Tuo unenkaltainen, kummallinen tila oli tällä silmänräpäyksellä poistunut hänen sielustansa. Hän tunsi viehättävän sulon, tietäessään, että paroni Armfelt silmäyksillänsä seurasi kaikkia hänen liikkeitänsä, ja hän teeskensteli siis vilkasta virnuilemista, samalla kun hän yhä väisteli paronia.
SEITSEMÄSTOISTA LUKU.
Kuningas oli useita tuntia työskennellyt yhdessä Scröderheimin ja valtiovarainhoitaja Liljenkrantz'in kera. Hän oli nyt yksinänsä, mutta istui vielä kirjoituspöytänsä ääressä, kun eräs uusi henkilö päästettiin hänen huoneesensa. Tämä oli eräs kylmäkiskoisen ja jyrkännäköinen mies, ja hänen mustilla, syvään vajonneilla silmillänsä oli vakava, tyyni ja läpitunkeva katsanto. Ystävällisellä hymyllä vastasi kuningas hänen syvään kumarrukseensa, lausuen:
— Nyt, Liljensparre-hyväni, olen valmis kuulemaan, mitä tärkeitä asioita minun poissaollessani on tapahtunut.
— Ensiksikin saan ilmoittaa, että Kaarlo-herttualle on tarjottu eräs kruunu.
— Eräs kruunu, foi de gentilhomme, tämäpä on tarjomus, josta minulla ei ole ollut pienintä aavistustakaan: mutta uutinen on kumminkin hauska, jatkakaa.
— Erittäin hauska mahtaa se olla teidän majesteetillenne, sillä asia ei koske mitään vähäpätöisempää, kuin että tahtovat julistaa Suomenmaan itsenäiseksi ja ovat pyytäneet herttuata rupeamaan sen hallitsijaksi.
— Mitä se merkitsee, laamanni Liljensparre? Kuinka rohkenee minun veljeni… kuningas keskeytti puheensa ja heitti kynän, joka hänellä oli kädessä, kiivaudella pöydälle.
— Hän ei ole sitä rohjennutkaan, teidän majesteettinne, jatkoi poliisimestari, — tarjoumus on häikäissyt häntä, se on tosi, kovin häikäissyt, eikä hän sentähden voinut tykkänänsä sitä hyljätä, mutta hänen suosikkinsa, paroni Bonden, neuvosta, että koettasivat voittaa aikaa, on asia vielä ratkaisemattomalla kannalla.
— Kestä on tämä ehdoitus oikeastansa saanut alkunsa? kysyi äkkiä kuningas.
— Yrjö Maunu Sprengtporten'istä. Rivakka ja kekseliäs kuin hän on, ei hän kammo minkäänmoisia keinoja aikeidensa toteuttamiseksi. Mutta mitä hän herttualle lienee esitellytkin, ei hän kuitenkaan uneksu mistäkään vähemmästä kuin omasta tulemisestansa Suomenmaan Frankliniksi ja sitte sen Vashingtoniksi.
— Sprengtporten — täytyy saada täältä pois… Hollannissa valmistetaan sotaa Itävaltaa vastaan, ja minä annan hänelle suosituskirjeen. Hän on saanut Ranskasta kaikki nuot mietteensä. Keitä muita kuuluu hänen puolueesensa?
— Siinä on suomalaisia; Sprengtporten on erään klubin jäsen, jossa tuon nykyajan vapauden oppia Montesquieun ja Rousseaun hengessä salaisesti saarnataan ja jossa hän on ilmaissut aikeensa Suomenmaan itsenäisyydestä. Aije on saavuttanut yleistä mieltymystä.
— Ja tämän klubin jäsenet, miten voisi päästä perille, ketkä nämät ovat?
— Olen ollut kylläkin onnellinen tämän perille pääsemisessä, teidän majesteettinne, ja tulen mitä pikimmin tuomaan teidän majesteetillenne luettelon sen jäsenistä.
— Ei kymmenenkään poliisimestaria ole sinun vertaisiasi, Liljensparre-hyväni, — tyytyväisyyden hymyily ilmestyi Kustaa-kuninkaan huulille; — sinun olennossasi on jotakin kaikkitietävää, joka mahtanee olla kaikkien ihmisten hirmu, joilla on huono omatunto. Todellakin, sinulla on ihmeellinen Arguksen silmä.
— Jos minussa on yhtään teräväpäisyyttä, on se minun intoni teidän majesteettinne palvelemiseen sekä teidän majesteettinne neron ihmettelemisen synnyttämää.
— Viisaudella voi koko salaliiton tukehduttaa kapalossansa, jatkoi Kustaa-kuningas moniaan silmänräpäyksen mietittyänsä. — Ankaruutta ei tässä tarvitse käyttää. Minä en ole tietävinänikään koko asiasta, samalla kun ryhdyn varokeinoihin, ja näitä ei ole vaikea keksiä, kun tuntee miehensä. Tiedätkö vielä muuta tästä aikeesta.
— He aikovat levittää perättömiä huhuja teidän majesteetistanne, yllyttää suomalaisia kapinaan ja julistaa Suomenmaan itsenäiseksi. Ensimäinen, jolle paroni Sprengtporten Ruotsiin tultuansa ilmoitti tämän aikeen, oli kreivi Axel Fersen.
— Noh, ja hän?
— Uskollisena alamaisena neuvoi hän luopumaan koko aikeesta.
— Hyvä, Axel Fersen saa siis olla minulle avullinen Sprengtportenin poislähettämisessä… tämän, joka ennen oli minun innokkaimpia puolustajiani ja jolle minä olen tehnyt… mutta vähät siitä!… Noh, laamanni Liljesparre, mitä muuta uutta minun poissa olemiseni ajalta? — Vähää ennen teidän majesteettinne lähtöä Italiaan saapui tänne muuan luutnantti suomalaisesta laivastosta, Ulfvenklou nimeltänsä.
— Onko hänkin osallinen salaliitossa.
— Hän kapinoitsee omin päinsä, luullakseni ja tätä tekee hän houkuttelemalla rahoja herkkäuskoisten ihmisten taskuista. Hän on profeetta, teidän majesteettinne.
— Ja sen johdosta kuuluu hän tietysti myöskin niiden joukkoon, jotka ihailevat Södermanlannin herttuata?
— Teidän majesteettinne huomaa kaikki. Hän ihailee herttuata ja herttua vuorostansa ihailee häntä.
— Syyksi herttuan ihailemiseen luulen tuon vanhan ennustuksen taaskin uudistetuksi, että hänestä joskus tulisi kuningas.
— Niin on, teidän majesteettinne.
— Kaarlo-veljeni mieli on aina palanut johonkin kruunuun… muistanpa vielä, kuinka, hän lapsena aina unesta herättyään kertoi minulle olleensa kantavinaan kultakruunua päässänsä tahi olleensa olevinaan kuningas, ynnä muuta sellaista; mutta mitäs, kun hän nyt vielä hereillänsäkin ollen uneksii… sellaiset ovat vaarallisia haaveiluja ruhtinaalle, nuoremmalle pojalle, jonka vanhempi veli on hallitseva kuningas, kenen pojalle vallanperimys kerta tulee jäämään.
Kuningas vaikeni, ja poliisimestari lausui jälleen, katseltuansa hetkisen kuningasta läpitunkevilla silmäyksillänsä:
— Tuo lapsellinen uneksuminen ilmautuu vielä lapsellisissa leikeissä. Voisinpa kertoa niistä jonkun osan, jos ei teidän majesteetillanne ole liian kiireellistä toimitettavaa.
— Puhu, käski kuningas, tähystellen vilkkailla silmillänsä poliisimestarin liikkumattomia, kylmiä ja tyyniä kasvoja.
— Ulfvenklou luuloittelee omaavansa kaikenlaisia salaisia tietoja ja taitoja; hän esiintyykin mieluummin ennustajana. Selvää on että hänellä sentähden on sanktuarionsa (kaikkein pyhimpänsä) ja sinne kutsui hän äskettäin herttuan. Sittekuin hänen kuninkaallinen korkeutensa oli taipunut muutamiin temppuihin, sanoi Ulfvenklou olevansa yliluonnollisen hengen valtaamana, ja että tämä hänessä nyt vaikutti, toimi sekä puhui. Jonkinmoisessa hurmaustilassa valeli hän sitte herttuan päälaelle pyhää öljyä ja voiteli hänet Ruotsin sekä Norjan kuninkaaksi.
Kuningas punastui hieman.
— Norjan, kertoi hän; tämän maan, jota hän itse salaisuudessa halusi saada valtaansa, oltiin rohjettu jonkinlaisessa mielettömyydessä sanoa herttuan joskus tulevan omistamaan; tämän maan ja Ruotsin — hillitty kiukku alkoi kuohua Kustaa-kuninkaan suonissa, ja lisäämättä sanaakaan viittasi hän Liljensparrea jatkamaan.
— Pelkäänpä kertomukseni tuntuvan teidän majesteetistanne liian vastenmieliseltä.
— Etpä uskoisi minua, jos sanoisin sen olevan mitä hauskinta laatua, mutta minä huomaan sinun pitäväsi minulle hyödyllisenä, että saan tietoa tuosta leikistä sen tärkeimpine sivuseikkoinensa ja minä olen sinulle kiitollinen valppaudestasi ja innostasi; — keveällä huokauksella jatkoi kuningas: kerro siis, Liljensparre-hyväni!
— Voitelun jälkeen esitteli nyt Ulfvenklou herttualle muutamia kirjallisia ehtoja, joiden alle tämä piirsi nimensä.
— Mitkä ne olivat? kysyi kuningas, Liljensparren tehtyä pienen pysäyksen.
— Kuninkaaksi päästyänsä tulisi hänen määrätä Fredrik Sparre valtiokansleriksi…
— Siis on Sparre se, joka pitää nuot salaiset langat tässä narrivehkeilyssä kädessänsä? Entä muuta?
— Siihen asti tulisi hänen olla, kuten sanat kuuluivat, "veljellensä alamainen ja häntä totella, niin kauan kuin tämä viisaasti elää ja hallitsee."
Hymy ilmautui Kustaa-kuninkaan huulille.
— Tuopa kuuluu kauniilta lausui hän, — enkä todella voi pyytääkään enempää herra Ulfvenklou'lta. Noh, siihenkö siis koko tuo juttu loppui?
— Eipä aivan, vastasi Liljensparre, — sillä tämän jälkeen piti hän pienen puheen herttualle, — taaskin vaikeni poliisimestari, jolloin kuningas vilkkaasti lausui:
— Tänäänpä saan oikein urkkia teiltä sanoja, laamanni Liljensparre.
Millainen tämä puhe oli?
— Ulfvenklou alkoi sen Herran nimeen. Minulle on se tässä kirjoitettuna, vastasi poliisimestari, joka ei rohjennut kertoa Ulfvenklou'n sanoja kuninkaalle ja joka kunnioituksella tarjosi hänelle paperin, josta Kustaa-kuningas nyt luki: "Älä huoli enään nyt hallitsevasta Kustaa-kuninkaasta, sillä minä olen hyljännyt hänet ja hänen sikiönsä, koska hän on pysynyt maailmallisissa ja hyljännyt minut; sentähden tahdon hänelle kostaa. Ja minä olen määrännyt hänelle rajansa, jonka yli hän ei voi mennä; hän on valinnut itsellensä muita jumalia, jotka häntä eivät voi auttaa, sentähden en enään ajattele häntä, vaan ihmiskäden kautta pitää hänen maailmasta erkaneman, koska hän on koettanut viekkaudella juonilla ja petoksilla sekä ihmiskäden avulla valtaansa vahvistaa?" (35)
Kustaa-kuningas, jolla oli vilkas mielikuvitelma ja joka uskoi aavistuksia sekä oli kuten Kaarlo-veljensäkin, taipuvainen luottamaan ennustuksiin, tunsi itseänsä karmivan näitä sanoja lukiossansa. Jokin hänen sielussansa puhui tämän ennustuksen totuudesta ja jonkinlainen kauhistus valloitti hänen mielensä; mutta tottunut kuin hän oli hillitsemään tunteitansa ja ainoastansa ilmaisemaan niitä, joita hän soi maailman huomaavan, hän hymyili, laskien välinpitämättömällä katsannolla tuon hienolla käsialalla kirjoitetun paperilapun kädestänsä. Liljensparren epäluuloiset silmäykset tähystelivät hänen liikkeitänsä ja tämä mies, joka tarkoin tunsi ihmiset ja voi helposti saada ilmi lähimäisensä salaisimmatkin ajatukset ja tunteet, huomasi Kustaa-kuninkaan sielussa vallitsevan ainoastansa huolettoman välinpitämättömyyden.
— Teidän majesteettinne antaa näille sanoille sen arvon, jonka ne ansaitsee; lausui hän, — ennustuksena ei niillä ole mitään merkitystä teidän majesteettiinne nähden, mutta noiden salaisten ajatusten, joita muutamilla on, ei saa kuitenkaan luulla puuttuvan kaikkea merkitystä, ja sentähden pidin velvollisuutenani tuoda tuon pienen paperilapun teidän majesteettinne luettavaksi. Ulfvenklou'lla on sitäpaitse paljo tekemistä teidän majesteettinne tähden. Monien satojen henkilöiden seurassa väitti hän teidän majesteettinne poissa ollessa, että teidän majesteettinne tulisi niinkuin viime maaliskuun kululla murhatuksi Roomassa.
Kuningas nauroi.
— Jos kaikki hänen ennustuksensa ovat yhtä luotettavia, niin… hän keskeytti äkkiä puheensa; — tahdonpa kuitenkin itse ottaa selvän tuosta Ulfvenklou'sta… mieleni tekee kutsua hänet tänne hoviin… olisipa kylläkin hauskaa nähdä, miltä hän näyttää, huomatessaan minun olevani elossa. Olenpa todellakin, Liljensparre-hyväni, varma siitä, että jos noituminen ja taikatemput auttaisi, olisi hän jo aikoja sitte laskenut kruunun herttuan päähän, lausui kuningas hilpeästi, jonka jälkeen hän yhä hymyillen lisäsi: — Jos jotakin uutta tapahtuu, anna minulle siitä heti tieto… minusta on hauskaa, että pidät herttuan toimia tarkalla silmällä.
— Rohkenenko alamaisuudessa lausua ajatukseni? kysyi poliisimestari uudelleen kumartaen, ja jatkoi, kuninkaan ystävällisesti viitattua:
— Hänen kuninkaalliselta korkeudeltansa, Södermanlannin herttualta, ei puutu kentiesi kunnianhimoa, ja sitäpaitsi on hän kovassa rahanpulassa; hänen täytyy saada rahoja, jottei puute kiihdyttäisi häntä heittäymään johonkin ajattelemattomaan ja epätoivon synnyttämään yritykseen.
— Hänen pitää saada rahoja. Onko teillä vielä muuta sanomista?
— Ei tällä kertaa, teidän majesteettinne, vastasi poliisimestari, joka nyt meni pois.
Muutama silmänräpäys tämän jälkeen istui kuningas vaunuissansa; ajajan ruoska vinkui, selässä ratsastaja antoi lentävien he voisten tuntea teräviä kannuksiansa, ja tulisessa vauhdissa riensivät he Drottningholmiin vievää tietä eteenpäin.
Oli täysi hämärä, kun kuningas saapui huvilinnaan, ja jo muutama minuutti tulonsa jälkeen näkyi hän kuningattaren seurassa, jossa hänen kumpikin veljensä, kälynsä ja sisarensa ynnä näiden seurueet ja osa hovijuhlalta jäämään käskettyjä henkilöjä liikkuivat vahakynttiläin valaisemissa saleissa.
Vaihdettuaan moniaan sanan puolisonsa kanssa, lausui kuningas:
— Järjestäkäämme äkkipikaa puutarhassa muutamia eläviä kuvia. Olenpa utelias näkemään, miltä nämät tulevat näyttämään noiden luonnollisten, vihriäin verhojen takaa, joita olen hakkauttanut Floran kukkulan vieressä oleviin pensastoihin. — Kustaa-kuninkaan vilkkaat silmät lensivät hetkeksi naisiin, ja hän jatkoi: —Niin, neiti Rudenschöld, teistä tulee viehättävä kevään kuva, ja vapaaherratar Höpken tulee esittelemään meille ihaninta kesäpäivää; mutta syksykään ei saa suloudessa jäädä muista jäljelle, ja ehkäpä te, kreivitär Löwenhjelm, otatte kuvaellaksenne hohtavan kuuvalon, kypsyneen elon ja hedelmäin vuodenaikaa.
— Nämät kuninkaan viimeiset sanat antoivat Södermanlannin herttuattarelle syytä kuiskaamaan hiukan, ivallisella silmäyksellä puolisolleen toivovansa, ett'ei kreivitär Löwenhjelm tulisi esiintymään kielletyllä hedelmällä, komppasana, johon herttua vastasi nolomaisella hymyilyllä, samalla kuin kuningas, joka nyt kääntyi nuoremman veljensä puoleen, jatkoi:
— Ja sinä, Fredrik-veljeni, olet hopeaharmaalla parralla ja viitalla sekä tukkajauholla riputeltuna varsin sovelias talveksi. Kaikki tulee sitte valaistuksi tulisoihduilla. Niin tuosta voi tulla varsin oivallista! Useampain kuvaelmien järjestelemisen jätän sille, ketä haluttaa. Ja nyt hyvät herrat ja naiset menkäät valmistamaan pukujanne! Noin puolen tunnin kuluttua ovat katselijat paikoillansa.
Suuri joukko naisia ja herroja menivät nyt pois, ja kuningas, joka näyttäen lempeältä oli tarttunut Kaarlo-ruhtinaan käsivarteen, lausui aivan ystävällisesti:
— Aijoin tulla kotiin ennen hämärän tuloa järjestämään kaiken tämän kunnollisesti, mutta Liljensparre viivytteli minua; Kustaa-kuningas heitti salavihkaan silmäyksen veljeensä, joka äkkiä käänsi kasvonsa pois kuninkaasta, ollen silmäilevinään erästä nuorta, ihanaa hovineitiä, joka samassa silmänräpäyksessä astui sisään, — todellakin merkillinen mies, tuo Liljensparre — jatkoi kuningas yhä samalla ystävällisellä ja lempeällä äänellä. — Hänen erinomaisen tarkka silmänsä huomaa ja ottaa selvän mitä kekseliäimmin harkituista yrityksistä ja syvimmistäkin salaisuuksista… hän on verratoin, ja minä todella häntä ihmettelen.
Herttua heitti nyt aran silmäyksen Kustaa-kuninkaasen. — Tiesiköhän tämä mitään pulaan saattavaa, mitään, joka voisi olla vaarallista herttualle itsellensä? — Äkkiä teki Kaarlo tämän kysymyksen itsellensä, mutta kuninkaan täydellisesti tyynet kasvot karkoitti tämän ajatuksen, ja hän yhtyi kehumaan tätä poliisimestaria, joka oli niin suuressa Kustaa-kuninkaan suosiossa, samalla kun hän lisäsi muutamia imartelevia sanoja vanhemman veljensä omasta teräväpäisyydestä.
Esiintyvän auringonsäteen kaltainen hymyily ilmautui kuninkaan kasvoille ja vieden Kaarlo-ruhtinaan erääsen etäämpänä olevaan akkunan aukkoon, alkoi hän kuiskaten jutella hänen kanssansa. Kustaa-kuninkaan hienojuoteiset kasvot osoittivat tällöin hilpeyttä, samalla kuin hänen säkenöivät silmänsä väliin läpitunkevalla kirkkaudella katseli ruhtinasta, jonka kasvot loisti tyytyväisyydestä, — ja hänellä oli syytä tyytyväisyyteen, sillä hänellä oli kädessänsä valtakirja nostaa kuninkaan käsirahastosta isonlaisen rahasumman. Kustaa-kuningaskin oli tyytyväinen ostettuansa tavallisella keinolla kumminkin joksikuksi ajaksi itsellensä rauhaa ja Kaarlo-herttuan mielisuosion. Erottuaan tästä ystävällisellä nyökkäyksellä, lausui hän ääneensä läsnäoleville: — Ja nyt puistoon, hyvät herrat, puistoon!
KAHDEKSASTOISTA LUKU.
Magdalena istui auringonpaistamalla kukkulalla; hänen vieno vartalonsa oli puolittain heittäytynyt pehmeöille mättäille, ja hän nojasi päätään käsivarrellansa.
Sen, jota hän kerran tulisi lempimään, pitäisi olla kauniin, uskollisen, uljaan, viehättävän, — niin oli hän ajatellut, ja Kustaa Mauritz Armfelt oli sattunut hänen tiellensä. Tämä älykäs, haaveileva hoviherra, hienolla käytöksellänsä, oli tuo ruumiillisesti toteutunut, hänen mielikuvitelmansa luoma, ihannekuva.
Hänen unelmansa rakkaudesta olivat tähän saakka olleet hämärät ja epämääräiset. Tuo ihmeellinen tunne, jota hän oli ikävöinyt ja jota hän turhaan oli koettanut itsessänsä herättää paroni Stjerneld'iä kohtaan, oli nyt, ikäänkuin salama iskenyt hänen sieluunsa, sytyttänyt koko hänen olentonsa, ja hehkuvin poskin, loistavin silmin sekä hymyhuulin ajatteli hän Armfelt'in kohtaamista ja autuutta tulla kentiesi joskus tämän rakastamaksi. Hänen unelmansa olivat nyt löytäneet sankarin.
Olikohan hän mitään Armfelt'in mielestä, ja olikohan tämän äänellä sama suloinen sointu jutellessansa muiden naisten kanssa? Uudestansa liehahti hänen ajatuksensa jälleen siihen silmänräpäykseen, jolloin hän näki tämän ensi kerran; olikohan hän uudelleen kuulevinansa ne ihastuksen sanat, joita tämä silloin oli lausunut; oliko hän taaskin kulkevinaan tämän kanssa kuun valaisemilla poluilla ja puistokäytävillä? Nuot tummat, kuun kirkkaiden, väräjävien, sinertävien säteiden lävistämät lehviköt olivat pohja, jolta paroni Armfelt'in kuva selvästi ja huomattavasti hänelle esiytyi. Hän kertoi itseksensä tämän heidän kävelyretkellänsä sekä Kinassa illallisaterialla lausumia sanoja; hän kuuli taaskin niiden sanain soinnun, jotka sisälsivät jonnijoutavaa ja tavallista imartelua — näin ei hän olisi suonut tämän häntä puhuttelevan, ja siitä huolimatta ei tämä tulisi kentiesi milloinkaan puhuttelemaan häntä muulla tavalla. Ja sittenkin oli hän sen tehnyt; hän oli nähdessänsä ensi kerran Magdalenan osoittanut tälle ihailua, joka täytti hänen mielensä hurmaavalla riemulla. Niin, Magdalena halusi olla kaunis, kaunis ainoastansa hänelle — hän tulisi jälleen puhuttelemaan Magdalenaa täynänsä ihmettelevää ihastusta, eikä enään käyttämään tuota jokapäiväistä puhetapaa, noita teeskenneltyjä lauseparsia, joista hän tunsi enemmän inhoa kuin iloa, enemmän kyllästymistä kuin huvia; hän tulisi puhumaan Magdalenalle niin, kuten ei kukaan ihminen vielä sitä ennen ollut puhunut, hän tulisi sanomaan rakastavansa Magdalenaa niin, kuin ei kukaan ihminen vielä ollut osannut hänelle sitä sanoa, ja tämä tulisi vaipumaan hänen syliinsä.
Hän loi Armfelt'in kuvan silmihinsä. Hän tahtoi kietoa sormiensa ympärille tämän tuoksuvat, hiukan tukkajauholla riputellut, kastanjaruskeat hiukset, hän ikävöi saadakseen katsella kuvaansa hänen sinisissä, lumoavissa silmissänsä, hän aavisti niitä suuteloja, joita hänen hehkuvat huulensa voisivat antaa. — Hän vajosi suloisiin tulevaisuuden unelmiin, lemmen synnyttämä sulous täytti hänet autuaallisuudella ja hän oli vetäytynyt yksinäisyyteen, saadaksensa vilkkaassa mielikuvitelmassansa hänestä haaveilla. Hän ummisti silmänsä, Armfelt'in kuva näkyi hänen edessänsä yhä selvemmissä piirteissä, ja lempeällä hymyllä hän tätä tervehti.
— Nukuksissa tahi valveillanne olette aina yhtä kaunis, lausui nyt eräs henkilö puoliääneen.
Magdalena avasi silmänsä, ja hänen unelmansa jatkona esiintyi nyt viehättävä todellisuus — Armfelt seisoi hänen edessänsä; mutta hänen tunteensa, jotka äsken olivat niin hartoavat ja tuliset, muuttuivat aroiksi sekä pelkääväisiksi siitä silmäyksestä, jonka tämä häneen loi, ja hän nousi äkkiä seisovallensa valmisna jättämään Armfelt'in yksinänsä.
— Minä mahdan olla teistä kovin vastenmielinen, neiti Rudenschöld, te väistätte minua yhä, jatkoi hän ja katseli yhä Magdalenaa pitkien ripsiänsä puoleksi peittämillä silmillänsä,— ja minä… minä etsin teitä! Te vedätte minua puoleenne sellaisella viehätysvoimalla, jota ei vielä kellään naisella teitä ennen ole ollut. Vai niin… teistä ei ole mieluista kuulla minun lausuvani tätä! Noh, tahdon muuttaa puhettani, kunhan vaan jäätte tänne vielä hetkiseksi.
— Magdalena vastasi ruhtinattaren kentiesi häntä kaipaavan mainitsi ja kauan poissa viipymisestänsä, kuinka kauan, sitä ei hän itsekään oikein tietänyt; mutta hän istahti jälleen noille pehmoisille mättäille, ja Armfelt istuutui vähän matkaa hänen viereensä.
— Te olette olleet poissa yhden tunnin ja kymmenen minuuttia, vastasi hän hymyillen, — minulla on tarkka tieto siitä ajasta, jonka te olette viipyneet poissa, ja tämä tunti, nämät minuutit ovat tuntuneet minusta pitkältä, tukalalta ijankaikkisuudelta. Minäpä en vapaaehtoisesti karsikaan sellaisia tukaluuksia, — jatkoi hän yhä hymyillen, — minä tulin suorastansa tänne; en tiedä mistä syystä luulin niin varmaan löytäväni teidät täältä notkosta… niin teidän vetovoimannehan sen vaikutti.
— Epäilemättä, vastasi Magdalena, koettaen poistaa tuntemaansa hämmästystä ja sen sijaan yrittäen puhua iloisella, leikillisellä tavalla; mutta se jäikin vaan yritykseen, ja heidän juttelunsa keskeytyi silmänräpäykseksi. Tässä vaitiolossa oli Magdalenan mielestä joku unenkaltainen suloisuus, joka tuntui niin hyvin soveltuvan tuohon vaitonaisuuteen, joka tässä puita kasvavassa notkossa vallitsi, ja hän saattoi nyt häiritsemättä katsella Armfelt'in kasvoihin.
Luonto oli tuhlannut hänelle lahjojansa, oli antanut hänelle älyä ja kauneutta ja ennen kaikkea tuon teeskentelemättömän sulon, jota ainoastaan luonto voi antaa. Hän oli aina viehättävä. Teeskentelemättä oli hänen vartalonsa ryhti miellyttävä, ja joko hän ojensi itsensä nurmikolle tahi pyöriskeli tanssissa; tahi nojasi itseänsä ovenpieleen tahi oli jossakin syrjäisessä huoneessa polvillansa jonkin kaunottaren jalkain juuressa, näytti hän aina ansaitsevan olla mallina jollekin maalarille tahi kuvanveistäjälle. Ja nyt, kun hän istui Magdalenan edessä, pää nojattuna erästä koivun runkoa vastaan ja toinen kätensä huolimattomasti leikkien muutamilla auringon paistamilla kukilla ja tällä kertaa tyynet ja hymyilevät kasvonsa häneen päin käännettynä, ei tämä muuta voinut kuin vajota hänen autuaalliseen katselemiseen, samalla kuin hän kuulteli hänen leikillisiä pilapuheitansa.
Viimeisinä vuosina oli hän vaeltanut kaikkialla katselemassa kaikkea, mikä näkemistä ansaitsi, ja juttuamisen taidossa oli hän mestari. Hän puhui Magdalenan kanssa maalauksista, ulkomaan kaupungeista, kuvapatsaista ja merkillisistä ihmisistä sekä elävistä että vainajista; hän kertoi Maria Anttoinetten hovista ja siellä tapahtuneista seikkailuista ja siitä loistavasta esiintymisestä, jota Kustaa-kuningas siellä noudatti ja siitä ihmettelemisestä, jota hän oli herättänyt; hän kertoi myöskin tuosta älyllä, omituisuuksilla ja nerolla yltäkylläisesti lahjoitetusta neiti Neekeristä, jonka paroni Stedingk niin oli lumonnut, että tämän onnelliseksi aviomieheksi tuleminen riippui hänestä itsestänsä, kun hän tuon rakastuneen paroni Stäelin rukouksista peräytyi. — Noh, Stedingk'in rakkaus ei lienee ollutkaan kovin luja, muutoin, — paroni Armfelt teki pienen pysähdyksen, — muutoin ei hän olisi ollut niin uhraavainen; rakkauden laita on samoin kuin pelinkin… siinä ei ole kukaan ystävyyksiä, vaan kukin on lähin itseänsä.
Ei, nyt täytyi Magdalenan mennä, hän oli jo liian kauan ollut poissa: ja hän katseli kainoilla silmäyksillä tuota solakkaa vartaloa joka nyt astui hänen rinnallansa, ja joka silloin tällöin notkeana taivutteli eteensattuvia puiden oksia. Magdalena, joka tavallisesti piloillansa antoi sadella ympärillensä leikillisiä komppasanoja ja iloisia sukkeluuksia, käveli nyt hiljaa ja vaitonaisena, piirtäen muistiinsa hänen kuvansa. — Ajattelikohan hän tätä sellaiseksi, kuin hän todellakin oli, nuoreksi keikariksi, joka ei pitänyt lukua, vaikka sulloikin naisen viattomuuden jalkoihinsa, tyydyttääkseen kunnianhimoansa? Ei, sellaiseksi hän ei tätä koskaan luullut! Hän oli nainen, joka sellaisessa tapauksessa olisi karkoittanut hänet siltä paikalta, jonka hän Magdalenan sydämessä oli valloittanut, ennenkuin hänen kuvansa olisi ennättänyt kiinnittyä sinne ijäksi. Ei, hän oli Magdalenan mielestä tuo uneksittu sankari, varustettuna kaikilla hyvillä avuilla, ja joka tässä silmänräpäyksessä esiintyi hänelle auringonsäteiden ympäröimänä, puhtaiden ja kirkkaiden kuni hänen omat ajatuksensa ja mielensäkin. Ei mitkään vaarojen ja tulevien murheiden aavistukset häirinneet hänen unelmiansa autuudesta hurmaantuneena astui hän Armfeltin rinnalla ja katsoessansa häntä silmiin, tuntui Magdalenasta ikäänkuin olisi hänen henkinen osansa virrannut häntä kohden ja ikäänkuin liittyisi heidän sielunsa toisihinsa ikuisesti.
YHDEKSÄSTOISTA LUKU.
— Tervetultuasi, Ulfvenklou-hyväni, — lausui Södennanlannin herttua, joka alavaisella ystävyydellä tervehti tuota huoneesen astuvaa haaveilijaa; tepä olette visu asioissanne, ettekä tule minuuttiakaan varhemmin ettekä myöhemmin, kuin milloin olen teitä kutsunut.
— Sen unen, jonka teidän korkeutenne on nähnyt, tunnen itseni tässä silmänräpäyksessä täydellisesti kykeneväni selittämään, — vastasi Ulfvenklou syvään kumartuen.
— Unen, — herttua säpsähti, — mistä te tiedätte… en ole virkkanut siitä kenellekään.
— Minulle ei teidän kuninkaallinen korkeutenne tarvitse sitä kertoa, sillä minä tiedän sen täydellisesti.
Ulfvenklou oli hetkisen ääneti, ja hänen silmänsä, jotka tähän asti olivat herttuan puoleen käännetyt, katselivat nyt häntä, ikäänkuin ei huoneen seinätkään estäisi häntä näkemästä äärettömään etäisyyteen, jolloin hän kohotti kättänsä ja avasi huulensa valmiina selittämään niitä kummia, joita hän näki, sekä alkoi matalalla, sointuvalla äänellä:
— Metsä vihannoi, ja auringonpaiste tunkee esiin kirkkaana oksien välistä, metsästäjän torvet raikuvat, ja koirat rientävät haukkuen eteenpäin; sarvikruunuinen peura juoksee nopein jaloin pitkin puron vartta, koirat saartavat peuran kaikkialta, vavisten kääntää se päätänsä — tätä päätä, jolla on ihmisen kasvot ja jonka kasvojen juonteet… — haaveilija vaikeni, hänen kätensä vajosi ales, ja hän loi herttuaan silmäyksen, jossa haltioissaolemisen leimu vielä tuikki, sekä kumartui syvään.
Ruhtinas, joka huomattavasti oli vaalennut, Ulfvenkloun lausuessa viimeisiä sanojansa, lausui mielenliikutuksesta väräjävällä äänellä:
— Niin peuran sarvikruunun alla nä'in minä omat kasvonijuonteet. En tiedä, miksi minut silloin saavutti ahdistus, joka ei vieläkään minusta ole luopunut.
— Ja tämä ahdistus pani teidän korkeutenne ääneen parkaisemaan, joka sai teidät unestanne heräjämään.
— Niin, se on totta… senkin te tiedätte! keskeytti herttua vilkkaasti. Tuleekohan minulle tapahtumaan jotakin ikävää? Melkeinpä aavistan, että niin tulee käymään.
— Mikään suuri onnettomuus ei voi koskaan tulla kohtaamaan Herran voideltua, jonka hän on valinnut, vaan ainoastansa sitä, jonka hän on hyljännyt. Teidän kuninkaallisen korkeutenne on taivas määrännyt tekemään suuria töitä, — vastasi Ulfvenklou, joka kädet ristissä katseli herttuata, valliten häntä ikäänkuin kummallisesta loistosta leimuavilla silmäyksillänsä, jotka saivat herttuata hirmulla haluamaan panna toimeen näitä suuria töitä. - Mitä teidän kuninkaallisen korkeutenne uneen tulee, — jatkoi haaveilija,— saanko alamaisuudessa vuorostani kertoa teille toisen?
— Kertokaa —, vastasi herttua, yhä Ulfvenkloun silmäyksen vallan alaisena.
— Viime yönä olin näkevinäni loistavan kristallipalatsin pilarikäytävillä, taajaan olevine kimaltelevine suihkulähteilleen, jotka valoivat vihmantapaista sadettansa korskuvien kukkaisten yli. Ihmeen ihana ruhtinatar, jonka viitasta levisi auringonvaloa kirkkaampi loisto, kulki pilarikäytävissä ja tuli suorastansa luokseni. "Olen Chierlin'in kartanon haltijatar,": lausui hän hymyillen, "ja minä olen etsinyt sinut, ilmoittaakseni sinulle, mitä jo tätä ennen joillekuille muillekin olen ilmoittanut. Huoneuksessa, jota suojelen, on eräässä syvässä kellarissa äärettömiä aarteita kätkettyinä. Mutta oikea henkilö ei ole niitä vielä etsinyt."
— "Ken se oikea sitte on?" kysyin minä.
— "Sinun pitää kertoa minun sanani sille, joka tässä silmänräpäyksessä näkee omat kasvonsa erään peuran sarvikruunun alla."
Sitte kertoi hän minulle teidän kuninkaallisen korkeutenne unen.
Ulfvenklou vaikeni. Ruhtinas pyyhki pellavaisella nenäliinallansa kosteata otsaansa: hänen kätensä vapisi huomattavasti.
— Chierlin'in kartano, lausui hän — niin olenpa todellakin monta vuotta sitte kuullut siellä olevan aarteita kätkössä.
— Siellä on niitä, — vastasi Ulfvenklou tyynellä vakavaisuudella, joka saattoi herttuan sydämen sykkimään huimaavasta riemusta, ja hän jatkoi: — Teidän kuninkaallisen korkeutenne uni merkitsee huolia, rahahuolia… rahanpuute tuotti huolta ja minulta tuli apu.
— Ja sinä arvelet siis, että minä?… mutta miksi et ole itse?… Niin, miksi et aijo itse koettaa onneasi? — Herttua teki hätäisesti nämät katkonaiset kysymykset; silmänräpäyksellinen epäilyn tunne häiritsi hänen suloista sydämentykytystänsä.
Teidän kuninkaallinen korkeutenne yksinänsä on se henkilö, joka voi löytää tämän aarteen. Olen nyt sanonut, mitä minua on käsketty sanomaan, mutta minä ainoastansa voin olla teidän kuninkaalliselle korkeudellenne apuna, sillä aarteen saaminen on yhdistetty salaperäiseen uhriin.
— Ja se on?
— Sitä en saa ilmaista.
— Chierlin'in kartanohan on itäisen Pitkäkadun varrella?
— Aivan oikein, teidän kuninkaallinen korkeutenne.
— Luuletteko, että hän sallisi tehdä siellä tutkimuksia?
— Jos hän sen sallisi — niin kuka tulisi samaan tuon löydetyn aarteen?
— Ja sinun neuvosi tässä asiassa?
— Teidän kuninkaallisen korkeutenne tulee ostaa koko kartano.
— Ostaa koko kartano? — Herttua oli nähtävästi tykkänään hämillänsä, — siihen tarvitaan rahaa…
— Milt'ei huomaamatoin hymyily ilmaantui silmänräpäykseksi Ulfvenklou'n kovasti yhteenpuristetuille huulille, ja hän vastasi:
— Siitä on pieni maksu ja suuri voitto. Juuri niin on asianlaita.
Teidän kuninkaallinen korkeutenne menetelköön nyt mielensä mukaan.
— Ulfvenklou-hyväni, rupeaisitkohan sinä jollakin tavalla panemaan tätä kauppaa alkuun?
Minä sekaannun sangen vastenmielisesti mihinkään kauppaan. Tätä asiaa varten rohkenen ehdoittaa, että teidän kuninkaallinen korkeutenne kääntyy jonkun muun puoleen.
— Sitä en tahtoisi mielelläni tehdä; ihmiset alkaisivat kentiesi arvella tuhannellekin päin tämän kartanon ostamisen syistä. Liljensparre nuuski kaikkialla, ja jos meidän tutkimuksemme tuottavat odotetun hedelmän… lyhyesti sanoen, jos te, kuten sanoin, rupeaisitte panemaan tätä kauppaa alkuun, olisin teille todellakin kiitollinen.
— Olkoon siinä tapauksessa teidän kuninkaallisen korkeutenne toivo minun lakini.
— Koettakaatte saada se jokseenkin kohtuullisella hinnalla… mutta missä tapauksessa hyvänsä minä ostan sen kartanon; tämä kauppa jää tietysti meidän kesken. Herttuan silmäykset jotka osoittivat viekkautta ja mielihyvää, kääntyivät tällä hetkellä rautauuniin päin, jonka lähellä seinäkellon viisarit hiljaa kulkivat eteenpäin. Niin Ulfvenklou-hyväni, enpä tietä, miten osoittaisin sinulle kiitollisuuttani, jos meidän yrityksemme tulee onnistumaan! Mutta tosiaankin, älä unohda sitä, että Chierlin oi saa luulla minua ostajaksi, ennenkuin hän on määrännyt myymähintansa. Tästä ei pidä kenenkään saada tietää, ei edes Reuterholminkaan… minä odotan häntä tänne ja tulen kertomaan hänelle sinun todellakin merkillisen unesi. Kun hän tulee, tekee tosiaankin mieleni koettaa hiukka "seulomista," (36) tiedustellakseni, onko tuota aarretta todellakin olemassa. Tahdotteko olla meille apuna, Ulfvenklou? Hyvä! Niin, Rosersbergillä teki Björnram puolitoista vuotta sitte pienen kokeen sillä alalla; Reuterholm ja Ruuth olivat saapuvilla, ja tästä syntyi todellakin merkillinen tulos. Vähän tämän jälkeen tehtiin toinen koe Reuterholmin kotona, muutama viikko ennen tuon pienen Smålannin herttuan kuolemaa, joka siten edeltäpäin saatiin tietää.
Tuo herttuan jo vähän aikaa odottama suosikki astui tällä hetkellä huoneesen. Hänen kauniille kasvoillensa piirsi äkkiä haihtuva tyytymättömyys synkkiä varjojansa, nähdessään herttuan kahdenkesken Ulfvenklou'n kanssa; sitä vaikutusmahtia, jonka tämä oli saavuttanut, oli tuon vallanhimoisen paroni Reuterholmin vaikea suvaita, ja hänen tervehdyksensä Ulfvenklo'ulle oli jäykkä sekä korskea.
— Minä kerroin juuri — alkoi herttua, — siitä "seulomisesta," jonka me kerran toimeenpanimme Rosersberg'issä, ja nyt minulla on tehtävä erittäin hauska kysymys, — jonka jälkeen herttua juurta jaksain kertoi tuon unen tahi ilmestyksen, jonka Ulfvenklou sanoi nähneensä. Se mahdollisuus, että herttua jollakin yliluonnollisella tavalla tulisi saamaan suuria aarteita, vaikutti erinomaisella tavalla paroni Reuterholm'iin, ja vähemmin korskeana pakinoi hän hetkisen Ulfvenklou'n kanssa tästä asiasta, jonka jälkeen nuot kolme herraa menivät perimmäisempään huoneesen, jossa herttua otti käsille seulan ja antoi sen haaveilijalle, joka poistui muutaman askeleen herttuasta ja Reuterholm'ista.
Poppamies ja ennustaja oli tässä oikealla paikallansa, ja tietäen nyt olevansa parhain mies joukossa piti hän seulaa toisessa kädessänsä, samalla kun hän veti lakkaristansa linkkuveitsen, jonka toisen, kirkkaan terän hän paljasti ja asettaen veitsen tasaiseksi katkaistun pään laattialle, pani hän seulan hienoilla reijillä lävistetyn pohjan keskeltä veitsenkärkeä vastaan, ja seula pysähtyi pienen heilauksen tehtyään pian liikkumattomaksi. Tämän teki hän silmänkääntäjän taidolla, ja Södermanlannin herttua sekä paroni Reuterholm seuraisi jännitetyllä huomiolla hänen vikkelöitä liikkeitänsä.
— Suvaitsetteko, teidän kuninkaallinen korkeutenne, minun tekeväni muutamia kysymyksiä? — lausui Ulfvenklou.
Herttua antoi päätänsä nyökäten suostumuksensa, jolloin haaveilija juhlallisella eljeellä ojensi toisen käsivartensa ja hetkisen vaijettuansa alkoi:
— Tuleeko hänen kuninkaallinen korkeutensa, Södermanlannin herttua
Ruotsin kuninkaaksi?
Vitkallisella heilahduksella Kaarlo-herttuata kohden teki seula liikkeen, ikäänkuin antaen myöntävän merkin.
— Tuleeko hän valloittamaan Norjan?
Taaskin heilahti seula yhtä vitkallisesti.
— Tuleeko Kustaa III kuolemaan aavistamatta ja äkillisesti?
Kolmannen kerran teki seula saman liikkeen.
— Saako meidän nykyinen kuningattaremme, Sofia Magdalena, useampia perillisiä?
Seula heilui sinne tänne, ikäänkuin jonkun sisällisen epäävän liikkeen pudistelemana.
Ulfvenklou ei kääntänyt silmiänsä tästä yksinkertaisesta, elottomasta ennustajasta, jonka antamat merkit nostivat kaksi heleänpunaista täplää herttuan poskille ja panivat hänen sydämensä kovasti sykkimään, samalla kun paroni Reuterholm tunsi rintansa paisuvan, jolloin hänen kauniit, ruskeat silmänsä loistivat ylpeydestä ja vallanhimosta.
Ulfvenklou, jonka oikea käsi yhä oli ojennettu eteenpäin ikäänkuin manaisi hän esille jotakin näkymätöintä henkeä, taivutti nyt toistakin kättänsä ollen yhä enemmän haltioissansa olevan näköinen.
— Ja nyt viimeinen kysymykseni, huomaa ja käsitä se tarkoin, — lausui haaveilija hiukan korkeammalla äänellä ja milt'ei leimuavalla loistolla tummissa silmissänsä, — lausu meille, onko Chierlin'in kartanossa salaisia aarteita?
Seula pyöri kiivaasti ympäri, joutui tasapainostansa ja kopsahti veitsineen kovasti permantoon.
— Björnram ei käsitellyt seulaa sillä tavoin; mitä tähän tulee, en ole nähnyt koskaan tämän vertaista, — keskeytti herttua, joka tyytyväisenä niihin vastauksiin, joita Ulfvenkloun kysymykset olivat saaneet, heitti häneen ihmeteltävän silmäyksen.
Ikäänkuin tuntien arvonsa seisoi haaveilija tyynenä ja milt'ei ylpeänä ruhtinaan edessä. Reuterholm, joka hetkeksi oli tuntenut katkeruutensa häntä kohtaan vähentyneen, huomasi, minkä vaikutusvallan Ulfvenklou tulisi saavuttamaan, jos tuo aarre todellakin hänen neuvojansa mukaan löytyisi, ja lausui nyt:
Niin, varsin kummallista! Sellaista vastausten selvyyttä en ole koskaan tätä ennen nähnyt, kumminkaan, mitä noihin neljään ensimmäiseen kysymykseen tulee; tuon viimeisen, aarretta koskevan, voi selittää niin ja näin, — ja tätä lausuessansa nauroi suosikki hieman.
Tuo viimeinen vastaus ei ollut epäselvempi kuin edellisetkään, keskeytti herttua vakuutuksella. — Eikö niin, Ulfvenklou?
Olematta laisinkaan kuulevinansa tuota viimeistä kysymystä, otti haaveilija veitsensä laattiasta ja laski sen terän jälleen vitkallisesti paikoillensa.
— Epäilenpä kuitenkin, — jatkoi Reuterholm yhä hymyillen, — koko tämän aarteen olemista.
— En tahdo pahoittaa ketään sitä uskomaan. Olkoon siis niin, kuin en tästä asiasta koskaan olisi maininnut sanakaan teidän kuninkaalliselle korkeudellenne, — lausui haaveilija tuolla tyynellä vakavuudella, jolla hän aina puhui.
— Ei, ei, Ulfvenklou-hyväni, ymmärräthän kait pilaa, — keskeytti herttua, joka tunsi hieman tyytymättömyyttä Reuterholmin osoittamasta epäilyksestä. — Minusta kumminkin tuntuu se ilmestys, joka sinulle on näkynyt, sangen merkilliseltä, ja me tulemme vielä joskus puhumaan enemmän siitä asiasta.
Suosikki koetti näyttää välinpitämättömältä, ja Ulfvenklou nyökäytti myöntäen päätänsä, samalla kuin nyt toisen kerran tämän kohtauksen ajalla salaperäinen hymy silmänräpäykseksi ilmestyi hänen ohuville huulillensa.
KAHDESKYMMENES LUKU.
Hovi oli tehnyt huviretken maalle; se oli lähtenyt kaupungista lehvillä koristetuissa vaunuissa sekä kulkenut pitkät matkat ja aikoi syödä päivällisateriansa ulkoilmassa. Kustaa III oli järjestänyt tämän retken, ja noiden loistavien herrojen sekä viehättävien naisten mieli oli sopusoinnussa tuon hymyilevän auringonpaisteen kanssa, joka oli levittäinyt koko maiseman yli, jossa ei vielä mitkään kellastuneet lehdet muistuttaneet syksyä eikä katoavaisuutta.
Kaikki hovimenot olivat karkoitetut; nyt aiottiin huvitteleida kansan tavoin ja heittää tykkänänsä tuo teeskennelty ihminen sekä muuttua luonnonlapseksi, ja mitä runollisimmilla tunteilla kuunneltiin nyt lintujen iloista livertelyä puiden oksilla tahi karjan pitkäveteistä mylvintää etäällä olevilla niityillä. Jotkut menivät niinkin pitkälle halussansa olla yleisen kansan ja luonnonlapsen kaltaisia, että alkoivat puhua, mikä onni olisi omata pienen majasen ja rakastavan sydämen.
Erään lehdon reunassa kohousi viheriäinen kumpu; ollen puhdas pensaista ja kannoista oli se houkutellut tänne tuon iloisen joukon, joka oli asettaunut kummulle, ja palvelijat riensivät nyt tuomaan isoista vasuista huikaisevan valkoisia pöytäliinoja, joilla pian nähtiin järjestettyinä tarkoin peitettyjä astioita, korkeita hopea-kulhoja täynänsä tummansinisiä rypäleitä ja punertavia pääroneja joiden varressa vielä istui kiinni viheriä lehtiä, jään seassa olevia sampanjapulloja ja monenkarvaisia jäätelöjä. Vaikka tämä nurmikossa pidetty ateria ei ollutkaan niin kohtuullinen kuin meikäläisillä on tapana tällaisilla huviretkillä nauttia, ei tästä kuitenkaan ollut kellään minkäänmoista muistuttamista; kannet nostettiin pois noilta höyryäviltä ruoka-astioilta, samppanja kuohui laseissa, ja tässä syötiin, juotiin ja naureskeltiin niin luonnollisesti, kuin kukin voi.
Armfelt oli sijoittunut Magdalena Rudenschöldin lähelle ja tarjonnut hänelle lautasella tuoksuvia hedelmiä, ja heidän ympärillänsä pakinoitiin, näiden kumpaisenkaan oikeastansa kuultelematta, mitä sanottiin.
Tuolla hienolla, sivistyneellä hoviherralla oli tosin ollut joitakuita kohteliaita sanoja lausuttavana niille ihanille naisille, jotka tänään ikäänkuin kimaltelevat perhoset olivat liehuneet niityillä ja poluilla; hän oli tosin kuiskannut muutamille tuttavillensa joitakuita pilasanoja siihen vapaasen tapaan, jota useammat tämän aikakauden nuoret vapaasukuiset noudattivat; mutta nyt näytti hän siihen kyllästyneen, hänen silmäyksensä etsivät Magdalenaa, ja matalalla äänellä sanoi hän tälle hiljaa, että Italian lauluissa ylistellyt myrttilehdot eivät olleet mitään kauneuteen nähden verrattuina hänen vierellänsä oleviin orjantappurapensaisiin, kun Magdalena niiden varjossa lepäsi, ja että hänen loistavien silmiensä vaihettelevat vivahdukset sekä nuot katoavat ja jälleen palajavat ruusut hänen poskillansa olivat paljoa ihmeellisemmät kuin mitkään taikanäytelmät. Mutta kääntyen puolittain poispäin hänestä, vajosi hän pian kokonansa äänettömyyteen, joka saattoi Magdalenan hämille, ja samalla kuin autuaallinen huokaus kuului hänen huuliltansa, silmäili hän syrjästä lemmikkinsä hienoja kasvoja, joiden juonteet kuvautuivat tummansinistä taivasta kohden.
— Otaksukaatte olevani paimen, — alkoi Armfelt taaskin, katsoi häneen, — ja te paimentyttö, sekä että me molemmat oleskelisimme vihannoilla nurmikoilla laitumella käyvien lampaiden ympäröimänä, joilla olisi ruusunkarvaiset nauhat ja hopeaiset kellot kaulassa… otaksukaatte, että tämä olisi mahdollista, niin saatte selvän käsityksen niistä tunteista, joita te minussa herätätte… rauhallisesta, auringonpaisteisesta hiljaisuudesta, jonkalaista en vielä koskaan ole tuntenut ja joka mahtaa olla autuaiden henkien rauhan kaltaista.
Jos hänen sanoissansa olisi ollut jotain jokapäiväistä, olisi kentiesi tuon haaveilevan tytön häntä kohtaan heränneet tunteet saaneet pahan loukkauksen, joka olisi ne hälventänyt ja hajoittanut kuni sumu tuuleen. Mutta Kustaa Mauriz Armfelt puhui hänelle niin, kuin hänen mielestänsä uneksumansa lemmikin tulisi puhuakin, ja katseli häntä tuolla tulisella ihastuksella, jota Magdalena tahtoi herättää tässä miehessä, jolle niin monen naisen sydän oli palanut, ja joita hänkin vuorostansa oli lempinyt; niin hän tahtoi vallita Armfelt'in niin, kuin ei vielä yksikään nainen siihen asti ollut voinut tehdä, ja tässä hän onnistuikin. Suloinen voittoriemun tunne valloitti hänet, Armfelt'in puhuessa hänelle puoleksi käsittämättömiä lauseita, joita hänen sydämensä kuitenkin varsin hyvin tajusi.
Hän tunsi, ett'ei hän koskaan tulisi unohtamaan tämänpäiväistä huviretkeä eikä Armfelt'in viehättävää läsnäoloa. Jokainen mieletöin sana, jonka hän lausui, oli hänestä yhä uusi todistus siihen, että Armfelt häntä lempi, jokainen silmäys, jokainen elje olivat yhä uusia tunteenosoitteita, jotka panivat hänen sydämensä sykkimään ja poskensa punoittamaan.
Ateria oli loppunut. Palvelijat asettelivat jälleen astioita, kulhoja ja hopeaisia pöytäkaluja, kunkin vasuhunsa, ja nyt viittasi Kustaa III alkaamaan huveja ynnä leikkejä. Ruhtinoita ja ylhäisiä virkamiehiä työnsivät, nyt vilkkaat hovipojat tieltänsä tuossa vanhanaikuisessa laululeikissä "kun kukin ottaa omansa, niin muut ei saakaan ketään," johon leikkiin kuningaskin otti osaa.
Nuot nuoret naiset juoksivat nostetuilla hameenhelmoilla ja liehuvin kiharoin; tuo heidän poskillensa noussut puna lisäsi heidän silmäinsä loistoa, ja tieto heidän suloudestansa ja viehättäväisyydestänsä teki heidät kaikki tyytyväisiksi. Hovimenot olivat karkoitetut, puvut olivat kohtuulliset ja tuo yksinkertaisuus, joka alussa oli teeskennelty, muuttui luonnolliseksi, todellinen iloisuus oli vallannut kaikkein mielen, ja hovijuonet sekä vilpistelemiset lepäisivät tässä tilaisuudessa.
Eipä alhaisin porvariston jäsenkään voinut olla huolettomampi kuin tämä kuningas ja nämät ruhtinaat sekä ruhtinattaret, ja vaikka kuningatar Sofia Magdalena oli hiukan jäykkä ja isoinen, ei hän ollut koskaan muulloinkaan toisenlainen, eikä myöskään voinut koskaan toisellaiseksi muuttua, vaikka Kustaa-kuninkaan mahtisanat tuhat kertaa olisi käskenyt sellaista muuttumista. Hänen kauniit, kylmyyttä osoittavat kasvonsa olivat aina yhtäläiset, ja vaikka hänen silmänsä eivät säihkyneetkään riehuvasta ilosta, ei ollut kuitenkaan mitään häiritsevää eikä masentavaa niissä silmäyksissä, joilla hän katseli noita tuhansia kolttosia, joita hänen lähellänsä tehtiin. Södermanlannin herttuatar oli oikeassa elämässänsä, hän liihoitteli ikäänkuin keijukainen niityllä, antoi itsensä kiinni leskisillä ollessa eikä laisinkaan huolinut, vaikka hänen puolisonsa joskus poikkesi jollekin syrjäpolulle kohtaamaan jotakin jumaloimaansa neitoista.
Kustaa III oli käskenyt olemaan iloisena, ja itse antautui hän näille yksinkertaisille huvituksille nuorukaisen vallattomalla innolla tahi oikaisi hän itsensä nurmikolle, kertoen vilkkaasti niistä maalaisen tapaisista juhlista, joilla Maria Antoinette vietti aikaansa Trianiossa.
Tullessani Versailliin, saavuin sinne aivan odottamatta, — jatkoi kuningas, ja menin äkkiarvaamatta kuningattaren puheille. Tuo hyvä Ludvig oli metsästämässä; ja kun vihdoin sain syleillen häntä tervehtiä, oli hän kiireissänsä heittänyt metsästysnutun päähänsä ja esiintyi kengissä, joista toisella oli punainen toisella musta korko, toisessa kultainen ja toisessa hopeainen solki, lyhyesti sanoen, hän näytti kovin kummalliselta. Kuningatar kysyi häneltä, aikoiko hän panna tanssiaisia toimeen ja joko hän oli alkanut naamiaishuveija, vai oliko hänen tarkoituksensa antaa minulle käsitys ranskalaisesta komeudesta. Tämä kaikki herätti suurta naurua, ja Ludvig laski pilaa siitä, ett'ei ollut löytänyt ketään, joka olisi ollut hänelle avullisna tuossa kiireellisessä pukeumisessa, ja että hän innoissansa saada minua pian tavata oli ottanut yllensä, mitä hänen käteensä vaan ensiksi sattui. — Hymyily oli kuninkaan huulilla, ja hän jatkoi kertomustaan Ranskassa olostansa.
Kaikki se sulous, mikä Kustaa-kuninkaan olennossa oli, esiytyi tänä päivänä kaikessa lumoavassa viehättäväisyydessänsä, ja erinomaisella kohteliaisuudella hän haasteli seurueensa kera tahi otti miellyttävällä vilkkaudella osaa niihin yksinkertaisiin huvituksiin, jotka viehättivät uutuudellansa, loukkaamatta hänen hienoa kauneudenaistiansa.
Vasta huomattuansa sen ihastuksen, jolla hänen etevin suosikkinsa silminnähtävästi kohteli neiti Magdalena Rudenschöld'iä, näytti vähäinen varjo laskeutuvan hänen otsallensa.
— Elis-hyväni, — kuningas oli äkkiä kääntynyt Schröderheimiin päin ja puhutteli häntä ystävällisellä äänellä, — Armfelt kohtelee tuota viehättävää Magdalenaa sangen silmäänpistävällä suosiolla.
— Se on uusi todistus hänen hyvästä aististansa, teidän majesteettinne.
— Sellaisena en minäkään voi muuta kuin hyväksyä sitä. Hän on todellakin viehättävä… todellinen ruusunnuppu; mutta muuksi kuin perhon huikentelevaksi ihastukseksi ei hänen suosionsa saa muuttua.
— Häneen nähden en siitä luule muuta voivankaan tulla.
Kuningas nauroi.
— Mutta jos otaksuisimme mahdottomuudenkin mahdolliseksi, ovat nuot kumpikin liian köyhiä, ajatellaksensa avioliittoa. Foi de gentilhomme, Armfelt yksin maksaa minulle kylläksi, mitä hänen perheensä sitte tulisikaan maksamaan?… Saanpa todellakin ajoissa toimittaa hänet soveliaasen naimiseen.
Tietämätöin näistä sanoista, näistä ensimäisistä pilvistä, jotka nousivat Magdalenan niin kirkkaalle ja viehättävälle lemmentaivaalle, astuskeli hän kaidalla, puoleksi raivatulla metsäpolulla lemmikkinsä rinnalla, kuunnellen hänen sanojansa ja vastaten niihin sekä osoittaen hänelle kaiken sen suosion, jota hänen tulinen luonteensa ja tuntehikas sielunsa voi osoittaa.
Tuo viehättävä hovimies ja tuo ihana hovineiti kävivät aivan vieretysten, puhuen metsän ihmeellisestä huminasta ja omista kummallisista tunteistansa, ja astuen hiukan erään nuorukaisen ja tytön tieltä, joilla luultavasti oli sama halu yksinäisyyteen kuin Magdalenalla ja hänen ihailijallansakin, sattui tuo vapaasukuinen neiti luomaan silmänsä tähän pariin. Silmäyksellä, joka osoitti Magdalenan tuntevan tuon nöyrästi kumartavan tytön, tervehti hän tätä, kentiesi huomaten jonkun yhtäläisyyden hänen ja tuon nuoren tytön olosuhteissa, — heidän molempain, jotka elämässä olivat niin äärettömän erilaisessa asemassa, — lähetti neiti Rudenschöld hymyilyn tytölle, tuolle pienelle, vähäpätöiselle ompelijattarelle, jonka Magdalena pari vuotta sitte ensi kerran kohtasi Daschka-kreivittären luona ja jonka olemassa olon tuo ylhäinen neiti milt'ei kokonansa oli unohtanut. Tämän hymyilyn ohessa tunsi hän jonkunlaisen mielisuosion tuota halpaa tyttöä kohtaan valtaavan itsensä ja, pysähtyen hänen eteensä; lausui hän alavaisella ystävyydellä:
— Minulla olisi teille hiukka työtä. Vielähän te ompelette? Noh, hyvä! Kokonainen teaatteripuku, — jos tahdotte auttaa minua sen valmistamisessa, niin tulkaa huomenaamulla Drottningholm'iin.
Ja Magdalena liihoitteli eteenpäin, jälleen hymyillen tuolle hämmästykselle, jonka hän tytön kasvoissa oli huomannut. Muutama minuutti tämän jälkeen oli hän ja Armfelt ehtinyt tuolle viheriöivälle, nyt kokonansa jaloilla poljetulle kummulla, jossa huviretkeilijät jo olivat valmistauneet palajamaan Drottningholmiin, ja he pääsivät tähän linnaan juuri kun täysi kuu nousi valjusti kumottaen itäisellä taivaalla olevien illan pilvien välistä.
KAHDESKYMMENESENSIMÄINEN LUKU.
Neiti Rudenschöld'in huoneessa oli pöydät ja sohvat täynänsä levantiinia (hienoa kangasta), kassiaania (ohutta villakangasta), hopeaharsoa, hienompaa ja paksumpaa silkkikangasta, tavallista harsoa, kukkasia, nauhoja ja punoksia. Tuo kalpea ompelijatar, jonka Magdalena edellisenä päivänä oli kohdannut, seisoi läheisessä huoneessa ahkerasti valmistaen hameenlaskoksia ja kureuumia. Magdalena aikoi esiintyä eräässä ranskalaisessa, yksinäytöksisessä komediassa, näytellen kamarineitsyen osaa, jossa oli sukkelia sanasutkauksia sekä hauskaa pilaa, ja hänen pukunsa piti olla tehty uusimman ranskalaisen kuosin mukaan. Väliin harjoittaen osaansa ja väliin tutkien erästä kuosilehteä, lausui hän noita enemmän tahi vähemmän epäsiveellisiä sanoja, joita hänen tuli puhua tahi vajosi hän yksitotisiin mietelmiin hameista, kauluksista ja kalvoisimista.
— Olenpa todellakin mielissäni, että satuin teidät kohtaamaan, neiti Holm, sillä täten pääsin kaupunkiin matkustamisen vaivasta, saadakseni pukuni reilaan. Pitääkö minun ottaa hopeaharsoinen myssy päähäni? Mitä siitä sanotte?
— Se tulee näyttämään somalta.
Noh, sitte päätän todellakin käyttää sellaista.
— Tässä silmänräpäyksessä avasi hymy Magdalenan huulet, ja hän jatkoi: — niin, me kohtasimme toisemme eilen, neiti Holm! Arvelenpa sen nuoren miehen, joka käveli kanssanne olleen teidän veljenne tahi läheisen sukulaisenne?
Ennenkuin pieni ompelijatar ennätti vastata, kuului hiljainen naputus, ja kun Magdalena riensi avaamaan sivuovea, joka johti läpikäytävään, astui Fredrik-ruhtinas sisään Armfelt'in seuraamana.
— Anteeksi, neiti Rudenschöld, — pyysi ruhtinas, kumartaen kaunista päätänsä ja lähettäen Magdalenalle ihailevan silmäyksen, — minä olen etsinyt teitä kaikkiaalta ja teidän närkästymisennekin uhalla tulen luoksenne neuvottelemaan muutamista tärkeistä asioista.
— Noiden "tärkeiden asiain" tähden, joista teidän korkeudellanne on neuvotteleminen, en tahdo närkästyksellä kohdella teidän korkeuttanne, — lausui Magdalena hämillänsä tästä käynnistä, punastuvin poskin sekä luonnollisella yksinkertaisuudella olennossansa, ja hänen äänessänsä oli samoinkuin linnun laulussa metsässä huoletoin hilpeys jatkeessansa: — olenpa erinomaisen utelias ja kokonansa korvana, teidän korkeutenne.
— Ihana Margot, — lausui ruhtinas hymyillen, — te näette minussa Juhanin, tuon teitä jumaloivan palvelijan, joka koko tänä aamuna ei ole muuta tehnyt, kuin kertonut mitä hellimpiä lemmenlauseita…
— Mutta minun huoneeni, teidän korkeutenne, ei ole sovelias paikka näytelmäkappaleiden harjoittamiseen!
— En tulekaan sellaisessa tarkoituksessa, vaan siitä syystä, että Armfelt äsken keskeytti minun lemmenlauseeni ja tuli sillä sanomalla hänen majesteetiltansa, että minun pitäisi viivyttelemättä käskeä valmistamaan se puku, jota aijon laskiaishuvissa käyttää. Siitä syystä olen etsinyt teitä kaikkiaalta, sillä vaihtokohtauksessa tulee meidän olla yhtäläisessä puvussa, ja minä haluan siis tietää, minkälaisen puvun te valitsette, jotta minä voin määrätä omani sen mukaan.
— Teidän korkeutenne kohteliaisuus on ääretöin, — vastasi Magdalena, jonka jälkeen he alkoivat vilkkaasti keskustella, minkälaisissa puvuissa heidän tulisi esiytyä sekä niistä kappaleista, joita aiottiin näytellä kuin myöskin Kustaa III:nen väsymättomyydestä kaikkein harjoitusten huolenpidosta ja kunkin näyttelijän suuremmasta tahi pienemmästä ky'ystä.
— Te olette tänään ollut niin näkymätöin, neiti Rudenschöld, ikäänkuin olisitte ollut kuollut. Ah, jopa käsitän, tämä selittää syyt, te tutkitte kuoseja! — lausui Armfelt, joka nyt otti ylös tuon pienen kaavan, jonka Magdalena herrojen sisäänastuessa oli pudottanut laattiaan — Se on mitä vaarallisinta tutkimusta, jopa valtiota hävittävääkin. Humen mietteiden mukaan oli muotihulluus Kaarlo II:n hallitessa Englannille vahingollisempi kuin nälkä ja rutto sekä sodat, sillä nämät lakkasivat joskus, mutta muotihulluus ei herennyt koskaan. Tämänpä meidän viisas kuninkaamme älysikin, ja meidän kansallispuvullamme on maamme paljo voittanut. Toivon myöskin teidän käsittävänne tämän ajanviettonne turhuuden, ja että te opitte paremmin käyttämään aikaanne, esimerkiksi — lähtemällä puistoon kävelemään. — Näitä viimeisiä sanoja lausuessa ilmautui hymyily Armfelt'in huulille, ja ruhtinas nauroi ääneensä.
— Antakaa Humen mietteet vakuuttaa teitä, kuinka turhaa on viettäminen päiviänne peilin edessä. Minä olen siinä yhtä mieltä Armfelt'in kanssa, että nuori nainen käyttää aikaansa verrattomasti paremmin puistossa kävellessänsä, etenkin jos hänellä on hurmaantunut ihailija rinnallansa.
— Mutta kuosien tutkiminen on erinomattain hauskaa, — väitti Magdalena, ollen, ikäänkuin hän ei olisi huomannutkaan sitä salaista silmäystä, jonka ruhtinas loi Armfelt'iin, — ja kaikeksi onneksi saa vielä näyttämöllä noissa ranskalaisissa näytelmäkappaleissa antautua näihin pieniin haaveiluihin.
— Soma puku ja tuhansittain muserrettuja sydämiä, niinkö ajattelette, neiti Rudenschöld?— kysyi Armfelt, leikitellen eräällä Magdalenan pienellä sormikkaalla, joka oli saanut sijansa kukkaisten ja nauhain keskellä tuolla pienellä, marmorista tehdyllä ompelupöydällä, jonka jalka oli muodostettu kielillä varustetun, kultaisen kanteleen kaltaiseksi ja jonka Magdalena oli sysännyt syrjään, asettuessansa jälleen nojatuoliin.
— Muserrettuja sydämiä, — kertoi hän, — mikä kauhea sana, eikö niin! Hyvin käytetty nauharuusu, hivuskähärä, tekopilkku, voivat syöstä meidät turmioon. Ja nämät pienet sormikkaat sitten, lyönpä vetoa, että ne, jotka saattoivat Englannin Anna-kuningattaren äksyihinsä suosikilleen, Marlboroughin herttualle, eivät olleet näitä hienommat eikä komeammat! Tuo pieni sormikasjuttu on myöskin lisänä kuosien historiaan; ei, älkäätte huoliko muotihullutuksista, neiti Rudenschöld, te olette ihana koristelemattakin, ja hymyilyllänne saatatte te yllin kyllin meidän aivomme ymmälle.
— Armfelt on täydellisesti oikeassa, taiteen apukeinoja te ette tarvitse käyttää meitä voittaaksenne, — lausui Fredrik-ruhtinas ritarillisella imartelulla, nousten istuviltansa. — Niin, me tapaamme toisemme jälleen, neiti Rudenschöld.
Ruhtinas ja Armfelt olivat poissa, ja nyt laski Magdalena kätensä sykkivälle sydämellensä. Armfelt oli kehoittanut ruhtinasta käymään Magdalenan puheilla, jota hän oli ikävöinyt: Magdalenan silmät loisti ja hänen huulensa hymyilivät. Menisikö hän puistoon tätä tapaamaan, kuten hän kiertelemällä oli pyytänyt? Ei sitä hän ei tahtonut tehdä! Eikö Daschka-kreivitär ollut hänelle sanonut, ett'ei koskaan pitäisi antaa miehen olla varma siitä, että häntä rakastetaan? Naisen veikistelyhalu sanoi hänelle, että tämä ei ollut hyljeksittävä neuvo, ja hymy vielä huulillansa avasi hän lähimäisen huoneen oven ja ottaen sieltä moniaita karrikkaita, valmistaakseen niistä kauluksen á la Medicis (ranskalaiseen kuosiin tehty pystykaulus) jossa oli konstikkaita, liljan lehden kaltaisia poimuja, lausui hän:
— Mistäs me puhuimmekaan? Niin tosiaankin… siis oli se teidän veljenne tahi läheinen sukulaisenne, jonka seurassa te eilen kävelitte?
Heleä puna lensi näitä sanoja kuullossa Maria Holm'in poskille, lausuessansa:
— Ei kumpikaan, armollinen neiti.
— Ah, Jumalani, neiti Holm, — lausui Magdalena nauraen, — ja kuitenkin kävelette te metsässä ja kun asiaa tarkoin tutkitaan, olette kentiesi kävelleet siellä teille tykkänänsä vieraan miehen seurassa.
— Eipä ventovieraankaan, — vastasi ompelijatar, joka turhaan koetti näyttää välinpitämättömältä.
— Minun arvaamiskykyni ei ole suuri, huomaan; teidän täytyy tulla minun uteliaisuudelleni avuksi.
Magdalena oli huvitettuna tuon pienen, kalpean tytön lemmensuhteista. He olivat kohdanneet toisensa tuolla yksittäisellä metsäpolulla, kentiesi oli heidän tunteissansa jonkinmoista yhtäläisyyttä; kaikilla rakastavilla on varmaankin yhtäläiset mietiskelyt; paimentytöstä ruhtinattareen asti on heillä lemmenunelmansa, vaikka enemmän tahi vähemmän runollista laatua. Nämät ajatukset risteilivät Magdalenan mielessä; rakkaudesta jutteleminen oli hänestä hauskaa, hän halusi vertailla omia tunteitansa tuon kalpean tytön tunteisiin, tuon vähäpätöisen olennon, — voikohan hänkin lempiä samalla lailla?
— Niin, neiti Holm, — jatkoi Magdalena, — teidän täytyy ripittää itsenne minulle, teidän täytyy puhua hänestä, jonka seurassa minä eilen teidät nä'in; mutta ennen kaikkia, jutelkaa minulle siitä ensimäisestä hetkestä, jolloin hänet näitte.
— Minun kertomuksellani tulisi olemaan niin vähän arvoa… se tulisi olemaan niin yksitoikkoinen…
— Olkoon niinkin, — vastasi Magdalena iloisesti, — te olette aina olleet erinomaisen umpimielinen, mutta minä olen päättänyt ottaa teistä selvän.
Tuon nuoren hovineidin oikku saattoi neiti Holmin nähtävästi hämille, ja kierrellen rihmanpätkää sormiensa välissä, oli hän yhä vaiti.
— Jos hänestä on niin vaikeaa jutella, niin kertokaatte minulle jotain vanhemmistanne ja teidän entisestä elämästänne, mistä tahansa, tehkää hyvin ja alkakaa, minä kuultelen.
— Äitini on erään tullivirkamiehen leski,— vastasi kainon epäröimisen jälkeen tuo nuori neiti, — isäni eläessä asuimme me eräässä pikkukaupungissa, ja meillä oli hyvä jokapäiväinen toimeentulo. Hänen kuoltuansa tuli tästä loppu, ja maksaaksemme jonkun osan velkojamme, täytyi meidän myydä asumuksemme. Isossa kaupungissa voi helpommin salata köyhyytensä sekä huolensa ja saa myöskin helpommin työtä. Ah, armollinen neiti, ihminen on aina taipuvainen toivomaan ja suunnittelemaan; eipä ollutkaan työnsaaminen aivan helppoa… vasta nyt viime vuonna…
— Minä ymmärrän, teillä on ollut paljo murheita, mutta nyt teidän on parempi, — keskeytti Magdalena, joka tunsi todellisen ilon ajatellessansa, ett'ei tuon tyttöparan päivät kuluneet alituisissa kyynelissä ja puutteissa. — Ja nyt ryhtykäämme häneen, mitä te ajattelitte, ensi kerran hänet nähtyänne?
— Niin, mitäkö ajattelin, sitä en tiedä tuskin itsekään; hän ja minä olemme olleet leikkitovereja, ja nyt…
— Nyt, — kertoi Magdalena hymyillen.
— Nyt olemme ottaneet ikuiset jäähyväiset toisiltamme.
— Jäähyväiset, — jonkinlainen hämmästyminen ilmautui näissä Magdalenan sanoissa, — ikuiset jäähyväiset siltä, jota lempii, kuinka hirmuista! ja milt'ei hengittämättömänä lisäsi hän: — minkätähden?
— Me olemme liian köyhät, me emme voi ajatella yhteenmenemistä, — vastasi tyttö tyynellä sekä vakavalla äänellä, ja ainoastansa hänen silmissänsä ilmautui hänen tuntemansa tuska.
— Ja niin olette sanoneet toisillenne jäähyväiset sekä kulkeneet kukin haarallenne, — lausui Magdalena, joka tunsi miltei mielikarvautta tuosta tyyneydestä, jota hän oi voinut käsittää.
— Me olemme tehneet tämän, sillä meidän on täytynyt.
Täytymiselle alistumiseen, tuimalle, rasittavalle, tukalalle täytymiselle, mitä kylmäverisyyttä tähän vaaditaan! Ja nyt, sanottuansa yhdellä hetkellä ikuiset jäähyväiset lemmityllensä, tuli hän toisella aivan tyynesti neula kädessänsä istumaan sekä puhui paljeteista ja muista teaaterikoristuksista, kun hänen olisi pitänyt olla valmis kuolemaan epätoivosta!…
— Mutta sehän on kauheata, — lausui Magdalena enemmän ajatuksissansa kuin vastaukseksi kuulemiinsa sanoihin. Ei, heidän tunteissansa ei ollut mitään yhtäläisyyttä! Jos tuo tyttö todellakin lempi, mitä olisi köyhyys lemmityn rinnalla häntä haitannut? — Tarvitsetteko te siis rikkautta, ollaksenne onnellisia? — kysyi hän ääneensä milt'ei surkutellen tämän tytön kylmäkiskoista tyyneyttä ja sitä, että oli huomannut ainoastansa omien etujen punnitsemista sekä harkitsemista, missä hän kankaittaan oli odottanut omien tunteidensa kanssa sopusoinnussa olevaa haaveilemista.
— Rikkautta, ei, armollinen neiti! — Neiti Holm, joka kummastuksella oli luonut häneen silmänsä työstään, lisäsi hetken kuluttua: — mutta minun äitin ja kuuromykän sisareni, miten heille kävisi? Ei, minä en voinut tehdä toisin! Kauan tosin olin kahdella päällä ja epäröin, mutta kun tuo vaikea askel nyt on otettu, olen tyytyväinen.
Nuori tyttö lausui nuot viimeiset sanat milt'ei puolittain kuiskaavalla äänellä, samalla kun hänen huulensa värisivät.
— Hän ei siis kuitenkaan ole tunteetoin, ajatteli Magdalena, — epäilemättä olen tässä kohdassa arvostellut tuota nuorta tyttöä väärin; haluaisinpa mielelläni olla rikas ja voimallinen tehdäkseni hänet onnelliseksi.
— Te ette saa kokonansa menettää toivoanne, — lausui vähän tämän jälkeen neiti Rudenschöld ystävyydellä, — milt'eipä kadun, että pakoitin teitä kaiken tämän kertomaan, se mahtoi tuntua teistä sangen tuskalliselta. Älkää nyt surko itseänne kuoliaaksi, älkääkä tehkö kokonaista pientä murhenäytelmää tuosta lapsuutenne rakkaudesta, — lisäsi hän hymyillen sekä meni vierimmäiseen huoneesen, ja kiinnittäen peilin edessä moniaita hohtokiviä hameensa vyöhyeesen, mietti hän, kuinka kauheata ero lemmitystänsä mahtane ollakaan.