KAHDESKYMMENESKUUDES LUKU.
Hovin loistava seurue oli ko'olla Drottningholm'in kirkossa. Hohtokiviä, laahavia silkkihameita, töyhtöjä ja tekokukkasia, virkapukuja ja tuikkavia lamppuja liehui Magdalenan silmissä, hänen kykenemättänsä eroittamaan mitään erityistä esinettä sekä omaamattansa muuta selvää ajatusta kuin että elämä oli täynänsä katkeruutta, ja että murheen malja nyt hänelle kukkuroihin.
Vapisevin käsin piti hän vihkimystelttaa hänen yllänsä. Hän temmattiin nyt ainaiseksi pois Magdalenalta ja vihkimäsanat, jotka juhlallisesti kuuluivat hänen korviinsa, kuuluivat hänestä sielukelloilta. Hän kiristi pieniä, valkoisia hampaitansa, jott'ei hän päästäisi ilmi sitä tuskan parahdusta, joka tahtoi tunkeutua kuuluviin niiden välistä. Ah, miksi seisoi hän siis tässä, miksi ei hän maannut syvällä maan mustassa mullassa? Kuinka hän ikävöi sitä paikkaa, missä vihriä turve peittäisi hänen tomunsa, rauhallista paikkaa, auringon paistamilla, tuoksuavilla kukkasilla ja niissä kimaltelevilla kastehelmillä!
Alakuloinen, milt'ei masentava tunne valtasi hänet muutamiksi silmänräpäyksiksi. Ei, hänen ei pitäisi saada huomata, mitä hänen petollisuutensa maksoi Magdalenalle, kuninkaan nimenomaisesta käskystä oli hän saapunut näihin häihin; sitä luonteen lujuutta, jonka kuningas luuli hänellä olevan, tahtoi hän näyttää omaavansakin ja hän lähestyi noita äsken vihityltä toivottaakseen vuorostansa heille onnea. Tässä silmänräpäyksessä loi Armfelt häneen silmäyksensä, ja Magdalena nosti hymyillen päätänsä, samalla kuin laattia ikäänkuin kiikkui hänen allansa, ja hän olisi kaatunut kumoon, jos ei pari pehmeätä käsivartta olisi kietounut hänen ympärillensä, ja muuan ääni samassa kuuluvasti lausunut:
— Ruhtinatar kutsuu teitä, Magdalena!
Ja nyt tunsi hän itsensä samojen suojelevien käsivarsien poisvetämäksi, ja sulhanen sekä morsian ja tuo iloinen hääjoukko sekä kirkko olivat kaukana hänen takanansa.
— Se ei olekaan totta, Magdalena, teitä ei olo kukaan kutsunut; mutta minä ajattelin… niin, minä huomasin teidän voivanne pahoin ja…
Magdalena, joka yhä antoi taluttaa itseänsä kauemmaksi, näki hämmästyneenä vapaaherratar Rålamb'in, joka säälien häntä katseli, ja nojaten hänen olkapäähänsä antoi neiti Rudenschöld muutaman sekunnin kyyneleensä vapaasti vuotaa.
Mennyttä, ijäti mennyttä oli Armfelt hänelle, tahi tuli tämän kumminkin hänelle olla! Ah, mitä oli hänellä enään jäljellä maan päällä, sittekun tämä oli toisen oma.
— Päätäni vaan vähän huimasi, pyörrytti,— kuiskasi Magdalena, nähdessään ne levottomat silmäykset, joita tuo suojeleva ystävättärensä häneen kiinnitti, — kirkossa oli kentiesi liian lämmin, tahi kentiesi kukkakimppujen tuoksu tahi…
— Älkäämme ajatelko teidän pahoinvointinne syytä, pääasia on, että jälleen tulette terveeksi…
— Luuletteko te kenenkään huomanneen,., oi, minä en soisi…
— Vihkimisen aikana olin minä teitä lähinnä, ja muiden huomio oli niin kiinnitetty morsiuspariin… juokaa hiukka vettä, Magdalena, ja sallikaa minun hautoa ohimoisiannne…
— Minä voin nyt paremmin…
— Kuten sanoin, minä luulen sangen harvan teitä katselleen ja jos te pian voitte mennä sisään, tulee teidän poissaolonne tuskin huomatuksikaan. Niin, mikä vaihetteleva päivä, hoijakoita ja näytelmiä; mutta näistä puhuen teillä oli miellyttävä osa tuossa "Lumotun metsän valloittaminen" -nimisessä näytelmässä!
Katkera tuskan vivahdus ilmestyi Magdalenan huulille. Eikö elämäkin ollut näytelmää ja eikö seuraelämä pakoittanut kutakin näyttelemään eri osaansa? Eikö hänenkin täytynyt hymyillä ja laskea leikkiä, samalla kuin tuska ahdisteli hänen sydäntänsä! Mutta tulisiko hänellä olemaan nyt voimaa näyttämään Armfelt'ille välinpitämättömyyttä ja kylmyyttä? Hänen täytyi, — tuo suuri uhri oli täytettävä!
Hän nousi äkkiä tuolta pitkältä, kapealta sohvalta, jolle hän tuskansa valtaamana oli vaipunut, ja mennen kuvastimen eteen, katseli hän itseänsä tarkoin. Niin, tuolla huulillansa olevalla hymyllä voi hän esiytyä hänen silmäinsä edessä ja kohdata häntä. Magdalenan kasvot olivat kalpeat ja hiukan laihahkot, hänen silmänsä näyttivät suuremmilta ja loistavammilta — hänen ajatustensa tuskallinen ristiriitaisuus oli jättänyt nämät jäljet itsestänsä. Tulisiko Armfelt tätä huomaamaan ja mitä tulisi hän siitä ajattelemaan? Voisiko hän tänä päivänä puhua Magdalenalle, ja mitä olisi hänellä tälle sanomista? — Täten kiusasi hän itseänsä tuskissaan alituisesti uusilla, ikävillä kysymyksillä ja antoi vaan lyhyviä, katkonaisia vastauksia niihin kysymyksiin, joita vapaaherratar Rålamb hänelle teki ja jotka koskivat joko sitä hoijakkaa, jota he edellä puolenpäivää olivat olleet katsomassa tahi sitä näytelmää, jossa he vähää ennen vihkimistä olivat olleet sekä johon kuningas itse oli tehnyt suunnitelman ja jonka aineena oli ollut Tasson "vapautettu Jerusalem"; siinä oli näyttelijänä ottanut osaa kuningaskin ynnä hänen molemmat veljensä, ruhtinatar Sofia Albertina sekä kaikki, joita, ollen heidän läheisessä seuruessaan, voitiin pitää nuorina ja kauneina.
— Nyt olen minä jokseenkin voimissani… oi, kiitoksia kaikesta osoittamastanne ystävyydestä! — lausui vihdoin Magdalena, joka iloisen näköisenä kääntyi vapaaherratar Rälamb'in puoleen.
— Morsiusväki on nyt kokoontunut saliin, tulkaa, rientäkäämme sinne!
Pian oli Magdalena ruhtinatar Sofia Albertinan lähellä, joka ystävällisesti viittasi nuorta hovineitiään luoksensa ja nyt alkoi jutella puoliääneen hänen kanssansa.
Mutta Magdalenan selän takana viuhdottiin ahkeraan viuhkoilla ja kuiskaeltiin, että neiti Rudenschöld'illä oli äsken kirkossa ollut joku taudinkohtaus.
— Se oli veikistelemistä ja huomioa herättämistä, — lausui naurahtaen kreivitär Vrede.
— Anteeksi armollinen kreivitär, — keskeytti Axel Fersen, joka seisoi niin lähellä, että hän oli kuullut nuot muistutukset, — haluaisinpa nyt lausua erään vanhan sananparren.
— Mikähän se olisi? — kreivitär Vrede kumartui veikistellen eteenpäin, jolloin kreivi Fersen hiljaa kuiskasi:
— Muita luullaan itsensä kaltaiseksi.
Tämän lausuttuansa riensi hän pois ja silmänräpäys sen jälkeen seisoi hän Magdalenan luona.
— Neiti-hyvä — lausui tuo nuori jalosukuinen nähtävällä ihastuksella, — sallitteko minun johtaa teitä valtiosaliin, jossa tanssi soihtujen valossa kohta alkaa?
Magdalena katsoi häneen lempeällä hymyllä, hyvin huomaten Armfelt'in silmäykset, jotka toistamiseen vihkimisen jälkeen olivat häneen luodut, mutta hän ei menettänyt tuota mielensä malttia, jonka hän oli päättänyt pitää, — hetki oli tullut, jolloin hän tahtoi näyttää tuolle petolliselle, kuinka vähän hän tästä piti lukua ja kuinka täydellisesti hän oli Armfelt'in unohtanut; hän valmistiihe tuohon tuskalliseen riemuun, että hän tämän silmäin edessä sai näyttää sitä viehätystä, jonka hän sillä hetkellä voi, ja hänen paisuvilta rusohuuliltansa luiskahti hiljaa sanat:
— Enpä tiedä ketään, jota teitä mieluisammin ottasin johtajakseni.
— Jos rohkenisin teitä uskoa olisin onnellisin ihmisistä.
— Naisen sanojen epäileminen ei sovellu hyvin teidän tunnettuun ritarillisuuteenne.
Neiti Rudenschöld'in ja kreivi Fersen'in sanat luikuivat helposti heidän huuliltansa, ja tämän rinnalla liihoitteli Magdalena eteenpäin sekä saapui valtiosaliin, jossa Armfelt ikäänkuin sattumasta meni aivan hänen ohitsensa.
Magdalenan silmät loistivat, hänen kosteat huulensa olivat puoleksi auki ja hänen huikaisevan valkoisella hipiällänsä oli vieno ruso. Mitä ajatteli Kustaa Mauritz Armfelt hänestä tässä silmänräpäyksessä? Eikö hänen silmänsä viipynyt Magdalenassa mustasukkaisen mielikarvauden vivahduksella? Oi, jospa tämä vaan voisi oikein hymyillä Axel Fersen'ille! Ja sitten?… oli koko maailma vaan synkkä pimeys ja lemmen "tulkoon valkeus" ei koskaan enään tulisi soimaan hänelle.
— Ettekö tekin mene soihtukulkuun?… Ettekö ai'o olla mukana tanssimassa ruusua sulhasen rinnasta? — Magdalena kääntyi näillä sanoilla kreivi Fersen'iin, joka koko illallisaterioimisen ajalla ei ollut poistunut hänen luotansa.
— Jos sallitte, viivyn mieluummin teidän luonanne.
Vielä yksi niitä hymyilyjä, joita Magdalena tänä viimeisenä tuntikautena niin runsaasti oli tuhlannut, valaisi taaskin hänen kasvojansa, samalla kun hän tunsi todellista helpoitusta ovien lentäessä auki ja kun uudet menot vetivät puoleensa kaikkien huomion sekä saivat tuon häntä kohteliaasti palvelevan kavalieerin silmät muutamaksi minuutiksi käännetyiksi pois Magdalenasta. Käyttäen hyväksensä tätä tilaisuutta, vetäytyi hän kenenkään huomaamatta erääsen akkunanloukkoon.
Eräs viehättävä keijukainen, jolla oli kreivitär Höpken'in ihanat kasvot, oli ovien auetessa näyttäynyt niiden aukossa; astuen salin keskelle seurasi häntä hovipojat puetut — tahi kentiesi oikeammin: pukemattomat — villeiksi, jotka, soihdut käsissänsä, alkoivat tanssin, minkä loputtua keijukainen alkoi laulun, jossa hän kehoitti sotaan noita kristityitä ritareja, jotka villein tanssiessa olivat tulleet sisään salin vastakkaiselta puolelta. Kovalla torven toitahduksella vastasivat ritarit kristittyjen puolesta tuohon kehotukseen. Tässä silmänräpäyksessä säpsähti Magdalena, muuan ääni tunki hänen korviinsa, eräs tuttu, rakas ääni kuiskasi:
— Hyvästi Magdalena! Lempeni jää sinulle ikuisesti!
Magdalenan suoniin lensi ikäänkuin tuli, hänen hengähdyksensä pysähtyi muutamaksi sekunniksi, hänen kosteat huulensa muuttuivat polttaviksi ja hänen vajonneiden silmäluomiensa alta loisti hehkuvia säteitä.
Kun Magdalena taaskin loi silmänsä auki olivat ritarit, villit sekä keijukainen kadonneet ja hänen edessänsä seisoi kreivitär Piper.
— Tulkaa, tulkaa, neiti Rudenschöld, siellä tanssitaan morsiamen päästä seppelettä!
Magdalena meni hänen mukanansa ikäänkuin unessa, ja yhä soi hänen korvissansa: — lempeni jää sinulle ikuisesti!
KAHDESKYMMENESSEITSEMÄS LUKU.
— Teidän majesteettinne puhuu lähestymisestä Tanskaan — lausui Armfelt, joka päivä päivältä näytti nousevan kuninkaan suosiossa ja nyt oli kuunnellut eräitä tämän salaisempia mietteitä; — mutta sellainen lähestyminen, —jatkoi suosikki — on sen mukaan, mitä olen kuullut paroni d'Albedyhl'iltä, peräti hyödytöin. Tanskan perintöruhtinas on, lieveimmin sanottu, vähäpätöinen henkilö, siinä maassa on viisaiden ja älykkäiden miesten puute, siellä ei ole voimaa eikä rahaa, ja ministeristö on Venäjän orjana.
— Siitä huolimatta välittää nyt paroni d'Albedyhl minun puolestani avioliittoa poikani ja perintöruhtinatar Lovisa Augustan välillä.
— Mutta onhan ruhtinatar vähintänsäkin kahdeksan vuotta meidän perintöruhtinastamme vanhempi ja sitäpaitsi kihloissa erään Augustenburgin ruhtinaan kanssa…
Kuningas hymyili. — Noh, mitäs kaikki tämä asiaan vaikuttaa?
— Minusta näyttää se mahdottomalta… onhan hänen kuninkaallinen korkeutensa, Kustaa Adolf, vielä lapsi.
Nyt nauroi kuningas ääneensä, ja muutaman silmänräpäyksen kuluttua yhtyi Armfelt mitä iloisimmasti tuohon nauruun sekä lausui:
— Luulenpa nyt rohkenevani käsittää…
— Gösta-hyväni, eihän minulla silloin, kun mitä innokkaammin koen saada avioliittoa toimeen, voitolla vihollisia hankkeita. Tanska on minua epäillyt, mutta minä toivon meidän hyvän välimme jälleen palajavan. Niin, sen täytyy minussa nähdä ystävänsä, jos… — kuningas keskeytti puheensa, ja hänen loistavat silmänsä kohtasivat Armfelt'in ihmetteleviä silmäyksiä.
— Minä olen ikäänkuin pimeydessä, jota teidän majesteettinne suurten, nerokkaiden hankkeiden salama väliin valaisee.
— Kuulehan, Gösta, muuan salainen asiamies on ollut Norjassa tutkimassa kansan mieltä olisiko se halukas liittymään Ruotsiin, ja tämä asiamies on tuonut minulle sangen mieluisen viestin.
— Tunnettu asia on koko Europan katsovan teihin ihmetellen, ja norjalaisten salaisen suosion johdosta näen jo hengessä suuren kuninkaani sotajoukon eturivissä voittajana tunkeutuvan tuohon maahan.
— Ei aivan niinkään. Ilman syyttä on tahdo hyökätä heidän kimppuunsa, minä en tahdo alkaa sotaa, minua miellyttää enemmin itseni puolustajana oleminen. Sinä panet silmäsi suureksi, Gösta… leskikuningatar Juhana Maria on minun välikappaleeni; hän pelkää valtansa menettämistä; jos hän rupeaa luulemaan sen olevan vaarassa samoin kuin henkensäkin… niin, että kaikenlaatuiset vaarat häntä ympäröivät — ja hän tulee uskomaan sen, siitä minä kyllä pidän huolen, — niin tulee hän peljästyksissänsä olemaan halukas käyttämään tehokkaita keinoja, joihin valtansa suojelemisen halu häntä tulee pakoittamaan. Jos ei hän onnistuisi, tulee hän kiitollisuudella vastaanottamaan sen turvan sekä avun, jota Ruotsi hänelle tarjoaa. Missä tapauksessa hyvänsä saamme tilaisuutta näyttää laivastomme, Köpenhamina hämmästyy ja sitte…
— Sitte, teidän majesteettinne?
— Tulen kentiesi säätämään lakeja — Kristianborg'issa.
— Teidän majesteettina ajatuksien juoksu on kuin kotkan lento, kun minä tahdon sitä seurata. Oi, jalo kuninkaani, minulta puuttuu sanoja osoittaakseni teille kunnioitustani ja kiitollisuuttani.
— Kuninkaan silmät loistivat. Hänen kunnianhimosta kuohuva verensä oli saattanut hänen aikeensa puhkeamaan sanoihin, yksi noita rohkeita, vaihettelevia yrityksiä, jotka silmänräpäyksessä tulivat hänen mieleensä, kentiesi yhtä helposti sieltä poistuaksensa, ja hänen vilkkaat, avonaiset, nuoruutta osoittavat kasvonsa kääntyivät suosikkiin, samalla kun hän mielihyvällä kuulteli tämän sanoja.
— Niin, minun täytyy saada sotaa, — kertoi Kustaa-kuningas, — sotaa jonkun naapurini kanssa, olkoonpa se sitte Venäjän tahi Tanskan kanssa; sisälliset olosuhteet tässä maassa ovat todellakin sellaiset, että ne pakoiltavat minua sellaisiin hankkeisin. Tyytymättömyys enenee enenemistänsä, ja nuot rahalliset pulat sitä lisäävät.
— Jos meidän maassamme onkin tyytymätöin puolue, — riensi Armfelt keskeyttämään,— on tämä vähälukuinen, sillä teidän majesteettinne alamaiset tuntevat rakkautta jaloa sekä nerokasta kuningastansa kohtaan.
— Tähän rakkauteen luottaminen on mieluista minun sydämelleni, — lausui Kustaa-kuningas lempeästi ja jatkoi tuolla terävällä ja asiaansattuvalla aistilla, joka loi hänelle ikään kuin vaistonaisen aavistuksen tulevaisista seikoista sekä tapahtumista, — mutta ne, joille enin olen loivannut kunnianimiä ja virkoja, ovat kuitenkin salaisia vihamiehiäni, ja tekevät työtä minun kukistamisekseni… Ei, ei, Gösta, älä koetakaan saada minua muuhun luuloon! Minä tiedän ja tunnen näiden jalosukuisten ylimysten ainoastansa vartoavan tilaisuutta, saadakseen muuttaa hallitusmuotoa, joten he jälleen voisivat määrätä lakeja kuningasvallalle. Mutta se ei saa tapahtua, se ei tule tapahtumaan, minä olen mies pitämään heitä aisoissa, ja niinkauan kuin pääni on pystyssä, tulen kyllä pysymään ohjaksissa. Kuningas vaikeni muutamaksi silmänräpäykseksi, jonka jälkeen hän jatkoi: — Mutta ah, soisinpa asiat olevan taasen entisellään ja ystävällisellä kannallansa! Niin, onnellinen sota tulee taas kaikki selvittämään, tulee antamaan minulle takasin, mitä olen menettänyt, ja minun lippuni alle tulevat taas kaikki puolueet kokoontumaan! Mutta ensiksikin pitää minun pitämäni valtiopäiviä… säädyt ovat kutsuttavat ko'olle, sen olen nyt päättänyt;… rahaa täytyy minun saada, paljo rahaa!
Luottamus pettämättömään onneen kaikissa hankkeissansa oli kuninkaan sanoissa, ja kentiesi vielä enemmän äänessä, jolla hän ne lausui. Tämä sisällinen vakuutus levitti ikäänkuin loiston hänen hienojuonteisille kasvoillensa, samalla kuin hänen tummat, vilkkaat silmänsä säkenöi nerosta, tuosta miltei kiihkoisesta haaveilusta, joka niin helposti näytti saavuttavan hänessä vallan, kun hän selitteli jotakin asiaa, joka oli voittanut hänen täydellisen mieltymyksensä, ja hän alkoi antaa viittauksia sukkelasti sommitelluista juonista, joiden menoa hän niin hyvin osasi johtaa, kunnes hän vihdoinkin aseet kädessänsä tulisi rientämään voitosta voittoon, tulisi saavuttamaan tarkoituksensa, ja ulkonaisten sekä omassa maassakin olevien vihollisten täytyisi taipua, heittäen pois aseensa, hänen tahtoonsa.
Harvoin oli Kustaa-kuningas tällä tavoin puhunut suosikillensa, jonka seikkailuja rakastava mieli helposti käsitti ja seurasi häntä hänen ajatustensa haaveilevassa lennossa, jossa hänelle ei näkynyt mitään voittamatointa eikä mikään tarkoitus liian vaikealta saavuttaa.
Nämät tunteet elähyttivät vielä kuninkaan kasvoja, hänen vielä kepeästi kiekahtaen kengänkorollansa kääntyessään Armfelt'iin ja tarttuessaan hänen käsivarteensa sekä mennessänsä suorastaan kuningattaren luokse, joka tänä iltana oli kutsunut luoksensa suuremman hoviseuran.
Tuolla vastustamattomalla viehätysvoimalla, joka oli Kustaa-kuninkaan käytöksessä, jutteli hän hetken kuningattaren ja Sofia Albertinan kanssa. Sitte kääntyi hän Magdalena Rudenchöld'iin, jota hän aina siitä asti, kuin hän oli keskustellut tämän kanssa Armfelt'in avioliitosta, oli erinomattain ystävällisesti kohdellut. Ollen yhä yhtä ystävällinen, lausui hän Magdalenalle kohteliaita sanoja tavalla semmoisella, joka veti hänen puoleensa monta kateellista silmäystä, ja siellä täällä alettiin kuiskeella keskenänsä, että neiti Rudenschöld'in virnasteleminen jo meni kaikkein rajain yli.
Erittäinkin oli näiden ylhäisten naisten joukossa yksi, joka seurasi Magdalenan kaikkia liikkeitä, kuitenkin enemmän tutkivilla ja utelevilla kuin moittivilla silmäyksillä. Tämä nainen oli kreivitär Piper, tuo miellyttävä Sohvi Fersen, ja kuninkaan istahtaessa pitkän, vihriällä veralla peitetyn pöydän ääreen pelataksensa hiukan trente et quarante-peliä (kolmea- ja neljääkymmentä, erästä uhkapeliä), lähestyi kreivitär Magdalenaa ja vei hänet erääsen syrjähuoneesen, jossa hän hymyillen veti tämän erääsen matalaan sohvaan istumaan.
— Minulla on tuhansia terveisiä teille Magdalena, — lausui kreivitär
Piper hymyillen, — keneltä, sen saatte itse arvata.
— Arvaamistaidossa en ole juuri etevä, — vastasi Magdalena väistellen.
— Mutta koska olen ottanut tuodakseni teille terveiset, niin… — Kreivitär leikitteli veitikkamaisesti viuhkallansa, silmäillen Magdalenan viehättäviä kasvoja, jotka, puolittain poispäin käännettyinä, ilmaisivat hämmästystä, joka pusersi punan hänen poskillensa. — Noh, tuntuuko se nimi niin vaikealta saada huuliltanne? — Kreivitär nojausi, lempeällä äänellä kysäisten, Magdalenaan, joka, silmät luotuna laattiaan, vastasi:
— Terveisenne ovat Axel Fersen'iltä.
— Noh, vihdoinkin! Niin, Magdalena… ja kuulkaahan nyt: veljeni on pyytänyt minua puhumaan teille eräästä asiasta, jonka keskustelemisen hän sanoo teidän aina keskeyttävänne.
— Ja jos minä sen keskeytän, niin…
— Niin se tapahtuu kahdesta syystä, — lausui vilkkaasti Sohvi Piper, — joko te ette häntä lemmi, tahi olette te liian ujo, ystäväiseni.
Heleä nauru avasi Magdalenan huulet.
— Eipä minua juuri moitita siitä, — vastasi hän tuolla vilkkaalla, vapaalla tavalla, joka hänellä oli ja jota väliin nimitettiin "viehättäväksi," väliin, "sopimattomaksi" tuota vilkasta hilpeyttä, joka hänellä oli synnyinnältänsä ja jonka edessä tuo hämmästys, mikä tämän keskustelun alussa hänet oli vallannut, nyt oli poistunut, ja hän katseli kreivitär Piperiin kirkkailla, vilkkailla silmillänsä, lisäten: — Teeskennellä en osaa ja, totta puhuen, sitä halveksinkin; tosin olen, — jatkoi hän vitkallisesti, — koettanut näyttää iloiselta murheellisena ollessani ja välinpitämättömältä, kun olin levottomana; onhan elämässä sellaisiakin kohtia, joissa se on velvollisuuskin, mutta halusta tahi taipumuksesta… ei, ei!
— Siis te ette lemmi Axelia?
— Minä kunnioitan hänen jaloa luonnottansa sekä pidän arvossa hänen ritarillista käytöstänsä…
— Noh, siispä tahdon tehdä hänet onnelliseksi tämän tunnustuksenne kertomisella… te tulette kerta oppimaan häntä rakastamaan, Magdalena; hän on todellinen jalosukuinen, jota te ylpeydellä voisitte nimittää puolisoksenne.
— Oi, en, en, sitä en voi, sitä en koskaan tule oppimaan! Todellisesta ja vilpittömästä rakkaudesta voi sydän sykkiä ainoastansa yhden kerran elämässä… olenhan kerta tuntenut tätä autuutta… sanokaa se hänelle… ja minun lempeni on yhtä uskollinen kuin toivotoinkin.
Kirkkaat kyyneleet kimaltelivat Magdalenan silmissä ja hellästi puristaen piti hän kreivitär Piperin kättä omassansa.
— Te puhutte ikäänkuin mieletöin lapsi,— vastasi Sohvi Piper, puolittain sääliväisesti puolittain loukatusta ylpeydestä, että hänen veljensä, hänen, jolle eräs ruhtinas turhaan oli kosijana kumarrellut, ja erään Ruotsin mainiomman jalosukuisen poika, eräs tämän maan etevimmistä ylhäisistä tuli hyljätyksi eräältä köyhältä ja toisen vallassa olevalta hovineidiltä, jonka ainoa etevyys ainoastansa oli harvoin nähty kauneutensa. — Niin, Magdalena, ikäänkuin mieletöin lapsi,— kertoi kreivitär — ja uskokaa minua, te työnnätte luotanne tällä hetkellä todellisen onnen ja varman menestyksen; te tulette joskus selvästi huomaamaan tämän, mutta silloin se jo on liian myöhäistä!
Liikutettuna nojausi Magdalena sohvan patjoihin; jonkinlainen ahdistuksen kaltainen epäröiminen oli hänet vallannut. — Entä jos hän ehkä… entä jos hän lupaisi koettaa lempiä Axel Fersen'iä?
Tässä silmänräpäyksessä kävi Armfelt tuon pienen syrjähuoneen läpi, jossa kreivitär Piper ja Magdalena tähän asti häiritsemättä olivat vaihettaneet ajatuksiansa; kylmästi ja vieraasti tervehtivät hän ja Magdalena Rudenschöld toisiansa.
— Ei, ei, en voi! — kuiskasi Magdalena puristaen vielä kerran helleydellä kreivitär Pipetin kättä.
KAHDESKYMMENESKAHDEKSAS LUKU.
Haga'n tuuheassa puistossa astuskeli kuningas Kaarlo-herttuan rinnalla. Päättäen herttuan synkeästä otsasta ja tuosta vähäisestä värisemisestä, joka väliin pudistutteli hänen käsiänsä, ei keskustelun aihe ollut hänestä mieluisinta laatua.
— Tunnenpa jokseenkin hyvin tuon Ulfvenklou'n sekä kaikki hänen juonensa, — lausui kuningas, joka ivallisella silmäyksellä katseli sitä hämmästystä, jonka hänen sanansa vaikuttivat Södermanlannin herttuassa. — Sinulla voi kentiesi hänen ennustuksissansa ja haaveiluissansa olla jotakin mieluista; mutta foi de gentilhomme, jopa sanotaan sinun siinä kohdassa toimittavan sangen naurettavaa osaa, — osaa, joka loukkaa minua kuninkaana ja huolettaa minua veljenä.
Kaarlo-herttua heitti nopean silmäyksen kuninkaasen, silmäyksen, joka koetti tutkia, kuinka paljo kuninkaalla voisi olla tiedossa näitä Ulfvenklou'n ennustuksia, mutta hänen silmäyksenpä luikui arasti ohitse, kohdatessansa ainoastaan Kustaa-kuninkaan läpitunkevat ja kirkkaat silmät ja tuon milt'ei ylenkatsetta osoittavan virnistyksen hänen huulillansa.
— Sinun täytyy karkoittaa tuo seikkailija luotasi, — jatkoi Kustaa-kuningas lempeällä innolla, joka ei sallinut yhtään vastustelemista, — ja että hän sitte tulee pois maasta, siitä minä kyllä tulen huolta pitämään. Niin kauan kuin häntä pidetään sinun suosikkinasi en tahdo ryhtyä asiaan; sellaista menettelyä voisivat käsittää väärin… minua koetetaan kyllä ilman sitäkin lahmata. Vetoaan siis sinuun avosydämisesti siinä toivossa, että sinä huomaisit, mitä laatua tuo Ulfvenklou oikeastansa on.
— Tähän asti olen huomannut hänen olevan sangen merkillisen miehen, — vastasi herttua, ottaen vakavan ryhdin, — ja minä olon nähnyt hänen tekevän sangen kummallisia temppuja ja seikkoja, jotka, sen tunnustan julkisesti, ovat vaikuttaneet minussa todellista ihmettelyä ja kummastusta, voimattani siltä käsittää toimittaneeni tuota naurettavaa osaa, josta mainitsit. Etpä ole itsekään halveksinut…
— Minä itse, — kertoi kuningas, vilkkaasti keskeyttäen, — olen nähnyt näiden herrain salatieteilijäin temppuja sekä kuullellut heidän ennustuksiansa, se on totta; mutta mitä minä silloin olen ajatellut, ja mistä syystä se on tapahtunut… niin, yhdentekevä, — keskeytti hän vähän ajan kuluttua, — minä pidän näitä herroja enemmän salaisina kapinoitsijoina kuin salaisten tietojen omistajina, asiamiehinä, jotka sanovat meille, hallitsijoille, kentiesi terveellisiä totuuksia… jonkinlaisina rahvaan tribuneina, jotka ainoastansa tällä tiellä rohkenevat valtaistuimen ääressä ilmaista ajatuksiansa. — Kuninkaan tulee mikäli mahdollista tietää kaikki, ja tässäkin kohtaa olen kokenut tunkea hämäryyden läpi. Mitä siis on ladeltu omalla suostumuksellani, sitä olen suvainnut, mutta jos joku heistä omalla luvallansa tuo kuuluviin varoituksia sekä neuvoja, pidän sen loukkauksena, ja Ulfvenklou on rohjennut lähettää minulle kirjoituksen, jossa hän varoittaa minua Maaliskuulta ja etenkin, että minun tulee olla varoillani punaisiin puetuilta henkilöiltä. (41)
Kustaa-kuningas vaikeni. Tämä kirje oli nähtävästi tehnyt tukalan vaikutuksen hänen vilkkaasen mieleensä, vaikutuksen, jonka uudistatamista hän tahtoi välttää ja sai häntä haluamaan sen alkuunpanijan kartoittamista. Muutaman silmänräpäyksen kuluttua jatkoi kuningas:
— Nyt tiedät, miksi toivon sinun lakkaavasi seurustelemasta Ulfvenklou'n kanssa; hän on seikkailija… minä pyydän sinua pitämään häntä sellaisena. Mitä hän sinun kauttasi toivoo saavuttavansa, en tiedä, mutta olenpa aivan vakuutettu hänen vieneen sinulta kauniit rahat ja että sinä, jos tahdot pitää silmäsi auki, jos tahdot pitää häntä sinä, jona hän on pidettävä, piankin tulet huomaamaan sanojani totuuden.
Kustaa-kuningas tarttui veljellisellä suosiolla herttuan käsivarteen. Tuolla sujuvalla puhetaidolla, jonka luonto hänelle niin auliisti oli lahjoittanut, lasketteli hän pian leikkiä päivän tapahtumista, etenkin niistä, jotka koskivat omaa hovi piiriä, ja lähestyi täten erästä nelisnurkkaista, kuninkaallisen huvilan toisella sivustalla olevaa nurmikkoa, jossa joukko herroja ja naisia olivat "leskisillä" tahi muuten katselivat noita kansallisia leikkejä, jotka kuuluivat tämän päiväiseen ohjelmaan.
— Naiset ovat vastaanväittämättä kepeät jaloiltansa, — lausui Kustaa-kuningas. — Minusta on mieluista nähdä valkoisten hameiden liehuvan nurmikolla… kreivitär Höpken muistuttaa metsäkauriista.
Kaarlo-herttuan silmät kääntyivät noihin leikitteleviin henkilöihin.
— Luulenpa Fredrik'in aikovan ahdistaa hengen neiti Rudenschöld'stä… hän on todellakin rehoittava kaunotar, ja Fredrik näyttää ihastuneelta, — lausui Kaarlo-herttua, jonka silmät olivat ikäänkuin tarttuneet kiinni Magdalenan pieniin jalkoihin, jotka hänen juostessansa vilahtelivat hänen runsaspoimuisen hameensa laskoksien alta.
Ja Fredrik-herttua oli todellakin ihastunut. Pienellä kaappauksella onnistui hänen saada kiinni tuota läähättävää tyttöä kädestä:
— Sainpa teidät sittekin kiinni, — lausui hän katsellen tulisilla silmäyksillä Magdalenan hehkuvia kasvoja — seisottehan te, paroni Armfelt, aivan meidän tiellämme! Eikö teillä ole halua olla vuorostanne leskenä?
— Ei sinä eikä tänä. Kuninkaan suosikin vastaus oli jokseenkin lyhyt, ja se silmäys jonka hän loi herttuaan oli kaikkea muuta paitsi herttainen.
Fredrik kääntyi Magdalenaan hymyillen: —Nyt emme enään eriä toisistamme, neiti Rudenschöld, suostutteko siihen?
— Koetan tehdä parastani, — lausui Magdalena hilpeästi, luoden salaisen silmäyksen Armfelt'iin, joka nyt oli lähestynyt sitä ryhmää, missä kuningas oli.
— Gösta-hyväni, — lausui Kustaa III, joka hiukka tämän jälkeen Armfelt'in rinnalla meni liinaan päin: — sinä näytät synkältä kuin ukkoisilma. Jos kellään olisi syytä näyttää sellaisia kasvoja, olisi sitä minulla.
— Huolien ja murheiden täytyy kuten kaiken muunkin olla teidän majesteetillenne alamaisia.
- Typerästi sekä sanottu että ajateltu, Gösta! Minun huoleni ja murheeni ovat väliin sangen lähelle tuppaavia. Tiedätkö miten minun hyvästi harkitun hankkeen! leskikuningatar Juliana Mariaan nähden on käynyt? Niin, koko tulos on eräs kohtelias kirje häneltä tavallisilla ystävyyden vakuutuksilla, — hymyily ilmestyi Kustaa-kuninkaan huulille, — kuitenkin olemme kaikessa hyvällä kannalla Tanskan suhteen, enkä minä tietysti muuta enemmän toivokaan kuin rauhaa naapurieni kanssa.
Kuningas, joka tässä silmänräpäyksessä kokonaan oli vajonnut omiin ajatuksiinsa, ei huomannut tuota hajamielisyyttä, millä Armfelt häntä kuulteli, ja hän jatkoi hetkisen vaijettuansa:
— Valtakunnan sisällinen hoito vetää kokonaan puoleensa kaiken huomioni keskellä huvitusten pyörteitä… toivon, etteivät naapurivaltakuntain lähettiläät unohda kertoa hallitsijoillensa huvitusten riistävän minulta milt'ei kaiken aikani. Minä olen erittäinkin kutsunut tänne venäläisen lähettilään, jotta hän tänään oikein läheltä saisi nähdä huolettomuuttani ja sokeata kevytmielisyyttäni, joka saattaa minut unohtamaan kaiken muun. Niin, tämä mies, joka rahoja jakamalla ja juonittelemisella on herättänyt valtiopäiväin uppiniskaisuuden minua vastaan… hänen tahtonsapa se määrääkin päätökset… nyt on minulla syytä rauhanrikkomiseen Venäjän kanssa ja, jos Jumala suo, ei tämä tule kauan viipymään, vaikka minä nyt olen menevinäni heidän mukiinsa.
Kuningas, joka astui työhuoneesensa, työnsi syrjään tuon vihriän silkkiverhon, joka varjosti akkunaa, ja silmäillen ulos jatkoi hän:
Nämät valtiosäädyt, joilta odotin kannatusta ja rahanpulan poistamista, kuinka no ovat minut pettäneet! Venäjän johdannon alla oleva aatelisto tahtoo olla muurina minun ja kansan välillä, rientääksensä minun perikatoni avulla tarkoitustensa perille, mutta minä tahdon kumminkin ehkäistä Venäjän kunnianhimoa.
— Kansan toivo luottaa siinä kohdassa järkähtämättömästi teidän majesteettinne…
— Kansa — keskeytti häntä Kustaa-kuningas, ja sisällinen tuska piirsi uurtojaan hänen kasvoillensa; — kuinka onnetoin minä olenkin! Kansani rakkaus on menetetty! Mitä on tullut tuosta innostuksesta, joka minua kaikkiaalla ympäröi, tuosta luottamuksesta, joka oli minun onnellisuuteni? Kaikki nämät sydämet, jotka ennen olivat täynänsä suosioa ja rakkautta, ovat nyt kuni jäästä; minulla ei ole enään mitään toivomista. Oltuaan rakastettu kuten minäkin, ei enään koskaan voita takaisin niitä sydämiä, jotka ovat katkaisseet niin lujat siteet. (42)
— Teidän majesteettinne oman ja maamme menestyksen nimessä… oi, sire, älkäät antautuko näille tuskallisille ajatuksille — huudahti Armfelt, hämmästyneenä siitä epätoivosta, jonka valtaan kuningas muutamaksi sekunniksi hervottomasti oli heittäytynyt.
— Mutta niinpä on… kuinka voivatkin he neuvoa kutsumaan ko'olle valtiopäiviä mielipiteiden ollessa sellaisina… ja Toll, joka lupasi johtaa valtiopäiviä minun toivomusteni ja maamme tarpeiden mukaan! Minun omat sukulaisena liittyvät vihollisiini… Kaarlo imartelee heitä, ja he vuorostansa häntä. Juuri äsken koetin antaa hänen ajatuksillensa toisen suunnan — ivallinen, milt'ei iloinen hymy ilmestyi kuninkaan huulille, — ja muutaman päivän kuluttua toivon hänen heittävän vehkeilemisensä minua kohtaan. Kas tuolla hän istuukin rakkaan Reuterholm'insa rinnalla! Lyönpä vetoa vaikka tuhansia, että hän nyt päivittelen tälle hätäänsä, mutta jos en erehdy, mitä tuohon kelpo paroniin tulee, on hän kylläksi kateellinen ja siis minun puolellani sekä tulee häntä pitämään ymmällä niin kauan.
Tässä luulossansa oli kuningas vastaanväittämättä oikeassa, sillä samassa silmänräpäyksessä lausui Reuterholm:
— Hän on niin suuressa määrässä voittanut teidän kuninkaallisen korkeutenne suosion, ja sen tähden en olekaan lausunut julki, mitä hänestä olen pitänyt. Mutta nämät vuosia kestävät, turhat aarteenkaivamiset esimerkiksi; ainoa, joka niiden kautta on saanut rahoja taskuunsa, on Ulfvenklou, hän, eikä kukaan muu.
— Mutta hänen ennustuksensa… minä puolestani…
— Ne tulevat korkeimman avulla toteutumaan.
— Jos kaitselmus ennakolta niin on määrännyt, voin siihen ainoastansa…
— Lausua: amen, — keskeytti Reuterholm tulisesti.
— Mutta en voi todellakaan tykkänänsä karkoittaa Ulfvenklou'ta…
Reuterholm loi herttuaan silmäyksen, jonka kentiesi olisi voinut selittää merkitsevän: "sinun täytyy," ja keskeyttäen ylhäisen suojelijansa puheen, kuiskasi hän:
— Puhukaamme jostakin muusta, kuningas tulee tännepäin… hän näyttää olevan erinomaisen hyvällä tuulella, vaikka…
Aivan kuninkaan seljän takana pyöri Kustaa Mauritz Armfelt'inkin silmät ikäänkuin etsien jotakin; hänen harhailevat silmäyksensä kiinnittyivät nyt Magdalena Rudenschöld'in milt'ei lapsellisen viehättäviin kasvoihin, jotka, käännettyinä Fredrik-herttuaan päin, hymyilivät tälle, samalla kun Magdalena irroitti vyöhyestänsä valkoisen orjantappura-kukan, jonka hän suloisella vilkkaudella tarjosi herttualle, joka puolittain polvillansa otti vastaan hänen lahjansa. Seuraavassa silmänräpäyksessä riensi hän herttuan läheisyydestä erään ruusupensaan luo ja ojentaen hienon kätensä, taittaakseensa muutamia nuppuja, jatkoi hän yhä hymyilemistänsä. Tässä silmänräpäyksessä seisoi Armfelt äkkiä hänen edessänsä.
— Ketä ritaria ai'otte koristaa näillä kukilla? — kysyi hän.
Magdalena loi häneen silmänsä. — En ainakaan teitä, paroni Armfelt!
— Sitäpä en ajattelekaan. Enpä haluakaan jakaa suosion osoitteita Fredrik-herttuan kanssa, ja minä onnittelen teitä, neiti, tuohon tekemäänne, ylhäiseen valloitukseen.
— Kiitoksia, — vastasi Magdalena, vetäen henkeensä ruusun tuoksua samalla kuin hän veitikkamaisesti katseli Armfelt'in hehkuvia kasvoja ja yhteen puristettuja huulia.
— Ette kait tahdo väittää minun erehtyneeni?
— En väitä mitään. Fredrik-herttua on Europan kauniin ruhtinas, ja minä olisin sangen mielissäni, jos te olisitte oikeassa.
— Sitä ihmettelyä, jota te häntä kohtaan tunnette, näytätte te, neiti, niin julkisesti, ett'ei minun arvaamisky'ylleni jää mitään tehtävää.
— Te suvaitsette puhutella minua tavalla semmoisella, että se tekee kaikki vastaukset minun puoleltani tarpeettomiksi. — Magdalena kääntyi hänestä äkkiä pois, hänen silmänsä loistivat kirkkaasta kimalluksesta ja puolittain avatuilla huulillaan veti hän äkkiä henkeänsä.
— Magdalena, suokaatte anteeksi! Ettekö voi ymmärtää?… Ei, te ette ymmärrä, te ette ole ikänä minua lempinyt! Ah, näitä pitkiä kuukausia, joina en ole saanut puhua kanssanne, joina en…
— Sellaisia sanoja en tahdo kuulla teiltä, paroni Armfelt! — Magdalena oli pysähtynyt, tuon ankaran mielenliikutuksen, jota hän tunsi, pakoiti hän takasi sydämeensä ja, kääntyessänsä jälleen Armfelt'iin, oli hänen kasvonsa tyynet, milt'ei marmorivaaleat, samalla kuin Armfelt'in sanat helähtivät hänen korvissansa ikäänkuin soitannolta. — Muistakaatte, — jatkoi hän vitkallisesti, — muistakaatte niitä siteitä, jotka liittävät teidät toiseen!… Meidän välillämme on ikäänkuin suuri juopa, jonka yli ette te, enkä minä voi astua, putoamatta syvyyteen.
— Kuulkaa minua, Magdalena…
Ei, hän ei tahtonut kuulla Armfelt'ia! Hämillänsä, milt'ei huumauksissansa riensi hän pois.
Armfelt lempi häntä!
Ijäti eroitettuina omasivat he myöskin ijäti toisensa sydämen.
Riemullinen vakuutus, joka jälleen toi autuuden Magdalenan sieluun!
Kalvava levottomuus, joka toi hänen sydämellensä tuhansia uusia tuskia!
Riemun ja häiritsemättömän ihastuksen tunne milt'ei tauottanut hänen hengitystänsä, mutta hän riensi eteenpäin nurmikolle ja kiiruhti pois Armfelt'in silmäyksien edestä.
Rientäen näin eteenpäin, oli hän tullut hyvän matkaa linnasta, ja istahti tuuheaan lehtimajaan sekä kuuli samassa silmänräpäyksessä kaksi henkilöä haastelevan.
— Teidän kodissanne vallitsevaa kurjuutta voin kumminkin täksi hetkeksi poistaa — lausui miehinen, sointuva ääni, — minä olen saanut rahalahjan kuninkaalta ja mulla on siitä vielä vähän jäljellä.
— Oletpa yhä kaltaisesi, Kaarlo Mikael, sanoi muuan epävakainen ääni, kiitoksia sydä…
— Ei enään sanaakaan tästä! — keskeytti tuo ensimäinen puhuja. — Oikeastansa olen minä kiitollisuuden velassa sinulle… olethan sinä parhaimpia laulelmissani esiytyviä henkilöjä.
— Enpä, lempo vieköön, olekaan! Niin, sinä naurat, sinusta ei saa koskaan tolkkua, josko sinä puhut totta, vai lasket pilaa! Ei, todellakaan, enpä soisi sinulle koskaan anteeksi…
— Niin, ole sitte suomatta! Mutta vaiti, nyt olen aivan runollisella mielellä sille tulen helposti, Hagaan jouduttuani!
Ja annettuaan kanteleen hiukan helähdellä, alkoi eräs ääni laulaa, jonka ihmeellistä sointua Magdalena ei ollut koskaan kuullut eikä koskaan tulisi unohtamaan:
Sa yösen haltija, hälvennä päivän paahto,
Ja pilven tähtönen, himmennä illan rusko,
Laimenna laineetkin,
Vaivuta väsyneet, lievennä tuska, poltto
Ja veren kuohukin.
Nurmesta pilkistää voikukka, valkovuokko,
Ja peippo visertäen, tuo metsän kirjavikko,
Se riemuin hyppivi;
Myös kertun poikaisten äänestä soi varvikko:
Pi, pii, pi, pii, pi, pii!
Magdalena taivutti hiljaa oksat edestänsä, ja nurmisella kukkulalla näki hän sen henkilön, jonka hän oli aavistanut saavansa nähdä; hän näki Kaarlo Mikael Bellman'in, jonka rinnalla hän tunsi tuon "viheriän Lehdon" edustalla olleen puhujan pulleat ja punaiselta paistavat kasvot.
KAHDESKYMMENESYHDEKSÄS LUKU.
Vuodon 1786 vuodon valtiopäivät olivat menneet. Kuninkaan yritykset rahapulan auttamiseksi eivät olleet onnistuneet, ja valtiosäädyt, aatelisto eturivissä, olivat lausuneet hänelle epäluottamustansa.
Asioiden näin ollessa ja nyt todellakin haluten Tanskaa liittolaiseksensa, oli kuningas oleskellessansa Skoonessa pyörähtänyt Seelantiin, jossa hän kohtasi Tanskan kuninkaallisen perheen.
— Äsken kotiin pääsneenä ei minua kohdannut muuta kuin valitusvirsiä, — lausui kuningas erään hallitustoimissa Armfelt'in kanssa kahden kesken valvomansa yön jälkeen. — Liljenkrantz (43) ei puhu muusta kuin menojen vähentämisestä ja säästäväisyydestä; minun täytyy siis keksiä keinoja hänettäkin… olen lähettänyt kirjeen Toll'ille; hänen täytyy tulla tänne!
— Eiköhän muu keino kuin sota voisi järjestää maamme asioita?
— Sinäkin, Gösta? Mutta minä ymmärrän… sinun nurjamielisyytesi
Toll'ia kohtaan synnyttää sinussa vastaväitteitä.
— Nurjamielisyyteni Toll'ia kohtaan, — kertoi Armfelt tuolla avosydämisellä rohkeudella, joka hänelle oli omituista, — niin, teidän majesteettinne, en tahdo väittää pitäväni tuota everistiä ystävänäni, mutta milloin on kysymys maamme menestyksestä, en ota lukuun omia tunteitani. Toll on huimapää ja näyttää aina sellaista uhkarohkeutta, joka, jos teidän majesteettinne avokorvin kuultelee hänen neuvoansa, helposti voisi…
— Foi de gentilhomme, mitä sinä mietitkään! Luuletko minun antavani johtaa itseäni?
— Sire, se ei ollut ajatukseni! Luulen vaan Toll'in omista, kunnian himoisista syistään haluavan sotaa, ja hänestä on yhdentekevä, millä tavalla tämä hänen halunsa tulee täytetyksi. Nykyään kun oli puhe sodan mahdollisuudesta, ja että siinä tapauksessa saisimme odottaa venäläistä ja tanskalaista sotalaivastoa, kuulin hänen lausuvan kanslianeuvos Rosenstein'ille: "Ne eivät voi purjehtia samalla tuulella, ja siitä seuraa, että me ensiksi lähdemme sitä vastaan, jolla on vastatuuli, jolloin tähdissä on kirjoitettu sen tulevan saamaan selkäänsä; sitte menemme toista vastaan ja voitamme sen."
Kuningas nauroi: — Hän on vähän gascognalaisen tapainen, mutta sydän on hänellä oikealla paikallansa. Jos kaikilla tässä valtakunnassa olisi Toll'in sotaisa uskallus ja rohkeus… niin, Gösta, noita molempia viimeksimainittuja ominaisuuksia ei sinultakaan puutu, ja jos sinulla olisi vaan hiukka enemmän sota-intoa olisit täydellinen.
— Vaikka minulla olisi kaikki, mikä tekisi minut täydelliseksi, — vastasi Armfelt hymyillen, — niin… on minullakin ollut unelmia sodista ja voitoista, mutta nyt olen herännyt, sillä teidän majesteettinne suuri ja armollinen luottamus on pahoittanut minua ottamaan selvää seikoista sekä olosuhteista, ja siinä kurjassa tilassa, jossa maamme nyt on, on sota mahdotonta.
— Minä tulen toteuttamaan mahdottomuudenkin. —.Kuninkaan tummansiniset silmät loistivat uskalluksesta ja hän jatkoi: — Venäjä on jo liian paljo sekaantunut Ruotsin asioihin; se koettaa kiihoittaa mieliä tässä maassa, ja tämä näin vireillä pidetty tyytymättömyys tulee leviämään ikäänkuin tulipalo ympäris, jos en saa sitä ajoissa sammumaan. En sano sillä sodan olevan syttymäisillänsä, mutta näen ainoastansa selvemmin nyt, mihin kaikki lopulta tulee viemään. Mutta aurinko on jo korkealla taivaalla, keskeytti hän äkkiä puheensa, — minä olen väsyksissä. Soita, Gösta, kamaripalvelijaani tulemaan, ja seuraa sitte minun esimerkkiäni.
Miltei samassa silmänräpäyksessä, jolloin Armfelt ojensi tarttuakseen kellon nauhaan, sulki Magdalena Rudenschöld jonkinmoisella varovaisuudella huoneensa oven. Hänen keveistä liikunnoistansa ja siitä nopeudesta, jolla hän, kuullessaan jotakin odottamatointa kolketta, käänsi päätänsä, näytti miltei ikäänkuin aikoisi hän lähteä niin huomaamattomana kuin suinkin aamukävelylle. Jos tämä oli hänen aikomuksensa, onnistui hän siinä milt'ei täydellisesti, sillä ainoastansa pieni kamarineiti, joka näytti olevan yhtä halukas kuin Magdalenakin saada olla huomaamatta, tuli hänen vastaansa tuossa pitkässä läpikäytävässä, ja pian astuskeli tuo nuori hovineiti auringonpaistamissa puistokäytävissä, jotka suoraan suuntaan johtivat yhä kauemmaksi Drottningholm'in linnasta.
Päästyänsä kappaleen matkaa linnasta, poikkesi Magdalena vasemmalle ja jatkaen kävelyänsä kostealla nurmikolla, kulki hän hiukan vitkallisemmilla askelilla yhä eteenpäin. Lintujen pyrähtelemiset ja viserrykset olivat ainoat äänet, jotka silloin tällöin kuuluivat hänen korviinsa. Kaikki oli muutoin niin hiljaa, niin auringonpaisteista ja tyyntä hänen ympärillänsä, että näytti ikäänkuin olisi ikuinen rauha laskenut lempeän kätensä kukkasille, ruohoille ja puille. Täynänsä mielihyvää pysähtyi Magdalena muutaman silmänräpäyksen, — noin rauhallista oli hänenkin elämänsä kerran ollut, mutta rauha oli kadonnut, ja mitä oli hänelle vast'edes tuleva? Hiljainen humina kuului puissa, ja lehdet, kukat sekä korret värisivät hiljaa.
— Jos olisin taikauskoinen kuin vanha Regina, niin…
— Mitä sitte?
Magdalena kääntyi hymyillen: — Joko teidän korkeutenne on täällä!
— Minun olisi pitänyt vielä olla vaiti hetkinen, sillä silloin…
— Ja minä olisin kävellyt täällä sekä puhunut itsekseni, ja teidän korkeutenne olisi sitä kuunnellut. Tämä ei laisinkaan ole minun mieleeni.
Magdalena lausui nämät sanat vilkkaasti ja iloisesti, astuen Fredrik-ruhtinaan rinnalla eräälle nurmea kasvavalle töyräälle, johon molemmatkin istahtivat.
— Vihdoinkin olette suoneet minun kohdata teitä, mitä tuhansin kerroin teiltä olen anellut…
— Niin monta kertaa en luule sen täydelleen tapahtuneen, teidän korkeutenne. — Magdalena näytti veitikkamaiselta, ja järjestäessään kiharoitansa, valuivat hänen aamupuvussaan olevat valkoiset karrikkaat ales hänen somista, pyöreöistä käsiranteistansa.
Ruhtinas katseli hänen valjusti: rusottavia sormiansa, joissa kiilteli, missä rubiinikivestä tehty sydän, missä smaragdiruusu tahi hohtokiven säkenöivä loisto. Kohteliaalla eljeellä tarttui Fredrik-ruhtinas hänen käteensä, ja painaen suudelman sen lumivalkealle hipiälle, lausui hän:
— Vieläkin tuhatta pyyntöä ei olisi liikaa siitä suosiosta, jota nyt olette minulle osoittaneet.
Magdalena nauroi sydämellisesti: — Jumalani, jos joku hovista meidät näkisi: hän veti tätä sanoessaan kätensä pois ja jatkoi iloisesti; — Kuinka siellä päiviteltäisiin ja punastuttaisiin minun puolestani… pyörtymistä ja hajuvettä tulisi ilmestymään, ja minua pidettäisiin menneenä!
— Te pidätte minun lempeäni kokonansa arvotoinna, Magdalena.
— Niin, todellakin aivan arvotoinna, — kertoi hän välinpitämättömästi.
— Mutta minä on ole tullut tänne laskemaan pilaa, vaan puhumaan täyttä totta.
— Minäkin olen tullut tänne puhumaan täyttä totta, ruhtinas; uskokaa minua, sillä muutoinpa en olisi tänne tullutkaan.
— Teidän kohtelunne saattaa minut epätoivoon…
— Minun kohteluni saattaa teidät, kuten toivon, järkeenne ja unohtamaan.
— Minut… voisinkohan eläessäni tulla teitä unohtamaan?
— Siinä tapauksessa ennustan teidän korkeudellenne lyhyttä elämää.
— Minä lemmin teitä, enkä voi unohtaa.
— Teidän tulee sekä täytyy; juuri tästä olen tullut tänne puhumaan kanssanne, teidän korkeutenne.
— Magdalena… tässä nimessä on ikäänkuin sulosointua, minä kerron sitä alituisesti… ei, älkäätte ruvetko taas laskemaan pilaa! Säälikäätte minua hiukan… sitä teiltä rukoilen! Mitä minä antaisinkaan, jos… voisin lukea sydämestänne!
— Te tulette saamaan sen tehdä, teidän korkeutenne.
— Jos voisin lukea teidän sydämestänne ja huomata sen vihdoin tulevan sykkimään vastarakkaudesta.
Magdalena pudisti päätänsä.
— Ihmiset ovat jo ruvenneet puhumaan teidän korkeutenne suosiollisuudesta minua kohtaan; tämän puheen minä soisin loppuvan.
— Minä kylläkin käsitän, kuinka tukalalta se teistä tuntuu. Hovi on täynänsä kielilakkareja… te olette kaunis, Magdalena, te herätätte välttämättömästi kateutta… teillä on avonainen ja hilpeä luonne. Ulkokultaiset siveyden saarnaajat, jotka eivät ole arvolliset irrottamaan teidän kengännauhojannekaan, rohkenevat teitä moittia. Mutta ah, Magdalena, eihän teidän tarvitsekaan jäädä sellaiseen ilmaan, joka, tukehduttaen kaiken luonnollisuuden, lopulta tulee teidät surmaamaan.
— Teidän korkeutenne, minä en todeltakaan teitä käsitä.
— Suvaitkaatte minun puhua unelmistani, Magdalena. Onhan olemassa ihanoita maita, joissa vallitsee ikuiset kesät, ja joissa on kukkaistuoksua ja viehätystä… onhan maita, joissa on piilossa olevia suviasumuksia peilikirkkaiden järvien rannoilla ja metsääkasvavien, lumihuippuisten vuorten juurella… onhan kaupunkeja täynänsä hurmaavia huveja ja vilkasta elämää… kaupunkeja, joissa on viehättäviä taideteoksia ja mahtavia muinaismuistoja. Olenpa uneksinut teidät, Magdalena, lepäävänä tuoksuvissa, auringonpaisteisissa maissa; olen uneksinut teidän olevanne marmorikuisteilla, kuultelemassa mandoliinein säveliä; olen nähnyt teidän valkoisen hameenne kuun säteiden valaisemana, olen nähnyt teidän kasvonne sitroonapuiden varjon peittämänä. Olen nähnyt teidät vallattomissa karnevaalihuveissa ja St Germains'in loistavissa saleissa, — olen nähnyt teidät ja uneksinut teistä kaikkiaalla, missä on suloista ja ihanaa, vaan en täällä — en täällä.
— Ja miksi ette täällä?
— Sillä täällä, Magdalena, tulisitte te, jos voisitte suoda minulle tilaa sydämessänne, sellaiseen asemaan, joka ei olisi teille mieluinen ja joka saattaisi teidät alttiiksi moitteelle… sanalla sanoen, paetkaamme täältä, Magdalena!
— Tuo uusi elämä, jota minun kanssani aikoisitte viettää, tulisi antamaan teille sangen vähän korvausta siitä, mitä te täällä menettäisitte.
— Olen miettinyt kaikki, Magdalena… älkää luulko sen ehdoituksen, jonka nyt olen tehnyt, olevan silmänräpäyksen ihastuksen tuottaman; minä olen tarkoin punninnut kaikki ja kun sanon: lähtekäämme täältä, tiedän sekä mitä voitan että mitä häviän… voittoni on suurempi, Magdalena! Lähtekäätte mukaani puolisonani, lemmittynä, laillisesti vihittynä aviopuolisonani! Ah, Magdalena, te tiedätte lempeni olevan puhtaan…
— Juuri sentähden pidänkin teidän esitystänne vastausta ansaitsevana, mutta siitä huolimatta…
— Onko siis se, mitä täällä menettäisitte, teidän mielestänne korvaamatointa?
Magdalena antoi päänsä vaipua liikutetun, masennetun näköisenä.
— Tunnetteko itsenne loukatuksi siitä, ett'en voi tarjota teille ruhtinattaren arvoa? — jatkoi herttua, joka oli ottanut hatun päästänsä ja käänsi häneen kauniit, vilkkaat kasvonsa, ja sillä kunnioitusta sekä rakkautta ilmaisevalta äänellä, jolla hän koko ajan oli Magdalenaa puhutellut, jatkoi hän: — Te ansaitsisitte kantaa kuningattaren kruunua, Magdalena, mutta enhän olekaan kuningas, enkä voi itse kauttani antaa teille sitä arvoa, joka teille minun aviopuolisonani olisi tuleva.
— Minulta ei ota minkäänmoisia kunnianhimoisia unelmia, uskokaa minua, ja kun hylkään…
— Pelkäättekö te myöntymyksenne tulevan suututtamaan kuningasta? Ah, Kustaa-kuningas on lempeä, minä tunnen hänen sydämensä, hän tulee huomaamaan… hän tulee käsittämään minun sydämellisen rakkauteni teihin ja vihdoin…
— En ajattele kuningasta, en ajattele mitään maailmassa paitsi… — Magdalena vaikeni, hän oli tullut tänne herttuata tapaamaan, vieroittaaksensa häntä itsestänsä ivalla sekä kylmäkiskoisuudella; hänen tahtomattansakin oli heidän pakinoimisensa saanut sellaisen suunnan joka yht'aikaa vaikutti hänessä hämmästystä ja tuskaa. Antamatta tämän avioliiton tarjoumuksen itseänsä soaista, oli hän lujasti päättänyt sen hyljätä ja hän mietti nyt vaan muutama silmänräpäys kyllin lempeitä sanoja, ilmaistaksensa herttualle tämän hylkäämisensä.
— En ole laisinkaan kunnianhimoinen enkä epäilisi, jos… jos en jo kauan sitä ennen, kuin te puhuitte minulle sanaakaan rakkaudesta, olisi kiinnittänyt sydäntäni toiseen.
— Ja sittekin, Magdalena, sittekin…
— Ah, teidän kohteliaisuutenne oli minusta mieluista… en voinut ajatellakaan… ei, hetkeksikään en voinut luulla teidän korkeutenne suovan minulle huomiotanne niin, kuin nyt on tapahtunut… minun elämäni sai milt'ei teidän kauttanne jotakin hauskuutta, teille mieliksi oleminen oli usein minun ajatukseni pitkinä, ikävinä hetkinäni.
— Pitkinä, ikävinä hetkinänne?
— Minun iloni on kuni kuohu aaltoilevalla vedenpinnalla: sydämeni pohjassa nousee murheen liejuiset laineet! Minä lemmin, mutta lempeni ei suo minulle minkäänmoista autuutta, ei anna minulle mitään paitsi muistoa… tämä muisto on minusta pyhä, ja se on meidän välillämme!
Magdalena oli noussut seisovallensa, hänen liikkeensä olivat vakavat, ja nöyrän anteeksianomisen eljeellä tarttui hän herttuan käteen, jota hän helleydellä puristi.
— Tämän muiston takia täytyy meidän vaeltaa eri haaroillemme, — hän vaikeni muutaman silmänräpäyksen, jonka jälkeen hän jälleen iloisesti jatkoi: — minä olen teidän edessänne veikistellyt, naisen turhamielisyydestä olen tahtonut teitä miellyttää… ja kenpä ei haluaisikaan miellyttää teidän korkeuttanne?… Katselkaa vaan ympärillenne!
— Magdalena, minun pitäisi vihastua…
— Sitä tulee teidän korkeutenne tehdä! Sitte, ah, minä rukoilen, tulette te suomaan anteeksi…
— Sen te'en, sen te'en!…
— Jos sen voi tehdä sydämestänsä, niin…
— Niin?
— Voi myöskin unohtaa.
Hän oli jo etäällä herttuasta ja keveästi hengittäen riensi hän nopein askelin eteenpäin, tyytyväisenä, että tuo vaikea asia nyt oli suoritettu ja tyytyväisenä itseensäkin, huomattuaan, kuinka järkähtämättömän luja hänen lempensä oli. Ei mikään maailman loisto, ei mitkään houkutukset tahranneet tätä tunnetta. Yksinänsä tulisi hän vaeltamaan elämässänsä ja hän tunsi jonkinlaista onnellisuutta, tietäessään, kuinka selvänä ja muuttumattomana kaikki hänelle oli suunniteltuna.
Notkeana ja hilpeänä näytti hän rientävän eteenpäin. Auringon säteet olivat jo alkaneet leikitellä suihkukaivojen vesihelmien kanssa, ja niiden välkkyvissä kimalluksessa kuvautui maan ja taivaan värit. Kumartuen siellä täällä niiden kukkalavojen yli, jotka ympäröivät vesialtaita, poimi hän muutamia kurenpolven oksia.
— Te olette juuri auringon säteen kaltainen, neiti Rudenschöld?
Tämä oli Södermanlannin herttua, joka hänen takanansa puhui. Magdalena kääntyi äkkiä; syvään kumartuen ja lausumatta sanaakaan antoi hän ruhtinaan mennä ohitsensa.
Pieni tyytymättömyyden varjo synkisti silmänräpäyksen Magdalenan kasvoja hänen rientäessänsä kiiruusti eteenpäin linnaa kohti.
KOLMASKYMMENES LUKU.
Niin, Magdalena tiesi, minkälaiseksi hänen elämänsä tulisi kehittymään; yksinään tahtoi hän vaeltaa elämänsä uraa, ja niitä riemun kukkaisia, jotka hänen tiellensä puhkesi, tahtoi hän kerätä ja olla niihin tyytyväinen sekä niillä onnellinen.
— Nähdä Armfelt'ia jonkun kerran, nähdä häntä vilahdukselta oli kaikki, mitä hänen sydämensä halusi, ja hän väisti tämän kanssa juttelemista suurissa seuroissa sekä kohtaamasta yksinänsä. Kuukausia kului tällä tavalla, kuukausia täynänsä rauhaa ja tyytyväisyyttä.
Uusi ajanjakso oli tullut, vaan ei mitään muutosta Magdalenan tunteissa, ja milt'ei mielihyvällä pysyi hän väliin Sofia Albertina-ruhtinattaren heikon terveyden vuoksi poissa niistä juhlallisuuksista, jotka yhä vaihettelivat Kustaa III:n hovissa. Osa aatelistoa oli alkanut osoittaa jonkinmoista hitautta, kun tuli asiaksi näyttäytyä tässä hovissa, ja kuningas, joka nyt tavallista enemmän halusi näyttää maailmalle sitä hyvää sopua, joka vallitsi hänen sekä hänen omaiseensa välillä, kävi eräänä päivänä alkuvuodesta suosikkinsa seurassa Sofia Albertinaa tervehtimässä.
Ainoa ruhtinattaren luona tässä tilaisuudessa palvelusta tekevä neiti ja ainoa kuninkaan seurueessa oleva hoviherra jäivät yksinänsä, ja Magdalena Rudenschöld sekä Kustaa Mauritz Armfelt olivat nyt kahdenkesken sen perähuoneen viereisessä kamarissa, jossa Sofia Albertina päästi puheellensa Kustaa-kuninkaan.
— Vihdoinkin on onni suonut minulle tilaisuuden teidän kanssanne puhelemiseen, Magdalena! Ei, älkäätte kääntykö pois! — pyysi Armfelt hiljaa ja nöyrästi — Oi, sallikaa minun uneksivan! kaiken olevan entisellänsä! Suokaa minulle vaan hetkikin sitä autuaallisuutta…
— Se on ijäksi paennut.
— Mitähän minä mielinkään sinusta luopuessani? Kuinka voit sinä niin helposti… niinkuin teit, eritä minusta?
— Helposti? Jumalani, hyvä Jumalani? Tahdoitko sinä edes tietääkään minun tuskastani? Et, vaan tahdoit tulla rikkaaksi, tahdoit tulla mahtavammaksi kuin olitkaan, — ja minä?… Loukattuna ja hyljättynä, voinko minä muuta kuin luopua?… Vai luuletko, että olisin alentanut itseni kerjäämään rakkautta?
Äkillinen, ankaran kiivastumisen näköinen leimu nousi Magdalenan kasvoille, hänen silmänsä aukenivat ja, näyttäen kirkasta säihkyä näiden sinisissä terissä, loi hän silmäyksensä Armfelt'iin.
— Sinäkö kerjäämään, Magdalena — kuningatar puhuu kerjäämisestä!
— Kuningatar?
— Kauneudessa… sinisilmä, ah, katso minuun kuni ennenkin!
— En, en, nyt on asiat niin, kuin on.
— Mutta ne voisivat muuttua toisellaisiksi.
— Oi, ei koskaan, ei koskaan.
— Lausu, oletko vihoissasi?
— Olenhan aivan tyyni.
— Ja oletko ollut kovin vihoissasi?
— Jätä menneet siksensä, paroni Armfelt, minä en niitä enään muistele.
— Mutta minä… minä palajan yhä…
— Se on anteeksiantamattoman yksitoikkoisena elämistä.
— Sinun sydämesi on jäästä.
— Vaikk'ei täydellisesti niin kylmäkään, ei sitä kuitenkaan voi saada sulamaan.
— Kuinka voit laskea pilaa nyt?
— Koska kaikki meidän välillämme on unohdettu ijäisesti.
— Mainitse siinä tapauksessa ainoastansa itseäsi. Minä olen koettanut unohtaa, mutta yhä selvemmin on sinun kuvasi esiintynyt sielussani.
— Koeta siis alati minua muistella, niin tulee siitä toisellainen päätös.
— Kuinka voit noin tehdä pilaa?
— Pilaa? sen taidon olen varmaankin oppinut sinulta; sen ensimäinen oppiminen maksoi minulle ehkäpä kyyneliäkin, jättääksensä lopulta vaan hymyilyä jälkeensä.
— Mutta nyt — sinä itket…
— Itken niin… enkö ma itkisikään! Oi, päästä käteni, — kerta ei se ollut sinusta minkään arvoinen! Minä itken, voidakseni paremmin hymyillä kaikelle, joka elämässä muserretaan ja turmellaan.
— Kuinka katkera! Tuskinpa sinua enään tunnenkaan.
— En tunne enään itseänikään. Ei, mene tieltäni, Kustaa Mauritz!
— En siirry, ennenkuin olet rauhoittunut. Oi, kuule lemmikkini, rakastettuni, suloinen sydän käpyni! Lausu, oletko kärsinyt paljokin minun tähteni? Tästä kärsimisestäsi voin arvostella rakkauttasi, tässä kärsimisessä olen kyllin itsekäs löytämään autuutta.
— Ah, vielä vaan sananen… kerro minulle vielä, että olet minua lempinyt,.
— Minä olen sinua lempinyt…
— Ja nyt, ja nyt?
— Ei, ei, päästä minua menemään!
— Ja nyt, ah, vielä vaan sananen yksi ainoa sananen… yksi ainoa "lemmin." Te pudistatte päätänne, te ette tahdo vastata!… Minä tulen siis toisella kertaa saamaan tämän vastauksen.
Sykkivin sydämin kumartui Magdalena, vastaten nöyrästi kuninkaan tervehdykseen, ja hän sekä Armfelt olivat poissa.
Magdalenasta tuntui ikäänkuin heräjäisi hän vähitellen huumauksesta selvälle järjelle. Mitä oli hän sanonutkaan?
Ääneti ja kylmäverisenä olisi hänen tullut kuullella Armfelt'in sanoja. Miksi, miksi oli hän siis puhunut? Mihin olivat kaikki hänen hyvät päätöksensä joutuneet? Oliko hänen tunteensa voimakkaammat hänen järkeänsä?
Näin kysyi hän itseltään ahdistuksessansa.
Ja nyt, mitä tuli hänen tehdä?
— Pakene! huusi eräs ääni hänen sielussansa; pysähdy! kuiskasi toinen, ja se ääni muuttui yhä kovemmaksi, kunnes nuot molemmat ristiriitaiset mieliteot ikäänkuin tuimasti taistellen koettivat voittaa toistansa.
Kuten harhatielle joutunut matkustaja, haapuili hän näin ympäris, ja sille tielle, joka tähän asti oli ollut niin hyvin viitoitettuna ja takaisena, oli nyt laskeutunut sumua.
Hän tarvitsi suojaa, — suojaa itseänsä vastaan!
Sen hän olisi voinut saada Axel Fersen'istä, — mutta hänet oli
Magdalena hyljännyt, ja nyt se jo oli liian myöhäistä.