— Kolmiapilaamme? Ei, sano neliapilaamme — onnen lehtemme — siksi itseämme nimittäkäämme. Niin, nyt ei hän enään tule, kello on puoli yhdeksän; mutta kentiesi hän peräytyykin.
— Sitä hän ei tee, siinä tapauksessa hänet hyvin tunnen jo entisistä ajoista… lapsuudesta asti; minä takaan hänen puolestansa!
— Tänä iltanahan meidän pitää määrätä tilaisuus…
—Sellainen kyllä ilmestyy.
— Naamiaisissa, mitä siitä sanot? Tahi kentiesi Geflessä? Niin, tästä lähtein tulen minä seuraamaan sitä miestä ikäänkuin hänen varjonsa. Mutta vaiti, kentiesi Aadolf Ludvig tulee, sillä nyt minäkin varmaan kuulin jotakin rapinaa.
— Niin, katsokaamme!
Maria, joka noita ensimäisiä lauseita puhuttaessa oli seisonut hiljaa ja liikkumatta sekä hengittämättä kuullellut tätä salaperäistä keskustelua, lähti nyt hiljaa liikkeelle ja riensi pois tuon ohuen lautaseinän vierestä. Mennen huomaamatta salista, tuli hän vähän jälkeenpäin rouva Elfving'in makuuhuoneesen. Hämmästyksellä huomattiin hänen kalpeutensa ja hänen vastaansa huudettiin:
— Mitä, Jumalan nimessä, on tapahtunut? Istu tähän, vapisethan sinä kuin haavan lehti! Oletko sairas? Oletko juossut itsesi lämpöiseksi ja sitte vilustunut? Kas niin, juo tilkkanen viiniä!
— Ei se ole mitään, ei laisinkaan mitään,— vastasi tuo nuori rouva, niin pian kuin hänelle annettiin tilaisuutta puhua, — minä vaan hiukka peljästyin…
— Vaiti, vaiti, ei sanaakaan! — lausui rouva Elfving, pannen lihavan kätensä Marian huulille, — minä ymmärrän, mutta sellaisesta ei pidä koskaan puhua, sillä se vaikuttaa aina pahaa. Niin, kyllä minä tiedän, ett'ei tuolla salissa kaikki ole oikein, se on vanha, tuttu asia, mutta kukapa sitä nyt tuli ajatelleeksikaan… minä tarkoitin vaan hyvää säästäessäni sinua tarvitsemasta mennä pakkasessa kellariin… näitkö sinä päättömän miehen tahi valkoisiin puetun naisen? Tahi kentiesi harmaisiin puetun ukon punaisella…?
— En, en, vastasi hymyillen Maria, — en en mitään sellaista, täti-hyväni!
— Niin, älä vaan puhu siitä, vaan ole vaiti kaikin mokomin, lapseni! Siitä puhuminen voi kolmen päivän sisään tuottaa sinulle kuoleman! Huu, minua oikein karmii! En kuolemaksenikaan uskalla mennä tuonne ylös. Gertrud ottakoon avaimen ja menköön kellariin… kai herrat ihmettelevät, miksi heille ei vielä ole tuotu viiniä… hyvänen aika, mikä tapahtuma! Ei koskaan ole meidän vieraillemme näin sattunut, ja mitähän he ajattelevatkaan…? Kas niin, nyt he jo ovat menneet pois, senpä todella voin aavistaakin! Meidän ravintolamme joutuu pahaan huutoon huonosta kohtelemisesta, ja mieheni tulee kai raivoiseksi! Niin, älä ole pahoillasi, Maria, ethän sinä voi mitään siihen… ei maksa vaivaa tulla liioin pahoillensa, jos pari vierasta meneekin pois, ja sen tulen kylläkin sanomaan miehelleni, jos hän siitä ärisee. Juokaamme itse viinimme, ja sen me kyllä ansaitsemmekin.
— Melkein tällä tavoin jutellen jatkoi rouva Elfving käymistänsä keittiön ja huoneiden välillä, samalla kuin Maria hiukan toivutteli itseänsä.
Niin, mitä kaikkea hän olikaan saanut kuulla tänä iltana! Olihan selvää, että puhe tarkoitti kuningasta! Mutta mitä voisi hän tehdä näiden kuultujen sanojen johdosta? Eikö ne ilmaisseet jotakin kapinanyritystä? Ja keitä nämät vaaralliset vieraat olivat? Maria koetti saada tästä selkoa: — hienoja herroja, aatelismiehiä — oli kaikki, mitä hän sai tietää.
Mietiskellen ajatuksissansa kaikkea tätä, ryhtyi hän vähitellen pakinoimiseen. Tuo pieni seura, johon nyt oli tullut lisäksi hänen miehensä, ravintolan isäntä Elfving, oli iloisena istuutunut katettuun pöytään, ja "Kolmen Liljan" arvoisa emäntä nautti useampia saksanhirvi-paistin viipaleita sekä voikakkuja syltin kera, vakuuttaen tykkänään menettäneensä ruokahalunsa sekä että huoneissa, joissa kummitteli, oli oikein hirveä asua.
NELJÄSKYMMENESVIIDES LUKU.
— Toivon teidän tulleenne sanomaan minulle yhä olevanne onnellinen, — lausui neiti Rudenschöld, joka mitä ystävällisemmällä tavalla oli tervehtinyt rouva Enerot'ia ja nyt oli istautunut hänen vierellensä eräälle korkeaselkäiselle tuolille.
— Niin todellakin olen, mutta…
— Onko siinä kuitenkin joku "mutta?"
— Ei onnellisuudessani, ei! Ah, minä olen tullut puhumaan teidän kanssanne, armollinen neiti, kertomaan teille…
— Puhukaa vaan, sitä pyydän, älkäätkä yhtään epäröikö! Jos voin jollakin neuvolla tahi avullani teitä hyödyttää, teen sen mielelläni.
— Ah, teidän hyvyytenne, armollinen neiti, minä hyvin tiedän! Ei, en ole tullut käyttämään sitä hyödykseni; mutta minä kuulin eilen jotakin, joka… niin en ole voinut nukkua vähääkään viime yönä ja, ja…
— Ja nyt olette tulleet ilmoittamaan minulle, miksi ette ole nukkuneet, — keskeytti Magdalena hymyillen.
— Levottomuuteni syynä on eräs seikka, jonka olen saanut kuulla, ja teille, armollinen neiti, toivon siitä olevan hyötyä, jos voitte varoittaa kuningasta…
— Kuningasta?
— Sattumalta sain eilen kuulla eräitä viittauksia… osan eräästä keskustelusta. Minua hävettää tunnustaa kuuleskelleeni; mutta sen tein, en voinut muuta! Pari aatelismiestä puhuivat hallitusmuodon muutoksesta, jonkun poisviemisestä sill'aikaa, kun tämä pantaisiin toimeen, ja ett'ei parannusta olisi toivomistakaan, ennenkuin tämä joku saataisi pois tieltä ja jota toinen heistä lupasi ikäänkuin varjo seurata kaikkiaalle, Gefleen, näytelmiin, naamiaisiin, kunnes… enkä tiedä mitä kaikkia! Vaikkeivät he maininneet mitään nimeä, ymmärsin kuitenkin hyvin heidän tarkoittaneen kuningasta, jota kentiesi uhkaa joku vaara, jonka ehkä voisi estää, jos hän ajoissa saisi siitä tiedon sekä voisi olla varoillansa… ja minä arvelin teidän, armollinen neiti…
— Nämäthän ovat kauheita asioita, rouva Enerot-hyväni; mutta kuka näitä puhui?
— En tiedä, minä koetin turhaan saada siitä selkoa; ei kukaan heitä tuntenut tahi ollut ottanut heistä huomiota… se tapahtui yleisessä ravintolassa, jossa väkeä alituisesti tulvaa ulos ja sisään… itse olin lähimäisessä huoneessa enkä nähnyt ketään.
— Kentiesi olisi parasta, että ilmoittaisitte asian laamanni
Liljensparrelle, — lausui Magdalena miettien.
— Mutta siitä syntyisi tutkinto, kentiesi oikeudenkäyntikin! keskeytti rouva Enerot vilkkaasti.
— Mitä hirmuista sitte oikeudenkäynnissä olisi? — kysyi neiti
Rudenschöld, hymyillen Marian hämmästykselle.
— Ah, armollinen neiti, en ole tottunut mihinkään sellaiseen, en voi sitä tehdä; mutta minä… ei, ei!
— Mutta entä jos poliisimestari olisi ainoa joka voisi ottaa selkoa?…
— Minun luullakseni olisi kaikki nuuskiminen turhaa… oma säikähdykseni ja hämmästykseni teki minut mahdottomaksi heti rupeamaan panemaan toimeen niitä tutkistelemuksia, joita selvästi huomaan, että olisi pitänyt tapahtua. Kaikki, mitä sain selville, oli, että heitä luultiin aatelismiehiksi.
— Kuninkaan varoittaminen, kun ei ole mitään näytöstä, olisi, kuten pelkään, hänen saattamistansa levottomaksi, voimatta häntä hyödyttää… älkäätte näyttäkö niin alakuloiselta, minä tahdon… minä lupaan antaa tästä tiedon eräälle henkilölle, joka on Kustaa-kuninkaan likimmäisiä ja joka kentiesi voisi suojella…
— Niin, niin, juuri sitä minäkin tarkoitin… joku vaara uhkaa varmaankin kuningasta… ja koska en tiedä, mikä se on, näyttänee se kentiesi suuremmalta ja hirveämmältä, kuin se todella onkaan. Minulla on liian löyhät perusteet rohjetakseni ruveta kenenkään ilmiantajaksi, voisihan syyttömiä henkilöjä tulla kiedotuksi asiaan sekä epäluulon alaiseksi, ja siten saisin aikaan enemmän pahaa kuin hyvää. Niin, uskokaa minua, mielelläni heittäytyisin minkälaisiin rettelöihin hyvänsä, jos ne vaan kohtaisivat ainoastansa minua, ja jos siten saisin estetyksi…
— Niin, minä uskon teitä, keskeytti vilkkaasti Magdalena, ja te olette kentiesi oikeassa. Kuitenkin voin luvata teille, tulevani kertomaan meidän puheemme eräälle henkilölle, jonka varmaan tiedän mielellänsä tahtovan uhrata henkensäkin kuninkaan suojelemiseksi.
— Kiitoksia, kiitoksia! Minä menen täältä levollisempana, kuin tänne tulin! Ah, minä olen ollut niin levotoin! Mutta minä tiesin myöskin, että jos jotakin olisi tehtävissä, voisitte te, armollinen neiti, parhain…
— Teillä onkin minusta suuria luuloja; mutta tosiaankin, ettekö te kuulleet mainittavan yhtään nimeä?
— Sitä, joka oli kiivain ja rohkein, nimitettiin Jaakopiksi tahi
Juhaksi tahi kumpaisellakin nimellä, en muista niin tarkoin!
— Noh, niin, suurta tolkkua ei siitä juuri lähde! Niin, rouva Enerot, teidän kauttanne olen todellakin saanut pääni ymmälle! Mutta jos te tiedustelisitte enemmän, niin — Magdalena hymyili, — niin tunnustan itsessäni olevan tarpeeksi naisellista uteliaisuutta tämän asian johdosta sekä sen verran innostusta kuninkaan varalta, ett'ei minulla olisi mitään ilmestymistäni vastaan hänen edessänsä pelastavana enkelinä.
Magdalena oli nyt yksinänsä. Samalla kun hän hymyillen oli lausunut noita viimeisiä sanojansa, oli hänen silmäyksensä lentänyt kaminiin, jonka edustalla eräs mustasta saksantammesta tehty, simpsukankuori-koristeilla varustettu seinäkello sijaitsi. Hänen silmäyksissänsä näkyi jonkinmoinen levottomuus, joka kuitenkin pian vaihtui hymyilyksi, sillä ovi aukeni samassa silmänräpäyksessä ja, ojentaen molemmat kätensä sisäänastuvalle paroni Armfelt'ille, lausui hän:
— Sinua varrotessani muuttuvat minuutit pitkiksi ijankaikkisuuksiksi.
— Sinä lemmit minua yhä yhtä paljon?
— Aina, aina! Istu nyt tähän viereeni… kuinka tyytyväiseltä ja onnelliselta sinä näytät!
— Sepä minä olenkin!
— Armas ystäväni, minulla olisi yksi asia sinulta pyydettävänä!
— Mielelläni kuultelen pyyntöjäsi!
— Kentiesi et kuitenkaan niin helposti voi?…
— Ole huoleti siinä tapauksessa, Malla; minä sanon vaan; jos kuningas voi täyttää, mitä pyydät, voin minäkin… mitä minä tahdon, tahtoo hänkin!
— Eikö sinun ennemmin tulisi sanoa: mitä hän tahtoo, tahdot sinäkin?
— Miten sinun purppurahuulesi hymyillekin, en kuitenkaan peruuta sanojani.
— Noh, sinä kaikkivaltias, minä pyydän sinua siis suojelemaan puoliskoasi!
— Suojelemaan?… Tätä en käsitä!
— Tuntomatoin vaara uhkaa häntä? Mikä se on, tahi miten se saataisiin estetyksi, en tiedä; mutta ah, ystäväiseni, pidä tarkoin silmällä, ketkä kuningasta lähestyvät, ja jos huomaat jotakin pienintäkin epäiltävää, niin… niin, kapinaliitto on olemassa, jossa puhutaan vallankumoukesta sekä ett'ei parannusta ole toivomistakaan, ennenkuin kuningas saadaan pois, ja sinä… naurat!
— Kuninkaat pois ja kansa hallitukseen! Tämähän on tavallista puhetta, ranskalaista lausetapaa, jonka luullaan heläjävän kauniilta… ei mitään muuta! Niin, puhukoot he vaan, kuningas voi pitää heitä kaikkia aisoissa, eikä kukaan rohkene ryhtyä häneen eikä hänen valtaansa!
— Mutta kansa on tyytymätöin…
— Se huuhkajanhuuto on liian vanhentunutta ketään peloittamaan.
— Minä tunnen mieleni kummallisesti ahdistetuksi… he ovat luvanneet seurata kuningasta ikäänkuin hänen varjonsa, naamiaisissa, näytelmissä, kaikkiaalla… kunnes… mitä? Niin, en tiedä, mutta jotakin kauheata tulee kentiesi tapahtumaan. Ah, suojele häntä, jos voit, seuraa häntä lakkaamatta!
Edellisen lupaan tehdä, vaan en tuota toista! Hänen puoliskonansa, olkoon menneeksi; mutta ei koskaan hänen varjonansa!
NELJÄSKYMMENESKUUDES LUKU.
Nuot vähän aikaa kestävät valtiopäivät Geflessä olivat päätetyt, ja niitä oli pidetty kaikessa hiljaisuudessa. Tyytymätöin puolue, joka ei mitään enemmän toivonutkaan, kuin kuninkaan sekaantumista Ranskan asioihin, jotta he voisivat häiritsemättömämmin toteuttaa aikeitansa, olivat tämän johdosta olevinaan myöten antavia ja kuninkaan tarkoitus valtiopäiväin kokoonkutsumisella tuli jokseenkin saavutetuksi.
— Nämät ovat minun hallitusaikanani olleet rauhallisimmat valtiopäivät, — lausui kuningas eräänä päivänä Tukholmiin palattuansa, ja minä, joka odotin…
— Teidän majesteettinne toimeenpanemat valmistukset vastasi paroni Armfelt hymyillen,— olivat sellaiset, että vihollinen hyökkäyskin olisi pysähtynyt puoliväliin.
— Ja ne vaikuttivat näihin paatuneihin valtiosäätyihin, jotka… ei, tässä täytyy luoda toisellainen edustamistapa, ja, foi de gentilhomme, jälkimaailma tulee minua siitä kiittämään!
— Mutta mitä luulet Katharina-keisarinnasta. Minä joka olin liian sokea luottamaan hänen rehellisyytensä ja joka luulin hänen olevan yhtä halukkaan kuin minäkin järjestämään Ranskan asioita!… ja nyt, kun toimeen olisi ryhtyminen, eihän ole tietävinänsäkään rahoista eikä sotajoukoista, ja kysyessäni, mitä hän oikeastansa aikoo, pyytää hän vuorostansa saada tietää minun aikomuksiani Puolan suhteen… — Kuningas hymyili jatkeessansa: — Hän tahtoo antaa minulle vapaan menetysvallan Norjassa, jos minä tahtoisin tehdä hänelle samaa, mitä Puolaan tulee. Puolalaisten avulla ja tehden hyökkäyksen Puolasta sekä Suomesta, tekisin pian lopun Venäjän mahtavuudesta. Niin voisinpa toteuttaa jo vuosikausia haaveksimani unelman!… Stanislaus (51) neuvottelee nyt minun kanssani valtikastaan luopumisesta vuotuista, 80,000 tukaatin suuruista, eläkerahaa vastaan sekä vaatii itsellensä ylimaaherran virkataloa talviasunnoksensa ja Ulriksdal'in suvi linnaksensa. Katherina pelkää kaikkea tätä ja pelkää minuakin! Mutta tästä en ole vielä mitään päättänyt!
— Ranskan onnettomuudet ovat keisarinnalle olleet ainoastansa tervetulleina välikappaleina haitallisten naapurein karkoittamiseksi, voidakseen sitä paremmassa rauhassa panna toimeen aikeitansa, jotka jo kauan ovat olleet hänen mielessänsä. Tämä on sangen selvää, — vastasi Armfelt, — ja hän paljastaa nyt oikeat ajatuksensa.
— Minulle ei ole päättäminen ollut koskaan niin vaikeaa kuin nyt, Puola, Ranska, Norja? Minkä näistä? Niin, Norjan… tuon suuren Oxenstjernan, Kaarlo X Kustaan ja Kaarlo kahdennentoista — kaikkein silmät paloivat aina tähän maahan. Se todella sietääkin miettimistä! Niin, ystäväiseni, enpä ole koskaan ajatellut tärkeämpätä asiaa! Nyt alankin nähdä yhä selvemmin, ja tuntuu ikäänkuin olisi suomukset pudonneet silmistäni! Hyödyllisen eroittaminen hyödyttömästä ei ole helppoa; mutta luulenpa vähitellen tämän oppineeni, — kallis oppi, joka on ollut maksamaisillansa minulle alamaisteni rakkauden! Mutta, jos Jumala suo, tulen voittamaan sen takasin! Niin, maani tulee saamaan hyötyä minun kokemuksistani, ja minä tulen jälleen sovittamaan entisyyden sekä voittamaan takaisin sen, mikä ei mahda vielä ijäksi olla menetettyä.
Ja tuo nerokas sekä ritarillinen kuningas hymyili iloisilla toiveilla, jatkaessansa:
— Tänään on Maaliskuun 16 päivä; kahden päivän kuluttua saat kuulla minun päätökseni, sillä niin pitkän ajan tarvitsen ajatuksieni ja uusien aikeideni järjestämiseen; mutta sinä tulet olemaan ensimäinen saamaan niistä tietoa. Vaan nyt tahdon mennä ulkoilmaan… Hagan rannoille. Mitähän sanot ajoretkestä? Näen kuitenkin sinusta, ett'et ole halukas… kyllä ymmärrän — kentiesi tahdot tavata erästä…? Sano terveisiä sille nuorelle kaunottarelle!
Ja hymyillen erosivat kuningas sekä hänen suosikkinsa toisistaan.
Samaan aikaan riensi rouva Enerot etehisen läpi, joka johti neiti Rudenschöldin huoneesen, mutta turhaan kolkutti hän sen ovelle. Tuo kaunis hovineiti ei ollut kotona, vaan hän oli lähtenyt ulos, eikä tiedetty mihin, ja häntä varrottiin tulevaksi kotia vasta iltasella.
— Minä tulen silloin takaisin, ja jos hän ei olisi vielä palannut, kotia tulen häntä vartoamaan, mutta jos hän palajaisi ennen minun tuloani, niin pyytäkää häntä olemaan kotona. Minulla on hänelle puhumista jotakin sellaista, joka ei siedä viivytystä. Ah, älkää Jumalan nimessä unohtako lausua hänelle juuri näitä sanoja! — pyysi tuo pieni rouva, jolloin jalosukuisen neidin kamarineitsyt korskeasti hymyili ja alavaisesti lupasi täyttää tämän pyynnön, joka ei juuri ollut sommiteltu siihen tapaan, jolla hän oli tottunut saamaan asioita toimitettavaksi hallitsijattarellensa. Mutta rouva Enerot ei tänäpäivänä juuri paljon ajatellut, mikä oli soveliasta, mikä ei, ja rientäessänsä kotiaan päin, oli jonkinlainen arkuus niissä silmäyksissä, joita hän loi ympärillensä. Kotiaskareissaan vajosi hän usein ajatuksiinsa, joista hän yhtäkkiä säpsähti toimeensa. Levottomuus, jota hän tähän asti ei koskaan ollut tuntenut, oli vallannut hänet, ja ilmaistuaan miehellensä sen syyt, vakuutti hän tälle, ett'ei hän tulisi saamaan lepoa, ennenkuin oli saanut puhua asiasta neiti Rudenschöldin kanssa, ja että nyt oli hämärä, jonkatähden hänen oli meneminen tämän luokse.
— Kaiketi ei maksa vaivaa vastustella niin päättävästi lausuttuja sanoja, — virkkoi hänen miehensä leikillisellä hymyilyllä.
— Ja sinäkin voit nauraa nyt! Ah ystäväiseni!
— Sinä olet lapsellinen hupakko, enkä todellakaan käsitä, miten sinä moniaista katkonaisista lauselmista… sinä, joka muutoin tavallisesti olet niin tyyni ja…
— Enpä käsitä sitä itsekään! Mutta minä vakuutan, ett'en eläessäni saisi enään rauhaa, jos en saisi yrittää…
— Niin, mene, mene lapsikultani!
Sellaisella innolla ikäänkuin olisi hän siten voinut jouduttaa neiti Rudenschöldin kohtaamista, kiirehti hän askeleitansa, mutta nyt sai hän samallaisen vastauksen kuin edelläpuolenpäivänäkin: neiti Rudenschöld ei ollut kotona, mutta kentiesi sopisi rouva Enerotin nyt odottaa häntä.
Rouva Enerotin levottomuus muuttui täydelliseksi ahdistukseksi, kun hetki toisensa perään kului tässä tuskallisessa odotuksessa; kotiansa ei hän voinut mennä ja viipyminen voisi kentiesi synnyttää pelkoa hänen kotonansa. Hänen silmänsä etsivät usein seinäkellon viisareja, jotka nyt osoittivat viittä minuuttia yli yhdentoista. Epätoivon eljeellä pani hän kätensä ristiin. Äkkiä lensi ilon vivahdus hänen kasvoillensa. Jumala oli siis vihdoinkin kuullut hänen rukouksensa. Niin, se oli neiti Rudenschöld, ku tuli, se oli hänen keveä astuntansa, hänen ihanat kasvonsa, jotka nyt hiukka hämmästyksen sekaisella säälillä katselivat tuota levotointa, pientä rouvaa, joka oli tarttunut hänen kumpaankin käteensä, kuiskaen hiljaa:
— Nyt on teidän vuoronne ruveta pelastavaksi enkeliksi! Suokoon Jumala, ett'ei se vaan olisi liian myöhäistä!
— Mitä te rouva-hyväni, tarkoitatte? Te todellakin minua peljästytätte! Mitä onkaan tapahtunut? — kysyi neiti Rudenschöld, viitaten kamarineitsyttänsä poistumaan.
— Tänään edelläpuolenpäivänä olin eräässä kauppapuodissa tekemässä joitakuita ostoksia ja kuljin pitkin katua eteenpäin, jolloin joku aivan minun takanani lausui: — Tuleeko hän varmaan naamiaisiin? — Tulee, ole huoletta, siellä syntyy väentungosta. Mutta palatkaamme takasin, — lausui eräs toinen. Minä seisoin liikkumattomana, ja heidän äänessänsä oli jotakin, joka muistutti minua tuosta puhelemisesta Uudenvuodenpäivänä, jonka te, armollinen neiti, kentiesi…
— Niin, minä muistan!
— Luuletteko, armollinen neiti, kuninkaan ensi yönä menevän naamiaisiin?
— Niin olen kumminkin kuullut.
— Jumala, oi Jumala häntä varjelkoon!
- Neiti Rudenschöld tunsi tuon nuoren vaimon ahdistuksen tarttuvan itseensäkin, tämän jatkaessa:
— Olen tänään miettinyt tuhansiakin keinoja, voidakseni varoittaa kuningasta. Ainoa varma toivoni olette te, armollinen neiti!
— Ja minä, ku palasin kotia niin myöhään! Mutta emmeköhän ole pari hupakkoa, me molemmat? — lausui neiti Rudenschöld heleällä naurulla. — Pari henkilöä ovat kadulla jutelleet naamiaisista, jutelleet luultavasti jonkun tapaamisesta… kukapa tänään muusta on puhunutkaan!
— Ei, ei, joku tunne sanoo minulle, että joitakin hankkeita on tekeillä, ja että ne tarkoittavat kuningasta. Hyvä Jumala, minuutit rientävät! Nyt, nyt on kaikki liian myöhäistä!
— Tulkaatte, rientäkäämme naamiaisiin! Minulla on vaatteita, jotka voivat sopia teille!… mutta se käy liian vitkallisesti, dominopuku on parempi; minä myöskin otan ylleni sellaisen, vaikka se kentiesi ei täydellisesti sovellu minulle enkelinä. Kas niin, joutukaatte! Minun kamarineitsyni saa meitä seurata. Niin, minä tunnen taas samaa levottomuutta kuin tekin, se on yhtä käsittämätöntä, kuin se perustuu järjettömiin syihinkin. Pian, pian! Niin, nähdessäni kuninkaan, tulen heti viemään hänet mukaani naamiaisista — lisäsi neiti Rudenschöld, yrittäen laskea leikkiä, — minä tunnen hänet tuhansienkin joukosta.
Muutama minuutti tämän jälkeen olivat he kaikki kadulla.
Tultuansa operahuoneesen, löi kello neljännestä vaille kaksitoista. Muutama silmänräpäys tämän jälkeen olivat he peräsalissa, joka oli koristettu Armidan linnan sivuseinämillä. Ankara kuumuus, huikaiseva valo, naamioitten ja kirjavien värien vilinä, riehakka, vallatoin ilo ja hurmaava soitto — sellaisen vaikutuksen tunsivat nuot molemmat naiset, kun he, kantapäihin ulottuvassa dominopuvussansa pitelivät kiini toisiltansa.
— Kuinka lapsellisia me olemmekin olleet, kuiskasi neiti Rudenschöld, — olenpa oikein tyytyväinen, että tulin tänne. Niin, minun tarvitsee todellakin rauhoittuakseni nähdä tätä hurmaavaa iloa.
— Minäpä sitä en ole, en, en! Täyttäkää lupauksenne, neiti Rudenschöld, ja jos näette kuninkaan, koettakaatte saada häntä silmänräpäyksessä lähtemään…
— Lapsellisuutta!
— Te olette luvanneet, luvanneet!
— Niin, minä täytän kaiketi lupaukseni. Näettekö tuolla ylärivillä, kuninkaan loosissa…
— Jumalan kiitos!… Kuningas!
— Terveenä ja paroni Essen'in seurassa!
— Vielä on aikaa, älkäämme viivytelkö!
Tässä silmänräpäyksessä suljettiin kullatut ristikot kuninkaan loosissa.
— Niin, missä me nyt hänet tapaamme? Varmaankin tulee hän tänne ales… älkäätte tuolla lailla vapisko, te saatte minut levottomaksi! Kas, tuolla, luulen ma… ei, se ei ole hän! Kävelkäämme kerran ympäri salia! Ei, pysähtykää silmänräpäykseksi! Näettekö tuota rotevaa sulttaania, jonka käsivarressa tuo sievä paimentyttö sipsuttaa; tuolla edempänä luulin näkeväni vilahduksen… tulkaa, rientäkäämme! Tässä on pieni avonainen paikka… kuulkaapa sitä melua! On ikäänkuin koski kuohuisi, ja minä tuskin kuulen omaa puhettani. Näettekö tuota mustassa dominossa ja punaisilla saappaan koroilla? Se on hän, minä en erehdy!
— Ah, joutukaa, joutukaa!
— Se on helppo sanoa, mutta ne kymmenen askelta, jotka meidät hänestä eroittavat, eivät ole niin helpot ottaa. Jumala, mikä tungos!… Hyvät, mustaan dominoon puetut herrat, te liikutte liian tylysti. Huomatkaa hiukka kahta naistakin! Niin, äsken olin iloissani tänne tulemisestani, mutta nyt sitä kadun; kauhean raskasta on tulla tukahdutetuksi!
Tällä tavoin, puoleksi laskien leikkiä, puoleksi puhuen lyhyvillä väliajoilla, pääsi neiti Rudenschöld yhä lähemmäksi tuota mustaa dominoa, jonka punaiset saappaankorot väliin vilahtelivat tuon meluavan, nauravan, ja tanssista sekä viinistä hurmautuneen väkijoukon satunnaisesti liikkuessa, joka kirjavassa kimalluksessa tungeskeli laattialla.
Neiti Rudenschöld ojensi kätensä, tarttuakseen domino-miehen käsivarteen, kun hänet äkkiä työnnettiin takasin, ja samassa silmänräpäyksessä paukahti kumea laukaus aivan hänen lähellänsä.
— Ai, minä olen haavoitettu, ottakaa hänet kiinni! — kuului nyt eräs huuto.
— Se oli kuninkaan… kuninkaan ääni, Jumala, te olitte sittekin oikeassa! — lausui neiti Rudenschöld, joka milt'ei tainnoksissa nojausi seuraajattariinsa.
— Tuli on valloillaan! Katto putoaa sisääni Pelastakaa itsenne!
Nämät huudot kuuluivat toistensa perään, ne tulivat yhä raivoisimmiksi, ja niihin sekaantui kimakoita parahduksia. Hämmennys ja sekamelska eneni jokaisessa silmänräpäyksessä, ja tungos oli hirveä, — tuo hämmästynyt väkijoukko, joka oli rynnännyt oville, huomasi ne suljetuiksi.
— Kuningasta on ammuttu, kuningas on haavoitettu!
Salaman nopeudella levisi tämä sanoma väkijoukossa.
— Naamiot pois! Kuka on murhamies?
Ja kukin katseli toistansa synkillä, epäluuloa ilmaisevilla silmäyksillä.
Naamiaisjuhlan vaihettelevat leikit olivat nyt loppuneet. Ilveilyelämä oli, päättynyt, juhlan ja riemun kuningas ei enään liikkunut hopeaneulosten eikä teaatterikoristuksien keskellä, hänen suosiollinen hymyilynsä ei enään kehoittanut leikkimään eikä ilveilemään, ihastuttajakuningas oli vaalennut, kolmas Kustaa ui veressänsä…
Vaitonaisena ja hämmästyksissänsä tunki väki nyt sen penkin ympärille, jolle kuningas hiljaa oli vaipunut. Jokainen pieninkin liike tuotti hänelle sanomatointa tuskaa; mutta hänen kalpeilla huulillansa näkyi lempeä, taivaallinen, anteeksiantava hymyily — tällä tahtoi hän katsella murhamiestänsä — niin tämä oli siinä väkijoukossa, hänen silmäinsä edessä — hänen sydämensä tunsi tuota kohtaan sääliä sekä niitä onnettomia kohtaan, jotka olivat osalliset tähän rikokseen. — Verhotkoon valhepuku heidät kaikki, peittäköön öinen pimeys heidän pimeän työnsä! Niin ajatteli kuningas, luoden paroni Essen'iin nojautuneena silmäyksensä ympäri tätä salia ja antaen ne viimeisen kerran viivähtää tällä näyttämöllä, jonka hän oli luonut ja jota hän niin paljo oli rakastanut.
Sääliväisyyden hyminää kuului ympäri salia, se eneni enenemistänsä, ja Kustaa-kuninkaan ahdistettu sydän tunsi itsensä tästä rauhoitetuksi ja vahvistetuksi. Majesteetillisella eljeellä nosti hän hervotointa päätänsä, hänen tummat silmänsä leimusivat ilosta — rakkaus, kansan rakkaus, tulisi kuitenkin häntä seuraamaan, rakkaus tulisi säilyttämään hänen muistoansa sekä unohtamaan hänen virheensä! Tuo itsevaltias hallitsija ei enään ajatellut valtaansa, vaan tuon virtaavan veren kanssa väheni pisara pisaralta hänen elinvoimansakin, katosi silmänräpäys silmänräpäykseltä tuo kuninkaallinen purppurakin ja pian oli hänen hänestä lausuttava:
"Tuomio vainajasta."
— Jumala, hyvä Jumala! — huokasi neiti Rudenschöld, — jospa vaan olisin ehtinyt muutaman silmänräpäyksen ennemmin, niin kentiesi… tuskallinen ajatus! tämän yön kauheat muistot tulevat minua seuraamaan!
— Kas tässä on vettä, juokaa joku pisara! — pyysi rouva Enerot, säikähtyneenä neiti Rudenschöld'in levottomasta olennosta.
— En soisi kenenkään saavan tietää minun olleeni täällä, — jatkoi Magdalena, vetäen dominopuvun kauluksen ales kasvoillensa; — mutta miten voisin pitää sitä salassa? — Hänen silmänsä vilkuivat ikäänkuin etsien ympärillensä, ja nähden paroni Armfelt'in, joka nyt kenraalin virkapuvussa oli antanut uusia, ankaria käskyjä ovilla oleville vahtimiehille, riensi hän kiiruusti tämän luokse, kuiskaen:
— Salli minun sekä seuralaistani kenenkään näkemättä päästä ulos!
— Magd…
— Vaiti!… mikä kauhea onnettomuus!
— Niin, niin!… Mutta sinäkö täällä?… Kuinka tulee minun ymmärtää?
— Sinä saat sitte kuulla…
— Kuningas pyrkii nyt pieniin huoneisinsa. Mene mukana pientä porrasta ylöspäin, Magdalena, niin päästän sinut sitte menemään.
— Muutama minuutti tämän jälkeen oli neiti Rudenschöld sekä hänen kaksi seuralaistansa jättäneet operahuoneen taaksensa, laamanni Liljensparren kirjoittamatta heidän nimiään kirjaansa.
NELJÄSKYMMENESSEITSEMÄS LUKU.
Siinä neuvostossa, jonka kuninkaan sairauden aikana tuli hoitaa hallitusta, olivat Kaarlo-herttua ja hänen apunansa valtionvalvoja Oxenstjerna, sekä paronit Taube ja Armfelt.
Kuningas voi murhayrityksen jälkeisenä päivänä jokseenkin hyvin. Tyyneydellä sekä maltilla kärsi hän kovia tuskiansa ja otti vastaan nähtävällä ilolla entisiä ystäviään ja ihailijoitansa, jotka levottomina ja huolestuneina olivat rientäneet hänen vuoteellensa.
— Schröderheim-hyväni, — lausui hän tuolle nyyhkivälle valtiosihteerille, joka, ollen polvillansa suuteli Kustaa-kuninkaan valkoista ja hermotointa kättä, — muistathan kentiesi minkälaisella mielialalla olin ennen Gotlannin herttuan kuolinpäivää? Niin, poikani, joka meni minun edelläni sitä tietä, jota minäkin kentiesi pian tulen vaeltamaan, tietä, jolla kohtaa katoavaisuutta ja häviämistä… ei, ei, ei sitä! Tahdoin vaan sanoa: tietä, jolla on katoavaisuus jäljessänsä. Niin, minulla oli sellainen aavistus, että joku Damiens tahi Ravaillac oli minun läheisyydessäni, ja tässä minä nyt makaan.
— Sire, tämä on surkea todistus sen aavistuksen toteutumisesta!
— Ole hyvässä turvassa, ystäväni! Haavaa ei arvella varsin vaaralliseksi; voinhan minä itse vielä käydä naamiais-salista aina pieniin huoneisiini saakka. Tietämätöintä on kuitenkin, miten rupeaa käymään; mutta jos minä paranen, niin pane mieleesi, mitä minä teille nyt sanon: Vastusteleminen on lopussa! Sitte riippuu jäljellä olevien päivieni levollisiksi tekeminen kentiesi enin minusta itsestäni sekä omasta varovaisuudestani.
— Oletko sinäkin täällä! — lausui Kustaa-kuningas hetken vaijettuansa, samassa kun hänen vilkkaat ja säkenöivät silmänsä kohtasivat luutnantti Liljehorn'in, jota hän nyt viittasi luoksensa, — niin olenpa todellakin sinut nähdessäni iloissani!
— Sire, — keskeytti Liljehorn liikutetulla ja väräjävällä äänellä, — suokaatte anteeksi!
— Kaikki, kaikki! Niin, meillä ei ole kentiesi aina ollut yhtäläiset mielipiteet, mutta ystäväiseni, millaiselta minä teistä lienen näyttänytkin, ja millainen lienen ollutkin… kiivastunut Jupiter en ole koskaan ollut! — lisäsi kuningas leikillisesti.
— Minä, jonka tulee kiittää teidän majesteettianne niin paljosta, niin, kaikestakin, olen ollut liian kiittämätöin, liian…
— Vaiti, vaiti, älä ole noin tuskissasi! Onhan kaikki jälleen hyvin meidän välillämme! kentiesi minä vielä paranen, ja silloin tulen saamaan takasin entiset ystäväni. Se on minulle mieluinen ajatus, joka virkistää minun mieltäni ja lievittää tuskiani!
Lempeällä eljeellä tarjosi kuningas hänelle kättänsä, johon Liljehorn tuskallisella epätoivolla painoi huulensa. (52)
— Ja nyt, hyvät herrat, — jatkoi kuningas, — jättäkää minut ynnä veljeni joksikuksi hetkeksi kahdenkesken. — Viitaten ystävällisesti jäähyväisiksi, kääntyi kuningas Södermanlannin herttuan puoleen, jonka hän oli antanut kutsua luoksensa: — Pyytäisin teitä, ett'ette kieltäisi minulta viimeistä palvelustanne, — alkoi kuningas jäätyänsä herttuan kanssa kahdenkesken. Se neuvosto, jonka äsken määräsin sairauteni ajalla hoitamaan hallitusta, tulee saamaan surulliseksi toimeksensa tutkinnon pitämisen siinä rikoksessa, joka on valmistanut minulle tämän kuolinvuoteen, ja lain ankaruudella kohtelemisen tämän julmuuden alkuunpanijoita, jonka toivoisin olevan ikuiseen pimeyteen haudattuna. Enpä tahdo, että edes poikanikaan heitä tuntisi. Onhan hän määrätty tätä kansaa hallitsemaan, ja sentähden ei pidä kylvää hänen sieluunsa vihan ja vainon siemeniä ketään kohtaan, enkä tahdo häväistä lukuisia perheitä rikoksesta, joka ainoastansa on yksilöiden tekemä ja minua kohtaan tähdätty.
— Mutta teidän majesteettinne…
— Ei, teidän tulee luvata minulle tämä! Tutkinto tästä murhayrityksestä on pidettävä mitä suurimmalla tunnollisuudella ja varovaisuudella. Aateliston tyytymättömyys minuun on ollut jokseenkin yleinen, ja salaliitto on samassa suhteessa levinnyt. Sekä valtioviisaus että oma sydämenikin käskevät menettelemään varovasti.
— Tahdon siis luvata, että tutkinto tulee pidettäväksi teidän majesteettinne toivomuksen mukaan, ja samalla kun ilmaisen kunnioitukseni tästä teidän sovinnollisesta mielialastanne, tunnustan aateliston juuri pelkäävän itseänsä ruvettavan vainoamaan ja…
— Ei, ei, tämä ei ole suinkaan minun tarkoitukseni! Kosto synnyttää vihaa, ja viha synnyttää uutta kostoa; keskitie on etsittävä ja noudatettava. Ainoastansa rikoksellisimmat saakoot rangaistuksensa.
— Kreivi Brahe on tässä asiassa lausunut teidän majesteettinne armollisen päätöksen mukaisia mielipiteitä… Kreivi on epätoivossansa siitä, mitä on tapahtunut, sekä on rientänyt tänne ja odottaa eräässä etuhuoneessa. Jos teidän majesteettinne suvaitsisi…?
— Brahe! — lausui kuningas. — Ah, minä ymmärrän, hän on siis noita rikoksellisimpia! Hän on ystävällisesti seurustellut minun ankarimpien vihamiesteni kanssa… niin, se on selvää!
— Ei, ei, älkäätte sitä uskoko, teidän majesteettinne!
Terävä silmäys kuninkaalta saattoi herttuan samassa vaikenemaan. — Kaarlo-hyväni, en ole vielä niin heikko, ett'en täydellä selvyydellä voisi käsittää sekä arvostella asioita ja seikkoja. Niin, kreivi Brahe, hän kuten niin monta muutakin… Mutta käske häntä astumaan sisään! Saat olla levollinen… — lisäsi kuningas, kun herttua levottomana ja epäröivänä ei liikahtanut paikaltansa: — niin, sinä saat olla täydellisesti levollinen, sillä minä olen sydämessäni tehnyt lopputilin maailman kanssa, ja kaikkinainen viha on minusta kaukana…
Kaikilla sovinnollisuuden osoitteilla tervehti nyt Kustaa-kuningas kreivi Brahea.
— Ei, ei, — lausui hän, — älkäätte langetko polvillenne, kreivi Brahe! Syleilkää minua! Minä olen onnellinen tästä tapahtumasta, koska minun on onnistunut sen kautta saada takasin entisiä ystäviäni, jotka minusta ovat luopuneet. — Samassa syleili kuningas kreiviä sekä lisäsi: — Niin, rakas kreivi, minä unohdan kaikki!
Näin kului, kuninkaan ollessa mitä sovinnollisimmalla mielellä, hänen sairautensa ensimäiset päivät, ja suosikkeinsa sekä entisten, jälleen palajavien ystäväinsä ympäröimänä tunsi hän mielen rauhaa ja lepoa ahdistavan kivunkin kourissa.
— Onko kansa yhä yhtä sääliväinen? Niin ystäväni, enpä voi kyllin ilmaista iloani siitä, — lausui kuningas eräänä päivänä paroni Armfelt'ille.
— Kansa tuntee rakkautta teidän majesteettianne kohtaan, mutta…
— Mutta mitä, Gösta?
— Minä milt'ei pelkään lausua ajatuksiani!
— Puhu, — käski kuningas, — olemmehan me kahdenkesken. Minulla on kyllin voimaa kuulla mitä tahansa, ja minun pitää saamani tietää totuus.
— Kapinallisten hankkeista saadaan yhä enemmän selkoa, ja nyt kuiskeellaan heidän jonakuna määrättynä päivänä aikovan asettaa väliaikaista hallitusta ja kutsua säädyt ko'olle, voidaksensa sitte häiritsemättä panna toimeen…
— Mitä?
— Voidaksensa sitte samoinkuin heidän hengenheimolaisensa Parisissakin hirttää lyhdyntolppaan teidän majesteettinne parahaimmat ystävät sekä hallituksen miehet…
Hymyily ilmautui kuninkaan ruumiillisesta tuskasta väräjäville huulille: — Ja uskotko sinä todellakin mitään semmoista, Gösta-hyväni? Ei tuhat kertaa ei! Minkämoisia aikeita noilla kapinallisilla lienee ollutkin, ovat he kuitenkin niin vähälukuiset saamaan niitäkään aikaan sillä tiellä; sellaista vallankumousta ei voi panna toimeen ilman kansan avutta, ja se on minun sekä minun hallitukseni puolella. Kaikki nuot hankkeet ovat jonkun pilkkakirveen laverrusta, kuten tietysti huomaat itsekin.
— Teidän majesteettinne on kentiesi oikeassa, — vastasi Armfelt epäilevän näköisenä; — mutta niin vähäinen ei noiden kapinallisten luku kuitenkaan ole, ett'ei niiden joukossa voi löytyä miehiä, jotka saisivat osan kansaa puolellensa, jos he tahtoisivat esiytyä.
— Luuletko jonkun Kain'in olevan heidän joukossansa?
— Olkoon sellainen väitös kaukana minusta!
Kuninkaan kasvot olivat milt'ei yhtä valkoiset, kuin ne patjat, joilla hän lepäsi; hänen silmissänsä leimusi levotoin tuli, ja vetäen syvään henkeänsä, lausui hän:
— Minä olen karkottanut sen ajatuksen kauaksi itsestäni… ja kuitenkin! Mutta puhukaamme jostakin muusta!
Tuo ylpeä suosikki, joka osaksi ylellisen ja ruhtinaallisen elämänsä, mutta kentiesi enin korskean käytöksensä kautta oli herättänyt kuninkaan epäsuosion, oli kuitenkin osoittamallansa uskollisuudella onnistunut jälleen lauhduttaa kuninkaan, ja hänelle oli edullista kuvailla niin kirjavilla väreillä kuin mahdollista niitä vaaroja, jotka uhkasivat valta-istuinta, saadakseen Kustaa-kuninkaan huomaamaan hänen tarpeellisuuttansa valtaistuimen varmimpana tukena.
Armfelt'in siis uudestansa vähä jälkeenpäin antaessa viittauksia kapinallisten salaisista hankkeista, olivat kuninkaan korvat halukkaammat kuulemaan ja hän herätti vihdoin kuninkaassa siihen määrään epäluuloja, että tämä useiden henkilöjen läsnäollessa lausui: — Jos he yrittävät joitakin hankkeita minun poikaani tahi hallitsijan oikeuksia vastaan, tulen kannattamaan paarilla itseni Ilvestarhaan ja puhuttelemaan kansaa, samoinkuin Antoniuskin, ja näyttämään sille Caesarin verisiä vaatteita sekä kehoittamaan sitä hävittämään nämät valtaistuimen alituiset viholliset.
Näitä sanoja kerrottiin, ja ne pian levisivät sekä herättivät suurinta levottomuutta ja peljästystä.
Kaiken tämän ohessa oli kuninkaan tila kuitenkin huonontunut, ja hänen pian tapahtuva lähtönsä tuli yhä selvemmäksi.
Yöllä 28 ja 29 päivän välillä tuli henkilääkäri Dalberg, jota oli lähetetty noutamaan, huomasi, ett'ei kuninkaalla enään ollut monta tuntia elonaikaa ja sanoi hänelle Södermanlannin herttuan vartoavan vastaanotto-huoneessa sekä kysyi, eikö kuningas tahtoisi häntä nähdä.
— En, en, — vastasi Kustaa-kuningas, silmäillen kummastuksella
Dalberg'ia. — Ah, nyt minä ymmärrän; tulenko minä nyt heti kuolemaan?
Sanokaa minulle suoraan, tulenko minä nyt heti kuolemaan? — kysyi hän
jälleen, lyöden kiivaasti rintaansa.
— Kuinka kauan teidän majesteetillanne enään on elinaikaa, en voi varmuudella sanoa; mutta teidän majesteettinne ei pidä antaa kuoleman tulla aavistamatta, sydämenne ollessa taipumatoin sovintoon, ja minä rohkenen alamaisuudessa mitä nöyrimmästi pyytää teidän majesteettianne päästämään Södermanlannin herttuata puheillenne.
— En!… vastasi kuningas tavattomalla kiivaudella. — Ah, älkäätte menkö luotani! — Hän tarttui nyt Dalberg'in käteen ja lisäsi: — Kutsukaa tänne Schröderheim.
— Schröderheim-hyväni, nyt on hetki tullut, eron vaikea hetki! Ei, älkäätte itkekö niin. Sinun pitää kirjoittaa… joutuisaan… Armfelt'ille valtakirja ylimaaherran-virkaan ja Taubelle olemaan poikani alaikäisyyden ajalla ulkoasiain johtajana… Perintöruhtinaan hoitajat ja kasvattajat tulevat pysymään virassansa.
Schröderheim'in kirjoitettua nämät asiapaperit, käskettiin häntä tekemään kuninkaan testamenttiin seuraava, lyhyt lisäys:
"Hänen majesteettinsa viimeinen tahto on, että hallitus hänen poikansa alaikäisyyden ajalla pysyy sellaisena, kuin se nyt on, ja että perintöruhtinas heti julistetaan kuninkaaksi sekä kahdeksantoista vuotta täytettyänsä täysi-ikäiseksi."
Kuningas kirjoitti nyt näiden alle nimensä, joka etenkin tuli testamentin lisäyksen alle niin epäselväksi, että siinä tuskin muuta näkyikään kuin K-kirjain.
— Teidän majesteettinne — jatkoi henkilääkäri Dahlberg — suvaitsee kentiesi, että kutsumme tänne piispa Vallqvist'in?
— Niin, minä tahdon ottaa sakramentin, — lausui kuningas hiljaisella äänellä; mutta ensiksi jäähyväiseni teille, rakkaat, uskolliset ystäväni!
Ja tarttuen Armfelt'in käteen, sillaikaa kun kamaripalvelija Robert piti kuninkaan päätä koholla, lisäsi hän:
— Vannokaa kätenne minun kädessäni omantavanne pojalleni samaa ystävyyttä ja uskollisuutta, jota olette osoittaneet minullekin!
— Teidän majesteettinne ei tarvitse minkäänmoista valaa, — vastasi
Armfelt; — teidän majesteettinne tietää minun sydämeni ja tuntooni.
Puristaen Armfeltin kättä, piti hän sen omassansa ja kuiskaten joitakuita epäselviä sanoja, jatkoi hän jokseenkin korkealla äänellä:
— Lapsi-raukka, hän tarvitsee ystäviä! Teidän tulee olla hänen ystävänsä, samoinkuin olette olleet minunkin ystäväni, ja te ette tule koskaan pettämään hänen asiaansa, eikö niin?
— Ah, sire, — vastasi Armfelt, joka kyyneleiltä ja nyykimiseltä tuskin sai puhutuksikaan, — tulenko minä aina olemaan tilaisuudessa sitä tekemään?
— Aina — vastasi miltei kuolemaisillaan oleva kuningas: — Minä olen sen käskenyt.
Piispa Vallqvist astui nyt huoneesen, ja kuningas, nautittuaan Herranehtoollista, pani kätensä ristiin, lukien ääneensä Isämeidän sekä rukoillen Jumalaa armahtamaan hänen syntejänsä. Sammuvalla äänellä lisäsi hän:
— Lukekaa minulle nyt rukous: "Oi! Jumalan karitsa."
Piispa, luettuaan tämän rukouksen, meni pois, jolloin Armfelt lähestyi vuodetta ja, kumartuen kuninkaan yli, kysyi:
— Suvaitseeko teidän majesteettinne kuningattaren ja muun perheenne tulevan huoneesen?
— Ei… ei vielä!… minua niin nukuttaa… ja minä haluaisin hetkeksi lepoa…—
Kuolevan korisevaan henkimiseen yhtyi hänen ympärillänsä olevien ankarat, epätoivoiset nyyhkimiset.
— Schröderheim, — kuiskasi nyt kuningas milt'ei kuulumattomalla äänellä.
Koriseminen taukosi sitte äkkiä hänen rinnassansa, ja tyyni levollisuus ilmautui hänen marmorinkalpeille kasvoillensa.
Kustaa III:tta ei ollut enään.
NELJÄSKYMMENESKAHDEKSAS LUKU.
— Kustaa-kuningasta ei enään ole, hän on kuollut, kuollut! — lausui paroni Armfelt, puristaen kovasti neiti Rudenschöld'in kättä.
— Ah, minä en voi sitä käsittääkään… se tuntuu minusta uskomattomalta, mahdottomalta! — vastasi Magdalena, jonka kalpeilta poskilta kyyneleet valuivat.
— Mutta tuossapa on valtiosihteeri Schröderheim, — lisäsi hän ja jatkoi, keskeyttäen tervehdyksensä: — Jumala, onko suurempata onnettomuutta koskaan tapahtunut? Vaiti, kuulkaa, mitä melua!
— Tänään täytyy minun seurustella kuningasvainajan todellisten ystäväin kanssa, — virkkoi Schröderheim, joka mieleltään liikutettuna ainoastansa piti lukua omista ajatuksistansa, — niin, minun täytyy olla teidän seurassanne, ett'en kokonansa lannistuisi tuskissani.
— Surma hänen murhaajillensa! - huudahti Armfelt kiivaudella.
— Murhaajillensa… kuinka kauheata! — keskeytti Magdalena, ja vuodattaen kyyneleitä lisäsi hän: — Ei Ankarström'in, Liljehornin, Hornin eikä Ribbinginkään sanota olevan tämän teon alkuunpanijoita, vaan, vaan…
— Södermanlannin herttuan… keskeytti Armfelt, — niin kuningas itsekin epäili häntä, etenkin sitte, kun hänelle oli kerrottu herttuan tuona onnettomana naamiaisyönä olleen valveillansa ja maanneen virkapuvussansa, tietysti odottaen sitä muutosta hallitusmuodossa, jota heti kuninkaan murhan jälkeen aiottiin panna toimeen.
— Mutta herttua nukkui levollisesti, ja hänen kerrotaan, osoittaneen mitä suurinta hämmästystä, kun tuo kauhea uutinen hänelle tuotiin, — väitti Schröderheim. — Minä olen ollut katteini Reuterskiöld'in puheilla, ja hän vakuutti minulle kunniansa nimessä asian niin olleen. Jos tätä voi pitää hänelle puolustavana todistuksena, niin…
— Jumala paratkoon! Kuninkaan murha on luonut synkän varjon herttuan nimeen!
— Jos, niin, jos! Kuka voi nähdä selvään tässä tapauksessa? Minä itsekin olen halukas uskomaan hänen syyttömyyttänsä, lisäsi Armfelt hiukan mietittyään, hän on liian heikko ja epäröivä ollakseen alkuunpanijana ja johtajana niin yhdessä kuin toisessakin yrityksessä. Jos Reuterholm olisi ollut hänen rinnallansa, silloin, niin, silloin epäilemättä!
— Niin, nyt kait tuo kunnon paroni palajaa, — jatkoi Schröderheim! — ja saas nähdä, mitä hallitsijamme tämän oikean kätensä avulla voi saada aikaan! Tuo nuori kuningas…
— Tulee aina olemaan heidän silmätikkunansa, — keskeytti Armfelt. — Hengelläni ja verelläni tulen puolustamaan hänen oikeuksiansa. Kustaa-kuninkaalle tekemän valani tulen täyttämään ja minä tahdon valvoa hänen poikansa etua sekä suojella häntä, jos tarvis tulisi! Ja sen voin minä tehdä. Olenhan minäkin sen hallituksen jäsen, jonka Kustaa-kuningas on poikansa ala-ikäisyyden ajaksi määrännyt. — Armfelt oli tätä puhuessansa nostanut päänsä, mutta kun hän aikoi jatkaa, keskeytti hänet Magdalena, lausuen:
— Vaiti, vaiti! Minä olen kauan kuullut kumeaa hälinää; se enenee…
Mitä onkaan tekeillä… mitä?
— Kansa on saanut kuulla kuninkaan kuolemasta! Se suree
Kustaa-kuningastansa! — vastasi Armfelt, peittäen kasvonsa käsillään.
- Väkijoukosta kuuluu hirveätä, uhkaavaa melua…
— Se huutaa kostoa hänen murhaajillensa! Mutta sen ei tule, se ei saa itse panna toimeen tätä kostoa!
Heittäen silmäyksellään jäähyvästit Magdalenalle, riensi nyt paroni
Armfelt pois. Tungos kasvot yhä linnan ympärillä, ja yksityisiä huutoja:
— Surma murhaajille! Surma Kaarlo-herttualle! — kuului väliin korkeaäänisesti tuosta kohisevasta melusta, joka ikäänkuin meren myrskyiset aallot nousi ja vajosi kiihkoisten ihmisten rinnoista.
Työläästi tunkion eteenpäin kohtasi paroni Armfelt n.s. keskusteluhuoneessa Södermanlannin herttuan, joka odotti valtioneuvoston kokoontumista sinne. Kalpeana ja levottomana tuli hän Armfelt'in vastaan.
— Armfelt-hyväni — lausui herttua, hellästi syleillen paronia, — tieto kuninkaan kuolemasta… hänen kauhea kuolemansa on, kuten pelkään, sangen kovasti kiihoittanut kansaa…
— Se huutaa kostoa murhaajille, — keskeytti Armfelt, luoden herttuaan terävän silmäyksen, jonka tämä tyynenä kesti. — Kuulkaatte itse, teidän kuninkaallinen korkeutenne!
— Te ollette ylimaaherra, paroni Armfelt! Ah, minä olen tähän asti unohtanut teitä onnitella… aivan luonnollinen unohtaminen tänä murheen päivänä! Samalla kun nyt toivotan teille onnea, vakuutan teille täydestä sydämestä ikuista ystävyyttäni ja empimättä luottavani teidän neuvoihinne!
— Teidän kuninkaallisen korkeutenne armo…!
— Ystäväiseni, — keskeytti häntä herttua kyyneleet silmissään, — Jumalan avulla tulevat kaikki riitaisuudet muuttumaan rauhaksi. Kaikki puolueet ovat kovin liikutetut veli-vainajani kuolemasta, ja vastustus on loppunut. Siitä olen minä vakuutettu… mutta tuolta ulkoa kuuluva melu lisääntyy yhä enemmän ja enemmän!
— Vaara uhkaa tulla sangen suureksi niille, jotka eivät ole tunnetut kuningasvainajan ystäviksi…
— Minä rukoilen teitä, herra ylimaaherra, — keskeytti herttua vilkkaasti — asettamaan tätä kiihkoontunutta väkijoukkoa!
— Se on vaikea, .. kentiesi mahdotoinkin tehtävä…
— Ei kuitenkaan teille, siitä olen vakuutettu! Te, Kustaa-vainajan paras ystävä, olette ainoa, joka nyt…
— Niin, hänen muistonsa tähden! — vastasi Armfelt, rientäen äkkiä pois.
Kenraali Armfelt astui nyt palvelusta tekeväin upseereinsa ympäröimänä linnan portaille; tungos heidän ympärillänsä tuli nyt niin suureksi, ett'ei heidän jalkansa ulottuneet maahan, samalla kuin melu ja huuto: Surma Kaarlo herttualle! Surma Kustaa-kuninkaan murhaajille! tulivat yhä korkeaäänisemmiksi ja raivommiksi.
Armfelt viittasi kädellään merkiksi, ett'ei hän hyväksynyt näitä huutoja ja näytti, ikäänkuin hän haluaisi puhua.
— Vaiti, se on Armfelt! Hän on meidän puolellamme, kuulkaamme mitä hänellä on sanomista! Niin, niin, Armfelt puhukoon! —huusivat muutamat rajut äänet yht'aikaa, ja vaitonaisena sekä kiihkeässä odotuksessa valmistiihe väkijoukko nyt kuultelemaan.
— Jos se on totta, että te olette rakastaneet ja kunnioittaneet tuota hyvää kuningas-vainajatamme, — alkoi nyt Armfelt, pää pystyssä ja korkealla äänellä: — jos se on totta, että olette lempineet kuningasta, jonka olemme menettäneet ja että te tahdotte hänen nuoren poikansa menestystä, niin osoittakaatte nyt kuuliaisuuttanne ja kunnioitustanne vainajan tahdolle ja viimeiselle käskylle! Jos te ette minua tottele, en tahdo enään olla teidän kanssanne minkäänmoisissa tekemisissä.
Muutaman silmänräpäyksen äänettömyys seurasi näitä hänen sanojansa, jonka jälkeen koko väkijoukko ikäänkuin yhdestä suusta vastasi:
— Kuten tahdot sinä, meidän hyvän kuningasvainajamme uskollinen ystävä!
— Menkäätte nyt rauhassa kukin kotihinsa ja olkaatte vakuutetut lain ankaruuden tulevan kohtaamaan niitä pahantekijöitä, jotka ovat ottaneet hengen kuninkaalta!
Neljännestuntia tämän jälkeen oli linnan piha milt'ei kokonansa tyhjä väestä, ja paroni Armfelt ilmoitti Södermanlannin herttualle toimensa käyneen onnellisesti sekä lisäsi:
— Minä toivon teidän kuninkaallisen korkeutenne tästälähtein olevan vakuutetun minun alamaisista mielipiteistäni.
— Niin olen, paroni Armfelt, — vastasi herttua syvästi liikutettuna, — ja minä toivon voivani osoittaa teille kiitollisuuttani.
Heidän lausuessansa keskenään näitä tyytyväisyyden ja ystävyyden vakuutuksia, kokoontui nyt se valtioneuvosto, joka Kustaa-kuninkaan sairauden aikana oli hoitanut hallitusta, jonka jälkeen tämän kuningas-vainajan testamentin lukeminen alkoi. — Lukiessa sitä lisäystä, jonka kuningas vähää ennen kuolemaansa oli käskenyt Schröderholm'in liittämään testamenttiinsa, näyttiihe herttua kovin hämmästyneeltä.
— Tätä on mahdotoin panna toimeen, — lausui herttua äkkiä: — Hoitihan korkea velivainajani sairaanakin ollessansa muutamia hallitustoimia, ja seuraus olisi, että monet hallinnon haarat jäisivät siksensä, jos tahtoisi kirjaimen mukaan toteuttaa tätä lisäystä, jota en myöskään luule voitavan pitää laillisena, koska siinä on ainoastansa yksi todistaja, ja Kustaa-vainajan allekirjoitusta ei voi lukeakaan.
— Mutta kuningas-vainajan tahto on siinä ilmaistu, ja todistajien ollessa tahi olematta läsnä, on se kuitenkin laki, — vastasi Armfelt, luoden herttuaan ylpeän ja korskean silmäyksen.
— Niin, jos tämä asiakirja on pidettävä laillisena, olen lujasti päättänyt, ett'en sekaannu mihinkään! — vastasi herttua tyynellä päättäväisyydellä.
— Maan parasta tarkoittaen, — keskeytti valtionvalvoja kreivi Vachtmeister, — rukoilen, että teidän kuninkaallinen korkeutenne suvaitsisi johtaa hallitusta!
— Minä en tunnusta minkäänmoista muuta testamenttia paitsi vuosilta 1780 ja 1789, — jatkoi herttua; — se lisäys, jota minulle on tänään näytetty voi ainoastansa tarkoittaa sitä neuvostoa, jonka minun korkea velivainajani tahtoi antaa minun avukseni hallituksessa. Sitä suuremmalla mielihyvällä täyttäsin tämän toiveen, koska se soveltuu omaan aikeesenikin.
Kenraalit Taube ja Armfelt katselivat herttuaa ivallisilla silmäyksillä, ja tää viimeksimainittu vastasi:
— Teidän kuninkaallinen korkeutenne haluaa siis välttämättömästi yksinvaltaa? Onko teidän kuninkaallinen korkeutenne tullut huomaamaan sen hyödyllisyyden, vaikka minä muistelen kuningas-vainajalle vuonna 1789 olleen vaikeata saada teidän korkeuttanne silloin käsittämään sen tarpeellisuutta.
— Sanakiista ei ole tässä paikoillansa! — lausui kreivi Oxenstjerna lempeällä arvollisuudella. Kustaa-kuninkaan vielä lämpimän tomun läheisyydessä täytyy rauhan vallita?… eikö niin, hyvät herrat?
Armfelt purasi huultansa, ja valtionvalvoja, joka vaitonaisena oli itsekseen lukenut kuninkaan viimeisen testamentin, virkkoi silloin:
— Teidän kuninkaallinen korkeutenne on todellakin oikeassa, tämä lisäys on mahdotoin panna toimeen.
— Siis hyvät herrat, — jatkoi herttua — jätämme tämän asian, samalla kun minä julkisesti vakuutan tahtovani, niin paljo kuin mahdollista on, noudattaa kuningas-vainajan viimeistä tahtoa, joka pysyy muuttumattomana meidän keskuudessamme, mutta joka yleisölle ilmoitettuna herättäisi kummastusta ja antaisi syitä selityksiin, joita en millään ehdoilla tahdo noudattaa, samalla kuin tahdon pysyväisenä neuvostona perintöruhtinaan alaikäisyyden kestäessä pitää hallituksessa ne henkilöt, jotka olivat neuvostossa kuninkaan sairauden ajallakin.
Niin pian kuin tämä herttuan puolelta sitova asiakirja oli valmiiksi kirjoitettu, kirjoitti hallitsija nimensä sen alle, jonka tehtyä hän läsnäolevien seuraamana meni nuoren kuninkaan huoneesen ja teki hallitsijavalansa.
Armfelt'in kumartaessa Kustaa Aadolf'ille, lausui hän:
— Minä olen pyhästi luvannut kuningas-vainajalle omantaa sen uskollisuuden, jonka tunsin häntä kohtaan, teidän majesteetillenne. Sydämeni hellimmät tunteet, henkeni ja vereni omannan teidän majesteetillenne!
Tuon nuoren kuninkaan kalpeille kasvoille ilmautui väräjävä liikutus, ja ääneensä nyyhkien heitti hän itsensä Armfelt'in avonaiseen syliin.
NELJÄSKYMMENESYHDEKSÄS LUKU.
— Malja Kustaa-kuninkaan muistolle! — huudahti paroni Armfelt ja, säihkyvät silmänsä kosteina kyynelistä, jatkoi hän:
Viel' vuotaa kyynele, tunteeni pyhittäin Muistoilleis ikilemmitylle.
Kuvasi edessä ma kuiskaan päivittäin: Kerran viel' valokin koittavi
eksyneille, Sun suuruuttasi silloin vääryyskin käsittäin.
— Niin, hänen muistollensa! Ijäti rakastettuna eläköön hänen muistonsa! — huudettiin vilkkaasti Armfelt'in ympärillä, ja nuot äsken tyhjennetyt lasit paiskattiin laattiaan.
Tällä tavalla lopetti eräs iloinen seura Liljeholmen ravintolassa iloisen päivänsä, mutta maljan juotua hävisi ilokin, ja tuota vilkasta riemua verhosi ikäänkuin suruharso.
— Niin, Toll-hyväni, — lausui Armfelt, joka kotiinpalatessa oli tarttunut hänen käsivarteensa: — Meidän aikamme loppui Kustaa-kuninkaan kanssa!
Toll'in vilkkaille ja liikkuville kasvoille ilmautui hymyily, hänen vastatessansa: — Kustaa Aadolfin kanssa me kait rupeamme taas uudestansa elämään!
Se vastenmielisyys, kateus ja salainen vihollisuus, joka Kustaa III:nen eläessä oli vallinnut Toll'in ja Armfelt'in välillä, muuttui kuninkaan kuoltua ystävyydeksi, ja he seurustelivat nyt mitä suosiollisimmasti keskenänsä; kuninkaan suosiosta kilvoitteleminen ei enään eroittanut näitä kahta nerokasta sekä kekseliästä henkilöä.
— Meitä, Kustaa Aadolfin todellisia ystäviä tungetaan yhä takaperin, — jatkoi Armfelt; — kuninkaan alaikäisyyden ajalla voi paljonkin tapahtua. Toivoisinpa hänen nyt jo alkavan olla laillisessa ijässä. Niin, sepä oli ajatus!…
— Ystäväiseni, teillä on väliin ajatuksia, joita syystä voi nimittää…
— Hupsuiksi,— keskeytti Armfelt hymyillen.
— Siihen sanaan minä vielä lisään: toteuttamattomiksi.
— Olkoon tuo ensimäinen, vaan ei viimeinen. Ei mikään ole ihmiselle toteuttamatointa, jos hän vaan oikein tahtoo. — Armfelt'in kasvot jotka loistivat nerosta, kauneudesta ja itseensä luottamuksesta, olivat melkein haltioissansa olevan henkilön kasvojen näköiset, kun hän lisäsi: — Olisipa minulla halun koettaa!
— Toll nauroi: — Ja mitä sellainen koetus hyödyttäisi?
— Meidän keskemme sanottuna: en luule herttuan aikeiden Kustaa
Aadolf'iin nähden olevan rehellisiä.
— Hym.
— Minä luulen tuon Reuterholm-veijarin kiihoittavan hallitsijamme vallanhimoa… yhäti muistuttaa hän herttuata tuosta vanhasta ennustuksesta, jonka mukaan tämä tulisi saamaan kuninkaankruunun, ja kun tähän tulee lisäksi ne näyt ja ilmestykset, joita herttua väittää näh…
— Niin, kuninkaankruunu on vaarallinen näky herttuan sijassa olevalle henkilölle, — vastasi Toll samalla iloisella äänellä, jolla hän oli alkanutkin ja jatkanut tätä pakinoimista.
— Minun esitykseni Kustaa Aadolfin julistamisesta piakkoin täysi-ikäiseksi, — jatkoi Armfelt, — ei ole kokonaan hyljättävä. Reuterholm'illa on valta, eikä hän tule sitä vapaaehtoisesti jättämään käsistänsä. Suuri kuningasvainajamme oli oikeassa, hänen poikansa tarvitsee vilpittömiä ystäviä, jotka voivat valvoa hänen etuansa… samoinkuin he tekivät väkivaltaa isälle, voivat he myöskin tehdä pojalle…
— Vaiti, vaiti, ystäväni, mitä ajatuksia!
— Niille on voi mitään… minä ne karkoitan, mutta no palajavat ja parhaassa unessakin ollessani väliin säpsähdän, säikähtäneenä tuosta kauheasta unennäöstä, kun olon näkevinäni Kustaa Aadolfin runnellun ruumiin. — Niin, hänen täysi-ikäiseksi julistamisensa tulisi poistamaan ne vaarat, jotka minun tuntoni sanoo nuorta kuningastamme ympäröivän — suurin vaara on hänelle Reuterholm'in läsnäolo. Hänen täysi-ikäiseksi julistamisensa palauttaisi kaikki jälleen samaan asemaan kuin ennen Kustaa-kuninkaan kuolematakin, ja paroni Reuterholm tulisi eroitetuksi vallasta sekä herttuasta, jonka pahahenki hän on, ja kaukana tästä valtakunnasta ei hän enään voisi kapinoida vallanperimystä vastaan, jonka hän vähintäkään omantunnon vaivaamista tahtoisi siirtää herttualle.
— Teillä on synkkiä aavistuksia, ystäväni! Minä toivon neljän vuoden kuluttua saavamme yhdessä nauraa sydämen pohjasta niiden perättömyydelle.
— Niin, soisipa Jumala näiden neljän vuoden onnellisesti kuluneeksi! Mutta samoinkuin meitä koetetaan karkoittaa Kustaa Aadolfin läheisyydestä, koettavat he karkoittaa meitä hänen sydämestänsäkin, ja tämä ajatus koskee minuun kipeästi. Minä rakastan lämpimästi ja sydämellisesti tuota poika-parkaa. Ei, minä en kestä tätä elämää! Minä haluan päästä täältä pois… sairas kun olen sekä ruumiin että sielun puolesta, tahdon jättää tämän maan, jota en enää voi hyödyttää!
— Mutta herttua-hallitsija…
— Ah, älkäämme enään puhuko hänestä! Mitä hän sanoneekin, tulee hän mielellänsä sallimaan minun lähteä. Hänen ystävyyden ja luottamuksen vakuutuksensa, — Armfelt keskeytti puheensa katkeralla hymyllä, — noh, en tahdo syyttää häntä niistäkään; heikkoja epäröivä kuin hän on, uskoo hän helposti vihollisieni parjauksia… Minä olen hänen mielestänsä vaarallinen ihminen, jonka vaikutus voi hänet muka kukistaa… jos se olisi ollut tarkoitukseni, kuinka helposti olisi se käynyt laatuun Kustaa-kuninkaan kuolinpäivänä! Ei, minun aikeeni ovat rehelliset, ja minä tunnen suurta mielikarvautta asiain nykyisestä menosta sekä mielelläni soisin Kustaa Aadolfin olevan kahdeksantoista vuotiaan nuorukaisen neljäntoista vuotiaan lapsen sijaan, niin… haluaisinpa pienellä tempauksella poistaa nuot välillä olevat neljä vuotta!
Armfelt vaikeni. Ajatus, että Kustaa Aadolfin täysi-ikäiseksi pääseminen palauttasi hänet jälleen siihen mahtavuuteen, jonka hän näki yhä enemmän liukuvan käsistänsä, viehätti hänen rohkeaa, kunnianhimoista luonnettansa. Tuon ala-ikäisen lapsen korottaminen yksinvaltiaaksi hallitsijaksi voisi hänen seikkailunhaluisesta mielestänsä sangen helposti toteuttaa, jos asianhaarat niin vaatisivat, tahi jos se olisi tarpeellista Kustaa Aadolfin omalle turvallisuudelle. Armfelt'in tunnokas mieli, jota silmänräpäyksen mielipiteet yhä viehätti, sääli tuon nuoren ruhtinaan turvatointa tilaa, joksi hän sen nimitti, ja hänen kiihoitettu, vilkas mielikuvitelmansa kuvaili mitä mustimmilla väreillä niitä vaaroja, joiden hän luuli tuota lasta väijyvän. Mikä äsken oli ollut ainoastansa hätäilty ajatus, muuttui nyt joksikin, jota kentiesi pitäisi toteuttaa. Voisihan hän, Armfelt, seisoa tuon kokemattoman kuninkaallisen lapsen rinnalla, — hän rakasti, näet, mieliteosta sekä tottumuksestakin yksinvaltaista hallitusmuotoa ja tämän tahtoi hän säilyttää Ruotsissakin, jossa hän arveli kaikkia olevan pelättävänä senlaatuisilta henkilöltä, kuin paroni Reuterholm oli, jonka tähän aikaan tunnettiin suosivan ranskalaisia harhaoppia, mitkä olivat saattaneet häntä säälimään kuninkaan murhamiehiä, joita Armfelt oli halunnut rangaista lain koko ankaruudella.
Armfelt'in vilkas laverteleminen oli äkkiä muuttunut vaitonaiseksi mietiskelyksi, valveillansa uneksivaksi tilaksi, jossa hänen vilkas mielikuvitelmansa synnytti viehättäviä vallan, kunnian ja lemmen unelmia, jotka tulisivat toteutumaan, kun Reuterholm joutui pois, ja hän, Armfelt, itse anastaisi hänen sijansa.
— Niin, — lausui hän eroitessaan hymyillen Toll'ista, — minä tulen kentiesi toisella kertaa palajamaan hoppuileviin mielipiteisiini!