YHDESTOISTA LUKU.
— Hän oli niin ystävällinen ja hyvänsuopa, että seurasi meitä aina
Eläintarha-kaupunginosaan (13) saakka.
Tuo pieni ompelijatar, jonka Magdalena kutsuttanut luoksensa Fredrikshoviin, seisoi kunniata osoittavassa asemassa tuon nuoren hovineidin edessä, joka kangaskappaleiden, harsojen ja nauhojen ympäröimänä oli kysynyt, miten tuon edellisen illan seikkailut vihdoinkin olivat päättyneet.
— Äitini oli aivan menehtymäisillänsä säikähdyksestä, jatkoi tyttö, — tänään ei hän ole jaksanut nousta vuoteeltansa. Niin me emme olisi rohjenneet mennä niin myöhään ulos, jos ei…
— Jos ei, kertoi Magdalena alavalla ystävällisyydellä, — te voitte luottaa minuun!
Tuo nuori, uljas hovineiti, kuinka onnellinen hän itse olikaan! Jonkinlaisella ihmettelemisellä katseli hän noita kalpeita, umpinaisia ja murheellisia kasvoja, jotka nyt kyyneltyneinä kääntyivät pois hänestä.
— Olihan eräs henkilö, jota äitini välttämättömästi tarvitsi tavata eilen, eräs henkilö, joka asuu pienessä hökkelissä Eläintarha-kaupunginosassa… ja sinne tulemme mekin nyt muuttamaan…
— Asumuksennepa tulee olemaan kovin syrjässä, kun tarvitsee teidän apuanne… lupaan kuitenkin pitää teitä muistissani ja, niin paljo kuin voin, kehua muillekin teidän ompelustanne. Nyt on minulla kuitenkin itsellänikin hyvä joukko korjuutettavaa… tuon hameen reunus on silitettävä ja uudestaan poimuttava, ja tässä on kangasta uuteen päällysvaatteesen… mutta olinpa unohtaa, minulla on niin paljo puuhaa Svartsjöhön muuttamisen takia, ett'en kentiesi satukaan olemaan kotona, kun tulette töitänne tuomaan. Olisi sentähden hyvä, jos saisin heti maksaa teille!
Tuo kalpea tyttö tankkasi aivan hämillänsä suurkiitoksia, samalla kun ilon puna äkkiä leimahti hänen poskillansa. — Mutta tässähän on liian paljo rahaa!
— Oh, minulla on niin paljo työtä teidän varaltanne! Kas tuossa on eräs kaulus à la Medicis, tuossa eräs kankea kaulus ja tuossa eräs ruotsalaista mallia; tässä on harsoa, ja teidän tulee valmistaa minulle äärettömän monta pöhötintä pitsihihoihini! Magdalena puhui hätäisesti, tyytyväisenä ja iloisena mielessänsä, laski hän kädestään silkkikukkaronsa, joka entuudestansakaan ei ollut kovin raskas ja joka nyt tuli aivan keveäksi, katsellen samassa hyväntahtoisuudella, jossa ei enään ollut alavaisuutta, tuota tyttöä, jonka murheellinen muoto melkoisesti oli kirkastunut, ja lempeyttä täynänsä jatkoi tuo nuori neiti: — Jos voin joskus olla teille avuksi, niin tulkaa vaan ujostelematta luokseni!
Tuskin olivat nämät sanat tulleet lausutuiksi, kun Daschka-kreivitär astui huoneesen.
— Olettepa toimessa, näen ma, lausui hän, osoittaen tuskin huomattavalla päännyökkäämisellä tuntevansa tuon nuoren tytön, joka nyt syvään lyykistyen poistui. — Mutta minun mielestäni pitäisi teidän jo olla kovin kyllästynyt tuohon ruotsalaiseen pukuun!
— Se on niin mukava… ei tarvitse vaivata päätänsä! Niin, Kustaa-kuningas tiesi kyllä, mitä hän teki. Nuot ranskalaiset kuosithan panevat teidät kokonansa ymmälle! Ajatelkaas, kuinka suuri säästö meille tulee, kun pääsemme noudattamasta tätä kuosia. Jumalani, ja kun vielä ajattelee, mitä kaikkia te tarvitsette! Magdalena oli vaiti muutaman silmänräpäyksen, jonka jälkeen hän veitikkamaisesti hymyillen lausueli:
— Niin, mik' on esimerkiks' Lisatta?
Töyhtöt, tupsut, soljet, helmet,
Sormukset ja myssyt rimsut,
Verkot, kassat, kähertimet,
Ristit, viuhkat, varjostimet,
Hameet, laahukset ja kaaput,
Hepeneet ja hetalehet,
Pitsit, huivit, silkit, saalit,
Hohtokivet, kellot, maalit,
Otsarivat, tekotukat,
Päähykset ja hunnut, sulat,
Rannerenkaat, vitjat, paulat,
Harsot, röijyt, esiliinat,
Hajuvedet, palatiinit,
Rintineet ja kureliivit,
Turnyyrit ja krinoliinit,
Hatut, nauhat, korvarenkaat,
Puuhkat, ripsit, poimut, solmut,
Laskokset ja ruusukkehet,
Sormikkaat ja kalvoisimet,
Viitat… liioittelematta
Kaikki nää, on, näet, Lisatta! (14)
— Oh, me tarvitsemme paljon enemmän, lausui tuo kaunis kreivitär hilpeällä naurulla, — enemmän kuin puolet on jäänyt unohduksiin! Mutta, jos teitä tahdotaan saada säästäväisiksi, ei vaatteiden kuosi voi estää kankaiden kalleutta: Niin, te kaunotar-parat olette tuomitut ikuiseen yksitoikkoisuuteen! Teidän kuninkaanne ihmetteleminen — jota samaa minäkin tunnen, — meni aivan liiaillisuuteen, kun te tässä asiassa noudatitte hänen mieltänsä. Ei mikään maailmassa olisi saanut minua taipumaan siihen! Mutta unohdanpa kokonansa sanoa, että tulin tänne viemään teidät muassani. Minä matkustan kohta pois ja tahdon nauttia teidän läsnäoloanne niin paljo kuin mahdollista, varsinkin tänä iltana, sillä minun tee-iltamaani kokoontuu pieni, ystävällinen seura, vapaaherratar Rålamb, paroni Armfelt… mutta kesken puheen, mitä pidätte hänestä?
— En muista koskaan nähneeni paroni Armfelt'iä.
— Hän on vaarallinen mies, Madelaine, jota minä varoitan teitä katselemasta liian läheltä.
— Ei mitään hätää, vastasi Magdalena iloisesti.
— Älkää sanoko niin, Madelaine; ei yksikään nainen jonka suosioon hän haluaa päästä voi häntä vastustaa.
— Epätietoistahan on, haluaisiko hän päästäkään minun suosiooni.
— Oh, te olette kylläksi kaunis!
— Olkoon niinkin, mutta minusta tuntuu tuollaiset vastustamattomat henkilöt vastenmielisiltä!
— Jättäkää arvostelunne siksi, kunnes olette hänet nähneet! Niin, älkäähän olko niin nopsa pudistelemaan päätänne! Tiedättekö, aivan äskettäin en voinut olla häneltä kysymättä, miten hän menetteli, saadaksensa kaikki naiset itseensä ihastumaan? "Minä jumaloin kauneutta (15)," oli hänen ainoa vastauksensa; mutta olisittepa nähneet hänen silmänsä, Madeleine, olisitte olleet hukassa!
— Te jo todellakin olette, vastasi Magdalena hymyillen.
Ah, Madelaine, minä olen jo entisestään häneen ihastunut, ja ihastukseni alkoi jo kokonaista kaksi vuotta sitte, ollessani Spaan kaupungissa! oikeastansa olikin se hän, ku sai minut tulemaan tänne! Jo ensi hetkestä, kun tulin hänen tuttavaksensa kreivitär Ramel'in perhessä, miellytti hän minua suuresti! Kuinka hyvin minä muistan sen illan! — Daschka-kreivitär vaikeni moniaan silmänräpäyksen ja katsoen suoraan eteensä haaveilevalla miettimisellä, joka loi hänen tummille kasvoillensa uutta suloa, jatkoi hän: — Me istuimme ulko-ilmassa kuistilla… aurinko oli juuri laskemaisillansa, meidän juttelumme koski, en tiedä oikein minkä johdosta, kummallisia unia, ja Armfelt kertoi silloin muun muassa, kerran lapsena olleensa näkevinkin enkelin, joka tuli hänen luoksensa vakuuttamaan hänen tulevan onnelliseksi ja kehoitti häntä lausumaan kolme toivotusta, jotka kaikki tulisivat toteutumaan. Noh, eipä hän kauan aprikoinutkaan, ennenkuin vastasi: minä toivon tulevani kaikkein niiden rakastamaksi joille haluan olla mieluinen, tahdon voittaa venäläiset ja tulla jonkun suuren ruhtinaan suosikiksi (16) Juuri samalla hetkellä ajoi Kustaa III:s sen kuistin ohi, jolla me istuimme, ja Armfelt kumartui syvään, näkymättä kuitenkaan tulleen huomatuksi (17) Siitä huolimatta oli hän sittekin kahden päivän perästä kuninkaan vasituinen suosikki!
Magdalena nauroi: — Hänen täytyy siis ottaa enkelejä avukseen tullaksensa miellyttäväksi!
— Sitä ei hänen tarvitse tehdä, mutta te tulette piakkoin itse myöntämään asian niin olevan… valmistakaa nyt vaan itsenne lähtemään minun mukaani.
— Heti paikalla! Uteliaisuus oikein polttaa minua, vastasi Magdalena piloillansa ja järjesti peilin edessä pukuansa, kiinnitti hohtokivillä koristettuja kellukkeita korviinsa sekä tekopilkun poskeensa, jolloin hän hymyillen lausui: — Tällä pienellä regardez moi pilkulla (18) toivon kiinnittäväni hänen huomionsa itseheni.
— Baisez moi pilkku [huulilla tai suupielessä] (19) olisi kentiesi hänen mielestänsä puoleensa päin vetävämpi, vastasi kreivitär.
— Tahdon ensiksi koettaa tätä keinoa! Kas niin, nyt olen vihdoinkin valmis!
Tässä silmänräpäyksessä astui Magdalenan kamarineiti huoneesen ilmoittamaan että Sofia Albertina-ruhtinatar oli pahoinvoipa, ja että hän toivoi Magdalenan jäävän hänen luoksensa siksi päiväksi.
— Siinä tapauksessa en voi lähteä mukaanne, lausui Magdalena, joka tunsi sangen suurta mielihyvää siitä, että ruhtinatar oli pitänyt häntä muita hovineitiänsä parempana, ja lausui nyt jäähyvästit Daschka-kreivittärelle.
— Siis en saakaan esitellä teitä tänään paroni Armfelt'ille, vaikka olen puhunut ääneni langennuksiin, saadakseni teidät häneen mieltymään? kysyi kreivitär, joka näytti hiukan närkästyneeltä, antaen viuhkallansa pienen läimäyksen Magdalenan käsivarteen.
— Suojelusenkelini tahtoo luultavasti varjella minua tuosta vaarallisesta miehestä, lausui Magdalena piloillansa ja meni nyt ylhäisen hallitsijattarensa luokse.
KAHDESTOISTA LUKU.
Avonaisella, puutarhan puoleen johtavilla lasi-ovella Svartsjön linnassa seisoi juhannuspäivänä 1782 Lovisa Ulrika, katsellen haaveilevilla silmäyksillä ulkoilmaan.
Aamu-aurinko paistoi lämpimästi kukille ja nurmikolle, heittäen kullankarvaisen loisteen puiden latvoihin, ja tuuli hengitteli hiljaa suhisten.
Olihan sydänsuvi, vihannat lehdet paisuivat, hyönteiset hyrisivät, linnut laulelivat, kiiltävät perhoset leijailivat kukkalavoilla, ja ilmassa tuntui suloisia tuoksuja.
Leskikuningatar hengitti syvään. — Niin, sydänsuven kaltainen, niin valoisa, niin loistava oli hänenkin elämänsä kerta ollut, ja nyt — leskikuningatar huokaili, ja hänen ajatuksensa riensivät vanhimman poikansa luokse, jota hänen sydämensä, vaikka mielensä olikin katkera, kuitenkin salaisesti aina halaisi ja kaipaeli. Hän, tuo ainoa hänen lapsistansa, jonka äly veti vertoja hänen omallensa sekä johon hän oli kiinnittänyt niin suuria toiveita, ja joka nyt nautti hänen vaivannäkönsä, ponnistuksiensa ja uhrauksiensa hedelmiä, hän ei enään tarvinnut äitiänsä, hän kulki omaa polkuansa eteenpäin, katsomatta kertaakaan taaksensa häneen. Ja kuitenkin oli hän raivannut uuden, valtiollisen uran, houkutellut eteviä miehiä rupeamaan valtaistuimen pylväiksi ja oli johtanut hänen ensimäisiä, horjuvia askeleitansa hänen menestyksensä näyttämöllä (20). Niin, tämä poika, joka kymmenen vuotta takaperin onnistuneella valtiokeikkauksellansa silminnähtävästi oli pelastanut Ruotsin joutumasta jaonalaiseksi ja kentiesi myöskin vaarasta joutua Puolan kohtaloon (21), ja jolle hän silloin äidinrakkauden täydellä ylpeilemisen ilmaisulla silloin oli kirjoittanut: Niin, sinä olet minun poikani ja ansaitset niin ollakin, Jumala sinua kaikissa hankkeissasi siunatkoon! Minä unohdan ja annan kaikki anteeksi. Tämä teko sovittaa meidät ainiaaksi… Ah, rakas Kustaani, ällös koskaan unohda olevasi ihminen äläkä käytä väärin sitä valtaa, jonka Jumala on sinulle antanut! Anna jälkimaailmalle esimerkki hyvästä, suuresta kuninkaasta, ja myöntäköön koko maailma, että yksivalta on onnellisin kaikista hallitusmuodoista. (22)
Näin oli äitinsä lausunut hänelle kerran, kun hän ikäänkuin nousevana aurinko hallitsevien yksivaltiaiden joukossa oli pelastanut maansa ja oli kansansa jumaloimana, joka tunki hänen hevoisensa ympärille kilvassa osoittamaan hänelle rakkauttansa, samalla kun vaimot; suutelivat hänen jalkojansa ja antoivat lastensa niitä suudella. (23)
Leskikuningattaren sydän sykki nopeimmin, hänen silmänsä loistivat; niin tämä oli uljas teko ja arvokas hänen lapsellensa.
Pää pystyssä seisoi Lovisa Ulrika muutaman sekunnin; sitte raivosi myrskyisiä, kiihkoisia tunteita hänen sielussansa. Ne nöyryytykset, joita hän oli saanut kärsiä, masensivat hänen ylpeyttänsä ja puhalsivat rajutuulen ankaruudella äidinrakkauden poikaansa kohtaan pois hänen sydämestänsä. — Ei, hänellä oli vaan kaksi lasta, molemmatkin lemmikkinsä, Fredrik ja Sofia Albertina! Kaarlo-ruhtinasta hän tuskin ajattelikaan, ja vaikka hän olikin tälle enemmän suosiollisempi noista kahdesta vanhimmasta veljistä, muisteli hän kuitenkin aina ylenkatseella ja inholla tämän salaseura-hourailuja sekä irstaisuutta, tämän, jonka laverteleva kieli oli perintöruhtinaan syntyessä aikaansaanut tuon viimeisen suuren eripuraisuuden leskikuningattaren ja kuninkaan välillä, eripuraisuuden, jota ei kumpikaan heistä anteeksipyynnöllä eikä toistaan lähestymällä koettaneetkaan sovittaa.
Tämä viimeinen juhannuspäivä Lovisa Ulrikan elämässä kaikkine auringonpaisteineen ja kukkatuoksuinensa, kuinka synkältä ja kolkolta se hänestä tuntuikaan, ja tuolta puutarhan lehtimajasta ennätti tosin hänen nuorempain lastensa ja Södermanlannin herttuattaren äänet hänen korviinsa, mutta eipä hän tästä hetkeksikään tuntenut itseänsä iloisemmaksi tahi halulliseksi ottamaan osaa heidän pakinoihinsa.
— Noh, olitteko siis ulkona eilen illalla poimimassa yhdeksää lajia kukkasia? kuului Södermanlannin herttuatar kysäisevän, kääntyen neiti Rudenschöld'iin päin, te tyttö-hupakot; ja tuo kukkakimppu päänne alla uneksitte te siis tulevaisesta miehestänne?
— Kyllä minä ainakin uneksin, mutta ei se ollut miehestä, vastasi punastuen Magdalena.
— Noh, onpa yhtä hyvä, vaikk'ei sellaista olisikaan! Minä puolestani…
Varoittava silmäys Sofia Albertinalta saattoi herttuattaren vaikenemaan, joka kentiesi oli tunnustamaisillaan, ett'ei hänen avioliittonsa ollutkaan onnellisin, ja että hänen oma ylhäinen puolisonsa ei ollutkaan rakastettavin aviomies. Noh, niin, — jatkoi hän siis keskeytettynä, — mitäs minun piti sanomankaan?… Ettekö peljänneet mennä yksinänne ulos auringon laskettua?
— Neiti Ribbing oli minun kanssani, emmekä me peljänneet… meille oli vaan hyvin vaikeaa olla puhumatta…
Ja sitäkin teidän piti tehdä? Niin, minä en olisi ainakaan malttanut olla puhumatta. Ja tästä teidän synninrangaistuksestanne ei teille ollut mitään hyötyä?
— Ei minulle, mutta neiti Ribbing uneksi koko rykmenttilöistä hevoisväen upseereja…
— Hän näyttää siis saavan niitä kyllältä, lausui herttuatar nauraen.
Mutta, mitähän sanotte, jos rupeaisimme "leskisille?"
— Ei, ei, vastasi Sofia Albertina matalalla äänellä, — menkäämme äitimme luokse; hän on sairas tänään ja tarvitsee huvitusta. Ah, tämä päivä on hänelle täynänsä muistoja! Muistatko isäämme, Fredrik? Kuinka hyvin muistan silloisen juhannuspäivän… ja kukkaissalkon sekä tanssin sen ympärillä. Nämät olivat iloiset, onnelliset ajat meille kaikille!
Ja keveästi huoahtaen lähestyi ruhtinatar äitiänsä, joka temmattuna synkistä ajatuksistapa, hymyillen vastasi siihen hellään suudelmaan, jonka tyttärensä painoi hänen kädellensä.
Ollen vaitonaisena ja mietiskelevänä ei Lovisa Ulrika tänäpäivänä usein sekaantunut lastensa jutteluihin; herttuatar sai vapaasti lasketella sukkeluuksiansa, kuningattaren, joka tavallisesti ei säästänyt ankaria nuhteita, näkymättä niitä kuulevankaan ja väsyneen sekä raukean näköisenä nojasi hän päänsä sohvalla oleviin patjoihin.
Ainoasti kerran elpyivät hänen kasvonsa, ja hän puhui kaipauksella tuonen tuville menneestä puolisostansa ja siitä ajasta, jolloin hän suojaansa ja seuraansa kokoeli miehiä sellaisia kuin Dalin, Ihre ja Berch, Lagerbring, Botin ja Celsius. — Minun aikakauteni oli tieteiden ja perinpohjaisten luonnontutkimusten kultainen aikakausi, lausui hän, ja rohkenenpa lukea ansiokseni ruotsalaisten vilkkaamman elämän ja halun näihin tieteisin, — jonkun silmänräpäyksen loisti hänen suuret mustat silmänsä kaikella entisellä kirkkaudellaan ja leimullansa. — Kun ajattelee takaperin, tuntuu rauhoittavalta tieto, että olen koettanut työskennellä jaloissa pyrinnöissä. Minä puolestani olen kuitenkin ahkeroinut tätä tehdä, ja minulla on ollut ilo nähdä Upsalan ja Tukholmankin Tiedeakatemian perustamisen.
— Se on tietty asia, vastasi Fredrik-herttua, — että vasta teidän ajastanne, äitini, alkaa historiallisille tutkinnoille tässä maassa uusi aikakausi.
Kuningatar hymyili ja hän jatkoi hetken perästä juttuaan menneistä ajoista; mutta nyt kaikki tämä on lopussa, lisäsi hän. — Aadolf Fredrikin kanssa meni minun onneni hautaan, kun hän meni pois, loppui minun vaikutusvaltani, ja olen saanut elää, nähdäkseni sen, mikä ennen oli totta, nyt muuttuvan leikiksi. — Nyt ratsastellaan, hypitään, käydään komeassa puvussa, koetetaan olla sivistyneitä ja puhutaan ranskaa, — siinä kaikki, mitä tarvitsee, päästäksensä onnen portahille ja saada etevä asema yhteiskunnassa! — Hän puhui katkeruudella; mutta eipä kuitenkaan pitkää aikaa kulunut, kun leimu hänen silmissänsä himmeni, ja nojaten selkäänsä sohvaan rupesi hän taaskin mietiskelemään, näkymättä pitävän lukua mistäkään, mitä hänen läheisyydessänsä tapahtui:
Tuo raihnaisuus, jota Lovisa Ulrika tunsi ei ollutkaan ohimenevää laatua, ja eräänä yönä heinäkuun alkupuolella sairastui hän mitä ankarimmin. Tästä lähetettiin heti tieto kuninkaalle.
— Minä tiedän, ett'ei hän koskaan enään tule parantumaan, lausui Kustaa-kuningas kyyneleet silmissä puolisollensa, lähetettyänsä pikasanoman pyytämään itsellensä lupaa saada tulla äitiänsä tervehtimään; — minä olen kauan aavistanut hänen pian tapahtuvaa lähtöänsä, mutta minun täytyy saada nähdä hänet, minun täytyy päästä sovintoon hänen kanssansa: Oi, ett'ei meidän välillämme olisi ollut niin paljon väärinkäsityksen aihetta!
— Mutta saattaahan tapahtua, että hän paranee, lausui Sofia Magdalena lohduttaen.
— Hän ei parane; näinä viimeisinä aikoina olen minä nähnyt niin levottomia ja kummallisia unia… aina olen minä niissä nähnyt hänet kuolevana… kuullut hänen lausuvan kirouksensa ylitseni!
Turhaan koki kuningas väkisinkin salata mielenliikutusta, joka häntä järisytti, ja ollen äärimmäiseen asti taikauskoinen, muisteli hän kaikkia niitä onnettomuuksia, joita Björnram (eräs tunnettu haaveilija) hänelle oli ennustanut, ja joiden hän luuli tulevan itseänsä kohtaamaan, jos hänen äitinsä sovittamattomilla tunteilla menisi ales hautaan.
Kuningas, jonka sielun tuska yhä oli enenemässä, sai nyt äidiltänsä luvan tulla häntä tervehtimään, mutta kuitenkin nimenomaan niillä ehdoilla, että hän toisi kuningattaren ja perintöruhtinaan mukanansa.
— Ei, Sofia, sinä et saa tulla meidän mukaamme! lausui kuningas, kun hänen puolisonsa salaisella hirmulla valmistausi noudattamaan pelkäämänsä anopin kutsua. — Ken tietää, miten meitä otetaan vastaan!… Ei, sinä et saa antaa itseäsi alttiiksi järisyttäville mielenliikutuksille.
Ja nyt, niin paljon kuin hevoisten kavioista pääsi ja kuninkaan yhä kertoessa: "nopeammin, nopeammin!" riensi hän perintöruhtinaan kanssa huimaavaa vauhtia Svartsjöhön, jossa hänet, ennätettyänsä linnan puutarhaan, saavutti sanoma, ett'ei Lovisa Ulrika tahtonut nähdä poikaansa, ennenkuin hän ensisti oli allekirjoittanut lupauksen, ett'ei hän tulisi moittimaan äitinsä hänen molempain nuorimman lastensa eduksi tekemää testamenttia. (24)
Kustaa-kuningas kirjoitti silloin seuraavan kirjelipun, jonka hän heti lähetti äidillensä:
"Tulen vielä kerran nauttimaan suloutta saada syleillä teitä, hellä äitini. Rukoilen teitä, ett'ette kiellä minulta tätä lohdutusta! Fredrik-veljeni on todistajana minun tuskaani. Hän on ottanut puhuakseen minun puolestani.
Teidän, hellä äitini, nöyrä ja alamainen poikanne
Kustaa."
Lisää. Olen aina ollut sitä mieltä, ett'en tule mitään muuttamaan teidän testamentillisissa säädännöissänne, koska en ole milloinkaan epäillyt niiden olevan hyvin harkittuja ja että hellän äidin sydän ne on määrännyt. (25)
Tämän jälkeen vietiin kuningas sairaan luokse ja rientäen hänen vuoteellensa lankesi hän sen ääressä polvillensa, sulkien innokkaasti äitinsä sylihinsä. Kuningatar vastasi tähän poikansa helleyteen syvällä mielenliikutuksella, samalla kuin ruhtinatar Sofia Albertina ja Fredrik-ruhtinas puoliääneensä nyyhkien peittivät kasvonsa vuoteen verhostimien laskoksiin. Katkonaisia sanoja molemminpuolisesta anteeksi antamisesta lausuttiin, jolloin Kustaa kuninkaan silmät olivat kyynelissä ja Lovisa Ulrikan ääni värisi liikutuksesta samalla kuin rauhan tyyneys ilmautui hänen kasvoillensa.
— Salli minun nähdä poikaasi, Kustaa! kuiskasi leskikuningatar, ja kun kuningas heti toi pojan hänen luoksensa, silmäili hän tätä tarkasti, suuteli häntä sitte nähtävällä helleydellä, lausuen: — Niin, tämä on sinun poikasi ja sentähden on hän minulle rakas! Ja nyt antoi hän tälle pojalle, hyväillen häntä hellästi, muistoksi mitä kallisarvoisimpia hohtokivikoristeita, lausuen siunauksensa tuolle lapsoselle ja rukoillen että hänestä kerta tulisi viisas kuningas ja maansa kunnia.
<tb>
Keskellä sitä tuskaa, joka aina syntyy ankaran sairaudenkohtauksen sattuessa, tunsi leskikuningattaren seurue sen levon vaikutusta, jonka sovinto tuon ylhäisen äidin ja hänen poikansa välillä tuotti. Keskenänsä kuiskailtiin niitä sanoja, joita kumpikin tuossa mieltäjärisyttävässä kohtauksessa olivat lausuneet, ja vielä sittekin, kun kuningas oli lähtenyt Svartsjöstä, kuului Lovisa Ulrika niillä väli-ajoilla, joilla hän jaksoi puhua, usein helleydellä mainitsevan Kustaa-kuninkaan ja Kustaa Aadolfin nimeä. Tuo uutinen, että hän oli puhutellut poikaansa ja pojanpoikaansa, kulki kuin kulovalkea suusta suuhun ja herätti, kuten kaikkikin uutiset, mitä erilaisimpia tunteita; vaikka sitä oltiin odotettu, siitä kuitenkin hämmästyttiin, riemuittiin sekä oltiin äksyissänsä.
Leskikuningattaren sairaus eneni kuitenkin enenemistänsä, lääkärit sanoivat jo menettäneensä kaiken paranemisen toivonkin; kärsien kovia tuskia, pyysi hän läsnäolevia rukoilemaan Jumalaa hänen edestänsä ja suljettuna Sofia Albertinan syliin sekä yhtyen lastensa ja tänne kokoontuneen hoviväen rukouksiin, veti hän näin viimeisen henkäyksensä.
Tämä tapahtui varahin aamulla Heinäkuun 16 päivänä.
Kuningas oleskeli Drottningholmissa, kun tämä surusanoma hänet saavutti. Syvään huoaten otti hän vastaan kreivi Ribbingin, joka oli ollut ylimmäinen palvelusta tekevä hovimarsalkka Lovisa Ulrikan luona ja joka nyt, tuoden viimeiset terveiset ylhäiseltä hallitsijattareltansa, antoi kuninkaalle kirjeen, jonka leskikuningatar oli kirjoittanut muutama päivä ennen kuolemaansa.
— Kirje, — kuningas päästi armollisesti kreivi Ribbingin luotansa, pyyhkien hienolla pellavaisella nenäliinallansa tuskasta kosteaa otsaansa. — Mitähän äitinsä oli mahtanut hänelle kirjoittaa? Eikö hän ja kuningas jo olleet sanoneet toisillensa kaikki?
Kuningas piti kirjettä kädessänsä, mutta häneltä puuttui voimaa sen avaamiseen sekä lukemiseen ja aavistaen jotakin onnettomuutta, antoi hän sen ylikanslerille, vapaaherra Ramelille.
— Lukekaa tämä kirje, pyysi kuningas, — ja selittäkää minulle sitte sen sisältö.
Kirjeen sisältö oli seuraava:
"Herra Poikani!
Viimeisenä elämäni hetkenä tunnen kuinka vähän masentavalta tuntuu sellaisen maailman jättäminen, jota murheet ja mitä kurjin kohtelu on opettanut minua inhoamaan. Minun elämäni ura on loppunut ja teitä tulee minun kiittää siitä ilosta, jonka tunnen, että se on lopussa. Minun on ainoastaan vielä ilmoittaminen teille viimeinen tahtoni. Minä jätän kaiken irtaimistoni, hohtokiveni, kaikki, mitä minulla on tasan jaettavaksi nuorimman poikani ja tyttäreni välillä, ja jos te millä tekosyyllä tahansa liikutatte näistä vähintäkään, niin vaviskaa… minä lausun silloin kirouksen, jonka kiittämättömät pojat ansaitsevat; mutta jos te täytätte tahtoni, niin ei tämä tule teille tapahtumaan; minä jätän teille tunnonvaivat ja katumuksen, ainoat avut, jotka rikoksellisella on jäljellä. Myöskin suljen teidän suosioonne hovini ja köyhät hovipalvelijani, koska minulla on velkoja, jotka voivat tulla suoritetuiksi kahdella tai kolmella eläkeneljännekselläni, jos annatte niiden kestää kuolemani jälkeen. Sitä vastoin vapautan teidät hautajaiseni turhanloistavasta viettämisestä enkä soisi teidän suotta tuhlaavanne rahaa joutaviin menoihin. Olen teidän onnetoin äitinne.
Svartsjö'ssä Heinäkuun 7 p. 1782.
Lovisa Ulrika."
Kun paroni Ramel oli tullut siihen kohtaan kirjeessä, jossa Lovisa Ulrika lausuu pojallensa "kirousta" keskeytti kuningas hänet äkkiä, kysyen:
— Kuinka, onko se peruuttamattomasti lausuttu?
— Ei, teidän majesteettinne, vastasi hovikansleri, se on vaan peruuttamaton! siinä tapauksessa, jos teidän majesteettinne ei myönny jättämään koko kuningatar-vainajan jälkeenjäänyttä omaisuutta tasanjakoon Fredrik-herttuan ja Sofia Albertina-ruhtinattaren välillä.
— Jumalan kiitos, lausui kuningas, — sen te'en mielelläni!
Sittekun paroni Ramel jälleen oli sulkenut kirjeen kuninkaan sinetillä ja jättänyt sen hallitsijalle, meni hän ulos antaakseen Fredrik-ruhtinaan päästä sisään. Kustaa-kuningas otti vastaan veljensä sangen ystävällisesti ja puhui myöntymällä kuningattaren testamentista. Mutta herttua vastasi kiivaudella:
— Se onkin parhain keino teidän majesteetillenne, sillä minulla on jäljennös äitini kirjeestä, ja minä tiedän vallan hyvin, minkä ehdon äitini testamenttiinsa on liittänyt. (26)
— Mitä tämä on, veliveikeäni? Foi de gentilhomme, onpa verratoin julkeus puhua minulle sillä tavalla! Ei siinä kylläksi, että te riistätte minulta perinnön, te, kadehditte minulta myöskin sitä mielenrauhaa, jota tunsin sovittuani äitini kanssa… Niin, tepä olette kehottaneet häntä lausumaan kirousta ylitseni! Tepä olette lipevällä kielellänne tunkeneet minut pois hänen sydämestänsä! Väistykää luotani, väistykää!
— Minä en tarkoita… tankkasi Fredrik-herttua hämillänsä.
— Vaiti, te olette unohtaneet kuka minä olen, ja että olen ilmaissut teille toivomukseni! Ei sanaakaan enää… minun tahtoni ja käskyni on, että nyt menette! — Kustaa-kuninkaan silmät säkenöi, hänen huulensa värisivät, ja koko hänen ruumiinsa vavahteli vihasta, kun hän nyt astui Fredrik-ruhtinasta kohden, joka hätäisenä riensi ulos huoneesta.
Tämä kirje, jonka sisällöstä kuningas ei luullut kenenkään muun paitsi itsensä ja paroni Ramel'in tietävän — tämä kirje ei siis ollutkaan mikään salaisuus! Suuttuneena, loukattuna ja vihastuneena kutsui hän sitte puheellensa paroni Ramel'in ja kerrottuansa tälle, mitä äsken oli tapahtunut, käski hän tätä kirjoittamaan määräyksen kansliapresidentille kutsumaan seuraavana päivänä koolle sotaneuvoston.
— Minä annan sotaoikeuden tuomita veljeni, lisäsi kuningas, — hän on tehnyt itsensä syylliseksi tottelemattomuus- ja majesteettirikokseen!
— Se on minun tahtoni ja se on muuttumatoin, keskeytti kuningas, jonka tummista silmistä leimusi vihan salamoita, samalla kuin hänen hienot, vilkkaat kasvonsa ilmaisi kaiken sen loukkauksen, jonka hän tunsi, ja ojentaen kätensä Ramel'ia kohden, viittasi hän tätä heti noudattamaan antamaansa käskyä.
— Suvaitkaatte ensin kuulla minun sanojani, sire, vastasi hovikansleri syvään kumartuen, — vastaanväittämättä on Fredrik-ruhtinas rikkonut; mutta liikutettuna kun hän on kuningatar-vainajan kuolemasta, hän tuskin tiesikään, mitä sanoi, ja…
— Hän tiesi sen varsin hyvin! Ei, tässä tarvitaan varoittavaa esimerkkiä! Minun veljeni, luulevat piakkoin voivansa kohdella minua, miten mielivät; mutta minä tulen näyttämään heille kellä valta on, minullako vai heillä.
— Vielä kerran rohkenen rukoilla teidän majesteettianne ajattelemaan, minkä huomion sellainen riitajuttu herättäisi ei ainoastansa tässä maassa vaan koko Europassa. Sire, suvaitkaatte muistaa hänen olevan teidän veljenne!
— Pitääkö minun siis suvaita kaikkea sukulaisiltani?… Niin, uskokaa minua, olenpa koettanut osoittaa maltillisuutta ja sitä olen tehnyt useammassa kuin yhdessä tapauksessa, vastasi kuningas, jonka viha oli muuttunut alakuloisuudeksi, ja joka nyt, avaten akkunan sepo seljällensä, jäi seisomaan sen ääreen, sekä miettiväisenä katseli ulos ja vaipui ajatuksiinsa, joita paroni Ramel ei sanalla eikä liikkeelläkään rohjennut häiritä.
— Huolimatta äitini viimeisestä kirjeestä ja siitä nurjamielisyydestä, jota hän viimeisinä vuosina luuli omaavansa syytä pitää minua kohtaan, luulen hänen kuitenkin sydämensä pohjassa tunteneen hyväntahtoisuutta kohtaani, lausui Kustaa-kuningas, kääntyen äkisti huoneesen päin; — tätä hyväntahtoisuutta on hän tuhannet kerrat osoittanut, jatkoi hän vilkkaasti, ja viimeisinä elämänsä päivinä oli hän lempeä ja hyvä minua sekä poikaani kohtaan. Kirje, — kuninkaan otsa synkistyi, ja huokaus hiipi hänen huulillensa, — niin tämä kirje ei tullut häneltä… se oli tuolta eikä häneltä! Hänen mielensä ei ole voinut ajatella, mitä kätensä on kirjoittanut. Hän oli heikko, sairas, kuolemaisillansa ja sellaisessa tilassa helppo saada taipumaan tekoon, jonka veljeni arveli tulevan vaikuttamaan minuun, tulevan joksikin siteeksi minulle ja vakuudeksi itsellensä anastamaan vääryydellä perinnön, perinnön, jota en kuitenkaan tahdo kadehtia häneltä enkä sisareltani. Fredrik; ja Sofia ovat aina olleet äitini rakkaimmat lapset… tämän hänen rakkautensa tähden ja meidän sovintohetken muiston tähden tahdon olla ikäänkuin tätä kirjettä ei koskaan olisi ollutkaan, eikä siis Fredrikin loukkaustakaan.
Kustaa kuninkaan otsalle ilmautui hyväntahtoisuutta sekä ylevyyttä, ja kunnioituksen valtaamana lausui hovikansleri:
— Jalo, suuri kuninkaani!
- Fredrik ei ole, luullakseni, vielä kovin kaukana, virkkoi
Kustaa-kuningas lempeällä hymyllä; kutsukaa hänet heti tänne!
Vaikka olenkin kovassa rahan tarpeessa, en olisi kuitenkaan tahtonut muuttaa kirjaintakaan hänen testamentissansa… ei, sitä en ollut aikonut! ajatteli Kustaa-kuningas mielihyvillänsä, varroten Itägötlannin herttuan tuloa.— Luuleeko hän minua kyllin halpamieliseksi, ett'en täyttäisi lupaustani, jonka annoin kuolevalle äidilleni! Ei, tämä menee liian pitkälle… häntä pitäisi rangaista! Jos ei Kaarlo nyt olisi matkojen päässä, luulisin… mutta Ramel oli kaikessa tapauksessa oikeassa; riitajuttu olisi herättänyt liian suurta huomiota, ja parasta on, että mailma luulee välisemme sovinnon äitini kanssa todelliseksi — ja sehän se olikin, sen halusta uskon! Hän oli viimeisillä ajoillansa kummallisella päällä, hän tuli epäluuloiseksi, ja hänen entinen tahtonsa lujuus alkoi löyhtyä… siinä kaikki. Hänen tähtensä tahdon antaa anteeksi Fredrikille.
Ja tämä ajatus mielessänsä avasi hän sylinsä herttualle, joka rukoillen anteeksi, liikutettuna ja kalpeana sekä ääneensä nyyhkien heittäysi kuninkaan rinnoille.
KOLMASTOISTA LUKU.
— Älä sulkeudu kaipauksinesi huoneeseesi, Sofia, älä sulje kokonansa oveasi maailmalta ja sen huvituksilta! kehoitti Södermanlantin herttuatar, tultuansa noin kuukausi Lovisa Ulrikan hautajaisten jälkeen, joita surullisella juhlallisuudella oli vietetty heinäkuun 31 päivänä, Svartsjöhön ja päästyänsä vihdoinkin ruhtinatar Sofia Albertinan puheille, joka sairaana sekä ruumiiltansa että mieleltänsä puolittain makasi sohvalla ja nyt katkerasti itkien oli avannut sylinsä iloiselle, hyvänsuovalle, helläluonteiselle ja nuorelle kälyllensä.
— Ah, äitini kera menetin minä kaikki! kuiskasi Sofia Albertina.
— Sepä oli ystävällistä puhetta meitä elossa olevia kohtaan! vastasi herttuatar hymyilevin suin ja kyyneleet kirkkaissa, sinisissä silmissänsä. — Etkö siis pidä minusta niitäkään lukua, etkä miehestäni Fredrikistä, etkä Kustaa kuninkaasta, etkä muista, jotka sielustaan ja sydämestään sinua lempivät!
— Tunnen olevani sittekin niin yksinäni huokasi ruhtinatar?
— Sitä et tekisi, jos sallisit meidän käydä sinua tervehtimässä ja jos sinä itse tahtoisit käydä meidän luonamme.
— Minä olen liian sairas…
— Luulottelua! Sinä olet elänyt niin yksinäisyydessä ja hiljaisuudessa nämät viimeiset vuodet, sinulla on ollut ikävää, että olet tullut synkkämieliseksi… niin minäkin olisin tullut sinun sijassasi, enkä olisi voinut kestää.
Ruhtinatar painoi kätensä herttuattaren huulille, mutta tämä jatkoi:
— Saat olla huoleti, en suinkaan tahdo sanoa mitään pahaa äitivainajastamme. Tahdon vaan sanoa, ett'en olisi voinut kestää alati elämistä siinä suuruuden ilmapiirissä, joka oli hänen ympärillänsä… minä olisin tukehtunut. Niin, se kunnioitus, jota minä häntä kohtaan tunsin oli niin suuri, että olisin kuollut, jos olisin täydellä todella hänet suututtanut! Hän oli niin etevä kaikessa ja niin älykäs, hän oli suurin kuningatar, kuin ruotsissa milloinkaan on ollut, mutta…
— Niin, niin, mutta hän ei ollut onnellisin! Me, hänen lapsensa, annoimme hänelle monta murheen aihetta… voi, ett'en minäkään… mutta minä tiedän, ett'ei hänellä ollut ainoastansa neroa, hänellä oli sydäntäkin!
— Mutta onnellinenkin on hän kuitenkin ollut yhdessä suhteessa… hänen avioliittonsa oli onnellinen!
— Oli, Charlotta-hyväni, — ruhtinatar puristi sääliväisyydellä herttuattaren kättä, — kullakin meistä on ilonsa ja surunsa!
Herttuattaren silmät, jotka muutama silmänräpäys olivat näyttäneet vakaisilta ja murheellisilta, muuttuivat taaskin kirkkaiksi ja iloisiksi hänen lausuessansa:
— Niin, enpä tullutkaan tänne rasittamaan sinua omilla huolillani! Koetan ummistaa silmäni aviopuolisoni pieniltä vikuroimisilta ja silloin kuin välttämättömästi täydyn nähdä… silloin olla anteeksiantavainen.
— Sinä olet hyvänkurinen lapsi… ja tukehduttavalla kunnioituksellasi, — hiljainen hymy ilmausi Sofia Albertinan vaaleilla huulilla, — meidän korkeasti autuaallista äitivainajaamme kohtaan olit sinä hänelle kuuliainen tytär. Sinun hellä hoitosi hänen viimeisen sairautensa aikana, — ruhtinattaren ääni vapisi taaskin liikutuksesta — teki sinut rakkaaksi hänen sydämellensä, niin, vieläpä meille kaikillekin, eikä Fredrik voi kylläksi puhua sinun uhraavaisesta lempeydestäsi!
Vieno puna oli näitä sanoja lausuessansa noussut herttuattaren poskille ja onnen, milt'eipä autuaallisuudenkin ilmaus viipyi hänen sangen miellyttävillä kasvoillansa, vastatessaan:
— Fredrik liioittelee!… Ah, miten mieluista minusta on tietää teidän pitävänne minusta!
— Mutta nyt sinä tarvitset hiukan auringonpaistetta huoneesesi. Herttuatar ryhtyi tuumasta toimeen ja, vetäen ylös akkunoiden eteen lasketut verhot, jatkoi hän: — mielikin muuttuu alakuloiseksi, kun on näin synkkää ihmisen ympärillä.
— Päivä tekee pahaa silmilleni…
— Kyllä ne siihen tottuvat. Myönnäpä vaan täällä huoneessa nyt olevan paljo hauskempaa… ja että itsekin tunnet mielesi samassa määrässä keveämmäksi…
— Ah, ei, Charlotta, todellinen murhe…
— Ei sanaakaan enään tänäpäivänä omistasi eikä minunkaan tunteistani!… Mutta tosiaankin, onhan minulla sinulle tuhansia terveisiä Sofia Magdalenalta…
— Noh?
— Hän voi luonnollisesti hyvin asianhaarain mukaan, ja Kustaa-kuninkaan ilo isänä on verratoin. Voitpa arvata hovissa olleen touhua viime yönä. Kustaa-kuningas oli menemäisillänsä Sofia Magdalenan makuuhuoneesen milt'ei Adamin puvussa. Onneksi hänet pysähytti joku, joka muistutti hänelle siellä sisällä olevan joukon naisia, jolloin hän äkkiä sai housut ja syylingit jalkaansa sekä yllensä yönutun ja pitsejä, ja tässä puvussaan juoksenteli hän ympäris, ikäänkuin olisi ollut päästänsä pilalla, sekä kysyi jokaiselta, jonka tapasi, jos tämä luuli lapsen tyttölapseksi? — kysymys, joka tietysti saattoi naiset kovin ymmälle. — Herttuatar nauroi jatkaessansa: — Schröderheim kertoi minulle sitäpaitsi heidän olleen sangen huonolla tuulella, koska heitä, kuten hän sanoi, herätettiin makeasta unestansa kello neljä aamulla; suurimmassa kiiruussa pukeutuneina villahameisiin, yöviittoihin ja harsoihin, ujoina tuon tapahtuman johdosta, kiihoitettuina isänmaallisuudestaan ja rakkaudesta tuohon suloiseen kuningattareen sekä puuttuen aikaa ja tilaisuutta pitämään vähintäkään huolta siitä, mitä ihmispuku päivänvalossa vaatii, saivat he lohdutusta ainoastaan toistensa vajavaisuuksista, sillä onneksi olivat kaikki kuvastimet verhoilla peitetyt. (27)
— Noh, entä lapsi?
— Kustaa-kuningas ylvästelee siitä kuni taivahinen, ja jos saa uskoa hänen sanaansa, on poika koko jättiläinen terveyteen ja voimaan nähden… noh, niin, se on todellakin aika lapsi, ja ilo hänen syntymisestänsä on korkeimmallansa.
— Olenpa kovin mielissäni Kustaa-kuninkaan puolesta, — Sofia Albertinan lempeille kasvoille ilmestyi tyytyväisyyden vivahdus, ja hän jatkoi: — minä kirjoitan hänelle ja Sofialle… ei, älä kehoita minua käymään heitä tervehtimässä; vielä en voi enkä tahdokaan mennä vieraisille! Minun murheelliset kasvoni tulevat vaan häiritsemään iloa, mutta tule sinä välistä tänne, Charlotta, jos en, näet, sinultakin karkoita pois kaikkea iloa…
— Sen sinä aivan varmaan to'et ja siksipä en tulekaan luoksesi, lausui leikillisellä hymyilyllä herttuatar, joka nyt meni pois, tullaksensa jo parin päivän kuluttua jälleen, aikoen houkutella kälyänsä ottamaan osaa niihin huvituksiin, jotka, huolimatta leskikuningattaren nykyään tapahtuneesta kuolemasta, lyhensivät aikaa Kustaa-kuninkaan hovissa, joka ihastuksella oli ottanut tuon pienen perintöruhtinaan syntymisen niiden murheenosoitusten poisheittämisen syyksi, joita leskikuningattaren kuolema oli vaatinut.
— Tulen vain kuulustamaan, ai'otko yhä edelleenkin sulkeutua huoneesesi? lausui herttuatar nojaten hellästi kälyynsä.
— Sen a'ion tehdä, Charlotta, vastasi ruhtinatar, jonka sitä ennen terveyden purppuroimilla poskilla nyt oli läpikuultava kalpeus, ja jonka ennen niin veitikkamaisissa silmissä nyt oli lempeä alakuloisuus, samalla kuin hiljainen murhe levitti ikäänkuin hunnun koko hänen olentonsa yli, jonka vuoksi tuon vilkkaan ja tuntehikkaan herttuattaren mieli täyttyi todellisesta levottomuudesta.
— Minä en laisinkaan kaipaa näitä huveja, jatkoi ruhtinatar, — näitä huveja, jotka minusta tätä ennen olivat niin viehättäviä ja joista sinä nyt niin vilkkaasti kerrot.
— Sinun itsepäisyytesi on yhtä parantumatoin kuin perisyntikin, vastasi herttuatar; — niin sinun pitää päästä pois tästä Svartsjöstä, jonka jylhät maisemat ja muistot yhtenä suorastansa lyhentävät sinun elämääsi! Sinun pitää päästä pois unohtamaan itsesi ja haaveilusi; ja saadakseni sinua siihen, en tiedä enään muuta kuin yhden keinon.
— Ja tämä keino?
— Kustaa-kuninkaan täytyy käskeä sinua! Kuningastasi täytyy sinun totella, jos ei sinun käsityksesi alamaisen velvollisuuksista…
Ruhtinatar hymyili:
— Ei, ei, siinä tapauksessa minun täytyy totella!
— Nyt olet sinä jälleen palautettu elämään, iloon ja meidän keskuuteemme…
— Mutta enpä luule Kustaa kuninkaan tulemankaan käskemään; hän tulee kunnioittamaan niitä tunteita, jotka vielä estävät minua ottamasta osaa teidän juhliinne.
Tämä Sofia Albertinan yksinäisyys ei kuitenkaan ollut Kustaa-kuninkaalle mieluinen. "Riemun kuninkaasta" oli käsittämätöintä, kuinka joku tahallansa voi sulkea itsensä yksinäisyyteen ikäänkuin mietiskelemään suruansa; ja sittenkuin hän turhaan oli koettanut saada häntä olemaan läsnä Suurta Operaa (28) avatessa, ilmoitti hän myöhempään syksyllä, että hänestä olisi sangen mieluista, jos ruhtinatar seurueneensa tahtoisi oleskella jonkun aikaa Gripsholm'issa. Sofia Albertina huomasi täytyvänsä totella tätä viittausta; hänen seuruessansa syntyi äkkiä eloa ja liikettä; "huvitus"-sanalla oli kaikkia viehättävä voima; he olivat mukautuneet silloisiin oloihin ja ottaneet osaa ruhtinattaren kaipaukseen, mutta toivo, että tämä hiljainen yksinäisyys nyt olisi lopussa, täytti kaikkein rinnat riemulla, eikä Magdalena Rudenschöld ollut se, joka vähimmin riemuitsi sen vaihettelevaisuuden johdosta, jonka sellainen matkustaminen tulisi tuottamaan. Innokkaana ja iloisena auttoi hän kamarineitsyttansä järjestämään niitä pukuja, jotka hän aikoi ottaa mukaansa; sillävälin teki hän palvelusta ruhtinattarelle, joka hymyili nähdessään hänen hilpeää vilkkauttansa.
— Minä huomaan nyt — lausui ruhtinatar olleeni kovin itsekkäinen, kun suljin itseni niin kauan yksinäisyyteen.
Magdalena kiiruhti vakuuttamaan häntä asian päinvastaisuudesta ja tahtoen olla hallitsijattarellensa mieliksi, riensi hän anssariin sitomaan hänelle komeata kukkakiehkura.
Tämä päivä, joka oli määrätty lähtöpäiväksi Gripsholmaan, oli auringonpaisteinen ja kirkas Lokakuun päivä; sitä ennen oli sadellut noin viikon päivät, käytävät Svartsjön linnan ympärillä kimaltelivat vesilätäköistä ja heleänkeltaiseen vivahtavissa puissa suhahteli hiljaa, Magdalena, joka oli avannut anssarin oven, hengitti noita virkistäviä tuoksuja, jota silloin tällöin leimusi hänen vastaansa, missä hän uutterana ja palavissansa etsi kauniimpia kukkasia. Tuo nuori hovineiti oli täynänsä iloa; hänen ajatuksensa viipyivät niissä juhlallisuuksissa, joilla huhu tiesi kertoa kuninkaan aikovan viettää sisarensa tuliaisia, ja Magdalena — tulisiko hänkin huomatuksi ja ihailluksi?
Hymyily leikitteli hänen täyteläisillä huulillansa, ruusut hänen poskillansa kilpailivat punassa ja vienoudessa niiden kukkain kanssa, joita hän taittoi, tieto hänen viehätysvoimastansa täytti hänen sielunsa ja loi hänen sinisiin, vilkkaisiin silmiinsä lisää kirkkautta ja loistoa.
Kukkakiehkura oli pian valmis, ja rientäen palajamaan ruhtinattaren luokse juoksi Magdalena metsävuohen nopeudella eteenpäin, kun hän äkkiä, päästäen kimakan hätähuudon, vaipui leveöille kiviportaille; kukat putosivat hänen kädestänsä, ja hänen vilkas riemunsa muuttui kyyneleiksi. Magdalena oli nyrvähyttänyt jalkansa. Hän, äsken niin hymyilevä ja veitikkamainen, istui nyt murheellisena ja yksinänsä, kunnes kreivitär Rudenschöld, jota ruhtinatar huolellisesta hyväntahtoisuudesta oli lähettänyt tuomaan, saapui hänen luoksensa. Jätettynä äitinsä hellään hoitoon, kärsi Magdalena niin hyvin, kuin voi, tuskaa jalassansa sekä toteutumatta jääneistä toiveista ja aikeistansa.
NELJÄSTOISTA LUKU.
Tuo laskiaishuvien tapainen juhla, jonka kuningas oli toimeenpannut sisarensa huviksi ja vihkiäksensä hänet samalla Quedlinburg'in luostarin pääjohtajattareksi, oli ollut erinomaisen onnistunut ja hauska sekä todellakin muutamaksi hetkeksi temmannut ruhtinattaren surullisista ajatuksistansa; mutta hän kieltäytyi kuitenkin itsepintaisesti ottamasta osaa mihinkään uuteen huvitukseen. Hoviväki ei voinut kylläksi ylistellä Schröderheimin oveluutta eikä Armfeltin viehätysvoimaa Magdalenalle, joka halulla kuulteli niitä juttuja, joita hänelle Gripsholmin oloista kerrottiin.
— Koko maailma ihmettelee tuota Armfelt'ia lausui hän piloillansa, — näyttääpä ikäänkuin epäsuostuisa onni aina tahtoisi estää minua häntä kohtaamasta, jott'en parahimmalla tahdollanikaan voi ottaa osaa tähän ihastukseen.
Magdalenan täytyi kuitenkin yhä pysyä alallansa, ja nytpä kävi ruhtinatar joskus nuorta hovineitiänsä tervehtimässä, ja täynänsä lempeyttä sekä hyväntahtoisuutta tiedusteli hänen vointiansa. Tämä hiljaisessa yksissä elelemisessä vietetty talvi liitti Magdalenan lähemmin ja kiinteämmin hallitsijattareensa, vaikka hän, jo täydellisesti parantuneena, välistä ikävöi kaikella nuoruuden maltittomuudella sitä aikaa, jolloin maailma huvillensa taaskin olisi hänelle avoinna. Tätä ikävöimistänsä koetti hän kuitenkin salata ruhtinattarelta, joka niiden huvitusten pyörteiden koskemattomana, joiden keskellä kuningas oli vaikuttavana voimana, vietti aikojansa lujasti päättäneenä, että hän itse sekä hänen hoviväkensä eleleisivät hiljaisessa yksinäisyydessä, niinkauan kuin suruvuosi hänen niin suuresti rakastetun ja kaivatun äitinsä jälkeen kestäisi.
Kuninkaan aika kului nyt kuten ainakin tuhansissa eri puuhissa. Hallintotoimia; sodan hankkeita ja salaisia varustuksia; kunnianhimoisia, valtioviisaalla sukkeluudella toimeenpantuja aikeita, tehdäksensä vaikutusvoimansa tuntuvaksi milt'ei jokaisessa europalaisessa hovissa: mietiskelyjä saada Puola tunnustetuksi vanhaksi Vasan suvun perintömaaksi; näytelmiä, näyttämö-, tanssi- ja kirjailijatointa; komeata esiintymistä kuninkaana ja pieniä huviretkiä tuntemattomana; samppanjakemuja, naamiaisia, tanssi-iltamia, julkisia aterioimisia, joissa hovitapoja mitä ankarammin noudatettiin, ja yksityisiä, hauskoja sekä vallattomia kekkerejä; — jokseenkin tuollaista oli Kustaa III:n viettämä elämä, mutta huolimatta näistä vaihettelevista toimista ja huveista heräsi välistä hänen sielussansa kalvava levottomuus, joka tuotti hänelle synkkiä aavistuksia tulevaisista onnettomuuksista.
Sellaisella hetkellä tapasi hänet valtiosihteeri Elis Schröderheim, joka tuli esittelemään hänelle eräitä tärkeitä asioita.
— Ei nyt, Elis, lausui kuningas keskeyttäen, — minulla on muuta miettimistä! Katarina-keisarinnalta olen tänään saanut ikävän kirjeen, jatkoi hän hetken vaijettuansa: — minä ai'on siihen vastata… häntä ei saa loukata, mutta samalla en väisty tuumaakaan omista aikeistani. Olinpa varomatoin, antaessani hänen aavistaa hankkeitani. Se ajatus, että minun… että Ruotsin valta voisi lisääntyä, on hänelle silmätikkuna. Hän tahtoo välttämättömästi saada Tanskaakin Ruotsin ja Venäjän välillä olevaan "perheliittoon" mutta minä en sitä tahdo, tämä maa on suljettava siitä pois. Vaan ei hiiskaustakaan kenellekään hänen ja minun välisistä suhteistamme; minä tahdon että kansa luulee niiden olevan mitä parhaimpia.
Kuningas vaipui vähitellen yhä syvempiin mietteisin, jolloin hän astuskeli edestakasin; vihdoin kohtasi hänen loistavat silmäyksensä Schröderheim'iä, ja pysähtyen hänen eteensä jatkoi Kustaa-kuningas:
— Ei, minun täytyy omin silmin saada selville Europan todellinen asema! Sen valtiollinen elämä on vielä mitä suurimmassa sekasotkussa; mutta vuoden sisään taitaa kaikki ruveta selvenemään. Minun täytyy päästä kaikkein valtiollisten tointen ja kiekahduksien keskustaan, jossa minun on helpompi saada hyötyä olosuhteista kuin täällä (29). Sanalla sanoen, minun täytyy matkustaa, sitä olen jo kauan ajatellut! Täällä kotona vallitseva yksitoikkoisuus kiusaa minut kuoliaaksi! Niin, sinä naurahdat, Elis, mutta elämä täällä on ijäti yksitoikkoista, jolla ei enään ole minulle mitään viehätysvoimaa eikä hauskuutta, eikä se enään voi miellyttää minun ajatuksiani. Loukkaantunut käsivarteni (30) vaatii Pisan kylpyjä; yleisön silmissä on tämä tekosyy riittävä matkaani, jonka haluan tehdä sekä valtiollisista että muistakin syistä… Niin, minun on ottaminen selvä koko tuosta vapaamuurarien järjestelmästä, jossa Kaarlo-veljeni on niin vilpas osanottaja. Tahdon tavata tuota vallankärkkyjää ja tulla hänen kauttansa koko yhdistyksen johtajaksi; minä haluan päästä sen perille, mitä heidän keskuudessansa toimitaan. Se kumminkin on varma, että tässä maassa sen vaipan alla piilee valtiollisia hankkeita, ja olenpa luvannut itselleni… niin, selvyyttä kaikessa!
Kuningas vaikeni ja näytti yhä enemmän vaipuvan syviin ajatuksiin; hymyily, joka hänen puhuessansa oli karkkaantunut hänen huuliltansa, ei näyttänyt tahtovan palata, eikä mitään auringonpaistetta ollut niissä silmäyksissä, joita hän hajamielisen näköisenä väliin heitti suosikkiinsa, joka ystävän säälillä ja alamaisen kunnioituksella vihdoin lausui: — Jalo kuninkaani, te olette murheissanne.
— Minä ajattelen tulevia aikoja ja niitä, jotka ovat menneitä, vastasi kuningas; — minun hallitusajastani on kymmenen vuotta kulunut, kymmenen onnellista vuotta, Elis; mutta minkähänlaisia tulevaiset tulee olemaan?
— Teidän majesteettinne viisaan hallinnon kautta tulee tulevaiset olemaan yhtä onnellisia maallemme kuin teidän majesteettinne itsekin.
— Minä luotan täydellisesti kansan rakkauteen; minä tiedän olevani sen lemmityinen, ja tämä tieto on minun suurin onnellisuuteni ja kunniani… mutta sittekin, Elis, en voi irroittaa itseäni ahdistuksesta, joka synkkänä hiipi ympärilläni… onhan nyt tuo onnetoin Maaliskuu… tuntuu ikäänkuin jotakin kauheata olisi minulle tapahtumaisillansa, ja minä kysyn alituisesti: koska, missä ja miten?
Kuningas oli tarttunut Schröderheim'in käsivarteen, ja alkaen levottomasti astua hovin huoneiden laattiata, jatkoi hän:
— Ja kun tähän tulee lisäksi nuorimman poikani sairaus… niin, tiedäthän kuinka rakas hän minulle on, ja mitä toiveita minulla on hänestä! Mutta minä en saa kauan pitää häntä Elis; lääkärit ovat sen minulle sanoneet. (31) Tämä on onnetoin kuukausi minulle ja minun suvulleni. Minulle on julkisesti sanottu ja salaisesti kuiskattu, että minun pitäisi varoa Maaliskuuta… oma tunteeni, Elis, sanoo minulle, että tällä ennustuksella on perustusta. Minä tunnen tulevani ennen aikaani temmatuksi täältä pois, jollakin julmalla tavalla.
— Kartoittakaa nämät surulliset ajatuksenne, teidän majesteettinne, pyysi Schröderheim, mitä ankarammasti hämmästyneenä kuninkaan levottomasta katsannosta.
— En voi niitä karkoittaa, en tällä kertaa… väliin se minulle tosin onnistuu, mutta tässä silmänräpäyksessä olen ikäänkuin masennettu. Tämä on yksi minun raskaita hetkiäni, sellaisia minulla on monta… olenpa mielissäni, Elis, että sinä nyt olet luonani! Mutta kun raskain hetki tulee, onkohan minulla silloin kylläksi voimaa kestämään kohtaloani? Tulenkohan silloin olemaan yksinäni ja hyljättynä, vai ystävien ympäröimänä? — lausui kuningas, joka huokaillen ja kyyneleet silmissänsä pysähtyi katselemaan Kaarlo Stuartin kuvaa. Osoittaen tätä jatkoi hän: toivon mieluummin saadakseni kuolla, kuten tämäkin, mestauslavalla, kuin tulla surmatuksi jonkun Damiens'in tahi Ravaillac'in kädellä. (32)
— Jumalan avulla ei sellainen hetki milloinkaan ole tuleva! Oi, sire, oman menestyksenne takia älkäätte antautuko sellaisiin synkkiin mielikuvitteluihin!
VIIDESTOISTA LUKU.
Kuninkaan levotoin mieli, hänen halunsa yhä vaihetteleviin huvituksiin ja hänen aina uusille hankkeille altis sekä haaveileva sielunsa kuin myöskin halunsa olla osallisena Europan tärkeiden asiain ratkaisussa, kaikki nämät yhtenä pakoittivat häntä tekemään tuon ai'otun matkan Italiaan.
Kuningas lähti Syyskuussa ruotsista. Valikoima oppineita, nerokkaita ja miellyttäviä miehiä oli hänen seuruessansa, ja ihmettelyllä kiinnitti Europa huomionsa sellaisiin nimiin, kuin, Adlerbeth, Sergel, valtioneuvos Kaarlo Sparre, paronit Taube, Armfelt, Essen ja kreivi Aksel Fersen.
Ruotsiin tuli kuninkaan matkalta silloin tällöin sanomia. Uutisten joukossa kerrottiin etenkin kuninkaan kohtaamisesta Itävallan keisaria (33), jonka samoinkuin Venäjänkin hallitsijattaren luultiin olevan erinomaisen ystävällisellä kannalla Kustaa-kuninkaan kanssa, joka huomasi edun siitä, että yleisö luulisi hänen olevan liitossa sekä Venäjän, Itävallan että Ranskankin kanssa; sillä vaikka kuninkaan uhkarohkeat sotahankkeet Tanskaa vastaan olivat lykätyt tuonnemmaksi, oli hänen mielitekonsa kuitenkin aina tälle suunnalle, ja hän vartosi ainoastansa tilaisuutta ryhtyäkseen siihen sotakintaasen, jonka hän toivoi itsellensä tulevan heitetyksi.
Kaikki nämät rohkeat hankkeet eivät kuitenkaan häirinneet Kustaa-kuningasta, joka täysin määrin nautti matkansa tarjoamien seikkailujen ja huvitusten vaihettelua. Kuningas huvitteliihe ulkomailla, ja hovi osasi hallitsiansa poissa ollessa lohduttaa itseänsä, tämä iloinen, loistava, irstainen ja huikentelevainen; totuttujen tapojen ja menojen julkisuudelta suojaama hovi, ei voinut tulla toimeen ilman niitä huveija, joihin se kerran oli tottunut, ja jotka olivat sen menestymisen pohjana. Kuningatar ja herttuatar pitivät iltamia, kemuja ja tanssiaisia Tukholman linnassa, ja ruhtinatar, joka nyt oleskeli Fredrikshovissa, alkoi ottaa osaa näihin huvituksiin ja keräsi itse iloisen ja miellyttävän seurueen ympärillänsä. Onnen etsiminen, juonet ja kateus olivat vanhan tavan mukaan vaikuttamassa, ja aatelisten vaatimukset saada yhteiskunnassa kaikenmoisia etuja sekä kuninkaallisten suosio aatelisia kohtaan olivat nyt yhä samat kuin kuninkaan kotona ollessakin:
Näissä hovipiireissä loisti nyt Magdalena Rudenschöld erinomaisen kauneutensa täydessä kukoistuksessa; hänen ilomielisyytensä oli vilkas ja hänen olentonsa mitä miellyttävin yhteydessä luonnollisen hilpeyden sekä liikuntojen notkeuden kanssa, jotka olivat täynänsä suloa, ja hänessä oli viehättävä huolettomuus, joka vaikutti hurmaavaisesti; hänen ihailijainsa joukko lisääntyi lisääntymistänsä. Sellaiseksi kuin hän oi kuvitellut itsellensä elämää, sellaiseksi se oli hänelle kehittynytkin, huikaisevaksi, huumaaviin huvituksiin yhtyneeksi leikiksi ijäti hymyilevällä toivolla, ruusuntuoksulla ja ihanuudella, — sen arkipuolia, pettyneitä toiveita, ryppyjä, ikävää ja huolia, murheita sekä kyyneliä ei hän koskaan ajatellutkaan; hänen onnellisuuden unelmiansa ei mikään häirinnyt, ja vapaana sekä hymyillen otti hän vastaan niitä ihailuja, joita hänelle suotiin, samalla kun hän teki pilaa niistä tunteista, joita hän oli herättänyt.
Kaikkein näiden huvituksien keskellä, joihin Magdalena nuoruuden ihastuksella otti osaa, saapui hänelle tieto isänsä äkillisestä sairastumisesta, ja hän riensi tämän kuolinvuoteelle.
Perille tultuansa tapasi hän koko perhekunnan kokoontuneena kreivin makuuhuoneessa. Hänen päänalustansa ääressä istui kreivin puoliso, tarkaten hänen pienimpiäkin liikkeitänsä. Silloin tällöin pyyhkien pois silmistänsä kierivät kyyneleet, nojasi hän päänsä vanhemman tyttärensä rinnalle. Tämän aviomies, paroni Ehrenkrona, sekä valtioneuvoston kaksi poikaa, Thure ja Pentti, istuivat murheellisina ja vaitonaisina vuoteen vastapäätä olevalla sohvalla Akuttimet olivat lasketut akkunain eteen, ja lähellä niitä seisoi Magdalenan imettäjä ja tipahutteli rohtoja lusikkaan, joita hän huolestuneella katsannolla pahoitti kreivitärtä nauttimaan. Synkkä puolihämärä vallitsi tässä huoneessa, johon Magdalena nyt rientäen tuli, jolloin isänsä ojensi väsyneet käsivartensa häntä kohden. Juhlallinen äänettömyys vallitsi; tuo kuolemaisillansa oleva isä ja puoliso oli äsken lausunut läsnäoleville viimeiset jäähyväisensä.
Magdalenan nähdessänsä tuikahti vielä kerran elämän kypenä tuon ijäkkään miehen silmissä, ja hiljaisella äänellä lausui hän:
— Sinuakin sain vielä nähdä… niin rakas lapseni… kohta on sinun isäsi poissa, mutta yksi elää, joka valvoo ylitsesi ja joka ojentaa suojelevan kätensä kaikkein yli; hänestä tulet saamaan varmemman tuen kuin se on jonka nyt menetät… Magdalena… Herra siunatkoon sinua nyt ja ainiaan.
Ensi kerran eläessänsä heräsi nyt Magdalenassa aavistus, että ne huvit, jotka hän oli jättänyt olivat ainoastansa tyhjyyttä ja turhuutta, ja että korkeampaakin ja jalompaa oli olemassa kuin tuo miellyttämisen taito ja tuo kilpaileminen voittaa toisensa komeudessa. Raskas huokaus kuului hänen huuliltansa, isänsä hervotoin käsi lepäsi hänen päänsä päällä ja notkistuen polvillensa sekä nyyhkien vaipui hän vuoteen viereen.
— Kaikkina elinpäivinäni, — jatkoi kuoleva olen koettanut toimia niin, ett'ei katumus koskaan ole häirinnyt sieluni rauhaa… kunniassani ei ole yhtään tahrapilkkua… jospa te, rakkaat lapseni viimeisellä hetkellänne voisitte sanoa samaa itsestänne! Hän vaikeni muutaman silmänräpäyksen ja huokui raskaasti, jonka jälkeen hän yhä katkonaisemmalla ja epäselvällä äänellä jatkoi: — Rehellisesti ja uutterasti olen koettanut täyttää velvollisuuksiani; mutta mitä hyödyttävät kaikki minun pyrintöni, jos ei Jumala minua armahda! Täynnänsä syntiä ja heikkoutta vaivun minä edessäsi rukoukseen, oi Herra…
Pidättäen hengityksensä, jott'eivät menettäisi sanaakaan, kuultelivat häntä puolisonsa ja lapsensa. "Synnintunnustus" kuului nyt ääneen ja selvästi kuolevan huulilta, ja puoleksi tukahtuneella 'amen'ella sulkeutuivat ne ijäksi.
KUUDESTOISTA LUKU.
Oleskeltuansa lähes yhden vuoden ulkomailla, palasi Kustaa-kuningas Elokuun 2 päivänä Tukholmiin. Tuo uhkaava ilmoitus, että Tanska kuin myöskin Venäjä varustelivat, joudutti hänen kotiinpalajamista. Hyökkäystä Tanskaa vastaan ei kuningas tällä hetkellä ajatellut; sen sijaan alkoi hän miettiä ja puuhailla keinoja tämän valtakunnan suosion saavuttamiseksi.
Sill'aikaa kun nämät todellisen vaaran uhkaukset panivat kuningasta mietiskelemään ja hän mitä innokkaimmin ajatteli näiden poistamista, ei häntä kuitenkaan mikään estänyt antaumusta nyt kuten ainakin seuraelämän sulolle sekä hänen tavallisille huvituksilleen ja ajanvietoillensa.
Muutama viikko kotiin palajamisensa jälkeen kutsui hän veljensä ja sisarensa hovineen Drottningholmiin. Tämä antoi nyt aihetta muutamiin juhlallisuuksiin, joihin Magdalena Rudenshöld'kin valmistelihe osalliseksi.
Sinä päivänä, jona ruhtinatar saapui huvilinnaan, piti kuningatar suuret kemut. Kuningas oli palannut, ja kansan tarvitsi saada nähdä tuota kuninkaallista komeutta; se oli jälleen saanut takasin jumaloimansa hallitsijan ja tulisi nyt saamaan ilon nähdä hänet koko valtansa mahtavuudessa ja koko sen majesteetillisessa loisteessa.
Niissä pidoissa, joita tavallisesti vietettiin ennen tuota julkista kansan silmissä esiytymistä ja joita kuningatar tänä päivänäkin vietti, noudatettiin mitä juhlallisimpia hovitapoja. Eräässä pöydässä pelasi kuningatar, katrillia (erästä korttipeliä) virkamiesten kanssa, joilla vähintänsäkin oli kenraalin arvo. Nämät antoivat seisovallansa kortit pelikumppaleillensa ja joka kerta syvästi kumartaen kuningattarelle. Kun korttein jakaminen tuli hänen vuorollensa, teki tämän toimen päivystäjänä oleva kamariherra, joka sen varalta koko pelin kestäessä seisoi hänen tuolinsa takana sekä pelin lopussa kuningattaren puolesta maksoi tahi otti vastaan rahat. Kuningas pelasi kolmea- ja neljänkymmentä (jonkinlaista uhkapeliä korteilla) eräässä vihriällä veralla peitetyssä, pitkässä pöydässä. Samassa silmänräpäyksessä kuin kuningas työnsi tuolinsa pöydän äärestä, lopetti kuningatarkin pelinsä jo nousi pois pöydästä, vaikka kortteja paraikaa olisi jaettukin. Peliä kesti noin tunnin verran tahi viisi neljännestä. Kun sitte julkista aterioimista pidettiin, istuivat nuot kuninkaalliset henkilöt pöydän pitkällä puolella, ja vastakkaisella puolella seisoi hovijunkkari, joka leikkeli ja asetti pöytään ruokia.
Hoviseurue seisoi puoliympyrässä vähän matkan päässä, vaarinottaen kunnioitusta osoittavaa vaitonaisuutta Kuningas nyökkäsi milloin yhdelle, milloin toiselle ja viittasi milloin yhtä, milloin toista tulemaan luoksensa. Nämät seisoivat juttelun kestäessä kumarruksissansa kuninkaan istuimen takana ja vetäytyivät sitte vähitellen takaisin toisten piiriin; jotakuta toista viitattiin jälleen tulemaan j.n.e. Muille ei annettu yhtään illallista näissä julkisissa aterioimisissa, joihin yleisöä päästettiin katselijoiksi. (34)
Heti ruhtinattaren tultua saapui kuningas parhaimman suosikkinsa, paroni Kustaa Mauritz Armfelt'in, seuraamana. Kuninkaan lausuttua sisarellensa tervetuliaiset tuolla miellyttävällä tavalla, joka oli hänelle omituista, ollessansa hyvällä tuulella tahi tahtoessansa viehättää, lähestyi paroni Armfelt ruhtinatarta. Magdalena Rudenschöld seisoi aivan ruhtinattaren takana ja kuultuansa Armfelt'in nimen, tämän nimen, joka jo oli herättänyt hänen uteliaisuuttansa, vetäytyi hän hiukkasen syrjään, nähdäksensä tätä miestä, jota kaikki olivat maininneet niin kauniiksi, niin vastustamattomaksi; hänen silmänsä kiinnittyivät paroniin, ja kohdaten hänen silmäyksensä keskeytti tämä kohteliaan puheensa ruhtinattarelle ja lisäsi ainoastansa: "Teidän korkeutenne hovi on tullut kauniimmaksi."
Tämän julkisen imartelemisen kuultuansa ja nähdessänsä sitä ihailua, joka ilmestyi hänen silmäyksissänsä nousi heleä puna Magdalenan poskille, ujo kainous valtasi hänen sielunsa, hänen sydämensä sykki milt'ei kuuluvasti, ja hän vetäytyi jälleen ruhtinattaren seljän taakse.
Mikä ihmeellinen viehätysvoima oli hänen tummanripsisissä, sinisissä silmissänsä, voima, jonka vaikutuksen Magdalena tunsi kauan sittemminkin, kuin hän oli kääntynyt poispäin hänestä, ja joka täytti hänen sielunsa sanomattomalla autuudella.
Hetket kuluivat. Kaikesta mitä hänen ympärillänsä tänä ehtoona tapahtui, tiesi hän vaan sen, että paroni Armfelt usein oli hänen läheisyydessänsä ja että hän väisti tätä kuin myöskin että mielittelevät naiset hymyillen kuultelivat hänen korupuheitansa, samalla kuin hänen silmäyksensä usein etsivät Magdalenaa.
Lemmen aamurusko oli noussut hänen sydämessänsä ja loi heijastustaan hänen poskillensa, sytytti auringon loistoa hänen silmiinsä; hänen hipiänsä oli huikaisevan valkoinen, ja huulensa paisui purppuraisina sekä hänen tukkajauhoilla tiputellut hiuksensa vivahtelivat kullalta. Mitähän hän Magdalenasta piti? Olikohan hän paronin mielestä todellakin kaunis?
Magdalenan täytyi heittää silmäys kuvastimeen. Hän kohtasi tämän silmäyksen ja hymyili: tiesikö hän, mitä Magdalena ajatteli, ja pitikö hän lukua tämän ajatuksista hänestä?
Juhlallisuus sekä tuo julkinen aterioiminen oli loppunut. Tukholmalaisia sekä vieraita maaseutulaisia oli velvollisuutensa mukaan saapunut näkemään rakastamaansa hallitsijaa ja koko hänen komeuttansa. Magdalena ei ollut huomannut tuskin mitään tästä kaikesta, ja nyt oli hovi ko'olla kuningattaren yksityisessä huoneustossa.
— Ilma on ihana tänä iltana… menemmekö puistoon kuuvalossa kävelemään? kysyi kuningas.
Esitys herätti yleistä mieltymystä, ja muutaman minuutin kuluttua oli tuo äsken niin tyhjä puisto täynänsä kävelijöitä, joiden iloiset lauselmat ja leikilliset pilapuheet häiritsivät yön hiljaisuutta.
Korkealla taivaalla kuumottava kuu loi valoansa suhisevien puiden yli, tunki näiden oksien väliin, ja noilla leveillä puukujilla ja käytävillä häälyi leikkiviä varjoja ja sinertäviä säteitä.
Nuot monet suihkulähteet, joita siihen aikaan oli Drottningholm'in puistossa heittelivät väräjäviä kristalleja vaskisen kuvapatsaiden yli, nuot marmorialtaiden edessä olevat, syyskukista taidokkaasti muodostetut kummut levittivät valjun tuoksun ympärillensä.
Hengittäen kukkain tuoksua seisoi Magdalena nuoren tyttöjoukon keskellä. Hän koetti karkoittaa itsestänsä niitä ajatuksia, jotka koko tämän illan olivat tehneet hänet niin tavallista erilaiseksi, jotka olivat muuttaneet hänen vilkkaan puheliaisuutensa vaitioloksi ja ikäänkuin tuudittaneet hänet outoihin, epämääräisiin unelmiin, joilla ei ollut mitään suuntaa, vaan joissa oli yksi ainoa varmuus, se näet, että Kustaa Mauritz Armfelt ihmetellen oli häntä silmäillyt.
Hän, jolla oli kyky miellyttää ketä tahtoi… hän oli siis tahtonut häntä miellyttää?
Sen vilkkaan pakinoimisen ajalla, johon Magdalenakin nyt otti osaa, leijaili tämä ajatus lakkaamatta hänen mielessänsä; yht'äkkiä hän vaikeni, hiekka kirisi hänen takanansa ja hän kuuli läheneviä askeleita. Aavistuksensa sanoi hänelle, kuka tulija oli; tyttöjoukko hajosi, ja Armfelt sillä ritarillisella ryhdillä, joka hänellä oli omituinen, seisoi tervehtien Magdalenan edessä.
— Te, nuoret immet, olette mieluummin kukkien parissa: — vertaistensa seurassapa parhain viihtyykin.
— Perhoset leijailevat kukkien ympärillä, ja siksipä te, paroni Armfelt, etsittekin nuorten impien seuraa, lausui kreivitär Vrede, joka seisoi Magdalenan läheisyydessä; — mutta nyt arvelen, että noudatamme toisten esimerkkiä ja astuskelemme Kiinaan päin.
Vitkallisesti kulkien eteenpäin astuskeli nyt Magdalena paroni Armfeltin rinnalla. Tyyni elokuun yö oli lämmin, ja järven pinnalle oli levinnyt usvan keveä hopeaharso.
— Onpa milt'ei kummallista, ett'ei minulla koskaan ennen ole ollut onnea kohdata teitä, neiti Rudenschöld; lausui nyt Armfelt, tarkastellen Magdalenan ujoja silmäyksiä, — ja te olette kuitenkin kolme vuotta oleskelleet Sofia Albertina-ruhtinattaren hovissa!… Nuoren kaunottaren olemassa olo ei jää kuitenkaan koskaan tietämättömiin; olen usein kuullut teitä mainittavan.
Samassa silmänräpäyksessä kuului järveltä joitakuita mandolinin ääniä, jonka jälkeen sieltä alkoi kuulua erään italialaisen pursilaulun tuttuja säveliä.
— Karstenpa siellä laulaakin; kuningas on pannut toimeen tämän odottamattoman huvin, kuului nyt joka haaralta, ja sen seuraelämässä luvallisen vapauden nojassa, joka linnassa oli sallittu noille valituille, hovipiiriin kuuluville henkilöille, alkoivat kaikki kuulijat taputella käsiänsä, odottamatta ensiksi kuninkaan merkin antoa.
Tuskin oli laulu vaijennut, kun puiston syvimmästä varjostosta virtasi harmonionääniä, ja ikäänkuin merkin saatua leimusi tuliroihuja Kiinan ympärillä, jota kävelijät nyt olivat lähestyneet; ovet lensivät auki tähän Lovisa Ulrikan lempipaikkaan, ja portailla näkyi kiinalaisjono, joka, mandariini edellänsä, meni kuningattaren luokse. Heittäen itsensä maahan Sofia Magdalenan jalkoihin pyysi mandariini, jolla oli Elia Schröderheim'in kasvonjuonteet, häntä suomaan heille sen armon, että tulisi heidän herransa asuntoon ja että hän suvaitsisi tuoda muassaan ne herrat ja naiset, jotka olivat hänen seuruessansa.
Hymyillen suostui kuningatar sekä seurasi tuota kirjavaa jonoa, ja portailla oli kuningas häntä vastaanottamassa, joka vaatehittuna loistavaan, itämaalaiseen pukuun, täällä häntä tervehti ja johti hänet jonkinlaatuiselle korkealle valtaistuimelle sekä istuutui hänen rinnallensa.
— Hyvät herrat ja naiset, lausui kuningas ranskaksi, — kaikki huoneet ovat täynänsä pieniä pöytiä, jotka tulevat pian olemaan katettuina kiinalaisilla ruokalajeilla. Rohkenenko pyytää teitä olemaan minun vieraanani?
Kova-ääninen torventoitotus seurasi näitä sanoja, ja hoviseurue kokoontui noiden herkullisten pöytäin ympärille, samalla kuin kiinalaisissa puvuissa olevat palvelijat toimeliaina juoksentelivat edestakasin.
— Minä pidin kävelyn kuuvalossa milt'ei tätä parempana, kuiskasi Armfelt Magdalena Rudenschöld'ille; — panettekohan pahaksenne, kun sanon tämän illan tuntuvan minusta onnellisimmalta elämässäni?
— Kuinka monelle olette jo kuiskanneet näitä sanoja? vastasi Magdalena, joka nyt oli jälleen saanut entisen vilkkautensa.
— Niin, sellaisia sanoja olen kentiesi lausunut, neiti Rudenschöld, mutta en ole koskaan ennen, kuin vasta nyt, tietänyt, ett'ei niissä ollutkaan mitään perää. Te pudistatte päätänne, te ette minua usko! Muistatteko, mitä äsken näitte kuvastimessa? Niin, se kuva, sepä minua opetti käsittämään…
Magdalena riensi pois hänen luotansa, kuuntelematta hänen puoliääneen lausuttujen sanojensa jatkoa.