V.
Kun Magnhild eräänä aamuna hilpeänä ja hiljakseen hyräillen astui saliin mennäkseen avaamaan akkunaa kadulle päin, seisoi herrasnainen vastapäätä avoimessa akkunassa toisella puolen katua.
Talo sitä ympäröivässä puutarhassa oli sangen matala, sen omisti eräs paikalta muuttanut virkamies; lehvästöä oli kutoutunut palmikoiksi akkunain ympärille riippuen nyt osittain näiden päällitse alas. Herrasnainen järjesteli par'aikaa lehtipalmikoita, jotka roikkuivat tiellä. Hänen oli päänsä ympäröity kutreilla, pikemmin mustilla kuin ruskeilla. Silmät loistivat, otsa oli matala, mutta leveä, kulmakarvat olivat sangen suorat, nenä samoin, mutta voimakas ja pyöreä, suu uhkea, kaula kohosi niin komeasti olkapäiden välistä, että Magnhildinkin täytyi se huomata. Avoimet puvunhihat olivat luisuneet takaisin ylös lehväpalmikoiden kanssa otellessa ja paljastivat käsivarret. Magnhild ei saanut silmiänsä hänestä irroitetuiksi. Kun nainen keksi Magnhildin, nyökkäsi hän ylitse tälle ja hymähti.
Magnhild hämmentyi ja vetäysi takaperin.
Samassa tuli eräs lapsi herrasnaisen luo, joka kallistui sen puoleen ja suuteli sitä. Lapsenkin päätä peittivät kutrit, vaikka vaaleat, kasvot eivät olleet äidin ja olivat kuitenkin äidin moiset. Väri se oli harhaanviepä, sillä lapsi oli vaaleanverinen. Lapsi kiipesi tuolille ja katsahti ulos. Äiti kävi taas käsiksi palmikoihin, mutta silmäili Magnhildiin päin. Kummallinen silmäys! Magnhild asetti päähänsä hatun, hänen oli mentävä kouluun, mutta tuo silmäys teki, että hän lähti ulos takatietä ja palasi samaa tietä tuntia myöhemmin.
Herra soitteli. Magnhild seisoi hetkisen somassa puutarhassaan kuunnellen, mutta hänen täytyi mennä sisään nähdäkseen mitä tämä soittelu vaikutti kauniiseen rouvaan. Hän meni keittiöön ja sieltä saliin, mutta pysyi piilossa. Ei! ei mitään vierasta herrasnaista ollutkaan ikkunassa toisella puolen. Magnhild tunsi olonsa keventyneeksi ja astui esiin. Hänen piti siirrellä muutamia kukkaruukkuja auringon mukaan — hänen tavallista työtänsä. Hän oli vähällä pudottaa kukkaruukun kadulle, sillä siinäpä vieras nainen pistikin päänsä sisään avoimesta ikkunasta. "Älä pelästy!" hymyili hän niin suostuttavalla anteeksipyynnön anomuksella, että se voitti kaiken ystävällisyyden tai rukouksen minkä Magnhild ennestään tunsi. "Saanhan minä tulla sisään teille vai kuinka?" Ja ennenkuin Magnhild ajatteli vastausta, oli hän jo tulossa. Toisessa tuokiossa hän seisoi korkeana ja kauniina Magnhildin edessä. Outo tuoksu leijaili hänen ympärillään, hänen astellessaan siellä sisällä jutellen milloin kivipainoskuvista seinillä, milloin laaksosta, tunturista tai kansasta. Äänen sointu, tuoksu, käyskely, silmät, jopa puvun kangas ja aistikkuus ja semminkin rohkea värien yhtymys tenhosi mielet. Siitä silmänräpäyksestä alkaen, jolloin hän huoneeseen astui, oli se hänen omansa, jos hän haisteli kukkaa ja sanoi siitä jotakin, tuli siitä kaksin verroin kukka — se, mitä nämä silmät katselivat, sai juuri sen verran arvoa, minkä hän sille antoi.
Yläkerrasta kuului askelia. Herrasnainen seisahtui, Magnhild punastui. Edellinen hymyili, Magnhild kiirehti sanomaan: "Se on eräs majakas… joka…" "Minä tiedän sen, hän otti minut eilen vastaan laiturilla." Magnhildin silmät lensivät suuriksi. Rouva tuli likemmäs: "Minun mieheni ja hän ovat oikein ystävykset keskenään." Rouva kääntyi hyräillen ja katseli makuukamarin seinän ja ikkunan välisessä nurkassa olevaa lyömäkelloa. "Onko kello täällä jo niin paljon?" Hän katsahti omaa kelloansa. "Meidän piti lähteä ulos k:lo yksitoista tänä päivänä. Te tulette kai mukaan, eikös niin? Näyttäkää meille kauniimmat kohdat metsässä kirkon takana ja siitä ylös vuoren kupeita pitkin!" Magnhild vastasi oitis myöntäen.
"Kuulkaas tiedättekö mitä? Minä juoksen ylös hänen luokseen ja sanon, että te tulette mukaan, ja niin lähdemme heti paikalla!" Hän pusersi lievästi Magnhildin kättä, avasi oven ja juoksi portaita ylös herran luo. Magnhild jäi seisomaan paikalle — aivan kelmeänä.
Päätä pyörrytti, korvissa humisi, Magnhild kellahti. Eipä sentään romahtaen, ei vaan, kohta perästä oli niin tyhjää ja hiljaista. Pari narisevaa askelta ylhäältä eikä sen perästä mitään.
Hän seisoi varmasti kauan niin. Tartuttiin oveen ja hän karkasi molemmin käsin kiinni sydämeensä. Siitä hän tahtoi paeta. Mutta tuo pienoinen valkokutrinen lapsenpää pistäysi ovesta sisään, sen silmät olivat niin raukeat ja vakavat. "Onko äiti täällä?" kysyi hän niin varovasti. "Hän on siellä ylhäällä", vastasi Magnhild, ja oman äänensä soidessa ja sanain sisällyksen kuullessaan tunsi hän itkun ja hänen täytyi kääntyä toisaalle. Lapsi oli vetänyt päänsä takaisin, sulkenut oven.
Magnhild ei ehtinyt heti selventää itselleen, mitä oli tapahtunut, sillä lapsi tuli takaisin alas hänen luokseen: "Äiti tulee; minun piti käydä sinun luonasi. — — Miks sinä itket?" — Mutta Magnhild ei itkenyt. Hän ei vastannut lapselle. "Nyt äiti tulee." Ja Magnhild kuulikin rouvan tulon portaista. Silloin hän meni sisään makuukamariin. Hän kuuli muutamia sanoja vaihdettavan salissa lapsen ja äidin välillä sekä sitten kauhukseen käytävän kiinni makuukamarin lukkoon. Rouva tuli sisään. Hänen silmissään ei näkynyt syyllisyyden vilaustakaan, vaan ne levittivät läpi huoneen onnea, lämpöä, avomielisyyttä. Mutta kohdatessaan Magnhildin silmiä, niissä vaihtui ilme, niin että toinen hämmentyi ja loi katseensa maahan.
Rouva tuli aivan perille asti. Hän kietaisi kätensä Magnhildin vyötäisille, laski toisen hänen olkapäälleen. Magnhildin täytyi katsahtaa jälleen ylös ja hän kohtasi silloin tuskallisen hymyn. Se oli samalla niin hyvä, niin luja ja siksi niin houkutteleva, että hän salli tuon painaltaa itseään poveansa vastaan ja pian häntä suudeltiin — ensin hiljaa, ikäänkuin hänen päällensä olisi vain hengitetty, samalla kuin tuo tuntematon, aina myötäseuraava tuoksu ympäröi heitä ja silkkipuku kahisi kuiskauksen tavoin — sitten kiivaasti — povi aaltoili häntä vastaan ja hengitystä vedettiin syvästi ikäänkuin hengenhädässä.
Taaskin ääneti, ja sitten kuiskien: "Tule nyt!" Nainen kävi edellä, taluttaen Magnhildia kädestä. Olihan Magnhild vain lapsi kokemuksessa. Ristiriitaisin tuntein seisoi hän siinä somassa matalassa majassa, jossa vieras rouva asui, edessään avonaiset kohvertit ja vaatteita levitettyinä kahteen suojaan.
Rouva haeskeli eräästä kohvertista ja tuli tuoden esiin valkoisen pitsihuivin. "Tämä sopii teille paremmin kuin se mikä teillä on yllänne, sillä se ei sovi teille ollenkaan", sanoi hän päästäen auki sen huivin ja sitoen päälle toisen ruususolmuun, ja Magnhild tunsi itse tämän sopivan hyvin punaista pukuverhoa vastaan. "Vaan kuinka te pidätte tukkaanne? Teidänhän kasvonne ovat soikeat — ja sitten tuommoinen tukanasento? Ei —" ja ennenkuin Magnhild ehti tehdä vastarintaa, oli hänet painettu alas tuolille. "Nyt minä koetan —!" Rouva alkoi päästää hajalle. Magnhild yritti sanoa jotakin vastaan tulipunaisena ja säikähtyneenä, mutta kohtasi lujan: "Ei suinkaan!" Tuntui ikäänkuin tahtoa säteilevän komean rouvan sanoista, käsivarsista, sormien päistä. Magnhildin tukkalaite hajotettiin, laskettiin irralle, järjestettiin, sidottiin sitten solmuksi niskaan, josta se muuten jäi valtoimena riippumaan. "Katsos nyt!" ja edessä pidettiin peiliä. Kaikesta tästä nuoren naisen hämmennys eneni siinä määrin, että hän tuskin enää tiesi ketä itse katseli peiliä hänen edessään pidettäessä. Komea rouva hänen edessään, tuoksu hänen ympärillään ja hänen polvensa vieressä lapsi, joka vakavin silmin katsellen sanoi: "Nyt sa olet kaunis!" — ja herra ikkunassa, joka myös silmäili alaspäin ja hymyili — Magnhild nousi seisaalle ja tahtoi paeta, mutta ainoastaan joutuakseen rouvan syleiltäväksi sekä peremmälle huoneeseen vedetyksi. "Älä ujostele! Me pidämme vielä hauskaa yhdessä", ja hänen ystävyytensä uhkui taas samaa sydämen hellyyttä, jonka vertaa Magnhild ei vielä koskaan ollut kokenut. "Juoskaa nyt toiselta puolen noutamaan hattuanne, niin saamme sitten mennä!"
Magnhild meni. Hän oli tuskin vielä yksin, kun ahdistus, suru kuristi hänen sydäntään, ja vieras rouva seisoi hänen silmissään inhottavana, päälletunkevana, jopa hänen hyvyytensäkin vääntyneenä — suhtamäärän puutteeksi — Magnhild ei löytänyt sanaa oikein ilmaisemaan sitä mikä häntä vaivasi.
"No, ettekö jo tule?" lausui rouva sädehtien ikkunasta sisään päässään hattu, jonka röytä oli kääritty ylöspäin ja josta heilui väikkyvä sulkatöyhtö. Heittäen taakseen hiuskutrinsa hän pujotti käsineet sormiinsa. "Ei tuo hattu sentään hullummin vaateta teitä. Tulkaa nyt!" — Ja Magnhild tuli. Pienokainen suikelti heti hänen turviinsa. "Minä menen sinun mukanasi!" hän sanoi. Magnhild ei kuullut tätä, sillä hän kuuli vain portaissa asteltavan; Tanden, säveltäjän piti myös tuleman mukaan. "Sinun kätesi vapisee!" sanoi pikku tyttö. Pikainen katse rouvalta, josta Magnhild tunsi punan polttavan kaulaansa, poskiansa, ohimoitaan, — vielä yksi katse Tandelta, joka nyt seisoi katuportailla ja ollen hieman hämillään tervehti. "Menemmekö ylös metsään?" kysyi pienokainen, joka piti häntä kiinni kädestä. "Kyllä", vastasi rouva; "eikös tästä käy oikotie poikki maiden, talon taitse?" — "Kyllä." — "No mennään sitte sitä."
He astuivat jälleen huoneeseen ja ulos takatietä läpi puutarhan ja poikki niittyjen. Metsää kasvoi ylhäällä vasemmalla puolen kirkkoa peittäen alinta tunturinrinnettä. Magnhild ja lapsi astuivat edellä, rouva ja Tande tulivat perässä. "Mikä on nimesi?" kysyi pikku tyttö. — "Magnhild." — "Sepä on mukavaa, sillä minun nimeni on Magda, ja se on melkein samaa kuin Magnhild." Kohta jälestä hän kysyi: "Oletko nähnyt isääni virkapuvussa?" Ei, sitä Magnhild ei ollut nähnyt. "Hän tulee pian tänne hänkin, ja silloin minä pyydän häntä pukeutumaan univormuun." Hän jäi juttelemaan isästään, jota hän tuntui rakastavan yli kaiken muun maailmassa. Toisia sanoja Magnhild kuuli, toisia ei kuullut. Takanatulijat haastelivat niin hiljaa, ettei hän voinut sanaakaan erottaa, vaikka he tulivatkin kohta kintereillä. Kerran vain hän äkkiä katsahtaessaan taakseen huomasi rouvan mielenilmeen huolestuneeksi, Tanden vakavaksi.
He olivat metsässä. "Kah, tässähän meillä onkin heti mitä viehättävin paikka!" puhkesi rouva puhumaan, ja nyt hän sädehti uudelleen, ikäänkuin hänen mielentilansa ei koskaan olisi ollutkaan muuta kuin mitä riemastuneinta. "Tähän me majaudumme!" ja samassa istahti hän heikosti huudahtaen ja naurahtaen. Tande istausi vitkalleen ja vähän syrjemmäs, Magnhild ja pikku tyttö toisella puolella. Pienokainen juoksahti kohta taas ylös, sillä hänen äitinsä halusi kukkasia, sammalia, ruohoja ja heinänkorsia. Hän ryhtyi sitelemään kukkasvihkoja, eikä pienokainen lie nyt ensikertaa hänelle vihon aineksia poiminut, sillä hän tiesi kaikkien eri kukkasten nimet ja tuli aina ihastuksesta ilakoiden tavattuansa jotakin, mitä äiti ei ollut nähnyt, mutta minkä tyttö tiesi olevan tälle mieluisaa.
Ajatuksia lausuttiin. Muutamia, ei kaikkia sieppasi kuuluviinsa Tande, joka oikoi ruohossa ja näytti tahtovan levähtää. Mutta siitä tuokiosta alkaen, jolloin he osuivat juttelemaan eräästä asiasta, joka oli sattunut juuri niinä päivinä, nim. että eräs miehensä hyljännyt vaimo sittemmin joutui rakastajansa hylkäämäksi, otti Tande vilkkaasti osaa keskusteluun soimaten ankarasti rakastajaa, jota taas rouva Bang puolusti: ei ollut muka hyvä toimia rakkauden perustalla, jota ei enää ollut olemassa. Mutta ainakin velvollisuuden perustalla, arveli Tande. Ah, velvollisuudenhan he jo olivat heittäneet hyvästi, vastasi rouva ja pisti kukkia koristeeksi Magdan hattuun. Keskustelun jatkuessa ilmeni aina tilapäisesti, että rouva seurusteli maan parhaissa piireissä, että hän oli laajalti matkustellut ja että hänellä varmaan oli varoja elää missä ja miten vain itse halusi. Ja kuitenkin istui hän vain täällä hiljakseen huolehtien Magnhildin, Tanden ja lapsensa parasta. Kaikille näistä mainituista oli hänellä lempeä sana varalla; jokaisen pikku lauseen hän otti talteen ja sai siitä kohta suetuksi jotakin, samoin kuin niistä ruohonkorsista, joita hän nyt pujotti yksitellen kukkakimppuunsa, jopa niin ettei ne sinne hukkuneet, vaan pääsivät näkyviin.
Tanden kaidat, kalpeat kasvot ihmeen hienoine hymyineen ja pehmeine hiuksineen, jotka ikäänkuin hyväillen kietoivat kasvot kehiinsä, vilkastuivat vähitellen.
Olihan tuo värikäs, lämmin nainen, jonka luona hän nyt istui, osa siitä maailmasta, jossa hän runoili ja eleli.
Se paikka, missä he istuivat, oli koivujen ja haapojen ympäröimä. Mänty ei ollut vielä päässyt näitä kukistamaan, vaikka sen vesat jo törröttivät esiin. Niin kauan saivat myös kukat ja ruoho elää — vaan ei kauemmin.
VI.
Magnhild heräsi toisena aamuna — ei suloisiin muistelmiin, kuten joka päivä lähinnä ennen kuluneina viikkoina. Siinä mihin hänen oli noustava, oli jotakin, jota hän pelkäsi, paitsi että se vielä aiheutti tuskaa. Ja kuitenkin kaikitenkin se häntä viehätti — mitä hän olisikaan tänään kokeva?
Hän oli nukkunut kauan. Tultuaan saliin, näki hän rouva Bangin avoimessa akkunassa ja sai heti tervehdyksen ja päännyökkäyksen. Jotakin hattua kohotettiin näkyviin ja väikyteltiin. Vähän jälkeenpäin oli Magnhild niin kokonaan hänen herttaisen hyvyytensä, kauneutensa, elävyytensä lumeissa, että hän oli vähällä unohtaa mennä opetustunnilleen.
Sopuisa suostumushuuto kohtasi häntä koulussa, kun hän tuli tukka uudessa asennossa, uusi hattu päässä ja valkoinen pitsikaulahinen punaisen puvun päällä! Magnhild oli itse pukunsa vuoksi hämmentynyt ja hämmentyi yhä lisää. Mutta se vilpitön hyväksyntä, joka moniäänisenä seurasi, lohdutti häntä pian ja hän lähti koulusta samalla tunteella kuin virkamies, joka on ylennyt asteen verran arvossa.
Tänäkin päivänä oli kaunis ilma. Sentähden päätettiin tehdä huviretki jälkeen puolisten. Edellä puolenpäivää soitteli Tande. Akkunat olivat selkiselällään joka puolella, ja rouva Bang istui omassa ikkunassaan itkien. Kansaa kuleksi ohitse ja tuijotti, mutta rouva ei piitannut siitä.
Tanden tänpäiväisessä soitossa oli jotakin niin intohimoisen hyrskyisää ja toisinaan niin tuskankirkuvaa, jommoista Magnhild ei vielä milloinkaan ollut kuullut. Ehkä soittaja itsekin tunsi siinä tahattomasti hairahtuneensa, sillä hän hillitsi itsensä äkkiä ja viritti eleille koko virrallisen valoisia, sätehikkäitä kuvia juoksemaan keskelle päivänpaistetta ja hyönteisten surinaa. Kastepisaroista kostea takasuvipäivä tarjosi näköalan, joka täydeltään tulvi hauskoja havaintoja. Kadunpöly, joka oli kuivamaisillaan, kimalteli tuhansin helmin, nurmella välkkyivät värit vihreinä, pelloilla keltaisen ja ruskean sävyyn. Metsässä värien loiste vivahteli yhtenään vaihdellen keltaiseen, punaiseen, ruskeaan ja vihreään. Mahtavan tunturin ylimmän huipun ilma ei vielä koskaan liene kyllemmälti ollut mehustettuna sinisellä. Tämä esiintyi väkevästi merenlahden ympäriltä kohoavain, kiiltäviksi kuluneiden kalliovuorten välkkyvän harmaan rinnalla. Soitto keskittyi, siinä värähti vielä tuskan tunne, mutta vain kaikuna tai särkyneenä pisaroiksi, jotka silloin tällöin solisivat uuden tunnelman aurinkovoimaan. Rouva Bang oli pannut päänsä käsivarren nojaan. Magnhild katseli hartioiden liikkeitä, itse hän vetäysi takaisinpäin. Häntä ei miellyttänyt moinen näytteillepano.
Jälkeenpuolenpäivän kävelyllä täytyi Magnhildin taas astua edellä lapsen kanssa, molemmat muut tulivat perästä kuiskaten. He kokoontuivat nyt toiselle paikalle, vähän matkaa ylemmäs tunturille. Rouva Bang oli itkenyt. Tande oli ääneti, mutta näytti ehkä vielä tavallistaan henkisentyneemmältä.
Keskustelu lähti tänään Norjan vuonomaisemasta, miten ne tunturit, jotka kaikkialta sulkevat, vaikuttavat mieleen painostavasti. Mainittiin kaikki kansan henkisen elämän esteet; sovinnaisuus, totunnaiselämä, ennen kaikkea totunnainen kristillisyys, ulkokullaisuus luistivat rataansa rattoisaa menoa, rakkauden oikeus esitettiin äärettömäksi — — "Kas nyt tuota, joka taas istuu etusormi suussaan!" naurahti rouva Bang. Magnhild säikähtyi sanomattomasti ja hilpeämieli nousi.
Vähän myöhemmin Magnhild antoi Magdan pistää kukkia ja ruohoja tukkaansa. Hän laulaa hyräili, kuten oli tottunut siitä asti kun hän pappilassa nuottien mukaan lauleli. Tällä kertaa hänen säännötön laulunsa elpyi tavallista vilkkaampaan vauhtiin, kun ajatukset täyttivät sen kuten tuulet purjeen. Kuta korkeammalle hän nousi, sitä kovemmin hän lauloi, kunnes Magda sanoi: "Tuolla tulee äiti!" Magnhild vaikeni. Aivan oikein tulikin rouva Bang, ja vähän jälestä Tande: "Mutta, lapsi, laulathan sinä?" He olivat päivän kuluessa alkaneet sinutella toisiaan, s.o. rouva Bang sinutteli puolestaan, Magnhild ei saattanut tehdä samoin. — "Sepä oli korkein ja kirkkain sopraano, mitä pitkään aikaan olen kuullut", sanoi Tande joka nyt hänkin tuli lähemmäs ja hehkui punasissaan siitä, että oli astunut nuo muutamat askeleet tavallista vinhemmin. Magnhild kavahti pystyyn, niin että kukat ja ruohot karisivat hänen päältään maahan ja samalla hän kävi tukkaansa poistaakseen kaikki millä Magda oli häntä somistellut, josta tyttö valitti surkeasti. Mutta Tanden sanat, ulkonäkö ja ne katseet, joita hän nyt Magnhildiin tähtäsi, sekottivat tämän, ja rouva Bang teki kiltisti siinä, että hän yritti ikäänkuin suojella Magnhildia.
Hetken perästä he olivat menomatkalla kotiapäin — ja mentiin suoraa päätä Tanden asuntoon koettelemaan Magnhildin ääntä.
Rouva seisoi pidellen häntä kädestä. Magnhild osasi ihmeen tarkasti joka nuotin päähän ja laulaa lasketteli sävelikköjä, niin että Tanden täytyi pysähtyä ja katsoa ylös. Magnhildin täytyi silloin sanoa laulaneensa jo ennen.
Hän tunsi vähitellen onnea, sillä häntä suosittiin — siitä ei saattanut erehtyä. Ja kun piti koeteltaman pientä kaksiäänistä laulua, ja Magnhild osasi laulaa suorastaan lehdestä sopraanoa sekä samoin toisen ja kolmannen kera, syntyi siitä pian pikkupiirissä semmoinen ilo, että Magnhild siitä lämpeni ja toi näkyviin semmoisen kauneuden, jommoista hänellä ei vielä yhtenäkään elämänsä hetkenä ollut nähty.
Rouva Bangilla oli hyvä alto-ääni. Se ei ollut niin kehittynyt, kuin se oli sympaattinen, se ei myöskään ollut voimakas, mutta sopi sentähden sitä paremmin soimaan Magnhildin äänen myötä, sillä jos tämä mahdollisesti olikin väkevämpi, ei hän koskaan ollut viljellyt sitä muuta kuin heikosti eikä nytkään tehnyt toisin.
Mikäli he tutustuivat lauluihin, laajensi Tande säestävän sävelsoiton. Katu oli täynnä yleisöä. Mitään tämmöistä ei oltu koskaan kuultu tällä vähäpätöisellä paikalla. Epäilemättä liiteli siinä koko liuma uusia kuvitelmia heidän päittensä päällä. Varmaankin tänä iltana ajateltiin ja juteltiin hienommin kuin muulloin. Lapset kaiketi aavistivat vieraita maita. Sadella vihmoi; korkeat tunturit molemmin puolin laaksoa ja vuonon ympärillä seisoivat huiput verhottuina, mutta kohosivat mielikuvitukselle kahta korkeampina puolihämärästä. Metsän värivivahdukset, tyyni merenpinta, sateen pimentämänä, niityn raikas odelma, virran kova kohina eikä muuten yhtään häiritsevää ääntä. Jos sattuivat vaunut ajamaan ohitse, seisahtuivat ne.
Yleisön hiljaisuus ulkona viritti tunnelmansa sisällä oleviin.
Kun he vihdoin lopettivat, lausui Tande tahtovansa päivittäin tunnin ajan opettaa Magnhildia ääntänsä käyttämään, niin että tämä heidän lähdettyään oppisi omin päin harjoittelemaan pitemmälti. Muuten he pitkittäisivät yhdessä laulelua, sillä siitä karttuisi makua. Rouva Bang lisäsi, että siitä äänestä voitaisi saada jotain suurta syntymään.
Tanden silmät seurasivat Magnhildiä ikäänkuin tähystäen, niin että tämä oli iloinen, kun pääsi lähtemään.
Hän unohti jonkun nuottivihkojaan ja kääntyi ovesta sitä ottamaan. Tande seisoi ovessa ja hymyili kuiskaten: "kiitos tästä päivästä!" Magnhild kompastui siinä kynnykseen ja nolostuen oli hän vähällä myös horjahtaa ylimpään portaaseen. Hän saapui alas pahanpäiväisesti hämillään. Rouva Bang katsahti häneen, sillä hän seisoi siellä vielä odottaen saadakseen sanoa "hyvää yötä." Hän viivähti hiukan ennenkuin sen sanoi, ja silloin se oli viileää, hajamielistä. Mutta mentyään muutaman askelta kääntyi hän takaisin, ja nähdessään Magnhildin seisovan ihmeissään, palasi hän juosten ja painoi hänet kiihkeästi vasten poveaan.
Hiljan oli ollut ilta, josta Magnhild oli ajatellut että se oli hänen elämänsä onnellisin. Mutta tämä —?
Kun ylhäältä kuului askelten liikuntaa, vapisutti häntä valtavasti. Hän muisti soittajan suuren katseen, kun tämä kohotti silmänsä kesken soittoaan. Timantti hänen vasemmassa kädessään leikkasi välkkyviä pyörylöitä pianon pinnalle, sinisuoniset kädet — esiin suljahtava pitkä tukka — hienot, harmaat vaatteet, hänen tyyni olentonsa kaikki valuvan virran tavoin suli säveliin ja sopusointuihin ja hänen kuiskaukseensa "kiitos tästä päivästä!" — Rouva Bangin puolella oli pimeä.
Ennen keskiyötä Magnhild ei ollut vuoteessa eikä silloinkaan vielä nukkuakseen. Eipä säveltäjäkään tuolla ylähuoneessa vielä ollut unessa, päinvastoin juuri silloin hän rupesi soittamaan. Surunvoittoista, yksinkertaista laulua hän soitteli, ensin sopraanosoolona, sitten naiskuorona, sopusointu oli niin heleän puhdas. Ottamatta huomioonsa ajatuksensiirtoa, istui Magnhild tuolla mäen rinteellä tuona ripillepääsö-iltana ja katseli sinne kauas, jossa hänen kotinsa oli ollut. Kaikki pikkuveikot ja -siskot tulivat hänen ympärilleen. Taiteilija soitti aina samaa kappaletta eri tavoin, mutta aina loi se Magnhildin mieleen saman kuvan.
Koulussa kohtasivat häntä seuraavana aamuna monet kysymykset eilis-illasta, oliko hän, Magnhild laulanut, mitä he olivat laulaneet, olivatko molemmat muut laulaneet, tulisivatko vielä useammin laulamaan.
Kysymykset täyttivät häntä ilolla: suuri salaisuus, hänen salaisuutensa piili siinä perinnä sisällä. Hän tunsi olevansa jäntevä. Niinkuin tänä päivänä, ei hän koskaan ennen ollut rientänyt kotia. Olihan hänen vielä samana aamupäivänä laulettava taiteilijan kanssa! —
Ja niin tapahtuikin. Herra Tande lähetti sanan merimiehen vaimon mukana odottavansa Magnhildia klo 12. Hiukan aikaisemmin kuuli Magnhild vielä kerran tuon eilisen surunvoittoisen vienon kappaleen.
Säveltäjä otti Magnhildin vastaan puhuttelematta häntä. Hän vain tervehti ja mennen suoraan pianon ääreen käänsi päätänsä ikäänkuin pyytääkseen vierasta tulemaan lähemmäs. Tämä lauloi sävelikköjä, toinen viitteillä oikaisi, yleensä katselematta häneen, koko tunti sujui tyynesti kuin mikäkin rauhainen toimitus; Magnhild oli siitä kiitollinen.
Hän meni opettajansa luota ylitse rouva Bangin puolelle. Tämä istui tai paremmin oikoi pitkänään sohvalla avattu kirja polvellaan, mutta edessään Magda, jonka kanssa hän puheli. Hän oli vakava tai pikemmin suruissaan. Hän katsahti Magnhildiin, mutta puhui edelleen tytön kanssa, ikäänkuin ei kukaan olisi tullut sisään. Magnhild jäi seisomaan, peräti pettyneenä. Silloin rouva Bang työnsi lapsen luotaan ja katsahti jälleen ylös. "Tule lähemmäs!" sanoi hän väsyneesti ja teki kädellään liikahduksen, jota Magnhild ei ymmärtänyt. "Istu tuohon lavitsalle, tarkoitan!" Se tapahtui. "Sinä olet ollut hänen luonansa?" Rouvan sormet olivat laskeneet irralle Magnhildin hiukset: "Solmu ei ollut oikein sidottu" — ja vähän jälkeenpäin taputtaen häntä: "Sinä olet suloinen lapsi." Rouva istautui ylös sohvaan, katsasti Magnhildia silmiin ja käänsi hänen päätänsä ylöspäin. "Olen päättänyt tehdä sinut somaksi, itseäni somemmaksi. Näetkös, mitä tänään olen ostanut?" Pöydällä Magnhildin takana oli pitkä kangaskäärö kesäpukua varten. "Se on sinua varten, se vaate on somistava sinua!" — "Mutta, rouva Bang!?" — "Älä sano mitään, ystäväni! Minä en ole onnellinen, jollen saa tehdä jotakin tämmöistä ja tässä on minulla lisäksi omat syyni." Hänen suuret ihmeelliset silmänsä ikäänkuin uiskelivat. "Kas niin nyt", sanoi hän ja nousi äkisti seisaalle. "Nyt syömme yhdessä päivällistä, mutta ensin pieni kävely, ja jälkeen puolisten pitkä kävely ja sitten laulua ja sitten suloinen lepo — hän suosii semmoista! —"
Mutta yhtä vähän pitkää kuin lyhyttäkään kävelyä syntyi, sillä sattui sade. Silloin rouva Bang heti kävi käsiksi Magnhildin kesäpukuun, jonka hän omien antamiensa mittojen mukaan sai siellä lähistössä neulotuksi.
He lauloivat yhdessä, jopa enemmän kuin edellisenä päivänä. Sähkösanomalla tilattiin kaksiäänisiä lauluja. Pari päivää jälkeenpäin ne saapuivat. Seuraavina päivinä useimmat mitä tarkimmin läpikäytiin. Magnhildilla oli joka päivä määrätty tuntinsa. Tande meni sille noudattaen samaa afäärimaista hiljaisuutta kuin ensi päivänä. Magnhild rohkaisi mielensä.
Ihmeellisiä päiviä nuo! Laulua ja uudelleen laulua ja yhdessä-oloa, enimmäkseen rouva Bangin luona, jossa he tuon tuostakin söivät sekä päivällistä että illallista. Toisena päivänä rouva mitä iloisimmalla tuulella, otellakseen taas seuraavana päivänä pahan päänsäryn poltteissa, jolloin hän, musta-puna-ruskearaitainen huivi kiedottuna päänsä ympäri turbaaniksi, istui tai makasi raukeasti uinaillen.
Heidän istuessaan muutamana päivänä yhdessä ja Magdan seistessä akkunan pielessä, lausui pienoinen: "Sinun tykösi, Magnhild, menee muuan mies, joka ontuu." Magnhild nousi peräti punastuneena.
"Mitä se on?" sanoi rouva Bang, joka päänsäryn poltteissa makasi sohvalla ja puheli kuiskaillen Tanden kanssa. "Aa, onko se —" Magnhild etsi hattuansa, löysi sen ja lähti. Hän kuuli avoimesta akkunasta lapsen puheen: "— — ontuva, ruma mies joka — —"
Skarlie teki sen vuoden työtä aavalla merenrannikolla. Siellä oli ulkomainen höyrylaiva joutunut haaksirikkoon, Skarlie ja pari miestä Bergenistä olivat ostaneet hylyn, sillä se voitiin korjata kulkukuntoon paljon vähemmällä rahankulungilla kuin alkuaan oli luultu. Olivatpa vielä erinomaisesti hyötyneet kaupasta. Skarlie johti puuveistäjän, maalarin sekä satulasepän työt aluksen korjauksessa. Nyt hän tuli kotia hakemaan lisää muonaa työmiehilleen.
Astuessaan taloonsa joutui hän heti ihmetyksen valtaan, joka ei ollut vähäinen. Kaikki kunnossa! Ja huoneet täynnä sulotuoksua! Magnhild tuli — sisään astui komea herrasnainen! Itse kasvot olivat muuttuneet. Ne olivat ikäänkuin avoimet, ja hiukset, vapaasti valuen kaulan ja hieman viettäväin olkapäiden yli loivat valonloisteen ohimoille ja koko vartalon ympärille. Hän jäi seisomaan kynnykselle käsi lukolla. Mies oli istautunut isoon tuoliin nurkassa, jossa hän pyyhki hikeä kaljulta päälaeltaan. Ensi kummastuksen ohi mentyä hän sanoi: "Hyvää päivää!" Ei mitään vastausta. Mutta Magnhild astui sisään ja sulki oven jälkeensä. "Kuinka hienoa työtä täällä on tehty! Onko se hyyryläisesi —?" Magnhild kipristi suutansa, pienensi silmiänsä ja katsoi kylmästi mieheen. Mutta tämä jatkoi sävyisämmin: "Hänkö se myös on sinulle uuden läningin neulonut?" Nyt Magnhild nauroi. "Kuinkas sinun nykyään käy?" kysyi hän hetkisen perästä. "Kyllähän ei sovi moittia, olen pian saanut asiani valmiiksi." Hän oli saanut olentoonsa vähän sen miehen leveilyä, joka hyötyisästi hoitaa asioitansa. "Täälläpä vasta lämmin lekottaa." sanoi hän. Aurinko oli juuri ikään paljastanut kasvonsa pitkällisen sateen jälkeen ja paahtoi niinkuin se osaakin syyskuun alulla. Skarlie oikaisi jalkansa niin pitkälle kuin käyrä sääri salli ja kallistautui taappäin samalla kun hänen valtavat kouransa jäivät riippumaan tuolin sivunojain ylitse alaspäin, niinkuin minkäkin merihirviön uimukset.
"Sinä katselet minua?" sanoi hän hullunkurisimmalla eleellään.
Magnhild kääntyi tutkivalla silmäyksellä akkunaan päin.
Sali oli kohta täynnä sitä satulasepänhajua, joka seurasi Skarlieta. Magnhild olisi tahtonut avata akkunan, mutta malttoi mielensä ja peräytyi.
"Missä vuokralaisesi on?" — "Hän on tuolla toisella puolen." —
"Asuuko sielläkin joku?" — "Asuu eräs rouva Bang tyttärensä kanssa."
— "Niidenkö kanssa siis sinä seurustelet?" — "Niin!"
Skarlie nousi seisaalle, riisui yltänsä takin, sitten liivin ja kaulahuivin. Hän pisti piipunpesänsä täyteen, sytytti sen palamaan ja istui jälleen, tällä kertaa nojaten toista käsivarttaan kyynäspäähän sekä poltellen. Hän silmäili naljakkaasti hymyillen aviopuolisoaan. "Vai tahdot sinä siis nyt ruveta hienoksi vallasnaiseksi, Magnhild?" Toinen ei vastannut. "Vai niin! Mun täytyy kai siis alkaa päällen tulla herrasveikariksi!" — Magnhild käännähtyi ja katseli hymyillen häntä: rinta kasvaen mitä taajinta tummanpunaista karvaa oli paljaana, sillä paita oli auki, naama oli päivän paahtama ja pääkallo valkoisena. "Peijakas, kuinka tarkastatkin minua! — Enhän kai tosin ole niin kaunis mies kuin vuokralaisesi, voinen ajatella?" "Tahdotko jotain syötävää?" kysyi Magnhild. — "Minä söin jo laivassa." — "Entäs juotavaa?" Magnhild meni noutamaan pullon olutta ja asetti sen pöydälle ynnä lasin. Mies kaasi pullosta lasiin, joi ja katseli juodessaan poikki kadun. "Kas siinäpä saakelin vallasnainen! Sekö siis se rouva?" Magnhild lensi tulipunaiseksi, sillä hänkin näki rouvan seisovan akkunassa tuijottaen puolialastonta miestä.
Hän pakeni sänkykamariin ja sieltä ulos puutarhaan, jonne vihdoin istautui.
Hän oli kai istunut siellä muutaman minuutin, kun kuuli sänkykamarin ovessa kuljettavan, sitten keittiön ovessa ja kohta perästä miehensä aukaisevan oven puutarhaan: "Magnhild? — Oikein, siellä se on!" Pikku Magdan vaaleakutrinen pää pujahti esiin, katsellen ympärilleen kaikkialle, kunnes keksi Magnhildin ja silloin vitkalleen kulki häntä kohden. Skarlie oli peräytynyt.
"Minä kysyisin, etkö tulisi meille syömään?" — "Tervehdi ja kiitä, en voi ma sitä nyt." Lapsi seisoi hiljaa tuumiskellen, kunnes kysäisi: "Mikset voi sitä? Tuonko miehen takia et voi?" — "Niin!" — "Kuka hän on?" — Magnhildin liikkui jo huulilla: "Se on minun —", mutta hän ei saanut sanaa sanotuksi, sen sijaan kääntyi hän toisaalle, salatakseen lapselta liikutustaan. Magda seisoi kauan ääneti, mutta vihdoin: "Miksi itket, Magnhild?" Tämä lausuttiin niin kauniisti; se soi kuin muistutellen koko siitä valoisasta maailmasta, joka nyt jälleen sulkeutui. Senjälkeen hän kuiskasi: "Älä kysele minulta enää, Magda pienoinen, vaan palaja kotiin tästä puutarhan portista, ja sano äidillesi etten minä enää voi tulla." Magda meni, katsahtaen vielä taakseen pari kertaa.
Magnhild poisti silmistään kaikki kyynelten jäljet ja lähti kaupungille ostoksille, sillä hänen ruokasäiliönsä oli melkein tyhjänä.
Kun hän kotiin tultuaan palasi salin kautta, istui Skarlie vielä tuolissaan, oli kaiketi hiukan nukahtanut; nyt hän haukotteli ja rupesi nysäänsä pistämään. — "Olihan tuo herrasnainen tuollapuolen naimisissa, sanoit sa?" "Kyllä niin." — "Onkos herra taiteilija myöskin nainut?" — "En minä tiedä." — "Minä näin heidän suutelevan toisiaan", sanoi Skarlie.
Magnhild kalpeni, sitten punastui. "Sitä en minä milloinkaan ole nähnyt!" — "Ei, ei, he eivät kyllä uskoneet minunkaan sitä näkevän", sanoi hän ja sytytti piippuaan. Magnhild olisi saattanut lyödä häntä.
Magnhild meni keittiöön, mutta ei kuitenkaan voinut olla tulematta takaisin sisään. Skarlie virkoi: "Eipä ole kumma, että he suosivat sinua, sillä olethan siellä ollut asetettuna noin niinkuin esiliinan eli vartian virkaan." Magnhild tuli tuoden liinaa levitettäväksi pöydälle. Sen hän viskasi suoraan vasten miehensä nauravaa naamaa. Mutta Skarlie sieppasi sen lennosta kiinni ja nauroi vain rennommin, jopa niin että kyynelet helmeilivät silmistä, hän ei saanut hillittyä niitä.
Magnhild oli rientänyt takaisin keittiöön ja seisoi voin, juuston ja maidon edessä, joita hänen oli kannettava sisään, seisoi ja itki.
Ovi aukeni, Skarlie tuli liikaten. "Olen levittänyt pöydälle liinan", sanoi hän, olematta vieläkään vallan vapaa naurusta, "sillä se kai oli tuon tarkoitus?" — ja nyt hän otti mitä oli esiin pantu, kappaleen toisensa perästä, ja kantoi sisään. Hän kysyi hyvänsävyisesti jotakin puuttuvaa, mitä lie ollut, ja sai myös vastauksen. Vähän jälkeenpäin nousi Magnhild itsekin ja asetti liedelle teevettä.
Puolta tuntia myöhemmin istuivat he molemmin vastatusten varhaisessa illallispöydässä. Nyt ei sanaakaan vastapäätä olevista. Skarlie kertoi työstänsä höyrylaivalla, mutta seisahtui samassa äkkiä, sillä Tande alkoi soittaa. Musiikkia tajuamaan oli hänellä herkkä aisti. Levotonna, melkeinpä vihaisena tuo soitto alkoi, mutta kuinka pian se kirkastuikaan! Ja se päättyi tuohon pikku sävelmään, joka aina siirsi Magnhildin takaisin hänen vanhempainsa kotiin, kaikkien veljesten ja sisarten valoisat rakkaat päähyet hänen ympärillään. Skarlie nautti oikein silminnähtävästi ja soiton loputtua hän ylisti sitä mitä hartaimmin. Silloin Magnhild kertoi laulavansa Tanden johdolla, tämän mielestä hänellä oli ääntä. Hän ei päässyt pitemmälle, kun soitto alkoi taas. Sen jälleen loputtua, sanoi Skarlie: "Tiedätkös mitä, Magnhild? Salli sinä sen miehen antaa sinulle kaiken opetuksen minkä voit häneltä saada, sillä hän on suuri taituri — ja muun kanssa eihän sinun ole mitään tekemistä!" Skarlie oli erinomaisen hyvällä jäällä, vielä silloin kun hän matkasta väsyneenä astui satulasepän työpajan yläpuoliseen suojaan ruvetakseen makuulle.
Hän pisti piippuunsa tupakkaa ja otti englantilaisen kirjan ynnä kynttilän mukaansa.
Magnhild tuuletti perinpohjin huoneita ukon perään, avaten kaikki ikkunat. Hän käyskeli kauan edestakaisin pimeässä, ennenkun laskeutui levolle.
Ensi aamuna hän hiipi takatietä kouluun ja palasi samaa tietä kotia.
Siellä, koulussa oli valloillaan suuri ilo erään tiedon johdosta, jonka Skarlie vast'ikään oli tuonut heille, että koko joukko käsityön tuotteita, joille hän oli sitoutunut hankkimaan ostajia kaupungeissa, oli saatu myydyksi tavattoman edullisesti. Skarlie oli kyllä kertonut hänellekin saman asian aamupuoliskon kuluessa, mutta hän oli ollut niin omien ajatustensa vallassa, että tuskin oli sitä huomannut. Tuskin se aine oli lopussa, kun joku tytöistä (se oli sillä tunnilla, jolloin molempia sekä täysikasvuisia että lapsia oli yhdessä) alkoi ihmetellä Magnhildin ulkomuotoa, että se oli ihan toisenlainen kuin edellisinä päivinä. He kysyivät silloin, puuttuiko häneltä jotakin. Eikä hänellä myöskään ollut sitä pukua, s.o. rouva Bangin, joka somisti häntä niin suuresti. Etenkin kyhmyniska Maiju ja pitkä, suurisilmäinen Lotta olivat äänekkäimmät sekä ilossa että kummastuksessa. Magnhild ei tuntenut olevansa oikein hyvillä mielin heidän seurassaan ja lähti varhain. Heti kotiin tultuaan hän sai ilmoituksen merimiehen vaimolta, että Tande odotti. Lyhyt ottelu — ja hän puki taas yllensä sen puvun, joka somisti häntä paraiten. Hänet otettiin vastaan samoin kuin eilen, toissapäivänä ja joka päivä, Tande tervehti keveästi kumartaen ja istuutuen pianon ääreen lyödä näpähytti alkusävelet. Hänen kartteliaisuudestaan erittäin tänä päivänä oli Magnhild hänelle niin kiitollinen, että hän, halutessaan palkita häntä siitä, ei löytänyt sopivaa keinoa millä sen tekisi.
Tultuaan portaista alas näki hän Skarlien ja rouva Bangin seisovan juttelemassa rouvan portilla. He nauroivat molemmin. Magnhild puikahti kenenkään näkemättä sisään ja tarkasti heitä pitemmälti.
Vilkasta eloa liikkui kumpaisenkin kasvoilla, siinä he kyllä olivat yhtäläiset, mutta siihen loppuikin kaikki yhtäläisyys, sillä niin rumalta Skarlie ei kumminkaan koskaan ollut näyttänyt kuin nyt rouva Bangin rinnalla. Kiiltonahkahattu, joka hänellä oli päässään, peitti päälliseksi vielä otsan, niin että koko kasvot saivat jotakin latistuneen näköistä, sillä otsa yksinään oli melkein kaiken muun kokoinen. Tässä silmänräpäyksessä vaivasi Magnhildia miehensä vastenmielisyys sormien perimpiin päihin asti.
Rouva Bang oli pelkkää vireyttä, hänen ympärillään vilkkui ja välkkyi, joko hän nakkeli päätään, niin että hiuskiharat aallehtivat, tai vaihtoi jalkaa seuraten myötä ylävarrellaan, tai torjui luotaan jonkun ajatuksen toisella kädellään tai kuvasi toisen elävällä kädenkäänteellä.
Ne nopeat, varmat silmäykset, joita he vaihtoivat keskenään, näyttivät katsojasta taistelun otteilta. Mies nauraen, viekkaana, vaimo leimahtaen taistelun halusta. Ottelu ei ottanut loppuakseen — siitäkö että he ehkä mieltyivät toisiinsa? tai taisteluun vai aineeseenko? Ellei Tande olisi tullut alas, olisivat he töin tuskin eronneet ennen päivällistä. Mutta silloin vaihdettiin tervehdykset, Skarlie tuli ontuen ja yhä edelleen hymyillen, ja molemmat muut astuivat rouva Bangin luo, joka nauroi ääneensä.
"Saakelin rouva!" lausui Skarlie riemastuneena, "kylläpä hän osaa vääntää pään nurin miehenpuolelta!" Ja rapsien nysäänsä tyhjäksi lisäsi hän: "Ellei hän olisi niin kiltti, olisi hän saamarin riivattu — se nainen näkee kaikki!" Magnhild seisoi ja odotti lisää. Mies katsahti pari kertaa häneen, sillä välin kun hän täytti nysäänsä nahkakukkarostaan; hän näytti jotenkin siltä, joka ajattelee: "Sanonko ma sen vai enkö?" Magnhild tunsi tuon katseen ja meni. Mutta ehkä juuri tämä liikunto päästi kiusottelun halun voitolle. "Rouva oli tosiaan nähnyt, että yöllä loisti valkeaa työpajan päällisestä huoneesta. Mä ajattelin, että hän myöskin kysyisi, josko — —" Magnhild oli jo keittiössä.
Päivällisten aikana ajoivat vaunut esiin. Skarlie oli aikeissa matkustaa ylämaihin ostamaan lihaa työmiehilleen meren rannalla.
Hänen matkalle lähdettyään tuli rouva Bang juosten poikki kadun. Kävi kuten aina: ei hän vielä ehtinyt hymyillen seista salissa, ennenkuin kaikki pahat ajatukset, joita Magnhild oli mielessään hautonut hänestä, häpeissään hiipivät tiehensä ja hän sanatonna rukoillen anteeksi taipui sen kiivauden alle, jolla rouva Bang nyt painoi häntä rintaansa vasten, suuteli häntä ja hyväillen laski hänen päänsä vasten olkapäätään — tällä kertaa sanaakaan sanomatta. Mutta Magnhild suli myötätuntoon jokaisesta käden hivelystä, kuten ennen syleilystä ja suutelusta. Kun rouva Bang päästi hänet, lähtivät kumpikin omalle taholleen, Magnhild taittaen muutamia kuihtuneita oksia jostain kukasta ikkunalla.
Silloin hän tunsi rouva Bangin lämpöisen hengityksen poskellaan ja kaulallaan. "Ystäväni", kuuluu hiljainen kuiskaus hänen korvaansa, "suloinen, puhdas ystäväiseni! Sinä talutat petoeläintä lapsenkäsin."
Magnhild värisi kuullessaan nämä sanat, tuntiessaan tämän lämpöisen hengitelmän, joka valeli ne ikäänkuin loihtimalla. Rouva Bang näki kyyneliä vierähtävän Magnhildin kädelle: "Älä murehdi!" kuiskasi hän. "Laulussa omistat loihtusormuksen, jota voit kierahuttaa, milloin haluat pois! — Älä itke!" Ja hän käänsi hänet ympäri itseänsä kohti. "Ehtoopäivällä on kaunis ilma, ehtoopäivällä liitymme taas yhteen metsässä ja salissa ja laulamme yhdessä ja nauramme yhdessä. Ah, ei meillä enää ole monta yhdessä-olo päivää!" Magnhildia pisti sydämeen, syksy oli lähellä — ja niinpä hänen jälleen oli oltava yksin.
VII.
He seisoivat jälestä puolenpäivän ylhäällä pianon luona ja lauloivat, kun kuulivat Skarlien tulevan kotiin, alipuoliseen saliin. Mutta he eivät vaihtaneet tästä sanaakaan keskenään, jatkoivat vain. He lauloivat vihdoin kynttiläin ollessa viritettyinä, mutta avointen ikkunain takaa.
Magnhildin tultua alas, oli Skarliekin avannut ikkunansa ja istui nurkkatuolissaan. Hän nousi ja sulki ikkunat, laski alas käärekaihtimet ja sytytti sill'aikaa kynttilät. Mutta vielä pimeässä alkoi hän kiitellä äsken kuulemaansa laulua ja varsinkin sen säestöä. Hän kiitteli myös Magnhildin ääntä samoin kuin rouva Bangin altoa, mutta palasi silloin aina Magnhildin sopraanoon: "Se on puhdas — niinkuin itsekin olet, lapseni!" hän sanoi. Hän oli juuri silloin tulitikulla koskettanut kynttilän liekkiä, ja seisten tämän yläpuolella näytti melkein kauniilta. Niin hiljaiset ja vakavat olivat hänen älykkäät kasvonsa. Mutta eipä aikaakaan, kun jo toiset tuumat alkoivat niissä elehtiä. Muutos oli tulossa.
"Sillä välin kuin te lauloitte, tuli rouva Bangin mies, insinöörikapteini tänne." Magnhild luuli miehensä pilaa puhuvan. Mutta Skarlie lisäsi. "Hän makasi tuolla akkunakomerossa ja kuunteli." Sitten Skarlie nauroi.
Tästä Magnhild pelästyi niin kovin, ettei hän pitkään aikaan saanut unta silmiinsä sinä iltana. Ensi kerran katseli hän rouva Bangin suhdetta siltä puolen, että tämän mies oli ehkä vastenmielinen vaimolleen. Entä jos sitte nuo kaksi todella rakastivat toisiaan! Otaksu, että hän itse olisi siinä asemassa! — Hän tunsi itsensä hehkuvan kuumaksi, sillä Tanden kuva seisoi paikalla hänen edessään.
Heti aamulla herätessään hän ehdottomasti teroitti korvaansa kuullakseen, jokohan myrsky jo raivosi. Hän pukeutui ripeästi ja meni sisään, missä Skarlie jo hankkiutui matkalle. Osa kapineita, joita tällä piti olla mukanaan, ei ollut vielä saapunut; hänen täytyi lähteä mukanaan vain ne mitkä hänellä oli, ja muutaman päivän perästä palata noutamaan loppuja tavaroitaan. Hän sanoi ystävällisesti jäähyväiset.
Magnhild saattoi häntä alas koululle asti. Tuskin oli hän sieltä palannut, kun näki punapartaisen ja vaaleatukkaisen miehen tulevan ulos rouva Bangin luota. Mies ohjasi Magdaa kädestä. Se oli varmaan Magdan isä; tytöllä oli hänen tukkansa karva ja jotakin hänen kasvonsa ilmettä, vaikk'ei muuten mitään hänen piirteitään tai muotoaan, mies oli kai siksi liian jykevä. He tulivat kadun poikki, astuivat sisään ja portaita ylös — eihän sentään saattanut syntyä mitään kiistaa, kun lapsi oli mukana. Magnhild kuuli Tanden menevän ja pukeutuvan, ja hän kuuli äänekkään "Hyvää päivää, oletko sinä täällä!" lausuttuna Tanden puheella. Sitten ei mitään enempää, ovi suljettiin hiljaa. Magnhild oli niin peloissaan, että hän tarkkasi pienintäkin oudompaa ääntä ylhäältä päin. Mutta hän kuuli vain asteltavan, milloin yksin, milloin kaksittain, — nyt avattiin ovi, hän kuuli ääniä, mutta ei mitään kiistaa. He tulivat alas kaikki kolme ja menivät ulos. Kadulla seisoi jo rouva Bang, säteillen puvussaan ja juhlahymy huulillaan. Tande tervehti häntä, hän ojensi tälle sydämellisesti kätensä. Kaikki neljä astuivat talon portin ohi ja puutarhatietä sisään, mennäkseen tavallista polkua niittyjen poikki metsään ja sieltä tunturille. Ensin astelivat he ryhmässä, vitkaan, sitten isä käveli lapsen kanssa, joka näytti tahtovan ohjata kulkuetta, heidän perässään rouva Bang ja Tande, hyvin hitaasti, hyvin tuttavallisesti; perinnä jäi paikalleen Magnhild, äärimmäisen hämmästyksen vallassa.
Iltapäivällä tuli Magda isänsä kanssa yli Magnhildin puolelle. Herra myhäili Magnhildille ja pyysi anteeksi rohkeuttaan; tyttö pikkarainen tahtoi häntä vihdoin tulemaan tervehtimään ystävätärtänsä, sanoi hän.
Herraa pyydettiin istumaan, mutta hän ei istunut heti. Hän katseli Magnhild rouvan kukkia, puhui niistä asiantuntemuksella, jommoista Magnhild ei ennen ollut kuullut, ja pyysi saada lähettää hänelle muutamia muita, joiden hoitotapaa hän selitti. "Pikku Magda ne oikeastaan lähettää", sanoi hän hymyillen kääntyessään Magnhildin puoleen. Tällä kertaa Magnhild tunsi, että herra arasti silmäili häntä.
Hän katseli kuvatauluja seinillä, Kölnin siltaa, Niagaran vesiputousta, Washingtonin kaupungin valkoista taloa, kauppamatkuetta erämaassa ja Horace Vernetin Juditia, katseli muutamien outojen, monasti kömpelöiden, osittain vieraspukuisten miesten ja naisten valokuvia. "Teidän miehenne on varmaan matkustellut paljon?" sanoi hän, ja antoi katseensa liukua muotokuvista takaisin Juditiin, seisoessaan siinä pyyhkäisten partaansa.
"Oletteko jo kauankin ollut naimisissa?" kysyi hän ja istautui. "Pian kolme vuotta", Magnhild punastui. — "Sinun täytyy ottaa yllesi virkapukusi, niin että Magnhild saa nähdä sinut siinä", sanoi pienokainen, seisten pystyssä isänsä polvien välissä ja hypistellen milloin hänen paidannappejaan, milloin hänen partaansa. Isä hymähti. Pari piirrettä silmäin vieressä ja joku piirre suupielessä pääsivät hymähtäessä selvemmin ilmi ja todistivat murhetta. Ajatuksissaan taputteli hän pienokaisen päätä, tämä kallisti päänsä hänen rintansa nojaan niin tyynesti, niin turvallisesti.
Herra heräsi haaveistaan luoden suuren, aran silmäyksen Magnhildiin, alkoi silittää partaansa ja lausui: "Täällä on hyvin kaunista, täällä." — "Milloin Magnhild saa ne kukat, joista puhuit?" keskeytti tyttö. — "Kohta tultuani takaisin kaupunkiin", sanoi isä ja hyväili häntä. — "Isä rakentaa linnoja", selitti pienoinen eikä ylvästelemättä, "isä rakentelee kotonakin", hän lisäsi, "isä rakentelee yhtenään, ja nyt meillä kohoaa talon katolta tornit, ja huoneet ovat tulleet niin koreiksi — sinun pitäisi nähdä ne!" Ja tyttönen ryhtyi kertomaan niistä Magnhildille, mitä hän muuten jo kyllä ennenkin oli tehnyt. Isä kuunteli häntä sillä hymyllä, joka ei mitään hymyä ollut. Ja ikäänkuin tästä päästäkseen lausui hän äkkiä: "Olimme kävelyllä edelläpuolisten, vähän matkaa ylhäällä vuorella" — pikku Magda selitti heti missä he olivat —, "ja sieltä —", hän aikoi kaiketi sanoa jotakin, mutta tämän ajatuksen ehti varmaan toinen ajatus ehkäistä kesken.
Hän vaipui mietteihin. Silloin alkoi yläpuolella Tande soitella. Herra Bangin kasvot valvahtivat, niistä ilmeni suuri, arka silmäys; sitte painoi hän päänsä alas ja alkoi sivellä tytön hiuksia. "Tuo soittaa erinomaisen kauniisti", hän virkkoi ja nousi seisaalle.
Seuraavana päivänä kapteini lähti matkaan. Hän tulisi mahdollisesti takaisin tapaamaan linnoituskenraalia, jonka kanssa hänen oli lähdettävä tarkastusmatkalle. Jälellejääneiden elämä solui vanhaan väyläänsä.
Eräänä iltana ilmestyi Magnhild rouva Bangin luona silmiinpistävän retuisesti puettuna.
Heti kun rouva tämän havaitsi, vilkaisi hän häneen ja suojeli itse hänen paluuretkeänsä. Magnhild oli niin häpeissään, että hän ei tahtonut mennä jälleen sisään. Ja kesken rouva Bangin hymyileviä lohdutussanoja, Magnhildin mieltä liikutti rouvan alituinen hyvyys, hänen hellä huolenpitonsa. Oli niin outoa kuulla Magnhildin puhuvan suunsa oikein puhtaaksi, että rouva syleili häntä ja kuiskasi; "Niin, lapsi, voitpa sanoa että minä olen hyvä sinulle, sillä sinä tapat minut!" Magnhild riuhtautui nopeasti irti; hän ei pyytänyt sanoilla mitään selitystä, sillä sitä tehdäkseen oli hän liian hämmästynyt, mutta silmät, kasvojen ilme, ryhti — ovi oli avoinna, äkillisen hämmästyksen tilasta hän joutui hämilleen. Tande kääntyi sillä välin hyräillen Magdan puoleen, ikäänkuin hän ei olisi mitään huomannut ja alkoi leikkiä tyttösen kanssa. Sittemmin puheli hän Magnhildille tämän laulusta, jota hänen ei enää mitenkään pitäisi jättää kesken. Jos asiaa voitaisi järjestää niin, että Magnhild saisi asua kaupungissa (ja helpostihan sitä niin voitaisiin), niin hän sekä itse auttaisi häntä että hankkisi hänelle parempaa apua toisilta.
Rouva Bang kuljeskeli edestakaisin, järjestellen illallista. Palvelustyttö tuli kantaen tarjotinta, jolla oli kermaa y.m., ja miten lie sattunutkaan, tuli rouva Bang sysänneeksi tarjotinta ihan noiden kahden edessä ja hänen yrityksensä estää astioiden kaatumista jäi onnistumatta siitä syystä että nuo muut eivät kyllin pian ehtineet apuun — kaikki kierähti kumoon. Molempain naisten hameet tahrautuivat; Tande koetti heti nenäliinallaan pyyhkiä Magnhildin pukua puhtaaksi. "Te olette vähemmin huomaavainen minua kuin häntä kohtaan", nauroi rouva, joka oli paljon pahemmin tahrittu kuin Magnhild. Tande katsahti ylös: "Minä tunnenkin Teidät paremmin kuin hänet", vastasi hän ja pyyhki edelleen.
Rouva Bang kalpeni harmaaksi. "Hannu!" huusi hän ja hyrskähti itkuun. Hän syöksähti viereiseen suojaan. Magnhild ymmärsi tätä yhtä vähän kuin edellistä kohtausta. Niin, kuluipa kuukausia, ennenkuin hän eräänä päivänä kulkiessaan yksinään maantiellä lumisohjossa, ja ajatustensa liitäessä tuhannen peninkulman päässä rouva Bangista ja koko tuosta kohtauksesta, yht'äkkiä pysähtyi: — se ajatus minkä rouva Bang oli sanoihinsa salannut oli äkkiä selvinnyt hänelle.
Tande oli noussut; sillä Magnhild oli peräytynyt ollakseen ottamatta häneltä enempää apua vastaan. Että hänen pitäisi tehdä niin ja että Tanden nimi oli Hannu, oli ainoa mitä hän vielä ymmärsi. Tande käveli edestakaisin huoneessa. Hän oli kovin kalpea, senverran kuin Magnhild saattoi nähdä, sillä oli alkanut pimetä. Pitäisikö hänen mennä sisään rouva Bangin perään, tai ylimalkaan ollenkaan mennä? Magda oli keittiössä, vihdoin hän arveli paraaksi mennä tämän luo. Ja siellä auttoi hän tyttöä panemalla uutta marjahilloa muutamista tölkeistä lautasille. Keittiön viereisestä huoneesta kuuli hän pian hillittyä keskustelua ja nyyhkytystä. Kun Magda ja hän tulivat lautasineen saliin, ei siellä ollut Tandea. Illallinen viipyi niin kauan, että Magda nukahti ja Magnhild meni.
Vähän jälestä kuuli hän Tanden tulevan. Seuraavana aamupäivänä lauloi hän Tanden johdolla, joka käyttäysi aivan kuin tavallisesti. Rouva Bangin hän iltapäivällä sattumalta kohtasi kadulla. Tämä teki pienen oikaisun Magnhildin vapaaharjoitelmiin, joita hän vähän aikaa ennen oli kuullut avoimesta akkunastaan, samalla kun hän hiukan korjasi Magnhildin hatun asentoa, joka ei ollut aivan säntillään.
Skarlie tuli takaisin. Hän kertoi eräällä Bergenin matkalla saaneensa kapteini Bangin seurakseen.
Eräs henkilö samalla laivalla, sanoi hän, tunsi rouva Bangin suhteen herra Tandeen ja oli ottanut sen puheiksi. Magnhild epäili pahasti itsekseen, että tuo "eräs" ei ollut kukaan muu kuin Skarlie itse, sillä tämän edellisen kotona käynnin jälkeen oli hän kuullut viittauksia samaan suhteeseen sekä Tanden huoneensiivoojalta, merimiehen vaimolta että parilta muiltakin.
"Kapteini oli kiltti", kertoi Skarlie, "hän oli itse mielestään arvoton saamaan rakkautta niin rikkaalta hengeltä. Hän oli sentähden iloinen siitä että puolisonsa oli löytänyt vertaisensa." Magnhild virkkoi: "Sinä näytät tyytyväiseltä; minun mielestäni sinä olet vielä likaisempi kuin se, mitä sinä — — ." Magnhild oli juuri menossa rouva Bangin puolelle ja menikin huolimatta päättää puhettansa.
Hänen oli mentävä Magdan kanssa "esitykseen", jota vanha ruotsalainen tuhattaituri vaimoineen lapsineen aikoi antaa tuolla talon takana niityllä.
Magnhildin saapuessa seisoi jo rouvakin valmiina; hän tahtoi mennä mukaan. Syy tähän selveni myös kohta, s.t.s. Tande tuli saattamaan rouvaa. Hän tiesi kertoa kenraalin tulleen.
Näin he siis lähtivät liikkeelle, Magda ja Magnhild, rouva Bang ja Tande. Joukko ihmisiä oli kokoontunut, enin osa kuitenkin aitauksen ulkopuolelle, jossa maksu oli vapaaehtoinen. Aitauksen sisäpuolella oli "varatut paikat", toisin sanoen istumapenkkejä ja näille paikoille rouva Bang seurueineen ohjasi kulkunsa.
Vanha "taituri" oli jo paikalla, vaimonsa avulla järjestämässä kapineitansa. Ukko oli naurettaviin asti Skarlien näköinen, oli kaljupäinen, pystynenäinen, rotevarakenteinen, eikä hänen ulkoihmisensä ollut rattoisia eleitä vailla. Ja tuskin oli Magnhild tämän havainnut, kun hän kuuli Magdan kuiskaavan äidilleen: "Näetkös, kuinka tuo on Magnhildin miehen näköinen!" Rouva hymähti. Samassa tuli vanhus heitä kohti. Sillä "varattujen" paikkojen joukossa oli hänellä vielä yksi "erityisemmin varattu", nim. selkänojalla varustettu. Hänen äänensä oli kovin käheä, ja puheensa, niin kauas kuin sitä kuuli, oli niin hassunkurista ruotsin ja norjan sekamelskaa, että lähinnä olijat nauroivat ja se klovnimainen kohteliaisuus, jota hän silloin heti esitti houkutteli edempänäkin seisovia nauramaan. Mutta heti kun naurettiin, Tande peräytyi pari askelta. Rouva Bang astui esiin ja Magda ja Magnhild seurasivat.
Vanhalla "taiteilijalla" oli paljoa nuorempi vaimo, mustatukkainen, kolosilmä, laiha olento, jossa ilmeni jotakin onnensa hukannutta. Samassa huipahti teltasta esiin kiharatukkainen, vilkassilmäinen poikaveitikka, kasvoissaan ja vartalossaan hieno ilme, joka ei ollut hänellä äidin, ja vielä vähemmin ilvehtijän, isän perintöä. Hän oli puettu ilveilijäksi, mutta oli itse teossa kaikkea muuta. Hän seisoi hiljaa äitinsä ääressä ja kysyi tältä jotakin ranskaksi. Rouva Bang, johon Tanden itserakas arkailu vaikutti vastenmielisesti, puhutteli poikaa tämän äidinkielellä. Poika tuli esiin, mutta vain katsellakseen häntä etäältä ylhäisesti. Tämä huvitti rouvaa, joka otti esiin kukkaronsa ja antoi hänelle isomman rahan. "Merci, madame!" sanoi poika ja kumarsi.
"Suutele kädelle!" komensi vanhus. Poika suuteli ujosti ja nopeasti.
Hän juoksi takaisin telttaan, josta kuului parin hurtan haukunta.
Liikuntoa syntyi joukossa istuvien takana. Siellä oli nainen, kolmen, neljän vuoden ikäinen lapsi käsivarrellaan, joka pyrki esille. Hän ei jaksanut seisoa ja pitää lasta ijäti — sanoi hän — hän tahtoi istua. Hän oli siksi yhtä hyvä kuin kukaan muukin.
Mutta ei ollut mitään paikkaa tyhjänä, paitsi ensi penkillä. Niinpä siis nainen astui sinne esiin, yleisön iloisesti melutessa, sillä nainen oli tunnettu. Olihan se "kone-Martta." Kaksi vuotta takaperin oli hän tullut paikkakunnalle mukanaan lapsi ynnä kaksi ompelukonetta, suurempi ja pienempi, joilla hän elätti itseään, sillä hän oli reipas ja kätevä. Hän oli hyljännyt miehensä ja lähtenyt matkalle erään kauppiaan kanssa, jonka erikoisalana olivat m.m. ompelukoneet. Tämä oli pettänyt hänet. Hän oli sitten hairahtunut onnettomaan vikaan tuon tuostakin ryypätä itsensä juovuksiin ja oli silloin raaka ja törkeä. Hänen kasvonsa olivat nyt kuin tuhon raastamat, hänen tukkansa sikin sokin pörröllään. Mutta häneltä näytti vielä liikenevän melko määrin voimaa poisrajuttavaksi. Hän istui aivan likitysten rouva Bangin viereen, joka siirtyi vähän sivummas, koska uudesta naapurista lähti väkevä Baijerin oluen löyhkä.
Vanha "taituri" oli nähnyt tuon ehdottoman liikkeen rouva Bangin puolelta. Kohta hän oli käsillä ja käski Marttaa, käheästi ja äreästi, istumaan muualle.
Martta ehkä itsekin kammahti kaikkea sitä silkin kahinaa, jonka kosketuksiin hän oli joutunut, sillä hän nousi todella mennäkseen toisaalle. Magnhild katsahti hänen peräänsä ja äkkäsi Skarlien. Aivan tämän viereen nainen seisahtui. Heti perästä astui hän jälleen esiin ja lausui: "Istunpa nyt kumminkin tähän minä!" Hän istui penkille, lapsi sivullaan.
Ukko jätti komppeensa. Hän oli vihoissaan. "Sinä senkin saakel… —" Hän muisti kai seisovansa hienojen herrasväkien edessä, sillä hän jatkoi: "Maksaa rahaa istua tässä!" — "Tässä on riksi!" sanoi Martta ja kurotti samalla rahansa.
"Hyvä, hyvä!" kähisi herra, "mutta istu nyt toiselle penkille! Tahtooko herrasväki siirtyä vähän likemmäs yhteen!" pyysi hän niitä, jotka istuivat likinnä olevilla penkeillä. Joko näin nyt tehtiin tai jäi tekemättä, Martta ei liikahtanut: "Piru vieköön, jos niin teen!" sanoi hän. "Antakaa hänen istua!" kuiskasi rouva Bang. "Ei millään muotoa!" lausui liehakoiva vanha herra "tässä on ylhäisen herrasväen paikka!" ja hän tarttui Martan lapseen. Mutta silloinkos Martta karkasi pystyyn kuin vimmattu. "Annakkos sinä, Ruotsin velho, mun vesani heti olla rauhassa!" Joukko räjähti nauruun, joka rohkaisi muijaa jatkamaan. "Vai ylhäistäkö herrasväkeä? Vieläkö mitä! Rojua! — ei tuo ole hituistakaan minua parempi, mokomakin — siinä kuin minäkin!" — Nimitys jääköön mainitsematta, mutta Martta tähysti rouva Bangia. Naurun räiskähdys yleisön puolelta, ja sitten ikäänkuin komennosta, haudan hiljaisuus.
Rouva Bang oli noussut ylväsnä ja kauniina. Hän katsahti ympärilleen hakien suojustajaansa. Hän tahtoi lähteä. Tande ei ollut kaukana seisten parin matkailijan välissä, jotka olivat pyytäneet saada esitellä itseään kuuluisalle säveltäjälle.
Rouva Bangin silmät tähtäsivät leimuten Tanden silmiä. Tämä katsahti takaisin häneen, silmiään räpähyttämättä. Kaikki katselivat Tandea. Mutta ei kukaan päässyt hänen silmäänsä syvemmälle kuin hiottuun teräskuplaan.
Mutta kuinka tutkimaton tämä silmäys olikaan, yhden asian se kyllin selvästi ilmaisi: "Rouva, minä en tunne teitä!" Ja hänen hienosti kaareutuva otsansa, suoraviivainen nenänsä, tiviisti sulkeutuneet huulensa, hieman kololle vajonnut poskensa, jopa välkkyvät timanttinapit hänen paitansa rinnuksessa, koko puvun ylimysmäisyys näyttivät sanovan: "Älä koske minuun!" Silmä veti harson harson päälle.
Kaikki oli tapahtunut tuokiossa. Rouva oli kääntynyt Magnhildin puoleen, ikäänkuin ottaakseen hänet todistajaksi. Eikä kuitenkaan! Sillä ei kukaan koko maailmassa paitsi herra Tande ja rouva Bang voinut tietää, minkä uhrien edellinen nyt antoi savuna haihtua tyhjiin, kuinka suuren rakkauden hän nyt työnsi luotaan.
Taaskin kääntyi rouva häneen päin pikimmältään, aivan kuin vilaukselta vain. Minkä suuttumuksen, minkä parahduksen, minkä muistojen liuman, minkä ylpeyden, minkä halveksunnan hän singahuttikaan häntä kohti! Sai Magnhildkin vielä osakseen tuosta häipyvän jäännöksen, kun rouva Bang kääntyi — niin, mitähän tehdäkseen? Kasvot ilmaisivat äkkiä mitä surkeinta hylätyn tilaa ja sitten armon-anomuksen niin liikuttavan kuin lapsen lausuman. Kyynelet vierivät. Magnhild, kokonaan yhtyen hänen mielialaansa, kurotti kätensä hänelle. Hän tarttui siihen ja pusersi sitä niin, että Magnhild ainoastaan hädin tuskin voi hillitä itseään parkaisemasta. Solvaistu, hylätty nainen saattoi vain tällä ulkonaisella ponnistuksella pakottaa kokoon kaikki voimansa ja silloin se korotti hänet. Sillä samassa silmänräpäyksessä hän hymyili. Kas tuolla! Poikki niityn, siltä kohtaa, mistä seurueen nuora oli pingoitettu ja joka oli pidettävä vapaana, astui esiin kaksi upseeria kaikkien nähtävinä — mutta kukapa kieltää kenraalin lakilta pääsön? Ja sellainen oli sen mahtajan päässä, joka siinä pitkin askelin ja leveälle heiluttaen käsivarsiaan, ikäänkuin hän itse olisi sekä päällikkönä että sotajoukkona, marssi esiin ajutantti vasemmalla sivullansa. Jo kaukaa tervehti hän mitä kunnioittavimmin kapteininsa kaunista puolisoa. Tämä riensi pelastajaansa kohtaamaan. Kenraalin käsivarren turvissa hän palasi paikalleen, ja kenraali istuutui hänen viereensä. Ajutantti sattui Magnhildin osalle, sittekun rouva oli heidät toisilleen esittänyt. Kenraali katsahti usein Magnhildiin, ja ajutantti oli itse ilmetty kohteliaisuus. Tämä oli osapuille ainoa, mitä Magnhild huomasi. Hän värisi.
Rouva Bang säkenöi sukkeluutta, hilpeyttä ja kauneutta. Se vain outoa, että hän vähä väliä tarttui Magnhildin käteen ja puserteli sitä samalla heltiämättömällä voimalla. Hän virkisti itseään edes silmänräpäyksen totuudella. Magnhildin siinä tuntema ruumiillinen kipu vastasi hänen sielunsa tuskaa. Hän kuuli vieressään istuvan ajutantin sekä Magdan ihailuhuudot. Hän näki itsekin muutamain kuulain välkkyvän ilmassa, ja näki jonkun katselijoista heiluttavan muutamaa isoa kuulaa, jonka tuo vanha urheilija sitten heitti niinkuin lasipallon ja heitettyään otti koppina takaisin käsivarsillaan, hartioillaan tai rinnallaan; — mutta hän kuuli samassa rouva Bangin lausuvan kenraalille, että ensi aamuna seuraa hän tätä: hän sanoi vain odottaneensa kenraalia, sittenkun hänen miehensä ei ollut voinut saapua.
Tiesihän Magnhild kaiken nyt olevan mennyttä! — mutta joko ensi aamuna? Huudonremahus, etenkin poikaviikarien nostattama vihlasi hänen tuskansa halki. Vanha urheilija heitteli molemmin käsin vuorotellen raskasta kuulaa ja aivan pikkaraista palloa ja oli jo hetken aikaa tätä menoa pitkittänyt. Magnhildin mielestä hän, Magnhild, itse oli tuo pieni kuula; — ja entäs suuri —? Ei hän tahallaan tätä vertauskuvaa hakenut, eikä hän sitä myöskään yksityiskohtiin asti ajatellut; mutta kaikki muuttui hänestä kuvaksi. Niinpä siis kuulain alituinen välkyntä ilmassa oli juuri tuo jääkylmä silmäys, joka äsken oli häntä värisyttänyt.
"Tuo ukko on tavattoman väkevä", sanoi ajutantti. "Näin kerran Venetiassa miehen, joka seisoi ja kannatti hartioillaan seisovaa toista miestä, ja tämä kumartui alas ja otti vielä kolmannen, joka asettui pystyyn hänen olkapäilleen, ja aatelkaas! he ottivat vielä huipukseen neljännen, joka seisoi pystyssä kolmannen hartioilla. Alimmainen asteli kantaen kaikki muut yletysten päällänsä, samalla kuin päällimmäinen vielä nakkeli kuulia — —"
"— Jos minä kuolisin tällä hetkellä", puheli rouva Bang toisella puolen, "ja sieluni unohtaisi kaiken täällä ja saisi uuden paljouden ihmeellisiä tehtäviä, äärettömiä näköjä, ja yhä uudet keksinnöt hurmaisivat minua — mitähän ihanampaa voisi tulla?" — "Niin pitkälle minä en ajattele", vastasi kenraalin vankka ääni, "mutta tahdonpa antaa pääni pantiksi siitä, että suurin onni, minkä hyvin järjestetty ihminen voi kokea, on saada elää ja kuolla velvollisuutensa täytännössä. Kaikki muu sen rinnalla on yhdentekevää." Magnhild tunsi taas polttavan kädenpuserruksen.
"Taputtakaa käsiänne herrasväki, taputtakaa!" lausui ilve-sankari käheästi ja hyvänsävyisesti. Yleisö naurahti hiukan, mutta ei liikahtanut paikoiltaan.
"Miks'eivät koirat kohta tule näkyviin?" kyseli Magda, kun kuuli niiden maltittomasti juoksentelevan sinne tänne teltassa.
Tunturit kohottivat korkeuteen päälakensa sankkain pilvisarjojen röyheltäminä; ilmassa liikkuva suhina ennusti sään muutosta; vuonon pinta musteni mustenemistaan vihurien taajetessa. Maiseman yläpuolella vallitsi jotakin äärettömän suurta, jotakin kamalan kammottavaa.
Alkoi kylmetä. Ihmisjoukko tuolla takana tuntui kolkolta ja painostavalta. Nyt tuli esille klovnin vaimo; hänen oli hypeltävä nuoraa pitkin. Laihalla entisellä kaunottarella oli pääntiestä kaarrettu, lyhythihainen puku. Rouva Bang tunsi, katsoessaan nais-raukkaa, vilun väreitä, valitti jalkojansa palelevan ja nousi seisaalle. Samoin tekivät järjestään kenraali, ajutantti ja sitä mukaa myös Magnhild. Ainoastaan Magda jäi istumaan rukoilevin silmin; hän odotti koiria. Yksi ainoa silmäys äidin puolelta riitti; hänkin nousi eikä sanonut mitään.
Lähdettiin ulos samaa tietä, jota upseerit olivat tulleet, ei kukaan katsonut taakseen. Rouva Bang nauroi heleintä nauruansa, josta vyörähti sulosoinnun aalto yli koko ihmisjoukon. Kaikki loivat silmänsä hänen jälkeensä. Kenraali astui rivakasti, niin että rouva pysyäkseen rinnalla sai panna nopsat, keveät jalkansa liukkaasti liikkeelle. Kenraalin kookas vartalo loi rouvan vartalolle erikoista somuutta; edellisen jäykän ryhdin ja muodon rinnalla rouvan sorja, solakka olento esiintyi erittäin edukseen. Värien vastakohta rouvan puvussa, hatun päältä heiluva sulkatöyhtö, hänen naurunsa helakka sointi loi jokaiseen yleisön joukossa saman tunnelman kuin hiljakseen etääntyvä soitto.
Kun upseerit jättivät hyvästi rouva Bangin ovella, ei tämä lausunut Magnhildille sanaakaan, eipä edes katsahtanut häneen sisään mennessään. Magnhild tunsi syvän myötätuntonsa loukatuksi. Pahastuneena meni hän omalle puolelleen.
Tande palasi myöhään. Magnhild kuuli hänen astelevan edes takaisin, tavallista nopeammin. Keveät askeleet tuolla yläpuolella ilmaisivat kuuluvasti, jopa vihdoin tahdin mukaan tuota samaa: "Älä koske minuun!" — timanttinappien välke, puvun ylimysmallisuus, kasvojen syvä umpimielisyys vainosivat Magnhildia. Rouva Bangin rakkauden kaipuu kirkui kimeästi noiden askelten alta. Mitä rouva nyt kärsineekään? Että hän nyt keskellä tuskansa salamia ja jyrinää muistaisi minua, olisi luonnotonta, ajatteli Magnhild. Ensi säikähdyksessään oli rouva kiitänyt hänen turviinsa, ikäänkuin katon suojiin, mutta tietysti heti perästä unohtanut kaikki.
Eteisestä kuului joku tulevan. Olikohan se sanantuoja rouva Bangilta? Ei, se oli Skarlie. Nuo kolme-neljännestahdin askeleet tunsi Magnhild kyllä. Mies tähysi pikaa, tutkivasti häneen, sisään tullessaan. "Kyllä mun nyt pian onkin aika matkustaa", hän sanoi. Hän oli muuten itse ystävällisyys ja alkoi hamuta kokoon matkakapineitaan. "Onko sinun täytynyt odottaa kyytimiestä?" kysyi Magnhild. — "Ei, vaan lihaa, jota viime kerralla tilattuani jäin vaille, niin että täytyi lähteä ilman; se tuli nyt äsken." — Magnhild ei puhunut enempää, ja Skarlie oli valmis lähtöön. — "Voi nyt hyvin sen aikaa!" hän oli ottanut kamssunsa ja katsahti "kultaansa."
"Skarlie", sanoi tämä; "sinäkö annoit ompelukone-Martalle riksin-rahan?" — Mies vilkutti silmäänsä pari kertaa ja virkkoi: "Mitäs pahaa, armaani, siinä oli?" — Magnhild kalpeni: "Olen usein halveksinut sinua", hän sanoi, "mutta en milloinkaan niin kuin sillä kertaa." Hän kääntyi ja meni makuukamariinsa, työntäen salvan eteen. Kuultuaan miehen poistuvan, hän paneusi vuoteelle.
Muutaman tahdin soitahdus kajahti ylähuoneen pianosta, mutta useampia ei seurannut. Arvatenkin oli soittaja itse säikähtänyt säveliään.
Magnhildin oli ehdottomasti täytynyt jäädä näitä säveliä kuuntelemaan. Hänen täytyi nyt kuunnella askelia, jotka jälleen alkoivat.
Jotakin salaperäistä, arvaamatonta oli nyt valamassa uutta hohtoa
Tanden ylitse. Magnhild oli alkanut pelätä häntä.
Hän oli jo ennenkin tuntenut väristystä Tanden lähellä ollessa; nyt hän tunsi samaa yksin ajatellessaankin häntä.
Askeleet seisahtuivat, ja Magnhild solahti tuosta mitä oli mahdoton selittää ylitse Skarlien luo; sillä siinä hän kumminkin oli asioista selvillä. Kuinka hän vihasikaan tuota! Ja ajatellessaan, että ennen neljäntoista päivän kuluttua tuo palajaisi ja esiintyisi niin, kuin ei yhtään mitään olisi tapahtunut, pui hän raivoisasti nyrkkejänsä ja avasi ne jälleen; sillä nyt kävisi tietenkin samoin kuin sadasti ennen: hän, Magnhild, tahtoisi unohtaa kaiken, koskapa tuo mies sentään oli niin kiltti ja antoi hänen elää ja olla niinkuin hän itse mieli.
Omaa voimattomuuttansa syvälti sureva sydän peitti hänen mielensä öiseen sumuun. Hän hyrskähti itkuun. Hän ei kyennyt selvittämään itselleen ainoatakaan suhdetta, ei muiden välistä eikä omaansa, ei kyennyt tekemään ainoatakaan vapauttavaa päätöstä. Mikähän se saattaisikaan olla?
Askeleet alkoivat uudelleen astua, milloin nopeammin, milloin hitaammin. Ja taaskin ilmestyi tuo selittämätön, vaikkei vastenmielinen vavistus Tandea kohtaan.
Oli vihdoin tullut pimeä; Magnhild nousi ja meni sisään. Rouva Bangilla oli valaistu, kaihtimet olivat lasketut alas. Magnhildin täytyi myös sytyttää valoa. Tuskin sen tehtyään hän kuuli askelia ulkoapäin, ja ovea koputettiin. Hän kuunteli, taas koputus. Hän meni itse ovelle. Oli sanantuoja rouva Bangilta pyytämässä Magnhildia tulemaan sille puolen. Magnhild sammutti ja seurasi. Siellä oli kaikki muutettuna. Avoimia, täyteen sullottuja laatikoita, kohvertteja, vasuja, koppia, laukkuja, Magda makaamassa oman pienen matkalippaansa päällä, joku apu-akka, niinkuin neitsytkin, puuhaamassa edelleen pakkaamista. Neitsyt nousi ja sanoi: "Rouva lähti vähän aikaa sitten sisään ja paneusi maata. Käväisenpä hänelle sanomassa." Magnhild koputti ovelle ja astui sisään.
Rouva Bang makasi valkoisten uudinten takana pitseillä koristetussa yöpuvussa. Hänellä oli päänsä ympäri käärittynä tuo turkkilainen huivi, joka eroamatta kuului hänen päänsärkyynsä. Lamppu seisoi vähän taempana, verhonaan punaisesta, pehmeästä paperista tehty varjostin, joka hieman liikahti. Hän makasi toisen kyynäspäänsä nojassa, syvälle pielusten väliin painuneena, uupuneena ojentaen vapaan, vasemman kätensä ja antaen väsyneen, tuskallisen silmäyksen seurata sitä. Kuinka kaunis hän oli! Hän valloitti jälleen kerrassaan Magnhildin omakseen, jopa siinä määrin, että tämä heittäysi rouvan kaulaan ja itki. Tästä ikäänkuin sähkötäräyksen saaneena sairas kohoutui istualle ja painalsi ystävänsä vasten lämmintä, täytelästä poveansa. Hän tahtoi kaikkein väkevimmällä otteellaan vetäistä ymmärtämyksen ja myötätunnon puolelleen. "Kiitos!" kuiskasi hän Magnhildille. Hänen epätoivonsa tuntui ikäänkuin värisevän kaikissa niissä ruumiinosissa, joita kosketeltiin. Ote heltesi, Magnhild nousi seisaalle, rouva Bang vajahti takaisin ja kehoitti Magnhildia ottamaan tuolin ja istumaan ihan sängyn viereen. "Täällä kuuluu kaikki", hän kuiskasi osottaen ovelle päin. Magnhild tuli tuolineen. "Ei, tähän sängylle!" sanoi rouva Bang ja siirrähti sinnemmäs. Tuoli asetettiin jälleen paikalleen. Rouva tarttui Magnhildin käteen ja piti sitä omien käsiensä välissä. Hän katseli Magnhildia silmiin, jotka vielä valuivat kyynelissä. Kuinka lempeästi, todesti, ymmärtävästi hän katseli! Magnhild kallistui alas ja suuteli häntä. Huulet olivat hervottomat.
"Olen pyydättänyt sinut tänne, Magnhild", sanoi hän hiljaa. "Minulla on pari asiaa sanottavana sinulle. — Älä pelästy" — seurasi käden puserrus; "se ei ole minun historiani, — se onkin aivan lyhyt, sillä minun tarvitsee olla yksinäni." Kyyneleet vierähtivät näiden viime sanojen ohessa alas poskille. Hän tunsi tämän ja hymyili.
"Sinä olet joutunut naimisiin — — en ymmärrä miten, — — enkä tahdokaan sitä tietää!" Hän vapisi läpitysten ja pysähtyi. Vähäksi aikaa hän käänsi päänsä toisaalle ja jatkoi sitten: "Älä kosta —" mutta pitemmälle hän ei päässyt, vaan veti molemmat kätensä luokseen, verhoutui peittoonsa, kääntyi kokonaan ympäri ja itkeä tihutti pielusten välissä. Magnhild näki liikutuksen selän ja käsivarsien kiskottelevista väreistä. Itse hän nousi seisomaan.
"Se oli tyhmästi minulta", kuuli hän vihdoin. Rouva oli kääntynyt Magnhildiin päin ja hieroi silmiään ja otsaansa esanssilla, joka täytti huoneen mehevällä sulohajullaan. "Ei minulla ole mitään neuvoa antaa — mitä apua siitä pait'sitä olisikaan? — Istu jälleen!" Magnhild istahti; rouva laski mehupullon luotansa ja otti hänen kätensä omien käsiensä väliin. Hän taputti ja siveli kättä, samalla pitkälti ja tutkivasti katsellen häntä. "Tiedätkö, että sinä olet syypää siihen mitä tänään tapahtui?" — Magnhild kävi hehkuvan punaiseksi ikäänkuin palavan roihun ääressä; hän tahtoi nousta, mutta rouva pidätti häntä. "Hiljaa, lapseni! Minä olen tuntenut hänen ajatuksensa silloin kuin olimme yhdessä. Sinä olet puhdas ja hieno, — ja minä —!" Rouva sulki silmänsä ja jäi makaamaan hiljaa kuin kuollut. Ei kuulunut henkäystäkään, — ennenkuin hän vihdoin huokasi niin syvälti, niin pitkään, ja samalla loi ylös katsauksen täynnä ääretöntä kärsimystä —!