KUUDESKYMMENES LUKU.
— Hänellä mahtanee olla luja mieli, tahi kentiesi ovat kärsimiset tehneet hänet välinpitämättömäksi kaikesta, — lausui herttua-hallitsija, joka kahdenkesken suosikkinsa kanssa usein puhui tästä asiasta, mikä näytti kovin makaavan hänen mielessänsä, ja jatkoi: — Sillä neiti Rudenschöld ei näy laisinkaan olevan tyytymätöin tuomioonsa.
— Teidän kuninkaallinen korkeutenne tarkoittaa Magdalena
Kaarlon-tytärtä, — lausui Reuterholm synkällä katsannolla.
— Niin, niin, Kaarlon-tytärtä; mutta miten lieneekään ollut, sanotaan hänen tuomiota julistaessa olleen erinomaisen kauniin.
— Pimeyden ruhtinaskin oli enkeli ennen lankeemistansa… Kaarlontytär on samoinkuin hänkin saanut kauneuden epäsiveellisen ja turmellun sielunsa peitoksi.
Herttua vaikeni hetkisen, jonka tehtyä hän epäröiden jatkoi: —Jos ei hän nyt pyydäkään armoa…
— Niin tulee hän kuolemaan, — keskeytti Reuterholm kylmäverisesti.
— Mutta minä en saa sitä päähäni… totta puhuen ystäväiseni, minä pelkään kansan rupeavan arvelemaan meidän menneemme liian pitkälle, tuomitessamme hänet kuolemaan, ja jos tuomio nyt toteutettaisi…
— Olkaa huoletta teidän kuninkaallinen korkeutenne, kansa ei häntä laisinkaan sääli. Olettehan te, armollinen herra, omin korvin kuulleet, miten he leski kreivitär Rudenschöld'in omien akkunain alla ovat hoilailleet tuon lutkan maankavaltajalle Kustaa Mauritz Maununpojalle kirjoittamia rakkaudenkirjeitä!
— Niin, niin, todellakin… se oli hirveätä! —
— Kansa kunnioittaa hallitsijaa, jolla on tukeva käsi ja luja tahto. Vakava lujuus tässä asiassa tulee vastaiseksi tukahuttamaan kaikki kapinanyritykset; jokainen ajatuskin sinnepäin tulee hälvenemään siitä seuraavan rangaistuksen pelosta. Te, armollinen herrani, tulette tällä teidän lempeälle sydämellenne raskaalta tuntuvalla ankaruudella suojelemaan maatamme, samoinkuin itsestännekin torjumaan uudistetun kapinanyrityksen vaaran. Esimerkki on näytettävä.
— Olet kentiesi oikeassa… häntä on rangaistava, vaan ei kuolemanrangaistuksella.
Magdalena Rudenschöld ei ollut pyytänyt, eikä ollut aikonutkaan pyytää armoa; ja nyt, kun hänen tuomionsa oli hovioikeudessa julistettu, oli hän saanut sen lohduttavan tiedon, että hänen omaisiensa sallittaisiin käydä häntä tervehtimässä.
Kepein askelin astui hän edestakasin vankihuoneen laattialla — tulisikohan kukaan hänen luoksensa? Ah, hänen sukulaisensa olivat kentiesi jo katkaisseet ne siteet, jotka hänen ja heidän välillänsä oli olemassa! Oliko asia niin, sen tulisi hän nyt pian saamaan tietää… riensiväthän minuutit… kohtaamisen hetki löi.
Ilon säde virtasi hänen murheelliseen mieleensä, raskaita telkiä vedettäessä ovelta, ja ääneensä itkien suljettiin hän nuorimman veljensä syliin.
— Pentti, Pentti! — olivat hänen ainoat sanansa, ja nuot iloiset lapsuuden päivät lensivät valoisana kangastuksena hänen mieleensä,— leikit ja pikkuriidat, viattomuus ja rauha.
— Kuinka olenkaan ikävöinyt saada sinua nähdä, — nyyhki hän. — Voitko suoda anteeksi kaiken sen levottomuuden, jonka olen sinulle matkaansaattanut?…
— Tuhannet kerrat olen käynyt täällä ulkopuolella…
— Voitko suoda anteeksi kaiken sen häpeän…
— Vaiti, älä kiusaa itseäsi niin, Malla. Olethan sinä minun sisareni… rakkain, lemmityin sisareni.
— Sisareni, — lausui Karolina Ehrenkrona joka, lymyttyään Pentin takana, nyt astui esille.
— Sinäkö, oletko sinäkin täällä! Sinä, jonka minä jo luulin ijäksi menettäneeni!
— Ilon ja erhetyksen päivinäsi niin; mutta murheen ja kärsimysten päivinä… ah, Magdalena, tässä minä nyt olen! — Ja nuot molemmat sisarukset sulkeutuivat hellästi toistensa syliin.
— Lapsi-raukka, minä olen ollut liian ankara sinua kohtaan… minä luulin siten voivani palauttaa sinut… luulin voivani temmata sinun sydämestäsi rakkauden, joka… niin, hyvä Jumala, kuinka suurta surkeutta se on matkaansaattanut!
Magdalena antoi päänsä vajota: — Minä olen paljon rikkonut, — lausui hän, — ja kärsimisen! olen minä ansainnut… ei kuitenkaan valtiollisen rikoksellisuuteni tähden. Ei, ei, — lisäsi hän entisellä vilkkaudellansa, — minä luulen rangaistuksen johtuneen rikoksellisesta rakkaudestani, — lisäsi hän vitkallisemmin ja hiljaisella äänellä.
— Sinä lemmit kelvotointa, — lausui Pentti, kyyneleet yhä silmissänsä; — minä en milloinkaan tahtonut saattaa sinua levottomaksi niiden viittauksien kertomalla, joita minä usein tovereiltani sain, enkä niiden kulkupuheiden, jotka minun korviini tulivat…
Magdalena puristi, anteeksi anoen, hänen kättänsä. Veli ja sisar istuivat lavitsan reunalla käsivarret kiedottuina toistensa kaulalle.
— Minä lemmin ja uhrasin kunniani, — jatkoi Magdalena puoleksi kuiskaen, — uhraus ei tapahtunut tuskatta… Minä olen suuresti hairahtunut; mutta en ikinä ole ehdollani tahrannut itseäni minkäänmoisella rikoksella, en milloinkaan! Mutta kuinka rikokselliset minun tunteeni lienevät olleetkin… niin… Jumala katsoo sydämeen, ja hän tulee antamaan anteeksi, sillä, ah, minun lempeni oli oikeaa laatua… puhdasta, väärentämätöintä kultaa! Minä sanoin oli, sillä sitä tunnetta ei enään ole, sitä ei saa olla, vaan se on kuten rikkaruoho perattava pois, koska hän, jonka autuudeksi minä kaiken uhrasin, hän…
— Älä puhu hänestä, Malla… itke tässä minun rinnoillani!
— Entä äitimme… tuskin rohkenen häntä kyselläkään.
— Hän on sairas… on ollut jo muutaman viikon, mutta ininä tuon sinulle hänen terveisensä.
— Rakkaani, kuinka minä haluankin kuolla!
— Kuolla, — kertoi Karolina, — ei Magdalena, tämä halu sinun pitää tukahuttaa! Katumuksessa vietetty elämä voi sovittaa, mitä sinä olet rikkonut… sinun, niinkuin niiden muidenkin kuolemaan tuomittujen, tarvitsee koettaa saada armoa!
— Minä en voi enkä tahdo!
— Sinä voit ja sinun tulee se tehdä. Sielusi ijankaikkinen autuus… ajattelehan tätä, sisareni! Olkoon niinkin, että elämä näyttää sinusta kärsimiseltä; mutta kuolema ei olekaan mikään loppu. Elä, jotta sinun henkesi kerran voi eritä puhdistettuna taistelusta, elä, jotta sinun sielusi tulisi saamaan ijankaikkisen autuuden Jumalan luona!
— Ijankaikkisen autuuden… Jumala, oi Jumala! — Magdalena oli peittänyt käsillään kasvonsa, ja kyynelvirta valui nyt hänen hienojen sormiensa lomista. — Niin, hänen sisarensa oli oikeassa, hän ei ollut vielä valmis kuolemaan… ei vielä arvollinen astumaan Jumalan kasvojen eteen!
— Tahdon siis elää, jos se on Korkeimman tahto, koettaakseni sovittaa, — kuiskasi hän, — johda minua, Karolina, oikealle tielle, tue minua, ett'en horjuisi.
KUUDESKYMMENESENSIMÄINEN LUKU.
Tuomio oli nyt mennyt tavallista tietä ja jätetty korkeimman oikeuden tutkittavaksi sekä sieltä (kuten sanottiin) kuninkaalle.
Jos tuomitut aikoivat lähettää armon pyyntöä kuninkaalle, olisi se tehtävä viimeistänsä elokuun 29 päivänä. Sisarellensa antaman lupauksensa mukaan kirjoitti siis neiti Rudenschöld seuraavaa:
Suurvaltaisin, Kaikkeinarmollisin Kuningas!
Kuninkaallisen hovioikeuden tuomitsemana ei minulla ole muuta keinoa kuin turvautua valtioistuimeen, jossa hallitsijan jalomielisyys ja lempeys vielä voi elähyttää pian sammuvan toivon heikkoa tuiketta. Minä rohkenen ottaa tämän viimeisen askeleen, ei välttääkseni onnettomuutta, ei, se on tullut minusta luopumattomaksi, vaan ainoastansa siinä tarkoituksessa, että, mikäli mahdollista, pääsisin sen raskaammasta taakasta. Kiellettynä näkemästä kaikkea, jota kunnioitan ja johon tunnen ystävyyttä sekä mieltymystä, olen jo omasta kohdastani kuollut; nämät suloiset tunteet, jotka ennen olivat elämäni viehätys, täydentävät nyt vaan tuskieni lukua. Näin kurjassa tilassa ei minun pitäisi koettuakaan jatkaa elämätäni, jonka hallitsijan epäsuosio, lain uhka sekä vankeuteni hirmuisuus on tehnyt minulle tukalaksi; mutta elämästä luopuminen minun ijälläni rikoksellisena, jota kuolinhetkellä vaivaa omantunnon nuhtelemiset omaisieni ja masennetun äitini minun onnettomuudestani tuntemasta murheesta ja tuskasta sekä seurattuna hautaan kansalaisteni epäsuosiollisilta arvosteluilta ja pidettynä arvotoinna saamaan kuninkaani sääliväisyyttä ja närkästyneen hallitsijan anteeksi antamasta, — kaikki tämä on kauheampaa kuin kuolema ja saattaa minun sieluni suureen ahdistukseen.
Jos minä, vietellyn mielikuvitelman harhaan johtamana, olen kiihoitetuilla mietteilläni mennyt lain rajain yli, ei se ole tapahtunut isänmaani vahingoittamisen aikeessa eikä loukatakseni sen suuriarvoista hallitsijaa. Oikeuden tarkkuus ja tuomarein mitä ankarin tutkintokaan eivät ole huomanneet minua muuhun syylliseksi, kuin että olen ollut ilmiantamatta noita häälyviä hankkeita, joita minun rakkauteni niiden yrittäjään ei sallinut minun luulla olevan olemassakaan. Tätä, ei kerrallaan tahi missään kokonaisuudessa, vaan katkonaisesti ja monenlaisten muiden asioiden sokaisemaa, silloin tällöin saatua ilmoitusta alituisesti vaihettelevista ajatuksista ja mielioikuista ei kentiesi voitane pitää todellisena tietona tuosta pääasiallisimmasta, valtakunnan hallitusmuodon muuttamista tarkoittavasta aikeesta, jonka tuottama vaara ei ole, asian näin ollen, tullut minun huomioonikaan ja jonka estäminen on osaksi näyttänyt minusta tarpeettomaltakin, sittekuin kaikki nämät hankkeet minun kehnon käsitykseni mukaan jo aikoja ennen olivat hyljätyt jo sillensä jätetyt. Tutkinnossa ja viimeksi hovioikeuteen jättämässäni selityksessä olen laveammin, kuin nyt rohkenenkaan kertoa, ilmaissut kaikki ne lieventävät seikat, jotka tässä asiassa puhunevat minun puolestani. Sidottuna lain ankaraan kirjaimeen, ei oikeus ole voinut ottaa niitä mihinkään huomioon; rohkenen kuitenkin vielä kerran huomauttaa niitä hallitukselle, jolla on mitä suurin kyky eroittamaan rikosta hairahduksesta ja omanvoitonpyynnön, koston tahi kunniahimon rohkeita yrityksiä harhailevien tunteiden erehdyksistä ja jolla on tuo nimenomainen oikeus, joka sille on milt'ei ainoa palkinto valtikan tuottamista huolista, nimittäin armahdusoikeus. Tämäpä valtikkaan eroittamattomasti yhdistetty oikeus voi ainoastansa minultakin hälventää ne onnettomuutta uhkaavat pilvet, jotka minun ympärilläni kulkevat, ja ainoa lohdutukseni on, että sillä nuorella kuninkaalla, joka nyt Ruotsin valtaistuinta kaunistaa, sekä sillä jalolla ruhtinaalla, jonka valveilla olevan viisauden kautta kaikkinaiset vaarat tulevat estetyiksi, on sydän joka heltyy onnettoman huutaessa. Jo epäileminenkin armon ja pelastuksen löytämisestä Vasa-suvun hallitusistuimelta, olisi heidän majesteetillisyytensä loukkaamista, enkä olekaan vielä kylliksi epätoivoisena tätä epäilemäänkään. Ollen ensimäinen nainen, jonka ruotsalaiset aikakauskirjat tietävät kertoa takertuneena rikokseen valtikkaan pyhyyttä vastaan jätetyksi tuomarein tutkittavaksi, älköön laki minussa nähkö ensimäistä järkähtämättömän ankaruutensa uhria.
Luottamukseni herättyä kuninkaan ja hallitsijan armoon, rohkenen nöyrimmästi anoa helpoitusta ylitseni julistetussa kuolemantuomiossa. Tulkoon minulle suotu anteeksiantamus koko Europassa julkisesti todistamaan lempeyden pitävän perintöoikeudella Ruotsin valtikkaa; valtaistuimelta lähteneen sääliväisyyden hyvittämänä vakuutettuna hallitsijan anteeksiantamisesta sekä suopeudesta, tulen saavuttamaan kaiken sen onnellisuuden, joka minulla enään voi olla saavutettavissa ja kärsivällisyydellä kestää muut onnettomat kohtaloni, jotka kuitenkin pian tulleevat avaamaan hautani.
Olen syvimmällä alamaisella kunnioituksella, Suurivaltaisin, Kaikkein armollisin Kuningas! Teidän Kunink. Majesteettinne nöyrin ja uskollisin palvelijatar sekä alamainen
Madelaine Rudenschöld.(65)
Tämä anomuskirja lähetettiin syyskuun puolivälissä hovioikeuden muiden asiakirjain mukana kuninkaallisen majesteetin tutkittavaksi.
Asia otettiin vihdoin punnittavaksi valtioneuvostossa, joka oli kutsuttu ko'olle Drottningholm'iin, missä hovi tavallisesti suvisin oleskeli.
Kuolemanrangaistus peruutettiin heti; mutta kysymyksessä, mikä rangaistus pantaisiin sen sijaan, syntyi monta eri mieltä.
Valtiokansleri Fredrik Sparre, joka oli äksyissänsä niistä pilkka- ja herjaussanoista, joita neiti Rudenschöld oli Armfelt'ille kirjoittamassa kirjeissään hänestä lausunut, ehdoitteli häntä pantavaksi kaakkiin sekä saamaan kolmekymmentä paria vitsoja.
— Minä hyväksyn, — lausui nyt paroni Reuterholm, — sepä rangaistus soveltuukin hänen rikoksellisiin tekoihinsa, ja…
— Ei sanaakaan enään! — keskeytti Fredrik-ruhtinas, jonka entinen rakkaus Magdalenaan oli muuttunut todelliseksi ystävyydeksi; — ei sanaakaan enään, hyvät herrat, — huudahti ruhtinas, nousten kiivaasti seisovallensa ja paiskaten tuolinsa seinälle: — Joko ajakoon veljeni pois neuvostostansa konnamaiset ihmiset, jotka sellaisia ajatuksia hautovat, tahi en minä enään tahdo olla sen jäsenenä.
Valtionvalvoja, kreivi Wachtmeister, joka vaikka ollen neiti Rudenschöld'in heimolainen itse oli häntä sangen säälimättömästi kohdellut, harjoittaaksensa siten mitä ankarinta oikeutta, sekä antanut nykyään hovioikeudessa molemmat äänensä hänen kuolemaan tuomitsemiseksi, tunsi itsensä kuitenkin tässä silmänräpäyksessä sangen iloiseksi, löytäessänsä jonkun, jonka hän voisi työntää edellänsä sen sääliväisyyden tunteen vaikuttaessa, joka hänet oli vallannut, ja hän lausui nyt suoraan kolmenkymmenen vitsaparin olevan vastoin lakia.
Mutta hallitsija ei häntä kuunnellut. Kiihkoisena sekä väristen kiukusta kääntyi hän Itägötlannin herttuaan ja vastasi yhtäläisellä kiivaudella, jolla Fredrik-ruhtinaskin oli puhunut.
— Jos veljeni ei tahdo olla neuvostossa, on hänellä vapaus siitä poistua!
Luomatta hallitsijaan silmäystäkään, meni Itägötlannin herttua heti pois; häntä seurasi taas valtionvalvoja, ja Magdalena Rudenschöldin vainoojilla oli nyt vapaa valta.
— On joitakuita, jotka soisivat, ett'ei tämä Magdalena Kaarlontytär saisi laisinkaan rangaistusta, — lausui Reuterholm, samassa kun hänen tuliset silmänsä tähystelivät neuvoston jäseniä, joiden hämmästynyt enemmistö heti valtionvalvojan sanat kuultuaan oli herennyt ajattelemasta noita ehdotettuja "kolmeakymmentä vitsaparia" sekä valmistuisivat aivan äänettöminä antamaan erimielisyyden myrskyn vapaasti raivota heidän päänsä yli. Mutta, — jatkoi suosikki, — vaikkapa se olisikin vastoin Ruotsin lakia, vannon minä hänen tulevan rangaistavaksi!
Varoittava, milt'ei rukoileva silmäys sattui Reuterholm'iin hallitsijalta, joka häntä keskeytti:
— Hänen rikoksellensa määrää laki kyllä rangaistuksen, ja jos ei yksi…
— Minä pysyn yhä vaatimuksessani vitsarangaistusta, — keskeytti Sparre rohkaistuna, tietäessänsä Reuterholm'in hyväksyvän hänen sanojansa.
— Minä kuitenkin pelkään, ett'ei se käy laatuun, - virkkoi hallitsija, epäillen, pitäisikö hänen tälläkin kertaa noudattaman suosikkinsa toivoimusta.
— Minä puolestani en huomaa tämän rangaistuksen tarvitsevan minkäänmoista muuttamista ja pysyn vaatimuksessani vitsarangaistusta. vaikkapa hän saisi yhden ainoan parin. (66) — jatkoi Sparre, pysyen kovapintaisesti kiinni tässä rangaistustavassa.
— Palatkaamme ensi kokouksessa tähän asiaan, jota täytyy mitä tarkimmin punnita, — lausui herttua-hallitsija, ja saatuansa Reuterholm'lta tulisen silmäyksen, lisäsi hän, nousten seisovallensa: — Tämä nainen ansaitsee todellakin mitä ankarimman rangaistuksen!
Huhu tästä vitsoihin tuomitsemisesta kulki ikäänkuin kulovalkea yleisön kesken, joka hämmästyksellä sekä kauhistuksella otti vastaan tämän uutisen; hovikin tunsi siitä mitä suurinta suuttumusta, ja sen mielipiteellä oli sangen suuri vaikutus tämän asian ratkaisemiseen.
Herttuan puoliso sekä hänen hovinaisensa kulkivat vaitonaisina ympäris, eivätkä vastanneetkaan, herttuan tahi Reuterholm'in heitä puhutellessa; tätä viimeksimainittua he tuskin olivat näkevinänsäkään. Tässä ylhäisessä piirissä oli muuan kreivi Sköldebrand (67), joka päätti koettaa kaikkia, pelastaaksensa Rudenschöld'in nimeä tästä hirmuisesta häpeästä.
Päästäksensä siis herttua-hallitsijan pakeille, asettui hän tämän läheisyyteen, ja herttuan sekä Reuterholmin pyytäessä Sköldebrandia, keskeyttääksensä tämän synkän syysillan haudankaltaista äänettömyyttä, soittamaan klaverilla, hän sen tekikin; mutta hän lauloi lisäksi kappaleen eräästä murhenäytelmästä niin surullisella äänellä, että Reuterholm, johon soitanto erinomattain vaikutti, vasten tahtoansakin alkoi väristä, ajatellen sitä murhenäytelmää, jonka hän itse pian oli toteuttamaisillansa. Levotoinna nousi hän seisovallensa ja syyttäen äkillistä pahoinvointia, meni hän pois, kovin liikutettuna mieleltänsä.
Pian menivät myöskin muut seurassa olleet pois, ja, jäätyänsä kahdenkesken hallitsijan kanssa, astuskeli Sköldebrand nyt hänen rinnallansa edestakasin, ollen hänen kanssansa vakavassa, juuri tätä vitsarangaistusta koskevassa keskustelussa, ja hän teki herttualle tuon kipeän kysymyksen, eikö tämä kuolinhetkellänsä kauhistuksella tulisi muistelemaan sitä rangaistusta, jonka hän aikoi heikon naisen antaa kärsiä? Hallitsija näytti liikutetulta, ja kentiesi vaikutti tämä keskustelu, että mainittua rangaistusta ei pantu täytäntöön.
Hovioikeuden langettaman kuolemantuomion muutti sitte neuvosto seuraavana päivänä, paljon keskusteltuaan sinne tänne, tuntikauden seisomiseksi kaakissa sekä elinkautiseksi vankeudeksi kehruuhuoneessa.
Samalla hetkellä, kun tämä tuomio tuli kuuluksi, meni Itägötlannin herttua Magdalenan sisaren, paronitar Ehrenkronan, puheille, pyytäen häntä heittäymään hallitsijan jalkoihin eikä päästämään tätä, ennenkuin hän oli saanut armoa onnettomalle sisarellensa.
— Tuomion sanotaan tosin olevan lievennetyn; mutta tässä lievennyksessäkin näen minä hirmuista julmuutta, — lausui Fredrik-ruhtinas, jonka hienot, ihanat kasvot ilmaisivat mitä suurinta tuskaa. — Ei, en voi ajatellakaan Magdalenaa, tässä hyljätyssä, kauheassa tilassa! Minä olen, paronitar-hyvä, häntä lempinyt, olen tarjonnut hänelle käteni… minä tunnen hänen jalon sydämensä ja ylevän mielensä; — rajattoman lempensä, jota hän tunsi kelvotointa kohtaan, harhaan houkuttelemana, on hän uhrannut tälle kaiken; — jos tätä lempeä voi moittiakin, ei voi kuitenkaan muuta kuin ihmetellä sen lujuutta. Ja mitä pontevuutta sekä vakavuutta hän tämän koettelemisensa ajalla onkin näyttänyt! Minä ihmettelen häntä, samalla kertaa toivoen että hän olisi saanut kärsiä paremman asian puolesta.
— Niin, minäkin tunnen hänet, — nyyhki paronitar Ehrenkrona, — ja tiedän hänen ansaitsevan paremman kohtalon!
— Kuinka vähän me ennakolta voimme aavistaa, mitä tässä maailmassa tulee tapahtumaan, — jatkoi Fredrik-ruhtinas hetken vaijettuansa, — jos Magdalena olisi voinut aavistaa… niin, olenpa kylläkin itsekäs toivomaan, että hän olisi kääntänyt sydämensä minun puoleeni… Muistan kerta sanoneeni hänen ansaitsevan kantaa kruunua, ja sitä ei hän ole voinut välttääkään. Armfelt'in lempi panee nyt martyyrikruunun hänen päähänsä!
— Jumalan avulla toivon hänen kärsimisensä… tarkoitan sitä vainoamista, jolla häntä kohdellaan, pian tulevan loppumaan!
— Loppumaan, — kertoi herttua, vilkaisten äkkiä rouva Ehrenkronaan.
— Sillä minkälainen tuomio tulleekin olemaan, on minulla kuitenkin täydellä syyllä toivoa sen muuttumisesta. Ensiksikin on minun mieheni matkustanut kohtaamaan Sofia Albertina-ruhtinatarta ja pyytämään hänen välitystänsä…
— Sen tiedän, — keskeytti ruhtinas, — ja paroni Ehrenkrona saa tietysti häneltä tämän lupauksen; mutta siitä huolimatta, paronitar-hyväni…
— Ah, minä olen ollut paroni Reuterholm'in puheilla, joka on mitä ystävällisimmin vakuuttanut, ett'ei mitään pahaa tulisi sisarelleni enään tapahtumaan… hänkin arvelee Magdalenan jo kyllin kärsineen ja on kunniasanallansa luvannut neuvoston tuomion tulevan peruutetuksi, ja Magdalenan saavan täydellisen armon… Kaiken pyhän nimessä on hän tätä vakuuttanut ei ainoastansa minulle, vaan koko suvullemme ja kaikille ystävillemme. Ah, minä tulen viemään Magdalenan mukanani, me tulemme asumaan maalla yksinämme sekä levossa ja rauhassa… meidät tullaan unohtamaan, ja kentiesi tulemme mekin kerta unohtamaan murheemme.
Vähäinen hymyily ilmaantui rouva Ehrenkronan kalpeille kasvoille, ja hän lisäsi:
— Tästä ehdoituksestani olen antanut tiedon herttualle, ja minä tahdon tästälähin olla edesvastauksessa Magdalenasta, eikä herttua enään tule saamaan vihastumisen syytä… jo huomena saan vastauksen tähän pyyntööni.
— Mutta minä neuvon teitä jo tänään heittäymään hallitsijan jalkoihin. Olkoon paroni Reuterholm houkutellut häntä mihin tahansa, Kaarlo on helläsydäminen ja hän tulee säälimään Magdalenaa ja hänen nimeänsä. Rudenschöld! Ei kukaan Lovisa Ulrikan pojista saa unohtaa tätä nimeä… ilman teidän isäänne, paronitar, ei meidän nerokas, korkeasti nukkunut äitivainajamme olisi ollut Ruotsin kuningattarena! — Tuo ritarillinen ruhtinas lausui tämän tunnustuksen kaikella luonteensa lämmöllä sekä jatkoi: — Lovisa Ulrika tunsi aina ystävyyttä teidän isäänne ja sukuanne kohtaan; Kaarlo ei tule tätä unohtamaan, vaan noudattamaan hänen esimerkkiänsä; nyt on aika hänelle näyttää, ett'ei entisiä palveluksia unohdeta. Rohkeasti siis, paronitar, älkäätte luottako välityksiin eikä lupauksiin, vaan ainoasti omaan itseenne ja menkää viipymättä herttuan puheille!
Näin lausuen meni Fredrik-ruhtinas pois, mutta ei ainoastansa tämä ruhtinas eikä herttua: hallitsijan puoliso sekä hoviväki, vaan yleinen kansakin ilmaisi julkisesti säälivänsä tuota neiti Rudenschöld-parkaa, ja silloin ei säästetty hallitsijaa eikä hänen neuvonantajiansakaan; mentiinpä vielä niinkin pitkälle, että isommissa seuroissa "vartijahuutona laulettiin Marseillen laulua."
Ruhtinaan kehoituksesta meni kuitenkin paronitar Ehrenkrona suorastansa hoviin.
Hallitsijan etehisessä tunkeili herroja virka- ja juhlapuvuissansa; siellä näkyi myöskin joukko tummansinisiä hännystakkia, tulipunaisilla ompeluksilla ja vapaamuurarein risti kullatuissa napeissansa. Tähän huoneesen ohjasi nyt paronitar Ehrenkronakin, puettuna mustiin suruvaatteisin, askeleitansa. Tuntemansa levottomuus, joka ruhtinaan käytyä hänen puheillansa oli lisääntynyt, ajoi häntä nopeasti eteenpäin, ja missä tahansa hän näyttäytyi, väistyttiin kunnioittamisella hänen tieltänsä.
Niin, hän tulisi heittäymään hallitsijan jalkoihin eikä hän tulisi tästä erkanemaan, ennenkuin hän saisi Magdalenalle täydellisen armon!
Heti rouva Ehrenkronan jälkeen astui paroni Reuterholm huoneesen.
Korskeasti ja ylpeästi tervehti hän vartoavia ja, nähdessänsä Katharina
Ehrenkronan, pysähtyivät hänen askeleensa silmänräpäykseksi, ja heleä
puna nousi hänen uljaille kasvoillensa.
Nuot sohvilla ja tuoleilla istuvat ylimykset olivat nousseet seisovallensa, kaikkein selät notkistuivat, ja ne henkilöt, joita paroni Reuterholm astuessaan suvaitsi puhutella muutamilla vähäpätöisillä sanoilla, näyttivät loistavan ilosta sekä jo tuntevansa tuon armon auringon suloista vaikutusta, joka suosikin suosiollisella luvalla tulisi valtaistuimelta heille virtaamaan.
Siten, väliin astuen eteenpäin, väliin pysähtyen, oli Reuterholm pian ennättänyt sille paikalle, jossa paronitar Ehrenkrona maltillisesti varroten odotti.
— Minä käsitän paronitar-hyväni, miksi te olette tänne tulleet, — lausui hän äkkiä ja suurella kohteliaisuudella; — mutta te voitte olla levollinen, vaikk'ette tänään saakaan puhutella hallitsijaa, joka äkkinäisen pahoinvoinnin vuoksi on täytynyt mennä vuoteesen — ja nyt, kääntyen muihin odottaviin, lisäsi hän ääneensä:
— Hyvät herrat, hänen kuninkaallinen korkeutensa, herttua-hallitsija ei päästä tänään ketäkään puheillensa!
Vahtipalvelusta tekevä kamariherra näytti hämmästystä, jota hän kuitenkin äkkiä koetti peittää, ja syvään kumartaen vetäytyi hän Reuterholmin taakse, joka yhä kestävällä kohteliaisuudella saattoi oukamustunutta paronitar Ehrenkronaa etehisestä, tämän tankatessa murtuneella äänellä esityksiä ja rukouksia.
KUUDESKYMMENESTOINEN LUKU.
Seuraavana, syyskuun 24, päivänä, samana, jolloin herttua-hallitsija oli luvannut antaa vastauksen paronitar Ehrenkronan pyyntöön, saadaksensa viedä onnettoman sisarensa mukaansa maalle ja jolloin Reuterholm'kin oli luvannut Magdalenan tulevan saamaan täydellisen armon, tuli tämän vankeuteen kello 8 aamulla kaartissa palveleva majuri, paroni Silfverhjelm. Hän oli kovin mieleltään liikutettuna, ja heittäen itsensä nojalleen eräälle pöydälle, peitti hän, ääneensä itkien, kasvonsa käsillään.
— Onnetoin neiti Rudenschöld! — huudahti hän, — jos te milloinkaan olette tarvinneet mielen lujuutta, tarvitsette sitä tänään. Te ette tiedä, mikä teitä odottaa!
— Kuolema! — vastasi Magdalena. Hymyily elähytti hänen kalpeita kasvojansa, ja hän pani nöyrästi kätensä ristiin.
— Ei, vaan tuhat kertaa pahempi kuin kuolema!
Kyyneleet estivät häntä jatkamasta.
Samassa silmänräpäyksessä astui linnanvouti sisään ilmoittamaan herttuan suuresta armostaan sallineen hänen pitää henkensä, vaan että hän kolmen tunnin kuluttua tulisi seisomaan kaakissa Ritariholman kirkon edustalla ja sitte vietäisiin kehruuhuoneesen elinkautiseen vankeuteen.
— Ei, ei, minä tahdon kuolla! — lausui Magdalena, — minä en voi sitä kestää… en voi kärsiä sitä kauheaa rangaistusta! Tätäkö nimitetään armoksi! Jumala, hyvä Jumala! Niin hovioikeuden päätöksen pitää tulla täytäntöön, minä peruutan armonpyyntini enkä tahdo enään elää!
— Teillä ei ole muu kuin totteleminen keinona! — lausui linnanvouti kolkosti.
— Teillä ei ole muuta keinoa, — lisäsi paroni Silfverhjelm, joka ei rohjennut luoda silmiään laattiasta.
— Kaikista vähin olon pyytänyt sellaista armoa, jota minulle nyt annetaan, — virkkoi neiti Rudenschöld, jonka hennon vartalon läpi kulki heikko väristys. — Eikö tässä tule mitään muutosta… eikö tässä ole onnettoman viimeistäkään, kuoleman, toivoa.
— Tuomiota ei voi nyt enään muuttaa! Rukoilkaa Jumalaa suomaan teille sitä mielen lujuutta, jota tulette tarvitsemaan, — vastasi paroni Silfverhjelm, joka yhä liikutettuna nyt loi silmänsä Magdalenaan.
— Mikä armo! — lausui Magdalena, kohottaen ristiinpantuja käsiänsä. —
Tuomitkoon siis vanhurskas Jumala minun ja tuomarieni välillä!
Vouti meni pois seuralaisinensa, jonka jälkeen vahtipalvelusta tekevä upseeri astui sisään ilmoittamaan, että sittekuin neiti Rudenschöld nyt oli tuomittu kunniattomaksi, ei hän enään ollut arvollinen heidän vartioitavaksensa, jonka vuoksi eräs vartijajoukossa oleva korpraali sekä muuan poliisimies rupesivat toimittamaan vartijan virkaa.
Magdalena seisoi liikkumatta; hänen huuliltansa ei kuulunut edes lievittävää huokaustakaan, eikä kyynelkään himmentänyt hänen silmäinsä loistoa; kauhistava kummasteleminen, mitä nyt lienekään tapahtunut, oli vallannut hänen mielensä. Niin, olihan se todellisuus, hirveä, muuttumatoin todellisuus! Ja hän laski kiivaasti kätensä kalpeille kasvoillensa sekä tahtoi ikäänkuin peittää itseään omalta häpeältänsä.
— Haluaisinpa olla yksinäni, — lausui hän hiljaisella äänellä. Sanansa tulivat vaikeasti hänen kuivilta huuliltansa, kääntyessään paroni Silfverhjelm'iin. — Minun tarvitsee koota ajatukseni siihen, mikä minua odottaa… te olette osoittaneet minulle sääliväisyyttä, lisätkää siis hyvyyttänne, jota en koskaan tule unohtamaan!
— Tässä teidän liikutetussa mielentilassanne, neiti Rudenschöld, en uskalla jättää teitä yksinänne.
— Luuletteko te siis minun rauhoittuvani, nähdessäni näiden ihmisten minuun tuijottelevan? — kysyi Magdalena tuskallisesti hymyillen ja osoittaen kumpaakin vartijaansa. — Minä tarvitsen mielen lujuutta, niin olette itse sanoneet… sentähden rukoilen teitä sallimaan minun häiritsemättä viettää ne kolme tuntia, jotka minulle vielä suodaan!
— Noh, niin kylläkin… jos te vaan lupaatte…
— Rikokselliset ajatukset ovat minusta kaukana, — riensi Magdalena keskeyttämään hänen tukalaa lausettansa.
Silfverhjelm meni sitte pois, käskien vartijani jättämään neiti
Rudenschöldin yksinänsä.
Magdalena seisoi yhä liikkumatta, ja nyt oli jälleen kiinnisuljettujen telkimien matkaansaattama ääni vaijennut. Niin, hän oli yksinänsä — yksinänsä, valmistaakseen itseänsä tulevaa hetkeä varten! Kalmankylmä väristys tauotti hänen sydämensä äsken niin ankaran tykytyksen, tuska esti häneltä hengityksen ja horjuen vaipui hän polvillensa.
Äkkiä säpsähti hän seisovallensa, levottomuus antoi hänelle ikäänkuin uutta voimaa ja hän alkoi kiivaasti astua edestakasin.
Näin astuskeli hän lakkaamatta, samalla kun hänen ajatuksensa kirmailivat keskenänsä.
Mennyt aika lensi ikäänkuin utukuvana hänen sielunsa silmien ohi. Tuo mennyt, hovin saleissa vietetty aika, hurmaavine huvituksinensa, viettelyksineen, ja viehätyksinensä; entä hänen elämänsä aamusarastus alituisen onnellisuuden rusottavine unelminensa, hänen lempensä huumaavat riemut, niin, hänen lempensä!
— Jumala, hyvä Jumala, kuiskasi hän, — tempaa hänen kuvansa minun sydämestäni, riistä hänen muistonsa minun mielestäni! Puhdista sieluni, ja suo minulle se rauha, jota halajan!
Anteeksi, Hedvig De la Gardie!… Ei, ei niin… Hedvig Armfelt, voitko suoda minulle anteeksi?… Alati olen karttanut sinua muistella, sinäpä hänen puolisonsa oletkin! Pois kaikki te petolliset houreet ja väärät mielikuvitelmat, joilla olen koettanut itseäni eksyttää ja karkoittaa itsestäni omantuntoni soimaukset! Minä olen rikkonut, olen tehnyt paljon syntiä; mutta minä olen paljon rakastanutkin! Voiko tämä olla minulle miksikään puolustukseksi? Herra, taivaallinen isä, minä olen tehnyt kovin pahoin… mikä on naidun naisen suurin onni, sitä olen häpeällä täytynyt peitellä; mutta en ikinäni ole tahrannut itseäni kauheilla rikoksilla, joista minua on parjattu ja joita on arveltu kirjeeni antavan syytä otaksua tehneeni (68). Sinä Jumala, sen tiedät, mitä minä olen kärsinyt! Eikä kärsimiseni vieläkään ole lopussa… minun tulee tyhjentää kärsimisien malja pohjaan asti, lähetä siis luokseni lohdutuksen enkeli… vahvista ja varjele minun järkeäni, opeta minulle nöyryyttä sekä löytämään onnellisuuttani sinun rauhassasi! Jumala, oi, Jumala! Ilman luottamustani sinuun, mitä olisin minä nyt tällä tuskan hetkellä! Sinussa minä riipun ja turvaan sinun armohosi, enkä päästä sinua, ennenkuin annat minulle anteeksi ja siunaat minua!
Sellaisia ajatuksia nousi hänen ahdistetussa mielessänsä! Näin koetti hän palavalla rukouksella lievittää sydäntänsä, milloin, tutkien entistä elämäänsä, joka oli ollut täynänsä mielettömiä huvituksia, mieletöintä ylellisyyttä sekä mieletöintä rakkautta — milloin miettien tulevaista hetkeä, jolloin hirveässä selkeydessä näkyi pystytetty kaakinpuu ynnä ahtaat vankilan seinät kaiken loppuna.
— Nyt kirisi jälleen nuot raskaat telkimet, ja paroni Silfverhjelm astui sisään, viemään häntä kaakinpuuhun.
Samalla kiivaudella, jolla hän näinä kolmena tuntina lakkaamatta oli astunut edestakasin ahtaassa vankeudessansa, juoksi hän nyt portaita myöten ales ja oli paroni Silfverhjehm'in yhä kädestä johtaessa pian kadulla, ennenkuin vaunut olivat ennättäneet häntä seurata. Tällä tavoin murti hän sen vartijarivin, jonka Svean koko kaartin rykmentti täällä muodosti.
Siihen hän sitte pysähtyi.
Hänen kultakutriset hiuksensa liehuivat vapaasti hänen kalpeiden poskiensa ympärillä ja hänen loistavat silmänsä katselivat hämmästyksellä kaakinpuuta, toria, huoneita, kattoja, savutorvia — ja kaikkiaalla, mihin hänen silmänsä sattuivat, näkyi väkeä ja kohosi pää pään vieressä.
Mutta tämä ei ollut mikään meluava ihmisjoukko, vaan kaikkialla vallitsi vaitonaisuus ja haudan hiljaisuus.
Veri virtasi kiivaasti Magdalenan suonissa, hänen korvansa soivat kuten kosken kohina, ja otsallensa levisi heikko puna. Hänen voimansa oli äkkiä hänet jättänyt, ja ainoastansa hoiperrellen sekä vitkallisesti voi hän nousta ylös kaakinpuulle johtavia portaita myöten.
Hiljainen ikäänkuin huokauksen ääni kuului ilmassa, ja nyyhkien nojausivat sotamiehet kivääriinsä. Kuolemanhiljaisuus keskeytyi, tuo kokoon tungettu väkijoukko antoi päänsä vaipua ales, ja kyyneleet kostuttivat kaikkein silmiä.
Magdalena seisoi muutaman minuutin ikäänkuin salaman iskemänä. Temmattuna vankeuden yksinäisyydestä ja ollen kaikkein silmäiltävänä, tunsi hän voimansa heikkenevän, ja horjuen kaatui hän kaakinpuuta vasten. Muuan poliisipäällikkö tarjosi hänelle silloin lasillisen vettä, jonka hän tyhjensi väristen hengittämällä.
Nyt luettiin hänen tuomionsa uudestansa väkijoukolle, jonka tehtyä pyöveli häntä lähestyi, ja laskien kömpelön kätensä Magdalenan olalle, tahtoi hän temmata pois hänen kaulaliinansa, pannaksensa kaularaudan hänen kaulaansa. Kauhistuen väistyi hän syrjään ja loi nyt niin kunnioitusta herättävän silmäyksen pyöveliinsä, että tämä jäi ikäänkuin kivettyneenä seisomaan.
— Jätä se tekemättä, — lausui laamanni Gripenstråle, joka johti rangaistuksen toimeen panemista.
Tuo pitkä, hirveä tunti alkoi nyt.
Magdalena piti päänsä tässä silmänräpäyksessä pystyssä, hänen siniset silmänsä kiilsivät kuumeenloistosta, hänen kalpeille poskillensa nousi väliin purppuraliekkejä, ja hänen höyhenen kevyisillä kähärillänsä leikittelivät auringonsäteet ja tuuli. Hän seisoi liikkumatta paikallansa, vastaten tuskallisesti hymyillen muutamiin kaupunginlääkäri Fröbergin tekemiin kysymyksiin hänen voinnistansa, jolla lääkärillä ynnä kahdella pyövelin rengillä oli rangaistuksen kestäessä sijansa kaakkilavitsalla.
Sieltä täältä kuului joku kuiskaus joku sääliväisyyden huokaus hänen ympärillänsä ja osa väestä peitti liikutettuna kasvonsa käsihinsä; näiden joukossa oli Maria Enerot'kin, joka puolipyörtyneenä nojausi miehensä käsivarteen.
— Ah, että tämän piti hänelle tapahtuman! — huokasi hän hiljaa, — mistä minun, mistä meidän tuleekaan häntä kiittää!
— Sinun ei olisi pitänyt tulla tänne, — lausui hänen miehensä levottoman näköisenä.
— Voinko minä jäädä kotiin, kuultuani niin kauhean tuomion julistetuksi hänelle? Ah, minä toivoin yhä, ett'ei se tulisi täytäntöön! Jumala häntä varjelkoon ja pitäköön suojelevan kätensä hänen ylitsensä!
— Onpa häpeä, että hänen pitää kärsiä, kun lain käsi ei ole saavuttanut paroni Armfelt'ia! — keskeytti hänen miehensä mielikarvaudella. — Ja mikä muu kuin haaveilija tämä Armfelt sitä paitsi onkaan? Hänen hankkeensa ovat häälyneet sinne tänne ja puuttuneet kaikkea johdonmukaisuutta, eivätkä ne luultavasti milloinkaan tule toteutumaan.
— Lainko käsi ei ole saavuttanut Armfelt'ia? Riippuupa hänen nimensä kaakinpuussa! — huudahti joukosta eräs ryysyihin puettu mies.
— Mutta täll'aikaa hän kentiesi koristaa itseänsä Serafimertähdistön kunnianmerkillä, mennäksensä Venäjän Katharinan puheille! — virkkoi hänen läheisyydessänsä eräs toinen mies, joka haaveilevan näköisenä silmäili kaakinpuuta — Magdalena-parka!
— Vaiti, ei niin kovaa, Kaarlo Michael; — pyysi muuan roteva herra, peittäen kasvonsa avaran kaapunsa liepeesen.
— Ah, Elis, haluttaisipa minua juuri puhua kovasti, puhua ääneeni tästä heikkoa naista vastaan harjoitetusta väkivallasta ja tyranniudesta… Minä en häntä koskaan unohda… Kirkas loiste leimusi tämän miehen yhä enemmän haaveilevan näköisiksi muuttuvissa silmäyksissä, ja hän jatkoi: — Niin, minä näen hänet hovin saleissa, näen veitikkamaisia lemmenjumalaisia leikittelevän hänen hameensa poimuilla, näen huimaavia hymyilyjä ilmestyvän hänen huulillensa, avaistessaan silmiänsä niin, kuin sen ainoastansa Magdalena voi tehdä!
— Vaiti, vaiti ystäväiseni!
— Kuinka minä tästä kärsinkin… niin… pian katkee kanteleeni viimeinen kieli!
— Ei, maailman kauniinta naista ei saa rangaista tällä tavoin! — huudahti munan mies, jolla oli milt'ei pallonmuotoinen vartalo, koettaen turhaan tunkeutua tuon ahtaasen tupatun väkijoukon läpi. — Josko minä hänet tunnen? Onhan hän omilla valkosilla kätösillänsä auttanut minua jaloilleni, kun tanssiessani menin kuperkeikkaa Vihriäisen Lehdon edustalla.
— Tuoko näyttää siltä, että voisi tanssia! — kuiskasivat hänen takanansa moniaat iloiset heilakat, joilla oli sama kova onni, ett'eivät päässeet tunkeumaan esille.
— Missä perhanan ajoissa me nyt elämme, — jatkoi tuo pallomainen mies, jonka punaiselta hohtavat kasvot kilpaili värin heleydessä hänen punaisen liivinsä kanssa. Surma hallitsijalle, eläköön Kustaa III:s!
— Viekää pois se hassu! — käski poliisimies muutamia vartijamiehiä.
— Minähän olen aina iloinen, eikö totta, ystäväiseni? — jatkoi tuo punakka mies, näyttämättä vähintäkään haluavansa tulla häirityksi puhuessaan viinapullolleen, jonka hän oli vetänyt esille syvästä nutuntaskustansa; — mutta tänään tunnen minä olevani hiukka nurpea mieleltäni! Emmeköhän vapauta Magdalena Rudenschöld'iä? Tulkaas, pojat! Tässä on käsivarsi, joka kelpaa, luullakseni! Hallitsija on käyttäynyt konnamaisesti, sillä ensin oli hän rakastunut ja sitte… anna minun olla! Minä lausun vaan ääneeni, mitä nuot muut ajattelevat; vai niin, onko tässä kysymys pienestä ottelusta! Noh, viekää minut vaan putkaan, mutta minä sanon sittekin: Eläköön suuri Kustaa-kuningas, eläköön riemu! Tähän pulloseeni on sulattu hänen rakastettu nimensä! Eläköön nuot vanhat hyvät ajat! Älä revi minun kaulustani! Älä nakkele minua sillälailla, luuletteko, herrat minua palloksi. Surma hallitsijalle, surma!… Mikä kurjuus… tuolla tulee vaunut häntä noutamaan!
Neiti Rudenschöld, joka yhä oli seisonut liikkumatta paikallansa, näki nyt väkijoukon vitkallisesti hajoavan, tehdäkseen tilaa vaunuille, jotka kaupunginvartijain ympäröimänä tulivat häntä noutamaan.
Kalman kalpeus ilmestyi hänen kasvoillensa, ja hänen silmänsä lensivät harhaillen väkijoukkoon sekä kaartinrykmentteihin, jotka kaakinpuuta ympäröivät, — eräät kalpeat ja tuskasta vinnistelevät kasvot sattuivat hänen silmiinsä — olivatkohan he olleet kylläksi julmia antamaan hänen oman, rakkaimman Pentti-veljensä komentaa sotamiehiä tässä tilaisuudessa? (69)
Niin, ei ollut epäilemistäkään, se oli hän! Se oli hänen iloinen leikkikumppaninsa, uskollinen ystävänsä ja rakastettu veljensä!
Epätoivon eljeellä ojensi Magdalena hänelle käsivarsiansa.
— Pentti! — Tämä nimi pääsi tuskan parahduksena hänen huuliltansa, hän otti askeleen eteenpäin ja heittäytyen suin päin portaita ales, kaatui hän maahan pyörtyneenä.
KUUDESKYMMENESKOLMAS LUKU.
Neiti Rudenschöld ei toipunut pyörtymisestänsä, ja tunnotoinna nostettiin hän nyt vaunuihin. Vartijaväestö lähti liikkeelle, mutta Munkkisillan luona oli niin suuri väentungos, että vaunut töin tuskin pääsivät kulkemaan eteenpäin.
Väkijoukon vaitonaisuus oli muuttunut kumeaksi nurinaksi, joka siellä täällä tuli kuuluviin ääneen lausuttuina uhkauksina hallitsijaa ja hänen suosikkiansa vastaan; tämä nurina levisi yhä laajemmalle ja muuttui yhä kiivaammaksi. (70)
Poliisimiehetkin näkivät parhaimmaksi esiintyä mitä kohteliaimmalla tavalla, ja poliisipäällikön huutaessa varottaen: — Hyvät ihmiset, päästäkää vartijaväkeä kulkemaan, varokaa itseänne varokaa! — vastasi hänelle muuan arvossa pidetty kauppias: — Parasta on, että kukin varoo itseänsä!
Puolikuolleena ja silmät ummistettuna makasi Magdalena Rudenschöld vaunuissa, jotka ahdingon vuoksi ainoastansa vitkallisesti pääsivät kulkemaan kaupungin ja Etelämalmin läpi Hornin tulliportin kautta. Vaikka vaunuja ympäröi ainoastansa raa'in roskaväki, pysyi se kuitenkin alallansa. Vasta velkavankilan kohdalla hyökkäsi muuan kerjäläisjoukko esille, joka oli ilveellänsä kerännyt joukon höylänlastuja päähänsä sekä joitakuita nuohoojapoikia, pitäen luutia ilmassa, jotka kaikki kirkuen ja hoilaten piirittivät vaunuja. Siististi puetut henkilöt tahtoivat saada heitä vaikenemaan; mutta vartijaväki antoi melun häiritsemättä kestää. (71)
Yhä tunnottomana ei neiti Rudenschöld huomannut tästä mitäkään yhtä vähän kuin kehruuhuoneesenkaan tulemisesta, jossa hänet heti kannettiin erääsen suojaan, jota tuskin oli ennätetty saada kuntoon hänen varaltansa. Hänen pyörtymisensä oli, kuten sanottu, syvä ja pitkällinen. Vasta puolenpäivän jälkeen hän toipui, jolloin hän huomasi olevansa yksinään ja makaavansa laattialla puolipimeässä huoneessa, vesihölkki ja lasillinen viiniä vieressänsä.
Päivän tapahtumat johtuivat vähitellen hänen mieleensä, mutta vielä oli tuskan kärki ikäänkuin tylstynyt, ja hänestä tuntui ikäänkuin hän olisi jo tyhjentänyt kärsimisten maljan viimeisen pisaraan ja ikäänkuin hänen sielunsa ei enään voisi saada huomiota niistäkään enemmästä. Väsyneen liikkeellä ojensi hän kätensä, tarttuakseen viinilasiin. Samassa kuului hänen lähellänsä huudahtus: hän elää, hän on vielä hengissä!
Magdalenan käsi vaipui ales, ja hän loi silmänsä sitä kohti, mistä nämät huudahtukset kuuluivat tulevan. Tuossa näki hän nyt — pää pään vieressä — noiden muiden kehruuhuonenalaisten kiivenneen hänen akkunaansa häntä töllistelemään.
Magdalena koetti nousta seisovallensa, kätkeäksensä itseään johonkin loukkoon heidän silmäyksiltänsä, mutta, ollen liian heikko pääsemään liikkeelle, vaipui hän jälleen laattialle.
Nämät hirveät kasvot, jotka katselivat häntä uteliaina ja nauraen ivanaurua sekä tieto, että hänen tuli alituisesti olla näiden naisten kanssa yksissä herätti jälleen hänen tunteensa alttiiksi kärsimisille. Ääneensä kirkaisten löi hän kädellään otsaansa ja sai mitä ankarimmat kouristukset.
Noin kello seitsemän, aikaan ehtoolla tuli hänen vankeuteensa hänen veljensä, Pentti Rudenschöld, sekä sisarensa, Karolina Ehrenkrona, ynnä laamanni Ullholm. Muuan vanha vaimo porvarisäädystä tuli heidän jäljessänsä. Näytti ikäänkuin olisi tämän vaikea käsittää tuon hänen edessänsä laattialla makaavan, hengettömän olennon todellakin olevan neiti Rudenschöldin, hänen rakkaan Malla-neitinsä, tuon lapsen, jota hän oli imettänyt omilla rinnoillansa.
Kauhistuksen eljeellä heitti Regina Lindqvist käsistänsä sen raskaan makuuvaate-kääryn, joka oli hänen käsivarsillansa, ja huudahtaen: — Lapseni, lapsiraukkani! — syöksyi vaimo polvillensa ja nosti Magdalenan raskaan pään koholle, samalla virkkaen: — Hän on kuollut, he ovat hänen tappaneet!
— Magdalena, sisareni, sisarkultani: — kuiskasi Karolina Ehrenkrona, joka oli vaipunut laattialle, samalla kuin Pentti kalpeana ja äänettömänä nojasi seinään.
Heikko hymy ilmestyi tällä hetkellä Magdalenan huulille, — niin, hän oli hengissä, hän voi huomata heidän läsnäolonsa.
Laamanni Ullholm laski nyt kätensä Reginan olkapäille. — Joutukaa, — lausui hän, — kantakaa sukkelaan se vuode tänne huoneesen, jonka me toimme mukanamme. Pian, pian!
Regina säpsähti seisovallensa. Toimiminen oli hänestä mieluista, ja muutaman silmänräpäyksen kuluttua oli vuode jo valmistettuna.
Laamanni Ullholm ja kreivi Rudenschöld astuskelivat kivillä lasketussa etehisessä edestakasin, sill'aikaa kun rouva Ehrenkrona ja Regina riisuivat vaatteet Magdalenalta.
Tulisikohan tuo onneloin toipumaan ja virkoamaan jälleen täyteen tuntoonsa? — Tämä kysymys oli noiden kumpaisenkin miehen mielessä ja pyöri heidän huulillansa, heidän jälleen astuessaan vankihuoneesen.
— Meidän täytyy lähettää sana lääkärille… ah, laamanni Ullholm, toimittakaa, että joku lääkäri mitä pikemmin tulee tänne! — lausui Karolina Ehrenkrona, jonka hienot kasvot ilmaisivat mitä suurinta levottomuutta. — Ajatelkaahan, niin hirveätä… kun minä vedin Magdalenan jalasta sukat, lohkeni nahkaa näiden mukana (72). Hän on varsin heikko eikä ole voinut puhua eikä liikkua… Jumala siunatkoon teitä sääliväisyydestänne, laamanni Ullholm!… Ja vielä yksi seikka, saanko minä Pentin kanssa valvoa hänen vuoteensa ääressä ensi yönä?
— Niin, jääkää tänne; siitä otan minä vastatakseni, — virkkoi Ullholm, joka nyt poistui.
Täydessä houreessa makasi Magdalena tämän pitkän yön, Reginan ja veljensä sekä sisarensa valvoessa vuoteensa ääressä.
Häpeälava, kaakinpuu, vankeus olivat ne synkät kuvat, jotka epäselvässä sekamelskassa häälyivät hänen mielikuvitelmassansa ja saivat hänet muistissansa taaskin elämään noita viimeisen päivän tapauksia.
— Niin, mitä hänellä olikaan hovissa tekemistä? Johan minä sen sanoin — jupisi Regina, joka milloin kostuttaen hänen polttavia huuliansa, milloin korjaten hänen päänalustaansa, koko ajan puuhaili tuon onnettoman ääressä, samalla kun Magdalenan masennettu sisar ynnä veli, pidättäen hengitystänsä, kuultelivat tämän houreellista puhetta tahi lievensivät sydäntänsä valituksella tahi lausuivat joitakuita lohdutuksen sanoja.
— Minun elinvoimani ovat lopussa — kuiskasi Pentti. — Ah, jospa olisin saanut kuolla nähdessäni hänet seisovan siellä ylähällä kaikkein kurkisteltavana. Tuota kurjaa hallitsijaa, joka voi sallia heikon vaimon näin saavan kärsiä ja joutuvan pilkattavaksi, kuinka häntä kammoksun ja halveksin!
— Pentti, Pentti, — kuiskasi hänelle nuhdellen vanhempi sisarensa.
— En voi sanoilla selittää tunteitani! Mutta millainen isäntä, sellainen palvelijakin! Niin, tämä Reuterholm!… Kuinka voit sinäkin, Karolina, suurella viisaudellasi luottaa hänen petollisiin sanoihinsa? Joutukoon se konna pois vallasta ja saakoon hänen ylpeä mielensä kärsiä nöyrytyksen kaikkia tuskia! Kirousta hänelle, kirousta!
— Jumalan nimessä, ei sellaisia sanoja! Koeta karkoittaa itsestäsi kaikki katkeruus, koeta…
— Sinä olet puhdas ja hyvä sydämeltäsi, sinä voit puhua ja ajatella siten, — keskeytti Pentti häntä, — mutta minä… niin en tahdo enään puhua tästä asiasta; — hetkisen vaijettuansa lisäsi hän: — Luuletko sinä meidän saavamme pitää hänet? Jumala, hyvä Jumala, että asiat jo ovat menneet niin pitkälle, että olisin halukas toivomaan häntä pois tästä maailmasta!
Tuolla nuorella, uljaalla kaartin katteinilla näytti tuskin olevan voimaa pitämään päätänsä pystyssä, hänen solakka vartalonsa oli vaipunut kokoon, ja nojaten erääsen seinästä ulkonevaan hirren syrjään vaipui hän yhä synkempiin ajatuksiin ja mietteisiin, samalla kuin Karolina Ehrenkrona ollen polvillansa Magdalenan vuoteen ääressä palavalla hartaudella rukoili Jumalaa armahtamaan kaikkia kärsiviä ja murheellisia sydämiä.
KUUDESKYMMENESNELJÄS LUKU.
— Tässä olen nyt kirjoittanut… käsialani on kentiesi hiukan epäselvää, — lausui neiti Rudenschöld, päänsä vaipuessa levottomana patjoille, — mutta hän tulee lukemaan sen minun kiihoitettujen tunteideni syyksi. Niin, äitimme tulee nyt luulemaan herttuan antaneen minulle täydellisen armon… ja että minua vaan vähän aikaa vielä pidetään jollakin maatilalla… sinä, Karolina, tulet antamaan hänelle minun kirjeeni… onnetoin äitiraukkamme! — lisäsi Magdalena, samalla kun muutamia kyyneleitä valui hänen poskillensa; niitä seurasi pian toisia, jotka vierivät yhä kiivaammin ja kiivaammin.
— Nämät kyyneleet; tulevat lieventämään hänen mieltänsä, — ajatteli
Karolina, joka helleydellä vastasi sisarensa suuteloihin.
— Äitimme, oi äitiparkamme! — kertoi Magdalena, — tullenkohan koskaan häntä enään näkemään?… ollessani vartioituna huoneessani, sain hänestä väliin nähdä vilahduksen, nä'in hänen tähystelevät silmäyksensä luoduiksi akkunaan!… mutta minulla ei ollut rohkeutta tulla näkyviin, enkä rohjennut viitata hänelle jäähyväisiäni. Minkä häpeän, mitä kurjuutta olenkaan tuottanut hänen harmaille ohimoillensa!
— Sinä tulet mieleltäsi liian liikutetuksi, — huokasi Karolina, — sinä et saa puhua ja kaikkein vähimmin tästä!
— Voinhan minä vaijetakin, mutta nämät ajatukset eivät minusta koskaan tule luopumaan, vastasi Magdalena murheellisesti hymyillen, jonka jälestä hän lisäsi:
— Ja nytkö sinä menet pois?
— Menen, pian jälleen palatakseni!
— Nyt olen ollut täällä toista vuorokautta, — lausui Magdalena, kääntyen hetken vaijettuansa tuskallisesti Penttiin päin, joka nyt yksinänsä istui hänen vierellänsä. — Ajatella, että vuosi vuodelta tulee kulumaan, ja minä aina olemaan täällä, samalla paikalla… samassa kauheassa seurassa.
— Sinä olet liian heikko puhumaan, lääkäri on sen kieltänyt… sinun kuumeesi kiihkenee, ja sinun kätesi polttavat kuin tuli. Ei, nyt on minun puhuminen, ja sinun kiltisti kuulteleminen, — ja sitte kertoi Pentti kaikesta siitä sääliväisyydestä, jota Magdalenalle oli osoitettu, ja miten väkijoukko oli hyökännyt hänen vankeuteensa, kirjoittamaan muistiin niitä värsyjä, joita hän oli seinille piirtänyt sekä miten kaikki olivat pidelleet kädessänsä hänen kultakelloansa ja katselleet sitä sekä ripustaneet sen jälleen koukkuunsa, samalla kun he olivat jaelleet keskenänsä muutamia hänen omaamiansa rihma- ja silkkilanka-keriä, vanhoja sormikkaita y.m. hän kertoi myöskin, kuinka monen monituista sanansaattajaa muukalaiset ja ystävät olivat lähettäneet tuon pitkän matkan Horn'in tulliportin kautta tiedustelemaan Magdalenan vointia, ja että Tukholman porvaristo, huhun levittyä hänen kuolemastansa, oli lähettänyt asiamiehiä Ullholm'in luokse, pyytämään saada pitää huolta Magdalenan hautajaisista, jonka he aikoivat kuninkaallisella komeudella toimittaa.
Täten puhui hän kauan, ja kädet ristissä kuulteli Magdalena.
Yön varjot tulivat yhä synkemmiksi, lampun säteet valaisivat himmeästi, ja vihdoin vaikeni Penttikin; hänen päänsä vaipui ales Magdalenan päänalustalle ja murheen sekä ponnistusten väsyttämällä ei hän enään voinut pitää silmiänsä auki.
Näin leväten samalla päänalustalla olivat he lapsenakin nukkuneet. Vankilan synkeydessä kuvittelivat unelmat vielä lapsuuden iloista rauhaa.
Kauan eivät he kuitenkaan olleet uneskelleet, kun oven raskaat telkimet työnnettiin auki, ja Magdalena samassa silmänräpäyksessä heräsi. Vanginvartija astui huoneesen ja antaen hänelle kirjeen, pyysi hän Magdalenaa joutuin lukemaan sen sisällön, sillä muuan herra oli hänen huoneessansa vastausta odottamassa.
"Jos te haluatte paeta," luki Magdalena "on vanginvartija meidän puolellamme. Kuudella hevoisella valjastetut vaunut vartoovat teitä kamarineitsynenne Horn'in tulliportin ulkopuolella. Eräs rehellinen mies, jonka te tunnette, tulee viemään teidät, mihin vaan haluatte. Rahoja on hänelle annettu yllin kyllin, ja lisää saa hän Hampurissa, Alfverhoffilta, teidän pyynnöllänne. Mutta joutukaatte, aika on täperällä!"
Neiti Rudenschöld kääntyi äkkiä ympäri, silmäillen vanginvartijaa.
— Oletteko te myöntyneet kaikkeen tähän? — kysäsi hän.
— Olen.
Vapaus! — Magdalenan rinta paisui, ja hänen sydämensä tykytti ankarasti; mutta sen tykytykset heikkenivät vähitellen, ja veri virtasi jälleen tyynesti häneen suonissansa. Hän ei halunnut tämänkaltaista vapautta, vapautta, jossa häntä ahdistettaisiin kuten metsän otusta! — Sitä häpeäpilkkua, joka hänen oli tarttunut, ei voisi pestä puhtaaksi paolla. Vapauden mukana tahtoi hän myöskin saada hyvitystä tahi jäädä ijäksi päiväksi vankihuoneen seinien sisäpuolelle.
Magdalena, joka yhä oli silmäillyt vanginvartijaa, jatkoi äkkiä:
— Oletteko ajatelleet, mitkä seuraukset minun paostani teille tulisi olemaan? Vaan sama se, paosta minä vähät huolin; mutta sen teen minä teidän ja teidän lastenne tähden enkä tahdo johdattaa teitä vaaraan enkä itseäni uusiin rettelöihin… Sanokaa kiitoksia sille herralle, joka on teidän luonanne, mutta minä jään tänne.
Vanginvartija riensi pois, vieden tämän vastauksen; mutta Magdalena ei nyt enään voinut nukkua. Monet ajatukset tunkivat hänen mieleensä ja kysymistänsä kysyi hän itseltänsä: Oliko se Reuterholm, joka tahtoi syöstä hänet uuteen onnettomuuteen, vai oliko hänellä todellakin joku uskollinen ystävä, joka halusi häntä pelastaa?
KUUDESKYMMENES VIIDES LUKU.
Verkallensa parani jälleen neiti Rudenschöld.
Hänen kirkkaat silmänsä eivät enään säikkyneet salamoita eikä liekkejä, vaan loivat lempeitä, alakuloisia säteitä ja hänen kalpeilla huulillansa oli tuskan ilmaus; — toivottomuuden tyyneys antoi hänen kauneudellensa ikäänkuin uuden leiman.
Se sääliväisyys, jota hän yleisössä oli herättänyt, ei ollut huikenteleva, menehtyvä tunne, ja se tekikin kaiken, lievittääkseen hänen kohtaloansa. Niinpä tuli eräänä päivänä kauppakollegion jäseniä sanomaan hänelle muistavansa, kuinka rakastettu hänen isänsä oli ollut sen pitkän aikaa, jonka hän oli ollut heidän esimiehenänsä, ja että he nyt halusivat toimittaa hänen onnettomalle tyttärellensä jonkinmoista helpoitusta onnettomuudessansa. Tämän johdosta olivat he, koska kehruuhuoneen kartano oli kauppakollegion oma, antaneet korjata ja sisustaa kaksi huonetta ynnä keittiön, jotka, ollen erääsen puutarhaan päin, olivat erillänsä vanki kopeista ja omalla käytävällä, johon iso rautaovi johti. Tämä oli avattava aamusilla ja suljettava ehtoisin, kun hän vaan antaisi lupauksensa, ett'ei käyttäisi väärin tätä vapauttansa; sillä muuten tulisi hän antamaan heidät alttiiksi herttuan vihalle, koska tämä ei vielä tietänyt mitään koko toimesta.
Lupauksensa — oliko hänen kunniasanallansa enään minkäänmoista arvoa?
Heleä puna nousi Magdalenan kalpeille kasvoille.
— Niin, minä lupaan! — vastasi hän ilon ja ylpeyden tunteella; hän ei siis ollut kokonaan menettänyt luottamustansa.
Neiti Rudenschöld muutti nyt heti näihin huoneisin, joissa oli tuoksuavia kukkia akkunoissa ja pehmeitä peittoja laattialla. Jokaista huonekalua tarkasti hän erittäin, ja kyyneleet tulivat silloin hänen silmiinsä, — hänellä oli siis taaskin koti kauan puuttuneilla ja kaivatuilla mukavuuksilla sekä koristuksilla! Puutarhan käytävät olivat poratut, hedelmäpuiden lehdet putosivat kuihtuneina ja kellastuneina maahan ja syksyn tuuli puhalteli huoneiden nurkissa, kuitenkin kehoittaen: — ulos, ulos!
Niin, hän sai siis vielä kerran nauttia vapauden suloa… hän heitti huivin olkapäillensä ja riensi ulos! Kyyneleet valuivat yhä hänen poskillensa, hän pani ristiin kätensä, loi korkeuteen silmänsä, ja hänen kiitollisuutensa huokaus kohosi pilviä ja avaruuttakin korkeammalle.
Hänen huoneensa akkuna avattiin ja muuan ääni mainitsi hänen nimeänsä. Pentti oli tullut tänne, ja hymyillen heittäytyi Magdalena hänen rinnoillensa; seuraavassa silmänräpäyksessä sulki hänen vanhemman sisarensa käsivarret heidät molemmat. Pentti vei nyt Magdalenan juhlallisesti katetun pöydän ääreen, ja tämä tarjosi nyt ruokaa noille rakkaille vieraille, mutta hän voi töin tuskin käsittää kaiken tämän, mikä häntä ympäröi, olevan suloista todellisuutta.
— Minusta tuntuu ikäänkuin olisin pelastettu haaksirikosta — lausui hän, tuntien yhtä suurta halua itkemään kuin hymyilemäänkin, — minä toivoisin vaan puutarha-aidan olevan poissa, jotta minä… Magdalena vaikeni äkkiä ja lisäsi pienellä huokauksella: — Juuri saatuamme, mitä tuskin olemme rohjenneet uneksiakaan, olemme heti valmiit toivomaan uutta… ei, ei, minä olen tyytyväinen, minä tahdon niin olla… ainakin tänään.
Pakinoiminen noiden kolmen sisaruksen kesken tuli yhä ystävällisemmäksi; lopulta syntyi kysymys, millä tavoin hänen velkansa maksettaisiin.
— Kaikki velat yhteensä ei nouse kuin hiukan yli tuhat riksiä… se ei ole suuri raha, mutta kuitenkin liian suuri kumpaisenkaan teidän maksettavaksenne, — lausui Magdalena, — ja minä olenkin keksinyt keinon, jott'en tarvitse vaivata ketäkään. Sinun, Pentti, tulee mennä Sofia Albertina-ruhtinattaren luokse, pyytämään minulle lupaa entisessä huoneessani olevien huonekalujen! ja tavaraini myymiseen.
Tämä esitys hyväksyttiin, ja jo pari päivää tämän jälkeen oli ruhtinatar antanut suostumuksensa; Pentti-kreivi pani nimensä Dagblad-nimiseen sanomalehteen painettavaan ilmoitukseen, jossa tämä myyminen julkaistiin.
Lukemattomia ostajia tuli saapuville, kaikki tavarat nousi kalliimpaan, kuin mitä olivatkaan arvoltansa, ja väki kilpaili saadaksensa jonkin nauhan, kukkasen, kengän tahi sormikkaan, jota hän oli käyttänyt. (73)
Vallan pitäjät eivät sekaantuneet tähän kauppaan. Saatuansa kostonhimonsa tyydytetyksi eivät he enään näkyneet etsivän tilaisuutta hänen loukkaamiseensa; tähän vaikutti etenkin se sääliväisyys, jota hovi yhä häntä kohtaan tunsi, ja kaikkialla mainittiin mitä synkimmän mielialan vallinneen Drottningholm'issa sinä päivänä, jolloin neiti Rudenschöld seisoi kaakinpuussa Ritariholman torilla.
Ei ollut vielä kukaan unohtanut Magdalenan iloista luonnetta, eloisaa vilkkautta, avonaista, miellyttävää esiintymistä, suloisuutta, älyä eikä harvinaista kauneutta. Kaikkien silmäykset olivat tänä onnettomuuden päivänä suuttumuksella luodut Reuterholm'iin, eikä herttuatarkaan ollut voinut pidättää kyyneleitänsä. Sofia Albertina-ruhtinattaren kerrotaan, huolissansa siitä julmuudesta, joka alensi hänen veljensä arvoa, kieltäytyneen tulemasta päivällispöytään. Hovineiditkin olivat osoittaneet Reuterholm'ille peljästyksen sekaista kammoa. Herttua näkyi katuvan suosikkinsa kostonhimon noudattamista, ja hänen sanottiin näyttäneen kylmäkiskoiselta sekä nolostuneelta. Päivällisajan kerrottiin olleen erittäin tukalan. Herttuatar ynnä hovineidit olivat ruvenneet itkemään ja hymyillen kuiskailivat he keskenänsä Reuterholm'in joutuneen samanlaisen rangaistuksen alaiseksi, kuin sekin oli, jonka hän oli antanut neiti Rudenschöld'in kärsiä. (74)
Herttua-hallitsijan puoliso meni vihdoin niin pitkälle myötätuntoisuudessaan neiti Rudenschöld'iä kohtaan, että hän toimitti paronitar Ehrenkronan pyytämään hänelle jotakin muistoa Magdalenalta, joka heti lähetti hänelle vanhan ajan tapaan valmistetun, Minervan päällä koristetun sormuksen.
Tämä pieni tapahtuma tuli vihdoin hallitsijan korville, ja hän kysäsi herttuattarelta kaikkein läsnäollessa, oliko se totta, ja uskalsiko hän todellakin pitää sormessaan tätä sormusta.
— Tässä se on, — vastasi herttuatar teeskentelemättä; — enpä todellakaan voi käsittää olevan mitään rikoksellista, että omaan muiston sellaisesta henkilöstä, jota suosin, joka on onneloin ja jota aina tulen kaipaamaan.
Reuterholm loi nyt herttuaan käskevän silmäyksen, ja seuraten puolisoansa syrjähuoneesen, puhutteli hallitsija häntä suosikkinsa läsnäollessa sellaisella tylyydellä, että hän rupesi mitä katkerimmasti itkemään.
Tätä ja monta muuta tarinaa kerrottiin hovista, mutta huolimatta kaikesta sääliväisyydestä yhteiskunnan ylhäisimmästä alhaisimpaan kerrokseen saakka, sai neiti Rudenschöld kuitenkin viettää kaksi vuotta vankeudessansa, ilman että minkäänmoista vankeuden lieventämisen käskyä korkeammasta paikasta annettiin ja saamatta nähdä keitään muita paitsi sukulaisiansa. Hänen veljensä ja sisarensa, jotka asuivat Tukholmassa, eivät karttaneet minkäänmoista ilmaa, käydessänsä jalkasin tuon pitkän matkan häntä tapaamassa, ja tämä sisar, joka huvitusten ja erhetysten päivinä oli ollut häntä kohtaan ankarin, tuli nyt uskonnon lohdutuksella lieventämään hänen murhettansa.
Myöskin kävivät muutamat herttuan hoviväestä, kuten hänen palvelusta tekevä upseerinsa, Adlersparre, kamariherra, kenraali Löwenhjelm, tallimestari Rothlieb y.m. häntä tervehtimässä huolimatta siitä vaarasta, jolla herttuan vihastuminen heitä uhkasi.
Nämät eivät kuitenkaan olleet ainoat ystävyyden osoitteet, vaan hän sai tuta lukemattomia sääliväisyyden todistuksia. Niinpä lähettivät leipurit hänelle joulu-iltana isoja, hienoilla leivoksilla täytettyjä vasuja, teurastajat lihaa ja höystekauppiaat kaikellaisia mauksia, lukuunottamatta monta muuta joululahjaa, mitä miellyttävimmillä kuvauksilla.
Toisen vuoden lopulla oli kuitenkin yleinen sääliväisyys vaikuttanut herttuankin mielialaan. Hän lähetti lähettämistänsä sanoja neiti Rudenschöld'ille, luvaten päästää tämän vapaaksi, jos hän tyytyisi siihen, ett'ei hän enään saisi takaisin nimeänsä eikä oikeuksiansa. Todella olikin Magdalenasta yhdentekevää, nimitettiinkö häntä neiti Rudenschöld'iksi tahi Magdalena Charlotta Kaarlontyttäreksi; mutta koska hänen myöntymistänsä tähän asiaan vaadittiin ikäänkuin jonakuna häväistyksenä, vastasi hän:
— Täydellisettä hyvityksettä en lähde vankeudestani, jossa muussa tapauksessa olen päättänyt kuolla.
Vihdoinkin heinäkuun 24 päivänä v. 1796 antoi hänelle Reuterholm'in kirjuri, Edman, herttuan täydellisen hyvityskirjeen, joka lahjoitti hänelle korvaukseksi siitä, mitä hän oli hävinnyt palkassa ja eläkerahoissa, erään maatilan Gotlannissa, johon hänen tulisi siirtyä, sekä elämänsä tarpeesiin kuudensadan riksin eläkerahan.
Neiti Rudenschöld pyysi kirjurin sanomaan herttualle kiitoksia, mutta lausui ennen tahtovansa kerjätä, kuin mennä Gotlantiin, jos ei hänelle siellä suotaisi täydellistä vapautta.
Tätä hänelle tosin ei ollut aijottu antaa; mutta herttua-hallitsija, joka ennen tuon nuoren kuninkaan täysi-ikäiseksi tulemista mielellään halusi sovittaa liiallista ankaruuttansa, näkyi nyt olevan taipuvainen täyttämään tämänkin pyynnön, ja annettuaan kirjallisen lupauksen, ett'ei hän lähtisi saaresta kuninkaan luvatta sai neiti Rudenschöld nyt vapautensa.
Herttuan omistama laiva oli laitettu reilaan, ja siihen vietiin nyt
Magdalena suorastaan vankeudesta.
Laivalla oli Pentti häntä vastaanottamassa.
— Minä lähden mukaasi, Magdalena, — lausui hän, — olen onnistunut saamaan luvan siihen.
Magdalena hiipi hänen kainaloonsa.
— Veliseni, — kuiskasi hän, — oma, uskollinen Penttini!
Lukemattomat ajatukset johtuivat nyt hänen mieleensä, seisoessaan siinä nojaten veljensä käsivarteen. — Hänen nuoruutensa päivät eivät tulisi enään koskaan vapaudenkaan mukana palajanaan eikä hänen lemmenunelmansa enään milloinkaan tulisi heräjämään hänen mielikuvitelmassansa; muserretulla sydämellä oli hän tuntenut tulleensa unohdetuksi siltä, jonka oikuille hän oli uhrannut rauhansa ja menestyksensä. Hänen sielunsa pyhin tunne oli tallattu lokaan, tahrattu ja halveksittu; mutta sitä ei oltu voitu tukahuttaa, ja puhdistettuna maailman saastaisuudesta, maallisista himoista ja kiihkoista oli sillä nyt Armfelt'in menestys ainoana harrastuksena.
Aallot nousivat korkealle ja pirskoittivat valkoista vaahtoa laivan etukeulaan, nopeat tuulet pullistivat purjeet, ja laiva, joka vei Magdalena Rudenschöldin niiltä seuduilta, joissa hän oli riemuinnut sekä kärsinyt, kiiti yhä kauemmaksi.