KOLMASKYMMENESENSIMÄINEN LUKU.
— Ei, ei, Sohvi, sitä en tahdo… en, kun asiata oikein mietin! Sinä, joka olot puhunut heidän puolestansa, kerro heille tämä minun viimeiseni, peruuttamatoin vastaukseni.
— Mutta jos Suomi tempaa itsensä irti Ruotsin vallasta, Fredrik, jos se yksimielisesti tarjoaisi sinulle hallitusta, mitäs sitte?
— En tahdo olla osallisna kaikkeen tuohon.
— Että se kentiesi voisi tulla venäläiseksi maakunnaksi… oi, sitä en saata ajatella… ja saatpa nähdä sen niin käyvän, jos et sinä…
— Ei, ei, en minä, — keskeytti Fredrik-ruhtinas, joka istuen Sofia Albertina-ruhtinattaren rinnalla nyt työnsi luotansa kääryn kirjeitä ja asiapapereja, jatkaen: — Tosin olen antanut soaista itseni muutamiksi silmänräpäykseksi. Valtakunnan ja alamaisten menestys… luulinpa sen edestä maksavan vaivaa elää ja vaikuttaa!… Mutta en tahdo tehdä mitään väkivaltaa Kustaa-kuninkaan oikeuksille.
— Ei sinun tarvitsekaan tehdä mitään väkivaltaa, ole vaan aloillasi…
— Jospa en edeltäkäsin olisi tietänyt mitään, ja sattumus olisi johtanut minua siihen… niin, silloin kentiesi, mutta ei nyt. En tahdo olla osallisena minkäänmoisissa juonissa, tahdon katsoa Kustaa-kuningasta ja kaikkia ihmisiä suoraan silmiin; tahdon ennen kuolla unohdettuna ja vähäpätöisenä, kuin että pieninkään tahrapilkku tarttuisi nimeeni.
— Fredrik-hyväni, en voi muuta kuin hyväksyä mielipiteitäsi, mutta sittekin…
— Minä pysyn sanoissani.
Fredrik-ruhtinas nousi istuviltansa, ja astuen moniaita kertoja huoneessa edestakasin, lensi hänen silmäyksensä silloin tällöin ruhtinattareen, joka vahakynttelien valossa tarkasteli kirjeessä olevia nimiä, ennenkuin pani nuot kokoontaitetut paperit jälleen kuorihinsa.
— Elämäni on sittekin sangen onnellinen, — jatkoi ruhtinas, — onhan minulla sinut, Sofia, rakastettavana ja vielä toinenkin Sofia… tiedäthän, tuo, josta sinulle olen puhunut. Halpa tyttö se on, niin, onpa aivan moskaväkeäkin, jos niin tahdot, mutta minä vakuutan, ett'ei kellään voi olla puhtaampaa sydäntä ja ylevämpiä mietteitä kuin Sofia Hagman'illa. Sinä tulisit hänestä pitämään, Sofia, jos sattumus voisi antaa teidän tavata toisenne… kuten asiat nyt ovat, voin ainoastansa puhua sinulle hänestä.
Hiljainen huokaus hiipi Sofia Albertina» huulille!
— Me molemmat, hän ja minä olemme sinulle kuitenkin vähäpätöinen korvaus, kuten pelkään. Mutta mitä kahinaa tuolta ulkoa kuuluu?… Ah, olenpa unohtanut? päästää Rudenschöld'ini palveluksestansa. Hyvää yötä, Magdalena, nuku makeasti!
Kepein askelin saapui Magdalena huoneensa ovelle, jonka lukossa oli avain, ja sisäänastuessansa kohtasi häntä kuuvalon väräjävä hopeahohto, joka syrjäänvedettyjen akuttimien välistä valui laattia-maton kukkasille ja viipyi leikitellen seinäverhoilla.
Magdalena meni akkunaan, ja hänen silmäyksensä lensivät tuolle heikosti siniseltä paistavalle lumipeitolle, joka lähellä ja kaukana levisi maan pinnalle.
Hiljainen huokaus avasi hänen huulensa, ja ajatuksiinsa vaipuneena seisoi hän silmänräpäyksen liikkumattomana. — Nuku makeasti, — kuului vielä hänen korvissaan”ruhtinattaren jäähyvästit. Ah, tuntuihan ikäänkuin tahtoisi uni täydellä todella paeta häntä siitä alkaen… niin, missähän hänkin tällä hetkellä oli? Muistiko hän Magdalenaa? — Mutta tätä ei hän tahtonut ei hänen sopinut kysyä itseltänsä. Ei, hän ei tahtonut laisinkaan ajatella, hän tahtoi mennä makuulle! Mutta missä Lovisa oli! Miksi; ei hänen kamarineitsyensä ollut saapuvilla, miksi ei hän ollut sytyttänyt kynttelejä?
— Lovisa, Lovisa! — huusi neiti Rudenschöld maltittomana, — nytpä tapahtuu ensi kerran, että tyttö… Olisikohan hän nukkunut?
— Lovisa ei ole täällä, — vastasi nyt eräs ääni, jonka tunnetun soinnun kuullessansa Magdalena ääneensä kirkasi. Se oli varmaankin erehdys, niin se ei voinut olla mitään muuta, ja torjuvalla, milt'ei kauhistusta ilmaisevalla eljeellä oli hän pysähtynyt keskelle laattiata, silmäillen tuota ko'okasta olentoa, joka nyt liikkui huoneen pimeimmässä nurkassa.
— Älkäätte peljästykö… oi, suokaatte anteeksi rohkeuteni!
— Kuulenko siis oikein… Niin, tehän, paroni Armfelt, siellä olettekin. Kuinka olette uskaltaneet tätä tehdä?
— Ikäväni ajoi minut tänne, minulla ei ole muuta puollustusta.
— Se on liian heikko. Oi, Jumalani, Jumalani, mitä te minusta ajattelette?
— Kaikkea hyvää, kaikkea ylevää, kaikkea…
— Älkäätte enään puhuko niin!… Kun ensin kuulin teidän äänenne, luulin mielikuvitelmani jotenkin leikittelevän kanssani; mutta tehän siinä olettekin… te itse ja minä… kuinka tahdotte loukata minua näin suuresti?
— Tuhansien silmien vartioimana, en saa koskaan lausua teille sanaakaan enkä vaihtaa kanssanne ajatustakaan, ja itse te minua pakenette…
— Me olemme kylläksi puhuneet keskenämme.
— Magdalena te käännytte vihamielin minusta pois! Niin, totta on; enpä muuta ole odottanutkaan. Kehnon voiton takia olen menettänyt teidän lempenne kallisarvoisen aarteen.
— Menettänyt, niin, niin!
— Sen kyllä tiedän ja sittekin tulin tänne; tulin koska en voinut muuta. Hyvää yötä, sa armas, minä menen ainiaaksi, mutta salli minulle vielä sitä ennen yksi rukous, suo minun kuun valossa nähdä kasvojasi!
— Hyvää yötä, paroni, nukkukaa makeasti!
— Ei hereilläni tahdon uneksia, uneksia erään silmän einestä, uneksia pehmeiden käsivarsien ansasta, rusohuulista, joilta mettä juon… ja salli minun nyt tummansinisistä silmistäsi etsiä omaa kuvaani. Täytä tämä pyyntöni, menenhän minä pian, enkä enään koskaan palaja.
— Jos et koskaan enään palaja, niin… etsi kuvaasi; omaa kuvaasipa sinä, itserakas, haluatkin nähdä.
— Tähän asti olen unohtanut tulleeni ainoastansa saamaan sinulta yhden ainoan sanan. Yhden ainoan kieltävän, yhden ainoan myöntävän sanan, oi, virka!
— En käsitä sinua… en, en, ah, päästä käteni!
— Magdalena, vanno taivaan nimessä tämän kieltämisesi olevan totta, ja ett'et minua rakasta!
— Sitä en voi vannoa. Jumalani, minua armahda!
— Autuaallinen lepo tuntuu laskeuvan sieluuni! Älä ole peljästyksissäsi, armaani, näethän että menen pois!
Niin, mene ainiaaksi; mutta ennenkuin menet, oma Kustaa Mauriz'ini, salli pääni viivähtää rinnallasi, ja käteni kädessäsi, kas niin! Sua olen aina, aina lempinyt!
— Kuinka lahealta hiuksesi tuntuu poskeeni!
— Unesi toteutuu… kas tässä käsivarsieni ansa, ja tässä huuleni… juo mettä, juo… Ja nyt, hyvästi, lemmittyni, ijäti hyvästi!
KOLMASKYMMENESTOINEN LUKU.
— Tässä, teidän majesteettinne, ovat Yrjö Maunu Sprengtporten'in paperit.
— Ehrenström-hyväni (44), tepä olette onnistuneet oivallisesti ja paremmin kuin voin odottaakaan. En tietänyt oikein, mitä minun tuli ajatella, kun en kuullut teiltä niitäkään, en edes terveisiäkään.
— Minun täytyi olla suuresti varovainen; viestin lähettäminen, jopa ainoa sanakin, olisi voinut saattaa vaaranalaiseksi…
— Niin, niin, sehän on totta! Minulla oli monta syytä häntä epäillä (45) ja tässä on minulla todistuksia, — kuningas laski kätensä noille äsken vastaanottamillensa papereille, joita hän yhtä toisensa perään silmäili, samalla kuin Ehrenström kunniaa osoittavassa asemassa odotti hänen muita käskyjänsä. — Ehdoitus uuteen hallitusmuotoon Suomelle Hollannin mallin mukaan — jatkoi Kustaa-kuningas, — ja sen toteuttamiseksi pyyntö saada kaksi miljoonaa ruplaa eräästä pankista Suomessa. Eipä aivan hullusti mietitty, Sprengtporten-hyväni, eipä aivan hullusti! — ja ylenkatseellisella eljeellä heitti hän nuot lukemansa paperit eteensä pöydälle; — ja tässä keisarinnan armollinen suostumus. Foi de gentilhomme, nyt minulla on syytä… vihastuneen näköisenä keskeytti hän puheensa ja, tarkasti tähystellen Ehrenströmiä, kysyi hän vilkkaasti: — Noh, millä keinoin te onnistuitte?
— Alussa, teidän majesteettinne, en ollut laisinkaan huomaavinanikaan paroni Sprengtportenia, vaan pyrin niihin piireihin, joissa hän seurusteli ja joissa minä, toivoen teidän majesteettinne armollista anteeksiantamista, silloin tällöin rohkenin lausua muutamia vihollisia lauseita ruotsalaisesta hovista.
— Hyvä, hyvä!
— Näitä lauseita annoin kuulua yhä korkeammalla äänellä, ja eräänä päivänä tuli Sprengtporten luokseni ja sanoi luullaksensa minun olevani hänen miehiänsä sekä tarjosi minulle sihteerinvirkaa luonansa. Minä vastustelin, sanoen itselläni olevan muita aikeita, mutta paljon puhuttelemisen jälkeen myönnyin rupeamaan ja… teidän majesteetillanne ovat hänen paperinsa.
— Teidän uskollisuuttanne ja intoanne, Ehrenström-hyväni, tulen kyllä palkitsemaan. Niin, Kaisa-keisarinna joutuu kylläksi kireälle Portin kanssa, kuten arvelen. — Kuningas hymyili ja, nyökäten Ehrenström'ille armollisesti päätänsä, jatkoi hän: — Jääkäätte nyt tänne, näytelmä alkaa heti, te tulette saamaan kuulla joitakuita Kraus'in suloisia säveleitä, me näemme jälleen toisemme, minulla on teille tilaa loosissani.
Jokseenkin hajamielisen näköisenä katseli kuningas tätä näytelmää; mutta hänen hajamielisyytensä muuttui kuitenkin äkkiä tuleksi ja leimuksi — hän oli saanut tietää erään uutisen juuri kuullessansa muutamia eräässä ranskalaisessa kometiassa olevia kevytmielisiä sanasutkauksia — uutisen, että Venäjän ministeri Konstantinopolissa, Bulgakov, oli suljettu noihin "seitsemään Torniin", ja että Turkki oli julistanut Venäjälle sodan.
Kuningas astuskeli nyt näytelmähuoneen lämpiössä edestakasin Armfelt'in rinnalla, keskustellen tuosta tärkeästä uutisesta:
— Enpä kuitenkaan luullut asian niin käyvän, — lausui hän. — Heidenstam (46) on toimittanut tehtävänsä hyvin. Tämä on meille ilopäivä!… Enpä tule aivan helposti unohtamaan Syyskuun 19 päivää. Nyt, ystäväiseni, saat tulla mukanani Tanskaan, minä matkustan sinne itse, se on tukala toimi… mutta Tanskan kanssa liitossa Venäjää vastaan… niin, saatpa nähdä, että tulen tempaamaan pois hampaat tuolta kaikkea nielevältä pedolta; se on jo liian kauan ammoitellut kitaansa meitä nielläksensä — noh, niin, mitä sanot Ruotsin entisten Itämeren-maakuntain takasin valloittamisesta?… Ehrenström on siihen varsin sovelias, ja minä tulen lähettämään hänet Viron- ja Liivinmaalle tiedustelemaan aatelisten mielipiteitä, ja onko heillä halua Ruotsin avulla suistaa venäläisten i'es niskoiltansa, ja Engeström'in tulen minä lähettämään Varsovaan…
Sitte kääntyi Kustaa-kuningas Kaarlo-herttuaan ja, lyöden häntä keveästi olalle, tarttui sekä tämän käsivarteen kuiskasi hänen korvaansa:
— Mitä sanot kohta syttyvästä sodasta ja mahdollisuudesta saadaksesi kantaa Kuurinmaan kruunua?
— Käteni sekä miekkani Ruotsin ja teidän majesteettinne edestä!
— Lähtekäätte Hagaan, jossa minä tulen pitämään neuvottelua… sinne olon jo käskenyt Toll'in ja Ruuth'in (47), — ja, huomaten ruhtinaan kysyvän silmäyksen, lisäsi hän äkkiä: — ei, ei, ei Armfelt'ia, ei vielä… hän ei suvaitse Toll'ia, eikä Toll häntä. Heti näytelmän loputtua me lähdemme, ei ennen, sillä se herättäisi huomiota; vielä on suurin salaperäisyys tarpeen Kaarlo hyväni.
Esirippu oli vajonnut, ja keskiyöllä riensi kuningas pois
Drottningholm'ista Hagaan.
KOLMASKYMMENESKOLMAS LUKU.
— Salli minun istuani tässä, jatkaisi juuressa, Gösta!
— Mikä oikku!
— Tässä tahdon istua ja silmäillä sinua.
— Sydämeni ainoa, armas hallitsijatar, virka minulle, miksi alakuloisuuden huntu verhoaa kasvojasi?
— Sinä olet ollut poissa, ja kentiesi minun ikävöimiseni… kentiesi minun ajatukseni ovat kutoneet sen verhon, jonka sinun silmäsi nyt poistavat; sinun silmäyksesi ovat auringonpaistetta sydänparalleni.
— Salli siis sen auringonpaisteen vapaasti säteillä ympärilläsi, salli minun silmäni nauttia sinun ihanuudestasi ja hiivi jälleen hiljaa syliini.
— Ei, tässä tahdon olla ja koettaa ajatella; minulla olisi niin paljo sinulle sanomista.
— Oi, Magdalenani!
— Sinä olet koko maailmani, oi, älä arvostele minua liian ankarasti!
— Älä lausu niin…
— Minun sielussani on ikäänkuin sumua, ja mennyt aika samoinkuin tulevakin on hämärä, epäselvä… ainoastaan nykyinen hetki… juuri nyt… sinun läheisyydessäsi tunnen onnellisuuteni täyden määrän.
— Eikö siinä ole kylläksi?
— On, on… ei, älä toisin luulekaan!
— Miksi siis himmennät ilosi kirkkaan lähteen huokauksilla?
— Ah, paljon olen kärsinyt, enemmän tullen kentiesi vielä kärsimään… jos, Jumalani, sen ehkä olen ansainnut.
— Kuinka voit niin puhua?
— Göstani… mitä ennen pidin vääränä, pidän nyt oikeana.
— Sidettä, joka meidät yhdistää, ei voi kukaan katkaista, eipä kuolemakaan… niinhän olet itse sanonut?
— Niin, niin, lemmessäni tunnen ikäänkuin ijäisyyden todellisuuden löyhäyksen, ja tunteeni otan kerran puhdistettuna mukaani maan päältä.
— Magdalena, Malla, pieni haaveilija, virka, miksi vaivaat itseäsi synkillä ajatuksilla? Minä lemmin sinua… sinä minua, ja eikö tämä tieto ole meille kylläksi? Oikein tahi väärin, mieletöintä puhetta! Mitä ovat kaikki maalliset siteet, joilla me annamme sitoa itsemme ainoastansa tavan vuoksi, omanvoiton pyynnistä, pakosta ynnä muusta sellaisesta! Ne ovat i'es, kahle, — jonka vapaa henki varhemmin tahi myöhemmin ravistaa niskoiltansa ja tempoa rikki.
— Sinä lemmit minua, minä sinua, Magdalenani, — ainoastansa tässä ajatuksessa löydän autuutta; kaikki, mikä on synkkää, vastenmielistä, on minusta kaukana… lemmittyni kasvojen vivahdukset ovat ainoa tuuli, jonka mukaan käännän mielialani purjeen. Sinä avaat huulesi, niin, kas niin, kuinka suloinen sinun hymysi on, tyttöseni, sydämeni puoliso, sinä… oletko minulle hellä?
— Mitä sanovat silmäni, Kustaa Mauritz?
— Tahtoisinpa kerätä aarteita ympärillesi!
— Tiedäthän ainoan aarteen, jota rakastan olevan sinun lempesi.
— Kaikki, mitä sinulle tarjoan, hylkäät sinä kovapintaisesti.
— Yhden anomuksen pyydän kuitenkin saada täytetyksi.
— Se on jo myönnetty, armahani, sano vaan, käske! Noh, mitä haluat?
— En minä, en; itselleni, minä ajattelen erästä toista.
— Erästä toista vaan, niinhän se aina on…
— Näetkö, tällä kertaa on kysymys eräästä tytöstä, eräästä, joka on lempinyt melkein kuin minäkin… hartain toivoni on, että hän tulisi onnelliseksi.
— Amen, katselkoon hän kernaasti minun puolestani poikasia!
— Ei, ei, noin et saa hymyillä!
— Kaiken minkä voin, lupaan sinulle tehdä, jos et vaan vaadi minun persoonallista välitystäni tuon kaunottaren onnellisuuteen.
— Niin mielelläsi kuin leijailetkin kaikkialla, liehuva perhonen, tämän kukkasen ympärillä et kuitenkaan saa kierrellä.
— Veitikka pilkistää sinun silmistäsi, kas kuinka se leikkii sinun huulillasi, ja nyt se piilottaiksi poskesi kuopuraan, Magdalenani, ihana…
— Huikenteleva perho!… Mutta tosiaankin, pitihän meidän puhuman muustakin kuin itsestämme. Kuten sanoin, tiedän erään tytön, joka on rakastanut kentiesi yhtä hellästi kuin minäkin; mutta viisaammin… ei, innokkaammin, ylevämmin kuin minä on hän osannut säilyttää tätä tunnetta rinnassansa, on osannut tyytyä ilmanolemiseen ja…
— Onnekseni et ollut hänen kaltaisensa…
— Minä koetin paeta, mutta, ah, en voinut! Ja… hair… oi, mikä sokeus!
— Mitä, virka?…
— Hairahduksessani löydän autuaallisuuteni.
— Se tunne, joka meidät yhdistää, ei olekaan hairahdus. Kuinka usein täytyy minun sitä kertoa, lemmittyni?
— Tahdon sinua niin mielelläni uskoa… niin, sinua uskon! Herrani ja haltijani… vaan eipä oikein niinkään, sillä ennemmin olet sinä sieluni kaksoisveljes, osa minusta, minun oma pojuni. Ja kuule nyt vaatimukseni, minä pyydän vakinaista virkaa korkealla vuosipalkalla tuon tytön lemmikille…
— Sen viran hän tulee saamaan, Magdalena, toimita minulle vaan hänen paperinsa…
— Ja sitte sinä puhut asiasta kuninkaalle?
— Tässä käteni vakuudeksi.
— Tyttö tulee hämmästymään, tulee onnelliseksi morsiameksi ja siksi hän tulee minun kauttani!
— Salli minun painaa huuleni noille vienoille kukkasille, joita ilosi on luonut valkoisille poskillesi.
— Koko suudelmatulvan, lemmikkini, jos niin haluat!
KOLMASKYMMENESNELJÄS LUKU.
Linnassa oli vastaanotto. Tungos etehisessä oli milt'ei yhtä suuri kuin ennenkin, ja kiihkoisella uteliaisuudella silmäiltiin kuninkaan kasvoja, kuunnellen hänen pienintä sanaansakin. — Miksi oli hän äskettäin ollut Köpenhaminassa, mitä olikaan oikeastansa tekeillä, mitähän salaisia kokouksia kuningas silloin tällöin suvaitsi pitää? — Vaiti! tuossa puheli kuningas Kaarlo-herttuan kanssa.
— Minulla oli hauska viikko Köpenhaminassa. Leskikuningatar piti minulle milt'ei koko ajan seuraa… matkani tulos oli hyvä, ja ystävällinen liitto Tanskan kanssa on meille erinomaisen edullinen — nyt vaipui Kustaa III:n ääni milt'ei kuiskaukseksi ja hänen hoviväkensä olivat niin onnellisia, että saivat kuulla hänen saaneen jonkun asiakirjan, jonka omaamisesta hän ilmaisi häiritsemätöintä riemua, samalla kertaa kun hän peitti sen sisällön salaperäisyyden hämärään.
— Erään asiakirjan, mikähän se mahtanee olla? — kysyivät kaksi kunnianmerkillä koristettua herraa toisiltansa.
— Usko minun sanani, se on jotakin erinomaista… jokin liitto, jonka ainoastansa kuningas on voinut aikaansaada, jokin…
— Hän on vastaanväittämättä suuri nero, kreivi-hyväni!
— Olenpa häntä aina ihmetellyt, hym. —
— Minä olen niin paljon kuullut kuiskattavan tuosta asiakirjasta, — lausui salaperäisesti muuan kultaanpuettu kamariherra eräälle henkivartija-väessä palvelevalle katteinille.
— Se on tietysti esim. joku kuninkaan oikku, jonka pitäisi vaikuttaman tämän maan asujanten mieliin.
Kamariherra otti pari askeletta takaperin, samalla kun katteini silmäili häntä hymyillen ja äkkiä lisäsi:
— Ei kukaan voi rakastaa hänen majesteettiansa suuremmalla kunnioituksella kuin minä, ja…
— Siihen teillä onkin syytä, katteini Liljehorn!
— Suuria syitä; minun on kiittäminen hänen majesteettiansa kaikesta, kasvatuksestani, eläkerahastani hänen käsikassastansa ynnä muusta. Minä tarkoitin vaan hänellä olevan pienet oikkunsa, ja että tämä olisi vaan sukkela keksintö, jota minä erinomaisesti ihmettelisin, jos esim. koko kirjoitus sisältäisi vaan yleisiä ystävyyden vakuutuksia… niin, mitäpä minä tiedän.
— Mutta jotakin tärkeätä sinä on. Onhan Armfelt'ista tehty Norsun tähdistön ritari, ja minä tiedän varmalta taholta, että Köpenhaminassa oltiin suuresti ihastuksissa kuninkaaseemme. Fredrik-ruhtinas, Huth-kenraali ja Bernstorff-kreivi ovat olleet lumottuina hänen kaunopuheliaisuudestansa. Te hymyilette vieläkin, katteini Liljehorn, ette kait tahdo väittää?…
— En millään lailla, hänen majesteettinsa puhuu vastaanväittämättä hyvin.
— Jotakin täytyy olla tapahtumaisillansa, se näkyy kuninkaasta ja se näkyy Armfelt'istakin… Norsuntähdistön ritariksi, sepä on jotakin!… kuninkaalla mahtane olla suuri vaikutusmahti Köpenhaminassa, — arveli muuan valtiollisista asioista huvitettu, hohtokivillä koristettu leskikreivitär, silmäillen erästä hovimarsalkkaa, jonka toinen silmä oli ummistettu ja joka puristi yhteen huuliansa ikäänkuin olisi hän lujasti päättänyt, ett'ei niiltä tulisi pääsemään nuot tärkeät salaisuudet, joita hän voisi ilmaista jos tahtoisi.
— Noh, kreivi Taube, teidän kävi siis hyvin Köpenhaminassa?
— Kävi niin, valtiosihteeri-hyväni… hys, vaiti!
— Tosiaan, jos tuota ymmärrän, — lausui Schröderheim hiljaa, samalla kun hänen levotoin silmäyksensä lensi kuninkaasen, — kuinka, Herran nimessä siellä kävi?
— Menikö kaikki hunningolle, peräti hunningolle?
— Mutta Armfelt'in koroittaminen Norsuntähdistön ritariksi?
— Se oli sumua silmiin. Älä millään ehdolla ole tietävinäsi niistäkään!
— Melkein tällaisia olivat nuot monet kuiskahdukset kuninkaan ympärillä, joka nyt oli kääntynyt Magdalena Rudenschöld'iin. Tuskin olisi hän ollut kohteliaampi kenelle kuningattarellekaan kuin tuolle Sofia Albertinan nuorelle hovineidille, ja hoviherrat olivat kokoontuneet kunnioituksella hänen ympärillensä samalla kuin naiset silmäilivät häntä suloisilla hymyilyillä. Missä Magdalena vaan liikkui, kohdeltiin häntä mitä ystävällisimmästi; olipa hänen ihailemisensa milt'ei tullut tavaksi, ja harvoin oltiin niin monta sievistelysanaa lausuttu hänen läheisyydessänsä kuin näinä päivinä.
Vilkkaasti muistellen kuninkaan ystävällistä kohteliaisuutta, joka muisteleminen loi hänen huulillensa iloisen hymyilyn, astui Magdalena huoneesensa, jossa hän kohtasi sisarensa, paronitar Ehrenkronan.
— Miten on Karolina-hyväni, sinä näytät raju-ilmalta tahi oikeammin sateiselta päivältä? Olethan itkenyt, sisar-kultani, avaa sydämesi minulle!
— Ah, Malla, minua on kohdannut suuri ja raskas huoli, — vastasi hänen muutamaa vuotta vanhempi sisarensa, silmäillen levottomasti Magdalenaa, joka nyt vakavan näköisenä kumartui häneen päin.
— Mitä, Herran nimessä, sinulle siis on tapahtunut?
— Ei mitään itselleni… sinun takiasi, Magdalena, sinun takiasi olen huolissani ja levotoin.
— Minunko takiani? — Tumma purppuran puna lensi äkkiä Magdalenan kasvoille.
— Sinusta ovat alkaneet kuiskaella hirmuisia, kummallisia asioita. Ah, ah, sinä punastut!…
— Säikähdyksestähän…
— Niin, suokoon Jumala, ett'ei se o… olisi häpeästä!
— Häpeästä, — kertoi Magdalena, painoi kätensä silmilleen ja jatkoi kiivaasti — ei, ei, en häpeästä! mutta miten voit lausua sellaista sanaa minulle?… kuinka kauheata!
— Niin, se on kauheata, että meidän molempain täytyy vaihtaa sanoja sellaisesta asiasta, joka on joka miehen suussa, mutta jonka kuitenkin on niin vaikea päästä minun huuliltani.
— Mitä sinä oikeastansa minusta tahdot, Karolina?
— Olen tullut varoittamaan ja rukoilemaan sinua kaiken pyhän nimessä, — kertoi rouva Ehrenkrona liikutetulla äänellä — tullut pyytämään sinua isämme muiston nimessä, hänen kuolemansa sekä niiden varoitusten nimessä, joita hän sinulle ja meille antoi, oi, kunnioita kantamaasi nimeä kuitenkin hänen tähtensä, joka jo makaa haudassaan!
— Mitä olen siis tehnyt, Herran nimessä, koska voit puhua minulle tällä tavalla! En, en tahdo sinua enään kuulla ja minä pyydän sinua antamaan minulle sitä kunnioitusta, jota vaadin ja jota kaikki, niin kaikki yhä ovat minulle antaneet.
— Kunnioitusta, lapsi-raukkani, sinua imarrellaan, kentiesi ryömivät he sinun edessäsi ja ehkäpä omantavat sinulle jonkinmoista valtiollistakin tärkeyttä ja luulevat sinun voivasi vaikuttaa asiain menoon ja ratkaisuun, sillä he pitävät sinua kuninkaan parhaimman suosikin rakastajattarena.
— Kuinka on sinulla sydäntä puhua minulle näin?
— Sentähden, että ainoastansa ankarin totuus voi temmata pois ne petolliset verhot, joihin sinun tunteesi varmaankin on itsensä pukeutunut ja jolla se on koristanut semmoista tilaa, kuin sinun on. Sinun tulee suoraan ja selvästi huomata kantasi ja sinun täytyy poistua hovista, häpeästä ja alentumisesi tilasta.
— Parhaintako, jalointako tunnettani siis nimitetään alentumisen tilaksi! — huudahti Magdalena ja pannen äkkiä kätensä ristiin jatkoi hän: — Niin, Karolina, minä lemmin Kustaa Mauritz Armfelt'ia, ja häntä lemmin jo ennen kuin… Jumalani, oi, Jumalani!… ennen kuin Hedvig de la Gardie tuli… tuli hänelle siksi, mikä hän nyt on. Minun lemmelläni on vanhempia oikeuksia…
— Vaiti, Magdalena, vaiti!… Oikeuksia!… Mitäpä sanotkaan?
— Sanon, että minä lemmin häntä, ja että hän lempii minua, sanon, ett'en tahdo luopua siitä autuudesta, jonka hänen lempensä minulle tuo. Palajaminen on liian myöhäistä, Karolina, liian myöhäistä… en voi temmata sieluani irti hänen sielustansa, ja tämä ratkeamatoin side on Jumalan edessä yhtä pyhä kuin kaikki papiston toimituksetkin.
— Malla, Malla, nämätkö sanat tulevat sinulta! Mihin on siis järkeni joutunut, sinä, joka olit niin järkevä? Mihin hyvänsuopa sydämesi? Ah, kuinka haikeasti suren kaikkea sitä hyvää ja jaloa, joka sinussa on menetetty!
— Sinun kyyneleesi näkeminen, Karolina, on minusta tuskallista!
— Tätähän minä aina pelkäsinkin! Sellainen hovi ja sellaiset tavat sekä lisäksi sinun huikenteleva luontosi! Sinä olet imenyt itseesi myrkkyä, sisarparkani, pilalle menneiden tapojen turmelevaa myrkkyä, kun oikeus ja kunnia ovat poljetut jalkoihin tahi tulleet pilkatuiksi. Aviomiehiä ja henttuja, aviovaimoja ja rakastajia… ja sinä turvatta, alttiina viettelyksille…
— Ei laisinkaan viettelyksille, Karolina, ei mitkään houkuttelemiset, kuinka loistavia ovat olleetkin, ole koskaan saaneet valtaa ylitseni. Uskollinen olen ollut rakkaudelleni ja luulinpa omaavani kylläksi voimaa sulkeakseni tämän tunteen ijäti omaan poveeni. Tämä voima minulta puuttui. Älä siis syytä muita siitä, jossa pidät minunkin rikkoneeni.
— Useammin kuin kerran olen sinua, Magdalena, varoittanut… — keskeytti rouva Ehrenkrona, jonka kyyneleet milt'ei koko tämän puhelemisen ajan oli juossut, — huomasinhan minä, mihin sinun ajattelemattomuutesi lopulta tulisi sinua viemään.
— Usko minua, miesten imarteleminen ei ole minua laisinkaan houkutellut, ja jos olen ollut veikistelevä, on se tapahtunut siitä syystä, että olen tahtonut olla mieluinen yhdelle, ainoastansa yhdelle.
— Magdalena-hyväni, vielä ei ole palajaminen liian myöhäistä — jätä hovi, poistu kauaksi tästä kaupungista ja sen turmeluksesta, niin tulevat ihmiset unohtamaan…
— Sitä en voi tehdä, en voi!
— Malla, lemmikkini, salli vaan yksi kysymys: voitko todellakin tuntea itsesi onnelliseksi niissä oloissa, joihin olet joutunut? Voiko sinulla olla mielen lepoa ja rauhaa?
— Älä kysele minulta, Karolina! — pyysi Magdalena liikutettuna.
— Jumalan kiitos, ett'ei omatuntosi vielä ole kokonansa nukkunut! Sinä huomaat itse, niin te'et, kaiken tuon onnettoman hairahduksesi. Ja mihin tulee se lopulta viemään? Ennemmin tahi myöhemmin tulee hän, jolle sinä olet kaikki uhrannut, sinut hylkäämään. Joku oikku, uusi kaunotar…
— Kuinka vähän sinä häntä tunnet! Mutta minä sanon sinulle, että jalompaa sydäntä kuin hänen ei olo toista olemassa! — Magdalenan äärettömästä autuaallisuudesta loistavat kasvot kääntyivät hänen sisärensä päin. Niin kauan, kuin häntä itseänsä ahdistettiin, tunsi hän itsensä alakuloiseksi ja tuskan valtaamaksi sekä sydäntänsä syvältä vihlovan; mutta nyt oli kysymys hänestä, — ei mihinkään siihen ylevään ja jaloon, jolla Magdalena mielikuvitelmassansa oli hänet koristanut, saisi kajota, sen pitäisi olla menehtymätöintä ja ikuista kuin hänen lempensäkin; ja vakavan näköisenä lisäsi hän: — Sano, mitä tahdot, mutta älä lausu mitään pahaa hänestä!
— Sinä olet oikeassa, hänestä olemmekin jo keskenämme puhuneet liiaksikin monta sanaa! — vastasi Karolina Ehrenkrona kylmäkiskoisesti. Hetken vaijettuansa jatkoi hän: — Minä vastustelin aina sitä, että sinä niin nuorena kuin toit, jättäisit kodin suojelevan turvallisuuden. Turhaan varoitin minä äitiämme; kunhan se vaan ei koskisi häneen liian kipeästi, kun lavertelevat kielet ennemin tahi myöhemmin tulevat kertomaan hänelle niitä huhuja, joita sinusta on kulkemassa! Ah, Magdalena, äsken puhuit nauttimastasi kunnioituksesta… jospa kuulisit viuhkojen takaiset; kuiskeet, jospa näkisit ne ivalliset silmäykset, joita sinuun luodaan, niin ei "kunnioitus"-sanaa koskaan pääsisi huuliltasi.
— Kuinka oletkaan katkera!
— Siksi, että sinua niin paljo rakastan. Malla, suo minulle sananenkin lohdutukseksi!
— Asia on nyt niin, kuin se on.
— Mutta eihän se tule jäämään sellaiseksi?
— En voi lausua sinulle sitä sanaa, jota haluat.
— Siis ovat kaikki varoitukseni menneet hukkaan! Niin, itke, Magdalena, itke itseäsi ja sokeuttasi!
Karolina Ehrenkrona, joka helleydellä oli tarttunut Magdalenan käteen, jatkoi väräjävällä äänellä: — Meidän mielipiteemme ovat niin erilaiset, ja sentähden käyvät meidän tiemmekin tästälähin eri suunnille. Hyvästi, Magdalena! Tuon uuden siteesi solmiamisen tähden ratkeaa tällä hetkellä eräs vanhempi. — Ja painaen suudelman Magdalenan otsalle, meni hän kiiruusti huoneesta pois.
— Ei enään sisartakaan! — huudahti Magdalena, heittäytyen ääneensä nyyhkien sohvan patjoille; — mutta en voi muuta! Sokea, sokea, — oi, jospa se olisin!
KOLMASKYMMENESVIIDES LUKU.
Eräässä huoneessa, jonka karmiinipunaiset seinät olivat verhotut silkkikankaalla, runsaasti kullatuilla reunustoilla ja loistavasti koristetuilla, valkoisesta atlaskankaasta tehdyillä akuttimilla, astuskeli Kaarlo-herttua edeltäkäsin, ollen vilkkaassa keskustelussa paroni Reuterholm'in kanssa.
— Tukalaa, että Ulfvenklou on poissa, — lausui herttua, — en voi väittää, ett'en tässä asiassa mielelläni haluaisi hänen kanssansa neuvotella.
— Suokaatte anteeksi, teidän kuninkaallinen korkeutenne, että minä rohkenen lausua kummastukseni tämän toivomuksen kuullessani… hän on ilmeinen petturi, siihenhän saatiin kumoamattomia todistuksia, — vastasi suosikki, jonka tummat, tuliset silmät ilmaisivat hiukka mielikarvauden sekaista maltittomuutta, —ja minusta nähden voi teidän korkeutenne olla sangen tyytyväinen, että olette hänestä päässeet.
— Niin, niin, suittaa siten olla, mutta tällaisissa asioissa näyttiihe hän useammin kuin kerran omaavansa mitä ihmeellisimmän taidon, ja juuri tämän unen haluaisin saada tarkoin selitetyksi.
— Minun mielestäni se ei kaipaa sellaista selitystä, se on vaan seikka, joka kerran tulee tapahtumaan.
— Sinä puhut niin ratkaisevasti, Kustaa Aadolf-hyväni, — lausui herttua nauraen.
— Haluaisinpa teidän kuninkaallisen korkeutenne lauselman mukaan kirjoittaa muistiin tuon unen, — jatkoi Reuterholm, — kentiesi voisin jonakuna päivänä tuoda ilmi todistukset siihen, että ennustukseni ovat oikeat.
— Noh, niin voisihan se olla mahdollista. Siis, istuhan tähän kirjoittamaan!
Paroni Reuterholm istahti nyt mustan, saksantammesta tehdyn pöydän ääreen, samalla kuin herttua milloin nojasi kyynärpäätänsä siihen tuoliin, jolla hänen suosikkinsa istui, milloin taas astuskeli muutamia kertoja edestakasin laattialla.
— Onpa jo kulunut paljon yli vuoden siitä, kun nä'in tämän unen, josta sattumalta tänään tulin sinulle maininneeksi, jatkoi herttua, — mutta minä muistan sen vielä aivan hyvin ja selvään… sepä tapahtuikin vielä Lokakuun 23-24 päiväin välisenä yönä. (48) — Sinä, Kustaa Aadolf-hyväni, olit tulevinasi minun luokseni kertomaan kuninkaan kuolleen ja pyytämään minua kutsumaan seuran kokoon, jonka heti olin tekevinänikin ja silloin olivat he lupaavinansa liittyä minuun isänmaamme menestykseksi.
— Seuramme jäsenet ovat täydellisesti luotettavia ja teidän kuninkaalliselle korkeudellenne vilpittömästi uskollisia, — keskeytti Reuterholm.
— Sen tiedän, ja luultavasti olikin sen vuoksi… niin, kuten sanottu; noh, sitte olin olevinani Upsalan linnassa sinun ja sisareni sekä puolisoni läsnäollessa, ja tuo viimeksimainittu kehoitti minua erittäinkin puolustamaan perintöruhtinaan oikeutta; hänen sanojansa oli kuitenkin keskeyttämässä muuan sotajoukosta tullut lähetystö, jossa olivat, kreivi Brahe, paroni Kaarlo de Geer, ja joitakuita muita, jotka ensinmainitun johdolla olivat tarjoavinansa minulle valtionhoitajan tointa perintöruhtinaan alaikäisyyden ajaksi. Minä olin myöntyvinäni ehdoilla, että hallitusmuoto pysyisi muuttamattomana, jonka jälkeen oltiin tekevinämme julkinen sopimus kaikesta, joka alle minä ja kaikki läsnäolijat, jotka olivat näyttävinään niin iloisilta, että kerääntyivät ympärilleni ja sulkivat minut syliinsä, olivat piirtävinään nimensä. Samassa silmänräpäyksessä oli Kuninkaanniitty leviävinänsä silmieni eteen, koko sotajoukko oli olevinaan kokoontunut sinne ja perintöruhtinas, joka oli seisovinaan minun oikealla puolellani, oli tulevinaan julistetuksi kuninkaaksi sellaisella hälinällä, että minä hämmästyneenä ja levottomana heräsin. — Herttua vaikeni, hänen tuolinselkään nojaava kätensä vapisi suonenvedontapaisesti ja hän lisäsi hymyillen: — Luulenpa vieläkin tuntevani itseni aivan levottomaksi.
— Minäkin olen nähnyt unta, jolloin korkein valta tässä maassa oli annettavinansa teidän kuninkaalliselle korkeudellenne, — vastasi Reuterholm, käärien kokoon tuon kirjoitetun paperin ja pistäen sen talteen lisäsi hän terävällä äänennousulla, samassa kun hänen säihkyvät silmänsä kiinnittyivät herttuaan: — Minun uneni tarkoitti vallankumousta.
— Se oli vaarallinen uni, Kustaa Aadolf-hyväni, — lausui herttua kiivaasti, samalla kun hän, alkaen jälleen astuskella laattialla, käänsi suosikilleen selkänsä.
Tämän keskustelun ajalla oli kuningas sulkeutunut Sergel'in kanssa työhuoneesensa.
— Minä tahdon saada teidän veistämänne rintakuvan itsestäni, — lausui Kustaa-kuningas tuolla miellyttävällä imartelemisella, jolla hän aina kohteli mainittua taiteilijaa.
— Tähän työhön ryhtyminen tulee olemaan minusta erinomaisen hauskaa, teidän majesteettinne.
— Ja kuulkaahan, minä olen ajatellut, että te tekisitte tämän työn minun salissani, jotta naiset sekä koko hoviseurue olisi jokaisella taltaniskulla todistajana kuinka minun kasvoni ilmautuvat marmorista… ja tulisivat saamaan ilon ihmetellä teidän neroanne.
— Niin miellyttävää kuin se minulle olisikin, täytyy minun kuitenkin luopua sellaisesta kunniasta, — vastasi mestari hienolla hymyilyllä.
— Foi de gentilhomme, Sergel-hyväni, mutta…
Tässä silmänräpäyksessä ilmoitettiin kuninkaalle laamanni Liljensparren haluavan päästä hänen puheellensa.
— Jotakin tärkeää, — ajatteli kuningas, armollisesti päästäen tuon niin suuresti suosimansa taiteilijan luotansa menemään, joka tunsi itsensä sangen tyytyväiseksi päästyänsä täten kuninkaan omituisesta esityksestä.
— Nähdessäni teidät, laamanni Liljensparre, olen aina halukas kysymään: mitä uutta? — lausui kuningas, joka ystävällisesti nyökäten vastasi tuon huoneesen astuvan kunnioitusta osoittavaan tervehdykseen.
— Alamaisuudessa rohkenen toivoa teidän majesteettinne harvoin tehneenne turhaan tämän kysymyksen.
— Ja nytkö vaaditte, poliisimestari-hyväni, kiitoslausetta?
— En; vaan minä ansaitsisin tulla eroitetuksi virastani, jos en täyttäisi velvollisuuttani, vastasi Liljensparre, joka tyynesti katsoi kuninkaan tähysteleviin silmiin.
— Hyvä, hyvä! Kulkekaa te yhä vaan velvollisuutenne tietä, minä tahdon olla kokonansa korvana.
— Teidän majesteettinne on armollisesti käskenyt minua tarkasti pitämään silmällä Venäjän ministerin, kreivi Rasumoffskyn, hankkeita.
— Entä muuta?
— Kreivi vehkeilee sekä rakkaudessa että valtioasioissa.
— Rakkaudessakin? — kuningas naurahti. — Alahan ensin rakkaudesta,
Liljensparre-hyväni.
— Hänen lemmensuhteensa ovat erinomaisen salaperäisiä, sillä hän lempii erästä naimisissa olevaa naista.
— Vaarallista, kreivi-hyväni, kovin vaarallista… Entä jos tuo aviomies rupeaisi väijyksiin!… Mikä yhteiskunnallinen asema tuolla heikkoluontoisella tuntemattomalla on?
— Hän on hovissa?
— Kaikkitietävä herra laamanni, toivonpa ett'ei hänen nimensä ole teiltä salassa?
— Se on kreivitär Vrede.
Kuningas ei enää hymyillyt; vakaisella katsannolla kertoi hän kreivittären nimeä.
— Hänen kauttansa saa kreivi jokseenkin tarkat tiedot meidän hovimme suhteista, — jatkoi Liljensparre, samassa silmänräpäyksessä kuin kuningas viittasi häntä jatkamaan; — hänen saa kreivi tiedon jokaisesta lausutusta sanasta, jokaisesta kasvojen vivahduksestakin; etenkin taitane häntä erinomaisesti huvittaa teidän majesteettinne hankkeet sekä ne sanat, joita teidän majesteettinne suvaitsee lausua.
— Kreivitär-parka! — Hymyily ilmestyi jälleen Kustaa-kuninkaan huulille, — herra Rasumoffskyn lemmenhommat näyttävät vaan olevan hänen valtiollisten vehkeilemisiensä apuna.
— Rohkenen olla tässä asiassa samaa mielipidettä kuin teidän majesteettinnekin.
— Tuo kaunotar tulee täst'edes saamaan sangen vähän tahi sangen paljo kertomista, niin, saa nähdä, miten rupeaa käymään! Nyt minä käsitän ne molemmatkin juonet, joissa tuo arvoisa kreivi toimii: Vreden rouva tekee itsensä pienillä uutisilla hänelle mieluiseksi ja hän taas puolestansa tekee itsensä mieluiseksi Katarina-keisarinnalle.
— Melkein niin, teidän majesteettinne, mutta tähän tulee lisäksi vielä muutakin.
— Suokaahan kuullani, Liljensparre-hyväni.
— Kreivi Rasumoffsky viettää hauskaa kotielämää ja on miellyttävä isäntä sekä on avannut ovensa ja kukkaronsa tyytymättömille aateliston joukossa.
— Sen tiedän, — lausui kuningas, jonka silmät säkenöi suuttumuksesta, — mitä muuta lähtee tuon venäläisen ministerin asunnosta?
— Kreivi huvitteleikse välistä pitämällä esitelmiä ja näiden tavallinen sisältö on, kuinka onnellisena Ruotsi voisi pitää itseänsä, jos se olisi esim. venäläinen maakunta.
— Foi de gentilhomme! — Kustaa III:n silmistä suitsui vihaisia leimuja, — ja ruotsalaiset voivat häväistä itseänsä siihen määrään, että tyynesti kuultelevat sellaista puhetta!
Poliisimestari kumarsi äänetöinnä.
— Tästä "onnellisuudesta" pelastin minä Ruotsin vuonna 1772; Jumalan avulla tulen pelastamaan sen vieläkin kerran, jos niin tarvitsee.
— Tietysti keskustellaan ministerin asunnossa myöskin, — jatkoi Liljensparre vitkallisesti ja kentiesi etsien kylläksi lieviä sanoja, antaaksensa kuninkaalle tämän viimeisen ja vaarallisimman tiedon, — ja keskustelu koskee välistä sotaakin… pian syttyvää ja odotettavissa olevaa sotaa…
— Ja mitä nämät herrat siitä miettivät?
— Heidän mietteensä ovat sangen erilaisia… useammat toivovat kuitenkin rauhaa, ja venäläinen ministeri puolustaa etenkin tätä mielipidettä sekä on monta kertaa antanut viittauksia, että jos sotajoukko tässä asiassa lakkaisi tottelemasta, tulisi teidän majesteettinne pakoitetuksi kutsumaan kokoon valtiosäädyt, ja siten arvellaan asian tulevan voitetuksi.
Kuningas astui muutaman askeleen Liljensparrea kohti, ja kiinnittäen häneen vihasta säihkyvät silmänsä kertoi hän: — sotajoukko lakkaisi minua tottelemasta. Ei, tämä on aivan suunnatointa! Te erehdytte aivan varmaan, laamanni Liljensparre!
— Suokoon Jumala, että niin olisi, teidän majesteettinne, ja että sen seuraukset tulisivat näkyviin…
— Riittää, laamanni Liljensparre, riittää! Minä luotan vielä ruotsalaisten soturein kunniaan! — Ja viitaten kädellänsä käski kuningas poliisimestaria poistumaan.
KOLMASKYMMENESKUUDES LUKU.
Magdalena oli pitkänänsä eräällä sohvalla. Hän oli yksin huoneessansa, ja hänen kirkkaat, siniset silmänsä olivat haaveilevina kiinnittyneet pesävalkeasta leimuaviin liekkeihin. Nojaten kyynäspäätänsä koruompeloituun silkkipatjaan, ja hameensa runsaat laskokset liittyneenä hänen mallikelpoisen vartalonsa mukaan, sekä tuo leimuava liekki valaisevana hänen kasvojansa ja heijastuen hänen tukkansa kultaloistosta, ilmestyi hänen kuvansa selvästi häntä ympäröivästä puolihämärästä, ja hän oli viehättävä nuoruuden sekä kauneuden ilmiö.
Kentiesi muisteli hän tällä hetkellä menneitä vuosia, lapsellisen viattomuuden ja lapsellisen ajattelemattomuuden aikoja, sekä noita pieniä kevytmielisyyden syntejä, jotka eivät olleet suuresti rasittaneet hänen omaatuntoansa. Kenties! vertasi hän tätä aikaa nykyiseen ja kentiesi huomasi hän itseltänsä olevan paljo katumista sekä murehtimista, sillä hänen kasvonsa yhä vaihettelevat vivahdukset osoittivat yhä enenevää levottomuutta, samalla kun hän silloin tällöin kohotti päätänsä. Tahi viettikö hän kentiesi tuota joutilasta hämärähetkeä kuultelemalla keväisen tuulen suhinaa ulkona olevissa lehteen puhkeavissa puissa tahi kuulteliko hän jalan astuntaa läheisestä käytävästä? Mikä hänen mielessänsä nyt lienee ollutkin, hän nousi äkkiä jalkuvillensa ja silittäen kähäränsä pois otsaltansa, riensi hän ovea kohti. Tässä silmänräpäyksessä näytti kaikki levottomuus karkkautuneen hänestä kauaksi ja hymyilevin huulin sekä loistavin silmin lausui hän paroni Armfelt'ia tervetulleeksi.
— Kuinka oletkin viipynyt… aloin jo luulla ett'et tulisikaan.
— Ja sitte rupesit kait arvelemaan minun ehdoin tahdoin laiminlyöväni sinua.
— Sellaiseen ajatukseen et sinä, Gösta, vielä ole antanut minulle syytä; mutta kuinka sinä näytätkin palavaiselta ja väsyneeltä…
— Minä olenkin väsynyt; koko yön olen ollut kuninkaan seurassa, eikä kumpikaan meistä ole nukkunut vähäistäkään; majori Morian on palannut…
— Ja mitä uutisia on hän tuonut paroni Nolcken'ilta sekä Pietarista?
— Kaikki hyvin… koko venäjänpuolinen raja on milt'ei aivan puollustuksetta. Sota turkkilaisia vastaan yhdeltä puolen ja meitä vastaan… — Armfelt keskeytti puheensa hymyillen — pidätkö sinä minua pelkurina, — Magdalena — kysyi hän.
— En, lemmikkini?
— Ja kuitenkin on tämä sota minulle kovin vastenmielinen… kuningas väittää sen tulevan minun vastenmielisyydestäni Toll'ia kohtaan.
— Ja onko hän sitä väittäessään peräti väärässä? — keskeytti Magdalena hymyillen.
— Niin, saadaan nyt nähdä, tulevatko ne edut, joita Toll on kuvaillut kuninkaalle todellakin toteutumaan, — jatkoi Armfelt ajatuksiinsa vaipuneena, siinä tapauksessa olen minä ennen muita halukkaampi sotaan, mutta…
— Ja sinä luulet siis sodan olevan tulossa? Magdalenan äänessä oli vapiseva värähdys.
— Josko se on tulossa… sitä ei ole enään epäilemistäkään. Kuningas on tänään esiintynyt valtioneuvostossa sellaisilla uutisilla Nolcken'ilta, että kahdenkymmenentuhannen miehen lukuinen sotajoukko on koottu seitsemäntoista virstaa Pietarista sekä käsketty lähtemään rajalle, ja että me tässä maassa voimme odottaa kaikkea.
— Mutta minä luulen sinun sanoneesi majori Morian'illa olleen kaikenlaista hyvää ilmoitettavana, että venäjänpuoleinen raja oli milt'ei puolustamatta ja…
— Jos sen sanoin, — Armfelt hymyili, — tapahtui se hajamielisyydestä, ja minä pyydän sinua, lemmikkini, unohtamaan sen… nähdessäni sinut, Magdalena…
— Et voi laskea pilaa, noh, sepä on todellakin hyvä ja hauskaa minulle, — vastasi Magdalena iloisesti; — mutta en käsitä kuitenkaan vielä täydellisesti tarkoitustasi.
— Onko sen käsittäminen niin tarpeellinenkaan?
— Mitä tarpeellisin, — vastasi hän veitikkamaisesti.
— Vaikka nyt olenkin maininnut majori Morian'in tuoneen hyviä tietoja, niin en voi… voi… niin, Magdalena, kuninkaassa täytyy olla hiukka poppamiehenkin vikaa, ymmärräthän, ja hyvät uutiset voivat pian muuttua huonoiksi ja päinvastoin. Tarvitaan vaan muutamia pieniä temppuja, niin ovat uppiniskaiset valtioneuvokset lauhkeita kuni lampaat, ja lampaat voivat pian muuttua aroiksi jäniksiksi, jos no kasakoissa ja tataroissa näkevät julmia metsästäjiä. Niin kaikki riippuu siitä, että ymmärtää hyvin asiansa, ja sen meidän kuningas tekeekin, ja sentähden onkin meidän valtioneuvostomme hänen mielensä mukaan äänestäneet mitä kiireellisimpiä ja voimallisimpia keinoja voidaksemme kohdata väkivaltaa väkivallalla.
— Väkivaltaa väkivallalla; mutta jos kaikki on niin rauhallista Venäjän rajalla, niin?…
— Niin kuningas kyllä tulee pitämään huolta, että… mutta puhukaamme jostakin muusta, Magdalena.
— Mielelläni… valtioviisaus on minusta ikäänkuin petollinen virvatuli, joka voi panna minut oikein päästäni pyörälle. Mutta sota Göstani…
— Niin, Magdalena… meidän täytyy eroita; ja huomenna lähden Suomeen.
— Lähdet… huomena.
— Kenraalimajuri Armfelt on määrätty ylipäälliköksi, ja everisti Hastfer ynnä minä tulemme hänen ylipäällikkyydellänsä johdattamaan kolmea pienempää osastoa.
— Sinä lähdet, ja jo huomenna, — kertoi Magdalena, joka ei ajatellut mitään muuta, ja katseli häntä kyyneleistä kimaltelevin silmin.
— Kuinka olenkin tänään rientänyt tulemaan luoksesi… niin, moniaita rauhallisia silmänräpäyksiä luonasi, joiden suloisen muiston tahdon viedä muassani…
— Oi, jospa saisin sua seurata.
— Sinun ajatuksesi mua seuraavat… suloinen tieto!
— Aina ja ijäti!… mutta kun tiedän sinun olevasi sodan hirmuisuuksissa… nyt, kun niin hyvin olisin tarvinnut läsnäoloasi ja lohduttavia sanojasi rohkeuteni ylläpitämiseksi.
— Lupaa minulle, ett'et anna sen masentua.
— Vaikea lupaus…
— Mutta sinä annat sen, lemmittyni!
— Mitäpä voisinkaan kieltää, sinun pyytäessäsi. Ah, Gösta, se, joka on naineen naisen suurin autuaallisuus saattaa minut punastumaan… katkera on punastuminen ja vaikea salata…
— Kuullessani sinun noin puhuvan, milt'ei pelkään sinun rakastavaa! minua vähemmin kuin ennen…
— Varastettua onneani en tahtoisi vaihettaa mihinkään, mutta varastettu onni ja salaiset riemut ovat kuni ruusuilla tanssiminen jonkun kuilun reunalla, jonka syvyyteen usein olen katsellut ja tullut päästäni huumatuksi sekä…
— Miksi tahdot huolestuttaa minua näillä sanoillasi? Ei, älä itke noin, älä! Onko meidän rakkaudellamme mitäkään yhteistä maailman kurjain menojen kanssa, eikö se ole kahden sydämen vapaa uhri toisillensa?
— Niin, se on totta, Göstani! Unohda katkerat sanani ja kyyneleeni… näethän, minä hymyilen, minä nauran omille sanoilleni, nauran koska sinä olet omani, ja tämä omaaminen on suurin ylpeyteni.
— Pääsi siis pystyyn, Magdalena, en ole lempinyt ketään naista niin kuin sinua.
— Sinä olet lempinyt monta… minä haluaisin olla ainoa…
— Mustasukkaisuuden mielettömyyttä…
— Ainoa, kuten sinäkin olet minulle.
— Sydämesi ensimäisen liekin olen sytyttänyt, se on minun ylpeyteni.
— Ah, ensi kerran sinut nähdessäni tuntui minusta, ikäänkuin olisin herännyt pitkällisestä, ikävästä unesta.
— Sinut nähdessäni muuttuivat minusta muut mielitekoni ikäänkuin varjoiksi.
— Ja nyt sinä tulet minut jättämään… onnellisuuteni oli liian suuri, ollaksensa pysyväinen, niin, siten se on. Sinä lähdet pois sotaan ja vaaroihin… kentiesi et milloinkaan palaja…
— Jos kaadun, tulet sinä olemaan viimeinen ajatukseni!
— Minusta tuntuu, ikäänkuin voisivat minun käsivarteni sinua suojella.
— Valkoiset kuin lumi…
— Kuolema… masentava ajatus. Ei, sinä et saa erota täältä ennen minua!
— Sitä en tule tekemäänkään, minä aavistan, ett'ei se tule tapahtumaan!
— Tällä silmänräpäyksellä tunnen sielussani, ikäänkuin olisi lempeni näkymätöin suojus ympärilläsi.
— Niin se on, armahani!… Kultakutrinen impi, kuinka aika rientää sinun läheisyydessäsi. Ah, salli minun nyt sinua oikein katsella!
— Ei, ei, vielä et saa mennä!
— Lausu vielä kerran minua lempiväsi…
— Niin, sydämeni pohjasta!
— Tuota suloista ääntä en koskaan unohda! Hyvästi, sa rusoposki, sa simasuu, hyvästi! Ei, ei ikuisesti… vielä näemme toisemme, vielä saan levätä sylissäsi!
KOLMASKYMMENESSEITSEMÄS LUKU.
Oli juhannusaaton ilta vuonna 1788. Pääkaupungin kaduilla oli niin suuri väentungos, että näillä usein syntyi täydellinen ahdinko. Väki ei kuitenkaan samonnut tulliporteille viettämän nurmikolla tavallista suviriemua, vaan ikäänkuin sopimuksen johdosta kulki tämä juhlapukuinen, vakavissa mietinnöissä oleva väkijoukko ales laivasillalle, satamaa kohti.
Hovissa oli tänä iltana illanvietto. Kustaa III näytti iloiselta, ja hänen tuliset silmäyksensä lensivät väliin läpitunkevina noihin juhlapuvussa oleviin herroihin ja naisiin, jotka tässä silmänräpäyksessä paistattelivat itseänsä siinä armon auringonpaisteessa, joka säteili näissä kuninkaallisissa saleissa.
— Kahdeksan päivän kuluessa on Rasumoffskyä käsketty lähtemään Tukholmasta, — lausui spanialainen ministeri huolellisella katsannolla puoliääneen kreivi Oxenstjernalle. — Minä en ole hänen personallinen ystävänsä, mutta mitä te tästä ajattelette? Sitä pidän varsin varomattomana.
— Asiain tullessa vissille kannalle, vastasi kreivi Oxentsjerna, — lakkaa te'eskenteleminen. Onhan valtiollisissa tapahtumissa samoinkuin yksityistenkin elämässä joitakuita silmänräpäyksiä, jolloin totuus näkyy alastomana, ja silloin on vähäpätöistä, josko se tulee ilmi muutama hetki ennemmin tahi myöhemmin.
— Tämän ankaruuden johdosta luulee kuningas varmaankin Katharina-keisarinnan julistavan hänelle sotaa, — kuiskasi tanskalainen lähettiläs eräälle ystävällensä, — mutta siihen on tämä liian viisas, — ja hän avasi hymyillen hohtokivillä koristetun nuuskarasiansa, jonka kanteen Venäjän keisarinnan kasvot olivat taiteellisesti piirretyt.
Kuningas jutteli, vielä milloin yhden milloin toisen kanssa. Hänen olennossansa oli huomattava levottomuus, ja useimpien kasvoissa nähtiin surua ja huolta sekä kyyneleisiä silmäyksiä. Tuo tavallinen leikkisä puhetapa ei tahtonut oikein päästä vauhtiin, mielet olivat alakuloiset, eikä Kustaa-kuninkaan hymyilylläkään ollut kuten tavallisesti, rauhoittavaa vaikutustansa. Etenkin oli alakuloisuus huomattava naisten piirissä, sillä useimmat olivat täytyneet erota tahi tulisivat eroamaan rakkaimmastansa, eikä Magdalena Rudenshöld'inkään tarvinnut tänä päivänä hillitä noita tuskallisia tunteitansa, jotka häntä olivat ahdistaneet aina siitä päivästä asti, kun Armfelt oli lähtenyt.
— Saanko viedä muassani muutamia rakkaita terveisiä? — kysyi kuningas puoliääneensä, katsellen häntä suojelijan ja ystävän sääliväisyydellä?
— Sire? — Magdalenan silmäripsissä kimalteli kyyneleitä, ja katsahtaen näiden väikkyviin helmiin jatkoi Kustaa-kuningas:
— Minä tulen kertomaan eräälle mitä olen nähnyt… tämän sanottuansa oli kuningas poissa hänen luotansa, ja vieraiden lähettiläiden ympäröimä näytti hän ainoastansa näkevän ja kuulevan sitä kunnioitusta, jota hänelle osoitettiin sekä niitä sattuvia muistutuksia, joita hänen läheisyydessänsä rohjettiin tehdä päivän tärkeimmästä kysymyksestä: sodasta Venäjää vastaan.
Noin yhdeksän paikoilla meni kuningas suoraa tietä laivasillalle puolisonsa, kuninkaallisen perheen, valtioneuvostojen ja niiden herrojen sekä naisten seuraamana, jotka olivat olleet läsnä hovipidoissa. Tämä oli Kustaa-kuninkaan mielen mukainen, juhlallinen esiytyminen, täynänsä loistavia pukuja, ritarillisuutta, suloutta ja kauneutta, ja kuningas, joka oli ottanut osaksensa sankarin toimen, salli uskollisten alamaistensa ihmetellä ja kummeksia sitä loistoa, jota hän itse levitti kunnianmerkillään, hohtokivillään ja koristuksillansa, ja joita myöskin, voittamatta kuitenkaan hänen komeuttansa, joka taholla loisteli hänen ympärillänsä.
Korkeaäänisiä hurraahuutoja sekaantui huokauksiin sekä kyyneleihin, ja kuningas, joka oli noussut Amfion-nimiseen laivaan, lähetti liikutetun hyvästijätön silmäyksen rantaan.
Kuningas oli poissa, ja pääkaupungin asujamet, levottomuuden valtaamina ja aavistaen tulevaisuutta täynänsä onnettomuuksia, odottivat tuskallisessa jännityksessä niitä uutisia, joita sotatantereelta rupeaisi kuulumaan.
Eräänä sellaisena päivänä teki neiti Rudenschöld palvelusta ruhtinatar
Sofia Albertinan luona.
Aamupostissa oli tullut joitakuita kirjeitä, ja Sofia Albertina, vaatehittuna hienosta silkkikankaasta, kalliista karrikkaista ja koruompeluksista valmistettuun aamupukuun, työskenteli niin innokkaasti niiden lukemisella ja niihin vastaamalla, että tavallinen edellä puolenpäivän pukemisaika oli mennyt ohitse. Vihdoinkin nousi hän kirjoituspöytänsä äärestä, joka oli tehty jostakin mustasta puulajista porsliinisilauksilla, joihin oli painettuna ajatuslauseita, ruusunnuppuja, perhoisia y.m., ja järjestäen papereja, jotka olivat levitetyt maalausten yli, lausui hän:
— En voi käsittää, mitä Kustaa-kuningas lienee ajatellutkaan, sitä en todellakaan voi! — Nämät sanat lausui hän kentiesi enemmän itsellensä kuin Magdalenalle, mutta huomaten tämän kysyväisen silmäyksen, lisäsi hän: — Viime kuun 22 päivänä tuli meidän laivastomme näkyviin Dagerort'in kohdalla eräs venäläinen laivasto, jossa oli muutamia linjalaivoja ja rekatteja. Minä näen, ystäväiseni, että te luulette meidän laivastomme taistelleen ja voittaneen…
— Sitä toivon, teidän kuninkaallinen korkeutenne.
— Siten olisi voinut tapahtua, niin varmaankin olisi niin käynytkin, — ruhtinattaren kalpeille kasvoille ilmestyi levottomuuden vivahdus; — mutta mitä voikaan Kaarlo tehdä, ollen estettynä kiellolla, ett'ei hän saisi olla päällehyökkääjänä. Tästä syystä täytyi hänen antaa vihollisen esteettä mennä menojansa ja vihoissansa paiskasi hän hattunsa laivankanteen, jotta höyhenet lenteli ympäri. Voin kylläkin käsittää Kaarlon kiukkua; mutta ihmettelenpä, eikö, asiain ollessa sillä kannalla, hänen majesteettinsa ole ajatellut… — ruhtinatar keskeytti puheensa hymyillen: — mutta mitäpä minä oikeastansa kaikesta tästä ymmärrän! Sota ja valtiovehkeet oikein saattavat meidän päämme pyörälle… meidän toimemme, Magdalena, pitäisi oikeastansa olla pukeuminen, ja todella onkin aika, että ryhdyn siihen.
Tällä tavoin ei tuskin yhteiskunnan ylhäisimmistä alhaisimpiin asti puhuttu näinä aikoina muusta kuin sodasta. Suursaaren tappelusta riemuittiin, ja vuodatettiin kyyneliä tuon onnettoman retken johdosta Haminaa vastaan, ja ne viestit, joita tästä lähtein yhä taajemmin saapuivat, antoivat alati uutta levottomuuden ja alakuloisuuden aihetta.
Magdalena seurasi tapauksia sekä vehkeitä Suomessa ja Tanskan pian tämän jälkeen tapahtunutta sodanjulistusta lempivän sydämen kaikella ahdistuksella. Valtakunta vaarallisessa tilassa, ja hänen lemmikkinsä, kuninkaan ystävä ja suosikki tekemisissä kapinallisen sotajoukon kansaa — mikä vaarallinen asema, kadehtijoiden ja vihamiesten ympäröimänä kuin hän oli kaikkiaalla! Hän kuvitteliihe Armfeltin asemaa vaihettelevilla väreillä, voimatta saada minkäänmoista lohdutuksen aihetta. Kuninkaan lyhyt olo Tukholmassa, Magdalenan saamatta edes silmänräpäystäkään häntä nähdä saati puhutella, hänen alakuloisuutensa ja tuo miltei ihmispeloksi sanottava, joka oli hänen olennossansa, jyrkkä vastakohta hänen entiselle esiintymisellensä, joka kaikki Magdalenalle kerrottiin, lisäsi hänen pelkoansa. Huojennuksena oli hänelle kuitenkin se, ettei hänen tarvinnut näyttää iloa, jota hän ei tuntenut, ja ettei hänen tarvinnut vaivata itseänsä huvittamalla leikillisillä pilapuheillansa Sofia Albertinaa, joka kuninkaan lähdettyä oli rientänyt Svartsjöhön, jossa hän yksinäisyydessä ja hiljaisuudessa vietti kauniin syyskuun ajan.
Eräänä sellaisena päivänä istui Magdalena puutarhan lehtimajassa, joku kirja oli auki hänen polvellansa, samalla kuin hänen haaveilevat silmänsä katselivat auringon laskua. Linnan akkunat loistivat purppuraleimussa, kukkakihermäin ja pensaiden yli värisi punainen hohto, ja heisipuiden tuoksu lisääntyi.
Tässä silmänräpäyksessä kuului nopeita askeleita hänen takanansa olevalla nurmikolla, ja lehtimajan suulla oleva aukko sulkeutui. Riemuhuudahtuksella hypähti Magdalena seisovallensa, kirja putosi maahan ja joutui hänen pienten jalkainsa poljettavaksi, samalla kun hän riensi tullaksensa tässä silmänräpäyksessä suljetuksi avonaiseen syliin.
— Sinäkö täällä! lausui Magdalena, joka itkein ja hymyillen silmäili
Kustaa Mauritz Armfelt'ia.
— Minun täytyi saada sinua nähdä, täytyi ryöstää itselleni muutaman silmänräpäyksen autuaallisuuden.
— Göstani, oma lemmikkini, kuinka olenkaan sinua ikävöinyt!
— Samaa tunnetta olen uskollisesti noudattanut.
— Mitä mulkkauksia, millaiset ajat! Ja tämä Anjalan liitto… sotilaat eroavat virastansa… kieltäytyvät tappelemasta ja pitävät vihollisen kanssa salaisia neuvotteluja rauhasta. Niin, tuntemattomia, synkkiä kohtaloja vastaan me ja meidän maamme kentiesi menemme…
— Toivo vielä, lemmittyni, varmaankin asiat valkenevat! Taalainmaassa on kuningas löytänyt, mitä hän on etsinyt, uskollisen kansan, joka on vannonut hänen kanssaan voittavansa tahi kaatuvansa ja joka osaa toteuttaa valansa… Ranska ja Espanja ovat luvanneet hänelle apuansa; Englanti samoinkuin Preussikin tulevat kyllä väliin! Ei, sellaisen kuin Kustaa-kuninkaan…
— Itse hän lienee kokonansa menettänyt rohkeutensa ja hän häpeää näyttäytyä kansallensa…
— Hänen mielensä horjunee silmänräpäyksen, mutta terävimmin ilmaantuu hänen ajatustensa selvyys, hänen sielunsa jalous kuitenkin murheissa ja vastoinkäymisissä.
— Häneltä puuttunee urhoollisuutta.
— Olkoon niinkin, rohkenenpa vielä sanoa hänen olevan suurimman pelkurin, kuin tunnen; mutta eihän se estä häntä asettumasta joukon eturiviin ja tekemästä päällekarkausta. Hänen rohkeutensa on teeskenneltyä ja näyttää minusta paljoa jalommalta kuin synnynnäinen, — hän on meidän kuninkaamme eikä hän sitä koskaan unohda.
— Ah, jospa hän pian voisi tehdä rauhan!
— Sitä toivon, saadakseni oleskella kanssasi… mikä autuaallisuus sinun omaamisesi on!… Ainoastansa valoisat kuvat, iloiset ajatukset voivat tällä hetkellä päästä minun sielussani valloillensa.
— Niin on minunkin laitani… vaikka olenkin peljännyt, tunnen nyt vaan riemua.
— Magdalenani!
— Oi, että vielä kerran saan olla sinun läheisyydessäsi… vaarallisessa läheisyydessäsi.
— Lempeni on liekkiä, vereni on tulta… kuultele sydämeni tykytystä!…
— Ajeltuina kuin rajutuulessa…
— Poskesi ovat hieman vaalenneet…
— Sinun tähtesi ja sinun kauttasi!
— Valkoinen ruusuni!… Ah, joku tulee tännepäin — varmaankin ruhtinatar; niin hän se on! Hyvästi, lemmittyni! Kukaan ei saa nähdä minua, eikä aavistaa minun olleeni täällä. Minun luullaan olevan matkalla Karlstad'iin, jossa minun tulee kohdata kuningasta.
— Joudu, riennä! Kiitoksia lemmestäsi, kiitoksia tästä kohtaamisesta… rahtunen taivasta maailman murheissa!