KOLMASKYMMENESKAHDEKSAS LUKU.
Pöytäkirja laadittu Helmik. 28 p. 1789, jolloin paroni Silfverhjelm hermosähkön avulla kuudennen kerran nukutti Kaarlo-herttuan. Läsnä olivat H.K.K. herttuatar, paronit J.J. de Geer, Kaarlo Bonde ja Kustaa Adolf Reuterholm.
Kello oli noin puoli yhdeksän ehtoolla, ja puolenkolmatta minuuttia kestävän sivelemisen jälkeen huomattiin herttuan nukkuneen. Suurin hiljaisuus vallitsi huoneessa, jolloin Silfverhjelm alkoi tehdä kysymyksiä, joihin kaikkiin kysytty vastasi erinomaisella järjellisyydellä ja äänen selvyydellä.
Silfverhjelm: Joko nukutte, herttua?
Herttua: Jo.
Silfverhjelm: Onko Reuterholmin jätettävä paperinsa ritarihuoneesen sellaisina, jollaisiksi hän ne nyt on korjannut?
Herttua: Jahka ma kysyn. — Nyt olen kysynyt. Hänen isänsä ei soisi hänen enään antavan minkäänlaisia papereja. Isänsä tahtoo hänen siinä asiassa olemaan kokonansa toimetoinna. — Jos hän pysyy kokonansa pois ritarihuoneesta, on sitä parempi.
Silfverhjelm: Voitteko, herttua, sanoa meille miten voisimme tehdä suurinta hyötyä yhteiskunnalle?
Herttua: Kysyttekö sitä kansalaisena, vai veljeskunnan jäsenenä?
Silfverhjelm: Kansalaisena.
Herttua: Ei maksa vaivaa potkia tutkainta vastaan. Mitä on aavistettu, tulee tapahtumaan. Sitä ei voi välttää. Maan täytyy tulla puhdistetuksi. Näinä aikoina tulevat kaikki valtakunnat muuttumaan. Mikä yhdellä tavalla tapahtuu Ruotsissa, tulee vähän ajan kuluttua toisella tavalla tapahtumaan Venäjällä. Mitä tulevaisuudessa tapahtuu, sitä on jo kauan aavistettu, ennustettu ja hankittu. — Ne, jotka asettauvat sitä vastaan, syöksyvät ainoastaan omaan onnettomuuteensa.
Silfverhjelm: Voitteko, herttua, sanoa meille enempää tästä asiasta?
Herttua: Olen jo sanonut enemmän, kuin minun olisi pitänytkään.
Silfverhjelm: Millä tavoin voimme käyttää hyväksemme saamiamme tietoja?
Herttua: Saamanne tiedot tulee teidän pitää itsellänne, kunnes valtakunta tulee siihen rauhallisuuteen, että niitä voitte ilmaista. Ne tulevat hyödyttämään teitä itsiänne; mutta jos ne tulisivat ilmi ennen aikaansa, heittäsivät ne varjon teihin muihin ja minuun, ja se olisi asialle turmioksi. — Että puhun näin unissani, se tapahtuu antaakseni teille varmuutta ja vakuutusta niistä seikoista, jotka jo ovat tunnettuja, ja suojellakseni ystäviäni, joita pahat henget ovat koettaneet johtaa harhateille ja jotka kerran minun kanssani tulevat auttamaan ja jälleen järjestämään valtakuntaa. Täällä on ollut paljon suuren työn aikaansaamaa jyryä. Pahat henget ovat tahtoneet vietellä minun ystäviäni väkivaltaisuuksiin ja potkimaan tutkainta vastaan, jotta he joutuisivat turmioon ja yhdysside minun ja niiden välillä, jotka ovat määrätyt minun kanssani valaisemaan maailmaa, tulisi katkaistuksi, ja juuri sitä estääkseni, puhun nyt tällä lailla. Mutta sen, mitä ollaan aavistettu, täytyy tapahtua eikä sitä voi estää. — Nuot kuusi voideltua ovat lausuneet, ett'ei niiden, jotka tahtovat olla ja pysyä tässä yhteydessä, pidä potkia tutkainta vastaan, sillä sitte, kun kaikki on ohi ja olot ovat jälleen rauhallisia, on heidän aikansa tuleva.
Silfverhjelm: Mikä henki nyt teidän kauttanne, herttua, puhuu?
Herttua: Hyvä henki.
Silfverhjelm: Tuleeko tässä kaupungissa piakkoin tulipalo?
Herttua: Minä en saa ilmoittaa mitään maallista. — Minä puhun tässä vaan, valaistakseni teitä, ystäviäni. Teille voi olla yhdentekevä, jos te ennakolta tiedätte tulipalosta tahi ette. En saa ilmaista enempää, kuin mitä jo olen sanonut. — Minun kutsumukseni on vielä vähän aikaa valvominen kaikkein turvallisuutta tässä kaupungissa ja ett'ei ketään häiritä kodissansa. Muista asioista on pidä lukua. — En saa puhua itsestäni. Tämän ainoan tulee minun tietää, voidakseni sitä noudattaa.
Hetken vaijettuaan jatkoi hän:
"Yhden seikan ilmaisen omaksi ohjakseni, sen nimittäin, ett'en saa ryhtyä valtiopäiväasioihin, en pieniin enkä suuriin, vaan pitää minun olla aivan toimetoinna. Mutta jos väkivaltaisuuksia tapahtuisi, tulee minun tehdä, niitä estääkseni, muistutuksia ja sitte olla aivan toimettomana kaikessa mitä tapahtuneekin. Tämä on sanasta sanaan kirjoitettava minun tiedokseni sittekun heräjän."
Silfverhjelm: Eikö teidän, herttua tulisi tehdä kuninkaalle muistutuksia hänen väkivaltaisuuksistansa?
Herttua: Minä sanoin, että minun tulisi tehdä muistutuksia väkivaltaa vastaan. Näitä muistutuksia tulee minun aivan yksinäni tehdä kuninkaalle, vakuuttaen, ett'en sellaiseen tahdo ottaa minkäänmoista osaa; mutta jos sitä sittekin tapahtuu, tulee minun vetäytyä pois ja pysyä hiljaisuudessa huoneessani tämän ajan. Minä tiedän teidän kirjottavanne tämän paperille, mutta lukekaa se nyt minulle, että saan kuulla, onko kaikki oikein kirjoitettu.
Tämän jälkeen luki ylläolevan ensiksi Reuterholm, joka kirjoitti pöytäkirjaa; mutta koska herttua ei sitä kuullut, hikisen sitte Silverhjehn, jolloin herttua heti kuuli jokaisen sanan ja lausui vihdoin:
— Se on aivan oikein kirjoitettu, ja minulle on varsin tärkeää saada herättyäni tietää sen sisällön.
Silfverhjem: Onko teillä, herttua, muutoin jotakin neuvoa tahi varoitusta ystävillenne annettavana?
Herttua: On, — Reuterholm ei saa olla kiivas. Hänen tulee varoa itseänsä ylpeydeltä, jott'ei lankeaisi samaan virheesen kuin ne, jotka ovat olleet valitut, mutta ovat tulleet hyljätyiksi.
De Geer'in tulee varoa itseänsä kiivaudesta, — hänen tulee järjestää asiansa, sillä järjestystä seuraa onnellisuus. Hänen tulee hoitaa pieniä lapsiansa.
Bonden tulee jatkaa, kuten hän on alkanut, vetäytyä pois valtiollisista puuhista, hoitaa maatilaansa eikä luopua perintöruhtinaasta, sillä hän on ainoa rehellinen mies, kuin täällä on olemassa. Hänen tulee välttämättömästi jäädä perintöruhtinaan luokse. Hän on niistä kaikista ainoa, joka rakastaa isänmaatansa ja joka voi antaa perintöruhtinaalle uskonnollisia ohjeita ja hän tuleekin siitä palkituksi, lähdettyään tästä maailmasta. Tämän lasken hänen omalletunnollensa. Mutta tätä ei saa minulle herättyäni sanoa. Minun ja perintöruhtinaan kohtalot ovat toisiinsa läheisessä yhteydessä.
Silfverhjelm: Voiko Silfverhjelm antaa Reuterholm'ille minkäänmoisia hyödyllisiä neuvoja?
Herttua: Voi. — Sellaisia, että hän aina olisi maltillinen, ja sentähden tulee hänen aina pitää niitä ystävän neuvoina.
Silfverhjelm: Tuleeko Reuterholm milloinkaan suuremmassa määrässä hyödyttämään isänmaatansa?
Herttua: Tulee. — Se aika tulee, jolloin hän on tuleva isänmaallensa sangen hyödylliseksi. Sen sanoin jo eilenkin. Mutta minun ja hänen kohtalonsa ovat niin likeisessä yhteydessä, ett'en siitä herätessäni saa mitään tietää.
Hetken äänettömyyden jälkeen jatkoi herttua taasen:
— Nyt minä sanon teille ennakolta, mitä on tapahtuva, kun minä heräjän. — Voi sattua, että olen utelias saamaan tietää, mitä minä olen puhunut; mutta sitä kirjoitustanne ei millään ehdoilla pidä minulle näyttämän. Minä tulen sitä sitte kyselemään. Silloin tulee teidän lukea minulle ne rivit, joista olen pyytänyt saada tietoa. Enempää ei teidän pidä minulle näyttämän, vaan sitte tulee jonkun teistä alkaa jutella niistä näistä asioista, jolloin heti unohdan kysellä enempää; sitte minä heti nousen jalkuvilleni ja menen ulos. Te panette silloin pois pöytäkirjan, mutta kirjoitatte siitä sitte jäljennöksen, joita teette kaksi, jotta siitä, joka minulle näytetään, ne rivit ovat poissa, joita minä en saa nähdä. Säilyttäkää sitte huolellisesti tämä pöytäkirja. Ennen kuuden vuoden kuluttua ei sitä saa minulle näyttää. Kuuletteko nyt tarkoin, mitä minä siitä teille sanon! Tämän tarkoin noudattaminen on sangen tärkeätä.
Nyt en saa enään nukkua kauemmin, teidän täytyy herättää minut. Kentiesi saankin enään maata viimeisen kerran. Joutukaatte minua nyt herättämään!
Herttua herätettiin heti ja hän heräsi oitis, määrältänsä kello kymmenen iltasella.
Tämän pöytäkirjan todellisuuden kuin myöskin sen lopussa mainittujen, herttuan herätessä sattuneiden tapahtumain ja kyselemisten y.m. jotka täsmällensä toteutui, kuten hän oli ennustanutkin, vakuutamme ja vahvistamme me autuutemme ja kunniamme nimessä:
Charlotta. Karl Bonde. J.J. de Geer. G. . Reuterholm. Pöytäkirjuri.
J. Silfverhjelm. Nukuttaja.
Reuterholm oli jäänyt yksinänsä huoneesen ja taittaen kokoon toisen kappaleen tätä pöytäkirjaa, nousi hän kirjoituspöydän äärestä samassa silmänräpäyksessä, jolloin herttua taaskin astui sisään.
— Niin, niin, varovaisuus on parhain näillä valtiopäivillä, se on aina ollut minunkin mielipiteeni, lausui herttua, joka jälleen jatkoi pakinoimistaan käytöksestänsä tällä levottomalla ajalla, — ja minä tekisin sitäpaitsi väärin Kustaa-kuninkaalle, jos väittäisin hänen ainoastansa vallan ja sortamisen himosta laventavan oikeuksiansa… hän on luonnostansa lempeä ja hyvänsuopa… hänen menettelynsä on pakon määräämä, ja minä tiedän hänen luulevan, että tämä on ainoa keino, joten hän voi järjestää raha-asiansa ja saada varoja sodan jatkamiseen sekä…
— Sekä antaa omalle hallituksellensa hirmuvaltaisuuden vivahduksen, — keskeytti Reuterholm kiivaasti. — Ei, minä moitin hänen menettelyänsä, minä kammoksun sitä ja tulen viimeiseen hengenvetooni…
— Puhukaamme jostakin muusta, Kustaa Aadolf-hyväni!
— Mielelläni minun puolestani; mutta se on totta, että näytelmä lähestyy välttämättömästi loppuansa. Tuo niin monta vuotta kytenyt, katkera viha tulee kerta leimahtamaan ilmi, ja tuho silloin…
— Jumalan nimessä, vaiti! Entä jos joku kuulisi sanasi! — lausui herttua todellisella säikähdyksellä.
— Niin, niin, jos tämä sekanainen vyyhti enään milloinkaan saadaan selville, tulette te, minun armollinen herrani, sen selvittämään, — vastasi Reuterholm matalalla äänellä, — kansan rakkaudella ja kunnioituksella sekä laakeriseppele päässänne…
— Niin, totta on, että minulle kentiesi ei olisi vaikeata saavuttaa, mitä vaan haluaisin, jos kunnianhimoni olisi suuri, mutta minä pidän hyvää omatuntoa ja mieleni rauhaa liian kalliina hintana luullusta kunniasta, jonka virvatuli synnyttäisi minussa salaisen levottomuuden pyhimpäin siteiden rikkomisesta. Minä tiedän varsin hyvin mitä epäluuloja minusta on olemassa, mutta minulla on levollinen omatunto, tuntiessani toiminneeni sen vakuutuksen mukaan, jota kunniani ja sydämeni vaativat.
— Mutta muistakaatte, mistä me niin usein keskenämme olemme puhuneet kirjastohuoneessa… ajatelkaatte sitä loistoa, joka tulisi teidän korkeutenne osaksi…
— Pyytäkää minua ennemmin unohtamaan kaiken tämän, Kustaa Aadolf… ne ovat unelmia, haaveiluja, eikä mitään todellisuutta, ei mitään! Minä olen kuninkaan mies, minun tulee se olla, sillä olenhan tänä iltana tuossa horroksessani saanut määräykset käytökselleni… toimettomana aloillani olemiselleni, ei mitään muuta. Minä olen isänmaani ystävä, ja jos sen oikeuksia jotenkin loukattaisi, olen valmis sen edestä uhraamaan henkenikin, samoinkuin sen tekisin, jos kuninkaanvalta vähennettäisi; Kustaa-kuningas on veljeni, ja minä hänen ensimäinen alamaisensa.
Herttua puhui voimalla, ja Reuterholm rypisti tätä kuullessaan maltittomuudella kulmakarvojansa sekä naputteli kiiltävillä kynsillänsä jotakin marssintapaista mustaan, somasti kiilloitettuun pöytään, jupisten hiljaa jotakin "epäröimisestä" ja "kummallisesta luonteen omaisuuksien sekoituksesta, joka vaikutti, ett'ei hän koskaan tietänyt, millä kannalla hän herttuan kanssa oli."
— Näen, ett'et ole oikein tyytyväinen, — lausui herttua, molempainkin oltua hetkisen äänetöinnä, ja sillä epäröimisellä, joka väliin teki hänet tuoksi uskolliseksi ja kuuliaiseksi kansalaiseksi, sekä rehelliseksi veljeksi, väliin taas tuoksi haaveilijaksi, vehkeilijäksi, taikauskoiseksi ja kunniahimoiseksi, joka uneksui kruunuista ja tyhjäksi joutuneista kuningasistuimista, lisäsi hän nyt: — Mutta mitä luulet minun pitäväni tehdä?
— Minä näen yhä selvemmin, että minun armollisen herrani uskollisten ystävien onkin rupeaminen toimimaan.
— Ystävyytesi minua kohtaan, Kustaa Aadolf-hyväni, ei saa kuitenkaan viedä sinua liian pitkälle… niin, ystävyytesi… en tiedä, miten sinua kiittäisin tuosta tunteesta, jonka todellisuudesta olet antanut minulle tuhansittain todistuksia.
Suosikin kasvot riemastuivat ja hän katseli herttuata todellisella ystävällisyyden silmäyksellä: — Niin, kaikki teidän kuninkaallisen korkeutenne edestä, — vastasi hän.
— Tule, ystäväni, niin saat kuulla muutaman yksinkertaisen värsyn, jonka olen sinun varaltasi kirjoittanut… Sköldebrand on sepittänyt siihen säveleet, ja nyt sitä de Geer parhaallansa laulelee… oikeastansa tulin sinua tämän tähden noutamaankin.
"Ystävyys on lemmen sisko,
Yhtä lämmin, vaikk'ei vauhko.
Lempi elon teillä on
Meille loisto auringon.
Ystävyys kuin kuuhut paistaa
Vielä onnen raunioista."
lauloi de Geer, ja syvimmällä liikutuksella kuulteli herttua sekä hänen suosikkinsa näitä sanoja; vuodattaen kuumia kyyneleitä, suutelivat he toisiaan hellästi poskelle.
KOLMASKYMMENESYHDEKSÄS LUKU.
Sodat ja puolueriidat olivat jokapäiväisinä puheenaineena, ja Magdalena seurasi näiden vaiheita suuremmalla tahi vähemmällä välinpitäväisyydellä, aina sen mukaan, miten paroni Armfelt oli niissä osallinen eli niihin sattuva.
Aselevon tehtyä Tanskan kanssa tuli hänen sydämellensä joku levollinen aika. Armfelt oli hänen läheisyydessänsä; hän oli täydellisesti onnellinen.
Vuoden 1789 valtiopäivät, aatelisten kukistaminen ja hallitusmuodon muuttaminen olivat hänestä jokseenkin vähäpätöisiä tapahtumia. Mitä piti hän lukua noista myrskyisistä ajoista, vähennetystä tahi laajennetusta vallasta, kunhan vaan hänen oma viehätysvoimansa oli pysyväinen ja hänen sydämensä epäjumala sen rajattomaksi tunnusti?
Hovin huvitukset olivat tänä talvena tulleet yhä harvalukuisimmaksi. Nuot vanhat ylimysperheet olivat milt'ei kokonansa vetäyneet pois kuninkaan seurapiiristä. Ett'ei tämä tapahtunut tuottamatta hänelle todellista kaipuuta, siitä oltiin vakuutetut, ja hänen kuiskaeltiin lausuneen:
— Koska en voi kuluttaa elämääni hauskuudella, olen halunnut elää kunnialla historiassa, ja kaikki pyrintöni on nyt tähdätty siihen suuntaan.
Tuo tyytymätöin puolue kävi sillä välin ahkeraan tervehtimässä Sofia Albertina-ruhtinatarta, ja koska Kaarlo-herttua syystä tahi toisesta pysyi liittyneenä kuninkaasen ja täten petti heidän toiveensa, alettiin nyt erinomattain suosia Fredrik-ruhtinasta. Charlotta-herttuatar, joka tavallisesti kannatti puolisonsa valtiollisia mielipiteitä, etsi kuitenkin nyt ahkeraan kälynsä seuraa, tunnustaen avosydämisesti mielipiteensä sekä itse kuuluvansa tuohon tyytymättömään puolueesen, jolloin Armfelt hymyillen oli kuiskannut Magdalenalle, että herttua halusi puolisonsa avulla säilyttää selkäänsä vapaana. Magdalena oli kuitenkin yhä jokseenkin välinpitämätöin kaikista näistä mielenosoituksista ja heittäytyi varsin levollisesti onnellisuutensa unelmiin.
Kevään tullessa heräsi hänessä kuitenkin uusi levottomuus.
Ne vieraat valtakunnat, jotka hieroivat jokseenkin otollista rauhaa Venäjän kanssa eivät olleet voineet saada mitään aikaan, ja hämäriä, epämääräisiä sotahankkeita aiottiin ruveta jälleen panemaan toimeen. Kustaa-kuningas oli päättänyt voittaa itsellensä edeltäjöidensä huimaavaa sotakunniaa, ja hänen loistavia urotöitä harrastava mielensä oli taaskin virkistynyt ensimäisten vastoinkäymisten synnyttämästä alakuloisesta, ja hän mietti nyt täydellä todella uuden sotaretken toimeenpanemista.
— Nämät kauheat, kammoksuttavat sodat herättävät minussa kuolettavaa tuskaa, — lausui Magdalena, tehden eräänä suvipäivänä palvelusta ruhtinattaren luona.
— Ratkaisevia tapahtumia ei ole toisella eikä toisella puolen sattunut, ja meillä ei siis ole suuria rauhan toiveita, — vastasi Sofia Albertina, joka meni lausumaan tervetulleiksi muutamia ylhäisiä ja siis tyytymättömään puolueesen kuuluvia naisia, jotka näillä tervehtimässä käynnillänsä eivät varsin paljo koettaneetkaan salata tunteitansa kuningasta kohtaan, ja jonkun muistuttaessa hänen ivallista luonnottansa, keskeytti kreivitär Lantinghausen kiivaudella:
— Hänen kerrotaan valtiopäivillä nimittäneen meitä, naisia, viidenneksi valtiosäädyksi ja sanoneen kunnioittavansa meitä enemmän kuin kaikkia neljää säätyä yhteensä.
Ruhtinatar ei voinut pidättää hymyilyänsä, keskeyttäen: —
Mieluisempaahan kuin kunnioittamista, emme voi vaatiakaan.
— Emme, emme tosin; kuitenkin riippuu asia siitä, missä suhteessa… minä tiedän varmalta taholta hänen sydämellisesti nauraneen, kun hänelle kerrottiin meidän sekaantuvamme päivän valtiollisiin kysymyksiin.
— Jos meidän mielipiteemme olisivat enemmän olleet sopusoinnussa hänen omiensa kanssa olen vakuutettu, ett'ei hän olisi nauranut, vaan armollisella hymyilyllä…
— Hyvät naiset, — lausui ruhtinatar vilkkaasti keskeyttäen: — muistakaatte hänen majesteettinsa olevan minun veljeni ja meidän hallitsevan kuninkaamme!
— Teidän korkeutenne suokoon armollisesti anteeksi, — vastasivat molemmat naiset pian ohimenevällä nolostumisella.
Tässä silmänräpäyksessä astui Södermanlannin herttuatar huoneesen, hän joka kiivastuneena Liljehorn'in kehnosta käyttäymisestä Ölannin tappelussa väliin oli nimittänyt häntä petturiksi ja väliin antanut viittauksia, että Kustaa-kuningas, joka kentiesi kadehti puolisonsa, herttuan, sotaonnea merellä oli suuri syy siihen, että laivasto ei totellut herttuan käskyjä.
— Ei, ei, — keskeytti Sofia Albertina mielenliikutuksella, — ei koskaan Kustaa-kuninkaalla, ei koskaan! Eipä hänen vihamiehensäkään voisi esiintyä semmoisella epäluulolla, enkä käsitä, miten sinä… Ei, ei mistään syistä olisi Kustaa-kuningas voinut toimia niin halventavaisesti itseänsä sekä kantamaansa nimeä!
— Niin, sinä voit kyllä olla oikeassa, ja minustakin näyttää hän tätä nykyä olevan liian hyvä ystävä Kaarlolle, voidaksensa tällä tavoin…
— Noh, kun tämän huomaat itsekin, Charlotta, kummastuttaa minua vieläkin enemmän, että olet voinut antaa viittauksia semmoisesta kelvottomuudesta Kustaa-kuninkaan puolelta, — vastasi Sofia Albertina jalolla mielikarvaudella vilkkaissa kasvoissansa; — ensiksi sinä esiinnyt mitä kauheimmilla uutisilla ja sitte mitä hirveimmillä epäluuloilla.
— Niin, ystäväiseni, eihän aina tarkoiteta mitä sanotaan, ja olkoon mitä tahansa, niin voihan tällaisilla ajoilla…
— Sillä yhteiskunnan asteella, jossa sinä olet, on todellakin anteeksiantamatointa esiintyä sellaisilla ajattelemattomilla lauseilla.
Herttuatar otti nöyryydellä vastaan tuon ankaran nuhteen, ja läsnäolevat naiset riensivät vakuuttamaan, että he puolestansa, ja mitä heillä muutoin olikin kuningasta vastaan, kuitenkin pitivät häntä liian hyvänä ruotsalaisena, omatakseen edes pienintä aijettakaan ruotsalaisten sotakunnian ehkäisemiseksi.
Yksinään jäätyänsä seisoi Sofia Albertina kauan avonaisessa akkunassa vajonneena syviin ajatuksiin, jotka koskivat hänen kolmea veljeänsä: — Heittäytyä vehkeilemisiin ja heti säikähtää, kunnianhimoisia, velttoja ja voimattomia, sellaisia he ovat, Kaarlo ja Fredrik, — hän ajatteli, — ei kumpaisellakaan heistä olisi rohkeutta jos tarvittaisiin. Heissä oi ole äitini ylevää henkeä, Kustaa-kuningas on ainoa… Kustaa-parka, tämäkö siis on ainoa tulos hallituksesta, joka alkoi niin loistavasti ja onnellisesti… sinä olet joutunut asemaan, jossa sinua väärin arvostellaan… miksi et tyytynyt tuohon vähäpätöisempään, vaan kuitenkin kunniakkaampaan toimeen, että olisit; ollut rauhan ylläpitäjänä ja harrastanut alamaistesi edistystä siveellisessä ja taloudellisessa vaurastumisessa… miksi, niin, miksi et sitä tehnyt! Sofia Albertina peitti kasvonsa käsillään, ja alakuloisuuden sekä levottomuuden huokaus kuului hänen huuliltansa.
NELJÄSKYMMENES LUKU.
Nuot kolme sotaretkeä Venäjätä vastaan olivat päättyneet. Kumpaisenkin sotivan valtakunnan hallitsija oli puolestansa ikävöinyt rauhaa. Kustaa-kuningas oli väsynyt sisällisistä ja ulkonaisista riidoista; hänen aikeensa koota kaikki puolueet isänmaan lipun ympärille eivät olleet onnistuneet, vaan siitä huolimatta oli hän saavuttanut etuja ja voittoja sekä onnistunut tehdä vastarintaa vihollisille. Katharina, joka kentiesi pelkäsi sitä yksimielisyyttä ja innostusta, joka ehkä voisi herätä oloon saavutetuista voitoista, oli ollut yhtä halukas kuin Kustaa-kuningaskin saamaan lopun tästä sodasta, ja Verälän rauhan sopimuksen allekirjoitettua, elokuun 14 p. 1790, piti Kustaa kuningas juhlallisen tuloretkensä Tukholmaan, elokuun 30 p. 1790.
Kuninkaan väsymätöin sielu työskenteli kotimaisten olojen järjestämisessä, urhollisten soturein sekä kaikkein, jotka tässä sodassa olivat itsensä kunnostaneet, palkitsemisessa ja teki yhä jättiläissuunnitelmia tulevaisuuden varalta sekä otti samalla innolla kuin ennenkin osaa toisten valtakuntain asioihin etenkin tuon nyt niin onnettoman Ranskan, ja Moniteurin, Journal de Paris'in ja muiden sanomalehtien vuoksi laiminlyötiin milt'ei kaiken muun lukeminen.
Aina Ranskan vallankumouksen alusta oli hän seurannut sen kehittymistä mitä suurimmalla hartaudella ja hän oli se hallitsija, joka muita selvemmin käsitti sen merkityksen ja surulliset seuraukset.
— Niin, Elis-hyväni, — lausui kuningas, joka jutellen näistä vaiherikkaista ajoista astuskeli edestakasin Schröderheim'in rinnalla, — Ranskan kuningaskunnan vaarallinen asema on epäkohta, joka voi kojua kaikkiin kuningaskuntiin. Muutamat viestit ovat vaikuttaneet minussa sellaisen hirmun, että niitä ajatellessani kauhistun. Ei tullut unta silmiini sinä yönä, kun sain kuulla tuon riehuvan roistojoukon antaneen Feneloun pään hänen vävynsä Berthierin suudeltavaksi; koko yön oli tuo kauhea näky silmissäni enkä voinut nukkua vähääkään. Kuitenkin nukuin minä makeasti yöllä ennen elokuun 19 päivää. Ei, minä kammoksun tätä vallankumousta, minä vihaan sitä!… Maasta paenneille Bourboneille tahdon tarjota suojapaikkaa valtakunnassani ja minä tahdon tehdä kaikki, ollakseni muiden hallitsijani luona hyödyksi Ludvig XVI:sta asialle.
— Teidän majesteettinne hyvä ja jalo sydän on aina sama!
— Se ei kannata mainitsemista, Elis. Enhän olisi ihminenkään, jos en nyt ponnistaisi kaikkia voimiani. Axel Fersen on tätä nykyä Parisissa ja ystävällisessä yhteydessä kuninkaallisen perheen kanssa; hän auttaa Maria Antoinettea, ja tunnen itseni levolliseksi, tietäessäni heillä hänessä olevan luotettavan ystävän, jolla on pää ja sydän paikallansa. Ja itsekin lähden kentiesi sinne vast'edes, niin saammehan nähdä…
— Teidän majesteettinne innolla ja nerolla saatane kentiesi jotakin toimeen tässä onnettomassa asiassa, jos vaan nuot muut vallat…
— Pitäisihän kaikkein olla halukkaat tukahuttamaan… niin, kaikissa tapauksissa luulen herättäneeni Katharina-keisarinnan halun ja toivon saavani pysymään sen vireillä, sillä hän käsittää selvään esimerkin tuottaman vaaran, innostuksen voiman ja kansassa heränneiden liikkeiden tarttuvaisuuden, joka on levinnyt Amerikan aarniometsistä Ranskaan saakka ja joka vallattomuuden viehätyksen ja petollisen kaunopuheisuuden houkuttelemisien kannattamana on erittäin sovelias viettelemään roskaväkeä, joka aina pitää vallattomuutta vapautena. — Minä itse suosin kansanvaltaisuutta ja olen riidellyt tuota vanhaa neuvostoa vastaan sekä ollut ainoa puolustamaan kansan oikeutta näiden yksivaltaisuus-ehdoituksilta. Olenpa itse pannut toimeen vallankumouksenkin isänmaani vapauden ja turvallisuuden edestä; mutta, foi de gentilhomme, olisinpa valmis uhraamaan henkeni, kukistaakseni tuon ranskalaisen… heidän "vapauttansa" minä kammoksun sekä halveksin heidän "tasa-arvoisuuttansa" ja "yhdenvertaisuuttansa" ja inholla mainitsen minä näitä sanoja, vaikka ajatukseni ikäänkuin lumottuina niissä riippuvat.
Kuningas vaikeni muutamaksi sekunniksi, hänen hienot kasvonsa leimusivat mielikarvaudesta ja hän jatkoi äkkiä: — Olen jo koettanut estää ja tulen tästälähtein nimenomaan kovasti kieltämään sanomalehden-kirjoittajia ja kirjailijoita sanallakaan mainitsemasta Ranskassa ilmautuneita levottomuuksia sekä kansalliskokouksen keskusteluja ja päätöksiä.
— Valistunut ja sivistynyt kansa, joka on tottunut mielihalulla seuraamaan asiain menoa, pitää tätä kieltoa liian ankarana kovuutena. Sire, olen rohjennut ilmaista tämän vilpittömän mielipiteeni. Ei yksikään hallitsija, paitsi Augustoa, olo niin laajan vallan ohessa, kuin teidän majesteetillanne on, voimallisemmin suojellut ja hartaammin kunnioittanut sanan vapautta ja tieto…
— Elis-hyväni, seuraukset voisivat tosin olla sellaiset kuin sanot; mutta minun syyni ovat pakoittavia, — vastasi Kustaa-kuningas lempeästi ja näyttämättä panneen pahaksensa Scröderheimin rohkeata muistutusta. Astuttuaan vielä kerran vaitonaisena laattian poikki, jatkoi hän enevällä alakuloisuudella: — Minä olen hallituksessani ollut liiaksi lempeä, liiaksi myöntyisä… olen antanut sydämeni ja tunteeni puhua liian paljo, ja silloin kun olisin pitänyt panna toimeen varoittavia esimerkkejä, olen antanut armon astua rangaistuksen sijaan. Jo kapinan ja uppiniskaisuuden ensimäisten oireidenkin ilmestyessä olisin… mutta saadaanhan nähdä, mitä meille tästä lähtein on odotettavissa, jos he ottavat esimerkkiä Anjalan liitosta… yhden verisen pään täytyy pudota…
— Sire, suvaitkaatte…
— Ei, ei sanaakaan Hästesko'sta eikä niistä muista!… Minä olen karkaissut itseni kaikkia esirukouksia vastaan, vieläpä omaa itseänikin vastaan. Ajan henki vaatii ankaruutta, jott'ei sen mielettömyys tempaisi meitä turmion pyörteisiin… Minun päätökseni on luja kuin kallio.
Kuningas pysähtyi erääsen linnan akkunaan, kääntäen mielenliikutusta osoittavat kasvonsa pois Schröderheimistä. Se ankaruus, jota Kustaa-kuningas piti tarpeellisena, täytti hänen sielunsa kauhistuksella, ja hän tunsi todellista riemua päästessään niistä synkistä ajatuksista, jotka häntä rasittivat, kun hän nyt lausui:
— Tule tänne, Elis, niin saat nähdä, — kuninkaan huulille ilmautui iloinen hymyily, samalla kuin hänen hienosta ivasta loistava silmänsä katseli ales linnan pihaan, jossa Armfelt istui eräässä kantotuolissa suuren kunniavahtinsa ympäröimänä, jolla hän oli kannattanut itsensä linnaan. Osoittaen tuota loistavaa seuruetta, lausui kuningas: — Minkälainen narri Armfelt onkaan. Hän käyttäikse, ikäänkuin olisi hän turkkilainen pasha! Minä pelkään sananparren toteutuvan, jossa sanotaan, että ylpeys käy lankeemuksen edellä.
— Minuun koskee todellakin kipeästi, nähdessäni hänet noin mieletöinnä, — jatkoi kuningas vakavammin, — mikä hän on, miksi hän itseänsä luulee? Suoraan sanoen ei ole mitään, jota hänen kunnianhimonsa ei luule saavuttavansa! — Niin, me tapaamme toisemme jälleen, Elis-hyväni; minä menen tekemään suunnitelmaa uuteen näytelmäkappaleesen, enkä suvaitse kenenkään itseäni häiritä, ei kenenkään, ja, — mennessänsä kääntyi hän äkkiä ympäri, lausuen: — Minä olen antanut Armfelt'ille ystävyyteni, ja hän on tehnyt minulle monta palvelusta, joiden takia pidän häntä arvossa ja joita olen myöskin osannut palkita; mutta eikö hän luule jo saaneensa kyllältä? Hän menee liian pitkälle vaatimuksinensa. Jos hän haluaa kreiviksi, tulee hän siksi pääsemään, mutta ei miksikään muuksi, — ja sen täytyy sinun hänelle sanoa.
Schröderheim, joka oli Armfelt'in todellinen ystävä, joutui hämillensä ja koetti etsiä joitakuita sanoja ystävänsä puolustukseksi, mutta Kustaa-kuningas keskeytti häntä hymyillen: — Niin niin, eihän se ole kovin vaarallista, — lausui hän; — Armfelt on hemmoiteltu onnen poika, ja hänen on vaikea kestää myötäkäymistä. Vielähän asia on autettavissa, kun hän vaan ymmärtää pysyä aloillansa…
Ja kuningas sulki nyt itsensä työhuoneesensa, kentiesi antaaksensa tällä tavoin suosikillensa pienen muistutuksen ja pidättääksensä häntä etäämpänä sekä saattaaksensa hänet jälleen järkeensä.
NELJÄSKYMMENESENSIMÄINEN LUKU.
— Älkäätte panko pahaksenne, että olen rohjennut tunkea tänne saakka; mutta en ole voinut hillitä sydämeni halua saada itse kiittää teitä, armollinen neiti!
Se oli Maria Holm, tätä nykyä rouva Eneroth, neiti Rudenschöldin entinen ompelijatar, joka tällä tavoin ilmaisi sydämensä kiitollisuutta.
— Oletteko nyt todellakin onnellinen?
— Minun mieheni on niin hyvä, äitini ja sisareni ovat luonani, ja me tulemme kaikki hyvin toimeen. Niin, minä olen niin onnellinen, ja teidän kauttanne, armollinen neiti, ovat kaikki: nämät levolliset päivät tulleet! — Marian tavallisesti kalpeilla kasvoilla oli rusottava hohto, jonka riemu ja kiitollisuus oli synnyttänyt: — Että te, neiti ajattelitte kaikkea tuota, jota minä koetin kuvailla itselleni pelkäksi mielettömyydeksi, mahdottomuudeksi ja hulluudeksi… ja että minä kerta satuin teille mainitsemaan lapsellisesta lemmestäni, kuinka kummalliselta minusta kaikki tämä tuntuu! Niin, mikä harvinainen onni minulla oli ensi kerran sattuessani teidän läheisyyteenne, se oli Daschka-kreivittären luona. Ah, te, armollinen neiti, olette unohtaneet kaiken tämän, vaan en minä, en koskaan!
Tuo umpimielinen ja kaino tyttö oli tullut aviovaimoksi, ja tuon nuoren aviovaimon onnellisuus pani sanat vierimään hänen autuudesta hymyileviltä huuliltansa.
— Niin, niin, Daschka-kreivittären, — kertoi Magdalena, ja hänen ajatuksensa riensivät taasen tuohon ensimäiseen viehättävään nuoruuden aikaan, jolloin lapsuus riehakkaana leikintekona oli hänen takanansa ja tulevaisuus ikäänkuin tämän vaiherikkaana jatkona hänen edessänsä: entisyys muserretuista nukenpäistä ja tulevaisuus muserretuista sydämistä…
Hiljainen huokaus nousi Magdalenan povesta. Nyt ja silloin, kuinka erinkaltaista! Vihlovalla levottomuuden tunteella silmäili hän Marian, — tuon huolettoman ja viattoman — tyyniä, levollisia kasvoja; ah, sellainen olisi hän itsekin voinut olla! — Daschka-kreivittären, niin, se oli silloin! — kertoi Magdalena: — Mihinkähän tuo iloinen, veikistelevä venakko oli joutunut? Mihin olivat joutuneet hänen kaikki senaikuiset ihailijansa? Ja minkähän tuloksen hänen oma haaveileva käsityksensä elämästä oli saavuttanut?
— Ja sitte… jatkoi Maria, — oletteko, armollinen neiti unohtanut sen päivän, jolloin kohtasimme metsäpolulla?
— Juuri tämän suvipäivän, tämän elämäni suvipäivän ja kaikkein niiden viattomain lapsellisten muistojen johdosta, jotka olivat tämän päivän kanssa yhteydessä, tulinkin teitä ajatelleeksi! Kaikki nämät sydämelleni niin rakkaat muistot haluaisin vielä kerran saada elää uudestansa ja pysähtyä niihin!
Alakuloisuuden vivahdus himmensi Magdalenan silmissä olevaa tulta, auringon säteet valuivat hänen kultaisille kutrillensa, ja hänen paisuville huulillensa ilmautui murheellisen kaipuun hymyily.
Maria huomasi koskettaneensa joitakuita Magdalenalle surullisia muistoja, — tällä jalosukuisella neidillä, joka näytti hänestä kuuluvan ylhäisempään maailmaan, — voiko hänelläkin todella olla jonkinlaista surua? — Hämmästyksellä kysyi Maria tätä itseltänsä, ja kyyneleet kostuttivat hänen silmänsä, kun hän, kädet ristissä, hiljaa lausui: — Ah, jospa voisin jollakin tavalla osoittaa kiitollisuuttani!
— Teidän pitää silloin tällöin tulla tänne sanomaan minulle, että olette onnellinen, — vastasi Magdalena tuolla sievällä, iloisen avosydämisyyden sekaisella kohteliaisuudella, jota hän, vaikka sydämensä pohjassa olisikin ollut mitä tahansa, kuitenkin aina osasi käyttää, ja jossa olikin hänen suurin viehätysvoimansa, — teidän pitää välistä tulla tänne, se tulee todellakin tekemään minut iloiseksi…
Näillä jäähyväisillä meni Maria pois, ja jäätyänsä yksin, meni Magdalena suorastaan ruhtinattaren luokse, joka esihuoneessa hän tapasi Södermanlannin herttuan.
— Mikä onnellinen kohtaus! — lausui Kaarlo-ruhtinas hymyillen.
— Siihen tarvitaan teidän korkeutenne suuri suosio, että pidätte tämän onnenanne, — vastasi Magdalena, aikoen nöyrästi tervehtien mennä hänen ohitsensa.
— Ei sellaista kiirettä, neiti Rudenschöld-hyväni, se auringonpaiste, jonka teidän läsnäolonne luo, on yhä vaan ohikiitäviä säteitä. Suvaitkaatte viipyä muutama minuutti, että saan ilmaista teille sitä harrasta ihantelemista, jota omannan kauneudellenne ja nerollenne.
— Olen todellakin hämilläni, kun en voi löytää kyllin soveliaita sanoja vastatakseni teidän korkeutenne korulauseista.
— Ei korulauseisin, neiti Rudenschöld; nämät ovat sydämeni todellisia ajatuksia.
— Se on liian suuri armo, teidän korkeutenne!
— Te tahdotte taaskin minut jättää? Mitä teillä oikeastansa on minua vastaan?
— En tiedä, onko minulla mitään teitä vastaan… minä tiedän vaan, ett'eivät ajatukseni milloinkaan ole harhailleet niin kauas… niin korkealle, kuin teidän kuninkaalliseen korkeuteenne.
— Kovaa puhetta, neiti-hyväni, josta minä voisin tuntea itseni loukatuksi!
— Pyydän anteeksi, teidän korkeutenne, mutta minä arvelin teidän kysymyksenne vaativan totuutta sisältävän vastauksen.
— Noh, olkoon niinkin! Te olette kuitenkin aina yhtä viehättävä, ja minä rukoilen siis, että te joskus suvaitsisitte ajatuksissanne muistella minuakin! Niin, Magdalena, ihana viehättävä Magdalena, minä lemmin teitä, ja minä pitäisin itseni onnellisimpana ihmisenä, jos te tahtoisitte… jos te voisitte vastata minun tunteisiini! — Kaarlo-ruhtinas oli puolittain polvistuneena tarttunut Magdalenan käteen, jolle hän painoi suutelolta.
— Kaikki vaihettelee tässä maailmassa, nyt on minun vuoroni tuntea itseni loukatuksi, — ja puolittain iloisen ja puolittain vihastuneen näköisenä veti hän pois kätensä, jatkaen: — ja kerrassansa pyydän, että teidän korkeutenne nyt viimeisen kerran pitäisi minulle tällaista loukkaavaa puhetta!
Ennenkuin herttua ennätti sitä estää, oli Magdalena jo pois huoneesta.
Suljetun oven ollessa itsensä ja Kaarlo-ruhtinaan välillä, hengähti Magdalena helpommin; hänen poskensa hehkuivat, ja hänen sydämensä tykytti ankarasti. — Kuinka voi hän rohjeta? — Hän painoi kättään kovasti rintaansa. — Hänkin, kuinka rohkeni hänkin! — nämät puoliääneen lausutut sanat kuuluivat milt'ei huokaukselta. Tuo ihana Magdalena Rudenschöld huokasi kasvojensa juonteiden vienouden, suloisuuden ja viehättävän ihanuuden vuoksi… Ainoastansa yhdellä oli oikeus riemuita niiden suloudesta, ainoastansa yhdellä oli hänen sydämensä ja tulisi muuttumatta olemaan. Tuolla pikaisella vaihettelevaisuudella, joka oli hänen luonteessansa, pudisteli hän nyt keveitä, kullanhohtavia kutriansa.
— Hyi sentään! — lausahti hän pienellä ivallisella naurulla.
NELJÄSKYMMENESTOINEN LUKU.
Magdalena istui äitinsä rinnalla. Tuota hyvää sopua ja rakkautta, joka näiden välillä aina oli vallinnut, verhosi nyt ikäänkuin peittävä huntu. Ei niin, kuin olisi äiti ja tytär rakastaneet toisiansa vähemmin kuin ennenkään; mutta äidin oli valloittanut värisyttävä levottomuus lapsestansa; ja voiko tämäkään suoraan katsella äitinsä silmiin?
Tämä ei ollut Magdalenalle helppo asia, ja heidän liikkeissänsä oli jäykkyys sekä heidän sanoissansa laimeus, jota ei kumpikaan rohjennut ehkäistä, pelosta että joko toinen lausuisi tahi toinen saisi kuulla liian paljo.
Heidän pakinoimisensa ei siis koskenut heitä itsiänsä, vaan he pysyivät kumpikin puoluettomalla alalla ja koettivat sanoa toisillensa totuuden keskustelematta suorastansa niin arkaluontoisesta asiasta, kuin tuo häviämätöin pilkku nuoren tytön nimessä ja hyvässä maineessa on.
He juttelivat nyt sangen ystävällisesti. Pentistä, Magdalenan rakkaimmasta veljestä sekä iloisesta ja reippaasta leikkitoverista.
— Lapset pienet, surut pienet, lapset isot, surut suuret, — lausui kreivitär Rudenschöld, luoden äkisti silmäyksen Magdalenaan. Pentti saattaa minulle paljo huolta, hän on liian rohkea liian varomatoin… ah, niin, varomatoin! — Hän huokasi, ja hänen silmäyksensä kiinnittyivät taasen tyttäreensä.
— Oh, hän tulee kait järkevämmäksi, hänen täytyy kait tulla siksi, — vastasi Magdalena, koettaen näyttää hämmästymättömältä; — hänellä on niin hellä ja hyvä sydän.
— Ja luuletko siis tämän tulevan puhumaan minun puolestani… ja että hän tulee säälimään minun tuskaani?
— Varmaan, varmaan?
— Niin, kentiesi. Lapsen rakkaus voi tosin olla suuri, mutta äidinrakkaus… sitä et sinä voi käsittää… et voi käsittää minun levottomuuttani ja pelkoani.
Magdalena hento vartalo värisi, mutta voittaen mielenliikutuksensa, silmäili hän suloisesti hymyillen äitiänsä; ei millään tavalla voinut hän nyt puhua. Pelko, että hän saattaisi äidillensä menehtymättömän surun, valtasi hänet ahdistuksella, ja äitinsä rauhoittaminen ja kaiken pelon poistaminen häneltä oli kaikki, mitä Magdalena tällä hetkellä halusi.
— Niin, kentiesi ei se olekaan mitään, — lausui kreivitär Rudenschöld, joka Magdalenan hymyilystä sai uutta toivoa ja uutta voimaa — kentiesi on se vaan juorupuhetta… panettelemista…
— Mitä hänestä sitte jutellaan? — kysyi Magdalena, koettaen hämmentää asiata.
— Hänestäkö? Ah, niin!… Kevytmielisten toverien seura, jossa saadut esimerkit ovat vaaralliset sellaiselle luonteelle, kuin hänellä on… siinä on kaikki, mutta siinä on kylläksi herättämään minussa pelkoa. Toivoisin sydämestäni hänen tulevan varovaisemmaksi… häneltä kuluu paljo rahaa, ja sinä tiedät minun varallisuuteni. Vaiti, luulenpa kuulevani hänen askeleensa.
— Minä tulen puhumaan tästä hänelle.
— Ei nyt. Joskus toiste, kun joudutte kahdenkesken, on parempi.
— Kuten haluatte, äitini, — lausui Magdalena, suudellen hellästi äitinsä kättä. Mikä anteeksi rukoileminen tässä suudelmassa olikaan! Mikä pelko, ett'ei hän voisi lykätä kauaksi selityksen antamista eikä ajan pitkään estää äitiänsä kuulemasta niitä huhuja, joita Magdalena tiesi itsestänsä olevan kulkemassa. Siis näki hän helpoituksen tunteella yksissä olon äitinsä kanssa keskeytetyksi ja hymyillen tarjosi hän kättä Pentille:
— Noh, mitä uutta, veliseni? — kysyi hän iloisesti.
— Uuttako? Sen kait pitäisi koskea uusia kuoseja? — lausui tuo uljas ja pulska kaartin upseeri, joka veitikkamaisella silmäyksellä katseli tuota karvanahka ranteista päähinettä, joka Magdalenalla oli ollut päässänsä ja jonka hän oli laskenut marmoripöydälle. Näenpä sinunkin käyttäväsi puolalaista päähinettä! Potocki seurueneensa on tehnyt kuoseissa perinpohjaisen mullistuksen, ja aina siitä ajasta asti, kuin kuningas on esiintynyt Taratalka-nutussa (49), on…
— Se puku on soma ja soveltuu hänelle erinomaisen hyvin.
— Puolan kruunu soveltuisi myöskin hänelle, luullakseni.
— Hyvänen aika, mitä puhetta se on, Pentti, — keskeytti häntä äitinsä.
— Mitä vaan on joka ihmisen kielellä… Kustaa-kuningas pyrkii Puolan kuninkaaksi. Se on tietty asia, että hän pitää sen maan kruunua vanhana Vasa-suvun perintönä. Tuleepa hauska nähdä, miten hän aikoo suoriutua uskonnon kysymyksestä!… Kentiesi saamme jonakin kauniina päivänä kuninkaan, joka tunnustaa katholilaista…
— Pyydän sinua, Pentti, itsesi ja meidän tähdemme, ajattele hyvin, ennenkuin puhut tuollaista! Ne ovat liian vaarallisia asioita…
— En minä, äitikultani, mitään pahaa tarkoita! Magdalenahan tiedustelee uutisia, ja minä… mutta ryhtykäämme johonkin muuhun, joka kentiesi enemmän miellyttää sisartani: sinun entinen vihapitosi, paroni Reuterholm, tulee taas pian matkustamaan.
— Kernaasti minun puolestani…
— Joku aika sitte oli hänen ja kuninkaan välillä ollut kiivas kohtaus, joka viimeksimainittu oli nuhdellut häntä valtiollisista mielipiteistänsä sekä hänen kapinallisesta mielenlaadustansa ja yhteydestänsä Ranskassa olevien, vallankumouksellisten seurain kanssa, ja kuninkaan sanotaan kiivaudessansa menneen niin pitkälle, että hän riisti Reuterholm'ilta sen eläkkeenkin, jota hän sitte viime valtiopäiväin on nauttinut.
— Syyttä ei kuningas suinkaan ole vihastunut! Minä puolestani on tiedä ketään vastenmielisempää ihmistä, kuin Reuterholm, joka on tullut ikävämmäksi kuin koskaan ennen, oleskeltuansa Parisissa, jossa hän oli joutunut n.s. salatieteilijäin seuraan, jotka ovat eriskummaisia puoleksi hupsuja ihmisiä. Niin, hänellä on omituinen mielitekonsa, — lisäsi Magdalena hymyillen: hermosähköllä nukuttajia, aaveennäkijöitä, haaveilijoita, siinä hänen miehensä!…
— Ja niiden avulla hän kokonansa panee Kaarlo-herttuankin sekaisin.
Niin, kuinka voisi tämä tulla toimeen ilman parhainta ystäväänsä!
Kuningas…
— Pentti-hyväni, — keskeytti häntä heleästi naurahtaen Magdalena, — etpä ole tänään muuta tehnytkään, kuin puhunut kuninkaasta!
— Enkö muuta? Noh, niin, eipä sitä paljo olekaan ihmettelemistä, sillä minä olin tänään aamiaisilla, ja siellä puhuttiin… Niin, minuun ei kaikki tuo todellakaan koske! Mutta Kustaa-kuninkaalla on suuri puolue vastassansa, ja nuori Ribbing nauroi sydämellisesti kolttosellansa, kun hän meni kuningasta vastaan punaiseen hännystakkiin puettuna (50), ja sekä hän että Liljehorn sanoivat suorastaan kuninkaan menettäneen järkensä!
— Liljehorn, jonka on kiittäminen Kustaa-kuningasta kaikesta? Ei, tämä on mahdotointa! — huudahti Magdalena. — Olenpa hänen äsken kuullut puhuvan kuninkaalle mitä nöyrimmillä ja mielittelevimmillä sanoilla… Ja että hän sitte rupeaa… ei, älä seurustele, Pentti, näiden ihmisten kanssa, joiden vilppi herättää minussa todellista inhoa!
— Malla-kultani, älä tule noin tuimetuksiisi monioista ohimennen lausutuista sanoista. Jospahan olisit kuullut…
— En tahdo enään kuulla enempää! "Ohimennen lausuttuja sanoja!" Minä tunnen ne sellaiset: kerrottuina mies mieheltä käyvät ne pian täysistä tosista. — Magdalena vaikeni muutamaksi silmänräpäykseksi, ja sitte lisäsi hän hymyillen kiivaudellensa: — Niin, panetteleminen ja väärät syytökset takanapäin, mielisteleminen, mateleminen ja epäjumaloiminen edessäpäin, sellainen on tavallisesti maailman meno! Ja mitä Kustaa-kuninkaasen erittäin tulee, tarvitsee hän todellakin suuren neronsa, ett'ei menettäisi järkeänsä!
Magdalena oli viimeisiä sanoja lausuessansa kietonut huivin olkapäillensä ja laskien tuon pienen puolalaisen lakin päähänsä, lausui hän äidillensä sydämelliset jäähyväiset, ojensi Pentille kätensä ja lisäsi iloisesti:
— Hoida vaan itseäsi, Pentti-kultani, ja sitä sinä todella tarvitsetkin, sillä pitihän sinun tulla kenraaliksi mitä pikemmin!
— Ja rikkaaksi sekä mahtavaksi, älä suinkaan tätä unohda, — lisäsi hän hymyillen, seuraten sisartansa ulkona odottavaan kantotuoliin.
Kun se, vieden neiti Rudenschöld'iä, kulki Pohjoismalmi-torin poikki (nykyisen Kustaa Aadolfin torin), näkyi hänen vierellänsä äkkiä loistava ratsastaja-joukko, jonka eturivissä paroni Armfelt, pää pystyssä ja uljaalla ryhdillä, antoi tulisen ratsunsa vitkallisesti ravata, tervehtien ritarillisesti Magdalenaa. Tämän äidin tuskalliset silmäykset ja puolittain lausumat viittaukset olivat kalvavia muistutuksia, ja samalla kuin purppuranpuna peitti hänen otsansa ja poskensa, loi hän silmäyksensä pois Armfelt'ista.
NELJÄSKYMMENESKOLMAS LUKU.
— Epämääräisiä lupauksia, makeoita miellittelysanoja; mutta joku sellainenkin sana, jonka tulee ottaa huomioonkin… Niin, parasta on tallentaa kaikki hänen kirjeensä, — sanoi kuningas eräänä toukokuun päivänä, vuonna 1791, paroni Armfelt'ille, joka taaskin kohdeltuna tuolla entisellä ystävyydellä, auttoi kuningasta lukemaan joitakuita Katharina-keisarinnalta tulleita kirjeitä, joita Kustaa-kuningas ennen Aacheniin matkustamistansa halusi järjestää ja tallentaa. — Kas tässä on hän kirjoittanut jotakin ranskalaisista oloista… niin, Parisista tulevat uutiset muuttuvat yhä peloittavimmiksi.
— Todellinen murhenäytelmä, teidän majesteettinne, johon historiasta saa etsimällä etsiä vastakohtia.
— Mutta jota voivat ruveta seuraamaan, — vastasi Kustaa-kuningas, jonka sääliminen noiden ranskalaisten Bourbonein kohtaloa ei ainoastansa ilmaantunut ystävyyden osoituksissa ja turvapaikan tarjoamisessa, vaan hän oli myöskin ensimäinen Europan ruhtinoista, joka oli tarjonnut sotajoukkonsa ja laivastonsa Ludvig XVI:sta valtaistuimen ylläpitämiseksi.
- Minä olen Axel Fersen'iltä, — lisäsi kuningas, vaijettuaan hetkisen ajatuksiinsa vaipuneena, — saanut tiedon, että Ludvig-kuningas aikoo puolisoinensa salaisesti lähteä Ranskasta. Niin, pako on nyt minun mielestäni heidän ainoa pelastuksensa, ja sitte täytyy ulkomaalainen apu tulla väliin, palauttamaan järjestystä. Mikä minulle tässä asiassa on tuottanut suurta iloa, on Katharina-keisarinnan tarjoamat sotajoukot ja rahat Ranskan palvelukseen käytettäväksi. Niin, luulenpa tässä asiassa onnistuneeni herättää keisarinnan erinomaista sääliväisyyttä.
— Epäilemättä, teidän majesteettinne! Kreivi Stackelberg on lukenut minulle otteen eräästä Zouboff'in kirjoittamasta kirjeestä, jonka milt'ei sanasta sanaan luulen muistavani, ja muun muassa kirjoittaa hän melkein näin: Tätä nykyä vannoo meidän hallitsijattaremme ainoastaan Ruotsin kuninkaan nimessä, ja hän kertoo meille satoja kertoja päivässä, että sittekun kuningas on alkanut ajatella samoin kuin hänkin Ranskan olosuhteista, tulee asiat menemään hänen toivonsa mukaan, — ja että oli olemassa ruhtinas, joka ei ainoastansa kyennyt tekemään suurta ja laveaa suunnitelmaa, vaan oli myöskin varustettuna niillä ominaisuuksilla, joita tämän toteuttamiseen tarvitaan, sekä että kuningas tulisi olemaan hänen ritarinsa, jonka edestä hän mitä hartaimmin tulisi rukoilemaan ja pitämään mitä tehokkaimpia neuvoja sekä toimia, tämän pääsemiseksi tarkoitustensa perille.
Kuningas hymyili: — Kohteliaasti sanottu, lausui hän, — niin, keisarinna kentiesi tuhlaa kohteliaisia sanoja ja lupauksia; mutta näiden viimeksimainittujen toteuttaminen… foi de gentilhomme, miten on hän täyttänyt Verälän rauhanteossa antamansa lupaukset apuvaroista? Minä tahdon kuitenkin pitää Stackelbergiä kireällä, kunnes kaikesta tästä jotakin syntyy! Mutta kaikessa tapauksessa ei keisarinnan Norjaa koskeva ehdoitus ole hyleksittävä, ja minä myönnän maanalojen voittamisen Norjan puolelta olevan meille tärkeimpiä sekä hyödyllisimpiä kuin kaikki Suomen kalliot, Viipurikin siihen luettuna, niin kauan kuin Venäjällä tulee olemaan jalankaan levyinen maanala Itämeren rannikolla sekä laivasto; silloin on vähästä arvosta, onko Ruotsilla Suomessa joitakuita korpia enemmän tahi vähemmän. Mutta minä tulen kuitenkin yhä vaatimaan Savonlinnan sekä Korkeakosken meille luovuttamista ja tarjoamaan ruotsalainen Karjala väliksi… Niin, miten Katharina-keisarinna käänteleikse ja väänteleiksekin, tulen kuitenkin pian ottamaan selon, mitä hänen kilpensä alla piilee.
— Mitä avunantoon tulee, luulen hänen majesteettinsa tulevan täyttämään kaikki, mitä teidän majesteettinne…
— Niin, sen saamme nähdä! Nyt matkustan minä kuitenkin heti Aachen'iin; sieltä tahdon lähteä kohtaamaan Ludvig-kuningasta ja Maria Antoinettea Montmédyyn, johon he aikovat mennä ja jossa saamme suullisesti sopia keskenämme parhaasta tavasta heidän jälleen asettamisesta entiseen valtaansa.
Kuninkaan kasvot loistivat toivosta sekä luottamuksesta. Hänen arkuutensa yksivaltaisuudesta sekä kunnianhimonsa ja nuot lupaavat toiveet äärettömistä rahallisista eduista olivat ne monet vaikuttimet tuohon intoon, jolla hän sekaantui päivän tapahtumiin ja niihin tuleviin seikkailuihin, joita nämät puolueriidoista levottomat ajat voivat tuoda mukanansa.
— Niin, minä lähden, ja sinun tulee valtiosihteeri Franc'in kera jatkaa keskusteluja kreivi Stackelberg'in kanssa, — lausui kuningas, joka hymyillen lisäsi: — ja muistakin: rahoja, niin, etupäässä rahoja!
— En tule jättämään huomaamatta enkä täyttämättä ainoatakaan niistä neuvoista, joita teidän majesteettinne suvaitsee laskea sydämelleni, — vastasi suosikki, joka nyt oli sulkenut erääsen kuninkaan kirjoituspöydässä olevaan laatikkoon nuot läpiluetut kirjeet.
— Kuinka olenkin halunnut täältä päästä! Sitä ennen on minulla joitakuita asioita ja hommia, jotka kuitenkin ehdin tällä lyhyellä ajalla toimittaa!
Kustaa-kuningas nyökkäsi nyt Armfelt'ille ystävällisesti jäähyväisiksi. Ja vuorotellen puuhaten hallitustoimissa, valtiollisissa vehkeilyissä, kirjallisuudessa ja huveissa pääsi hän yhä lähemmäksi lähtöpäiväänsä.
Tämä oli toukokuun 24 päivä. Ainoastansa muutamain ystäväinsä seuraamana saapui kuningas kesäkuun 14 päivänä Aacheniin.
Loistava joukko vallankumouksen vihollisia ympäröi Ruotsin kuningasta, jota kaikkein silmät vartijoitsi, tervehtien häntä pelastaja-enkelinänsä.
Henkilöt sellaiset kuin Artois'in kreivi, markiisi Bouillé, paroni Breteuil, Pamiers'in piispa, rouvat d'Harcourt, Lamballe y.m. seurustelivat täällä kuninkaan kanssa, ja heidän haaveilunsa yksinvaltaisuudesta saattoi heidät kaikki mitä toivorikkaimmalla innostuksella kuultelemaan Kustaa-kuninkaan neuvoja ja aikeita.
Myöskin tuo jalo Ranskan kuningatar osoitti hänelle kunnioitustansa, tietäen pitää arvossa Kustaa-kuninkaan ritarillista intoa kuningaskunnan eduksi, ja lahjoitti hänelle kultamiekan, johon oli piirretty sanat: "sorrettujen puolustukseksi!"
Kuningas itse lausuu Oxenstjernalle eräässä kirjeessä Aachen'ista kesäkuun 16 päivältä 1791:
"Täällä olen kohdannut milt'ei kaikki Ranskan suuret henkilöt. Kaikki nämät loistavat maanpakolaiset ovat miellyttäviä seurakumppaneja. Heissä elää yhtä katkera viha kansalliskokousta vastaan, kuin he ovat kaikessakin liioittelevia, josta teillä ei voi olla käsitystäkään. Onpa todellakin heidän kuulemisensa ja näkemisensä sekä kummallista että surkeata…"
Tuota kohteliaisuutta ja hienoa aistia, joka oli Kustaa-kuninkaassa synnynnäistä, osoitti hän kaikille näille maanpakolaisille. Hänen neronsa ei koskaan väsynyt uusien suunnitelmien tekemisessä, joista toinen oli usein toistansa kummallisempi, ja jota arveluttavimpia kuninkaan esittelemät hankkeet olivat, sitä enemmän ne viehättivät hänen mielikuvitelmaansa.
Saatuaan lentoviestin kautta tietää ranskalaisen kuninkaallisen perheen paosta meni Kustaa-kuningas jalkasin heitä vastaanottamaan ja laski kello kädessä, millä minuutilla he tulisivat saapumaan.
Mutta turha oli tämä hänen odotuksensa; mitä synkimmät aavistukset heräsivät hänen mielessänsä, ja pian sai hän tiedon, että kuninkaallisten pako oli tullut ilmi, ja että he, kiinniotettuina Varenissa, vangittuina tuotiin takaisin Paris'iin.
Kustaa-kuninkaan tekemät suunnitelmat eivät enään kelvanneet, uusia täytyi keksiä, ja sangen tärkeä kysymys oli myöskin: kuka tulisi koko tuon Ranskaa vastaan ryntäävän, yhdistetyn sotajoukon johtajaksi?
Katharina-keisarinna oli sanonut haluavansa täksi Ruotsin kuningasta. Tähän imartelevaan ehdotukseen, joka niin suuresti miellytti Kustaa III:nen turhamielisyyttä ja kunnianhimoa tuli kuitenkin toisten suurien hovien ynnä ranskalaisten ruhtinoiden lausua myöntymyksensä. Tämän johdosta lähetti kuningas kreivi Fersen'in Vien'iin ja paroni Tauben Coblenz'iin, antaen näille toimeksi vaikuttaa hänen eduksensa, jonka tehtyä hän itse viipymättä palasi kotia.
Tulisiko kuningas taaskin pian lähtemään Ruotsista esiintyäksensä
Ranskassa? Tämä kysymys antoi paljo ajatuksen aihetta sekä Kustaa
III:lle että yleisölle.
Vienissä ja Coblenz'issa olivat asiat kuitenkin menestyneet huononpuoleisesti; mutta Fersen sai uuden käskyn kiihoittamaan kuningasta tehokkaasen toimintaan, ja Venäjän puolelta riippui asia miltei yksinomaan siitä, ryhtyisikö kuningas itse välittömästi näihin meteleihin; mutta Katharina kieltäytyi kumminkin tänä vuonna ottamasta osaa minkäänmoiseen toimintaan.
Erilaisia tapahtumia sattui nyt joka päivä, jotka vaikuttivat, että Berlinissä, Vienissä ja Parisissa toivottiin vallankumouksen pysähtyvän Ludvig-kuninkaan hyväksymällä uuden hallitusmuodon, ja yleisen turvallisuuden jälleen palajavan jonka johdosta pakolaisia ja vieraita valtoja ahkeraan kehotettiin lakkaamaan aseilla varusteleimisesta.
— Nämät ovat liian varhaita toiveita, Kaarlo-hyväni, — lausui kuningas eräänä päivänä Södermanlannin herttualle, heidän kävellessänsä Hagan syksyn kellastumassa puistossa. — Minä puolestani olen tarkoin oppinut tuntemaan Ranskan olosuhteita. Vallankumouksen myrskyt meuruavat siellä vieläkin, eivätkä tule niin pian lakkaamaankaan. Jos kuninkaan veljet ja pakolaiset nyt palajavat isänmaansa rajojen sisäpuolelle, ovat he hukassa, samoinkuin jo pidän Ludvig-kuninkaan ja Maria Antoinetten olevan. Katharina on samaa mielipidettä kuin minäkin, ja onpa verratoin lyhytnäköisyys luulla järjestyksen Ranskassa ilman mitäkään palajavan. Minä jatkan siis rykmenttien varustamista kaikella, mitä sotaretkellä tarvitaan. Niin, minulla on tuhannenkin hanketta mielessäni, ja yhä veisaan minä vaan tuota vanhaa virttä: jos minulla vaan olisi rahoja, kylläksi rahoja!
— Olenpa siinä tapauksessa milloin tahansa valmis laulamaan samaa teidän majesteettinne kanssa — keskeytti herttua hymyillen.
— Niin, rahanpulasta on päästävä! Armfelt kehottaa innokkaasti valtiosäätyjen koolle kutsumista ainoana pelastuksena. Olen paljo epäillyt, mutta olen kuitenkin nyt päättänyt kutsua säädyt valtiopäiville.
— Sepä on näinä aikoina liian rohkeasti tehty, ja ruhtinoiden on syytä peljätä saavansa nähdä yhtä surullisia kohtauksia kuin Ranskassakin, — vastasi herttua.
— Se on tosi, — vastasi kuningas vilkkaasti; — mutta siinä tapauksessa olen päättänyt ennen ehkäistä kuin tulla ehkäistyksi, ja minä työskentelen paraikaa uuden hallitusehdoituksen laatimisella, jonka hyväksyttyä kuninkaanvaltaa ei voi valtiosäätyjen oikut kukistaa eikä häväistä ja joka kuitenkin tulee, toivoakseni, sovittamaan kaikki puolueet, sillä se tulee perustumaan kansan lailliseen osanottoon hallituksessa yleisillä vaaleilla sekä kaksikamari-laitokseen. Kuninkaan silmät loistivat nerosta sekä vilkkaudesta ja hetken kuluttua lausui hän: — Valtiollisesta pakosta täytyi minun saada vakuutuskirja hyväksytyksi, jonka jälleen aion peruuttaa, niin pian kuin olosuhteet sen sallivat, ja minä tulen riemulla jälleen antamaan alamaisilleni kaikki ne oikeudet, jotka minä heiltä olen riistänyt. Niin, kun kerta olen toteuttanut kaikki unelmani ja pannut toimeen kaikki mielitekoni, silloin tahdon levätä, ja elämäni loppupäivät tulevat kulumaan onnellisina ja rauhallisina… katsos Brunnsvik'in tyyntä pintaa… noin, kas noin, tulee elämäni olemaan! Ja tässä uudessa linnassani, jonka vertaa rakennustavan kauneudessa ei ole, tahdon viettää vanhuuteni ja yksinäisyydessä johdattaa mieleeni nuoruuteni rakkaimpia muistoja!
Kuninkaan kasvot olivat lempeän, haaveilevan näköiset, ja ajatuksiinsa vaipuneena astuskeli hän edemmäksi. Äkkiä synkistyi hänen otsansa, ja hän jatkoi huoaten:
— Auringon lasku on ihana purppurassaan; mutta Brunnsvik'in pinta näyttää ikäänkuin veriseltä. Tulevatko minun tulevaisuuden unelmani jäämäänkin pelkiksi unelmiksi?
Kuninkaan tätä kysyessä muuttui herttuan kasvot hieman, samalla kun hän iloisesti vastasi: — Unelmia ja todellisuutta, Kustaa. Niin, mitä meidän elämämme muuta onkaan kuin yhä jatkuva jono tulevaisuuden unelmia?
NELJÄSKYMMENESNELJÄS LUKU.
— Tiedätkö varmaan hänen olevan täällä?
— Minä nä'in hänen puolipäivän aikaan lähtevän tänne.
Näitä sanoja lausuivat kaksi naista, jotka eräänä jälkeenpuolipäivänä uudella vuodella 1792 kulkivat Hagaan päin. He olivat kumpikin hyvin kiedotut avaroihin kaapuihin ja karvapäähineihin, ja yhdestä näistä kurkisti eräät lukijalle tutut kasvot, jonka hienoille poskille talvipakkanen oli lumonnut mitä ihanimpia ruusuja. Tämä oli rouva Enerot, tuo entinen Maria Holm, joka kälynsä seurassa teki tämän kävelyretken; hän jatkoi hymyillen: — Mutta vaikka minä nä'inkin hänen lähtevän kaupungista, en voi kuitenkaan mennä takaamaan, että sinä tulet saamaan häntä nähdä!
— Minä olen koettanut sitä kumminkin kymmenen kertaa, vaan aina turhaan… enkä luule itselläni tänäänkään olevan onnea. Kuitenkin tuntuisi minusta harmittavalta palata jälleen kotia, voimatta sanoa nähneeni kuningasta! Niin, sinä naurat; mutta teille, täällä asuville, on niin tavallista, että…
— Ei, älä sano sitä! Minä puolestani olen kylläkin ihastunut kuninkaasen, ja minulla on suuret syyt… eikö minun oikeastansa tule kiittää häntä siitä, että Enerot'in… että meidän tulevaisuutemme on tullut turvatuksi?
— Ja tämäkö siis on hänen mieluinen Hagansa? — kysyi rouva Enerotin käly, joka tultuaan kaupunkiin maaseudulta, nyt loi uteliaita silmäyksiä tuohon valkoiseen lumihuntuun, joka peitti kedot sekä keinui puiston lehdittömillä oksilla ja taivaanrannalla oli ripustanut valkoisia köynnöksiä alati vihantaan havumetsään. — Niin suloista on päästä maalle! Mutta nyt alkaa jo hämärtää, ja ennenkuin ehdimme perille…
— Tulee pimeä. Niin, kentiesi haluat palata takaisin?
— Enpä suinkaan; me olemme jo tulleet niin pitkälle, että voimme hyvin mennä perille asti. Kaikessa tapauksessa tulee linnan näkeminen olemaan hauskaa, ja kuu on jo noussut. Kunhan et vaan pelkää kävellä näin myöhään minun seurassani?…
— Minä pelkäisin enemmän, jos joku tahtoisi tulla pitämään meille seuraa, — vastasi veitikkamaisesti tuo nuori rouva.
— Minä tarkoitin…
— Niin, kyllä minä olen käsittänyt sinua, kultaseni; mutta olemmehan me ilman seikkailuksitta päässeet tännekin, ja minä toivon meillä kotimatkallamme olevan samanlaisen onnen, kaikessa tapauksessa en ainakaan minä pelkää.
— Noh, astukaamme sitte rivakkaasti. Klaara-tädin illallinen tulee minulle oikein maistumaan. Tulethan sinä mukana hänen luoksensa?
— Sen kylläkin teen; Enerot on luvannut tulla minua sieltä hakemaan.
Näin jutellen ennättivät molemmat naishenkilöt linnan läheistöön. Kuu oli nyt täydellisesti noussut, ja puut sekä maa kimaltelivat kauniisti. Yhtäkkiä pysähtyi Maria, tarttuen kiivaasti kälynsä käsivarteen ja osoittaen erääsen alakerrassa olevaan akkunaan: — Kas, tuossa on kuningas! — lausui hän.
Hengittämättä ja äänetöinnä sekä kunnioituksen sekaisella hämmästyksellä ja maaseutulaisen koko uteliaisuudella katseli nyt rouva Enerot'in toveri kuninkaan tällä hetkellä kalpeita ja miettiväisen näköisiä kasvoja.
— Vaiti, minä kuulen ääniä etäältä, joku tulee tännepäin, — lausui Maria, ja jos me tahdomme välttää seikkailuja, on parasta vetäytyä syrjään, luulen ma.
Mutta seisommehan me tässä varjossa…
— Tule, tule! — ja pitäen kälyänsä käsivarresta, riensi Maria sisään eräästä läheisestä, avoinna olevasta ovesta. Vetäytyen erääsen piilossa olevaan nurkkaan, näkivät he vähän tämän jälkeen kaksi kaapuihin kiedottua miestä, jotka pysähtyivät muutamaksi silmänräpäykseksi sen akkunan edustalle, jossa kuningas oli näyttäytynyt.
— Hänen piilossa pitämisensä sen aikaa, kuin hallitusmuodon muutos tapahtuu, on minun mielestäni ainoa keino sen perillesaamiseksi, — lausui nyt eräs ääni, jonka hiljaisen kuiskauksen nuot molemmat naiset kuitenkin kuulivat.
— Hänen poisviemisensä täältä on todellakin mahdotointa, — vastasi yhtä hiljaa toinen ääni, jolloin tuo ensimäinen puhuja vilkkaasti keskeytti:
— Mutta minä en tahtoisi tehdä hänelle mitään pahaa tahi vahingoittaa hänen henk… vaiti, etkö kuullut mitään rapinaa? Rientäkäämme täältä! — ja nuot molemmat salaperäiset vaeltajat katosivat puiston öisiin varjoihin.
— Mitä ihmeen ihmisiä ne olivat, ja kestä he puhuivat? — kysyi rouva Enerot, puristaen peljästyneenä kälynsä käsivartta. — Niillä oli varmaan jotakin pahaa mielessä… niin, olipa tyhmästi, että rohkenimme tulla tänne näin yksinämme.
— Olithan sinä äsken niin miehuullinen! Kas niin, rohkaise nyt mielesi, ja lähtekäämme kumpikin jälleen kotimatkalle! Tunnin kuluttua istumme taas levollisina "Kolmen Liljan" ravintolassa!
Rivakkain askelin menivät he taaskin kaupunkiin päin ja ilman seikkailuitta pääsivät he kulkunsa perille.
Säkenöivän tulennoksen ääressä laskivat he nyt rouva Elfvingin makuuhuoneessa pilaa tuntemastansa säikähdyksestä, ja tuo vieraisilla oleva nainen ilmaisi ihastustansa siitä, että hän vihdoinkin oli saanut nähdä kuninkaan: — vaikka vaan silmänräpäykseltä ja kuutamossa, — lisäsi hän.
— Sinä et vaan ole koskaan tyytyväinen! — vastasi Maria hymyillen; — mutta miten ruokahalusi laita on?
— Se on kylläkin oivallinen! Mutta mitä herkkuja te, Klaara-täti, olette pöydälle asettaneetkaan?
— Vähä kutakin. Täällä on tänään ollut suuret päivälliset, muutamilla upseereilla on ollut pienempi sali, ja kaikki pienet huoneet ovat olleet täpöisen täynänsä. Niin, Jumala paratkoon, kyllä täällä väkeä on, ja ihmisparalla on myöskin touhua sen mukaan. Valvomista myöhään yöhön ja loppumatointa puuhaa, — vastasi rouva Elfving, joka tällöin oli "Kolmen Liljan" ravintolan hyvin voiva emäntä ja joka nyt aikoi omaisiensa seurassa viettää hauskaa iltahetkeä.
— Niin tämä juokseminen rasittaa ihmisen elinvoimia!
Nuot kumpaisetkin nuoret naiset nauroivat.
— Ja kuitenkin olette, täti, lihava kuin… kuin…
— Noh, antakaatte kuulua!
— Kuin pieni porsas…
— Oh, älkäätte imarrelko! — pyysi rouva Elfving ja läimäsi Marian kälyä käsivarteen pyyhinliinalla, jolla hän hiveli muutamain pääronanmuotoisten lasien jalkaa, ja tuo arvoisa emäntä jatkoi: — Saihan sitä ennen hiukka lepoa, kun sinä, Maria, olit naimatoinna; tosin tulit sinä tänne ompelemaan, mutta sinä olit yhtä paljo kellarissa ja aitassa kuin ompeluksesi ääressäkin, ja minä sain kuitenkin väliin hengähtää.
— Tänä iltana pääsette, täti, juoksentelemasta. Sallikaa minun pitää huolta kaikesta, eihän nyt olekaan varsin paljo puuhaa, ja ruoan jakaminenhan toimitetaan keittiössä. Kas niin tehkää hyvin ja istukaa! Minä kyllä tiedän täällä vallitsevan järjestyksen…
— Mutta olithan äsken niin kaukana kävelemässä…
— Olisipa häpeää, jos minun ijälläni tuntisin itseni väsyneeksi!
Tätä lausuessansa pyörähti Maria keittiöön, ja hetken poissa oltuansa tuli hän pyytämään kellarin avainta, sillä muutamat herrat olivat pyytäneet pullollisen Bordeaux-viiniä.
— Ei sinun, lapsi-hyväni, tarvitse mennä kellariin; päivällisen jälkeen asetin tänään muutamia pulloja sellaista viiniä salin loukkoon…
Hiukka nyökäyttäen päätänsä katosi Maria ja rientäen saliin avasi hän tuohon mainittuun loukkoon johtavan tapettioven, joka loukko aikanansa oli ollut pienten huoneiden välillä oleva läpikäytävä ja joka nyt ainoastansa ohuella lautaseinällä oli niistä eroitettu.
— Vaiti, eikö joku ovi narissut? — kuuli Maria jonkun lausuvan puoliääneensä, johon kysymykseen toinen nauraen vastasi:
— Sinäpä kuulet tänään pelkkää rapinaa, napsauksia ja narinaa!
— Niin, voit olla oikeassa, mutta, sacre Dieu, parasta on olla varovainen!
— On, on, veliseni! Ei täällä ulkopuolella ei ole ketään, katsohan itsekin!… Noh, sinä luulet siis kaikkien puolueiden tulevan tyytyväisiksi?
— Meidän joukossamme ei ole ketään, joka ei ilolla käyttäisi tilaisuutta saadaksensa tehdyn tekemättömäksi. En käsitä, miksi ei hänen Aachenissa ollessaan käytetty hänen poissaoloansa vallankumouksen toimeenpanemiseksi. Olihan uusi hallitusmuoto jo valmiiksi suunniteltu; mutta he ovat epäröiviä, kun heidän tulisi toimia…
— Niin, parannusta ei ole toivomistakaan, ennenkuin hänestä pääsemme.
— Vaiti, älä puhu niin kovaa!
— Saammehan puhua asiasta, tarvitsematta siltä peljätä…
— Pyydän sinua vielä kerran, älä puhu niin kovaa, se voisi maksaa meidän…
— Jopa!
— Ja kuka tulisi sitte ottamaan toimeksensa…?
— Sinä olot oikeassa! Minä tahdon ja tulen sen tekemään! Sota, vakuuskirja, raskaat verot, ulkomaanmatkat, tuhlaaminen, ylellisyys, tuhansien kansalaisten veri, joka on vuodatettu hänen mielioikkunsa tyydyttämiseksi! Luulisinpa siinä olevan syntiluettelon, joka ansaitsee…
— Ei niin kiivaasti, Juha Jaakko, sitä pyydän! Mutta enpä käsitä, miksi ei meidän pieni kolmiapilaamme tulekaan koolle tänä iltana, vaikka hänkin niin varmaan lupasi tulla…