VIIDESKYMMENES.
— En pidä mitään maailmassa suurempana onnena, kuin saada joskus vilkaista teidän kauniisin silmihinne! —lausui herttua-hallitsija, istahtaen eräänä edellä puolenpäivänä neiti Rudenschöld'in viereen, joka, ommellen koruompelusta, veitikkamaisen näköisenä katsahti häneen vastatessansa:
— Siinä tapauksessa ovat teidän kuninkaallisen korkeutenne vaatimukset maallisesta onnesta kovin vähäpätöiset.
— Kuka on opettanut teitä noin hymyilemään, neiti Rudenschöld?
— Luonto ja taide ystävällisessä sopusoinnussa.
— Te laskette yhä pilaa, minulle puhuessanne.
— Ah, minä olen siis teidän korkeutenne mielestä jokseenkin yksitoikkoinen.
— Melkein niin, — herttua hymyili, — niin, jospa te muutteen vuoksi kerran puhuisitte minulle vakavastikin.
— Sen lupaan tehdä, kunhan puheenaineemme ei ole niin lystillistä laatua, että minun välttämättömästi!…
— Ja lempenikö pidätte te kuuluvana niihin aineisin?
— En rohkene väittää teitä vastaan.
Ruhtinaan kasvoille ilmestyi heleä puna, ja hänen vilkkaista silmistänsä loisti tyytymättömyyden säde, joka kuitenkin äkkiä muuttui ihailemiseksi, hänen vastatessansa:
— Te olette kovin säälimätöin neiti Rudenschöld, yhtä säälimätöin, kuin te olette kauniskin! Minä lemmin teitä, sen te tiedätte… lempeni tekee minut teidän orjaksenne; en voi teihin närkästyä, vaikka tahtoisinkin.
Ruhtinas vaikeni muutamaksi silmänräpäykseksi, ja kun Magdalena, joka oli kumartunut ompeluksensa yli, ei hänelle vastannut, jatkoi hän.
— Koko teidän olentonne on suloisuutta… hurmaavaa suloisuutta, Magdalena… teidän hyväilynne edestä tahtoisin panna kaiken valtani jalkoihinne jo teidän lemmestänne… kaiken, kaiken, Magdalena! Te tulisitte olemaan minun toimintani ohjaajatar, ja koko Ruotsin tulisi katsomaan ylös siihen paikkaan, jolla te sijaitsisitte!
Magdalena oli työntänyt tieltänsä tuon ebenpuulla ja norsunluulla silatun ompelukaaren, jolla hänen pienet kätösensä vielä lepäsivät, valju puna peitti hänen huikaisevan valkoista hipiäänsä, ja kultaisia säteitä välähteli hänen höyhenenkevyisissä kutreissansa, jotka, valuen alas hänen päälaeltansa, peittivät puolittain hänen paljasta kaulaansa, jonka mallikelpoisiin juonteisiin herttuan silmäykset kiintyivät. Ei milloinkaan ollut Magdalena näyttänyt hänestä kauniimmalta, eikä hänen sydämensä ollut milloinkaan sykkinyt ankarammasta, tulisemmasta kiihkosta.
— Jos valta voisi minua houkutella, — vastasi Magdalena; hän vaikeni ja hymyillen jatkoi hän äkkiä, — jos se voisi sitä tehdä, niin, silloin, teidän kuninkaallinen korkeutenne!
— Mitä sitte, Magdalena?
— Silloin kentiesi kuulisin teidän rukouksenne.
— Magdalena!
— Ei, ei, teidän korkeutenne, päästäkää minun käteni! Valta ei ole minusta minkään arvoinen!
— Se tulee teille vielä olemaan, kuulkaa minua, kuulkaa, Magdalena!
Sinun tulee…
Tässä silmänräpäyksessä ilmoitettiin herttualle paroni Reuterholm'in jo kauan varronneen sekä pyytäneen saada puhutella herttuaa eräässä tärkeässä asiassa.
— Minä tulen, lausui herttua nureasti, mutta jäätyänsä jälleen kahdenkesken neiti Rudenschöld'in kanssa istahti hän samalle paikalle, jonka tämä joku silmänräpäys sitte oli jättänyt. — Magdalena, — jatkoi hän, — ne autuaalliset hetket, joita teidän seurassanne nautin…
— Ovat nyt menneet…
- Ei, ei!
— Menneet, sillä paroni Reuterholm on pyytänyt saada puhutella teidän kuninkaallista korkeuttanne…
— Mitä sen minuun tulee…
— Hän ei tule antamaan teidän korkeudellenne vähintäkään rauhaa (53)… muistelkaapa miten oli eilen, toissapäivänä ja joka päivä… hän tulee lähettämään sanoja lähettämistänsä, ja jos se ei auta, tulee hän vihdoin itse noutamaan teidän kuninkaallista korkeuttanne… — veitikkamaisella silmäyksellä lisäsi Magdalena: — Minä rohkenen alamaisuudessa esiintyä yhdellä anomuksella.
— Tuhannella, Magdalena!
— Säästäkäätte minua tänään näkemästä paroni Reuterholm'ia!
— Te ette ole hänelle kovin ystävällinen, neiti Rudenschöld… noh, niin, tahdon siis mennä…
Pääseminen herttuan ikävästä läsnäolosta täytti Magdalenan mielihyvällä, eikä hän koettanutkaan tätä salata niissä silmäyksissä, joilla hän seurasi herttuata, joka salaisella vastenmielisyydellä noudatti suosikkinsa kutsumusta.
— Eräs varsin omituinen sattuma on syynä, ett'en saa hetkeksikään lepoa, ennenkuin olen ollut teidän kuninkaallisen korkeutenne puheilla, — lausui Reuterholm, joka, säilyttääkseen valtaansa herttuan yli, osasi käyttää hyväksensä hänen heikkoja puoliansa, ja yksi näistä oli etenkin hänen taipuvaisuudensa salaseikkoihin.
— Te näytätte todellakin levottomalta, ystäväni, — herttua lähetti kaipauksen huokauksen neiti Rudenschöldille, jatkeessansa: — Ah, teille on varmaankin tullut kirje Stedingk'iltä ja keisarinnalta…
— Ei, ei, jotakin muuta tapahtui viime yönä.
— Puhu empimättä! — herttua, joka tunsi itsensä uteliaammaksi, kääntyi nyt ystävällisesti kehoittavalla nyökkäyksellä suosikkiinsa päin.
— Minä söin jokseenkin myöhään ehtoollista eilen illalla, — alkoi Reuterholm, — ja valmistauduin menemään vuoteelleni, kun selittämätöin levottomuus pakoitti minua jälleen pukemaan päälleni ja menemään ulos. Siten tulin Johanneksen kirkkomaan läheisyyteen. Äkkiä johtui mieleeni koettaa, ilmestyisikö siellä kentiesi aaveita. Yö oli ihana sekä tyyni ja kello noin puoli kahdentoista paikoilla, kun kiipesin etelänpuoleisen muurin yli ja menin suorastansa kirkkoa kohden. Valkoinen, ihmisen näköinen olento liihoitteli esiin hautapatsaiden välistä ja melkein minun lähelläni; mutta äkkiä katosi tämä näky samalla vilahtavalla nopeudella, kuin akutinta ales laskiessa. Sitte kuljin kirkon ympäri ja päästyäni sen pohjoiselle ovelle, piirsin siihen etusormellani ympyrän, jonka keskelle tein ristin, ja jonka keskipisteesen sitte hiljaa naputin. Ensiksi kuulin ympärilläni risahtelevaa ääntä, sitte jysähytettiin oven lukkoon kolme kertaa niin kovasti, että jonkinmoisella kauhistuksella vetäydyin takaperin, vaikka minulla kuitenkin kaikeksi onneksi oli sen verran mielenmalttia, että tein oikealla kädelläni rintaani ristinmerkin.
— Sepä ei ollut mikään hyvä henki, jonka olit manannut esille, — keskeytti herttua vilkkaasti, — kentiesi sinä olit laiminlyönyt…
— En ollut mitään laiminlyönyt, teidän kuninkaallinen korkeutenne, siksi olen liian kauan ollut Björnramin opissa. Olipa Jumalan sallimus, etten tänä yönä taas kuten tavallisesti joutunut tekemisiin pahojen henkien kanssa; se on varmaa, sillä nyt tapahtui juuri se merkillisin: samassa silmänräpäyksessä kun minä tein ristinmerkin, huusi eräs valittava ääni: — Kehoita Kaarlo-herttuaa, Ruotsin ja Suomen hallitsijaa, rukoilemaan näkymätöintä vapahtamaan hänen veljensä syntistä sielua! Samassa silmänräpäyksessä kuului minun lähelläni kimakka parahdus, ja minä tunsin niin kovan painon rinnallani, että ehdottomasti vaivuin maahan, johon jäin liikkumattomana makaamaan joitakuita minuutteja, menettämättä kuitenkaan silmänräpäykseksikään tuntoani.
Reuterholm vaikeni.
— Se oli Jumalan henki! — keskeytti herttua-hallitsija, ja peittäen kalpeat kasvonsa heikkohermoisesti väriseviin käsiinsä lisäsi hän: — Oi, minun aavistukseni, minun aavistukseni!
Kaikki ajatukset neiti Rudenschöld'istä olivat paenneet hänen mielestänsä, ja vapisevalla äänellä jatkoi hän: — Seuraa minua pyhimpään siellä tahdon rukoilla.
Nopein askelin riensi herttua nyt tähän pyhimpäänsä paroni Reuterholm'in seuraamana, joka pysähtyi neljän patsaan eteen, ja veti syrjään sen esiripun, joka verhosi alttarin, jolloin herttua mitä hartaimmat! näköisenä lankesi polvillensa:
— Rukoilkaamme Jumalan apuun turvaavien sielujen hartaudella! puhui Reuterholm, sytyttäen valkean seitsenhaaraiseen kynttiläjalkaan ja ottaen käteensä alttarilta suitsutusastian, jota hän hiljaa heilutti edestakasin sekä jatkoi: — niin, rukoilkaamme, ja meidän rukouksemme tulee enkelin siivillä lentämään Karitsan istuimen eteen! Hän ainoastansa voi parantaa haavoitetut sydämet ja virvoittaa murheellisia sieluja Sionin terveellisestä lähteestä otetulla vedellä! Muserretulla sydämellä turvaamme sinun jumaluusvoimaasi, sillä sinun tahtosi on sulaa armoa ja sinun päätöksesi sulaa laupeutta. Taivaallinen isä, kuule veljen esirukouksia, kuule korkean hallitsijamme huokauksia ja pelasta ikuisesta kadotuksesta syntinen kadotettu sielu, pelasta se henki, joka on katoamatoin osa hänestä, jota me eläessämme nimitimme Kustaa III:ksi!
Vaitonaisena vajosi nyt paroni Reuterholm polvillensa herttua-hallitsijan viereen, joka kalpeana, masennettuna ja milt'ei tunnotoinna höpisi rukouksen toisensa perään. (54)
VIIDESKYMMENESENSIMMÄINEN LUKU.
Makuuhuoneensa sohvalla oli kreivitär Rudenschöld puoleksi pitkällänsä. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja murheen rypistämät, ja se käsi, jonka hän nyt ojensi nuoremmalle tyttärellensä, oli kylinä ja hermotoin.
— Lasillinen viiniä, ah, juokaa lasillinen viiniä! — pyysi Magdalena tuskaisena. — Mikä teidän, äitini, on? Oletteko suutuksissanne minuun? Ette! Noh, Jumalan kiitos! Luottakaatte minuun… puhukaa, se lieventää sydäntänne!
— Ah, lapseni, jos puhuisin, saattaisi se ainoastansa murheelliseksi sinutkin.
— Ah, kukapa onkaan tytärtä läheisempi ottamaan osaa lemmityn äidin murheisin?
— Magdalena-hyväni, minä olen itse syössyt itseni kaikkeen tähän, minun tulee syyttää ainoastansa omaa heikkouttani; mutta niinhän se aina on: mielettömistä teoista seuraa aina rangaistus!
— Se on tosi, — vastasi Magdalena, sietämättä äitinsä silmäystä.
— Tiedäthän Pentin kevytmielisyyden saattavan minulle paljo levottomuutta, tiedäthän hänen tuhlaavan paljo rahoja…
— Tuhlaako hän!… Jumala, sitä en hirveä ajatellakaan!
— Ei, ei hän! Mutta, näetkö, minä olen ottanut ne rahat, joilla minun oikeastansa olisi tullut suorittaa omia menojani ja velkojani, ja antanut ne Pentille kaikki, kaikki tyyni! Mutta nyt minä olen velassa, useimpien vuosien huoneenvuokra on tähän taloon maksamatta ja kauppapuoteihin sekä… ah, minun murheeni ovat kauheat, enkä saa enään unta öilläkään! Velkojani tulevat yhä ankarammiksi ja vaativammiksi. Mitä tulee minun tehdä! — Ja tuo vanha vaimoraukka purskahti ääneensä itkemään.
— Oh, eikö asia ole sen pahempi, — virkkoi Magdalena, samalla kuin hymyily ilmautui hänen paisuville huulillensa, ja ilon säteet loistivat hänen kirkkaissa, sinisissä silmissänsä, — onhan kaikki tämä autettavissa! Minulla on jalokivi koristuksia, kalliita helminauhoja… sekä ruhtinatar että hänen äitinsä ja leskikuningatar Sofia Magdalenakin ovat suosionsa osoitteeksi…
— Ei, ei, lapseni, sitä en voi! En voi riistää sinulta…
— Älkäämme siitä puhukokaan! Tuollaisista turhuuksista luopuminen on vähäpätöinen asia, jos minä niiden avulla voin pyyhkiä pois nämät kimaltelevat kyyneleet. — Ja yhä hymyillen pyyhki Magdalena nenäliinallaan äitinsä silmiä ja poskia. — Kas niin, ei sanaakaan enään! Kuinka olenkaan onnellinen, kun nyt voin huojentaa äitini huolia! Ja Pentti tulee kyllä järkevämmäksi… tulee oppimaan säästäväiseksi. Pentti-parka, minä tunnen hänet ja olon vakuutettu teidän pulanne, äitini, käyneen raskaasti hänen mieleensä.
— Hyvä Maalin-tyttäreni! — Ja hymyillen äidillisestä rakkaudesta silmäili kreivitär Rudenschöld tytärtänsä, joka iloisella mielellä nyt läksi kotia päin, arvostellen ajatuksissaan omaamiansa sormuksia, otsaripoja, kaula- ja rannerenkaita. Astuen mitä hilpeimmällä ja tyytyväisimmällä mielialalla asuntoonsa, huomasi hän siellä paroni Armfelt'in joka jo ovella tuli hänen vastaansa. Nähtyänsä Armfelt'in alakuloiset ja synkät kasvot, muuttui hänen ilonsa kuitenkin heti ankaraksi tuskaksi.
— Mitä on tapahtunut? — kysyi hän.
— Minä matkustan pois, Malla, matkustan pian, ja olen nyt tullut tänne sanomaan sinulle jäähyväiset!
— Sinä olet niin hätäinen… Varmaankin on jotakin tapahtunut…
— Ainoastaan, mitä joka päivä tapahtuu; mutta siinä on kylläksi! Ei, tätä asiain uutta menoa en voi katsella! Kustaa-kuninkaan viholliset ovat nyt hallituksessa… Reuterholmin kaltainen on nyt vallitsemassa, ja vallan pikarin, josta hän on juonut, tulee hän kait haluamaan tyhjentää, jos ei…
— Mitä?
— Jos ei häneltä temmata pois maljaa…
— Ja senkö tahdot sinä tehdä?
— Jos meidän nuoren kuninkaamme menestys sen vaatii.
— Sinä pelkäät siis?…
— Kaikkea! Minkä valtaan johtavan tien hyvänsä tulee Reuterholm pitämään luvallisena. Hänen mahtavuutensa olisi mennyttä, jos Kustaa Aadolf todellakin olisi kuningas.
— Noh, niin, odota siis sitä aikaa!
— Lyhytnäköinen lemmittyseni!… Sitä päivää eivät he koskaan salli
Kustaa Aadolfin näkevän; muistahan hänen isänsä kohtalon!…
— Kauhea ajatus!
— Tämän onnettomuuden estäminen on nyt ainoa tarkoitukseni, ja sentähden ei olisi hullumpaa, jos Reuterholmin hämmästykseksi pantaisi toimeen valtiokepponen Kustaa Aadolf'in eduksi. Hänet täytyy julistaa täysi-ikäiseksi varhemmin kuin hänen suuri isänsä määräsikään. Minun aikomukseni on tosin ristiriidassa testamentin määräykseen nähden, mutta kuninkaan etu vaatii juuri sen rikkomista. Niin, Kustaa-kuninkaan testamentti! Kuinka täytti hallitsija hänen viimeisen tahtonsa, tämän lisäyksen, jonka kuninkaan eteenpäin näkevä äly piti tarpeellisena ja joka hänen poikansa alaikäisyyden ajalla olisi rajoittanut herttuan valtaa ja suojellut tuota lasta? Ei, minä tahdon päästä pois tästä maasta, joka on täynänsä riitoja ja konnantöitä!
— Sinä tahdot lähteä pois ja puhut kuitenkin Kustaa Aadolfin suojelemisesta!
— Täällä ei ole oikea paikka aikeideni toteuttamiseen… näetkö, minun aikeideni toimeenpanemiseen täytyy muiden valtain… mutta kaikki tuo ei ole minulla vielä selvillä, ja siis et sinäkään voi käsittää…
— Yhden asian minä kuitenkin selvästi käsitän: sinä matkustat pois! Ah, tämä tieto synnyttää minussa sanomatointa tuskaa, joka voi vaihtua äärettömäksi iloksikin: saanko sinua seurata?
— Lemmittyni, suloista olisi saada aina olla sinun läheisyydessäsi; mutta sinun tänne jäämisesi on välttämätöintä!
— Minulle ei ole mitään välttämätöintä… minun toimimiseni riippuu ainoastaan sinun tahdostasi. Minua ei estä mitkään siteet, eikä pidätä mitkään turhat luulot! Niin, sinun kanssasi on minulla kaikki, ilman sinutta ei mitään! Kustaa Mauritz'ini, sano vaan: tule mukaani!
— Minä sanon: jää tänne, Magdalena! Kuule minua lemmittyni: ainoa, mihin minä tässä maailmassa luotan, on juuri sinun uskollinen sydämesi! Sinun pitää auttaa minua… niin, sitä valaa, jonka olen vannonut Kustaa-kuninkaalle, pitää sinun auttaa minua täyttämään. Siis minä matkustan pois, ja sinun, Magdalena, pitää kirjoittaman minulle usein… jokapäivä… vapaasti ja kenenkään vakoamatta voin minä silloin toimia, eikä täällä tule mitään tapahtumaan, josta en sinun kauttasi saisi tietoa. Sano, tahdothan hyödyttää meidän suuren kuningas-vainajamme asiaa?
— Minä tahdon kaikkea, mitä sinäkin!
— Herttua-hallitsijan olet sinä lumonnut… sinun pitää viehättää häntä, hurmata ja tehdä hänet mielettömäksi, niin, sinä voit…
— En, en!
— Hurmaantuneena tulee hän tekemään, mitä sinä tahdot… sinun pitää saada hänen sydämensä hellyydellä liittymään Kustaa Aadolfiin… sinun pitää kukistaa Reuterholm, ja meidän, suuren Kustaa-vainajan todellisten ystäväin, puolue tulee voittamaan sinun avullasi.
— Siihen nähden en voi minkäänmoista voittoa hankkia. Sitä en voi tehdä… ah, sinuahan minä lemmin! Minun sydäntäni ei voi sinusta kukaan temmata! Pyydä minua menemään kuolemaan, ja minä menen mielelläni, mutta älä pyydä minua kuultelemaan muita lemmenlauseita, paitsi niitä, joita sinä väliin minulle kuiskaat.
— Lapsellinen tyttö… oma, armas Magdalenani, luuletko minun tahtovani sinusta luopua! Ei, ei, sinä et saa kuunnella… sitä en tahdo, enkä salli! Minä sanon vaan: pieni veikisteleminen ei ole vahingoksi, ja kiedo herttua siten ruusukahleisiisi… ei, ei, työnnä hänet luotasi! Sinä hymyilet, Magdalena, niin, en tiedä, mitä tahdonkaan, ja sentähden lemmittyni, tee, miten itse haluat.
— Göstani, sinä olet valinnut minut ystäväksesi! Luottamustasi minuun en luullakseni tule pettämään.
— Sinä olet kaikki minulle!
— Tällä vakuutuksella tulen voimaan kärsiä elämän koettelemuksia, ja mitä vaiheita aika tuoneekin helmassansa, tulee tämä ajatus olemaan minun lohdutukseni!
— Kuinka vakavasti sinä minua nyt katselet…
— Minä säästän hymyilyni, kunnes palajat… minun mieleni on täynänsä murhetta.
— Mitä sinä pelkäät?
— En tiedä… kaikki, minkä tiedän, on se, ett'ei mikään sana ole vaikeampi lausua kuin jäähyvästi, eikä mikään tunne toivottomampi kuin hyvästijätön.
— Ei, Magdalena, niin et saa puhua! Sinun mielesi on luja samoinkuin sinun tunteesikin, eikä se saa muuttua löyhäksi. Synkkämielinen, kyynelsilmäinen lemmityinen ei sovi minulle… ei, näytäpä nyt taas veitikkamaisia silmäyksiäsi ja poskesi kuopurata! Palajanhan minä pian Aachen'ista ja siksi — pidä tarkoin silmältä kaikkea, mitä tapahtuu ja kuultele tarkkaan pienintäkäin uutista!… Ja vielä yksi asia: älä koskaan unohda, että meidän oma onnemme riippuu eriämättömästi juuri Kustaa Aadolf'ista.
— Sitä en tule unohtamaan!
— Kuinka olenkaan onnellinen sinut oma tossuni!
— Göstani, ah, tätä onnellista hetkeä häiritsee synkkäin ajatusten tuottama tuska! Niin katso minuun suloisilla silmäyksilläsi!… Sulje minut vielä syliisi viimeisen kerran!… Viimeisen kerran — ne sanat nousevat ikäänkuin parahdus sydämestäni, jonka tykytystä ehkäisee ikäänkuin rautainen koura… Kustaa Mauritz'ini kaikissa elon vaiheissa seuraa sinua lempeni!
VIIDESKYMMENESTOINEN LUKU.
Armfelt'in jäähyväiset herttua-hallitsijalle olivat merkilliset siitä kylmästä kohteliaisuudesta, jonka keskinäinen epäluottamus synnyttää ja jonka kuitenkin kumpikin osasi salata, ja herttua pyysi häntä mitä teeskennellyimmällä helleydellä hoitamaan hyvin terveyttänsä sekä että hän heti palajaisi kylvyiltänsä, sillä herttua tulisi muka häntä suuresti kaipaamaan. Nuoresta kuninkaasta eroaminen tapahtui taasen syvällä ja todellisella, kummankinpuolisella liikutuksella.
— Väliaikaisen hallituksen vallitessa voi paljokin tapahtua, — lausui Armfelt, — sellaisen henkilön kautta, kuin Reuterholm on, jonka ylpeydellä, kostonhimolla, puoluevimmalla ja vallankumouksellisella aatteilla on ruhtinas, ja rohkenenpa tässä sanoa: heikkokin ruhtinas kannattajana. Mutta minä lähden kuitenkin jokseenkin levollisena, jos teidän majesteettinne suvaitsette antaa minulle kaksi lupausta, joiden kautta suurimmat vaarat, jotka kentiesi uhkaavat teidän majesteettianne, voidaan välttää, jos he eivät ryhdy teidän majesteettianne vastaan, josta Jumala varjelkoon, minkäänmoisiin rikoksellisiin keinoihin.
— Uskollinen ystäväni, — Kustaa Aadolfin ääni värisi, ja kyyneleitä valui noilta lapsen pyöreiltä poskilta; — ah, älkäätte matkustako pois… älkäätte minusta luopuko!
— Minä matkustan, sillä teidän majesteettinne hyöty sen vaatii. Minä matkustan, mutta minä olen varoillani. Kun aika on tullut, tulee teidän majesteettinne saamaan tiedon niistä toimenpiteistä, jotka näen käyvän yhä tarpeellisemmiksi teidän majesteettinne menestykselle.
— Kiitoksia, Armfelt-hyväni! Niin ilmaiskaapa nyt minulle, mitkä lupaukset pidätte tarpeellisina.
— Ensiksikin ei teidän majesteettinne pidä koskaan myöntyä valtiopäivien kokoontumisen, ja, jos he ne siitä huolimatta kutsuvat koolle, ei teidän pidä koskaan ottaman osaa niiden istuntoihin.
— Sen lupaan, — vastasi kuningas muutaman silmänräpäyksen mietittyänsä
— Ja nyt toinen lupaus, joka ei ole vähäpätöisempi kuin edellinenkään: teidän majesteettinne on vasta täysi-ikäisenä meneminen naimiseen.
— Mutta se on ristiriidassa minun autuaasti nukkuneen isävainajani testamentin kanssa…
— Mutta on sopusoinnussa viisauden kanssa. Asiat ovat nyt tällä kannalla, että teidän majesteettinne isävainaja, jos Jumala sen sallisi, antaisi teidän majesteetillenne merkin minun mielipiteideni hyväksymiseksi. He voisivat yhden tahi toisen aikeen saavuttamiseksi ruveta pakoittamaan teitä ottamaan puolison…
— Lupaan siis tämänkin, — keskeytti ruhtinas vilkkaasti te voitte olla levollinen, sillä minä en aijo milloinkaan antaa pakoittaa itseäni ottamaan puolisoa, jota ei sydämeni suosi! Heikko puna levisi tuon nuoren kuninkaan poskille, ja tuntien itsensä äkkiä ujostuneeksi tämän ajatuksen lausumisesta kääntyi hän puolittain pois Armfelt'ista. Pitäen hänen kättänsä omassaan, lisäsi hän sitte: — Teen siis tämän toisenkin lupauksen. — Muutaman silmänräpäyksen vaijettuansa, jatkoi hän: — Jos minä, kuten luulette, todellakin olen vaarojen ympäröimänä, lupaan teille olevani niin varovainen kuin suinkin, jotta en niitä itse herätä. Tahdon opettaa kasvoni salaamaan mielipiteitäni, tahdon opettaa huuleni olemaan vaiti tunteistani… ja siten tahdon viettää päiviäni, luottaen kaikkivaltiaan armoon, niin, minä turvaan Jumalaan, joka on viattomain ja orpojen väkevin suojelija.
Nuoren kuninkaan kasvot olivat käännetyt ylhäällepäin, hurskas haaveellisuus loisti hänen lempeistä silmistänsä ja hänen pehmeille huulillensa ilmaantui alakuloinen hymyily.
Kovat omantunnon vaivat ahdistivat Armfelt'ia, ja hän lausui:
— Sire, suokaatte minulle anteeksi, että kova välttämättömyys on pakoittanut minua kylvämään teidän mieleenne epäluulon siemeniä!
— Armfelt-hyväni, ettepä te olekaan ensimäinen, ku minulle on puhunut, mitä minulla kentiesi on paroni Reuterholm'ilta peljättävänä. Minulla on niin harvoja, joihin voin luottaa, niin harvoja! En tiedä väliin ketä tahi mitä minun tulee uskoa; mutta teitä minä uskon ennen kaikkia ja minä tulen teitä suuresti kaipaamaan. Palatkaa pian ja olkaa minulle alati, mitä isävainajallenikin olitte!
— Teidän majesteettinne mielipiteet ovat minun suurin onneni, — Armfelt kumartui näitä sanoja lausuessansa suutelemaan kuninkaan kättä, mutta tämä avasi sylinsä, ja ankarasti nyyhkien sulkeutuivat kumpikin toistensa rinnoille.
Tämä hyvästijättö nuoresta kuninkaasta tuotti tosin Armfelt'in loukatulle mielelle hiukka helpoitusta, mutta se ei vähentänyt sitä suuttumusta eikä katkeruutta, jota hän tunsi herttuata ja etenkin Reuterholmia kohtaan, jonka syyksi hän luki sen kylmäkiskoisuuden, jolla herttua oli kuulellut hänen neuvojansa, kun oli kysymys; miten nuot Kustaa III:nen murhaan syylliset olisivat rangaistavat, jolloin Armfelt'in mielipide oli aivan vastainen herttuan mielipiteelle, joka täytti Armfelt'in mitä synkimmillä epäluuloilla herttuaa kohtaan. Tämä puolestansa näki salaisella riemulla vaarallisen kilpailijansa neiti Rudenschöldin suosiosta joutuvan pois tieltänsä, ja itsensä pääsevän eroon henkilöstä, joka antoi hänelle aihetta tuhansiin huoliin ja vastoinkäymisiin. Niinpä oli hän valittanut siitä, ett'ei tuota nuorta kuningasta otettu herttuan neuvoskuntaan, jonka hän väitti olleen Kustaa III:n tahdon, vaikk'ei hänen testamentissansa ollut mitään sellaisesta tarkoituksesta mainittu; päälliseksi oli hän koettanut houkutella herttuata ryhtymään Ranskankin asioihin, ja vihdoin oli heidän onnistunut luulotella herttuaa Armfelt'in lahjoneen Tukholman roskaväen ottamaan väkivallalla vankeudesta ulos nuot kuolemanrangaistuksesta armahdetut kuninkaan murhaajat, antaaksensa heidät alttiiksi rahvaan kostolle. Kaikki nämät yhtenä vaikuttivat, että herttua mielihyvällä soi juonittelemisessa näin ovelan henkilön poistuvan, ja seuraus tästä oli, että Armfelt ennen virkalomansa loppua määrättiin ministeriksi Italiaan.
Rohkea ja kunnianhimoinen, kuin Armfelt oli, ei hän kuitenkaan luopunut aikeestansa julistaa Kustaa Aadolfia täysi-ikäiseksi, vaan päinvastoin yllytti tämä hänen karkoittamisensa isänmaasta, jonka hän piti uutena vainoamisena, häntä koettamaan mielensä koko kiihkeydellä toteuttaa tätä aijettansa. Hän ei kuitenkaan nyt enään ajatellut kuninkaan täysi-ikäiseksi julistamista Wenäjän ollessa salaisena liittolaisenansa ja Tukholman porvariston sekä joidenkuiden muiden ystäväin avulla eikä herttuan ynnä hänen etevimpäin neuvonantajaansa vangitsemista, jos nämät panisivat itsensä hänen aijettansa vastaan; hän alkoi nyt sen sijaan luottaa pelkästänsä Venäjän apuun ja mahtisanaan tässä asiassa.
Armfelt oli valtiollisissa toimissa kekseliäs, ovela, rohkea ja sangen lipevä sekä osoitti näissä asioissa kykyä, josta vaikeudet olivat leikintekoa, ja joka osasi kiertää esteet. Työn taakka oli hänestä yhtä kevyt kuin sodankin, ja hänellä oli aina kylläksi mielenmalttia, laskeaksensa pilaa sekä myötä- että vastoinkäymisestä. Hän toimi yhtä helposti sodan ja valtioasiain kuin seuraelämän ja lemmenkin aloilla. Lavean kirjeenvaihdon vireillä pitäminen ystävien ynnä useiden hänen aikuisiensa valtiomiesten ja oppineiden sekä etevien naisten kanssa oli hänestä ikäänkuin lepäämistä työstänsä, ja kaikkeen hänen aikansa riittikin. Hän tunsi Europan useimmat hovit sekä valtioneuvostot, hän oli ottanut selon näiden heikoista puolista sekä arvaellut näiden tarkoitukset ja esintyi jonkinmoisena puoluejohtajana kaikilla niillä aloilla, joilla häntä määrättiin toimimaan. Mutta eipä tässä kyllin. Niiden erinomaisten lahjain avulla, joita luonto oli hänelle tuhlaamalla antanut, ja tottumuksensa kautta esiintyä loistavasti yhteiselämässä, jossa häntä ihmeteltiin, oli hän saavuttanut suuren yleismaailmallisen sivistyksen, jota jalosti hänen luonteensa, missä hilpeys, sukkeluus, huolettomuus ja miellyttäväisyys kiistelivät voitosta. Hänen puheensa vilisi sanasutkauksista sekä pistosanoista, ja ne oli varsin sattuvia sekä kuvaavia, usein ikäänkuin salama huimaavia. Useimmiten sai hän ihmisiä vakuutetuksi, sillä hänen vilkas mielensä toi tavallisesti ilmi hänen samassa silmänräpäyksessä vallitsevain tunteidensa totuutta. Ollen enemmän vehkeilijä kuin valtiomies, oli hänessä täytetty kaikki ehdot: rohkeus, oveluus, hieno käytös, kaunopuheliaisuus ja notkeus, tullaksensa puolueenjohtajaksi vallankumouksissa, kaikkivaltiaaksi hoveissa, vaaralliseksi hallitusmenoissa ja onnettomuutta tuottavaksi perustuslaillista hallitusmuotoa puuttuville valtioille. Niihin, joita hän tahtoi saada valtaansa, vaikutti hän samassa erinomaisen viehättävästi ja lumoavasti, kuten etevät henkilöt ainakin, milloin ovat alavaisia, harvoin ovat viehättämättä niitä, jotka heidän seuraansa sattuvat. Tämä viehätysvoima oli Armfelt'in mitä vaarallisimpia aseita. Tämänpä avulla hän voitti Kustaa III:kin ja niin monen muun henkilön mitä ystävällisimmän suosion; tämän kautta saavutti hän myöskin voittoja ylhäisten seuroissa yhtä helposti kuin porvarienkin, joita hän osasi tehdä puoluelaisiksensa, jopa sotamiestenkin joukossa, joiden vaaroihin ja vaivoihin hän ilomielin otti osaa. (55)
Nämät luonnonlahjat tekivät Armfelt'in vaaralliseksi ja viehättäväksi henkilöksi, milloin hän halusi saavuttaa jotakin tarkoitustansa. Hänen aikeensa Kustaa Aadolfiin nähden kysyivät kuitenkin vitkallisesti, ja neiti Rudenschöld puuhaeli niitä asioita, joita Armfelt oli häntä pyytänyt toimittamaan, suuresti ajattelematta niiden tarkoitusta sekä sai ainoastansa vähitellen tietää hänen aikeistansa, joiden täydellisesti perille päästyä hän osoitti mitä suurinta säikähtymistä sekä hämmästystä, ja huomattuansa jokseenkin selvästi, minkä vaaran alaiseksi Armfelt antautui, salli hän, estääksensä asiain ilmitulemista, Armfelt'in kirjevaihdon tämän Ruotsissa asuvien ystävien kanssa käydä hänen kauttansa, samalla kun hän koko sielussansa vapisi siitä vaarasta, johon hänen lemmikkinsä oli heittäytynyt. Ja nämät olivat sangen suuret; sillä varovaisuus ja vaitiolo ei tullut kysymyksenkään, vaan hän puhui, missä vaan liikkui, Ruotsin oloista, jonka hallituksen hän sanoi joutuneen kapinallisen joukkion käsiin, joka puolsi kuninkaan murhaajia; hän nimitti paroni Reuterholmia, jolla oli herttuan luottamus, jakobinilaiseksi sekä sanoi hänen yleisesti olevan niin vihatun ja kammoksutun ynnä henkensä puolesta turvattoman, että hänen täytyi jättää kotinsa, viettääkseen yönsä herttuan huoneissa; hän ennusti hallituksen kukistumista sekä tuon nuoren kuninkaan turmiota välttämättömänä seurauksena siitä hallitussuunnitelmasta, joka täällä oli otettu noudatettavaksi, jos sen sallittaisiin täydellisesti kehkeentyä; vielä hän väitti jakobinilaisten, petturein ja konnain ympäröivän herttuata ja tuota nuorta kuningasta, jonka menestyksen ja oikeudet tällaisella heikkoudella pantiin vaaranalaiseksi, ja vihdoin ilmoitti hän ainoana pelastuksen keinona, että hallitsevat henkilöt karkoitettaisiin ja kuningas julistettaisiin täysi-ikäiseksi, jos mieli vielä Ruotsia perikadosta pelastaa.
Sellainen puhe ja käytös joka paikassa, missä Armfelt liikkui, ei voinut muuta kuin suututtaa mitä maltillisimpaakin hallitusta, ja herttua-hallitsija, joka vihdoinkin oli saanut tästä tietoa, ryhtyi nyt toimenpiteisin. Armfelt sai itse ankaria nuhteita valtiokanslerilta, ja kaikki niillä seuduin olevat Ruotsin asiamiehet, missä Armfelt aikoi liikkua, saivat käskyn pitämään tarkasti silmältä hänen jokaista askeltansa.
Ruotsissakin tuntui Armfelt'in lausumien mielipiteiden vaikutus, ja mitä kummallisimpia, herttuata loukkaavia huhuja alkoi täällä päästä liikkeelle. Useampia seuroja perustettiin Tukholmassa, joissa muun muassa puhuttiin kapinan nostamisesta herttuaa ja hänen puoluettansa vastaan sekä Kustaa Aadolfin julistamisesta täysi-ikäiseksi ja koko kustaavilaisen puolueen valtaan jälleen asettamisesta. Eri mielipidettä noudattavat olivat keskenänsä kovin kiihkoisia ja niiden, jotka puhuivat maltillisuuden, viisauden ja totuuden puolesta, oli vaikeaa tulla kuulluiksi.
Kaikki tämä antoi laamanni Liljensparrelle — vaikka Reuterholm häntä vastenmielisesti sieti ja suvaitsi — rohkeutta tulemaan herttuan luo, jolle hän levottomana puhui kansan mielipiteistä, mitä tuli hänen aikeisiinsa tuohon nuoreen kuninkaasen nähden.
— Tuskinpa voin uskoa tätä epäselvää juoruamista, — vastasi herttua-hallitsija tyynellä arvollisuudella, — minä luotan omantuntoni todistukseen ja viattomuuteeni! Jos joku todellakin miettii sellaisia kirottuja hankkeita, tulen ne kyllä estämään ja tyhjäksi tekemään.
— Teidän kuninkaallisen korkeutenne läheisyydessä on eräs, joka, vaikka hän onkin perinpohjin ylimys, kuitenkin on saastutettu jonkinlaisilla vapaamielisyyteen ja kansanvaltaisuuteen vivahtavilla mielipiteillä. Minä tarkoitan paroni Reuterholm'ia. Pois se, että uskoisin hänen tahtovan täällä perustaa täydellisesti tasavaltaista hallitusta, — ei! Mutta nämät hänen mielipiteensä tekevät hänet kentiesi taipuvaiseksi luulemaan hetken nyt olevan käsissä, tämän ennustajien mainitseman hetken; ja hän tulee yrittämään muuttaa kuninkaallisen kruunun teidän kuninkaallisen korkeutenne päähän.
— Tepä puhutte ylen määrin rohkeasti, laamanni Liljensparre, — lausui herttua-hallitsija puhisten vihasta.
— Hänen majesteettinsa, kuningas-vainajamme, kuulteli mielellänsä todellisen vaaran hetkellä totuuden ääntä ja hän salli minun silloin sekä peittelemättä lausua itsellensä omat ajatukseni kuin myöskin kertoa muiden. Toivoen teidän kuninkaallisen korkeutenne armollisimmasti suovanne anteeksi rohkeuteni, uskallan lisätä, että paroni Reuterholm'in vihamiehet väittävät, hänen koettavan saada teidän kuninkaallista korkeuttanne kutsumaan valtiosäädyt koolle, saadaksensa muutamilla kuninkaan valtaa vähentävillä myönnytyksillä joko kuninkaan alaikäisyyden aikaa pitennetyksi tahi Kustaa Aadolf'in julistetuksi kuninkaanarvonsa menettäneeksi, osaksi hänen kivulloisuudensa nojalla, osaksi, kuten hänen kerrotaan lausuneen, sopimattomuudesta, että maata hallitsee nuorukainen, jonka sukuperä isän puolelta oli epätietoinen?
— Mutta tämähän, mitä teillä, laamanni Liljensparre, on minulle sanottavaa on varsin hirmuista! Tahdon nyt vastata ainoastansa omasta puolestani! Että minun aikeeni ylhäiseen veljenpoikaani nähden ovat rehellisiä, tulee aika teille näyttämään, ja nykyinen sekä jälkimaailma tulee tätä asiata oikein tuomitsemaan. Niin, tämä valheiden kihermä tulee kerta hajoamaan, se on minun luja, häälymätöin toivoni!
Herttua-hallitsijan vilkkaat silmät olivat kiinnittyneet Liljensparreen ja tyyneyden vilahdus kohtasi tämän poliisimiehen vakoilevaa, epäluuloa osoittavaa silmäystä.
Kumartaen herttualle meni Liljensparre nyt tiehensä, samalla kun hänen ohuvilta huuliltansa pääsi joitakuita kuulumattomia sanoja, joita kentiesi olisi voinut selittää näin: heikko, viatoin, helppo pettää… jos Reuterholm tahtoo, niin… hym!
Kaikkialla otaksuttiin paroni Reuterholm'in työskentelevän äsken mainittujen aikeiden toteuttamiseksi. Kustaa III:tta oli hän pitänyt verivihollisenansa, ja luonnostansa kostonhimoinen kuin hän oli, vihasi hän koko tämän sukua. Mutta eipä siinä kyllin — hän oli myöskin taikauskoinen ja valmis uskomaan, luuli itsensä alituisesti seurustelevansa henkien kanssa ja etsi haaveilemisista sekä unessa kävelijöiden ennustuksista aihetta ja ohjeita toiminnallensa, ja jos hän siis nyt luuli ajan olevan käsissä, jolloin kaikki nuot suuret ennustukset toteutuisivat, oli tämä kumminkin sopusoinnussa hänen luonteensa ja hänen yhä vaarumattoman sallimukseen uskomisensa kanssa. (56)
Tämän johdosta on luultava, että Reuterholm suuressa yksinäisyydessänsä ja ennustuksiin sekä haaveiluihin luottavan luonteensa yllytyksestä, todellakin hautoi; joitakuita aikeita tähän suuntaan, joiden hän luultavasti toivoi saavansa nähdä pian toteutuvan, kunnes kulkupuheet suurensivat näitä aikeita ja säikähyttivät häntä kaikista tämänkaltaisista mietiskelemisistä. Hän antoi Thorid'ille ja useammille muille sanomalehdentoimittajille, jotka vaativat vapaamielisempää hallitusmuotoa, yhtä salaista kuin tehokastakin suojelusta, ja myöntäminen onkin jo tämänkin seikan ankarasti syyttävän Reuterholm'ia. (57)
Hänen salaisen suojeluksensa turvissa jatkoi sanomalehdistö työtänsä kansanvaltaiseen ja vallankumoukselliseen suuntaan. Mutta kun Thorild, yksi edellisen hallituksen innokkaimmista vastustajista, vihdoin esiintyi, kehoittaan julkisesti herttuata kääntämään nurin vannomansa hallitusmuodon sekä panemaan toimeen yleisiä vaaleja, melkein samaan tapaan kuin Ranskassakin y.m. näytti seikat tulleen kireimmillensä. Hallituksen ystävät eivät näkyneet olleen toimettomia, ja samana päivänä, kuin tämä kirjoitus ilmaantui, riensi Liljensparre herttuan luokse, rukoili häntä, ett'ei hän enään jäisi kaikkien näiden hankkeiden toimettomaksi katselijaksi, jos hän ei tahtoisi saattaa tuon nuoren kuninkaan valta istuinta, kansan tyyneyttä ynnä omaa kunniaansa ja turvallisuuttansa vaaran alaiseksi. Liljensparren onneksi oli Reuterholm silloin sairaana, jonka tähden herttua pian käsitti sekä myönsi edellämainitun puheen oikeaksi. Herttua käski sen vuoksi Liljensparren tapaamaan häntä sairaan Reuterholm'in luona, jolloin asiasta laveammalta keskusteltaisiin.
Tämä kokous pidettiin samana iltana. Reuterholm koetti turhaan vastustella niitä ehdoituksia, joita Liljensparre toi esille. Nämät tarkoittivat, että herttua viipymättä antaisi julistuksen, jossa hän mitä vakavammin vakuuttaisi tahtovansa neljän vuoden kuluttua, aivan velvollisuutensa ja Kustaa-vainajan testamentin mukaisesti, jättää nuorelle kuninkaalle valtikan siinä kunnossa, jossa hän sen oli ottanut vastaankin; sitte julkaistiin varoitus, painovapauden väärinkäyttämistä vastaan, jossa oli määrätty varsinaisia rangaistuksia ja herttua istui itse Reuterholm'in kirjoituspöydän ääreen sekä kirjoitti omakätisen käskyn valtionvalvojalle ja Liljensparrelle nostamaan kanteen Thorild'ia vastaan sekä ottamaan takavarikkoon tämän painosta julkaistut kirjoitukset, joka kaikki viipymättä toimitettiin. (58)
Liljensparre meni nyt pois; synkän silmäyksen heitti Reuterholm hänen jälkeensä, eikä hän katsellut paljo leppeimmillä silmillä herttuatakaan, joka, milt'ei nolostuneena osoittamastansa pontevuudesta jopa anteeksianovanakin lausui:
— Kustaa Aadolf-hyväni… tämähän oli aivan välttämätöintä.
— En voi huomata sen sitä olleen!
— Kun tullaan neuvomaan minua panemaan toimeen, kuten Ranskassakin on, yleisiä vaaleja ja…
— Ei, ei, — keskeytti Reuterholm, — vaan heidät olisi pitänyt antaa
olla, niin olisi teidän kuninkaallinen korkeutenne päässyt kuninkaaksi!
Nyt syntyy tästä viivytystä, joka ei laisinkaan olisi ollut tarpeen.
Mitä ennustettu on, tulee kerta tapahtumaan! (59)
— Mutta minä en tahdo edes panna kortta ristiin tämän aikeen saavuttamiseksi! — keskeytti vilkkaasti herttua-hallitsija sekä jatkoi pontevuudella: — Hyvällä omallatunnolla tahdon muistella tekojani ja alamaisena kaikkivaltiaan johdolle, tulen, kun aika on käsissä, luopumaan vallastani!
— Ja ottamaan sen jälleen takasin, — lisäsi Reuterholm hymyillen.
VIIDESKYMMENESKOLMAS LUKU.
Kaikkein näiden tapahtuessa sai ruhtinatar Sofia Albertina hallitsijalta kutsut tulla ennen aijottua Italiaan matkustamistansa viettämään muutamia viikkoja Drottningholm'illa.
Kustaa III:s oli poissa, mutta huvitusten huimaava pyörre, joka hiukka oli pysähtynyt, ei kuitenkaan ollut tauonnut, vaan ilon pauhina kuului kaikkine vallattomine vapauksinensa heikkenemättä, vaikka toiset ihmiset nyt täyttivätkin ne salit, joissa lumooja-kuningas oli koko neronsa ja komeutensa loistossa liikkunut. Tosin jotkut häntä kaipasivatkin, mutta heidän kaipuunsa ei noussut heidän hymyileville huulillensa, eikä häirinnyt heidän riemujansa, ja etenkin oli kukin liian hienotunteinen sitä sikäläisissä olosuhteissa näyttämään.
Ruhtinatar Sofia Albertinan hovineitien joukossa loisti neiti Rudenschöld menehtymättömässä kauneudessansa, ja hän näyttiihe aina erinomaisen iloiselta; jospa hänen sydämensä pohjalla asuikin joku levottomuus, ja hän tunsi tuskaa pettyneistä toiveistansa sekä ikävöimisen ahdistusta, nousivat kuitenkin näiden synnyttämät varjot harvoin hänen otsallensa, ja harvoin himmensi alakuloisuuden vivahdus hänen veitikkamaisen silmäyksensä loistoa.
Arvossa pidettynä ja herttuan jumaloimana, näytti hän tälle ystävällisiä kasvoja, samalla kun hän, laskien pilaa, torjui luotansa hänen lähestymisyrityksensä; mutta se päivä oli vihdoin tuleva, jolloin tällainen torjuminen ei enään ollut mahdollinen, ja leimuavin poskin sekä alakuloisin silmin seisoi hän nyt herttuan edessä saarrettuna ja kahdenkesken, josta hänellä ei ollut pakoon pääsemisen toivoakaan.
— Tuhat kertaa olen sanonut teille, Magdalena, kuinka äärettömästi teitä lemmin! — lausui hallitsija alakuloisella ja hiljaisella äänellä, — Ei, älkää tehkö nyt mitään pilaa! Tahdon antaa teille todistuksen lemmestäni… koetelkaa sitä… pyytäkää mitä tahansa, niin en tule sitä teiltä kieltämään!
— Magdalenan hämmästys näytti äkkiä kadonneen; veitikkamaisesti ja hymyillen silmäili hän herttuata: — Ennenkuin pyydän niitäkään, vastasi hän, — rohkenen tehdä teidän kuninkaalliselle korkeudellenne erään kysymyksen: Mistä syystä menetti paroni Armfelt ylimaaherran-virkansa?
Herttuan kasvot synkistyivät nähtävästi, hänen vastatessansa: — Paroni Armfelt ei oikeastansa kuulu siihen asiaan, josta meidän nyt piti keskustelemamme; mutta koska teillä on rajaton valta minun ylitseni, tahdon teille suoraan vastata: Hän on tehnyt kaikki, halventaaksensa minua kuningas-vainajan silmissä, siitä olen minä vakuutettu ja voin näyttää kirjallisia todistuksia; mutta enpä ole häntä siitä syystä karkottanutkaan, vaan sentähden, että hän oli liian vaarallinen henkilö, ollaksensa ylimaaherrana, ja kentiesi olisi koko maamme käynyt huonosti, jos hän olisi saanut pitää tämän virkansa.
— Häntä on paneteltu teidän kuninkaallisen korkeutenne edessä, suvaitkaatte uskoa minun sanojani. Olkoon niinkin, että hän viimeisinä aikoina on tehnyt itsensä syypääksi joihinkuihin katkeriin muistutuksiin, nähdessään itseltänsä riistettävän teidän kuninkaallisen korkeutenne luottamuksen; mutta se vaarallinen henkilö, jona häntä pidetään, hän ei ole… hän on uskollinen Kustaa III:nen muistolle, ja eipä suinkaan teidän kuninkaallinen korkeutenne voi pitää sellaista uskollisuutta rikoksena. Tehkää hänelle ainoastansa oikeus, teidän kuninkaallinen korkeutenne, antakaa hänelle hänen neronsa ja kykynsä arvoinen toimi… ja jospa hän ei tätä nykyä saa palata tänne takasin, niin… Magdalena vaikeni muutamaksi silmänräpäykseksi; miellyttävällä eljeellä lähestyi hän ruhtinasta ja luoden tähän silmäyksensä, jatkoi hän: — niin määrätkäätte paroni Armfelt Pommerin kenraalikuvernööriksi sekä sallikaa hänen pitää rykmenttinsä ynnä ylimmäisen kamarijunkkarin arvonsa.
— Minä täytän teidän pyyntönne, niin, minä täytän sen! Minä lemmin teitä, Magdalena, ja kuulkaatte minua nyt… suokaa minulle lempenne, jonka palkkioksi saatte minulta kaikki! En yhtäkään toivomustanne, mikä se vaan olla mahtaneekin, tule kieltäytymään täyttämästä… valtaa, kunniaa, rikkautta… virkkakaatte vaan, minkä näistä tahdotte!
— Minä on myy lempeäni, teidän kuninkaallinen korkeutenne! — Purppuraleimuja nousi jälleen Magdalenan poskille, jotka hehkuivat yhä heleämmin hänen jatkaessansa: — Lempi on tunne, jonka minä annan jakamattomana ja ilman ehdoitta. Ei, päästäkäätte käteni, teidän kuninkaallinen korkeutenne, sallikaatte minun olla!
— Teidän tulee, teidän täytyy tuntea samaa tulta, joka minutkin hivuttaa! Magdalena millä hinnalla tahansa, sama se, mutta teidän täytyy tulla omakseni!
— Ei mikään voima maailmassa voi pakoittaa minua siihen! Minä lemmin paroni Armfelt'ia, ja olen hänen omansa. Häntä ainoastansa, kuuletteko, häntä ainoastansa!
Suljettuna herttuan syliin, onnistui Magdalenan päästä irti, ja suuttuneena, kiivastuneena sekä kiukkuisena jatkoi hän: — En koskaan, niin en koskaan tule teidän omaksenne! Tepä olette karkoittaneet täältä lemmikkini… ajanut hänen maanpakoon… ja tämä ministerintoimi Italiassa oi ole mitään muuta kuin maasta pois ajamista; mutta mitä onnettomuuksia te hänen antanettekin kärsiä, ja missä hän lienekin, tahdon häntä seurata… meitä ette voi eroittaa,… niin, minä tulen häntä seuraamaan!
— Jos sen teette, Magdalena, tulee se teidän omaksi onnettomuudeksenne! Uskokaan minua, se tulee teidän onnettomuudeksenne, ja minä varoitan teitä ystävänä. Te pudistatte päätänne, te ette minua usko… minä sanon siis teille, että te ette saa häntä seurata, minä, hallitsija, kiellän teitä sitä tekemästä!
Leimuavin silmin lähestyi herttua Magdalenaa, jonka notkea vartalo vielä kerran luikui hänen käsivarsistansa, ja rientäen hänen ohitsensa, pääsi Magdalena eräälle ovelle, jonka hän äkkiä tempasi auki.
— Älkäätte menkö, Magdalena, älkäätte menkö! — pyysi herttua, joka kalpeana ja horjuvana nojasi erään tuolin selkään.
Epäröiden pysähtyi Magdalena muutamaksi silmänräpäykseksi, katsellen säikähtyneenä taaksensa, ja herttuan vaivuttua tunnottomana eräälle sohvalle, jatkoi hän milt'ei samalla minutilla pakoansa, tuoden saapuville kaikkea sitä apua, jonka herttuan tila nyt teki tarpeelliseksi.
Magdalenan ensimäinen päätös oli, ettei hän enään jäisi Drottningholm'iin. Sofia Albertina aikoi matkustaa ulkomaille, ja ottaen tämän syyksi, jättääksensä hovin muutamaksi kuukaudeksi, sanoi hän toistaiseksi haluavansa viettää maallaelämisen hiljaisuutta.
Hartaasti ikävöi hän pois, koko sydämestänsä tuskastuneena siihen asemaan, johon hän aina paroni Armfelt'in poislähdöstä asti oli joutunut, — temmottuna kuin hän oli yhden puolueen välillä, joka häntä kammoksui ja pelkäsi häneltä kaikkea, sekä toisen, joka hänen kauttansa toivoi saavansa toteutetuiksi mitä mielettömimmätkin toivomuksensa.
Herttuan pahoinvointi ei kuitenkaan näyttänytkään olevan aivan äkkiä helpoittavaa laatua, ja peljäten täydellä todella häntä loukanneensa sekä täten liian paljo vahingoittaneensa Armfelt'in asiaa, tunsi neiti Rudenschöld itsensä samalla kertaa sangen epäröiväksi ja levottomaksi.
— Mitä tulee minun tehdä? Mitä on minun tekeminen? kysyi hän itseltänsä alituisesti, ja viisaus neuvoi, että hänen tulisi kirjoittaa herttualle joitakuita sanoja lieventääksensä sen kohtauksen katkeruutta, joka heidän välillänsä oli ollut.
Vähän aikaa ajatuksiinsa vaipuneena mietittyään, kirjoitti Magdalena seuraavaa:
Armollinen herra! Suurella levottomuudella olen saanut kuulla teidän kuninkaallisen korkeutenne pahoinvoinnin yhä kestävän ja olevan sitä laatua, että se riistää meiltä onnen saada nähdä teidän kuninkaallista korkeuttanne. Minä puolestani olen siitä sangen pahoillani, muistellessani sitä kohtausta, joka, vaikka se ei ollutkaan ensimäinen syy teidän sairauteenne, kuitenkin lisäsi teidän levottomuuttanne. Mutta, armollinen herra, älkäätte luulko sen avosydämisyyden ja teeskentelemättömyyden, jolla minä teille puhuin, lähteneen rikoksellisesta aikeesta loukata teidän tunteitanne. Ei, uskokaatte minun puhuvani totta, avonaisesti tunnustaessani teidän kuninkaalliselle korkeudellenne, että jos olisin voinut aavistaa teidän antavanne niin suurta arvoa omieni ja niiden tunteiden täydelliselle yhtäläisyydelle, joita teillä minua kohtaan on, olisin minä avannut sydämeni teidän kuninkaalliselle korkeudellenne suuremmalla varovaisuudelle sekä ilmituonut teille ehdotukseni ystävääni etsimään lähtemisestäni, jos hän tulisi niin onnettomaksi, että hänet karkoitettaisiin isänmaastansa ja häneltä riistettäisiin pois hänen virkansa. On myöskin minun mielipiteitäni vastoin, että hyljäisin ketään onnettomuuteen joutunutta ihmistä, vaikk'en häntä lempisikään. Jo ystävyyskin yksinänsä pakoittaa minua estämään hänen onnettomuuttansa mitä innokkaimmalla huolella ja tarkkaavaisuudella. Jos häntä vainotaan, tulen uhraamaan kaiken, saadakseni hänet jälleen nähdä, vaikka hän olisi maailman äärissäkin, huolimatta siitä, että te, armollinen herra, minulle olette sanoneet sen tulevan onnettomuudekseni. Vaan jos teidän kuninkaallisen korkeutenne ystävyys minua kohtaan vaikutti näiden neuvojen antamisen, on sen osoittaminen teidän vallassanne siten, että täytätte minulle antamanne lupauksen ja määräätte paroni Armfelt'in Pommerin kenraalikuvernööriksi ja annatte hänen pitää rykmenttinsä, eläkerahansa ja ylimmäisen kamarijunkkarin arvonsa. Jos saisin nähdä ystäväni tällä tavoin kunnioitettuna teidän hyvyydellänne, jäisin kotimaahani, ja te, armollinen herra, olisitte siten hankkineet itsellenne vastaanväittämättömiä oikeuksia minun ystävyyteni. Lisäksi voin ta'ata, ett'ei teidän kuninkaallinen korkeutenne tulisi saamaan katua, että olette antaneet niin tärkeän viran sellaiselle henkilölle, joka voi kokonaisuudessansa täyttää kaikki ne monet velvollisuudet, jotka tämän viran kanssa ovat yhdistetyt, sitä enemmän, kuin hän täten pääsisi kauemmaksi siitä vehkeilystä, joka selittää kaikki hänen tekonsa pahimpaan päin, jopa syyttää hänellä olevan rikoksellisia aikeitakin, jotka kuitenkin ovat hänen mielellensä sitä vieraampia, kun ne ovat ristiriitaisuudessa yksinvaltaisen hallitusmuodon kanssa, jota hän periaatteen kannalta on puolustanut ja aina tulee puolustamaan sitä puoluehenkeä vastaan, joka nyt teidän kuninkaallista korkeuttanne ympäröi ja jota te, armollinen herra, ette suinkaan muuta voi kuin ylenkatsoa, huomatessanne, että samat henkilöt, jotka tänään häntä panettelevat, kuusi vuotta sitte kilpailivat hänen ystävyydestänsä. Älkäätte siis, armollinen herra heitä kuunnelko, vaan suostukaatte minun pyyntööni, koska minä mielelläni haluaisin saada ystäväni kohtalon ratkaistuksi ennen maalle muuttamistani. Syyt tähän muuttamisen toivon teidän myöskin hyväksyvänne, sillä koska en ole koskaan halunnut vaikuttaa asiain menoon yhtä vähän kuin sitä valtaakaan, jota teidän kuninkaallisen korkeutenne suosion minua kohtaan luullaan tulevan minulle antamaan, tahtoisin siitä vakuuttaa vihamiehiänikin siten, että väistyn niiltä paikoilta, joissa olen ilkeimmän kateuden uhrina, joka sepittelee minusta rumia kertomuksia, mitkä kylläkin tulevat lakkaaman minun lähdettyäni pois. Toivon palatessani tapaavani teidän kuninkaallisen korkeutenne onnellisempana tahi kumminkin levollisempana sekä parantuneena sairaudesta, joka on niin vaarallinen teidän rauhallenne.
Suurimmalla kunnioituksella j.n.e.
Magdalena Rudenschöld. (60)
Kirje lähetettiin herttualle, ja samassa palasi rauha Magdalenankin mieleen. Hän milt'ei riemuitsi ajatellessaan pääsevänsä pois eikä hän enään tahtonut nähdä herttuata.
Mitähän tämä tulisi virkkamaan hänen uudelleen kertomastansa pyynnöstä Armfelt'in eduksi? Tämä oli Magdalenan ainoa ajatus, repiessään seuraavana päivänä auki sen kirjekotelon, joka sisälsi herttuan vastauksen, ja sen lemmen koko innolla, joka hänet liitti Armfelt'iin, silmäili hän seuraavia rivejä:
Arvoisa neiti!
Teidän nyt jättäessänne olinpaikkanne, jonka ainoastansa teidän läsnäolonne on minulle sulostanut, pyydän teitä nyt sallimaan sen, joka on omantanut teille mitä vilpittömimmän suosionsa, myöskin ilmaista teille suuren kaipauksensa. Suokaa anteeksi rohkeuteni, kun vieläkin kerran muistutan teitä niiden tunteiden helleydestä, joita te minussa olette herättäneet, ja jotka te tosin olette tuominneet vaikenemaan, vaan joita ei mikään voima voi tukahduttaa; ei aika eikä se välinpitämättömyyskään, jota minulle olette osoittaneet, tule vähentämään sitä tulista rakkautta, jonka te olette sydämeeni sytyttäneet.
Poissaolo ei vaikuta muunlaisiin mieliin, paitsi heikosti lempiviin tahi semmoisiin, jotka lempivät itsensä takia; mutta ne, joita sydämellinen ja vilpitöin tunne on vallannut, saavat siitä vaan uutta elvykettä; niin on minunkin laitani. Huolimatta teidän ylenkatseestanne, halveksimisestanne sekä välinpitämättömyydestänne ja vaikka olenkin menettänyt toivoni teidän milloinkaan tulevanne minua lempimään, tulen teitä koko elämäni ajan rakastamaan.
Suokaatte anteeksi, että kirjoitan teille näin avosydämisesti; mutta koska minulla ei ole mitään toivomista, ei minulla ole mitään pelkäämistäkään; teidän sydämenne on kuitenkin lempeä ja jalotunteinen; te voitte sääliä minun tuskaani sekä surkutella sitä pahaa, jonka minulle olette matkaansaattaneet, samoinkuin voittajakin väliin säälii vankia, joka on kahlehdittu hänen juhlaretki-vaunuunsa. Ainoa ja viimeinen lohdutukseni oli, että te olisitte sallineet ottaakseni teiltä jäähyväiset kahden kesken, ja jos olisitte sallineet minun selittää teille sydämeni tunteita, olisi minusta ollut suloista saadakseni vielä kerran lukea teidän ihanista silmistänne vaikkapa hylkäämistuomionikin; tämä tuskieni lievitys olisi omannut jotakin miellyttävää minun itserakkaudelleni, mutta kaiken olette te minulta kieltäneet. Ne toimenpiteet, joita olitte tehneet, välttääksenne eilen illalla minun läsnäoloani samoinkuin se kieltokin, jonka tänä aamuna olen teiltä saanut, todistavat tarpeeksi, kuinka vähäarvoinen minä teidän mielestänne olen. Olen päättänyt teille kirjoittaa; sillä ainakaan ei tarvitse kenenkään muun kuin teidän tietää, miten minun sydämeni laita on. Ottakaatte siis vastaan viimeinen suosiollisuuteni osoitus… tulkaa onnelliseksi oman onnellisuutenikin hinnalla! Ah, jospa voisin vaikkapa henkenikin uhraamalla edistää teidän onnellisuuttanne! Viimeisen huokauksen omannan teille. Sellainen on sydämeni sekä ne tunteet, joita minulla on, ja joita aina tulee olemaan sillä, joka koko elinaikansa on pysyvä teidän, arvoisa neiti, uskollisimpana palvelijananne.
Kaarlo (61)
Ei sanaakaan Armfelt'ista, ei sanaakaan! Magdalena rypisti kokoon tämän tuoksuavan paperin, joka kertoi tunteesta, jota hän yhtä paljo inhosi kuin halveksikin.
Kuinka hän oli sydämensä pohjasta toivonut saavansa nähdä Armfelt'in määrätyksi virkaan, joka kaikin puolin olisi tyydyttänyt hänen kunnianhimoansa, olisi asettanut hänen levotointa mieltänsä ja tehnyt hänet tyytyväiseksi asiain uuteen menoon ja Ruotsin hallitsijaan, asema, joka ei häntä enään olisi pahoittanut kulkemaan puoluevehkeilijän vaarallista polkua ja joka olisi päästänyt hänet kaikista hankkeinsa tuottamista pulista sekä nykyisen asemansa epävarmuudesta.
Mutta Magdalena ei onnistunut pelastusyrityksessänsä. Kuitenkin päätti hän, minkälaiseksi hänen elämänsä tulisi kehkeytymäänkin, pysyä uskollisena lemmellensä ja noudattaa lemmikkinsä tahtoa lakinansa, ja jospa tämä syöksyisikin turmioon, tulisi hän vetämään Magdalenan mukanansa, ja tämä tulisi kokemaan samoja kohtaloita. Arpa oli heitetty!
VIIDESKYMMENESNELJÄS LUKU.
Magdalena vietti nyt muutaman kuukauden Lindnääs'in kartanossa, joka oli Armfelt'in oma; hän eli yksinäisyydessä vaan ei kuitenkaan toimettomuudessa ja lempensä sekä luonteensa koko vilkkaudella otti hän osaa kaikkeen, mikä koski Armfelt'ia. Hänen elämänsä päätarkoitus oli nyt puolustajien hankkiminen niille aikeille, joita hänen lemmikkinsä piakkoin tulisi toteuttamaan, ja hän oli kirjeenvaihdossa kaikkein niiden kanssa sekä keräsi ympärillensä kaikki ne, jotka kuuluivat kustaavilaiseen puoluesen. Näiden viimeksimainittujen joukkoon tuli kerran Schröderheim, joka, annettuansa leikillisiä viittauksia vallankumouksellisista aikeista, joista silloin kuiskaeltiin muutamilla siinä maassa olevan, aikeista, joiden todellisuutta hän puolestansa ei sanonut uskovansa, pyysi Magdalenaa varoittamaan Armfelt'ia käyttämästä kotimaahansa lähettämissä kirjeissänsä liian ankaria lauseita, joita voitaisiin pahoin selittää, ja joilla voisi olla huonoja seurauksia, näyttäen hänelle erään kirjeen, jossa muiden muassa oli tällaisiakin rivejä: "Nyt te saatte päivittäin kaunista joukkoa sinne Ruotsiin: kaikki heittiöt, jotka lähetettiin maanpakoon kapinasta ja petollisuudesta viimeisessä sodassa, palajavat jälleen, ja vähitellen taidatte saada siellä nähdä itse murhamiehetkin. Aikomus lienee suuren puolueen luominen heittiöistä. Tietääköhän kansa siitä, että, samalla kun rehelliset ihmiset karkotetaan pois valtakunnasta, ja niitä, jotka ovat pukeutuneet verisiin vaatteisiin isänmaansa edestä, vainotaan, saavat kaikki pelkurit, petturit ja murhamiehet, konnat sekä rakkarit palkinnon ja armon? Minun mielestäni tulisi jokaisessa maanpaikassa hauskuttaa kansaa näin iloisilla uutisilla."
— Totta puhuen, — lisäsi Schröderheim vakavampana, — minä tiedän varmalta taholta, että korkeimmassa paikassa on tarkoin pidetty silmältä meidän ystävämme kirjeitä, ja te, neiti Rudenschöld, tekisitte hyvän työn, jos te häntä varottaisitte.
Useimmalta kuin yhdeltä taholta sai Magdalena samanlaisia kehoituksia; mutta Armfelt'in luonne ei sallinut hänen ollaksensa varovainen eikä huoliaksensa varoituksista, ja hän jatkoi samalla varomattomuudella toimimistansa saavuttaaksensa tuon nuoren kuninkaan kautta sen tarkoituksen, jota hänen kunnianhimoinen mielensä kehoitti häntä koettamaan toteuttaa.
Magdalenan palattua hoviin marraskuun 1 päivänä, huomasi hän varsin hämmästyttävän muutoksen kuninkaan ja herttuan kohtelemisessa; sillä hänen ollessa antamaisillansa Kustaa Aadolfille Armfelt'in tekemän suunnitelman erääsen keisarinnalle lähetettävään kirjeesen, kysyi kuningas kylmäkiskoisesti: — Sallitaanko minun näyttää tätä opettajalleni, Gyldenstolpelle?
— Ei, hän on tosin meidän ystäviämme, mutta toivoisin, ett'ei kukaan saisi nähdä tätä kirjettä.
— Siinä tapauksessa, — vastasi kuningas, — ei minun sopine ottaa sitä vastaan.
— Teidän majesteetillanne, — vastasi Magdalena hämmästyneenä ja milt'ei masennettuna, — on valta tehdä, mitä haluatte, mutta teidän majesteettinne vastaus ilmaisee luottamattomuutta, joka minua yhtä paljo nöyryyttää kuin huolestuttaakin ja jota paroni Armfelt ei suinkaan olisi voinut aavistaa.
Kustaa Aadolf punastui kovin ja kääntyi vastaamatta Magdalenasta pois.
— Tämä kuninkaan käytös oli suuri ja aavistamatoin vastus, ja kaikki kokeet saaduksi häntä suosimaan Armfelt'in hommia Venäjän apuun nähden menivät kokonansa myttyyn. Hänelle olivat he kuvaelleet neiti Rudenschöld'in hirmuisessa valossa, samalla kun he olivat huomauttaneet häntä Puolan kohtalosta luonnollisena seurauksena ajattelemattomista yrityksistä koettaa sekoittaa vierasta valtaa selvittämään jonkin valtakunnan sisällisiä asioita. Näillä huomautuksilla olivat he onnistuneet peloitella Kustaa Aadolfia, joka nähtävästi yhä enemmän liittyi setäänsä sekä hänen puolueesensa.
Samoin ei myöskään neiti Rudenschöld'ille laisinkaan onnistunut voittaa Venäjän lähettilästä, kreivi Stackelberg'iä, Armfelt'in aikeelle saavuttaa rahalla herttuan myöntymistä aiottuihin valtiokepposiin. Tuntien itse puolestansa vastenmielisyyttä hallitsijaa kohtaan, väitti lähettiläs, että ainoastansa väkivaltaisilla keinoilla voisi raivata tuolle nuorelle kuninkaalle tietä, ryhtyviksensä täysi-ikäisenä hallitukseen. Sitäpaitsi olivat Armfelt'in kertomukset herättäneet hänessä niin huonon ajatuksen herttuasta, että hän luuli tämän kylläkin voivan ottaa rahaa keisarinnalta ja kuitenkin pettää hänet.
Kaikista näistä vastuksista huolimatta, oli neiti Rudenschöld'illä kuitenkin ominaisuuksia, jotka tekivät hänet kovin vaaralliseksi niissä toimissa, joita hän oli saanut tehtäväksensä. Huomattuna ja ihailtuna kaikilta oli hän siis tilaisuudessa päästä tärkeiden ja arvoisien henkilöiden pariin; lisäksi varustettuna terävällä älyllä, viehättävällä ja teeskentelemättömällä käytöksellä ja tahdon lujuudella, joka ei koskaan uupunut, kun oli kysymyksessä niiden etujen voittaminen, joita Armfelt oli hänen käskenyt saavuttaa, hoiti hän vehkeilyjen hienoa juonta uskollisen naissydämmen innolla, hyvin tietäen mihin vaaralliseen leikkiin hänen lemmikkinsä oli antautunut. Täten onnistui hänen vihdoin kietoa niin monta henkilöä vehkeilemisiinsä, että hän oli tuottamaisillansa kuoleman ja turmion koko kustaavilaiselle puolueelle.
Mitä herttuan käytökseen ja siihen kylmäkiskoiseen kohteluun tulee, jota hän luuli pitävänsä osoittaa Magdalenalle tämän palattua jälleen hoviin, se kuitenkin pian katosi. Neiti Rudenschöldille oli kuitenkin tarpeellista tietää, millä kannalla hän herttuaan nähden oli, ja olivatko he saaneet minkäänmoisia epäluuloja hänen lemmikistänsä. Tästä syystä ei hän väistä nytkään niitä tilaisuuksia, joita hänelle tarjoutui, päästäksensä kahden kesken hallitsijan kanssa.
— Te olette ihanampi kuin koskaan ennen, neiti Rudenschöld, — lausui herttua, joka hymyillen oli häntä lähestynyt, — eikä teidän poissaolonne ole vaikuttanut mitään muutosta niissä tunteissa, joita teillä on minua kohtaan.
— Eipä ole ilmankaan, ett'en ole peljännyt kokonansa menettäneeni teidän kuninkaallisen korkeutenne suosiota, — vastasi Magdalena nöyryyden vivahduksella ihanissa kasvoissansa, joka antoi hänelle ruhtinaan silmissä vastustamattoman viehätysvoiman.
— Teidän poissaoloanne on käytetty kuvailemaan teitä sangen vaaralliseksi henkilöksi, — keskeytti ruhtinas vilkkaasti, — vaaralliseksi muunkin kuin teidän erinomaisen kauneutenne puolesta.
— Ja se olisi?
— On sanottu teidän ystävyytenne Armfelt'ia kohtaan niin suureksi, ett'ei hän voisi pyytää teiltä mitään, jota ette rientäisi täyttämään.
— Tässä syytöksessä huomaan yhtä vähän liiallista, kuin vaarallistakaan.
— Jos paroni Armfelt esim. tahtoisi teitä murhaamaan minua, voisitteko senkin tehdä?
Nopealla silmäyksellä vilkasi Magdalena herttuata. Hänen vilkkaissa silmissänsä kuvautui niin paljo todellista oukamustumista ja niin selvää kummastelua, että herttua katseli häntä iloisella hymyllä, äkkiä lisäten: — Ei, ei, sitä minä en uskokaan!
— Tuskinpa voin toipua siitä hämmästyksestä, johon teidän kuninkaallisen korkeutenne sanat ovat minut saattaneet. Viattomuuden tyyneys oli Magdalenan äänessä, ja hänen silmänsä kuvasti koko sitä kauhistusta, jota hän tunsi, ajatellessansa sellaista rikosta, johon ruhtinas oli viitannut, ja hän jatkoi: — Paroni Armfelt'illa on kentiesi syytä tyytymättömyyteen, mutta olkoonpa hän kuinka närkästynyt hyvänsä, ei hän kuitenkaan koskaan olisi kylläksi halpamielinen pitämään itsessänsä vireillä sellaista toivoa, samoinkuin en minäkään panemaan sitä koskaan toimeen.
— Minä uskon teitä, minä vakuutan teitä uskovani, — vastasi herttua, tarttuen, helleydellä Magdalenan käteen. — Teidän ystävyytenne Armfelt'iin on luja; mutta sen ei pitäisi kuitenkaan mennä niin pitkälle, ja… vaikka olettekin myyneet hohtokivenne, hankkiaksenne hänelle puoluelaisia…
— Myynyt hohtokiveni, — kertoi Magdalena. Ensi kerran koko tämän keskustelun ajalla ilmestyi iloinen hymyily hänen huulillensa, ja vetäytyen poispäin herttuasta, jatkoi hän vilkkaasti: — Niin, se on totinen tosi; mutta ei ainakaan hankkiakseni paroni Armfelt'illa puoluelaisia! Ah, teidän kuninkaallinen korkeutenne, kuinka kaikki tässä maailmassa nurinpäin selitetään! Minä olen myynyt hohtokiveni, sillä minä tarvitsin rahoja äitini velkojen maksamiseen.
— Äitinne velkojen, — lausui herttua; hänen äänessänsä oli vieno väräjäminen, ja hän jatkoi: — Jumala, miten ovat he voineet…
— He voivat paljon, kun on parjaaminen kysymyksessä ja vähän, kun olisi puolustaminen… he voivat paljon totuutta vääristellessään; mutta mitä tähän juoruun tulee, voin sen helposti näyttää valheeksi ja minä tahdon antaa teidän kuninkaalliselle korkeudellenne kirjallisen todistuksen sanojani todenperäisyydestä.
— Te olette jalo nainen, Magdalena, olisipa Jumala suonut minulle sen onnen, että olisin voittanut teidän sydämenne! Mutta suottehan minun pitää teitä'ystävänäni ja sallikaatte minun nyt ystävyyden puolesta korvata teille nämät rahat!
— Ei, teidän kuninkaallinen korkeutenne! Äitini sydämellinen kiitos ja se lievitys, jonka hän on huolissansa tuntenut, on minusta mitä runsain korvaus, — vastasi Magdalena lempeällä arvollisuudella, poistuen ruhtinaalliseen ihantelijansa luota, joka suuresti ihmetellen hänen sanojensa sekä töidensä jaloutta ei rohjennut häntä pidättää.
Seuraavana päivänä lähetti herttua neiti Rudenschöldille kahdentuhannen riksin eläkerahakirjeen, joka oli maksettava hänen omista varoistansa sekä saman vuoden kuudelta jo kuluneelta kuukaudelta juoksevan summan.
— Siinä suhteessa, jossa Magdalena oli sekä Armfelt'iin että herttuaan, joita kumpaakin hän olisi näyttänyt lahjoja ottamalla pettävän, ei Magdalena luullut voivansa ottaa vastaan tätä lahjaa, jonka hylkäämisestä herttua kovin närkästyi.
Niitä epäluuloja, joita hänessä oli saatu hereille neiti Rudenschöldiä kohtaan, ei voitu tämän tapahduttua enään kokonansa hälventää, samalla kertaa kuin herttuan oli mahdotointa hillitä rakkauttansa Magdalenaan. Horjuen luottamuksen ja epäluulon välillä, viehätti häntä Magdalenan kauneus, samalla kun hän kallisti korvansa niille syytöksille joita paroni Reuterholm häntä vastaan teki, jolta valta olisi loppunut, jos herttuan olisi onnistunut saavuttaa neiti Rudenschöldin suosion. Huomaten tämän, ei Reuterholmista nyt ollut mikään tähdellisempää, kuin estää sellaista tapahtumasta, ja hänen onnistui vihdoin saada herttua niin pitkälle, että tämä kumminkin suosikkinsa läsnäollessa karttoi tunteidensa ilmaisemista. Reuterholmin ponnistukset eivät kuitenkaan tähän pysähtyneet; jo pari kuukautta sitte oli hän Hampurissa antanut avata ja ottaa jäljennöksen sekä neiti Rudenschöldin kirjeistä, että kaikista niistäkin, jotka sieltä hänen nimellänsä lähetettiin; mutta kun kaikki nämät kirjeet osaksi olivat kirjoitetut salakirjaimilla ja lisäksi olivat nimettömiä sekä suljetut ilman sinetittä, puuttui suosikilta vielä ne todistukset, joita hän halusi neiti Rudenschöldiä vastaan tuoda herttuan nähtäväksi.
Niitä viettelyksiä ja vaaroja, jotka Magdalenaa hovin saleissa väijyivät, oli hänen siis onnistunut jokseenkin hyvin välttää, kun Reuterholm eräänä päivänä riemusta loistavin silmin astui herttuan huoneesen.
— Vihdoinkin olen saanut hänet kiinni, — huudahti suosikki, — nyt ei hän enään tule onnistumaan kauniilla sanoilla päästä väistämään; nyt tulen Jumalan avulla armollinen herra saamaan teidän silmänne avatuiksi!
— Kenestä sinä puhut? — kysyi herttua hehkuvin poskin, ja hänen kätensä, jossa hän piti äsken sytytettyä tupakkapiippua, alkoi hiljaa väristä.
— Neiti Rudenschöldistä, tuosta käärmeestä, jota teidän kuninkaallinen korkeutenne on suojellut omassa povessansa! Tuosta kurjasta naisesta, joka hautoo mitä alhaisimpia, konnamaisimpia aikeita teidän kuninkaallisen korkeutenne valtaa vastaan. Tässä on jäljennöksiä useoista kirjeistä, joista en tosin saa selvää kaikista, mutta kumminkin tarpeeksi, ymmärtääkseni, kuinka hän on Armfelt'ille suvainnut tehdä minusta pilaa, — mutta maltahan, kaunottareni, pian tulee sinun vuorosi…
— Jäljennöksiä, — keskeytti herttua — ja hän on tehnyt sinusta pilaa…
— Ja teidän kuninkaallisesta korkeudestanne…
— Annas tänne, — pyysi nyt hallitsija, heittäen tupakkapiippunsa pöydälle, — onpa todellakin hauskaa nähdä, mitä hän minusta on kirjoittanut.
Nämät ovat ainoastansa jäljennöksiä, mutta tässä on eräs omakätinen kirje häneltä, joka on suljettu hänen omalla sinetillänsä… ei, teidän kuninkaallinen korkeutenne, minä en anna sitä käsistäni, sillä se on nyt minun ainoa todistukseni!
— Lapsellisuutta! Et kai epäile…
— Mitä tähän viettelijättäreen tulee, epäilen kaikkea! Hän tarvitsisi vaan joitakuita rukoilevia sanoja, joitakuita huokauksia, ehkäpä kyyneliäkin! Teidän kuninkaallinen korkeutenne tietää minun sydämellisen rakkauteni teitä kohtaan, mutta mitä arvoa tällä minun ystävyydelläni olisi, jos hän vaan olisi luvannut ruveta teidän omaksenne; mutta hän halveksi tätä; hän on tehnyt lemmikillensä pilaa teidän kuninkaallisen korkeutenne rakkaudesta, eikä hänellä ole ollut omantunnon vaivoja teidän, armollinen herra, tekojanne petollisesta ilmaisemisesta, samalla kertaa kun hän on heittäytynyt teitä vastaan mitä kavalimpiin vehkeilemisiin! Mutta siitä huolimatta olen milt'ei vakuutettu teidän kuninkaallisen korkeutenne olevan kylläksi heikko antamaan hänelle anteeksi, jos…
— En, en, — keskeytti herttua, joka, väristen vihasta, leimuavin silmin kohtasi suosikkinsa silmäystä. — Hänellä ei enään ole mitään valtaa minun ylitseni… lemmestä vihaan on vaan yksi askele — ja sen askeleen olen ottanut; hän itse on pakoittanut minua sitä ottamaan! Ei vähintäkään sääliä, ei, eipä hänkään ole säälinyt minun tunteitani, — jatkoi herttua, selaillen edessänsä olevia papereja, — ja nyt samaa samalla! Niin, Kustaa Aadolf, minä sanon sinulle, että hän on rangaistava!