Reuterholm hymyili: — Hän ja hänen rikostoverinsa, — keskeytti hän.
— Niin, niin!
— Meidän täytyy, — jatkoi Reuterholm,— saada selkoa näistä salakirjaimista, joiden avulla hän ja Armfelt ovat olleet kirjevaihdossa keskenänsä: muutoin emme juuri saa tietää mitään… kumminkaan ei ole meillä muuta selvillä, kuin hänen purevat pistosanansa meitä kohtaan…
— Mutta ennen kaikkia, — keskeytti herttua, — tulee meidän saada
Armfelt'in paperit!
— Ja Armfelt itse, — lisäsi Reuterholm, joka jo nautti mielessään vihamiehensä perikadosta.
— Minä tulen lähettämään käskyn majuri Palmqvist'ille, joka on laivastoinensa Genuassa, että hän salaisesti ottaa hänet kiinni ja viipymättä palajaa tänne, — lausui herttua, joka nyt otti käteensä viimeisen, asian ratkaisemiseen vaikuttavan kirjeen.
— Teidän päätöstänne, armollinen ruhtinas, ei voi mikään voittaa viisaudessa… Tänään on joulukuun 16 päivä, ja uudenvuoden aikoina on tuo kunnon herra oleva täällä! Noh, entä neiti Rudenschöld?
— Viekää hänet vankiuteen, viekää!
VIIDESKYMMENESVIIDES LUKU.
Tämän keskustelun ajalla oli Södermanlannin herttuatar kerännyt ympärillensä pienen ystävällisen seurueen. Valloilleen lasketut pilapuheet tulivat jokseenkin vapaasti kuuluviin, ja vetäen muassaan neiti Rudenschöld'in eräälle sohvalle istumaan sanoi herttuatar ystävällisesti:
— Ah, kuinka hullunkurisia seikkailuja minulla ja kreivitär Piperillä tänä yönä on ollut! Niin, hän ja minä emme tietysti olleet yksinämme, meillä oli viisi, kuusi hoviherraa seurassamme ja odotettuamme, kunnes koko joukko oli nukkunut, teimme me pienen kiertoretken, syöksyimme kuten metsäläiset milloin sinne milloin tänne, vedimme naisilta pois päänalusta! ja pakoitimme heidät nousemaan makuultansa. Silloin syntyi sellaista huutoa ja naurua, että korvat oli halkeamaisillansa, ja puolialastomia ihmisiä sekä naurettavimpia kohtauksia tuli tässä näkyviin. Niin, teidän, Fredrik-hyväni, olisi pitänyt olla mukana, — olenpa vakuutettu, että teillä olisi ollut kovin hauskaa!
— Sitä en suinkaan epäile, — vastasi herttua nauraen, — ja ensi kerran kun teette tällaisen kiertokulun, toivon teidän ilmoittavanne siitä minullekin.
— Nyt voin kertoa teille erään uutisen, — jatkoi tuo vilkas herttuatar.
— Mitä sanotte te, hyvät naiset siihen, että he aikovat esitellä rouva
Cardel'ia hovissa.
— Mahdotointa, se on aivan uskomatointa! Mitäkään niin outoa emme voi ajatellakaan, — keskeyttivät jotkut jalosukuiset naiset pyörtymäisillänsä.
— Häntäkö, ku on syntyänsä juutalainen ja epäiltävä maineeltansa! Sellaista häpeää emme toivoakseni tule saamaan kärsiä! — lausui eräs leskikreivitär, tuntien saavansa mitä ankarimman pahoinvoinnin-kohtauksen.
— Mutta hänen miehensä on ratsujoukon päällikkö, — intti herttuatar, — niin, saa nähdä, kuinka käy.
— Ei, minä on usko sellaista mahdottomuutta! — keskeytti leskikreivitär.
— Toivokaamme heillä olevan tarpeeksi häveliäisyyden aistia, — huudahtivat jotkut enin loukkaantuneet kaunottaret, — niin, se mahtane olla turha ja aivan perätöin juoru, ystäväiseni, otaksukaamme niin!
— Voinhan minä näyttää mustaa valkoisella sanojeni totuudeksi, — vastasi herttuatar; — pääajutantti Cederström puoltaa häntä erinomaisen innokkaasti…
— Siis on paroni Cederström tuo onnellinen… luulinpa hänellä todellakin olevan paremman aistin! — lausui leskikreivitär, vilkaisten kuvastimeen, — oikein hävettää ajatella tämän alhaisen ihmisen unohtaneen säätynsä… minä tulen tätä vastustamaan… minä tulen… ah, antakaa tänne hajuvesipullo! Ja täydellisen hermottomuuden eljeellä vaipui kreivitär sohvan kulmaan.
— Ei mikään maailmassa tule saamaan meitä puhumaan hänen kanssansa eikä häntä tervehtimään — keskeyttivät häntä jalosukuiset naiset joukolla, — niin, tähkäämme sopimus, ett'emme mene niihin hovipitoihin, joissa hän tulee olemaan saapuvilla, — jatkoivat he ja katselivat mitä terävimmillä silmäyksillä tuota iloista ja hyvänsävyistä herttuatarta, joka nauraen huudahti:
— Enhän minä sille mitään voi, minä kerron vaan kuulemisiani! Niin, onhan minulla kirje siitä asiasta; mutta missä minun uutiseni onkaan? — herttuatar etsi kädellänsä noista syvistä taskuista, jotka olivat taaksepäin kätketyt hänen hameensa laskokseen, — noh, oikeastansa minä siitä viisi.
— Jos te sieltä uutisenne otattekin, Charlotta, en tuon juorun olemista laisinkaan epäilekään, — keskeytti Fredrik-herttua, vilkaisten tarkoittavasti hänen etsivään käteensä.
— Fredrik on aina kaltaisensa, — lausui herttuatar, joka nauraen antoi langollensa pienen läimäyksen viuhkallansa.
Tällä hetkellä astui huoneesen paroni Reuterholm, joka ei ollut huomaavinansakaan neiti Rudenschöldiä, vaan meni suorastansa herttuattaren luokse, jolle hän lausui mitä kohteliaimpia korusanoja.
Tänään meillä on sangen hauskaa — lausui herttuatar, — mutta saadaksemme täydellisesti hauskaa, toivoisin Sofia Albertinan olevan täällä!
— Aikoohan hänen kuninkaallinen korkeutensa matkustaa Italiaankin, siis tulee joku aika kulumaan, ennenkuin hän palajaa.
— Italiasta puhuessamme, mitenkähän meidän ministerimme siellä voi? — kysyi herttuatar, luoden veitikkamaisen silmäyksen neiti Rudenschöld'iin.
— Paroni Armfelt voi aina hyvin, — vastasi Reuterholm, — ollessansa kaunottarien ympäröimänä. Lempi on hänen elämänsä! Muuan venäläinen ruhtinatar, Menschikoff, on liittynyt häneen Aachen'issa, ja Neapelissa on eräs englantilainen nainen lady Munck, häneen rakastunut, — näiden kumpaisenkin kilpailevan naisen mustasukkaisuuden sanotaan olevan sangen suuren.
— Siitä en usko sanaakaan, — vastasi herttuatar, joka varomattomalla kysymyksellänsä oli herättänyt tämän parjauksen ja, peljäten neiti Rudenschöld'in tuntevan itsensä kiusatuksi sekä loukatuksi, koetti hän nyt kaikin tavoin johtaa pakinoimista toiselle uralle; mutta paroni Reuterholm ei näkynyt häntä käsittävän, vaan jatkoi vieläkin kertomustansa noista onnellisista päivistä, joita Armfelt Neapelissa vietti ihanan Karolina-kuningattaren, tuon viehättävän Maria Antoinetten sisaren, mitä hellimmästi suosimana, — suloisista päivistä, jotka olivat omannetut nautintorikkaalle, ystävyyden ja lemmen helmassa vietetylle elämälle.
Kotiin päästyänsä kertoi neiti Rudenschöld itsellensä näitä paroni Reuterholm'in sanoja. Hänestä oli selvää paronin tehneen kaiken tämän tuottaaksensa hänelle tuskaa; mutta hän ei voinut karkoittaa ajatusta, että tämän sanoissa oli totuuttakin. Nuot naiset, jotka paroni Armfelt'ia lempivät, — olivatkohan ne viehättäviä ja kauniita? — Olkoonpa niinkin! — näin kyseli ja vastaeli Magdalena itseksensä, hajoittaen kuvastimen edestä pitkää, kullankiiltävää tukkaansa.
— Olkoonpa niinkin, mutta kuitenkaan ei voinut kukaan lempiä Armfelt'ia enemmän, kuin hän! Hymyily ilmestyi hänen huulillensa, kaipuun ja autuallisuuden hymyily. Hänen lempeät ja kauniit kasvonsa näyttivät puolittain haaveilevilta: — koskahan se päivä oli valkeneva, jolloin hän jälleen saisi nähdä lemmikkinsä? Mitenkähän tämän hankkeet luonnistuivat?… Mutta hän itse: eikö hän voisi näistä luopua? Tämä salaperäisyys, nämät vehkeilemiset eivät soveltuneet hänelle, ne katkeroittivat hänen elämäänsä ja olivat saaneet hänen lemmikkinsä sangen tylyillä sanoilla ilmaisemaan tyytymättömyyttänsä, milloin hänen toiveensa pettyneinä olivat kohdanneet jotakin Magdalenalle voittamatointa estettä. Kaikkia näitä tukalia vastoinkäymisiä tahtoi ja halusi hän väistää: — suo raati aikoi hän kirjoittaa Armfelt'ille tästä päätöksestänsä… tämä ei tulisi estämään häntä peräytymästä, ja sitte oli hänellä vaan yksi ainoa tarkoitus — saada jälleen nähdä Armfelt'ia. Tästä tulisi hänelle olemaan runsas palkinto kaikista niistä tuskista ja vaivoista, joita hän oli saanut kärsiä.
Niin, hän päätti rikkoa herttuan kieltoa vastaan, hän päätti rientää lemmikkinsä luokse ja etsiä turvapaikkaa hänen sylissänsä sekä yhdessä hänen kanssansa kestää niitä vaaroja, joihin tämä oli heittäytynyt. Hänen ei olisikaan pitänyt koskaan antaa houkutella itseänsä jäämään kotia, hänen olisi pitänyt seurata Armfelt'ia — ah, hän ei voinut elää, paitsi tämän läheisyydessä!
Heleä puna nousi hänen poskillensa, hänen silmänsä loistivat, ja hänen pehmeät huulensa avautuivat hymyilyyn. Hän pudisti hiuksensa hajalleen yöpukunsa ylle, jonka hienot laskokset valuivat ales pitkin hänen hentoa vartaloansa, ja vetäen ylös pitseistä kudotun hihansa, katseli hän kuvastimesta käsivartensa mallikelpoista kauneutta sekä huimaavaa valkoisuutta.
Tässä silmänräpäyksessä kuului etimmäisen huoneen ovelta muutamia kolkutuksia. Magdalena säpsähti äkkiä; olikohan valkea valloillansa, vai olisikohan siellä tuo vallatoin herttuatar?
Miehisten henkilöjen ääntä ja melua alkoi nyt kuulua Magdalenan huoneeseen. Äkillisellä hyppäyksellä oli hän piilossa vuoteensa verhojen takana sekä kysyi säikähtyneenä itseksensä, mitä tämä melu ja telme merkitsi. Kauan ei hän kuitenkaan tarvinnut odottaa selitystä, sillä everisti Aminoff avasi hänen makuuhuoneesensa johtavan oven.
— Minulla on tukala toimitettava, — lausui hän, minulla on käsky viedä teidät vankiuteen, neiti Rudenschöld.
— Viedä minut vankiuteen, - kertoi Magdalena hämmästyneenä, — enpä todellakaan käsitä…
— Se ei ole tarpeellistakaan, — vastasi oikeuskansleri Lode, joka nyt astui huoneesen polisipäällikkö Ullholm'in ynnä erään Bratt-nimisen majurin sekä vahtipalvelusta tekevän upseerin seuraamana, joka tässä silmänräpäyksessä käski erään sotamiehen paljastetulla sapelilla asettumaan neiti Rudenschöld'in päänalustan viereen.
Poliisipäällikön viittauksesta astui nyt huoneesen joitakuita poliisipalvelijoita, jotka, ottaen neiti Rudenschöld'in avaimet, aukaisivat kaikki kaapit ja laatikot.
Nauhoja, karrikkaita, samettia ja silkkiä revittiin nyt hujan hajan; kukkasia ja töyhtöjä tallattiin jalkoihin; helmiä, koristuksia, liinavaatteita, hattuja ja hameita heitettiin sohville ja tuoleille, mutta kaikesta tästä kirjavasta ja loistavasta sekamelskasta ei löytynyt yhtään paperia. Vihdoin valkeni poliisimestarin kasvot; simpsukkakoristuksilla silatusta kirjoituspöydästä oli hän löytänyt erään salalaatikon.
— Täällä varmaankin on se, jota etsin, — lausui hän riemuiten, ja purkaen auki joitakuita kirjeistä, silmäili hän niitä Ne alkoivat tavallisesti sanoilla: "jumaloimani Magdalena!" ja loppuivat: "uskollisin teidän palvelijoistanne, Kaarlo."
Nämät olivat herttua-hallitsijan vaihettelevia ja pitkiä rakkaudenkirjeitä, jotka olivat kirjoitetut mitä surkeimmalla mielialalla neiti Rudenschöld'in n.s. "julmuuden" johdosta.
Hiukan hymyillen näki Magdalena poliisipäällikön toiveiden pettymistä, ollen itsessänsä sangen levollinen sen johdosta, ett'ei hänen huostastansa löytyisi minkäänmoisia vaarallisia kirjeitä Armfelt'ilta eikä tämän ystäviltä; sillä heti saatuansa oli hän ollut niin varovainen, että oli ne polttanut. Ainoa, jota hän pelkäisi, oli avaimen löytämistä salakirjaimiin, jota hänellä oli tapana säilyttää etuhuoneen sohvan patjassa olevassa pienessä repeämässä. Mutta tästäkin pelostaan hän rauhoittui, sillä turhaan etsittyänsä menivät poliisimiehet, pois kello kolmen aikaan aamulla, majuri Bratt'in, vahtipalvelusta tekevän upseerin sekä sotamiehen jäädessä sinne, jotka nyt sijoittuivat aivan neiti Rudenschöld'in vuoteen viereen, silmäillen häntä alituisesti.
Ei, tätä ei hän kuitenkaan voinut kestää! Hän ojensi kätensä, vetääkseen vuoteenverhoja eteensä, ja peittääkseen itseänsä heidän utelioilta, loukkaavilta ja hävyttömiltä silmäyksiltänsä.
— Verhoja ette saa vetää eteenne, — lausui majuri Bratt jyreällä äänellä, pidättäen tylysti hänen kättänsä.
— Mutta minä tahdon nousta vuoteeltani — vastasi neiti Rudenschöld.
— En näe mitään, joka estäisi teitä siitä!
— En tiedä vielä, miksi minun luokseni olette näin tunkeneet ja miksi minua kohdellaan näin äärettömällä säälimättömyydellä, — keskeytti Magdalena vilkkaasti; mutta minä tiedän…
— Te ette saa meille puhua, se on kielletty!
— Teille puhumatta oleminen ei ole minusta vaikeata; mutta minä en herkeä vaatimasta itseäni kohdeltavaksi kunnioituksella… muutoin vakuutan tulevani valittamaan!
Magdalena mitteli majuri Bratt'ia kylmäkiskoisella ja korskealla silmäyksellä, ja hänen vakavasti lausumat sanansa vaikuttivat että kumpaisetkin upseerit kuiskaeltuaan keskenänsä, vetäytyivät lähimäiseen huoneesen, käskettyänsä sotamiestä sijoittumaan ovelle.
Magdalena veti verhot lähemmäksi, hänen mielensä lujuus oli mennyt, ja peittäen kasvonsa käsillään, koetti hän muutaman silmänräpäyksen koota ajatuksiansa.
Saatu ilmi… Armfelt'in hanke oli saatu ilmi! Hän ei tällä, tuskallisella silmänräpäyksellä ajatellut itseänsä, vaan hänen lemmikkinsä vaara täytti hänen mielensä äärettömällä epätoivolla. Mitähän he rohkenisivatkaan Armfelt'ia vastaan yrittää! Voisikohan tämä vetäytyä pois siitä huonosta leikistä, johon hän oli antautunut… voisikohan hän pelastua?
Väristen levottomuudesta ja kyyneleet polttavilla poskillansa, koetti hän hillitä mielenliikutustansa, jota hänen vihamiestensä ei pitäisi saada nähdä, ja hän järjesti äkkiä pukunsa, mietiskellen, miten hän voisi hävittää selityksen noihin onnettomiin salakirjaimiin, joiden selkoa saamattomuudesta hänen lemmikkinsä pelastus riippui.
— Valmis tekemään tällaisen yrityksen, järjesti hän nyt lopullisesti kuvastimen edessä pukunsa.
Nuot yöpöydällä olevat, hopeasta valetut lemmenjumalaiset kantoivat päälaellansa vahakynttilöitä, jotka nyt Magdalenan sytyttäminä loivat häneen kirkkaan valonsa. Hänen hento vartalonsa oli peitetty mustaan pukuun, joka antoi hänen valkoiselle hipiällensä huimaavan, milt'ei välkkyvän loisteen, ja hänen vaalean tukkansa paksut lepeet, jotka hän huolimattomasti oli sitonut yhteen, valuivat kähäräisinä ales hänen päälaeltansa ja peittivät hänen poskensa ja kaulansa ikäänkuin kultaharsolla. Levollisesti silmäillen ympärillensä, astui hän nyt etuhuoneesen. Hänet nähdessänsä nousivat nuot molemmatkin upseerit vaistomaisesti seisovallensa; hänpä oli emäntä talossa, ja he vieraita, suomattomia vieraita varmaankin, ja heidän vastenmielinen siellä olonsa alkoi tuntua heistä milt'ei tukalalta. Mutta tuo hieno sivistys ja lumoava teeskentelemättömyys, joka oli tämän Kustaa III:n saleissa niin jumaloidun kaunottaren suurimpana viehätysvoimana, seurasi häntä tässäkin silmänräpäyksessä, ja pienellä kätensä viittauksella ynnä puoli hymyilyllä, joka avasi hänen purppurahuulensa, antoi hän heille merkin pysymään paikallansa, samalla kun hän silmäyksellänsä pyysi heiltä anteeksi sitä satunnaista epäjärjestystä, joka siellä vallitsi. Nainen, kodin sulostajatar, ei voinut tässäkään levottomuuden ja tämän yöllisen kohtauksen häiritsevässä silmänräpäyksessä kuitenkaan tukahuttaa luonnollista haluansa poistamaan tätä sekamelskaa järjestävällä kädellänsä. Päivittelevän näköisenä otti hän ylös laattiaalta rikkipoljetun helminauhan, järjesti akuttimen laskokset ja muutti istuimet paikoillensa. Häntä oli kielletty puhumasta; mutta hänen eljeensä olivat ikäänkuin sanoja ja hyvin tajuttavaa puhetta, semmoista, joka soveltui lumoja-kuninkaan aikakauteen. Nyt seisoi hän etukamarin sohvan patjan vieressä, joka, ollen rikkirevittynä laattialla, antoi hänelle hyvää tilaisuutta lähestymään tuota patjaan piiloitettua asiakirjainten selitystä. Tulisikohan hän onnistumaan sen saamisessa pois?
Heikko väristys tuntui hänen käsissänsä, ja hänen sydämensä tykytti ankarasti; mutta tuo häntä kohdannut heikkous katosi yhtä nopeasti, kuin se oli tullutkin, ja notkealla kumarruksella taipui hän äkkiä alespäin. Tässä silmänräpäyksessä riensivät molemmatkin upseerit auttamaan häntä asettamaan patjaa paikoillensa. Nopealla liikkeellä vei Magdalena kätensä tuohon salaiseen piilopaikkaan sekä loi, taivuttaen päätänsä, lempeät ja kirkkaat silmänsä kumpaiseenkin vartijaansa, jotka hänen kauneutensa ja esiintymisensä jalouden viehättäminä kohteliaalla eljeellä auttoivat häntä järjestämään sohvan ylenpalttisia pauloja. Samassa silmänräpäyksessä oli tuo tärkeä paperi hänen kädessänsä, ja huomaamattomalla liikkeellä pisti hän sen valkoisilla karrikkailla reunustetun kaulahuivinsa alle, jonka hän nyt heitti olkapäillensä.
Hän oli saavuttanut tarkoituksensa; hänen toimensa oli tehty, ja väsyneen näköisenä laskeutui hän sohvan nurkkaan. Istuen siinä ajatuksiinsa vaipuneena, ei häntä kukaan häirinnyt ennen kello kuutta aamusella, jolloin vahteja muutettiin, ja kaksi varusväen upseeria ja yksi sotamies astuivat huoneesen, jonka jälkeen häntä, ollen yhtä tarkasti vartioituina kuin yölläkin, ei silmänräpäykseksikään päästetty näkyvistä.
Tieto neiti Rudenschöld'in vangitsemisesta oli sillävälin levinnyt kaupunkiin, ja hänelle lähetettiin nyt useampia velkomuksia, jotka hän maksoi.
Nämät laskut kietoi hän sitte kokoon samoinkuin salakirjainten selityksenkin ja pisti ne ikäänkuin ajatuksissansa — kuitenkin niin että ne näkyi — kaulahuivinsa laskoksiin. Hän oli äkkiä keksinyt keinon kirjainselityksen hävittämiseksi ja pyydettyään vähän jälkeenpäin lämmittämään huoneessa olevaa rautauunia, leikitteli hänen sormensa ikäänkuin sattumuksesta tuolla pienellä paperikääryllä.
— Nyt tulee poliisipäällikkö, — lausui eräs upseereista, — ja jos hän saa nähdä teillä olevan papereja kaulahuivissanne, voi hän luulla meidän sallineemme teidän vastaanottaa kirjeitä.
— Te olette oikeassa, — vastasi neiti Rudenschöld välinpitämättömän näköisenä. — Teidän luvallanne panen ne palamaan.
Työntäen poveensa laskut, otti hän sieltä samalla kirjainselityksen, jonka hän nyt heitti tuleen.
Heti tämän jälkeen tuli poliisipäällikkökin, joka oitis kysyi salakirjainten selitystä, jonka Magdalenan omaksi menestykseksensä tulisi hänelle antaa.
— Päivällisen aikana olisin minä voinut sen teille antaa, jos olisin tahtonut, vaan nyt se on minulle mahdotointa! — vastasi neiti Rudenschöld heleällä naurulla, — sillä näiden upseerien nenän edessä minä olen sen polttanut… niin tässä näette laskut.
— Herra-hyvät, te tulette saamaan tästä vastata! Miten te hoidatte vartijatointanne?— huudahti poliisipäällikkö, silmäillen vihastuneena noita hämillään olevia upseeri-parkoja.
— Nuot herrat eivät ole mitään laiminlyöneet, päinvastoin haittaavat he minua sangen paljon alituisella läsnäolollansa, — keskeytti Magdalena, yhä hymyillen; sitte kääntyi hän poliisipäällikköön, lisäten vakavammin: — En luule kuitenkaan tehneeni mitään, joka ei olisi luvallista vankiudessa… kukin puolustaa itseänsä mielellään, miten parhain voi!
VIIDESKYMMENESKUUDES LUKU.
Yhä tarkasti vartioituna pidettiin neiti Rudenschöld'iä parin viikon aikana huoneessansa. Hänellä ei ollut lupaa ottaa vastaan keitään vieraita, eikä hän tietänyt, mitä hänestä ajateltiin sekä mitä hänelle aijottiin tehdä ja ennen kaikkia hän ei ollut saanut minkäänmoisia tietoja Armfelt'ista. Tämä aika oli täynänsä epätietoisuutta ja sanomatointa tuskaa, jota hän teeskennellyllä levollisuudella koetti salata. Niinpä tapahtui sitte toukokuun 4 päivänä v. 1794, että herttuan lähettiläsupseeri tuli hänen luoksensa, tuoden sellaisia terveisiä hallitsijalta, että jos hän tahtoi ilmaista salakirjainten selityksen sekä nimittää kaikki ne, joille Armfelt'in hänen nimellensä lähetetyt kirjat olivat määrätyt, päästettäisiin hän heti vapaaksi ja ihmisille selitettäisiin hänen ainoastansa erehdyksestä tulleen vangituksi. Muussa tapauksessa täytyisi hänet jättää alttiiksi lain koko ankaruudelle, ja silloin maksaisi se hänen henkensä.
— Sanokaa herttualle, — vastasi Magdalena tyynellä maltilla, joka hänestä ei hetkeksikään luopunut, — sanokaa herttualle, että olen valmis antamaan henkeni hänen huostaansa, vaan en ikänä ystävieni luottamusta.
Tunti tämän jälkeen tuli poliisipäällikkö Ullholm ilmoittamaan hänelle, että hänen oli jättäminen huoneensa, astuaksensa yleiseen vankilaan, sekä että husaarijoukko tulisi hänet sinne saattamaan.
— Enkö pääse sinne ilman tuotta vartijaväettä? — kysyi Magdalena, ja kyyneleet silmissänsä jatkoi hän vilkkaasti: — Ah, sallikaatte minun mennä sinne yksinäni, jalkasin… jospa te luottasitte minun kunniasanaani! Te käsitätte, herra poliisipäällikkö, ett'en itseni takia ano tätä armoa, vaan sen vuoksi, että onneton äitiparkani asuu tässä vastapäätä, ja hän tulisi varmaankin levottomaksi…
— Minä käsitän, — vastasi Ullholm, kääntyen äkkiä poispäin, — kreivitär Rudenschöldillä lienee ilman tätäkin näytelmää kylläksi syytä murheesen. Minä tulen vartijaväen kanssa olemaan tiellä teidän vastassanne, ja luottaen teidän rehellisyyteenne, armollinen neiti, tahdon käskeä tänne ajurin vaunut, jossa te myöhäiseen illalla voitte täältä lähteä.
Tämän lupauksen johdosta kulki neiti Rudenschöld täydellisessä öisen pimeydessä ja ainoastansa yhden upserin seuraamana hänelle määrättyyn vankilaan, joka oli sama, mihin vuosi takaperin kuninkaan murhaaja Ankarströmkin oli suljettu. Tässä neljä askelta pitkässä huoneessa ei ollut vuodettakaan, vaan ainoastansa puinen lavitsa ja joitakuita puusta tehtyjä istuimia.
Hänen turvatoin ja surkea tilansa vaikutti hänen syvästi tässä silmänräpäyksessä. Häntä kohdeltiin kuten pahantekijää, mutta mitä oli hän siis oikeastansa tehnyt? Oliko tuo niin ääretöin rikos, että hän sokeasti oli pannut toimeen hankkeita, joiden vaarallisuutta isänmaallensa hän ei ollut käsittänyt ja että hän umpimähkään oli totellut sen henkilön pienintäkin viittausta, jota hän niin paljon rakasti? Ainoastansa hänen onneansahan Magdalena oli tarkoittanut ja työskennellyt ainoastansa tuon nuoren kuninkaan menestykseksi! Tarkoitus oli ollut hänelle pääasiana ja keinot sivuseikkoina, ja hän oli pannut liikkeelle vääriä huhuja hallituksesta sekä hallitsijasta ja hankkinut puolustajia tuolle kuninkaalliselle lapselle, koska Armfelt oli sanonut hänelle tämän olevan tarpeellista ja välttämättömästi pitävän tapahtua, voidakseen täyttää Kustaa III:lle antamaa lupaustansa — tuota pyhää lupausta, että Armfelt pitäisi huolta hänen pojastansa.
Nämät ajatukset johtuivat Magdalenan mieleen, silmäillen haikealla katsannolla ympärillensä, sill'aikaa kun poliisipäällikkö Ullholm järjesteli vahteja, jotka häntä tulisivat vartioimaan.
— Täällä on hirveän kylmä, — lausui neiti Rudenschöld, väristen vilusta, — ja jos olisin luullut tällaista vankeutta mahdolliseksikaan, olisin totisesti varustanut itseni turkilla. Eikö tänne edes saa valkeata?
Molemmatkin vartijaupserit, Hellvig ja Lagerheim, silmäilivät epäröivinä toisiansa.
— Tänne ei ole vielä ehditty tuota puita, — vastasi Hellvig, — täällä on tosin eräässä nurkassa muutama puu, mutta ne eivät riitä valkeaksi.
— Tunnen itseni tänä iltana tavattoman väsyneeksi, — lausui Magdalena alakuloisella hymyilyllä, mutta täytyyhän ottaa vastaan sekä pahat että hyvät päivät ja koettaa niihin nöyryydellä mukautua! Jospa minulla olisi tässä kylmyydessä edes peitto, koettasin nojata tähän puulavitsaan, sillä minä tuskin jaksan istuakaan.
— Tässä on minun viittani, — lausui Hellvig äkkiä, — ei, te ette saa kieltäytyä kietomasta sitä ympärillenne!
— Ja tässä on minun nuttuni, — virkkoi Lagerheim, — sallikaatte minun levittää se lavitsalle.
Kyyneleet tulivat Magdalenan silmiin; nämät sitte vankeuteen astuttuansa niin kauan pidätetyt kyyneleet valuivat nyt näiden kumpaisenkin upseerin silminnähtävän sääliväisyyden johdosta ales hänen poskillensa.
— Minä itken, — lausui Magdalena, — mutta en tunne itseäni läheskään niin onnettomaksi kuin äsken. Ah, tätä teidän hyvyyttänne en tule koskaan unohtamaan!
Pannen puunpalikan päänaluiseksensa, valmisti neiti Rudenschöld nyt vuoteensa. Nuot ankarat mielen liikutukset, joita hän tänäpäivänä oli tuntenut, olivat laskeneet ikäänkuin painon hänen sieluunsa ja ummistivat hänen silmäluomensa; hän nukkui pian sikeästi, sill'aikaa kun nuot molemmat upseerit istuivat pelkässä virkanutussansa, väristen ankarasta vilusta, vaan ei silmänräpäystäkään katuen pientä uhraustansa.
Kello kolmen aikaan yöllä kuului kova huuto: kuka siellä? joka kaikui holveissa. Säikähtynenä säpsähti neiti Rudenschöld vuoteeltansa, eikä hän suuresti rauhoittunut nähdessänsä poliisipäällikön astuvan sisään.
— Minä tuon teille erästä kirjettä, — lausui hän, — joka on tullut teidän nimellänne; mutta osoite on, kuten tavallisesti, salakirjaimilla; kenelle on tämä kirje?
Neiti Rudenschöld näki sen olevan Kustaa Aadolf'ille.
— Minä osaan yhtä vähän kuin tekään lukea tätä kirjoitusta, — lausui hän äkkiä; — kun ei minulla ole selitystä, on sen lukeminen minulle mahdotointa.
— Teidän täytyy tämä kuitenkin lukea, ja jos ette tee sitä hyvällä, on keinoja pakoittaa teitä siihen.
— Minä en tiedä mitään muuta keinoa, paitsi sitä, joka riistää minulta järkeni — vastasi Magdalena, joka vetäytyen takaperin, nyt kohtasi poliisipäällikön ankaran ja terävän silmäyksen, — sillä ei mikään muu voi pakoittaa minua toimimaan vastoin tahtoani, ja kidutuksen on Kustaa III:s ainiaaksi poistanut.
— Niin on, mutta ei käsirautoja eikä peukalonpuristimia, — lausui poliisipäällikkö, joka nyt, vetäen nämät koneet lakkaristansa, pani ne pöydälle, jolla ne olivat ainoat esineet, joita kynttilän liehuva leimu kirkkaasti valaisi tuossa pimeässä ja kolkossa huoneessa.
Kalmankylmä tunne järisytti Magdalenan mieltä, ja heittäen polvillensa, huudahti hän:
— Oi, Jumala, anna minulle anteeksi kaikki pahat tekoni, ja suo minulle sitä voimaa, jota tarvitsen!
— Noh, tahdotteko, neiti, jo sanoa, kenelle tämä kirje on määrätty? — kysyi poliisimestari äreästi, laskien kätensä pöydälle.
Magdalena oli yhä polvillansa, hänen kätensä olivat ristissä, ja silmänsä luodut ylöspäin.
— En! — oli hänen ainoa luja ja vakava vastauksensa.
Poliisipäällikkö Ullholm'in käsi vajosi ales pöydältä, ja hän kumartui
Magdalenaan päin joka nyt nöyränä oli antanut päänsä vaipua ales.
— Nouskaa pois, neiti Rudenschöld, nouskaa pois! — lausui hän, silmät kyyneleissä. — Jumalan kiitos, että huomaan teidät yhtä jaloksi, kuin teitä pidinkin; olkaa vakuutettu siitä, että jos milloinkaan näin julmiin keinoihin ryhdytään, pakoittaaksi teitä tunnustamaan, tulee muiden kuin minun käteni sen tekemään! Minä elän mieluummin vedellä ja leivällä, kuin taivun sellaiseen ilkityöhön, ja tunnen itseni jo kyllin onnettomaksi, että olen teitä sillä uhannut.
Tämä näin hemmoiteltu kaunotar, jonka koko elämä oli ollut lempimistä ja huvitusta, ja jonka pienintäkin toivomusta auliit henkilöt olivat rientäneet täyttämään, oli äkkiä joutunut mitä katkerimpiin olosuhteisin. Ne ystävyyden osoitteet, joita hänelle nyt tänä iltana ja yönä oli suotu, olivat siis tehneet hänen mieleensä mitä syvällisimmän vaikutuksen, ja ojentaen poliisipäällikölle kätensä, lausui hän:
— Minä ylistän Jumalaa, että olen teissä löytänyt ystävän!
Liikutetulla mielellä riensi Ullholm pois; mutta Magdalena rupesi jälleen lavitsalle istumaan. Hän ei kuitenkaan voinut nukkua, ja hänen vilkas mielikuvitelmansa näytti hänelle milloin sellaisia kohtauksia, joissa hän äsken oli ollut, milloin taas valoisempia ja toivorikkaimpia, jolloin vankeuden portit avautuisi, ja vapaus häntä kutsuisi.
Aamun ensimäinen, harmahtava sarastus oli juuri alkanut luoda valonsa akkunan rautaristikkoon, kun raskaat oven teljet työnnettiin auki, ja poliisipäällikkö jälleen astui sisään.
— Teillä on jotakin uutta minulle ilmoitettavana, — lausui Magdalena, mennen äkkiä häntä kohden. — Minä pyydän teitä suoraan sanomaan minulle kaiken!
— Minulla ei ole mitään uutta teille ilmoitettavana, olenhan vaan tullut teille sanomaan, ett'en enään palaja tänne.
— Ettekö palaja! — kertoi Magdalena epäröiden, — minä en käsitä! Ilon säde tuikahti hänen mieleensä: olisikohan poliisipäällikkö tullut sanomaan hänen pääsevän vapaaksi!
— Ei, ei, lausui hän, — ikäänkuin lukien hänen ajatuksiansa; — asia on vaan sellainen, että minä en saa palata.
— Te olette olleet herttua-hallitsijan puheilla, — virkkoi Magdalena, — ah, minä käsitän!
— Niin olen!
— Eikä hän hyväksy teidän sääliväisyyttänne minua kohtaan!
— Hän, sanoo, suokaatte anteeksi, armollinen neiti, — pieni hymyily ilmestyi poliisipäällikön huulille, — hän sanoo minunkin teihin rakastuneeni!
— Mutta sehän on kauheata!
— Minä vastasin herttualle, — jatkoi poliisipäällikkö vakavasti — olevani viisikymmentä vuotias mies, joka ei varsin helposti rakastu, ja että tarvitsee olla ainoastansa ihmisyyttä sääliäksensä teidän kohtaloanne.
— Kiitoksia, kiitoksia!… Mutta nyt minä tulen teidät kadottamaan, ystäväiseni!
— Ei kadottamaan… en tule laiminlyömään mitään, jonka voin tehdä teidän asianne eduksi.
— Tieto teidän olemisestanne minun läheisyydessäni olisi antanut minulle enemmän rohkeutta.
— Se ei tule teitä pettämään… teillä on luja mieli ynnä ponteva tahto, ja juuri tänään tulee teidän koettaa näyttäytyä levolliselta, sillä te tulette hovioikeuden tutkittavaksi.
Magdalena pani kätensä ristiin. Hiljainen huokaus kuului hänen huuliltansa; ne tuskat, joita hän tähän asti oli saanut kärsiä, olivat siis ainoastansa alussa, ja uusi kilvoituksen paikka oli hänelle jo määrättynä.
— Nyt vielä yksi neuvo, ennenkuin menen, — jatkoi Ullholm: — Älkäätte milloinkaan unohtako sävyisyyden tulevan olemaan teidän parhain aseenne. Jos te kiivastutte, menetätte tuon arvollisuutenne, joka viehättää ja joka on teidän varmin turvanne.
VIIDESKYMMENESSEITSEMÄS LUKU.
Tuo ilmisaatu kapinaliitto ja neiti Rudenschöld'in käräjäjuttu herätti tietysti yleistä huomiota, ja tutkintoa seurattiin suurella uteliaisuudella.
Neiti Rudenschöld'iä viedessä kello yhdeksän seuraavana aamuna paljastetuilla sapelilla varustettujen upseerein ja sotamiesten ympäröimänä hovioikeuteen, oli siellä paitsi oikeuden jäseniä kolme- tahi neljäkymmentä nuorta lainoppinutta saapuvilla, jotka olivat tulleet tänne uteliaisuudesta. Tämä ensimäinen tutkinto kesti kuusi tuntia, jolla aikaa neiti Rudenschöld'in seisovallansa täytyi vastata syyttäjän kysymyksiin. Muistaen poliisipäällikkö Ullholmin neuvoa, oli hän päättänyt antaa kylmäverisesti vastauksensa, ja kun hänelle tehtiin joku loukkaava kysymys, joka herätti hänen mielikarvauttansa, hän vaikeni, kunnes hänen kiivautensa oli mennyt ohitse. Ensimmäisen kerran kun tämä tapahtui, kertoi syyttäjä kolme kertaa kysymyksensä, koroittaen lopulta äänensä kirkumiseksi. Hymyillen pyysi neiti Rudenschöld häntä silloin säästämään keuhkojansa, sillä hän ei sanonut olevansa kuuro. Tämä huomasi nyt syyn hänen käytökseensä, eikä enään koskaan kertonut kysymyksiänsä.
Magdalenan palattua vankeuteen, oli vahtimiehiä muutettu. Nuot häntä nyt vartijoivat upseerit selittivät hauskuudeksensa kaikki pahoin päin, hänen unensakin, sillä hänen puhuessaan levottomana unissansa, ilmoitettiin ne nimetkin, jotka silloin pääsivät hänen huuliltansa. Tämän huomasi Magdalena syyttäjän kummallisista kysymyksistä, ja peläten todellakin tulevansa jotakin ilmaisemaan, päätti hän olla niin paljon kuin suinkin nukkumatta. Hän pisti nyt nenäliinan suuhunsa, joten hän heräsi joka kerta, kun hän oli puremaisillaan yhteen hampaansa tahi liikuttamaisillaan kieltänsä ja pysyi siis hereillä aamupuoleen asti, jolloin upseerit itsekin rauenneina nukkuivat. Vasta silloin uskalsi Magdalena antautua tälle onnettomien ainoalle nautinnolle; mutta unen tuottama tervetullut katkerien kärsimysten unohtuminen ei kuitenkaan kestänyt kauan, sillä jo kello kuusi aamusella muutettiin vahtia, jolloin hänen tuli nousta vuoteeltansa ja pukeutua.
Mutta tämä hänen vuoteelta nousemisensa tapahtui siten, että hänen kamarineitsyensä, joka myöskin oli vangittu, vaikka tätä pidettiin toisessa huoneessa, päästettiin hänen luoksensa panemaan hänen vaatteensa vuoteen vieressä olevalle tuolille, jonka tehtyä hänen oli meneminen ulos. Vartijaupseerit eivät koskaan menneet huoneesta, jonka vuoksi neiti Rudenschöld pukeusi vuoteensa verhojen takana, ja hankaluus sangen pitkän ja paksun tukkansa silittämiseen tällaisessa olossa pakoitti neiti Rudenschöldiä eräänä päivänä leikkuuttamaan hiuksensa aivan lyhyeksi. Hänen koiransa ynnä käsityönsä häneltä kiellettiin, ja pyytäessänsä kirjoja aikansa kuluttamiseksi, lähetti paroni Reuterholm hänelle rukin. Näinä pitkinä sielua masentavina hetkinä alkoi hän sitte kirjoittaa värsyjä vankihuoneensa seiniin mutta näiden ulkopuolella levisi kuitenkin pian maine siitä kovasta kohtelusta, jota hän sai kärsiä; yleiseen häntä säälittiin ja kerrottiimpa vielä tehdyksi heikko yritys hänen vapauttamiseksensakin.
Maaliskuun loppuun asti häntä käytettiin hovioikeudessa tutkisteltavana ja tuntemassa sen semmoisiakin henkilöitä. Usein häntä silloin loukkaisivat sellaisetkin, joita hän yhdellä ainoalla sanalla olisi voinut todistaa paljon syyllisemmäksi itseänsä ja jotka osoittamalla hänelle ylenkatsettansa toivoivat itse pääsevänsä syyttömiksi. Hän oli kuitenkin lujasti päättänyt, ett'ei hän ilmaisisi keitäkään muita, paitsi itseänsä, ja pöytäkirjat näyttävät hänen peruuttaneen omat kirjoituksensakin, kun asia koski jonkun toisen suojelemista, ja hän väitti sellaisissa tapauksissa sanojansa valheeksi tahi omaksi keksinnöksensä.
Maaliskuun 26 päivänä ilmoitti vihdoin kanneviskaali neiti Rudenschöld'in asian olevan selvillä ja vaatineensa hänen vapauttamistansa velvollisuudella tulla jälleen kutsuttaessa saapuville, vaan että herttua-hallitsija oli nähnyt soveliaaksi, että häntä pidettäisiin vankeudessa, kunnes paroni Armfelt'in manausaika oli kulunut, eli toukokuun 30 päivään, jolloin hänen oli joko itsensä saapuminen paikalle, tahi hänet tuomittaisiin kuulustelematta. Iloisella tunteella palasi neiti Rudenschöld vankiuteensa. Salakirjaimista ei kukaan ollut saanut selkoa, ja yksityisestä kirjevaihdosta ei hänelle voinut tuomita rangaistusta; pian vapaaksipääsemisen toivo häämöitti loppua näille tuomiopöydän ääressä olleille kohtauksille, joita unheen verho pian tulisi peittämään.
VIIDESKYMMENESKAHDEKSAS LUKU.
Iltaisella, Huhtikuun 8 päivänä, oli herttua kutsunut kirjastoonsa valtionvalvojan, valtiokanslerin, presidentin paroni Kurckin, paroni Reuterholm'in ja oikeuskansleri Loden. Pöydällä oli paksuja, kirjoitettuja paperikääryjä, ja laskien kätensä yhdelle niistä, lausui herttua-hallitsija:
— Onnellisen sattuman kautta, jota en rohjennut toivoakaan, olen saanut käsiini ne asiakirjat, jotka todistavat paroni Armfelt'in rikoksellisen osallisuuden siihen kapinaliittoon, jolla on tarkoitettu hallituksen kumoamista ja valtakunnan asettamista vieraan vallan hoidonalaiseksi.
— Kas tässä, hyvät herrat, — jatkoi herttua, — lukekaa itse nämät kirjeet Armfelt'ilta, Ehrenström'iltä ja neiti Rudenschöld'iltä… salakirjainten selitys on kaikeksi onneksi löydetty; mitä ennen vaan epäiltiin, on nyt näytetty todeksi, ja maamme on temmattu vaarasta, joka täydellä todella on sen turvallisuutta uhannut.
Herttua vaikeni, ja noiden lukevien herrojen kasvot ilmaisivat mitä suurinta hämmästystä sekä velvollista mielikarvautta valtiorikoksesta, jonka johtajana selvästi todistettiin olleen paroni Armfelt, Ruotsin ministeri Italiassa ja joka monen sadan penikulman päästä oli pitänyt kädessänsä sen vehkeilyn ohjat, jonka surulliset seuraukset nyt niin raskaasti tulivat sattumaan siihen osallisiin.
— Neiti Rudenschöld on täällä kaiken toimittaja ja alkuunpanija, — keskeytti Reuterholm loistavin silmin, eikä laisinkaan koettaen salata kostonhimoansa, joka ei sallinut hänen koskaan suoda anteeksi tuolle ihanalle naiselle sitä vaikutusmahtia, jota hänellä herttuaan nähden oli, mahtia, joka olisi voinut tulla niin vaaralliseksi Renterholm'ille itsellensä; — hän on juonillansa houkutellut mitä rehellisimpiäkin miehiä salaliittoon, — jatkoi hän, miehiä sellaisia kuin esim. meidän nuoren kuninkaamme opettajan, kreivi Gyldenstolpen. Hän on mitä viekoittelevin nainen, — paroni Reuterholm'in silmäykset olivat vakavasti luotuina himmenemättömällä loistolla herttuaan, lisätessänsä: — nainen, jonka mielestä ei mikään ole pyhää ja joka terävällä sekä purevalla kielellänsä ryhtyy kaikkeen, — jatkoi Reuterholm, selaillen neiti Rudenschöld'in monia sekä tiheään kirjoitettuja kirjeitä — jotka tekivät pilaa ja ivasivat kaikkia, jotka tarkoittavat hänen parastansa… niin, hän on vähintänsäkin sanottu, vaarallinen ja hän ansaitsee todellakin sen ankaran rangaistuksen, johon laki tulee hänet tuomitsemaan.
— Niin, niin, lausui herttua kiivaudella; sitte käski hän valtion valvojaa seuraavana päivänä kutsumaan ko'olle Svean hovioikeuden, jotta tutkinto voisi heti alkaa.
Kaikki vetäytyivät nyt pois, paitsi Reuterholm, joka jäi yksinänsä herttuan luokse.
— Sinua, ystäväiseni tulee minun kiittää näistä tärkeistä papereista, jotka ovat opettaneet minua täydellisesti ottamaan selvää tuon rikoksellisen naisen vehkeistä, — lausui herttua, joka sytyttäen tupakkapiippunsa nyt kääntyi suosikkiinsa, ja puhaltaen suustansa paksuja savuja lisäsi hän: — nämät paperit ovat tosin maksaneet suuria summia, mutta sitä minä en kadu…
— Niin, sellaisen herran, kuin Armfelt'in jälillä pysyminen ei ollut mikään helppo asia, mutta ilman Ruotsin Romassa olevaa konsulia, Piranesia, en olisi voinut mitään saada aikaan. Sitä suurta palvelusta, jonka hän on tehnyt meille… minä tarkoita Ruotsille, tulisi teidän kuninkaallisen korkeutenne kuninkaallisesti palkitakin.
— Mitähän sanot isosta hohtokivillä varustetusta sormuksesta, jossa on kuninkaan muotokuva, ja Pohjantähden ritarin merkistä sekä kohteliaasta kirjeestä kaikki kuninkaan nimessä!
— Niin, ne ovat hyvät; mutta minä haluaisin vielä lisätä jotakin…
— Puhu, ystäväiseni, puhu!
— Ennenkuin esittelen mitään, tahtoisin muutamalla sanalla koskettaa Piranesin käytöstä tässä vaikeassa asiassa. Tarkoin tuntien Italiassa vallitsevan vakoilemisen, pääsi hän Armfelt'in jälille; tämän kirjeenvaihdosta Venäjän kanssa ja milt'ei yksinomaisesta seurustelemisesta venäläisten tahi niiden kanssa, jotka olivat tunnetut Ranskan vihollisiksi, vieläpä tämän pienimmistäkin hankkeista sekä salaisimmista puheistakin kuin myöskin tuosta "Katsahduksesta Kustaa III:nen historiaan," tahi, oikeammin sanottu häväistyskirjoituksesta teidän kuninkaallista korkeuttanne vastaan, niin, kaikesta tästä kertoi minulle Piranesi jo varhemmin. Mutta eipä siinä kylläksi; meidän milt'ei jo epäillessä noiden salakirjainten selityksen saamisesta, käsitimme sen Piranesilta, — paroni Palmqvistin ei onnistunut saada kouriinsa Armfelt'ia eikä hänen paperejansa; asia olisi ollut menetetty, jos ei Piranesi olisi oivaltanut lahjoa erästä palvelijaa, joka oli ollut Armfelt'in apuna kaivamassa erääsen puutarhaan sitä lipasta, jossa hän tallenteli kirjeitänsä ja muita paperejansa. Nämät tärkeät asiakirjat ovat nyt teidän kuninkaallisen korkeutenne pöydällä, ja tutkimusta voi jatkaa… koettakoon Armfelt päästä pakoonkin; mutta tuomion tuottamaa häpeätä hän ei kuitenkaan voi paeta!
— Niin, sinä olet oikeassa, me olemme todellakin Piranesille sangen suuressa kiitollisuuden velassa.
— Hän on minun ystäväni, — paroni Reuterholm pani päänsä pystyyn; minkä kunnioituksen hän täten osoitti tuolle Ruotsin konsulille, tunsi hyvin tuo ylpein ja korskein Ruotsin aatelisista, — ja minun ystävänäni soisin häntä palkittavankin. Esittelen hänet siis Ruotsin ministeriksi roomalaisessa hovissa, kolmentuhannen scudin vuotuisella palkalla sekä elinkautisella eläkerahalla.
Herttua puhalsi paksun savupilven suustansa, samalla kertaa kuin siinä silmäyksessä, jonka hän loi suosikkiinsa, oli milt'ei hämmästyksen kummastelemista.
— Ministeriksikö — kertoi hallitsija epäillen, — se ei käyne laatuun… noh, niin, mielelläni minun puolestani! lisäsi hän äkkiä ja sävyisästi mukiin menemällä, huomatessaan suosikkinsa rypistyneet kulmakarvat ja synkän katsannon.
— Teidän, armollinen herrani, tahdon täyttäminen tulee minusta olemaan hauskaa, — lausui paroni Reuterholm pienellä päännyökkäyksellä, mutta alkakaamme nyt ottaa selkoa näistä kirjeistä.
Seuraavana, huhtikuun 4 päivänä, kokoontui neuvosto uudestansa. Kuningas vietiin hallitsijan työhuoneesen, joka sijaitsi sen huoneen vieressä, jossa neuvottelua pidettiin. Hallitsija antoi nyt hänelle tiedon kaikesta, näyttäen hänelle niitä papereja, joita he olivat saaneet ilmi, sekä lausui hänelle, mikä kohtalo hänen opettajaansa, kreivi Gyldenstolpea, odotti.
— Se tullee olemaan mitä kauhein, — lisäsi hallitsija, — kuten teidän majesteettinne helposti voi huomata, ja minä kysyn siis, tahtooko teidän majesteettinne Gyldenstolpea tuomittavaksi lain koko ankaruudella, vai pitäisikö häntä kohdella sillä lempeydellä, jonka pidän, hänen ikäänsä ja asemaansa teidän majesteettinne luona nähden, soveliaana.
Kustaa Aadolf, vaikka vielä lapsi, käyttäytyi kuitenkin sangen järkevästi. Hän lausui tuskin sanaakaan, vaan jätti setänsä toimitettavaksi milt'ei kaiken, mitä tämä piti hyödyllisenä ja tarpeellisena; kuitenkin lisäsi hän aina pitävänsä parempana lempeyttä, mikäli se oli sopusoinnussa oikeuden kanssa, etenkin kun kysymys oli kreivi Gyldenstolpen arvoisesta henkilöstä, joka jo kauan oli nauttinut sekä kuninkaan isän että hänenkin ystävyyttänsä.
Vähän tämän jälkeen vietiin kuningas neuvottelusaliin, jossa hänelle ilmoitettiin koko salaliitto.
Tyyneydellä ja näyttämättä tyytyväisyyden tahi tyytymättömyyden merkkiäkään kuulteli hän, mitä hänelle ilmoitettiin; sitte noudatti hän herttuan kehoitusta palajamaan työhuoneesen, jott'ei hänen tarvitsisi vastenmielisesti olla todistajana entisen opettajansa nöyrytykseen ja rangaistukseen. Heti tämän jälkeen tuotiin kreivi Gyldenstolpe sisään, ja hänelle luettua Armfelt'in kirjeen, tunnusti hän itsensä syylliseksi ja tuskin koki puolustaakaan itseänsä. Tuo vanha mies sai sitte nuhteita herttualta, joka samalla julisti Gyldenstolpen virkansa menettäneeksi sekä kielletyksi enään oleskelemasta Tukholmassa ja että hänet armosta ynnä laupeudesta vapautettaisiin muusta kanteesta rikokseensa syyllisenä. Gyldenstolpe kumarsi ja pyysi, liikutettuna tästä hänelle osoitetusta, suuresta ja ansaitsemattomasta armosta, saada suudella herttuan kättä, joka hänelle sallittiin ja jonka tehtyä hän meni pois. Sitte kutsuttiin kuningas jälleen huoneesen, jolloin korkealla äänellä julkiluettiin hänen herttuan nimessä annettu käskynsä Svean hovioikeudelle viivyttelemättä ryhtymään ja joutuin antamaan tuomionsa kysymyksessä olevassa valtiorikoksessa, huolimatta paroni Armfelt'ia koskevasta manausajasta, jonka ohessa Armfelt itse olisi tuomittava, niin pian kuin mainittu aika olisi kulunut, vaikk'ei hän olisikaan saapuvilla. Tämä kuninkaan käsky sekä Armfeltin paperit jätettiin nyt valtion valvojan käteen, jonka tehtyä neuvosto hajosi.
VIIDESKYMMENESYHDEKSÄS LUKU.
Huhtikuun lopussa kutsuttiin neiti Rudenschöld jälleen tutkintoon.
— Magdalenan sukulainen, valtionvalvoja Kaarlo Axel Wachtmeister, joka oli hovioikeuden esimies, otti häntä vastaan seuraavilla sanoilla:
— Teidän ei ole enään aika koettaa pitää oikeutta pimeydessä, — jotka sanat lausuttiin kiivaalla, milt'ei kiljuvalla äänellä; — tässä ovat nyt kaikki teidän kirjeenne, jotka ovat Armfelt petturilta otetut.
Armfet'ko petturi! Kuullessansa nämät sanat kulki heikko väristys Magdalenan hennon vartalon läpi, ja heleä puna nousi hänen kalpeille poskillensa.
Valtionvalvoja veti nyt esille ison paperikääryn, ja kaikki neiti
Rudenschöldin kirjeet luettiin ääneen.
— Vaikk'ei niissä ole nimeä, en kuitenkaan kiellä niitä kirjoittaneeni, — lausui Magdalena, nostaen päänsä pystyyn; — olen niissä tosin väliin lausunut ankaria ja moittivia sanoja sekä heittänyt itseni vapaasti ivallisen luonteeni valtaan, koettaen hauskuttaa paroni Armfelt'ia pilapuheillani; mutta lauseitani tässä yksityisessä kirjevaihdossa ei voi pitää valtiollisena vehkeilynä eikä minua siis niistä tuomita.
— Teidän päänne tulee putoamaan, - vastasi valtionvalvoja entisellä kiivaudellansa, — mutta herttua, joka on aina lempeä, tahtoo kuitenkin pelastaa teidän sieluparkanne, jonka te syöksette kadotukseen, sekä on määrännyt saman pappismiehen, joka valmisti Ankarströmiäkin kuolemaan, käymään teidänkin luonanne herättämään teidän rikoksellisen tekonne suhteen paatunutta ja nukkuvaa omaatuntoa.
— Kaikki puna oli kadonnut neiti Rudenschöld'in poskilta; hänen päänsä oli yhä pystyssä, ja leimuavin silmin katseli hän valtionvalvojaa.
— Lakatkaa, teidän ylhäisyytenne, — lausui hän, mitä kiihkoisimmin ärsytettynä näin säälimättömästä kohtelusta, — minä olen jo liian pitkältä kuunnellut teidän puhettanne, joka häpäisee teidän virkaanne. — Magdalena vaikeni, ja syvään hengäisten jatkoi hän sitte: — Valtiollisen toimintanihan tähden olenkin kutsuttu tämän oikeuden eteen, joka tulee antamaan siitä tuomionsa, — ja yksityisestä elämästäni olen velkapää tilintekoon ainoastansa Jumalalle, joka tutkii kaikkein sydämet ja tulee kerran tuomitsemaan minut samoinkuin hallitsijankin samalla oikeudella.
Magdalena oli lausunut nämät sanat tuolla tyynellä arvollisuudella, joka aina oli huomattava hänen käytöksessään oikeuden edessä; mutta tuo ankara ponnistus, jolla hän hillitsi luonteensa kiivastumasta ja ne mielenliikutukset, joita hän oikeuden lukiessa hänen kirjeitänsä oli tuntenut, kaikki nämät yhdessä saivat hänet nyt horjumaan, ja, kaaduttuaan laattialle mitä ankarimmissa väristyksissä, vietiin hän milt'ei tunnottomassa tilassa takaisin vankeuteen.
Tutkintoa jatkettiin sitte uudella innolla sekä kostonhimolla, ja oikeuden monet sekä pitkät pöytäkirjat painettiin sitä tehden. Näiden joukossa oli joitakuita neiti Rudenschöld'in Armfelt'ille kirjoittamia rakkaudenkirjeitäkin; heidän kiivaimmat vihamiehensä pitivät huolta siitäkin, että pöytäkirjasta, joissa oli otteita äskenmainituista Armfelt'in ja neiti Rudenschöldin kirjeistä, julkaistiin eräs lyhempi painos, täynänsä mitä katkerimpia ivasanoja, jotka oli olevinansa valaisevia muistutuksia. Tämä kirja ilmestyi ensin saksankielellä, ja se painettiin heti jälkeenpäin ruotsinkielelläkin, nimellä; Kustaa Mauritz, isänmaansa petturi.
Tämä tuon ranskalaisen vallankumouksen merkillinen aikakausi ikäänkuin täytti ilman uusilla aatteilla, joita jokainen kansakunta imi itseensä; mutta tämän vapauden laajemman näköpiirin sisällä tunsi roistoväki katkeruutensa onnellisempia lähimäisiänsä kohtaan lisääntyvän. Nyt oli taas yksi onnen helmalapsi syösty kadehditusta asemastansa! — Magdalena Rudenschöld'in kohtalo tuli joka miehen suuhun, ja jos paroni Reuterholm tuolla äskenmainitulla häväistyskirjoituksellansa, joka herätti kunkin oikein ajattelevan mielikarvautta, oli koettanutkin vaikuttaa rahvaan huonoihin intohimoihin, ei hän siinä pettynytkään; kumminkin sai hän kostonhimonsa siihen määrään tyydytetyksi, että Magdalenan rakkaudenkirjeitä, katupoikain väärenteleminä, huudettiin ja hoilaeltiin tuon milt'ei jo seitsenkymmenvuotiaan leskikreivitär Rudenschöldin akkunain alla.
Kun tuomio tuossa yhä jatkuvassa oikeusjutussa oli julistettava, sai kanneviskaali Örbom viittauksen yläilmoista, että hän vaatisi neiti Rudenschöldiä tuomittavaksi menettämään henkensä, kunniansa ja omaisuutensa, ja että hänen mestauksensa tapahtuisi siten että häneltä ensin katkaistaisiin oikea käsi, ja sitte kaula. Kanneviskaali kieltäytyi kuitenkin tekemästä tätä vaatimusta, väittäen sen olevan kaikkea lakia vastaan. Siitä huolimatta sai hän uuden käskyn ynnä asessorin valtakirjan, jonka hän kuitenkin lähetti takasin, selittäen itseänsä voitavan pakoittaa tähän ainoastansa herttua-hallitsijan kirjallisella käskyllä, joka tulisi säilytettäväksi arkistossa hänen puolustukseksensa. — Kirjallinen käsky tuli, ja hän teki myöskin mainitun vaatimuksen.
Ennen hovioikeuden tuomion tekemistä, pidettiin äänestys, jossa neiti Rudenschöld vapautettiin kuolemanrangaistuksesta yhden äänen enemmistöllä, ennenkuin valtionvalvoja oli antanut molemmat äänensä. Miten nämät tulisivat lankeamaan huomataan edellisestä. Nyt tahtoi kuitenkin hallitus äänestyksen käymään tasaan ennenkuin valtionvalvoja antoi lausuntonsa, jotta langettava tuomio ratkaistaisiin äänienemmistöllä, jonkatähden päätettiin pitää seuraavana päivänä uusi äänestys. — Reuterholmin sihteeri, joka oli Edman nimeltään, koetti nyt houkutella erästä oikeuden jäsentä (62) muuttamaan äänensä vapauttavasta langettavaksi ja piti häntä maaseudulla, kunnes oikeuden istunnon hetki tuli, sekä vei hänet suorastansa hovioikeuteen, suomatta hänelle hetkeäkään miettimisen aikaa. Tämä peruutti sitte edellisen päivän lausuntonsa ja äänesti kuolemanrangaistusta. Tarkoitus oli saavutettu. Valtion valvojan molemmat, samaa vaativat äänet tekivät enemmistön.
Tämä tuomio julistettaisiin neiti Rudenschöldille avonaisien ovien sisällä.
Edellisenä eli kesäkuun 30 päivänä istui Magdalena eräässä nurkassa, tuossa kauheassa vankilassa, jossa häntä yhä edelleenkin oli pidetty, sittekun hänen täytyi lähteä omista huoneistansa. Suviaurinko paahtoi kovasti sekä loi huoneesen muutamia säteitä akkunan rautaristikon välistä ja tuo kirkas päivä valaisi jokaisen sopukankin, niinkään peittävän varjon lievittämättä tuota hänen ympärillänsä vallitsevan kurjuuden kauheutta, jota hänen silmänsä näki, samalla kun kyyneleet vitkallisesti valuivat hänen poskillensa.
Kaipaisiko neiti Rudenschöld entistä mukavuuttansa, vai katuiko hän kentiesi tuota suurta syntiä, jonka hän oli tehnyt hallitsijaa vastaan vehkeilemisillään? — Hänen molemmatkin vartijansa katselivat häntä tähystelevillä silmäyksillä; kentiesi olisi hän sattunut lausumaan jonkun sanan, jonka he sitte saisivat jonakin uutisena kertoa? Mutta neiti Rudenschöld istuikin äänetöinnä, ja hänessä työskentelevät ajatukset pyrkivät ilmoille ainoastansa hiljaisessa huokauksessa sekä tuossa verkalleen ja hänen tietämättänsä valuvassa kyyneleessä. Hänen ajatuksensa oli kaukana, niin, kaukana, kaukana… ne harhailivat ikäänkuin etsien avaruudessa, — missähän hänen lemmittynsä nytkin oli? Ah, hän oli vapaa? Sehän oli riemullinen varmuus, hänen — Magdalenan sielun avion ei tarvinnut väärien tuomarien edessä kumartaa uljasta päätänsä; Magdalena nautti hänen vapaudestansa, milloin hänen ajatuksensa lensivät hänen luoksensa. Olihan Magdalena ja hän yksi, ja kun jommankumman heistä, jotka kuuluivat tähän yhteyteen tuli kärsiä, olihan Magdalenan mielestä onni, että se oli juuri hän itse. Jospa vaan Armfelt pääsisi kaikesta pahasta, jospa hän iloisesti hymyilisi, sillaikaa kuin Magdalena — niin, hän ei kuitenkaan muuta voinut, kuin yksinänsä itkeä; sillä mitäpä hän oikeastansa Armfelt'ista tiesikään? Mitä tiesi hän kenestäkään? Mitähän hänen onnetoin äitinsä sekä hänen sukulaisensa hänestä ajattelivat? Mutta ei hän voinut antaa itsellensä minkäänmoista vastausta, — suljettuna ulkomaailmasta, oli hän ikäänkuin elävänä kuollut.
Lähestyvät askeleet keskeyttivät nyt tuon ulkopuolella vallitsevan syvän äänettömyyden.
— Tämä hame on annettava neiti Rudenschöld'ille, pukeutuaksensa siihen huomenna, mennessään kuulemaan hovioikeuden tuomiota.
Magdalena kuuli selvään nämät vartijoille lausutut sanat, ja hän tunsi poliisipäällikkö Ullholm'in äänen. Hänen ensimäinen tunteensa oli iloa, kuullessaan ystävän olevan näin lähellä, ja toinen miettimistä. Huvituksien pyörteissä oli hän antautunut ainoastansa silmänräpäyksen viehätykselle ja mielioikuillensa sekä tunteidensa valtaan. Yksinäisyys oli opettanut häntä nyt miettimään.
Hametta tuodessa hänelle, huomasi hän sen olevan oman kauneimman, valkoisen pukunsa; tämän sekä poliisipäällikön sanojen arvasi hän jotakin merkitsevän, ja että se ystävä, jonka hän vankeutensa ajalla oli voittanut, tarkoitti, että hänen jostakin tärkeästä syystä itse pitäisi mennä kuulemaan hovioikeuden päätöstä.
Vielä paremmin käsitti hän asian laidan olevan sellaisen, kun ennenmainittu Edman iltaisella astui hänen luoksensa, tuoden terveisiä herttualta ja Reuterholm'ilta, että hänen itse ei tarvinnut tulla kuulemaan tuomiotansa, koska tuo kohtaus tulisi hänelle liian tuskalliseksi, päälliseksi kun peljättiin hänen joutuvan alttiiksi rahvaan raivolle, vaan että syyttäjä tulisi hänen luoksensa vankeuteen, lukemaan hänelle päätöksen.
— Enpä suinkaan tahdo peräytyä täyttämästä hovioikeuden käskyä tulemaan saapuville, — vastasi Magdalena tyynellä vakavuudella, — ja minä tunnen itselläni olevan siihen tarpeeksi voimia. (63)
Hän huomasi poliisipäällikön tarkoituksen olleen, että hän näyttäisi kauniilta ja viehättävältä. Hän pukeusi siis mitä huolellisimmin. Nuot lyhyeksi leikatut hiukset ympäröivät luonnollisilla kiharilla hänen hieno-ihoisia kasvojansa, jotka olivat menettäneet hiukan pulleudestansa, hänen silmänsä olivat tulleet loistavammiksi ja hänen silmäyksessänsä oli jotakin enkelintapaista, samalla kuin hänen liikkeissänsä oli naisen tieto viehätysvoimastansa.
Kuuden vartijamiehen ja neljän upseerin ympäröimänä astui hän hovioikeuteen noita monia portaita, jotka johtivat ylimäiseen etehiseen. Ollen vielä alhaalla, näki hän nämät jo täynnänsä väkeä aina katon rajaan asti.
Samalla hetkellä, kun neiti Rudenschöld astui jalkansa ylimäiselle portaalle, paljastivat kaikki hänelle päänsä. Tuo kunnioitus, joka näyttiihe tällaisessa vastaanotossa, herätti hänessä suloisen tunteen, ja hänen ahdistettu sydämensä sai tästä tarpeellista turvallisuutta. Silloin riensi joukosta muuan nuori mies, jonka kasvoja hän ei milloinkaan ennen ollut nähnyt ja joka lähestyi yhä enemmän sekä, tunkien vartijajoukon läpi, tarjosi neiti Rudenschöld'ille orjantappura- ja muistokukan. Tällöin tuli Magdalenan silmiin kyyneleet, joita hän ei voinut pidättää, ja hänen sielunsa oli täynnä kiitollisuutta sekä haikeutta.
Saleissa, joiden läpi häntä nyt vietiin oli yhtäläinen väentungos; läsnäolijat olivat kiivenneet pöydille ja istuimille sekä toistensa olkapäille; he kilpailivat saadaksensa nähdä häntä vilahdukseltakin, ja kaikkiaalla ilmautui sama äänetöin sääliväisyys.
Neiti Rudenschöld sijoitettiin etimäiseksi pöydän yläpäähän kaikkein näkyviin, ja jokainen silmäys, joka häneen luotiin, ilmaisi sääliväisyyttä. Magdalenan silmät katselivat tätä liikkumatointa väkijoukkoa ja pysähtyivät sitte hänen toveriinsa onnettomuudessa, Aminoff'iin ja Ehrenström'iin. — Magdalenan silmissä näkyi rukous antamaan anteeksi, johon nämät vastasivat lempeillä ja lohduttavilla silmäyksillä. Heti tämän jälkeen luki syyttäjä näiden kumpaisenkin herran kuolemantuomion; mutta tuskin oli hän ehtinyt mainita neiti Rudenschöld'in nimeä, ennenkuin sekava nurina ja uhkaavat liikkeet väen puolelta panivat valtionvalvojan, kreivi Wachtmeister'in, säpsähtämään, ja tarttuen kiivaasti vasaransa, löi hän kovasti kolme kertaa pöytään sekä vaati vaitioloa, mutta turhaan, sillä nurina kasvoi yhä suuremmaksi, ja liikkeet tulivat yhä peloittavimmiksi.
Neiti Rudenschöld nosti silloin rukoilevin silmin kättänsä, ja kaikki vaikenivat.
Neiti Rudenschöld'in tuomio, joka sitte julkiluettiin, alkoi ensiksi sillä, että hän oli ollut osallinen niihin hankkeisiin, joita Kustaa Mauritz Maununpoika (64) oli yrittänyt valtakunnan hallitusmuodon muuttamisen tarkoituksessa, jota aijottiin panna toimeen sillä tavoin, että herttua-hallitsija lahjoittaisiin rahoilla luopumaan hallituksesta ja päästämään nuoren kuninkaan sijaansa valtioneuvostoon sekä että Kustaa Aadolf'ia houkuteltaisiin tässä tarkoituksessa kirjoittamaan kirje Venäjän keisarinnalle kuin myöskin kehoituskirje Taalain rahvaalle; ja että oli todistettu neiti Rudenschöld'in näiden hankkeiden johdosta neuvotelleen venäläisen lähettilään kanssa, sekä niiden menestymiseksi levitelleen vääriä huhuja ja mielipiteitä ja itse tarjoutuneen matkustamaan Venäjälle vaikuttamaan hankkeen toteuttamiseksi, kuin myöskin että hän oli ottanut toimeksensa saada tuota alaikäistä kuningasta kutsumaan valtiosäädyt koolle Falun'iin ja niiden avulla palauttamaan tuo Kustaa III:nen vähää ennen kuolemaansa määräämä hallitus sekä vihdoin, että venäläinen laivasto lähetettäisiin Ruotsiin, antamaan hankkeen toteuttamiselle suurempaa vaikutusvoimaa. Rikoskaaren 4:nen luvun 1 §:n mukaan oli siis Magdalena Charlotta Rudenschöld, — joka oli tietänyt näistä salaisista hankkeista, vaan ei ollut vaaran estämiseksi näitä asianmukaisesti ilmaissut eikä koettanut niitä ehkäistä —tämän osallisuutensa tähden tehnyt itsensä arvottomaksi aatelissäätyyn kuulumaan jonka tähden hän, Magdalena Charlotta Kaarlontytär tuomittiin menettämään kunniansa sekä tavaransa ja sitte mestattavaksi.
Magdalena kuulteli tuomiotansa kyyneltäkään vuodattamatta. Elämän katkeruus oli saavuttanut hänet niin äkkiä ja runnellut hänen sielunsa sekä murtanut hänen mielensä, ja hän tunsi haluavansa kuolla.
Valtionvalvoja kääntyi nyt kunkin tuomitun puoleen, kehoittaan heitä jättämään selityksensä hallitsijalle sekä anomaan armoa.
Neiti Rudenschöld vastasi silloin, ett'ei hän haluaisi minkäänmoista muutosta tuomiossansa, koska hänellä ei kuitenkaan ollut mitään oikeutta odotettavissa.
Kaikki näytti Magdalenasta tällä hetkellä aivan yhdentekevältä, mutta pian oli hän kuitenkin tunteva, ett'ei niin ollutkaan. Kovin rangaistus häntä vielä odotti.
Palattuaan jälleen vankeuteen tuli sinne milt'ei samassa tuokiossa
Reuterholm'in sihteeri, Edman.
— Minulla on kirje, — lausui hän, — Armfelt'ilta eräälle ystävälleen, tehkää hyvin ja lukekaa tämä.
Neiti Rudenschöld piti tuon kokoonkäärityn kirjeen muutamia silmänräpäyksiä kourassansa, ja sanomatoin ahdistus täytti hänen mielensä, — mitähän tuo lemmitty olikaan kirjoittanut, koska herttua-hallitsija oli kirjeen kuoreen piirtänyt: Oppikoon neiti Rudenschöld kerrankin tuntemaan sen konnamaisen ihmisen, jolla hän on uhrannut menestyksensä.
— En tahdo lukea tätä kirjettä, — lausui hän äkkiä.
— Teidän täytyy… herttua on sen nimenomaan käskenyt.
— Noh, minä teen sen siis, en sentähden, että hän on minua käskenyt, vaan että Armfelt'in rakkaiden sanojen lukeminen minusta kuitenkin aina on mieluista.
Magdalena silmäili nyt läpi tämän kirjeen, jossa paroni Armfelt puhui hänestä mitä loukkaavimmilla sanoilla, vieläpä teki pilkkaa hänen lemmestänsäkin. — Käsiala, lausetapa, hänen sukkeluuksiensa sekä sanasutkauksiensa yhtäläisyys, kaikki vakuuttivat hänelle kirjeen todellakin olevan Armfelt'ilta. Pakahtuvalla sydämellä luki Magdalena sen läpi useamman kerran, sanat painuivat ikäänkuin tulikirjaimilla kirjoitettuina hänen mieleensä, jäinen kylmyys virtasi hänen suoniinsa, ja kylmä hiki tippui hänen otsaltansa suurissa pisaroissa.
Salaisella riemulla huomasi Edman hänen kasvoistansa koko hänen sielunsa tuskan ja, vaatien saadaksensa kirjeen takasin, jota Magdalena piti värisevässä kädessänsä, kysyi hän, mitä hänen tulisi sanoa herttualle.
— Sanokaa hänelle, ett'ei paroni Armfelt'in käsialaa oltu osattu kyllin hyvästi jäljitellä, pettääksensä minun silmiäni, — vastasi Magdalena, jota, vaikka olikin täydellisesti vakuutettu tämän kirjeen olevan Armfelt'in kirjoittaman, ei kuitenkaan saatu myöntämään sitä sille, jonka hän piti vainoojanansa.
Ei, kaikki ei ollutkaan hänestä yhdentekevää! Ah, miksi ei hän saanut kuolla, ennenkuin hän oli tuon julman kirjeen lukenut, — kuinka hän halusikin kuolla! — Ja hyljätyksi tuntemisensa koko tuskalla peitti hän kasvonsa käsillään.