katosivat erääsen porttikäytävään, josta he, noustuansa muutamia portaita ylöspäin, pian astuivat sisään eräästä ovesta, jonka ruhtinatar avasi avaimella, joka tähän asti oli ollut Magdalenan huostassa.
Huoneet, joihin he nyt sulkeusivat, olivat luvultansa kaksi ja kohtalaisesti sisustetut, kotikutoisilla, paksulla langalla juovitetuilla akuttimilla. Kun kuningatar oli antanut riisua päällysvaatteet yltänsä, asettautui hän ruhtinattaren kera erääsen akkunaan, jossa nuot jokseenkin tiiviit akuttimet, jotka ulottuivat katosta permantoon saakka milt'ei kokonansa peittivät heitä ohikulkevien silmiltä, samalla kuin Magdalena oli peräytynyt lähimäiseen huoneesen.
Puoli tuntia kului, jolla ajalla kuningatar ja ruhtinatar vaihtoivat puoliääneen muutamia sanoja; ja tämä aika tuntui luultavasti Lovisa Ulrikasta liian pitkältä sillä hän lausui pari kertaa aivan maltittomana: — Kolmen aikanahan hänen piti lähteä Hagaan?
Vaunuja, ja kantotuoleja sekä jalkamiehiä kohtasivat toisiansa. Liehuvilla sulkatöyhtöillä koristeltuja naisia, joilla oli kukkia hatuissansa, vaimoja joiden koruttomien tykki-myssyjen yli oli kiedottu tiivis huntu, avaroihin viittoihin puettuja kavalieeria, komeissa virkapuvuissansa pöyhkeileviä sotureja sekä auringonpaistetta, naurua, loistoa ja vilkkautta, sellaiselta näytti ylipäänsä tuo katuelämä, johon nyt Magdalenakin salavihkaan loi silmäyksiään. Eräässä silmänräpäyksessä pysähtyivät vaunut, kantotuolit sekä jalkamiehet, ja syvästi kumartaen tervehtivät he nyt tuota nelivuotista perintöruhtinaa, joka kasvattajansa sekä erään palvelusta tekevän hoviherran seuraamana kulki avonaisissa vaunuissa katua eteenpäin. Juuri sen akkunan kohdalla, johon leskikuningatar oli asettaunut, pysähtyi vaunut ja hevoiset tekivät pystyn, mutta vakavan käden ohjaamina rauhottuivat ne milt'ei silmänräpäyksessä, ja matkaa jatkettiin.
Leskikuningatar, joka yhdellä kädellään oli nostanut akuttimen reunaa, oli tarttunut toisella tyttärensä käteen, jota hän kovasti puristi, samalla kun hänen silmänsä olivat kiinnitetyt Kustaa Aadolf'in päähän, joka kääntyneenä toisaalle ei silmänräpäystäkään katsellut sinnepäin, missä Lovisa Ulrika nyt istui.
— Siis en saanut häntä sittekään nähdä, lausui kuningatar, joka punastunein poskin antoi akuttimen vajota samassa silmänräpäyksessä, kun vaunut kulki edemmäksi, — noh, niin, yhdentekeväpä se onkin!
— Ei yhdentekevä, äitiseni, vastasi Sofia Albertina nöyrästi, — Jumalan tähden, maailman puheen tähden… koettakaa ajatella mielisuosiolla tätä lasta!…
— Sitä en voi, Sofia! — Leskikuningatar työnsi kiivaudella tuolinsa akkunasta,— suokoon Jumala minulle anteeksi, jos te'en Kustaa-kuninkaalle väärin! Mutta jos tämä ei ole hänen lapsensa, tekee hän hirveän vääryyden… hän riistää kruunun omalta suvultaan, laskeaksensa sen vieraan lapsen päähän… hän jättää vallanperimyksen suosikkinsa lapselle!… Ja kun silloin ajattelun, että Fredrik voisi joskus tulla kantamaan tätä kruunua! Onko olemassa parempaa sydäntä, jalompaa sielua kuin hänen?
Kuningatar vaikeni, muistaen äkkiä, että Magdalena saattaisi kuulla hänen sanansa joka nyt ruhtinattaren viitattua lähestyi leskikuningatarta, auttaaksensa häntä päällysvaatteisiin pukeumisessa, jonka jälkeen he taas kiiruusti palasivat heitä vartoaviin vuokravaunuihin ja ankaraa täryytystä kärsittyään tulivat Fredrikshoviin, kenenkään huomaamatta tätä heidän kummallista retkeänsä.
Lovisa Ulrika oli huonolla tuulella. Sattumus oli tehnyt tyhjäksi hänen aikeensa saada nähdä tätä lasta, jota hän niin usein ajatteli. — Entä jos sen kasvoissa kuitenkin olisi jotakin hänen poikaansa vivahtavaa? Leskikuningattaren sydän sykki kiivaasti — äidin ikävöiminen ja milt'ei sovinnon kaipuu valloitti hänen mielensä, ja hän lausui puoliääneen itseksensä: — Mitähän Kustaa kuningas tälläkin hetkellä tekee?
Jos hän olisi nähnyt sen kohtauksen, joka juuri tällä hetkellä oli Kustaa Aadolf'in ja hänen korkean isänsä välillä, olisi kentiesi kaikki synkät epäilykset hänen mielestänsä poistuneet, sillä kuninkaan silmät loistivat sulkiessaan helleydellä poikoaan syliinsä. Kun hän hetkisen oli lakkaamatta puuhaellut tuon lapsukaisen kanssa, jätti hän sen kasvattajansa huostaan, jonka jälkeen hän viittasi luoksensa erästä miestä, jonka kasvoissa vikkelyys, ystävällisyys ja viekkaus yhä vaihetteli.
— Noh, Toll-hyväni, lausui kuningas — missäs me pysähdyimme!
— Kävelemisessämme, teidän majesteettinne!
Kuningas naurahti. — Noh, jatkakaamme sitä siis! Ja kävellen edestakasin tuossa avarassa salissa, jossa he nyt olivat kahden kesken, johtui puhe taas siihen kohtaan, missä se perintöruhtinaan tullessa oli keskeytynyt.
Suurella kaunopuheliaisuudella kuvaili Toll sitä mahtavaa valtakuntaa, joksi Ruotsi onnellisen sodan kautta voisi tulla, puhui ruotsalaisten sota-aseiden loistosta Kustaa Aadolf'in ja Kaarlo XII aikana, kiihoitti kuninkaan kunnianhimoa, samalla kun hän hienolla ja Kustaa-kuninkaalle mieluisella imartelemisella pilviin asti ylisti kuninkaan nerollisuutta ja luultua johtajakykyä, esitellen sotasuunnitelman toisensa perään.
— Mutta kaikkeen tähän tarvitaan rahaa!
— Teidän majesteetillenne ei ole mikään mahdotointa!
— Te luulette minusta paljo hyvää, Toll-hyväni! Foi de gentilhomme, opettakaa minulle ensin kullantekemisen taito, niin käymme sitte yhdessä onnellisia sotia.
— Jos ei Nordenskiöld…(5)
— Hän ei osaa mitään, keskeytti häntä kuningas äkisti; mutta jos… niin, mitä luulette Björnram'ista? (6)
— Minä luulen hänen osaavan puhua hyvin, teidän majesteettinne! Toll'in vilkkaat, ivasta loistavat silmät tähystelivät kuningasta.
— Te luulette siis hänen puhettansa pelkäksi suun pieksemiseksi! lausui kuningas hymyillen. — Olenpa todellakin milt'ei teidän mielipidettänne. Kaarlo pitää häntä kuitenkin suuressa arvossa ja väittää hänellä olevan salaisia, muille tuntemattomia tietoja… omasta puolestani en voi kieltää, että hän ilman minkäänmoisia valmistuksia omasta pyynnöstäni näytti minulle korkeasti autuaan isäni haahmun, joka ikäänkuin torjuen nosti minulle kättänsä. Jos tässä ei ollut mitään petosta, mitähän tämä elje liene tarkoittanut? Tuo levotoin, aina aavistusten vallassa oleva kuningas vaikeni muutaman silmänräpäyksen. Se oli varmaankin varoitus… Entä jos hän varoittikin minua Björnnam'ilta…(7. minä tulen pitämään sitä veitikkaa tarkalla silmällä! Herrat vapaamuurarit huvitteleiksevat kentiesi kapinoimalla minun veljeni johdolla… Foi de gentilhomme, sellainen leikki voisi tulla heille sangen vaaralliseksi! Mutta todellakin, mehän puhuimme kullantekemisestä. Mitä te, Toll, tästä asiasta arvelette?
— Minä arvelen, että olisi oivallista olla osakkaana sellaisessa tehtaassa!
Kuningas hymyili. — Hyvä, vast'edes saamme nähdä! Tepä juuri olettekin se mies, jota tarvitsen… te olette liian viisas, antaaksenne pettää itseänne, ja jos sellaisia tietoja todellakin on olemassa, voitte te, eikä kukaan muu saada niistä selinkoa… siis saatte te valmistaida matkustelemaan ensi keväänä Saksassa ja Ranskassa. (4)
— Olen ihastuksissani tästä toimesta, lausui Toll, syvään kumartuen.
KYMMENES LUKU.
Eläintarha, joka tykkänänsä vivahti maaseudulle peltosarkoineen, latoineen ja luhtineen, oli Kustaa III:nen aikana kokonansa toisennäköinen kuin nyt, mutta silloin, kuten nytkin oli siellä Pähkinäkumpu, Mäster Nilses (8) nimeltä, joka aina seitsemännentoista vuosisadan alusta oli Eläintarhan mahtavin ravintola, johon ylhäinen maailma joka päivä teki huviretkiänsä. Se sijaitsi nurmikoksi mainitulla paikalla, Novillan vastapäätä, jossa tuo komea, avara kolmenkertainen puurakennus kohottiikse korkealle puiden yli, ja aamusta varhain iltaan myöhään tungeskeli siellä loistavia ajopeliä otollisen suurien lasiakkunoiden edustalla.
Eräänä kauniina kevätpäivänä toukokuun alkupuolella istui täällä monilukuinen seurue puoleksi rakennuksen sisässä olevalla kuistilla, joka ulottui koko keskimäisen kerroksen läpi; tämä kuisti, johon mahtui kaksisataa henkeä, oli täksi päiväksi kokonansa luovutettu Daschka-kreivittärelle ja hänen seurueellensa. Tuo ihana kreivitär, joka oli puettu ranskalaiseen tapaan sinertävään hameesen, johon oli kudottu isoja, vaalean punaisia ruusunkukkia ja hopealoimisesta silkkikankaasta tehtyyn viittaan, joka oli reunustettu loistavilla, auringonpaisteessa välähtävillä tähdillä koristetulla koruompeluksella, istui ikäänkuin kuningattaren ryhdillä ja alamaisesti jutellen tuon hovikavalieerijoukon kanssa, joka hääräili hänen ympärillänsä.
Kreivittären puku erosi huomattavasti muiden hänen lähellänsä olevien naisten puvuista, jotka käyttäen tuota koristelemattomampaa ruotsalaista pukua (9), olivat mustissa laahushameissa, ruumista myöten asuvissa kureuumissa, pitsihihoissa ja leveissä hameenlaskoksissa.
— Suokaatte minulle kunnia juoda teidän terveydeksenne! lausui kreivitär, joka sanomattoman viehättävänä piti emännyyttä kahvipöydässä ja nyt, kostuttaen huuliansa lasillisessa Huil de Venus-viiniä [Jonkinlaatuista hienoa likööriä] joi vieraidensa maljan; — mutta, hyvät naiset, kentiesi haluatte toisen kupin kahvia?
— Siihen en suinkaan ole halutoin, vastasi kreivitär Rudenschöld, joka samoinkuin Magdalenakin oli yksi kutsutuista vieraista.
— Madelaine hyväni, auta minua emännän raskaiden velvollisuuksien täyttämisessä. En jaksa enään nostaa tätä kannua, lausui Daschka-kreivitär, jonka käytös nyt muuttui naisen viehättäväisyydestä leikkivän lapsen vallattomuudeksi ja joka nyt nousi seisovallensa, antaen tuon ison hopeakannun Magdalenalle, joka hymyillen ja viehättävänä istui pöytään emännän sijalle.
Magdalenan olkapäillä riippui Tours'in kaupungista tuotu, silkkinen aamukaapu, ja hänen liikkuessaan paljastui osa hänen kaulaansa, jonka huikaiseva valkoisuus jyrkästi erosi tuosta tulipunaisesta nauharuususta, joka piti kiinni hänen poimullista kaulustansa.
— Teistä tulee kerran viehättävä emäntä Madelaine! Jos en pitäisi teistä niin paljon, kadehtisin teitä. Niin, niin, paroni Leyonhjelm, — kreivitär kääntyi hymyillen paroni Leyonhjelmiin, joka samoinkuin paroni Essen'kin oli niitä herroja, jotka tänä ehtoopäivänä kuuluivat tuon venäläisen naisen seuruesen, ja joka ensi kerran esitettiin lukijalle silloin, kun he olivat Dashka-kreivittären luona hänen ensimmäisillä vastaanotoillansa, — niin, niin paroni, alanpa peljätä, ett'en enään tästälähin rohkene lukea teitä ritarikseni!
Paroni Leyonhjelm'in i'äkkäät, ryppyiset ja maalatut kasvot menivät nauruun, ja laskien kätensä vasemmalle kyljelleen lausui hän: niin viehättävä nainen, kuin te, kreivitär olette, voi aina luottaa minuun! Joutuisinpa toivottomuuteen, jos te voisitte luulla…
— Kas tuossa, keskeytti kreivitär, viuhtoen miellyttävästi viuhkallansa, — juokaa nyt kahvia, se tulee asettamaan teidän hermojanne!
— Mitä… luulenpa teidän ottavanne sokeriakin! lausui Magdalena, — enpä edes muistakaan kaikkien niiden kukkasien nimiä, joihin te, herra paroni vähän ajan kuluessa olette minua verranneet! Onhan kukkasissa hunajata, ja sellaiselle perhoselle, kuin te olette, luulisin omasta kädestäni tarjotussa kahvissa olevan kylläksi imelyyttä…
— Minun kauneudestanikin, keskeytti Magdalena leikillisesti paronin, jonka suu jo oli auki vastaamiseen, — niin, minä keskeytin teidät, sillä minä tiesin, mitä te tulisitte sanomaan, koska te kumminkin sata kertaa olette tänään lausuneet minulle samaa; mutta nyt minä olen siihen kyllästynyt; jos tahdotte olla minulle mieliksi, täytyy teidän keksimän jotakin uutta…
— Minä tulen keksimään jotakin uutta, keskeytti Daschka-kreivitär vilkkaasti, — mitähän sanotte pienestä kävelyretkestä mättäillä ja metsäpoluilla.
— Hyvä, hyvä!
Ehdoitus hyväksyttiin riemulla; ja ainoastansa muutamat harvalukuiset naiset, niiden joukossa kreivitär Rudenschöld, pitivät kuistille lepoon jäämisen parempana.
— Etsikäämme seikkailuja! ehdoitteli paroni Essen.
— Me hyväksymme! vastasivat useimmat naiset.
— Mutta näin suurta ihmisjoukkoa väistää kaikki seikkailut, lausui Dashka-kreivitär, enpä todellakaan tiedä, mitä meille voisi tapahtua, jos ei vaihettelevaisuuden vuoksi joku meistä kompastu puunpökköihin tahi revi hamettansa. Mitä sanotte siitä, jos jakaantuisimme pieniin ryhmiin?
— Kunhan vaan minä saan tulla teidän kanssanne, lausui paroni Essen puoliääneensä, katsellen ihmettelevillä silmäyksillä tuota viehättävää ja iloista kemunpitäjätärtä, joka nyt seurueneensa oli pysähtynyt vanhan tammen alle, jonka ympärillä useimpia polkuja risteili.
— Niin, parempi on, että hajaannutaan, jatkoi kreivitär, — noin tunnin perästä tapaamme taas kaikki toisemme kuistilla! Madelaine, tulettehan te minun seuraani? Paroni Essen, tahdotteko ruveta meidän suojelijaksemme?
Hymyillen jakaannuttiin nyt eri ryhmiin, ja mennen eri suunnille olivat kävelyretkeilijät pian toistensa näkyvistä.
Raivaamattomia polkuja ja lehväisiä kukkuloita samoilivat nyt Daschka-kreivitär ja Magdalena. Auringon säteet leikittelivät puiden latvoissa, jotka olivat keväisen lehdenpuhkeamisen vaaleammassa vihannuudessa, laululinnut visertelivät heleästi, ja puiden välistä vilahteli sieltä täältä joku harasarvinen hirvi tahi nopeajalkainen kauris.
— Mutta löydämmeköhän tien takasin? lausui Magdalena, joka oli tarttunut ystävättärensä käsivarteen ja nyt äkkiä katsahti taaksensa.
— Luulenpa voivani vakuuttaa siitä, vastasi paroni Leyonhjelm — astukaa vaan levollisena eteenpäin.
— Ja vaikkemme löytäisikään, keskeytti paroni Essen, — niin seikkailujahan me olemmekin etsimässä.
— Enpä voi ajatella täällä muuta kuin paimenelämää! Mutta vaiti, mikä se on? keskeytti kreivitär, kun erään viulun ääni tuli hänen korviinsa.
He olivat nyt päässeet kukkulan huipulle. Sen vastakkaisella puolella oli eräässä notkelmassa tasainen, neliskulmainen nurmikko, jossa joukko nuoria miehiä ja naisia vilkkaasti hyppelivät polskan pyörteissä. He sipsuttelivat varpaillansa, he pyörivät kengänkoroillansa, ja nopkinkankaasta [Erästä ohutta kangasta] tehdyt hameet liehuivat valkoisten pumpulisukkain ympärillä; tehdyt kiharat menivät auki, valuivat ales sekä leijailivat tuulen mukaan, ja posket punoitti, silmät heloitti sekä huulet hymyili, ja soittoniekka liikutti käyräänsä, jotta mäet kaikui. Hei! Ja vankat, miehiset käsivarret nostelivat ilmaan nopsajalkaisia neitoja.
Vähän matkaa tanssivista oli vasuja ja pulloja riveissä, ilmaisten, että aineellisempaakin kuin tanssi, oli ollut, tahi tulisi olemaan, kysymyksessä. Pullojen läheisyydessä istui muutamia miehiä trisettipelissä [Eräs italialainen leikki], ja katkonaisia huudahtuksia kuten kosi, ota yli, huuda, y. m. kuului tuon vilkkaan soiton seasta.
— Muutkin kuin me osaavat riemuita täällä vapaudessa; viulu on tosin hiukan huonosti viritetty, mutta se ei häiritse iloa! lausui paroni Essen, joka kummankin naisen kera oli pysähtynyt katsomaan tuota vilkasta elämää.
— Jos se olisi ollut hyvin viritetty, ei se olisi tehnyt niin suurta yleistä vaikutusta! Tämähän on niin maalaisen tapaista kuin suinkin. Mutta mihin te, paroni Leyonhjelm, jäätte?
— Tässä olen, kreivitär, lausui tuo vanha kavalieeri, joka, vaikka kuinkakin oli ponnistellut, ei ollut voinut pysyä noiden molempain naisten rinnalla ja nyt aivan hengästyneenä jatkoi: — niin, te olette oikeassa, tuo meidän edessämme oleva näky on niin maalaisen tapainen kuin suinkin. Kansa iloitteleikse ja sitä tahtoo meidän suuri kuninkaamme. Mutta tuolla puun juurella, jos ma näön oikein, niin… paroni vei silmälasit silmiinsä — niin, hyvät naiset, katsokaapa tuota henkilöä, omituinen olento laatuaan; hänen saa kuulla yhtä paljon laulavan tunteitansa ja ajatuksiansa, kun hänen kuulee niitä lausuvankin… hän on vaeltava lauluniekka ja, suokaat anteeksi, että mainitsen tätä; teidän läsnäollessanne, hän ottaa lauluaineensa kapakoista ja roistoväestä!
Kreivitär kohotti olkapäitänsä, mutta Magdalena lausui vilkkaasti:
— Hän on siis Bellman, josta olen kuullut niin paljo puhuttavan! Rouva Schröderheim on ihastunut häneen, ja sanoo hänessä piilevän neron, harvinaisen neron! Ja Magdalena katseli etäältä erästä pitkää, laihakasta miestä, joka nojaten erääsen puunrunkoon miettivänä silmäili noiden tanssivien liikkeitä. Kupero, yhdeltä puolen ylöspäin taivutettu hattu varjosti hänen sinisiä ikäänkuin uneliaita silmiänsä, taaksepäin taivutettu tukkansa liehui hänen olkapäillänsä, ja hänen ruskea nuttunsa peitti vaan puoleksi kanteloisen, jota hän kantoi kainalossansa.
Soittoniekka, joka pitkät hetket oli väsymättömällä innolla liikutellut käyräänsä edestakasin viulun kielillä, antoi nyt äkkiä käsivartensa levätä. Hengästyneinä heittäysi osa tanssijoista nurmikolle, samalla kun toiset riensivät vasujen ja pullojen kimppuun. Tässä silmänräpäyksessä juoksi muuan nuori tyttö tuon yhä ajatuksiinsa vaipuneen laulajan luokse ja, laskien kätensä tämän olalle, pyysi hän:
— Laulakaa meille vielä yksi laulu, isä Bellman!
— Ei säveltäkään enään tänä iltana, nukkeni! Minä olen laulanut teille ja te olette tanssineet minulle… nyt olemme tasassa. Hyvää yötä!
— Ei, älkäätte menkö vielä! huudettiin hänen jäljestänsä, — viipykää vielä hetkinen! Juokaa edes lasillinen mummaa! ([olutta] 10)
— Älä lörpöttele! Tiedäthän, ett'ei hän sitä koskaan te'e! keskeytti heitä toiset, kun Bellman sanaakaan lausumatta vitkallisesti poistui.
— Seuratkaamme häntä! pyysi Magdalena, ja kiertäen tuon tasaisen nurmikon, jossa väkijoukko täynänsä vilkkautta ja riemuhuudoilla matkien esi-isiensä arvollisuutta koettivat hypiskellä vanhan aikuista Branikulatanssia (11), vaelsi nyt tuo nuori hovineiti ystävättärensä ja noiden molempain hoviherrani kera ales Pähkinäkummun takana olevaa rinnettä myöten ja seurasi niin hyvin kuin taisi Ulla Vinbladen ikimuistettavaa laulajata, jonka korkea vartalo silloin tällöin vilahti puiden välistä.
— Nyt häntä oi enään näy, lausui Magdalena, — ah, vaiti, tuolla hän on! Ajatelkaas, herra paroni, kuinka hauskaa, jos me täällä jossakin saisimme kuulla hänen laulavan! — Hän on kuninkaan suuressa suosiossa, joka monasti tuntemattomana on kuullellut hänen lauluansa sekä tuolla Pähkinäkummulta että Vihriässä Lehdossa, ja häntä kutsutaan usein kuninkaan ystäväseuroihin…
— Minä olen kuullut hänen niissä laulavan, keskeytti paroni Leyonhjelm — hän laulaa koko somasti ja varsin omituisesti; mutta tuota yleisön ihmettelemiskuumuutta en voi käsittää.
— Minäkin tunnen sitä jo! vastasi Magdalena hilpeästi. — Mutta mihin kummaan hän nyt menikään?
— Hän meni Siniportille (12) päin. Luultavasti meni hän siellä olevaan ravintolaan.
— Tässä silmänräpäyksessä olivat kävelyretkeilijät niillä paikoin, missä runoilija hetki sitten oli kadonnut heidän näkyvistänsä. Heidän edessänsä oli Eläintarhapuistoon vievä ajotie ja oikealla tuo pieni, vähäpätöinen, keltaiseksi maalattu ravintolarakennus, jonka edustalla näkyi joitakuita merimiehiä, jotka vieden erästä naista keskellänsä, nopein askelin riensivät avaralle pihakentälle.
Daschka kreivitär, joka katsahti tuohon merimiehen taluttamaan, nuoreen tyttöön, hymyili äkkiä pilkallisesti. — Katsokaahan tuota, Magdalena, kuiskasi hän, — niin, senpä kyllä uskonkin! Tästälähin ei hän enään saa ommella pistostakaan minulle!
Magdalenan silmät kiinnittyivät tyttöön. Niin, se oli tuo pieni, kalpea ompelijatar, jonka hän oli nähnyt Daschka-kreivittären luona ja jonka hän tähän saakka oli unohtanut. Hänen ympärillänsä naurettiin ja räyhättiin, samalla kun hänen saattajansa yhä kiirehti käyntiänsä, jott'ei heitä saavuttaisi muuan vanhanpuoleinen nainen, jota eräs jyhkeä mies kiinnipidellen esti heitä seuraamasta ja joka nyt ahdistuksessansa päästi kimakan hätähuudon.
— Eihän hän vapaaehtoisesti mene mukana, lausui Magdalena. — Eikö kukaan auta tuota tyttöparkaa?
— Kyllä, hän siitä suoriutuu, Madelaine! Tietysti on hän jollakin tavoin tehnyt alun… niin, enpä minä häntä paljon uskonutkaan! Ei, älkäätte menkö heidän luoksensa, paroni Essen… sitä en salli. Tulkaa, rientäkäämme täältä!
— Ei, ei, lausui Magdalena varsin levottomana tuosta hänen silmäinsä edessä olevasta näystä ja kääntyen kumpaisenkin heitä seuraavan hoviherran puoleen, joilla kentiesi ei ollut erittäin suurta halua ruveta tuon nuoren tytön puollustajiksi räyhäävää, puolittain humalapäissään olevaa joukkioa vastaan, jolle, saatuaan lisäkseen joitakuita saapuville tulleita katselijoja yhä huudettiin: Pitäkää puolenne, pojat! Älkää häntä päästäkö! Tukkikaa sen vanhan mummon suu!
— Mitä tämä on? Mitä tämä, pojat, tarkoittaa? Eikö teillä enään ole järkeä päässänne? kuului nyt; ääni, joka, ollen samalla lauhkea ja heleä, yltyi vihaiseksi, mutta muuttui samassa silmänräpäyksessä ivalliseksi: — Mitä lemmon hauskaa, te pojat, hänen seurassansa saisitte? Ettekö näe, ett'ei hän ole meikäläisiä?
Nuot hoipertelevat, vallattomat veitikat, jotka olivat uhkaavina liittyneet laveriin, kun heidän korvansa kuuli ensimäiset sanat, erkanivat nyt hiljaisina ja rauhallisina toisistansa.
— Noh, niin, eipä hän väärässä ole… kyllä se vaan totta on!
Tuo kalpea tyttö, joka nyt äkkiä tunsi olevansa irti siitä nojasta, joka tähän asti oli pitänyt häntä pystyssä, horjui hetkisen, mutta kun hän samassa tunsi käsivarteensa tartuttavan lempeällä ja suojelevalla tavalla, toipui hän säikähdyksestään, joka tähän asti oli milt'ei tehnyt häntä hervottomaksi, ja hän katsahti erääsen mieheen, joka kohteliailla eljeillä oli lähestynyt häntä ja nyt lempeällä, rohkaisevalla hymyilyllä lausui:
— Nähkää, tuossa on se nainen, jonka seurasta teidät äsken eroitettiin… kentiesi on parasta, jos minä seuraan teitä kappaleen matkaa!
Tunteidensa muuttuessa suosiollisemmaksi näitä kumpaakin naista kohtaan, huusivat heidän äsken niin rohkeat kiusaajansa:
— Niin, seuratkaa heitä, se on parasta! Hänpä ei olekaan väärässä! Kuka hän? Se oli Bellman! Niin, hänellä on sydän paikallansa! Hurraata, hurraata Bellman'ille!
— Kuinka hän mahtane olla hyväsydäminen! Miten mielelläni olisin kuullut hänen laulavan… mutta tänä iltana se toivo ei toteudu! ajatteli Magdalena, samalla kun kreivitär selitti kauhistustansa, nähdessään ensi kerran läheltä todellista roistoväen elämää!
Neljännestunnin kuluttua tämän jälkeen olivat kaikki kävelyretkeilijät taasen ko'olla Mäster Nils'in kuistilla, jossa kestitsijätär, totutulla, hiukan ivallisella tavallansa kertoi äsken saaneensa ilon nähdä, miten eräs Ruotsin suurimmista runoilijoista johti oikealle tielle muuanta harhaan joutunutta viattomuutta ja Magdalenan ilmeisesti osoittamasta mielihyvästä tämän tapauksen johdosta.