KAHDESKYMMENESTOINEN LUKU.
— Kas tässä anomuskirje, jonka olen saanut Bellman'ilta, — lausui Kustaa III, antaen kirjeen valtiosihteeri Schröderheimille, joka vaitonaisena silmäili seuraavia rivejä:
"Jaloin, kaikkein armollisin kuningas!
Sittenkuin Korkeimman avulla minun alamainen ahkeroimiseni ja ilolauluni ovat paljo edistäneet valtion polttimoissa valmistettujen, hyväin juomatavarain menekkiä ja myöskin voittamiseen nähden epävarmojen arpojen ostamiseen kuninkaallisesta valtionarpomisesta, rohkenen alamaisuudessa anoa pientä, 333 riksin palkintoa jommastakummasta näistä rahastoista. Armollisin kuningas! Bakko-jumalan temppeli on nyt avattu! Yleisö on siten ensi kerran saanut tietoa minun kirjoituksistani. Ne eivät vaikuta mitään pahaa, koska ne myöskin huvittavat. Ja jos minun kanteleeni joskus on karkoittanut murheet valtaistuimelta, on minulla, kaikki ne ansiot, jotka perustivat Maron onnen. Olen j.n.e.
Teidän majesteettinne alamaisin ja uskollisin C. M. Bellman."
— Voit rauhoittaa suosikkiasi, Elis-hyväni, — jatkoi kuningas; tuon anotun palkkion tulee hän saamaan.
— Kuinka voin kylläksi kiittää teidän majesteettianne tästä armosta! — vastasi Schröderheim riemusta loistavin silmin. — Ei missään aikakaudessa ole ollut Kustaa III:tta suurempaa kuningasta, eikä missään aikakaudessa ole ollut Kaarlo Michael Bellman'ia suurempaa laulajaa! Kuningas ja runoilijat ovat toistensa vertaiset; tuolla verrattomalla runoilijalla on kuitenkin kova rahanpula, ja hän ansaitsee kannatusta.
— Ja kelläpä ei tällaista pulaa olisi, Elis-hyväni, — kysyi Kustaa-kuningas, joka mielihyvällä oli kuullellut Schröderholm'in lauselmia. —
— Vaikka "Bakko-jumalan temppeli on avattu," eikä minun rakkaita alamaisiani sovi soimata liian raittiiksi kansaksi (37), vaan se sangen mielellänsä nauttii valtion paloviinaa (38) eivät polttimot sittenkään anna likimainkaan sitä tuloa, jota minulle kuvattiin niistä lähtevän. Pelkäänpä Höpken'in olleen oikeassa, kieltäessänsä mitä jyrkimmin tekemästä paloviinaa valtion yksinomaisesti valmistettavaksi… kaikki muut neuvoston jäsenet sitä puolsivat; mutta minulla olisi pitänyt olla kylläksi älyä huomaamaan hänen olleen ainoan, joka oli oikeassa.
— Tämän asian hyväksymiseenhän Venäjä ja Preussi antoivat hyvän esimerkin, — vastasi Schröderheim, joka ei mielellänsä suonut levottomuuden varjoa nousevan kuninkaan otsalle, ja hän lisäsi piloillansa: — runoilijat ovat laulaneet valtion valmistaman väkijuoman ylistystä, eikä kansalla ole mitään parempaa lohduttajaa onnettomuuden kohtauksissa.
Mutta kuningas ei hymyillyt. — Niin, niin, — vastasi hän, — kentiesi ainoastansa minä tänäpäivänä olen taipuvainen näkemään kaikki synkältä puolen. Mitä uutta, Elis-hyväni? — jatkoi hän muutaman minuutin vaiti oltuansa, — kerro jotakin, joka voisi minua oikein huvittaa.
— Sittenpä saankin kertoa aivan tuoreen uutisen, uutisen josta mies mieheltä ainoastansa kuiskataan. Ensiksi kerrotaan hänen kuninkaallisen korkeutensa, Södermanlannin herttuan, äärettömästä hinnasta ostaneen Chierlinin, itäisen Pitkäkadun varrella olevan talon, ja toiseksi, että kartanosta, sittekun herttua tuli sen omistajaksi, on ruvennut kuulumaan kummeaa kolketta jonka syitä on kaikilla keinoin koetettu saada selville.
— Kummeaa kolketta, sepä kuuluu hauskalta, ja siinä on jotakin salaperäistä, joka lienee minun veljestäni mieluista. Noh, entä vielä?
— Naapurit ovat peloissansa, etenkin naiset, jotka usein antavat viittauksia teurastetuista ja suolatuista lapsista, koirankuonolaisista ja vapaamuurareista.
Kuningas nauroi; — siis piilee kaikessa tässä vapaamuurarien vehkeitä… niin, sitä voin odottaakin, niinpian kuin minun veljeni oli mukana. Vapaamuurausta ja kapinoitsemista, — lisäsi Kustaa-kuningas vakavammin ja katsellen Schröderheim'iä kirkkailla, läpitunkevilla silmillänsä, jatkoi hän: — sinä olet sanonut mitä kuiskataan, mutta sinä et olisi kertonut sitä minulle, jos et tietäisi enempää.
— Teidän majesteettinne huomaa kaiken,— vastasi Schröderheim hymyillen; — niin pian kuin kuulin näitä huhuja, otin selon siitä, oliko herttua todellakin tullut Chierlin'in talon omistajaksi; sitte menin siihen aikaan, jona tuo mainittu kolke tavallisesti sanottiin kuuluvan, kävelemään itäiselle Pitkäkadulle.
— Ja sinä huomasit? — keskeytti Kustaa-kuningas vilkkaasti.
— En mitään, teidän majesteettinne, — vastasi Schröderheim; mutta minä kuulin todellakin heikkoa kolketta, ja kun seuraavana päivänä kohtasin Liljensparren, mainitsin hänelle niistä huhuista, joita olin kuullut sekä omasta iltakulustani. "Sittepä minä tiedänkin enemmän kuin te," vastasi hän totutulla, kuivalla tavallansa; "minä tiedän muutamain herrojen, niiden joukossa Södermanlannin herttuankin, kaikki puettuina avaroihin kaapuihin ja keltainen nauha vasemman käsivarren ympärillä, noin viikon aikaa sitten alkaneen käydä siinä talossa. Kokous on tähän asti alkanut noin seitsemän aikaan illalla, ja kolke kuuluu ikäänkuin joku tekisi kellarissa kaivamistyötä, korjausta tahi muuta sellaista."
— Nuot kellarin korjaamiset tuntuu minusta sangen omituisilta, — lausui kuningas, ja hymyillen jatkoi hän: — ollen hyvä veli, pidän sangen paljo lukua Kaarlo-veljeni hankkeista ja toimista.
— Jos teidän majesteettinne käskee Liljensparrea ottamaan tarkempia tietoja…
— Kentiesi, Elis; mutta tällä silmänräpäyksellä on uteliaisuuteni herännyt, kello tulee seitsemän, ja minua haluttaa mennä hiukan kävelemään itäiselle Pitkäkadulle, tuntemattomana tietysti ja puettuna mustaan avaraan kaapuun ja keltainen nauha käsivarteni ympärillä.
— Ette kait, teidän majesteettinne, ai'o…
— En tiedä mitä ai'on, mutta jos sinulla on halua tulla mukaani, niin te'e itsesi joutuin valmiiksi.
Avaroihin kaapuihin puettuina ja kasvot milt'ei kokonansa peitettyinä leveäreunaisiin hattuihin kulkivat Kustaa III ja Schröderheim muutama minuutti tämän jälkeen pitkin itäistä Pitkäkatua.
Pieni seikkailu oli kuninkaasta varsin mieluista ja leikillisellä pilalla vastasi hän niihin varoituksiin, joita hänen suosikkinsa silloin tällöin rohkeni antaa heidän kulkunsa johdosta ja jotka hän vihdoin kokonansa katkasi, muistuttaen suosikkiansa, ett'ei hän ensi kertaa itse ottanut selkoa niistä asioista ja hankkeista, joista hän piti lukua. Tuo kapea katu, jota pitkin he nyt kulkivat, oli tällä hetkellä miltei kokonansa tyhjä ihmisistä, muutama lyhty levitti heikkoa valoa ympärillensä, samalla kun toiset kohdat olivat kokonansa öisen pimeyden peittämät. Nuot molemmat kävelijät astuivat rivakkailla askeleilla ja, vaihdettuansa hiljaa joitakuita sanoja, menivät he erääsen etehiseen, jonka puoleksi avatut ovet he työnsivät selälleen jäljestänsä. Tältä paikalta voivat he pitää silmällä tuota milt'ei vastapäätä olevaa, entistä Chierlin'in taloa ja kaikkea, mitä sen läheistössä saattaisi tulla tapahtumaan, samalla kun he itse, pysyen varjossa, voivat olla kokonansa näkymättömät.
Eipä viipynytkään kauan, ennenkuin he kuulivat askeleita, ja sen etehisen ohi, jossa he seisoivat piilossa, kulki nyt vaitonaisina kolme viittoihin puettua henkilöä. Ei ollut epäilemistäkään näiden olevan niitä henkilöjä, jotka tavallisesti kävivät Chierlin'in talossa, sillä tähystettyään vaanien ympärillensä, menivät he suoraan tuon vanhan rakennuksen suljetulle portille, joka kolmen hiljaisen kolkutuksen jälkeen ääneti aukeni. Siinä valossa, joka tällöin ilmautui, näki kuningas heidän aukaisevan viittansa ja näyttävän jollekin hänelle näkymättömälle henkilölle niitä keltaisia nauhoja, jotka heillä oli käsivartensa ympärillä. Heti tämän jälkeen sulkeutui portti jälleen, ja muutaman silmänräpäyksen perästä lähestyi sitä taaskin kävelijä, jonka kintereillä kulki puolikasvuinen poika, joka, kädet pistettyinä avaroihin housunsa lakkareihin, kimakasti viheltäen kulki katua eteenpäin. Poika juoksi nyt tuon yksinäisen kävelijän ohi ja rientäen hänen eteensä lausui hän:
— Armollinen herra, jos te kuulutte koirankuonolaisiin, sallikaa minun teitä seurata, minä olen lihava ja valkeanpunainen kuin juotetun vasikan paisti…
— Sittenpä olet kelvollinen, — lausui mies hänelle, jonka jälkeen poika suin päin riensi katua eteenpäin.
— Se oli Fredrik Sparren ääni,— lausui kuningas hiljaa, nojautuen eteenpäin, voidakseen paremmin nähdä kaikki hänen liikkeensä, joista ei yksikään jäänyt häneltä huomaamatta aina tuosta varovaisesta koputuksesta porttiin sen sulkeumiseen asti hänen jäljestänsä.
Seuraavassa silmänräpäyksessä seisoi kuningas kadulla, kuiskattuansa
Schröderheimille:
Mene minua päinvastaiseen suuntaan ja yhdy minuun läntisellä
Pitkäkadulla, Harmaaveljesten kadun risteyksessä.
Kuningas oli iloinen mielessänsä, lähestyen nopeasti tuota määrättyä yhtymispaikkaa, johon valtiosihteeri nyt kokonansa hengästyneenä saapui.
— Pääsö minun veljeni kartanoon ei näytä olevan vaikea, — lausui Kustaa-kuningas, — kun koputtaa porttiin, näyttää keltaista nauhaa ja astuu sisään… kaikki tämä on varsin helppoa; — seuraa minua nyt, ystäväni!
— Mutta, teidän majesteettinne, miettikää…
— Mitä tulee minun miettiä, — keskeytti Kustaa-kuningas, kohottaen päätänsä, — minä, kuningas, voin astua sisään, mihin mieleni tekee. Mitään väkivaltaa ei minulle voi tapahtua… eivät he uskalla tehdä minulle. Veljeni tulee varmaankin kovin hämmästymään ja samalla näyttämään ääretöintä iloa minut nähdessänsä, jos minä hänet tapaisin. Eteenpäin, ystäväni, meillä ei ole aikaa viivytellä!
Kepein askelin meni Kustaa-kuningas jälleen itäiselle Pitkäkadulle, ja
Schröderheim, joka koetti pysyä hänen rinnallansa, kuiskasi levottomana:
— Sallikaatte minun yksinäni mennä sisään, teidän majesteettinne…
— Nyt ei mitään majesteettia, — keskeytti Kustaa-kuningas, ja huolimatta siitä, huomaisiko hänet joku ohikulkeva, astui hän rohkeasti tuota vanhaa rakennusta kohti, jonka tummain akkunaruutujen läpi ei voinut huomata, mitä siellä sisällä tapahtui, ja nyt kuului hiljaa nuo kolme kolkutusta. Portti lensi auki, ja Kustaa-kuningas seuraajineen aukaisi kaapunsa vasempaa lievettä, näyttäen tuota keltaista nauhaa, joka oli kiedottu hänen käsivartensa ympärille, eräälle hartiakkaalle, jäntevälle miehelle, joka kunnioituksella kumarsi päätänsä. Samassa silmänräpäyksessä tuli portti heidän takanansa suljetuksi raskaalla telkineellä, ja seikkailuja rakastava kuningas ja hänen mukanansa oleva suosikkinsa kävivät nyt sitä suuntaa, jota lampun valo heille osoitti.
— Tie ei viekään ylös- vaan alaspäin, — muistutti kuningas, heidän ollessa eräässä etehisessä, samassa silmänräpäyksessä, kun hän laski jalkansa eräälle portaalle, joka selvästi johti ales kellariin. Portaat olivat peitetyt matoilla, eikä heidän askeleitansa enään kuulunut kivilaskoksella, ja heidän ympärillänsä olevaa vaitonaisuutta keskeytti väliin heikko hyminä, joka kuului tulevan ikäänkuin maan alta.
— Kokous näyttää alkaaneen, — kuiskasi kuningas, joka nyt pysähtyi eräälle portaalle, heittäen vaanivan silmäyksen ympärillensä. Eräs kellariholvi, jossa oli terävät ulospäin pistäytyvät nurkat, näytti olevan suorastaan hänen allansa ja vasemmalla puoleksi auki oleva ovi, josta huikaiseva valo virtasi, sekä oikealla tumma, leveä esirippu, joka oli kiinnitetty kahden nurkan väliin. Kuulumattomin askelin lähestyi kuningas tuota puoleksi, avattua ovea, ja pysyen itse varjossa, katseli hän nyt erääsen jokseenkin matalaan holviin, jossa paitsi kapeata läpikäytävää oli useampia osastoja tahi komeroja, jotka nähtävästi olivat olleet joitakuita tässä talossa vuokralla asujien tarvekalujen säilytyspaikkoja, mutta jotka nyt avonaisine ovineen ainoastansa näyttivät pimeiltä aukoilta sekä luukuilta. Tuon kaidan läpikäytävän päässä näkyi suljettu ovi, jonka takaa äänet luultavasti tulivat, ja kääntyen äkkiä seuraajaansa, lausui kuningas:
— Tuo ovi on kiinni lautaseinässä, sen lähellä on eräs aukko, — rientäkäämme sinne, sillä minä kuulen askeleita porttikäytävän kivilaskoksella, ja joku tulee varmaankin meidän takanamme.
Muutama sekunti tämän jälkeen oli kuningas ja Schröderheim ennättänyt tälle paikalle ja vedettyään tuon paksuista laudoista kokoonliitetyn oven milt'ei kiinni jäljessänsä, seisoivat he aivan liikkumattomina, samalla kuin kaksi keskenänsä puhelevaa miestä kiireellisesti riensivät heidän ohitsensa, jolloin lautaseinänä oleva, suljettu ovi narisi.
Joku sekunti tämän jälkeen kuului kuninkaan lähellä muuan ääni:
— Kaikki kutsutut ovat nyt tulleet saapuville, ja tiedän kuninkaallisen korkeutenne armollisella suostumuksella voimme siis alkaa tämän kokouksen.
— Sitenpä emme tarvitse enään peljätä tulevamme huomatuiksi, lausui kuningas, kääntyen varovasti, ja huomattuaan raon lautaseinässä jatkoi hän: — foi de gentilhomme, mikä onni meillä onkin, tässähän voimme sekä kuulla että nähdä! Me olemme oikeissa näytännöissä, ystäväiseni; tämä sija saa olla häränsilmänä, — lisäsi hän piloillansa, — hiukan epämukava kentiesi, mutta ehkäpä näyttämö tulee tarjoamaan siitä jonkinmoista korvausta, — ja kumartuen tuohon ravistaneessa seinässä olevaan lomaan, huomasi hän kokonansa, mitä hänen edessänsä tapahtui.
Perimmällä loisti muutamia lamppuja, jotka olivat asetetut ristiin; näiden alla seisoi muuan tummaverinen mies, puettu punaiseen, kantapäihin ulottuvaan viittaan, jonka reunus oli täynänsä mustia merkkejä, jonkunmoinen mustalaispuku, joka hyvin soveltui miehen tulisiin silmäyksiin ja kalpeihin kasvoihin, jotka täydellisesti käännettyinä kuninkaasen päin kokonansa kiinnittivät puoleensa tämän huomion.
— Kolminaisuuden nimessä, — alkoi ristin alla oleva mies, — tervehdin täten teitä, veljet Nyt on alakuu, ja hetki on tullut, jolloin saan teille ilmoittaa, mitä minulle on käsketty. Tämän kartanon mahtava haltijahenki on käskenyt minua kysymään, oletteko te, veljeni, valmiit ryhtymään työhön?
— Ollaan, — kuului nyt jotkut äänet yksimielisesti huutavan.
— Oletteko valmiit tottelemaan ja uskomaan?
— Ollaan, — kuului taaskin tuo heleä vastaus.
— Siis kuulkaatte minua, jatkoi mies, joka tyynenä ja vakavana silmäili läsnäolevia, — tuo mahtava hallitsijahenki käskee teitä kaivamaan ei ainoastansa tämän kellarin koko kivipermannosta, vaan myöskin tämän viereisen. Vasta sen jälkeen on meillä oikeus ryhtyä tarkempiin etsimisiin, ja se paikka, johon aarre on kätketty täytyy meidän itse löytää; mutta se järjestys jota etsimisessä on noudatettava, on seuraava: ylhäisin työnjohtaja on hänen kuninkaallinen korkeutensa, Södermanlannin herttua. Olenpa, haltiahengen käskyn mukaan kirjoittanut muistiin, mitä järjestystä meidän sittemmin tulee noudattaa. — Tuo punaiseen viittaan puettu mies kääntyi nyt syvään kumartaen oikealle, jossa Kaarlo-herttua vakavan ja juhlallisen näköisenä kuulteli hänen puhettansa, ja antoi tälle erään kirjoituksen, josta hän nyt luki:
— Muut työnjohtajat ovat Fredrik Sparre, Ruuth, Oxenstjerna ja
Stenbock; rahastonhoitajia: Bonde ja Chierlin; salaisessa neuvostossa:
Ulfvenklou ja Håkan Pietarinpoika (39) salaisen neuvoston apulainen:
Reuterholm.
— Oletteko, herrat, tyytyväisiä tähän jakoon? — kysyi taaskin tuo punaisiin puettu mies, jonka kuningas nyt varmaan otaksui Ulfvenklou'ksi ja jota hän sentähden kahdenkertaisella uteliaisuudella katseli.
Sittekuin yhteen ääneen lausuttu "ollaan" oli kuulunut näiden sanojen jälkeen, katseli puhuja muutaman silmänräpäyksen vaitonaisena ja loistavin silmin eteensä.
— Minä näen ikäänkuin kristallista rakennetun linnan, — alkoi hän matalalla ja hillityllä äänellä, joka, kuuluen suloiselta korvaan, innostutti kuulijat ja saattoi heidät milt'ei näkemään hänen kertomaansa näkyä, ja sen loistavista pilari käytävistä astuu nyt minua kohden ihmeen ihana ruhtinatar, tämän kartanon haltijahenki. Hänen hymyilynsä on kuni auringonpaiste, sillä me olemme kaikessa noudattaneet hänen käskyjänsä, ja hän on tyytyväinen. Sidottuna valaansa ei hän uskalla neuvoa minulle paikkaa, mihin aarre on kätketty. Tätä aarretta ei hän salli meidän etsiä noudattamattamme joitakuita temppuja, joista tulen ensi kokouksessa tekemään tarkempaa tolkkua ja vieläpä sellaisessa puvussakin, johon tulen näyttämään mallin meidän ylhäiselle ruhtinaallemme, ainoalle, joka tulee löytämään nuot äärettömät aarteet, jotka ovat kätkössä täällä alhaalla. Hän on oikea etsijä, joka tulee täyttämään sen uhrin, mikä kahdeksan vuosisataa on pitänyt aarteen maan sisässä. Kun hänen lapionsa kopsahtaa metalliarkkuun, silloin, mutta vasta silloin saan kuiskeista hänelle taikasanat; — etsiköön hän uupumatta, niin hän tulee löytämään — sellainen on ruhtinattaren kehoittava tervehdys.
— Siis aarteenkaivajia, — ajatteli kuningas, joka, huomattuaan, ett'ei tällä kokouksella ollut minkäänmoista salaista valtiollista tarkoitusta, yhä oli pysynyt tuolla hilpeällä, vallattomalla tuulella, jolla hän oli tähän seikkailuun heittäytynyt. Ollen katselijana näytelmässä, jossa hänen veljellänsä oli sangen narrimainen osa, tunsi Kustaa-kuningas äkkiä halun ruveta näyttelemään ruhtinattaren osaa. Samassa silmänräpäyksessä pisti hän suunsa lähelle erästä seinänrakoa ja lausui naisen kimeällä äänellä:
— Niin, etsi ja sinä tulet löytämään!
Odottamatta, minkä vaikutuksen nämät sanat kuulijoihin tekivät, riensi kuningas pois tästä epämukavasta paikasta, jossa hän nyt pitkän ajan oli ollut, ja Schröderheim'in seuraamana tuli hän kenenkään häntä viivyttelemättä tahi huomaamatta suljetulle mutta vartioimatta jätetylle portille, jonka telineen suosikki veti auki, ja makeasti nauraen seisoivat he taaskin itäisellä Pitkäkadulla.
Puoli tuntia tämän jälkeen astui kuningas yhteen noista operahuoneen viereisistä pikkukamareista, joissa niitä kuuluisia iltaseuroja pidettiin, jotka, ollen järjestetyt Katarina-keisarinnan, Hermitagissa pitämien iltamien mukaan, olivat niin sanoakseni oppikoulu kaikkeen, mitä siihen aikaan pidettiin täydellisenä puheessa ja käytöksessä. Täällä kehitti Kustaa-kuningas esimerkillänsä tuota loistavaa käytöstapaa, joka on mennyt perinnöksi meidän aikaamme asti; täällä loistivat nuot "kolme sulotarta," kreivittäret Höpken, Meijerfelt ja Löwenhjelm; täällä antoivat kreivinna Piper, rouva Schröderheim ja neiti Rudenschöld — yhdistys suloudesta ja nerosta — sanasukkeluuksillansa vilkkautta näille iltamilla, joita kuningas niin suuresti suosi ja joissa Armfelt, Taube ja Essen olivat loistavina tähtinä seuraelämän taivaalla.
Heti tultuansa näihin huvituksia varten rakennettuihin pikkukamareihin, viittasi kuningas Armfelt'ia luoksensa, ja kertoi hänelle niistä menoista, joita hän äsken oli katsellut. Kuninkaan vilkkaassa mielikuvitelmassa syntynyt ajatus, että aarre todellakin voisi olla kätkettynä tässä kartanossa, oli poistanut suurimman osan sitä naurettavaa, jota tuossa hänen äsken näkemässänsä kokouksessa oli ollut, ja hän lisäsi puolittain todella, puolittain pilalla:
— Äärettömiä aarteita minä juuri tarvitsisin, tehdäkseni muita onnellisiksi, mutta ennen kaikkea tullakseni itse onnelliseksi. Kun armeliaisuutta ruvetaan harjoittamaan, aletaan aina omasta itsestänsä.
— Aivan niin, jalo kuningas, — vastasi Armfelt, jonka silmät usein lensivät neiti Rudenschöld'iin, jonka vierestä Kustaa-kuningas oli viitannut häntä luoksensa.
— Tuolle Ulfvenkloulle, jatkoi kuningas — voit lähettää sanan tulemaan jonakuna päivänä tänne hoviin, ennustamaan Kustaa Aadolfin tulevaisuutta. Tahi maltapas, huomenillalla aion lähteä Ulriksdal'iin; sinne voi hän tulla jälkeenpäin! Tuleepa hauskaksi kuulla, mitä hänellä voi olla ennustamista minun pojastani, sittekun hän on suvainnut voidella Södermanlannin herttuan Ruotsin ja Norjan kuninkaaksi.
— Teidän majesteettinne suvaitsee laskea pilaa!
— Ei sanaakaan, Gösta, — vastasi kuningas hymyillen — tämä seikka on kyllä totta; mutta sinä et saa laverrella siitä sen kauemmaksi. Ulfvenklou on rohkea herra, ja hänen kanssansa jutteleminen tulee antamaan minulle todellista huvitusta. Seltterivettä ja samppanjaa! Tuolla etäämmällä seisoo eräs nuori nainen, silmäillen sinua salaisesti… todellakin on hän Venus, ja jos minä olisin Paris, tulisi Magdalena Rudenschöld saamaan kauneuden kilvan. Sinun tähtesi, Gösta-hyväni, toivon, ett'ei hän ole mikään "Gibraltar." (40)
KAHDESKYMMENESKOLMAS LUKU.
Huilujen ja torvien äänet kaikuivat lavealta ympäris, ja yön pimeydessä loisti sadottain tuikkavia soihtuja, jotka loivat punertavaa valoansa lumella peitettyyn maahan, jolla korskuvia hevoista, valjastettuina keveöiden ajorekien eteen, lensivät eteenpäin hyppivää vauhtia. Tämä oli loistava jono heiluvia huntuja ja kiiltäviä ajoneuvoja, liehuvia suojusverkkoja sekä sulkatöyhtöjä, valoa ja hymyilyjä, ja yksinäinen yöllämatkustaja, joka astui syrjään tuon ikäänkuin lumouksesta ilmestyneen komeuden tieltä, tiesi kuninkaan veljineen, kuningattarineen ja tämän kälyineen sekä noiden eri hovien herroineen ja naisineen nyt operanäytelmän loputtua etsivän uusia huveja sekä hauskutuksia.
Tänä iltana tehtiin retki Ulriksdal'iin, jonka pihaan tuo pitkä rekijono pysähtyi, ja lyhtyen valossa riensi tämä kuninkaan itse valitsema seurue neuvottuihin pukemahuoneisin, joissa kukin kiirehti pukeumaan niihin vaatteisin, jotka olivat määrätyt tanssiaisiin, joita kuningas tänä iltana oli käskenyt toimeenpanemaan.
Nuot lukemattomista kynttilöistä loistavat huoneet täyttyvätkin pian vieraista, joita, ollen joko kirjavissa puvuissa tahi jonkinmoisessa naamiaispuvussa, nyt alkoi vilistä kirjavassa, loistavassa sekamelskassa, jota nuot venetialaiset peilit tarkoin heijastivat. Tanssisoitto kaikui täysin sävelin huoneiden läpi, kohteliaita sanoja hyvemmin tahi huonommin onnistuneita sanankäänteitä kuului kaikkialla ja hymyileviä naisia heittelihe viehättäviä silmäyksiä ympärillensä, joita hienot hoviherrat huomasivat sekä joihin he vastasivat tavalla, joka ei jäänyt naisten veikistelemisestä jäljelle. Ei mikään peittävä, silkistä ja sametista tehty naamio salannut heidän kasvojansa, ja nuot aistilla valmistetut, hyvin ruumista myöten asuvat puvut lisäsivät heidän soreuttansa ja loivat vähemmin soreoille jotakin omituista, jotakin uutuuden viehättäväisyyttä, ja tyytyväisen sekä iloisen näköisenä katseli Kustaa III ympärillensä, kun hän nyt tervehtien astui huoneesen.
Kuningas oli lähestynyt kuningattaren piiriä ja juteltuansa muutaman silmänräpäyksen puolisonsa kanssa, kääntyi hän neiti Hedvig de la Gardien puoleen, joka italialaisen talonpoikaistytön puvussa tervehti häntä kainolla suloudella.
— Neiti-hyvä, — sanoi kuningas, lausuttuansa joitakuita leikillisiä kokkapuheita, — olenpa muistellut teitä paljo tänään. Mitähän siihen sanotte, että kauniin kavalieeri hovissani on teihin rakastunut?
- Siihen sanon, että vaikka hän olisi kuinka kaunis hyvänsä, täytyy hänellä kuitenkin olla yksi vika.
— Mikähän se olisi?
— Huono kauneudenaisti, teidän majesteettinne.
— Foi de gentilhomme, teillä neiti, on myöskin yksi vika.
— Monta, teidän majesteettinne.
— Te olette liian kaino… vai mistä syystä ette luule voivanne herättää nuoren miehen rakkautta?
— Siitä syystä, että minulta puuttuu se kauneus, jota tuolla tuntemattomalla kavalieerilla sanotaan olevan.
— Mutta teidän silmistänne saa lukea teidän sielunne kauneuden… ruumiillinen kauneus kuihtuu, te tulette solmiamaan hänet lujemmilla, pyhemmillä siteillä, kuin ne ovat, joilla moni kaunotar voisi sitoa hänet. Totta puhuen, neiti, minä mietin teidän yhdistämistänne erääsen henkilöön, jota kohtaan tunnen mitä suurinta luottamusta ja jolle itse puolestani olen antanut ystävyyteni.
Heleä puna nousi neiti de la Gardien poskille, ja syvällä kumarruksella salaten sitä hämmästystä, jota kuninkaan sanat hänessä oli vaikuttanut, antoi hän nyt tämän kulkea ohitsensa.
— Henkilöön, jolle Kustaa-kuningas oli antanut ystävyytensä,… kauniimpaan hänen hovissansa, — voisikohan se olla?… Hedvig de la Gardie, joka loi tutkaisevan silmäyksen tuohon kirjavilla väreillä ja hohtokivillä koristettuun joukkoon, antoi nyt silmänsä pysähtyä Armfelt'iin jota kuningas nyt lähestyi. Samalla hetkellä avattiin salin ovet, ja Fredrik-herttua astui sisään sulttaanin komeassa puvussa, seraljinsa, vartijoiden, soittajien ja tanssijattarien seuraamana. Tämä loistava joukko, jossa Magdalena Rudenschöld'kin oli, pysähtyi keskelle laattiata, missä herttua-sulttaani istahti muutamille täytetyille patjoille, joita mustat orjat hänen luoksensa vierittivät, samalla kuin seraljin naiset ryhmään järjestettyinä häntä ympäröivät ja tanssijattaret hyppivät erästä tätä tilaisuutta varten harjoitettua tanssia, joka oli odottamatoin huvi Kustaa-kuninkaalle, joka tämän johdosta heti lausuikin veljellensä joitakuita kohteliaita sanoja.
Pian tuli tanssi yhä yleisemmäksi ja sen sulous, vilkas jutteleminen, soitannon säveleet ja korkeissa kristallilaseissa kimalteleva viini vaikutti elähyttäen tuohon loistavaan hovipiiriin, jonka koko tarkoitus oli huvitteleiminen ja joka tarmonsa takaa koetti toteuttaa tätä tarkoitustansa.
— Näitä juhlia minä suosin, sillä no tuovat minut teidän läheisyyteenne, — lausui Armfelt, johtaessansa Magdalenaa tanssista, — ne ovat ainoat tilaisuudet, joissa saan teitä lähestyä.
Magdalenan kirkkaalle hipiälle nousi hieno ruso, ja hän löyhytti kasvoinsa edessä viuhkaansa edestakasin.
— Magdalena, lemmittyni, rakastettuni, kuinka minä ikävöin yksinäistä hetkeä, saadakseni lausua teille… hän vaikeni; tuo iloinen melu läheisistä huoneista eneni ja väheni samoin kuin aaltojen kohina; mutta siinä syrjähuoneessa, johon hän oli vienyt Magdalenan, olivat ainoastansa he kahden. Tulinen suudelma, sellainen, jota Magdalena oli uneksinut ainoastansa Armfelt'in voivan antaa, poltti hänen huulillansa. Olihan tuo autuaallinen tunne, että hänen jumaloimisensa uljas esine häntä lempi, nyt muuttunut riemulliseksi varmuudeksi! Elämässä ja kuolemassa oli hän Armfelt'in oma ja hymyillen katseli hän tämän silmiin.
Tanssisäveleiden iloiset äänet kuuluivat jälleen kehoittavina, iloiset vieraat, jotka nyt riensivät tanssisaliin täyttivät syrjähuoneen; Armfelt silmäili Magdalenaa, jota Fredrik-ruhtinas nyt vei tanssimaan.
— Kas tässä, Gösta, — lausui Kustaa-kuningas, laskien kätensä kepeästi Armfelt'in olalle, — kas tässä se nainen, jota te niin ahkeraan olette etsineet aljettavaan katrilliin; — ja kuningas vei tuon hänen oikkuihinsa tottuneen suosikkinsa neiti Hedvig de la Gardien luo, joka nähtävällä hämmästyksellä myöntyi Armfelt'in tanssitarjoumukseen.
Hienolla hymyllä katseli kuningas heidän jälkeensä, ja riensi sitte noiden tanssivien ryhmien ohi koko valaistun huonerivin ja etehisen sekä portaiden kautta ja tuli muutaman minuutin kuluttua erääsen nelisnurkkaiseen huoneesen, jossa eräällä pöydällä olevan lampun himmeä valo koetti ehkäistä nousevaa, vielä hämärää aamusarastusta.
Huoneesen tultuansa heitti Kustaa-kuningas silmäyksen huoneen ainoaan, avonaiseen akkunaan, jossa eräs kaukoputki oli asetettu maapallon viereen ja jonka viereisellä pöydällä, lampun lähellä, oli muutamia papereja hujan hajan. Näiden yli istui kyyrysissänsä eräs mieshenkilö, joka kuninkaan tullessa sisään äkkiä nousi seisovallensa ja syvään kumartuen tervehti kuningasta.
— Noh, luutnantti Ulfvenklou, — lausui Kustaa-kuningas tuolla avonaisella, sydämellisellä tavalla, jota hän harvoin viehättämättä käytti,— te olette nyt ryhtyneet perintöruhtinaan tulevaisuuden ennustamiseen, näen, ma. Onko hän syntynyt pahan vai hyvän tähden vaikutuksen alla?
— Tähti, oli, teidän majesteettinne, kirkas hänen syntyessänsä, mutta sen loisto on häälyvä, ja valo liehuu ikäänkuin sammumaisillansa olevan lampun.
— Hän tulee siis teidän arvelunne mukaan kuolemaan nuorena?
— Ei hyvinkään nuorena. Nyt en ajattelekaan hänen kuolemaansa — siitä ei kerran kukaan tule pitämään suurta lukua.
— Mitä se merkitsee, herra-hyväni, — keskeytti kuningas maltittomasti, — te arvelette siis, ettei minun pojastani tulekaan hallitsijaa?
Ulfvenklou silmäili kuningasta mustilla silmillänsä ja hänen ohuville huulillensa ilmautui hetkeksi hienon ivan vivahdus. Sitte kohotti hän päätänsä uljuudella, joka ei ollut vähempi kuin kuninkaankaan, lausuen tyynesti ja vakavasti:
— Kustaa Adolf on tuleva kuninkaaksi! Hän on tuleva kruunatuksi; hän on menevä naimisiin ja saava perillisiä!
— Jo riittää, — vastasi kuningas, — joka hymyillen muisteli kaikkea, mitä Liljensparre oli hänelle kertonut, Ulfvenklou'n Kaarlo-herttuaa koskevista ennustuksista.
— Ei, se ei vielä riitä, — vastasi Ulfvenklou, joka ylevänä ja onnettomuutta ennustavana asettui kuninkaan eteen, — sillä kaikesta tästä huolimatta tulee Södermanlannin herttua sittekin kuninkaaksi…
— Foi de gentilhomme, — vastasi kuningas, joka koki säilyttää hyvällä tuulella olemistansa, — näillä suunnitelmilla on kentiesi yhtä suuri toteutumisen mahdollisuus kuin teidän väitteellänne, että minut Romassa ollessani murhattaisiin! Hyvästi, luutnantti Ulfvenklou, te tulette tänään saamaan sata riksiä palkinnoksi valvomastanne yöstä.
Ja majesteetillisella ryhdillä viittasi kuningas kädellänsä, jonka jälkeen hän jälleen riensi tanssisaliin, jossa hänen poissaolonsa jo hetki sitten oli tullut huomatuksi.
KAHDESKYMMENESNELJÄS LUKU.
Kas tässä olen piirustanut teille mallin, neiti Rudenschöld, — lausui Kustaa III, joka oli juhlallisella tervehdyskäynnillä Sofia Albertinan luona. Tällöin oli hän paljo jutellut Magdalenan kanssa, katsellut hänen ompelutyötänsä ja ryhtynyt hänen kanssansa mutkalliseen keskusteluun, olisiko viiniköynnöksen haara tahi tammenlehtiseppele parempi ympäröimään sitä loistavaa joutsenen kuvaa, jota hän parhaillansa ompeli. Kas tässä on kaava, — jatkoi hän, — ainoastansa muutamia simpsukan näköisiä koristuksia; nepä muistuttavatkin tuota peilikirkasta vedenpintaa, jolla joutsen hiljaa keinuilee. Mitä siitä arvelette?
Läsnäolijoista olivat simpsukat erinomaisia, eikä vähin Magdalenasta, joka tunsi viehätystä kuninkaan hänelle osoittamasta kohteliaisuudesta.
Tahtoisinpa puhua moniaan sanan teille kahdenkesken, neiti Rudenschöld, — lausui kuningas hiljaisella äänellä, — jotakin teidän tulevaisuudestanne… Menkää tuonne viereiseen huoneesen, jossa ei ole ketään; minä tulen heti jäljestä.
"Jotakin hänen tulevaisuudestansa." Tuo kuuma veri loi purppurapilviä
Magdalenan poskille. Tulisiko kuningas puhumaan hänelle Armfelt'ista?
Tulisi aivan varmaan: — hän oli kait huomannut suosikkinsa rakkauden
Magdalenaan, tahi oli tämä puhunut jotakin kuninkaalle, — ja sykkivin
sydämin näki hän tämän nyt lähestyvän.
— Istukaa tähän minun viereeni, neiti Rudenschöld… minulla on tärkeä asia, josta tahdon teille jutella… jotakin, jota tahdon teiltä pyytää.
Kuningas, joka kohteliaalla eljeellä oli tarttunut hänen käteensä, piti sitä yhä omassansa, jatkaen vilkkaasti:
— Te lemmitte Armfelt'ia, minä tiedän sen, sillä kun minä tänään kehoitin häntä tekemään asiasta totta ja naimaan neiti Hedvig de la Gardien, pelkäsi hän saattavansa teille surua.
Kuuliko Magdalena oikein! Voisiko hänen autuuden unelmansa muuttua murheeksi?
Tuijottavin silmin katseli hän Kustaa-kuningasta ja huomaten kohteliaisuuden vaativan häntä jotakin vastaamaan, tankkasi hän ahdistuksen valtaamana:
— Hän ei siis luvannut mennä tämän kanssa naimisiin?
— Ei, hän vaan epäili sekä näytti epäröivän, ja minä päätin pyytää teitä kehoittamaan häntä siihen, koska tunnen teidän mielenne lujuuden ja minulla sitäpaitsi on tärkeitä valtiollisia syitä tämän naimisen toteuttamiseen.
— Minäkö kehoittasin! — lausui Magdalena ja ilmaisten sanomatointa surua veti hän kätensä Kustaa-kuninkaan kädestä. — Sire, pyytäkää minulta mitä muuta tahansa!
— Jos te olisitte tavallinen nainen, neiti Rudenschöld, en olisi puhunut teille niin, kuin nyt olen tehnyt, — Kustaa-kuninkaan ääni ilmaisi kunnioitusta ynnä tuota vastustamatointa suloa, jolta, milloin hän tahtoi ihastuttaa, harvoin puuttui viehätysvoimaa, ja huolimatta siitä ankarasta ja tuimasta tuskasta, joka Magdalenan valtasi, tunsi hän milt'ei mielihyvää siitä tavasta, millä kuningas häntä puhutteli; pidättäen kyyneleensä, koetti hän näyttää sitä mielen lujuutta, jota tämä luuli hänellä olevan.
— Teidän terävällä älyllänne — jatkoi kuningas, huomaatte myöskin tarkemmin ajateltuanne, että avioliittoa teidän ja Armfelt'in välillä ei voi syntyä. Rahoja puuttuu teiltä, puuttuu häneltä, puuttuu minulta, — kumminkaan ei minulla ole niitä riittävästi, voidakseni turvata teidän molempain tulevaisuutta. Raha on onnellisuuden välttämätöin ehto; te pudistatte päätänne, te luulette voivanne ilman sitäkin löytää autuaallisuutta… niin, kentiesi te, vaan ei hän.
— Teidän majesteettinne on antanut minulle paljo ajattelemista, mutta kehoittamiseen tässä asiassa en luule voivani ryhtyä, vaikka minua kuinka miellyttäisikin ne hyvät ajatukset, joita teidän majesteetillanne minusta on.
Armollisella silmäyksellä meni Kustaa-kuningas hänen luotansa. Magdalena nojasi käsillään kasvojansa ja koetti löytää selvää ajatusta siinä sekamelskassa, jonka kuninkaan sanat olivat luoneet hänen mielessänsä.
Mikä muutos hänen elämässänsä, mitä aavistamattomia murheita, jotka nyt karkoittivat sen levon, jossa hänen elinpäivänsä olivat kuluneet! Niin, kuinka onnellinen hän oli ollut, ja vielä hetkinen tätä ennen oli hän ajatellut, että kaikki aina pysyisi yhtäläisenä! Koko hänen elämänsä oli viimeisinä aikoina ollut lumottu piiri, jonka keskustassa Armfelt oli, — piiri oli hajonnut, ja hänen sydämensä epäjumalaa ai'ottiin häneltä riistää! Mutta voisiko tämä pettää? Hän sai taaskin toivoa, vaikka epävakaista, häälyvää toivoa. Ah, olihan avioliitto tuo odotettu autuaallisuus, jota hän oli uneksinut! — Oliko se pelkkä kaupanteko, jossa kulta ja rakkaus painavat yhtä paljo, — ei, jossa kulta painaa enemmän ja jossa rakkautta poljetaan turhuutena, jonakin, jonka mielinmäärin kävisi heittäminen pois, ensimäisessä tilaisuudessa, kun huomattiin, ett'ei tämä tunne tuottaisikaan kaikkia niitä etuja, jotka toisella taholla olivat voitettavissa? Kuinka katkera kokemus, mikä heräjäminen tuosta autuaallisesta unelmasta, jolle hän oli antautunut.
Hän oli ollut niin lapsellinen, hän oli järjettömällä ajattelemattomuudella kokonansa antautunut unelmiensa valtaan, — hän oli pitänyt totena, mitä hänen kentiesi olisi tullut pitää pelkkänä leikillisenä ivana! Jos asia nyt oli sellainen, miten olisi hänen vastedes meneteltävä?
Omituinen hämäryys syntyi hänen mielessänsä; olipa ikäänkuin olisi huntu laskettu hänen silmillensä, eikä hän voinut nähdä asioita sellaisina, jonkalaisiksi ne todellisuudessa tulisivat muodostumaan; hän voi ainoastansa käsittää tulevansa ikäänkuin syöstyksi johonkin pimeään, kauhean syvään alhoon, tuskien kuiluun, ja että yksinäinen leskenäoleminen yhä tekisi itsensä tuntuvaksi hänen sydämessänsä.
Mutta kentiesi oli hän syyttä levoton! Hän koetti temmata itseänsä irti siitä hermottomuuden tilasta, joka oli vallannut hänen mielensä, hän koetti antaa ajatuksillensa selvän juoksun ja hän tunsi hiukan lohdutusta tiedosta, että Armfelt pian tulisi hänen luoksensa. Niin, hän tulisi! Muutamaksi silmänräpäykseksi poistui levottomuus hänen sielustansa. Ah, ei hän tahtonut epäillä lemmityistänsä.
Hän koetti suunnitella, miten hänen pitäisi tälle puhua, hän koetti kuvitella mielessänsä, miten tämä tulisi puhumaan hänelle. Mutta miten hänen ajatuksensa häälyivätkin sinne tänne, selveni hänelle yhä enemmän, että jos Armfelt todellakin häntä lempii niinkuin hän ansaitsi, vaati arkatuntoisuus, ett'ei tämä mainitsisikaan hänelle kuninkaan ehdoituksesta, mutta jos hän mainitsisi, — niin silloin oli Magdalena tehnyt suuren erehdyksen, silloin ei Armfelt'in rakkaus täyttänyt niitä ehtoja, joita hän siltä vaati, ja silloin tahtoi hän olla valmis tuohon suureen uhraukseen — itsensäkieltämiseen…
Magdalena oli lapsellisesta tytöstä äkkiä muuttunut naiseksi; hän oli tullut kymmenen vuotta vanhemmaksi tänä auringonpaisteisena aamuhetkenä, ja lapsuuden leikittelevät hengettäret, jotka usein olivat yhtyneet immen unelmiin, levittivät kimaltelevat siipensä ja pakenivat ainiaaksi. Hänestä oli tullut nainen, ja hänen innokas mielikuvitelmansa ei enää luonut hänen sieluunsa petollisia utukuvia; näiden sijaan tuli järki sulottomain mietintöjen seuraamana, ja hän koetti niin tyynesti kuin mahdollista, sovelluttaa itsensä niihin olosuhteisiin, joita yksinänsä eläminen tulisi synnyttämään. Niin, yksinänsä eläminen, jossa tuon lemmityn muisteleminen oli ainoa valokohta. Hän voi tehdä tämän uhrauksen, mutta temmata hänen kuvansa sydämestänsä, sitä Magdalena ei voinut; ikäänkuin aarretta vartioiva lohikäärme, tahtoi hän säilyttää tätä muistoa.
Hän poisti kätensä kasvoiltaan sekä silmäili ympärillensä ja hymyily huulillansa riensi hän Armfelt'ia kohden, joka, seisoen noiden raskaiden oviverhojen alla, katseli häntä epäröivänä.
— Sinäkö täällä? — lausui Magdalena. Kaikki levottomuus oli paennut hänen sielustansa, ja painaen hänen käsiänsä hehkuville poskillensa, katsoi hän Armfelt'in silmiin. Mikä autuus häntä katsella!… Ei, heitä ei tultaisi eroittamaan, sitä ei voitaisi tehdä!
Hurmaantuneena hänen kauneudestansa ja siitä suloudesta, joka oli kaikissa hänen liikunnoissansa, sekä niistä loistavista silmäyksistä, joilla Magdalena häntä katseli, kuiskasi Armfelt:
— Minun läsnäoloni suo siis sinulle paljon hauskuutta, Magdalena?
— Mikä itserakkaus sitä luullessasi! — Hän muuttui taaskin tuoksi iloiseksi, leikilliseksi nuoreksi naiseksi; ja kaikki elämän murheet poistuivat hänestä kauvaksi.
— Mieleni miltei tekee toivomaan, että asia niin olisi, — vastasi
Armfelt, tarttuen, hänen käteensä, jota hän hellästi suuteli, — niin,
Magdalena, jos en olisi milloinkaan saavuttanut lempeäsi, en kärsisi
niin, kuin nyt kärsin.
— Puhukaamme jostakin muusta kuin kärsimisistä, — vastasi Magdalena, koettaen heikosti väistää sitä raskasta hetkeä, jonka hän nyt aavisti olevan tulossa, — Eikö meidän lemmessämme ole meille kyllin? Eikö se korvaa meille kaikkea? Eikö se poista meiltä kaikkia maailman kärsimyksiä? Eikö ole niin lemmittyni?
— Voisipa kentiesi niin olla, — vastasi Armfelt vakavasti, — jos ei elämän tie olisi täynnänsä loukkakiviä ja vaarallisia salakareja, joihin ennemmin tai myöhemmin loukkaantuu. Minä olen sattunut semmoiseen. Tiedäthän, Magdalena, missä suhteessa minä olen kuninkaasen… jokainen hänen toivomuksensa on minulle sama kuin käsky, — ja nyt mainitsi hän tuosta Kustaa-kuninkaan ehdottamasta avioliitosta neiti Hedvig de la Gardien kanssa, sekä niistä suurista eduista, joita tämä naiminen toisi hänelle muassansa. — Mutta voi, lisäsi hän, keskeyttäin itsensä, — minä näen, kuinka saatan sinut mielipahoillesi; tätäpä minä pelkäsinkin. Niin, Magdalena, mitä tulee minun tehdä… mitä sanot sinä tästä kaikesta?
— Minun saattamisen! mielipahoilleni oli ainoa, jota sinä pelkäsit, — kertoi hän hiljaa murtuneella äänellä, — jos se on sinun ainoa huolesi, niin älä ajattele minua! Sinun ei pidä hyljätä niin loistavaa onnea, vaan täyttää kuninkaan toiveet.
— Tekö itse, Magdalena, annatte minulle tällaisen neuvon?… Noh, niin, minä tulen sitä noudattamaan!
Eivätkö hänen sanansa olleet hirmuista, kauheata haaveilua, jonka Magdalenan oma, järjetön mielikuvitelma oli synnyttänyt? Ei, Magdalena piti hänen käsiään omissansa; tämä seisoi hänen edessänsä niin totisena, jonkalaisena Magdalena ei koskaan ennen ollut häntä nähnyt, ja nuot lausutut sanat eivät koskaan enää tulisi peruutetuiksi. Mutta eikö hän ollut liiaksi hätäillyt — ja Armfelt? Hän oli poissa eikä ikänä enään palajaisi.
Kaikki hänen tuulentupansa oli menneet ikäänkuin vihurin lakaisemina, eikä hän enää milloinkaan tulisi löytämään niiden pirstaleitakaan. Niin, hän oli poissa, tuo puolijumala, jota hän oli palvellut, eikä hän tästälähin tulisi enää koskaan saamaan katsella hänen kasvoinsa loistavaa kauneutta. Hän oli poissa, ja se kuva, jonka Magdalena hänestä oli itsellensä luonut, ei enään ollut olemassa hänen sielussansa, kaikki hänen mietteensä Armfelt'istä oli näyttäytynyt petollisen haaveksimisen tuottamiksi; hän ei ollutkaan tuo jalo, uskollinen ystävä, johon hän olisi voinut luottaa myötä- ja vastoinkäymisessä.
— Kaikki oli mennyttä, — hän musersi sydäntänsä kertomalla näitä sanoja, samalla kuin hänen sielussansa heräsi häämöittävä kuvitus siitä onnellisuudesta, joka olisi voinut tulla hänen osaksensa, jos hänellä olisi ollut tuota viheliäistä kultaa, jonka kiillon vuoksi Armfelt hänet nyt hylkäsi.
Mutta Armfelt'in ei pitäisi saada huomata, mitä tämä vilppi nyt maksoi Magdalenalle; välinpitämättömyydellä tahtoi hän katsella Armfelt'ia ja osasihan hän vieläkin hymyillä.
— Hän nosti päänsä pystyyn; Armfelt ei tulisi koskaan näkemään sitä nyökällänsä; hän pyyhki silmänsä; Armfelt ei tulisi niissä koskaan näkemään kyynelten jälkiä — ei kukaan tulisi niitä näkemään! Hän tahtoi hillitä sydämensä tykytyksen ja luoda levollisuuden sekä päättäväisyyden näyn väräjäville huulillensa, pakoittaen ne hymyilemään. Niin, sellaisena päätti hän esiintyä maailman silmissä.
Noiden entisten unelmain oireita pyrki taaskin hiipimään hänen mieleensä. Entä jos Armfelt palajaisi jälleen hänen luoksensa, jos hän pyytäsi Magdalenaa unohtamaan ja suomaan anteeksi. Hän kuulteli, pidättäen hengitystänsä, mutta hänen ympärillänsä vallitsi täydellinen äänettömyys ja elämän todellisuus sekä kaikki sen haikea synkeys hiipi hänen luoksensa, ja peittäen kasvonsa pellavaisella nenäliinallaan, nyyhki hän ääneensä.
KAHDESKYMMENESVIIDES LUKU.
— Ja mikä on sitte sinun oma mielipiteesi, Regina, — kertoi neiti Rudenschöld, joka hajamielisenä oli kuullellut imettäjänsä puhetta, ollen kuumeessansa puolittain pitkänään eräällä sohvalla.
— Noh, niin, Malla-neiti, minua ei kukaan petä! Teidän ollessanne tuon korkuinen, — Regina piti kättänsä noin kyynärän verran laattiasta, — niin, muistanpa ikäänkuin olisi se tapahtunut eilen, kun te säritte sen ison juoma-astian, makasitte silloinkin kuumeessanne, pelosta saavanne toria kreivittäreltä…
— Ja nyt luulette samanlaisen onnettomuuden minua kohdanneen. Hieman hymyilyä ilmestyi Magdalenan huulille.
— Vaikk'ei juuri aivan samallaisen, niin… niin, Malla-neiti, mielen levottomuus teidät tälläkin kertaa on tehnyt sairaaksi.
— Regina-hyväni, sinä tarkoitat minulle hyvää, sen kyllä tiedän, — keskeytti Magdalena maltittomasti: — mutta vähästä pahoinvoimisesta ei sinun kuitenkaan tarvitse pitää niin suurta lukua, ikäänkuin olisi joku onnettomuus tapahtunut.
— Onnettomuus! — vastasi Regina milt'ei yhtä nurjamielisesti kuin Magdalenakin. Eipä voi juuri ajatella onneakaan, kun nyt näkee teidät, Malla-neiti. Mitä teillä olikaan hovissa tekemistä? Hovi on kanakopin kaltainen, niinhän olette itse sanonut, ja nyt on joku räpytellyt siipiänsä sekä satuttanut teihin, neiti, siitä olen yhtä varma kuin…
— Luulkaa, mitä tahdotte, mutta nyt pyydän, Regina, että pidätte luulonne itsellänne.
Nämät sanat panivat hovimestari Lundeqvist'in leskeä pudistamaan päätään pudistamistansa, samalla kun hän huomautti ennustaneensa Magdalenalle tukaluuksia hovissa ja että jos vaan ihminen ottaisi varteen ne merkit, joita kaitselmus väliin suvaitsee antaa, välttäisi hän monta hankaluutta. Mutta Magdalena makasi hiljaa, ikäänkuin nukuksissansa, ja niin lakkasi jutteleminen, joka oli herättänyt pelkkää levottomuutta tuon nuoren tytön mielessä.
Näkikö siis kaikki ihmiset hänestä, että koko hänen elämänsä ilo oli poissa? Olihan hän päättänyt, ett'ei kukaan saisi aavistaa sitä tuskaa, jonka hän tunsi siitä, että lemmittynsä oli hänet niin julmasti pettänyt. Ja siitä huolimatta, oli Sofia Albertina-ruhtinatar huomannut hänen murheensa, vaikka hän oli koettanutkin näyttää iloiselta, ja mitä lempeimmällä sääliväisyydellä puhunut hänelle sekä vapauttanut hänet muutamaksi viikoksi kaikesta hovipalveluksesta, että hän äitinsä kodissa ja salattuna uteliailta silmiltä voisi saavuttaa mielen rauhaa, unhoitusta ja lepoa.
Mutta voiko hän unohtaa? Hän oli antanut lempensä kokonaan, muuttumattomana ja ijäiseksi. Eikö unhoitus olisi hänelle sama kuin kuolema? Hän laski riemun tunteilla ankarasti sykkivän valtimonsa tykytyksiä, jotka kentiesi ennustivat pikaista muutosta ja loppua hänen tuskillensa. Hän toivoi pääsevänsä pois ja tunsi hartoavaa ikävöimistä saada ikäänkuin kukkanen ensi kukoistuksessansa kuihtua sekä kuolla, ja hän ainoastansa saisi tietää, minkätähden. Niin, hän oli lempinyt Magdalenaa, vaikka yhtä huikentelevaisesti ja kevytmielisesti kuin Magdalenan rakkaus oli ikuinen, — hän oli ollut Magdalenan koko maailma samalla kuin tällä itsellänsä oli ollut ainoastansa pienoinen sija hänen sydämessänsä — ja tältä sijalta oli tämä ensimäisessä soveliaassa tilaisuudessa sysännyt hänet pois. — Nämät ajatukset täyttivät hänen mielensä Armfelt'ia kohtaan katkeruudella, terveellisellä katkeruudella, joka antoi hänen sielullensa voimaa kestämään elämää, antoi hänelle lihallisen tunteen, halun näyttämään Armfelt'ille, ett'ei hän ollut mitään Magdalenan mielestä. Sellaisilla hetkillä halusi hän rientää hoviin, asettautuaksensa hymyillen Armfelt'in eteen ja osoittaaksensa kaikille muille paitsi hänelle niin paljo viehättäväisyyttä kuin hän suinkin voi. — Tulisikohan Armfelt tuntemaan tuskaa, nähdessänsä hänet niin iloisena ja huolettomana, ikäänkuin Armfelt'in menettäminen ei merkitsisi hänelle enempää kuin pöly, jota hän polki jalkainsa alla. Niin, jos ei hän vaan kuolisi, tahtoisi hän musertaa Armfelt'in välinpitämättömyydellänsä ja kylmyydellänsä! Silloinhan olisi hänellä kuitenkin jotakin iloa elämästänsä, jotakin riemua noita pitkiä, ikäviä päiviä viettäessänsä!
Mutta kentiesi Armfelt ei laisinkaan tulisi pitämään hänestä lukua — kentiesi ei hänen teoillansa tulisi Armfelt'in silmissä olemaan vähintäkään arvoa ja josko hän riemuitsi tahi tunsi tuskaa, tuntisi Armfelt kentiesi häntä kohtaan samaa välinpitämättömyyttä, jota hän toivoi voivansa osoittaa Armfelt'ille.
Jospa hän vaan voisi olla kohtaloonsa tyytyväinen, jospa hän vaan voisi ottaa vastaan päivät sellaisina, kuin ne tulivat, hyvät sekä pahat, iloiset sekä murheiset, hetken lapsena, joka ei pitäisi lukua muusta, kuin, tuosta turhasta komeudesta, joka häntä ympäröi, ja joka sen kestämisestä löysi ainoan riemunsa! Niin, miksi ei hän, kuten niin moni muukin, ollut jaellut lempeänsä! vähin erin, miksi ei hän ollut viettänyt sitä perhoiselämää, joka oli niin tavallista ja joka oli ainoa, mitä Armfelt osasi elää? Miksi oli hän omannut yksinomaan tälle kaikki unelmansa, ja kiinnittänyt yksinomaan tälle kaikki sielunsa ajatukset sillä innokkaalla epäjumaloimisella, jota hän nyt itse niin moittimalla koki tarkastella? Rajusti oli hän tullut syöstyksi haaveilujensa tuulentuvasta, elämän runollisuus kultaisella auringonpaisteellaan oli muuttunut pimeydeksi, ja hän koetti turhaan perehtyä siihen jokapäiväis-maailmaan, jossa hän vast'edes tulisi elämään, maailmaan, jonka hänen vilkas mielikuvitelmansa nyt muutti Siperian erämaaksi, jossa hän pakolaisena ainiaan tulisi harhailemaan, ja Armfelt'han hänet oli sinne ajanut, sinne syössyt.
Näin leijaili tuon haaveilevan tytön ajatukset sinne tänne, mutta eipä hän aina tuntenutkaan katkeruutta Armfelt'ia kohtaan; — olipa niitäkin hetkiä, jolloin hän ajatteli, kuinka riemullista olisi häntä vielä kerran kohdata, katsella hänen mustiin silmiinsä, kuulla hänen ääntänsä ja sulkeutua hänen syliinsä, sanoaksensa hänelle, kuinka äärettömän katkerasti Magdalena oli kärsinyt. Olipa hetkiä, jolloin hän ei voinut kiinnittää ajatuksiensa muuhun kuin kaipaukseensa ja jolloin hän jälleen tahtoi nähdä Armfelt'ia sanoaksensa hänelle, kuinka rakas ja kallis, kuinka korvaamatoin hän oli Magdalenan sydämelle, jolloin hän halusi luottamuksella katsella hänen kasvojensa ihanata kauneutta ja saada laskea — ah, vaikka kuinka hiljaakin — kätensä hänen käteensä ja samalla sanoa tahtovansa kuolla, koska tämä oli hänet hyljännyt…
Onkohan kukaan kärsinyt niinkuin hän? Laajalle leijailivat hänen ajatuksensa ja mihin no kiinnittyivätkin, huomasivat ne vaan lyhyviä lemmenliittoja, silmänräpäykseksi solmittuja, tahi liittoja, joita ylpeys sekä edut olivat luoneet, haihtuvia lemmentunteita tahi kylmäkiskoista yhdessä elämistä, jotka eivät edes ansainneet lemmen nimeäkään!
Eikö hän siis tietänyt ketään, joka todellakin oli lempinyt? Tiesi, tiesi, yhdellä oli kentiesi ollut samanlaatuisia tunteita kuin hänelläkin, yhdellä alhaisella, vähäpätöisellä tytöllä, ja äkkiä johtui Maria Holm hänen mieleensä. Tuo ylpeä hovineiti tunsi milt'ei yhdenvertaisuutta hänen kanssansa, jotakin myötätuntoisuuden tapaista tuota kalpeata ompelijatarta kohtaan; jonkinlainen oikku tahi halu hänen näkemiseensä heräsi Magdalenassa ja nousten pois puolittain makaavasta asemastansa, lausui hän äkkiä:
— Kuulehan, Regina, kaiketi olet sinä oikeassa, minä en todellakaan ole sairas, ja vaikk'en olekaan särkenyt mitään enkä pelkää saavani toria, on minussa sittekin jotakin vikaa…
— Tiesinhän minä sen. Ah, lapsi-kultani, kuinka olenkaan huolissani teidän tähtenne! Jos te olette tehneet jonkun tyhmyyden, josta nyt pelkäätte, niin puhukaa; puhuminen lieventää tuskia.
Magdalena hymyili. Hän, jonka toivomukset oli muille laki ja jonka tielle kylvettiin kohteliaisuuden kukkasia, oli yhä Reginasta tuo vähäpätöinen mutta kuitenkin niin rakas lapsi, ja hänen sydämellensä tuntui hyvältä kuunteleminen noita puoleksi nuhtelevia puoleksi lemmekkäitä sanoja, joita Regina nyt suvaitsi hänelle lausua.
— Niin, Regina, minä olen tehnyt tyhmyyden, olen antanut jotakin eräälle, joka sitä lahjaa ei ansainnutkaan, ja se minua nyt suututtaa.
— Tiesinhän minä sen niin käyvän; tiesinhän, ett'ette koskaan tulisi löytämään onnea tuolla hovissa, — mietti Regina pudistaen päätänsä, — pitäisipä todellakin tarkoin miettiä, ennenkuin jakelee liian kalliita lahjoja, ja kylläpä hän muisti, miten hän oli menetellyt Lundeqvist-vainajan kanssa, joka hyvinkin puoli vuotta ennakolta oli omannut hänen kätensä, ennenkuin sai hänen sydämensä. — Niin, enpä olekaan niin typerä, ett'en käsittäisi, mikä hänellä on, ajatteli Regina taaskin; mutta ääneensä puhui hän tulipunaisista nauhoista ja pääronankarvaisesta korvarengas-parista, jonka Magdalena edellisenä päivänä oli lahjoittanut eräälle kamarineitsyellensä, ja että niin kalliiden lahjain antaminen oli sekä syntiä että häpeää, nuhdellen hoitolastansa ajattelemattomuudesta, kunnes tämä naurahtaen pyysi häntä muistamaan tällä kertaa puhuvansa hovineidin kanssa; — nyt hymyili Regina-vanhuskin sangen tyytyväisenä siitä iloisesti heläjävästä naurusta, jonka hänen pakinoimisensa oli herättänyt.
— Niin, enhän minä osaa ruusata enkä pokkuroida…
— Regina-kultani, sepä onkin hyvä… Mutta pankaa nyt huntu päähänne, minua haluttaa mennä kävelemään, raitis ilma tulee tekemään minulle hyvää, ja Regina voi tulla mukaani.
Magdalena teki pitkän kävelyretken tänä varhaisena aamuhetkenä, kaupungin kadut olivat jo aikoja sitte jääneet hänen jälkeensä, ja hän pysähtyi erään Eläintarha-kaupungiksi nimitetyssä kaupunginosassa olevan mökin edustalle.
— Ai'otteko, neiti, mennä sisään tuonne?— rohkeni Regina kysyä.
Magdalena nyökkäsi myöntäen päällänsä:
— Ai'on etsiä erästä ompelijatarta, jonka luulen täällä asuvan. Uusi, valkoinen hameeni tarvitsee korjaamista, reunusteet ovat varsin sopimattomat ja laskokset peräti epäonnistuneet. Tulkaa nyt tännepäin…
Regina hymyili tuon kauniin hovineidin seljän takana. Eikö se, että Magdalena tällä hetkellä ajatteli huonosti tehtyä hametta, todistanut, ett'ei hänen sydämensä suru mahtanut olla liian raskas? — Ja vaikka Regina piti kovin tavattomana ja sopimattomana että vapaasukuinen neiti itse toimitteli tällaisia asioita, ei hän tehnyt vastaväitteitä, joita hän varmaankin muutoin olisi tuonut kuuluviin, vaan seurasi häntä vaijeten.
Huone, johon Magdalena nyt tuli, oli pitkä, nelisnurkkainen, ja suuri oli neiti Holm'in hämmästys nähdessänsä niin ylhäisen naisen halvan ovensa sisäpuolella.
— Täällähän on oikein hauskaa,— lausui eläväisellä ystävyydellä neiti Rudenschöld, silmäillen noita valkaistuja seiniä sekä akkunan laudalle riviin asetettuja kukkaruukkuja ja valkoisia verhoja pienten akkunain edessä. — Minun pisti tänään päähäni, — jatkoi neiti Rudenschöld, — nähdä teitä kodissanne, neiti Holm, ja nyt olen täällä. Tulkaa sisään, Regina-hyväni. Niin, neiti Holm, teidän pitää tulla luokseni korjaamaan erästä hametta. Ah, nuot ovat varmaankin teidän äitinne ja sisarenne, joista olette maininneet, — keskeytti Magdalena, nähdessään avonaisesta ovesta erään kalpean vaimon, jonka rinnalla istui puolikasvuinen tyttö, joka hymyillen antoi villakarstat levätä Magdalenaa tervehtiessänsä.
— Äitini on nyt varsin halvattu eikä voi liikkua, — lausui neiti Holm, anteeksi anoen, kun tuo i'äkäs vaimo ei Magdalenan sisääntullessa noussut seisovallensa; — mutta sisareni on vireä ja näyttää tulevan kunnolliseksi sekä hyväksi oppimaan.
— Niin, Jumala sitä lasta siunatkoon, hän tekee hyvin muiden mukaan, vaikk'ei voi nähdä eikä kuulla, keskeytti äiti, vilkaisten lempeydellä nuorimpaan lapseensa, joka, hyvin käsittäen puheen olevan itsestänsä, kainosti loi silmänsä ales, samalla kuin Magdalena silitteli hänen vaaleatukkaista päätänsä.
— Olipa meillä raskas aika, — kertoi vanhus, ennenkuin tuo tyttö tuossa tuli siksi järkeensä, että hän oppi meitä käsittämään, mutta nyt hän tajuaa kaikki, ja kun olen sairas enkä jaksa olla istuvillani, silloin laskeikse hän maata viereeni, ja minä huomaan tarkoin hänen luulevan minun meneväni pois ikuiseksi, ja silloin tahtoo hän tulla mukaani. Sepä olisikin parasta tuolle raukalle!
— Älkää, äiti, pitäkö turhia huolia, — lausui tuo pieni ompelijatar niin iloisella äänellä ja sellaisella vilkkaudella kalpeissa kasvoissansa, ikäänkuin olisi kaikki, mitä hän vaan osoittaisi, hänen omaansa, — muistakaatte vaan, kuinka paljo minä voin ansaita, ja niin kauan kuin minä elän ja pysyn terveenä, ei tule meillä olemaan minkäänmoista hätää kodissamme! Vai onko teillä, äitini, kentiesi jotakin valittamisen syytä?
— Jumalan kiitos, että otat kaikki niin huokealta kannalta, Maria; mutta sinä näännytät itsesi, sinä tulet…
— Minä olen nyt paljo terveempi kuin ennen. Mutta mitähän armollinen neiti meistä ajattelee, kun me näin vapaasti puhelemme hänen läsnäollessansa. Näettekö, äidilläni oli eilen yksi heikompia päiviänsä, ja silloin tulee hän aina jälkeenpäin hiukan alakuloiseksi; — lisäsi Maria sekä loi ujostelevan ja anteeksi anovan silmäyksen Magdalenaan, joka silkkisessä laahushameessa ja geneveläinen hattu jauhoitetuilla kiharoillansa, täytti tuon pienen huoneen heikolla jasmiinin tuoksulla, ja erinomaisen kauneutensa täydessä kukoistuksessa näytti Maria ylhäisemmältä olennolta, jonka edessä oli liian rohkeata kosketella tavallisia inhimillisiä pyrinnöitä, huolia sekä toivomuksia.
— Neiti Holm-hyväni, minä tulin tänne, koska halusin nähdä teitä kodissanne, ja olen iloissani, että sen tein. — Magdalena laski kätensä ystävällisesti ompelijattaren käsivarrelle ja lisäsi syrjään — olisinpa valmis oppimaan teiltä kärsivällisyyttä ja nöyryyttä… kas niin, ei mitään vastaväitteitä, minä käsitän kaiken tuon täydellisesti. Onpa teidän hameenne, kannattimessa kauniita tupsuja, teidän työnne on aina erittäin somaa…
Magdalena oli istahtahtunut tuolille, joka hänelle oli tarjottu, ja noiden sanojen luiskahdellessa hänen huuliltansa aprikoi hän, oliko minkäänlaista yhtäläisyyttä tuossa uhrauksessa, jota heidän molempainkin täytyi kärsiä ja oliko ylipäänsä heidän tunteillansa minkäänmoista yhdenvertaisuutta — ja ehkäpä saadaksensa tästä selkoa tahi kentiesi halusta puhella menneistä asioista, lisäsi hän hetken vaitioltuansa:
— Noh, neiti Holm, muistatteko sitä päivää, jolloin kohtasimme toisemme tuolla metsäpolulla?
Heleä purppuraleimu nousi Magdalenan poskille, hän musersi omaa sydäntänsä tällä kysymyksellä, samalla kuin hänestä oli mieluista taaskin uneksia tästä hetkestä.
— Sellaiset päivät eivät hevin unohdu… mutta katsokaapas eikö nämät puuhkat ole somia ja pulleoita?
Maria oli kumartunut syvään työnsä yli.
Myönnän olevanne oikeassa sekä muistutukseenne että, kysymykseenne nähden… mutta millainen on tätä nykyä teidän välinne ja… hänen, jonka tiedätte?
— Millainenko on… niin, yhtäläinen kuin se oli.
— Silloinko kuin hänen kanssansa kävelitte?
— Ei, ei, se on lopussa… kaikki on lopussa.
— Ja te olette nyt hänet unohtaneet?
— Sen hän kait on tehnyt. — Regina ryhtyi äkkiä näillä sanoilla jutteluun, nyökäten neiti Holmille ikäänkuin olisivat he olleet vanhoja tuttuja ja hän varsin hyvin tietäisi neiti Holm'in ajatukset tahi ikäänkuin toivoisi hän tuon pienen ompelijattaren myöntävän hänen sanansa todeksi.
— Vaikk'en juuri unohtanutkaan, tiedän kuitenkin, ett'emme koskaan voisi saada toisiamme. Köyhä tulliviraston kirjuri ja yhtä köyhä ompelijatar… se oli tyhmyyttä kaikki tyyni, että me koskaan voimme toisin ajatellakaan, enkä… enkä todellakaan tiedä, miten edes rohkenin tuosta kaikesta teille puhuakaan.
— Minä pakoitin teitä avaamaan sydämenne, — lausui Magdalena, koettaen puhua iloisesti ja teeskentelemättä, — teitäpä oi todellakaan saa puhumaan, jos ei teitä siihen pakoiteta. Ettekö te siis ole nähneet häntä sitte… sitte, kun tiedätte?
Maria loi äkkiä häneen silmänsä, jotka näyttivät rukoilevan armoa; en vastasi hän hätäisesti — toivotoin seurusteleminen, mitä se hyödyttäisi? Äidilläni on aina tapana sanoa: parempi paeta kuin huonosti sotia… hän on epäilemättä oikeassa, minä pakenen.
Tuntuivatkohan Magdalenan kysymykset hänestä kovin kiusallisilta? Tämä ajatus juolahti äkkiä neiti Rudonschöld'in mieleen. Kentiesi oli hänen, joka oli yhteiskunnan ylhäisemmällä ja neiti Holm'in, joka oli sen alhaisimmalla portaalla, välillä jonkinmoista tunteiden yhtäläisyyttä, jonkinmoista yhdyssidettä. Sitä hän ei itsekään tietänyt Mutta hän hengitti ikäänkuin keveimmin, ja joku osa sitä tyyneyttä, joka vallitsi tuossa halvassa tytössä, näytti siirtyneen Magdalenaan, hänen heti tämän jälkeen mennessänsä pois Vihriän Lehdon tietä.
Sieltä häämöitti hänelle jo etäältä kansajoukko, jolle muuan pyylevä mies, joka oli kiivennyt eräälle nurkkakivelle, nyt kähisevällä ja hiukan sammaltavalla äänellä puhui:
— Niin, minä olen aina iloinen! — lausui hän, ja hänen lauhkeat kasvonsa kilpailivat hänen liivinsä punan kanssa, — tässä on minun suloinen lohduttajattareni, ja sitä minä suutelen, — tätä saneessansa otti hän taskustansa latuskaisen pullon, jonka vei huulillensa. — Sinutta, jatkoi hän, —olisin istunut synkkänä ja äreänä kotonani, jossa vaimoni ja lapseni… ei eläköön ilo, eläköön Kustaa-kuningas! Tähän pullooni on sulatettu hänen rakastettu nimensä! Saas tästä! Niin, täällä tullaan tanssimaan!
Tätä saneessansa teki tuo pyylevä mies äkkinäisen kiekahduksen, moni kuperkeikkaa ja kaatui suin päin maahan.
— Mies on taittanut jalkansa, hän ei liikahdakaan, — huudettiin joukosta.
— Hän on mennyt hengettömäksi, — huusi eräs korttiin puettu hempukka.
— Noh, yksi päälle tahi vaille, antakaat hänet olla, — arveli nauraen eräs horjuileva merimies.
— Tule, Regina, tämähän on kauheata, kun ei yksikään käsi mene apuun! — lausui Magdalena, joka tässä silmänräpäyksessä raivasi itsellensä tietä väkijoukon läpi. — Tuokaa kantotuoli, pian, tässä on rahaa, — ja hän ojensi kouransa, joka oli hopearahaa täynänsä.
— Minä autan mieluummin itse itseäni, — lausui tuo pyylevä mies, joka nyt äkkiä avasi silmänsä, koettaen nousta jaloillensa, — minä otan mieluummin itse teidän rahanne! Minä juon teidän maljanne, te ihanin ihaninten joukossa!… te kauniin olento, kuin koskaan on polkenut syntistä maatamme! — Ja tuo pyylevä mies teki nyt kumarruksen, joka väkijoukon nauraa kohottaessa onnistui siten, että hän taaskin meni kuperkeikkaa.
— Nyt näette, — jatkoi tuo pyylevä mies, — että olen sitkeä kuin kissa ja iloinen kuin pelimanni:
Valko säärykset,
Ja lamput loistoiset!
— Niin, täällä pitää tanssia! Tanssi käymään! Eläköön Kustaa-kuningas! — huudettiin joukosta, ja laulua, hälinää sekä naurua kaikui lavealta ympäristössä.
— Minä olen peloissani kovin peloissani — kuiskasi neiti Rudenschöld seuraajattarellensa, rientäen pois.
— Niin, mitäpä meillä täällä olikaan tekemistä! — lausui Regina, — oh, hoh, niin, niin minkälainen aika; kun vaan pistää nenänsä ulos, näkee pelkkää juopumusta ja kurjuutta. Mitähän, mitähän tästäkin on tuleva?