Magnhild kuuli oman sydämensä sykkivän; hän ei uskaltanut liikahtaa, hillitsi vain omia henkäyksiään. Hän tunsi hikoavansa. —
"Niin niin, Magnhild — ole sinä nyt varuillasi!" Magnhild nousi pystyyn. Rouva Bang käänsi päänsä hänen jälkeensä: "Älä huoli ylvästellä!" hän lausui. "Onko sinulla mitään paikkaa, jonne voit paeta turviin? — Vastaa minulle!"
Magnhild kykeni töin tuskin kokoamaan ajatuksiaan, mutta vastasi "on", ainoastaan tottumuksesta tottelemaan rouva Bangia. Hän ei ajatellut mitään pakopaikkaa, vaan ainoastaan lähteä sieltä missä oli ja heti paikalla. Mutta ennenkuin hän pystyi tähän, lausui rouva Bang katseltuaan häntä kaiken aikaa: "Minä sanon sinulle asian, josta et tiedä. Sinä rakastat häntä."
Magnhild suoristihe salaman nopeasti, silmät tähdättyinä rouva Bangin silmiin. Siitä syntyi lyhyt taistelu, jossa rouva Bangin silmät ikäänkuin hengittivät vastustajansa silmiin. Tämä hämmentyi, punastui ja kallisti päänsä käsiänsä kohden. Rouva Bang oikasihe suoraksi istualtaan ja kävi kiinni hänen käsivarteensa. Magnhild vastusti vielä, rintansa nousi ja laski — hän horjahti, ikäänkuin etsien tukea, ja kallistui vihdoin siihen suuntaan, missä hän tunsi rouva Bangin käden pusertavan.
Hän laskeutui pitkäkseen toisen rintaa vasten ja itki kiihkoisasti.
VIII.
Seuraavana aamuna Tande vielä virui vuoteellaan, kun merimiehen vaimo ojensi hänelle kirjeen. Sen sulki sisäänsä siro, vanhanaikuinen, vähän kellastunut kiiltokuori, ja päällekirjoituksen oli tottumaton naisenkäsi piirtänyt hienoilla kirjaimilla, joihin jokaiseen, mikä meni viivan alapuolelle, oli lisätty pieni tarpeeton koukero, ympyriäiseksi yritelty, vaikka liian arka oikein onnistuakseen. "Keltähän tuo saattaa olla?" Hän aukaisi. Allekirjoitus oli "Magnhild." Tande tunsi hiukan lämpenevänsä ja luki:
'Herra H. Tande!
Minä kiitän Teitä suuresti hyvyydestänne minua kohtaan ja opetuksestanne, jonka Te niin puutteitani moitteelta säästellen olette minulle antaneet. Mieheni on sanonut, ettei Teidän ole maksettava mitään asunnon vuokraa.
Minun täytyy matkustaa saamatta sanoa Teille tätä. Vielä kerran lämpimät kiitokseni.
Magnhild.'
Tande luki kirjeen varmaankin viidesti. Sitte tutki hän vielä kutakin sanaa ja kirjainta erikseen. Tämän kirjeen edellä oli käynyt kymmenen konseptia, kymmenen hylättyä jäljennöstä, sen hän tunsi. "Magnhild" oli sujuvammin kirjoitettu kuin muut sanat, sitä lie harjoiteltu useammin jo ennen.
Mutta tämmöiset pienet keksinnöt eivät lievittäneet sitä ankaraa soimausta, joka tuijotti häntä vastaan koko kirjeestä! Hän makasi kauan hiljaa laskettuaan kirjeen kädestään.
Hän alkoi hetken päästä oikealla kädellään rummuttaa raidille erään sävellyksen diskanttia; jos se olisi ehtinyt pianolle asti ja Magnhild olisi sen kuullut, olisi hän sen tuntenut.
Yht'äkkiä syöksähti hän vuoteelta ja sisään vierimäiseen suojaan. Kaihtimen takaa katseli hän varovasti toiselle puolelle. Aivan oikein: siellä olivat kaikki ikkunat auki, kaksi eukkoa hommasi lattian pesossa, talo oli tyhjä. Tande käveli edestakaisin viheltäen.
Hän käveli, kunnes häntä vilutti. Sitten rupesi hän pukeutumaan. Siihen toimeen meni häneltä tavallisesti tunti, joll'aikaa hän ehti vähän pianoakin soitella. Tänään vei pukeminen kaksi tuntia, eikä hän silti pysähdellyt pianon ääreen.
Hän teki hyvin pitkän kävelyretken sinä aamupäivänä, eikä sentään niille paikoille, joilla he ennen olivat yhdessä käyneet. Jo tällä kävelyllä alkoivat eletyt seikat järjestyä siten, että hän itse sai paljon vähemmän syytä osalleen. Toisena päivänä hänelle ei jäänyt juuri ollenkaan enää syyllisyyttä. Kolmantena alkoi taas illemmalla sydän sulaa. Mutta seuraavana aamuna heitti hän hymyhuulin koko "jutun" unohduksiin.
Ensi päivänä oli hän kahdesti alottanut kirjettä Magnhildille, mutta kummallakin kertaa reväissyt kirjeen kahtia. Neljäntenä päivänä keksi hän sensijaan sävelaiheen. Siitä saattoi, kirjavasti soittimille soviteltuna, syntyä rikas sommitelma, uhkuen loistavaa levottomuutta. Muutaman tahtia siitä luontevasta, sulovienosta säveleestä, joka oli loihtinut Magnhildille kuvia hänen lapsuudestaan, saattoi sivauttaa vihmana sekaan. Voihan ne erottaakin siitä?
Mutta kun ei tuosta aiheesta koskaan tahtonut valmista tulla, tajusi hän ettei tehtävä ollut täällä eikä tällä kertaa suoritettavissa. Hän kuljeskeli siellä vielä viikonpäivät, niin sulloi hän pillit pussiin. Pianon jätti hän avain suulla ja samosi sitten matkalle Saksaan.
IX.
Viidettä vuotta jälemmin, eräänä pyhäiltana keväällä, käveli joitakuita nuoria neitoja lastauspaikan ainoaa suurempaa katua ylöspäin, kävelivät käsikkäin; heitä keräytyi yhä useampia, sillä neidot astelivat kolmiäänisin laulellen.
Satulasepän talon kohdalla (jossa muuten ei enää ollut mitään nimikilpeä ovella eikä myymälää) astuivat he hitaammin, ikäänkuin tarkoittaen laulunsa kuuluviin saamista sinne. Ehkä myös odottivat saavansa nähdä eräät kasvot noissa matalissa ikkunoissa; mutta he eivät nähneet mitään ja astuivat eteenpäin.
Kun viimeisetkin olivat menneet ohi, nousi eräs nainen isosta nurkkatuolista. Hän ei ollut muuta kuin puoliksi pukeissa, astui hajalla hiuksin, laahaten tohveleita jaloissaan. Kun hän tiesi, ettei ketään asunut vastapäätä, eikä nähnyt ketään kadulla, uskalsi hän edetä akkunalle asti, vaipui siellä ajatuksiin nojaten päätänsä käsivarteen, tätä taas akkunapieleen. Hän kuunteli sävelten sointuja, jotka silloin tällöin saapuivat hänen korviinsa.
Tämä laulukunta muistutti Magnhildia siitä, että hänkin kerran oli rakastanut laulua ja siinä luullut päämääränsä olevan. Hän se siinä nyt seisoi, hän, vaikka olikin sunnuntai tai ehkä juuri siitä syystä että oli sunnuntai, ei ollut katsonut maksavan vaivaa pukea yllensä. Oli jo kello kuusi jälkeenpuolenpäivän.
Hän heräsi ajavain vaunujen kolinaan toiselta taholta. Höyrylaiva oli siis saapunut. Niin tottunut oli hän tähän ainoaan poikkeukseen lastauspaikan tavallisesta autiudesta, että hän unohti ettei ollutkaan pukeutunut: hänen täytyi nähdä keitä siinä tuli. Ne olivat kaksi herrasnaista, toinen lapsi sylissään ja päivänvarjostin levitettynä ylitsensä, toinen hiuksissaan häilyvä harso, vilkkaat silmät vähän pyöreähköjen kasvojen puitteissa. Yllään skottilainen matkapuku — vaunujen ohi huristessa — hän nyökkäsi Magnhildille, hänen auringon paahtamat kasvonsa säteilivät. Nyt hän käänsi päänsä takaisin ja vihjasi hansikoidulla kädellään.
Kuka ilmojen alla tuo taisikaan olla? Magnhild oli hämmästyksestä, joka hänessä aina muuttui ujoudeksi, väistynyt kauas peremmälle huoneeseen. Kukahan se saattoi olla? Siinä oli jotakin tuttua esiin pyrkimässä, vaikka voimatta — kun sama herrasnainen tulikin juosten alas tietä jälleen. Hänen rivakka matka-asunsa viritti vauhtia; siinä hän hyppäsi portaita ylös ja seisoi selko selälleen avatussa ovessa. He katselivat toisiaan silmästä silmään.
"Etkös s'nää' tunnekkaan mua?" kysyi komea herrasnainen paikkakunnan leveimmällä murteella.
"Rönnaug!"
"Niinpä tietysti!" Ja he syleilivät toisiaan.
"My dear! I am here (kultaseni, olen täällä) ainoastaan sinun tähtesi. I will (tahdon) sanua sinulle että all those years I have (kaikkina näinä vuosina) olen ajatellut paljon tätä hetkeä. My dear Magnhild!"
Hän haasteli kolmea kieltä: englantia, paikkakunnan murretta ja hiukan maan yleiskieltä!
"I have spoken (olen puhunut) norjaa a couple of months only (vasta pari kuukautta) enkä osaa ollenkaan puhua hyvin."
Hänen kasvonsa olivat kehittyneet; silmät leimusivat entistään vielä lämpöisemmin; muutenkin täyteläs suu oli muodostunut vilkkaassa vaihtelussa ilmaisemaan iloa, hyvyyttä, tarmoa. Hänen muotonsa oli muhjennut, vartensa puhjennut upeammaksi, mutta hänen reippailta liikkeiltään ja loistavalta puvultaan ei tullut tuota havainneeksi. Hänen kämmenensä, jotka leveydellään muistuttivat kovan työn aikaa, sulkivat niin lämpimästi Magnhildin kädet väliinsä, ja kohta perästä istuivat he rinnatusten sylitysten, sill'aikaa kuin Rönnaug yhtä menoa jutteli neljän viiden viime vuoden ihmeellisistä vaiheista. Hän ei ollut tahtonut kirjoittaa, sillä eipä kukaan olisi häntä uskonut. Ja miks'ei hän ollut kirjoittanut, kuten oli luvannut, heti ylitultuansa, siihen oli aivan yksinkertaisesti syynä se, että hän jo yli kulkiessaan oli siirtynyt kolmannesta luokasta ensimmäiseen, ja syyn, mistä tämä oli aiheutunut, sen kaikki varmaan olisivat väärin käsittäneet.
Hän oli lähdettäissä Liverpoolista istunut ison matkalaivan etupartaalla. Silloin oli muuan herra tullut hänen luokseen ja lausunut huonolla norjan kielellä tuntevansa hänet, sillä niinkuin tyttö istui tuossa, samoin oli hän istunut hänen, herran kääsien takana, joku kuukausi ennen. Rönnaug muisti myöskin herran, ja he juttelivat sitten kahden kesken sen päivän ja useammankin. Sitten tuli herra jonkun rouvasihmisen kanssa. Seuraavana päivänä tuli hän taas saman rouvasihmisen kanssa ja kysyi Rönnaugilta haluaisiko tämä seurata heitä ylitse ensi luokan sijalla. Siinä aloittivat he sitten, rouvashenkilö ja Rönnaug englantilaisen keskustelun mainitun herran avulla. Siinä syntyi hupaisa kohtaus, paljon ihmisiä liittyi heihin lisää, ja leikki loppui siihen sopimukseen, että Rönnaug jäisi olemaan siellä ensi luokan matkustajain joukossa, hän ei todella itsekään tiennyt, kenen luona. Hän kylpi ja sai uudet vaatteet kiireestä kantapäihin, jossa puuhassa useita säätyläisnaisia oli auttamassa, ja sitten oli hän siellä heidän vieraanansa. Kaikki kohtelivat häntä ystävällisesti. Hän seurasi sitten ensinmainittua rouvashenkilöä höyrylaivalta maihin — se oli tuon häntä ensinnä puhutelleen herran täti, — ja sai pian tietää että saman herran kulungilla oli hän matkan suorittanut, ja sai sitten osakseen opetusta sekä mitä runsainta elatusta. Herran kulungilla he sitten myös tekivät yhdessä pitkiä matkoja. Kaksi vuotta oli hän nyt siitä asti ollut tämän miehen vaimona; hyvinkin vuoden, vanha lapsi oli hänellä mukanaan. Ja se lapsi pitää Magnhildin nähdä — ei "huomenna", eikä myöskään "sitten", vaan nyt, heti paikalla! Magnhild ei ollut pukeissa, no, saipa hän sitten kiirehtiä pukeutumaan, Rönnaug tulisi auttelemaan — ja Magnhildin vastusteluista huolimatta seisoivat he molemmin hänen makuusuojassaan.
Magnhild oli paraiksi päässyt pukeutumisen puuhiin, kun Rönnaug kuljeksi ympäri huoneessa kysyen Magnhildilta vain yhtä asiaa, nimittäin, miksei Magnhild vielä ollut pukeissa, vaikka päivä jo oli niin pitkälle kulunut, mutta hän sai vain pitkäveteisen "noo'n" — vastaukseksi. Rönnaug alkoi hyräillä, kulkiessaan ulommaisessa huoneessa. Vähän jälkeenpäin kuului hyräilystä sanojakin — englantilaisia, joista Magnhild selvästi erotti sanan "disappointed." Magnhild osasi englannin kieltä, sillä kolmen viime talven aikana oli Skarlie lukenut sitä hänen kanssaan, hän osasi jo lukea ääneensä miehelleen erästä amerikkalaista viikkolehteä, jonka pitäminen siit'asti, kuin Skarlie oli siellä oleskellut, oli käynyt hänelle elämäntarpeeksi. Magnhild tiesi siis, että "disappointed" merkitsee "pettynyt." — Toisinaan tapahtuu mielialassamme muutos sen johdosta että aurinko, joka äsken täytti koko huoneen, yht'äkkiä on poissa, ja ilma on harmaa, kolea sisällä samoin kuin ulkona. Näin Magnhild ehdottomasti tunsi epämääräistä pelkoa, ja aivan oikein: kun Rönnaug toistamiseen hyräillen kulki avoimen oven ohitse (tarkastellen seinäkuvia), heitti hän pikaisen sivukatseen sisälle Magnhildia kohti; ei se oikeastaan ollut epäystävällinen, ja kuitenkin se tuntui Magnhildista ikäänkuin nuolen ampumalta. Mitä ihmeen kummaa oli tapahtunut, tai oikeammin sanoen, mitä oli ilmi saatu? Sitä hänen oli mahdoton ymmärtää. Kun hän valmistuttuaan astui saliin, urkki hän ympärillensä kaikkialle. Mutta turhaan hän tähysteli nähdäkseen mitään sellaista, joka olisi ilmaissut jotakin hänen omasta mielestään salattavaa tai voinut herättää mielipahaa? Mitähän tuo lie ollut? Rönnaugin kasvojen sävy oli nyt aivan muuttunut — ei, mitähän tuo nyt olikaan?
He menivät, molemmat ollen ääneti. Vielä kadullakin, missä varmaan oli monta muiston herättämis-aihetta, hän, joka äsken oli puhunut kolmea kieltä, osasi vaieta kaikilla kolmella. He kohtasivat kääseissä ajavan miehen, joka puhui kiivaasti nuoremmalle, seisauttamalleen miehelle. Molemmat tervehtivät Magnhildia, vanhempi väliäpitämättä, nuorempi voittoriemun loisto näppyisessä irvinaamassaan ja säkenöivissä silmissään — vasta silloin Rönnaug heräsi. Vaikka koht'ikään viisi vuotta oli kulunut siitä kun hän kyyditsi sitä tuntematonta miestä, joka oli puhunut Magnhildin tarkoitusperästä, ja joka oli nähnyt hänet itsensä, Rönnaugin, suhteissa, joita tämä häpesi — tunsi hän miehen heti. Rönnaug tarttui äkkiä Magnhildin käteen: "Do you know him? What is his name? Does he live here?" (Tunnetko hänet? Mikä on hänen nimensä? Asuuko hän täällä?) Hän ei muistanut kiireessään käyttää äidinkieltänsä. Magnhild vastasi ainoastaan viimeiseen kysymykseen: "Asuu, viime talvesta saakka." — "What hänen nimensä on?" — "Grong." — "Have you puhunut hänen kanssaan?" — "Enemmän hänen poikansa kanssa; se oli hän, joka seisoi tuolla." Rönnaug katsahti Grongin jälkeen, joka juuri ajoi kiivaasti — voipa melkein sanoa vihaisesti, — heidän ohitsensa.
He saapuivat toisen hotellin luo oikealla puolen, kysyttiin palvelusneidolta, eikö joku rouvashenkilö pienen lapsen kera ollut poikennut sinne. Heitä osotettiin toiseen kerrokseen. Siellä seisoi se herrasnainen, joka oli ollut Rönnaugin seurassa. Tämä kysyi häneltä englannin kielellä, missä lapsi oli, samalla kuin hän esitti miss Rolandia mrs. Skarlielle, jonka jälkeen kaikki kolme menivät lähinnä olevaan huoneeseen nukkuvan lapsen luo. "Todellakin, olemmeko saaneet kehdon!" huudahti Rönnaug englanniksi ja heittäysi polvilleen kehdon ääreen. Magnhild jäi seisomaan sen eteen vaikk'ei aivan lähelle sitä. Kaunis oli lapsi, mikäli hän saattoi nähdä. Rönnaug kallistautui lapsen yli, katsahtamatta ylös tai puhumatta mitään. Mutta Magnhild näki suuria kyyneliä vierivän hienolle vaipalle, joka oli levitetty kehdon päälle. Vaitiolo tuntui tuskalliselta.
Rönnaug nousi ja silmäisten syrjästä Magnhildia meni hän nopeasti tämän ohitse etumaiseen suojaan, jonne Magnhildin myös vihdoin täytyi seurata häntä. Silloin seisoi Rönnaug akkunan ääressä. Samassa seisahtuivat vaunut ulkopuolelle, Magnhild näki kolmen miehen vetävän niitä; ne olivat uudet kauniit matkavaunut, komeimmat mitä hän milloinkaan oli nähnyt. — "Kenenkä nuo ovat?" — "Minun!" vastasi Rönnaug.
Betsy Roland tuli sisään ja kysyi jotakin. Rönnaug seurasi häntä ulos. Heti perästä palattuaan sisään, astui hän suoraan Magnhildin luo, joka vielä istui katsellen vaunuja. Rönnaug kietoi toisen käsivartensa hänen kaulansa ympäri. "Will you go with me in this carriage through the country, Magnhild?" Jo koskettelusta oli Magnhild pelästynyt, hän tunsi Rönnaugin silmät, tunsi hänen hengityksensä, käsivarsi lepäsi hänen päällään kuin rautakanki, vaikkei se suinkaan pusertanut. "Tahdotko matkustaa mun kanssani läpi maakunnan in this — näissä ajoneuvoissa, Magnhild?" kuuli hän vielä kerran kysyttävän vapisevalla äänellä. "Tahdon", kuiskasi Magnhild.
Rönnaug laski hänet, meni toisen akkunan luo eikä enää katsahtanut huoneen sisään. "Ovatko nuo vaunut Amerikasta?" — "Lontoosta." — "Mitäs niistä annoit?" — "Charles bought it." [Charles osti ne] — "Onko miehes mukanasi?" — "Yes — on!" — ja Rönnaug lisäsi: — "Not here; Constantinople, — delivery of guns. — September we are to meet — Liverpool." [Ei täällä; vaan Konstantinopelissa — kanuunain hankinta. Syyskuussa tapaamme Liverpoolissa.] Ja hän katsahti ylös Magnhildiin suurin silmin. Mitä hän sillä tarkoitti?
Magnhild tahtoi mennä. Rönnaug saattoi häntä portaita alas. He menivät molemmin pois vaunujen luo, joiden ympärillä seisoi paljon väkeä, väistyen samalla vähän sivummalle. Rönnaug osoitti miten mukavasti vaunut oli sisustettu ja pistäessään päätänsä niiden sisään hän kysyi: "Sinun huoneesi upstairs, are they to be let?" (yläkerrassa, ovatko vuokrattavana?). — "Ei, semmoinen touhu tuottaa niin paljon vaivaa." Rönnaug lausahti pikaan "hyvää yötä" ja harppasi rappuja ylös tiehensä.
Magnhild ei ollut montakaan askelta astunut ennenkun hän tunsi, että hänen varmaan olisi pitänyt pyytää Rönnaugia asumaan ullakkohuoneissa. Olisiko hänen nyt käännyttävä takaisin? Johan nyt!
Tästä tuli yksi Magnhildin unettomia öitä. Rönnaug oli säikähdyttänyt häntä. Ja tuo matka? Sille hän ei ikipäivinä tahtonut lähteä.
X.
Minkä hän ensiksi näki, tullessaan aamulla kymmenen jälkeen ulos makuusuojastaan, oli taaskin Rönnaug, joka tullen lastauspaikalta juuri oli menossa hänen — ei hänen, vaan papin luo, sen nuoren pastorin, joka asui Magnhildin luona entisessä satulasepän työpajassa. Rönnaug, hänkö papin luona? Vielä kello 11 hän oli siellä. Ja tullessaan ulos, pastorin, nuoren ujon miehen saattamana, pisti hän vain pikimmältään päänsä Magnhildin majaan, tervehti ja katosi taas pastorin seurassa.
Magnhild sai vielä enemmän ihmettelyn aihetta, kun hän päivemmällä näki Rönnaugin Grongin seurassa. Tämä pisti hänen vihakseen, vaikkei hän itsekään selvästi tiennyt miksi. Sitten seuraavana päivänä käväisi Rönnaug häntä katsomassa, mutta aivan pikipäinsä; juteltiin hiukan niistä näistä lastauspaikan asukkaista, joita Rönnaugia oli huvittanut tavata uudestaan, mutta ei matkasta sanaakaan. Kului useita päiviä, eikä asiasta mainittu — oliko hän ehkä jättänyt sen sikseen!
Mutta sitte kuuli Magnhild samasta matkasta muilta: ensiksi merimiehen vaimolta, joka siivosi hänen huoneitaan, sitten siltä, jolta hän osti kalaa, vihdoin kaikilta. Mikä siis neuvoksi? Sillä lähteä mukaan hän ei millään ehdoin tahtonut.
Rönnaug kertoi hänelle lukevansa norjaa Grongin, samoin, jottei kiusaisi liiaksi yhtä kerrallaan, pastorin johdolla; hän sanoi myöskin kirjoittavansa "aineita", ja naurahti. Näin lyhyesti hän kosketteli henkilöitä, suhteita, kuvaten niiden luontoa ja laatua — ja tuosta heti taas toisiin asioihin! Magnhildia ei kutsuttu tulemaan hotelliin. Rönnaug veti usein lastansa pienessä vankkurissa, jonka hän oli ostanut. Hän seisahteli silloin ja näytti lastaan kaikille ihmisille, joita kohtasi, mutta Magnhildille hän ei kertaakaan tullut lapsen kanssa.
Rönnaug herätti erinomaista huomiota lastauspaikalla. Satamissa tosin ei ole harvinaista tavata merkillisiä onnen ja olojen vaiheita. Mutta päättäen Rönnaugin antamista lahjoista, koko hänen esiintymisestään, täytyi hänen olla upporikas, samalla kun hän kuitenkin oli kunnollisin ja luontevin kaikista. Magnhild kuuli vain yhtenään häntä kiiteltävän; ainoastaan pastori tuli kerran sanoneeksi, että häntä varmaan haittasi se kärsivällisyyden puute, joka on onnenlapsen omituisuus.
Mutta mitähän Rönnaug kuulikaan Magnhildista? Sillä siitä ei kai ollut epäilemistäkään, että hän tiedusteli muilta sitä mitä hän ei kysynyt Magnhildilta itseltään. Niin hän tekikin, vaikka perin varovasti. Oli oikeastaan vain kaksi, joilta hän kyseli asiaa suoraan: toinen oli pastori, toinen Grong.
Pastori sanoi, että kaiken aikaa, minkä hän oli siellä ollut, ja se oli kohta kokonainen vuosi, ei hän ollut koskaan kuullut tai nähnyt muuta kuin hyvää. Skarlie oli enemmän epäilyttävä henkilö. Yksimielisen todistuksen mukaan oli hän sijoittunut tänne asumaan ainoastaan perinpohjin opastuakseen olosuhteihin ja sitten käyttääkseen niitä edukseen — "tarvitsematta kilpailla kenenkään kanssa tai olla kenenkään valvonnan alaisena." Hän oli "ivailija ja kyynikko", vaikkei pastori voinut kieltää, että toisinaan oli hauskaa jutella tuon miehen kanssa. Pastori ei ollut koskaan kuullut muuta kuin että Skarlie suurella arvonannolla kohteli vaimoansa — eli oikeammin kasvattitytärtänsä, sillä missään muissa suhteissa nuo kaksi tuskin olivat keskenään. Ja nuori ujo pastori näytti itse kovasti pelästyvän siitä että hänen täytyi tämmöistä puhua.
Grong sitävastoin sanoi, että Magnhild oli laiska, itserakas, vaativainen letukka. Se ei viitsinyt edes itse sitoa sukkanauhojansa, sen hän oli omin silmin nähnyt. Se käsitöiden opetus, minkä Magnhild kerran oli pannut alkuun, oli aikaa sitten jätetty erään kyttyräselkäisen Maria nimisen tytön ja erään "pitkän Loviisan" toimeksi. Magnhild opetti noille silloin tällöin jotakin uutta, mutta ei sekään ollut hänen ansiotansa, vaan hänen miehensä, joka matkoillaan älysi ja otti onkeensa yhtä ja toista hyvää ja sitte taivutti vaimonsa panemaan ne käytäntöön kotosalla. Skarlie oli ylipäänsä aimo toimekas mies, joka oli virittänyt elämää koko tähän tylsään, tietämättömään seutuun, ehkä vähinsä myös peijannut niitä näitä — mutta täytyyhän sitä maksaa oppirahojakin.
Entäs tuo Magnhildille aiottu päämäärä? Pyh! Grong oli aikoja sitten heittänyt menemään kaikki mokomat lorut. Hän oli kolme vuotta sitte Norrlannissa nähnyt vanhan äijän, joka lasna oli yksin pelastunut kokonaisesta pikku-pitäjästä; muut oli lumivyöry haudannut alleen. Mies oli aika lurjus; oli elänyt 66 vuoden vanhaksi tekemättä hituakaan, paitsi mitä vähän souteli, ja hän kuoli viime vuonna vaivaistalon hoitolaisena. Mikähän tuonkin päämäärä lienee ollut? Hyvin harvassa niitä on, joilla on jotakin tarkoitettu.
Grong oli siihen aikaan huonolla tuulella. Hän oli uskonut lahjakkaan poikansa määrätyksi johonkin, ainoastaan tämän vuoksi ukko eli — ja silloinpa poika hulttio ei tehnyt muuta kuin että rakastui! Mutta Rönnaug, joka ei tietänyt mitään Grongin omasta kohtalosta, pelästyi pahasti hänen ankarasta tuomiostaan. Ei hän myöskään päässyt pohtimaan asiaa hänen kanssaan, sillä ukko julisti suoraan sydämmestään ikävystyneensä Magnhildiin.
Niinpä Rönnaug siis jälleen pyrki ja pääsikin itse Magnhildin pakinoille, mutta tapasi hänet niin umpimielisenä, että oli aivan mahdoton päästä häntä lähemmäs. Jos Rönnaug siis mieli pysyä aikeessaan, ei ollut muuta neuvoksi kuin yllättää hänet arvaamatta.
Siksipä hän eräänä päivänä niin väliäpitämättömällä äänellä kuin suinkin ilmoitti Magnhildille aikovansa ylihuomenna matkustaa. Magnhildin ei tarvitse ottaa mukaansa mitään enempää sälyjä, sillä jos he jossakin pysähtyisivät, sopisi heidän siellä ostaa mitä tarvitsisivat. Niin aikoi hän itse tehdä.
Tämä oli klo 9 vaiheilla edelläpuolisten, ja aina 12:teen asti Magnhild ponnisteli saadakseen kokoon sähkösanomaa miehellensä, joka juur'ikään oli ilmoittanut hänelle saapuneensa Bergeniin. Sähkösanoma sukeutui lopuksi tähän muotoon:
'Rönnaug, naimisissa rikkaan amerikkalaisen Charles Randon'in kanssa, New-York'ista, on täällä. Tahtoo saada minut mukaansa pitkälle matkalle.
Magnhild.'
Hänestä tuntui olonsa kuin kavaltajan, kun hän täsmälleen klo 12 pani tämän sähkösanoman menemään. Kavaltajan? Ketä vastaan? Oliko hän sitte velvollinen tilintekoon kellekään? — Miten olikaan, pois hän lähti sinä iltapäivänä, jottei häntä tavattaisi kotona. Kun ehtoolla palasi kotiin, oli sillä välin saapunut sähkösanoma:
"Huomenna kotona höyrylaivalla. Skarlie."
Rönnaug haki Magnhildia klo 8 seuraavana aamuna; hän tahtoi yllättää häntä ihan valmiilla matkapuvulla, joka löytyi hotellissa. Mutta Magnhildin puolella oli ovi lukossa. Rönnaug kiersi toiselta puolen ja kurkisti sisään sänkykamariin ikkunasta, jossa kartiini oli vedetty ylös. Magnhild oli ulkosalla! Hän joka harvoin oli jalkeilla ennen kello 9.
Hyvä, mitäs muuta kuin sinne klo 9. Ovi lukossa! Klo 10 samoin; sitten sinne järjestään joka neljännestunnin kuluttua, mutta yhäti lukossa. Silloin alkoi Rönnaug epäillä. Ja klo 11 hän antoi runsaat juomarahat kahdelle poika naskalille, että nämä seisoisivat vartioimassa ja ilmoittaisivat hänelle kun näkisivät Magnhildin tulevan kotia.
Itse oli hän hotellissa odottamassa. Kello tuli 1, 2, 3 — ei mitään tietoa. — Hän tarkasti vartioitansa, nämä järjestyksessä. Kello tuli 4, 5; — taas tarkastus. Tuli 6, — silloin tuli toinen poika karkua juosten, ja Rönnaug hattu kädessä portaita alas poikaa kohti.
Hän tapasi Magnhildin keittiössä. Magnhild hommasi niin tulisella kiireellä, ettei Rönnaug saanut hänelle sanaa sanotuksi. Hän kierteli lakkaamatta keittiön, pihan, huoneitten väliä. Oli hän kellarissakin, oli hyvin kauan. Rönnaug odotti, mutta kun Magnhild ei koskaan päässyt lepoon, etsi hän hänet käsille syömäkammiosta. Kysyi siellä, eikö Magnhild voisi seurata häntä pikimmältään hotelliin. Ei ollut aikaa. Hän latoi par'aikaa voita lautaselle. "Kelle voita latelet?" — "Aa —". Hänen kätensä, joka piteli lusikkaa värisi; sen Rönnaug huomasi. "Tuleeko Skarlie höyrylaivalla — nyt?" Magnhild ei voinut kieltää; sillä olisihan se kohta nähty perättömäksi, ja sentähden hän sanoi: tulee. — "Niinpä olet siis kutsunut häntä tulemaan?" Magnhild laski lusikan kädestään ja meni sisään. Rönnaug perään.
Ja nyt kävi selväksi, kuinka paljon hyvää, mehevää norjaa Rönnaug täll'aikaa oli oppinut, jos se ei ollutkaan aivan puhdasta tai virheetöntä. Hän kysyi ensin, tiesikö tämä sitä että Skarlie estäisi hänen matkansa. Ja kun Magnhild, sen sijaan että vastaisi, pujahti sänkykamariin, riensi Rönnaug perään, sanoen, että "tänään et kumminkaan pääse käsistäni."
Tämä "tänään" kertoi Magnhildille, että Rönnaug jo kauan oli pitänyt häntä mielessään. Jos akkuna, jonka ääressä Magnhild nyt seisoi, olisi ollut vähän väljempi, olisi hän varmaan hypännyt siitä ulos.
Mutta ennenkuin Rönnaug ehti ryhtyä mihinkään toden teolla, tapahtui jotakin. Kadulta kuului melua ja naurun rähinää ja sen seasta raivokas miehen ääni "Ja sinäkö tahdot kieltää minua ripille menemästä, sen ulkokullattu perkele?" Hiljaa — ja siitä taas helakka naurun rämäys. Arvatenkin mies samalla joutui poliisin käsiin ja vietiin pois, poikien ja ämmäin äänet yhtyivät huutaen ja nauraen yleiseen hälinään, hiljeten hiljenemistään etääntyessään.
Ei kumpikaan kamarissa olijoista ollut poistunut paikaltaan. He olivat kumpikin katsahtaneet ulos ovesta salin ikkunoihin päin, mutta olivat myös kumpikin kääntyneet jälleen sisään, Magnhild puutarhaa kohti. Mutta Rönnaug oli tämän keskeytyksen johdosta muistanut ompelukone-Marttaa, joka aikanaan oli ollut lastauspaikan kauhuna ja riemuna. Tuskin oli siis meteli tauonnut, kun hän lausui: "Muistatko Masiina-Marttaa? Muistatko, että sanoin sulle jotakin miehestäsi ja hänestä? — Olen nyt tiedustellut tarkemmin, ja tiedän enemmän. Mutta arvollesi alentavaa on elää saman katon alla Skarlien moisen miehen kanssa."
Magnhild pyörähti ympäri kalpeana, ylpeänä. "Se ei koske minuun." — "Eikö se koske sinuun? Sinä istut hänen huoneissaan, syöt hänen ruokaansa, pidät hänen vaatteitaan ja nimeään — eikö se koske sinuun?"
Mutta Magnhild sujahti hänen sivutsensa saliin suomatta hänelle sanaakaan vastineeksi. Hän jäi seisomaan yhden kadunpuoleisen ikkunan ääreen.
"Niin, ellet tunne tuosta häpeää, Magnhild, niin olet jo syvemmälle vaipunut kuin uskoinkaan."
Magnhild oli juuri nojannut päätänsä akkunapieleen. Nyt kohotti hän sitä senverran että saattoi katsahtaa Rönnaugiin ja hymyillä, sitten laski hän sen jälleen alas. Mutta tuo hymyily viritti punastuksen Rönnaugin poskille, sillä hän tunsi tuossa heidän yhdessä vietettyä nuoruuttaan verrattavan toisiinsa.
"Minä ymmärrän, mitä ajattelet" — hänen äänensä värisi — "enkä luullut sinua niin ilkeäksi, vaikka kyllä heti kohdatessamme huomasin erehtyneeni siinä että ikävöin sinua."
Mutta tämä oli kai hänen omastakin mielestään liian ankaraa, sillä hän pysähtyi. Eihän hänen aikeensa sitäpaitsi ollutkaan rikkoa välejänsä Magnhildin kanssa, päinvastoin! — Ja niinpä hän suuttui Magnhildille, joka oli saattanut hänet niin pahasti unohtamaan itsensä! Eikö tuo ollut alusta asti toiminut niin? Kuinka lämpimästi hän olikaan tullut, ja kuinka kylmästi häntä oli kohdeltu! Ja näitä ajatellessaan hän alkoi puhua ääneensä.
"En tiennyt mitään ihanampaa maan päällä kuin saada näyttää sinulle lastani! Eihän minulla ollut ketään toista, jolle sitä näyttäisin. Mutta sinä et tahtonut edes nähdäkään sitä — sillä et viitsinyt muuttaa vaatteitasi niin vähäisen asian vuoksi." Hän oli alkanut lempeästi, mutta ennenkun pääsi loppuun, värisi ääni ja hän tyrskähti itkuun.
Yht'äkkiä Magnhild kavahti pystyyn ja ohjasi askeleensa — ensin keittiön ovelle, mutta siellähän juuri olikin Rönnaug, sitten sänkykamarin ovea kohti, mutta muisti ettei sinne auttaisi paeta, kääntyi siitä takaisin, kohtasi Rönnaugin, ei tiennyt minne mennä — ja peräytyi entiseen asemaansa.
Mutta tätä ei Rönnaug itse asiassa nähnyt, sillä nyt hänen oma mielensä oli kiihkeästi kuohuksissa. "Sinulla ei ole ollenkaan sydäntä, Magnhild; hirveää on että täytyy sanoa se! Niin kauan olet antautunut loassa laahattavaksi, kunnes olet menettänyt kaiken tunteesi, — niin oletkin vain! Kun minä pakotin sinua katsomaan lastani, et viitsinyt edes suudella sitä! Et edes kyykistynyt sen puoleen, et sanonut ainoata sanaa, et sanaakaan, et nähnyt kuinka kaunis se oli!" — Puhe tukahtui jälleen itkuun. "Mutta se on ymmärrettävissä", jatkoi hän, "sillä eihän sinulla itsellä ole lasta ollut. Sitä en tullut ajatelleeksi — sillä muuten olisin palannut heti paikalla! — Kuinka minä petyin — no, siitä olenkin Charlesille kirjoittanut!" — Hän keskeytti itsensä puhuen uuteen, pontevampaan äänisävyyn: "Minä en tiedä, mitä sinä ajattelet. Tai on varmaankin kaikki sinussa kuollut! Kun sinulla on vara valita ihan vapaasti — ja silloin valitset Skarlien! Mennä kirjeellä Skarlieta noutamaan!" — Astellen kiivaasti edes ja takaisin hän jatkoi: "Ei, ei! Tämä on kuitenkin sama Magnhild, joka oli niin hieno ja puhdas, että pelasti minun!" Hän seisahtui ja katsoi Magnhildiin. "Mutta sitäpä en koskaan unohdakaan, ja sinun on tultava minun kanssani, Magnhild!" — — Ja äkkiä heltyen: "Eikö sinulla ole sanaakaan minulle? Etkö voi käsittää, että minä pidän sinusta? — — Etkö vähääkään välitä siitä, että olen tullut tänne sinua hakemaan aina Amerikasta?"
Hän ei tarkannut, että tuli lausuneeksi koko asiansa, hän seisoi vain ja odotti saadakseen nähdä Magnhildin heräävän ja kääntyvän häneen päin. Hän ei ollut kyllin likellä, nähdäkseen että kyyneliä jo putoili ikkunalaudalle. Hän näki vain ettei Magnhild liikahtanut, ei hievahtanut paikaltaan. Tästä hän sydäntyi, ja äkkinäisenä päätöksissään, kuten ainakin sydämen kuohuessa kyllyyttään, hän lähti pois. Magnhild näki hänen itkien kiirehtivän katua ylös katsahtamatta sisään.
Eikä Rönnaug hillinnyt itkuansa, eipä silloinkaan kun hän kallistui lapsensa yli suudellakseen sydänkäpyään. Hän otti sen kerta kerralta syliinsä, ikäänkuin oikein varmistuakseen elämänsä aarteesta.
Hän oli odottanut että Magnhild tulisi perästä. Kello tuli 8, ei tullut ketään Magnhildia; se tuli 9, ei vieläkään ketään; silloin hän heitti vaipan hartioilleen ja hiipi satulasepän talon ohitse. Mies lienee jo aikaa tullut. Siellä oli aivan hiljaa eikä ketään ikkunoissa. Rönnaug kääntyi takaisin kotia, ja riisuessaan maata pannakseen hän harkitsi, mitä nyt oli tehtävä, pitäisikö hänen todella lähteä paluumatkalle ilman Magnhildia, — näin hän ajatteli vain silmänräpäyksen — ei, hänen oli jäätävä ja anottava apua! Hänen tuli uskaltaa taisteluun, vaikkapa itse Skarlieta vastaan, apunansa pastori ja Grong ja muuta kunniallista kansaa. Hän arvosteli asiaa kenties hieman amerikkalaiseen tapaan, mutta varma hän oli.
Hän nukkui ja näki unta, että hän ja mr. Skarlie tappelivat. Tuo oli suurilla, karvaisilla käsillään tarttunut hänen päähänsä, käsiinsä, hartioihinsa, tuo inhottava naama hampaattomat ikenet irvillään, tirkisti hymysuin hänen silmiinsä. Hän ei voinut torjua ilkiötä luotaan… nyt se oli taas hänen päässään kiinni kynsillään… Siinä samassa Magnhild huutaa huikahutti hänelle kerran, kohta toisenkin ja hän heräsi. Magnhild seisoi hänen vuoteensa ääressä. "Rönnaug!" — "Niin, niin!" — "Minä se olen — Magnhild!" — Rönnaug kohousi istualleen sängyssään vielä unen horroksissa. — "Kyllä näen, — sinä — se olet sinä — Ei todellako? sinäkö se oletkin, Magnhild? Tahdotko seurata mukanani?" — "Tahdon!" Ja Magnhild heittäysi hänen ylitsensä ja hyrskähti itkuun — millaiseen itkuun? Sellaiseen kuin lapsi, joka kauan oltuaan kauhuissaan löytää jälleen äitinsä — "Herra Jumala, mitä on tapahtunut?" — "Minä en voi sitä sanoa!" ja taaskin tuo pitkä, sydämen syvyydestä tyrskivä itku, ja niin irtausi hän hiljaa ja meni ja asettausi erikseen. — "Mutta nyt sinä seuraat minua?" "Kyllä", kuului hän kuiskaavan ja sitten taas itkua. Ja Rönnaug ojensi käsivartensa, avasi sylinsä, mutta kun ei ketään siihen tullut, huippasi hän itse sängystä, ja otti ilonsa käytännön kannalta pukeutumalla huimaa vauhtia. Siinä eli iloa, voitonriemua sielussa.
Istuessaan siinä pukeutumispuuhissa sängyn laidalla tuli hän tarkemmin katselleeksi Magnhildia. Kesäyö oli valoisa, ja Magnhild oli kierittänyt ylös ikkunaverhon, avannut ikkunan ja seisoi siinä. Saattoi olla noin kolmen aika. Magnhild seisoi alushameessa, kaapu yllänsä, tuolilla oli kääry, siinä ehkä hänen pukunsa. Mitähän olikaan tapahtunut? — Rönnaug meni toiseen huoneeseen pukeutumaan valmiiksi, ja kun Magnhild tuli perään, virui siellä levällään hänen uusi matkapukunsa, joka näin nyt näytettiin hänelle. Ei hän sanonut kiitosta, tuskin silmäilikään sitä, istui vain viereen ja itki uudelleen. Rönnaugin täytyi pukea hänet. Tätä tehdessään hän sipaisi: "Yrittikö tuo väkivaltaa?" — "Ei, sitä hän ei ole koskaan tehnyt", sanoi Magnhild, "ne ovat muita asioita", ja itku valtasi taas hänet niin, että Rönnaug ei puhunut enempää vaan laittoi sekä hänet, että itsensä tuota pikaa valmiiksi. Hän riensi jälleen sisään herättämään amerikkalaista ystävätärtään, siitä alas saamaan majatalon väen valveille, hän tahtoi muka lähteä matkaan ennen tunnin kuluttua. Hän tapasi Magnhildin samassa asennossa, johon oli hänet jättänyt. "Ei, riipaise nyt itsesi ripeäksi! Ennen tunnin kuluttua on meidän täältä lähdettävä:" Magnhild jäi vieläkin istumaan, hän näytti tyhjentäneen kaikki voimansa siihen taisteluun ja päätökseen, johon hän vastikään oli päässyt. Rönnaug antoi hänen olla olojaan, olipa hänellä itselläänkin tarpeeksi tehtävää. Kaikki tavarat säälittiin kokoon ja lopuksi lapsi käärittiin matkavaippoihin sen heräämättä. Tunnin kuluessa olivat he kaikki aivan oikein kaluineen kaikkineen sulloutuneet sijoilleen hänen komeihin matkavaunuihinsa. Kaikki nukkui heidän ympärillään. Matka kulki valoisana huomenhetkenä kirkon sivutse. Aurinkoa ei vielä näkynyt, mutta itäinen taivas rusotti tunturien yläpuolelta, maisema lepäsi pimeiden varjojen peitossa, tunturien korkeimmat kupeet mitä syvimmän tummansinervän harsossa, virta, saamatta valon viiruakaan valaisemaan taisteluansa, viilsi uraansa niinkuin jono hurjia, rajupäisiä vieraita, jotka tunturilta tullen juuri tällä heräämisen hetkellä, syöksyivät alas kiihkosta kiehuen, riemusta riehuen ja nauraa hohottivat hurjaa menoansa ja onnistunutta aiettansa.
Ne luonnonvaikutelmat ja tunteet, joita tämmöinen matka muuten olisi voinut tuottaa Magnhildille — virkistysretkenä monivuotisten kärsimysten jälkeen tai ensi peninkulmana uudella elon taipaleella lapsuusystävänsä uhkeissa vaunuissa — — ne haipuivat tyhjiin väsähtyneen turtumuksen tilaan. Olihan koko hänen elämänsä tähän päivään asti ollut vain monivuotista lepoa tottumusten siteissä, niin että yhden illan mielenliikutus oli tyhjentänyt hänen voimansa. Hän ei ikävöinyt mitään enemmin kuin sänkyä. Ja Rönnaug, joka mieli nähdä vastakohdan ihmeet kerrassaan toteutuneina, ei tahtonut ainoastaan päästä omiin vaunuihinsa, kaksi hevosta edessä (nousujen alkaessa tahtoi hän neljä hevosta valjaihin), — vaan hän tahtoi myös nukkua jossakin sen majatalon vierasvuoteessa, jossa hän oli piikana palvellut. Ja niin he tekivätkin, ja kolmen tunnin unet siellä nukuttiin. Talon emäntä tunsi Rönnaugin; mutta kun tämä ei miellyttänyt Rönnaugia, ei heidän välillään syntynyt mitään juttelua.
Nukuttuaan he söivät ja maksoivat, ja sitten täytyi Rönnaugin omakätisesti kirjoittaa kyytikirjaan. Se oli kaikki julman hauskaa. Hän luki siinä viimeiseksi kirjoitettuna: kaksi henkeä, 1 hevonen, seuraava kyytiasema — ja reunaan lisättynä:
"Meille linnut liversivät kvit-kvit!
Meill' asua aiotte kai, kvit-kvit?"
"Emme aattele rahtuakaan, tra-raa,
Vaan lemmimme toisiamme, tra-raa!"
"Mitä hassutusta tämä on?" Molemmat muut lähenivät; Betsy Rolandille se käännettiin.
Nyt muistivat he kaikki, että juuri silloin kun he ajoivat majatalon pihaan, he olivat nähneet herran ja rouvasihmisen ajavan vaunuissa sieltä ulos nopeasti heidän ohitsensa ylämaihin päin. Herra oli kääntynyt poispäin, ikäänkuin karttaakseen heidän katsettansa, naisella oli ollut harso kasvojen edessä.
He puhelivat vielä tästä vaunuissa istuessaan ja eteenpäin ajaessaan, sillä välin kuin kaikki talon väki oli kokoontunut. Matkustajamme älysivät, että runosäkeet eivät voineet olla muiden kuin kahden vastanaineen onnellisen sepittämät, — ja niiden ajatusyhtymäin johdosta, joille ei mitään voi, tuli Magnhild ajatelleeksi niitä kahta nuortamiestä sahvianisaappaissa ja naista, jonka tukka oli niin omituisesti nutturalle pantu, jotka heidän häämatkansa illalla kohtasivat heitä lähimmässä majatalossa. Tästä tuli hän muistaneeksi omia häitänsä, siitä ajatelleeksi mitä kaikkea hän oli kokenut kaikkina näinä vuosina, kuinka perus-ohjetta vailla hänen elämänsä oli kulunut ja kului, katsoipa sitä taappäin tai eteenpäin.
Tästä oli kuitenkin valjennut ihmeellinen päivä, aurinko oli kohonnut tällä kohtaa niin korkeiden tunturien yläpuolelle. Laakso, vaikkakin ahdas, oli siinä asemassa, että aurinko täytti sen paisteellaan alhaalta asti. Virta soukkeni täällä, samalla kuin sen juopa kävi kivisemmäksi; se juoksi valkoisena vaahdosta, missä aaltojen telme kiehui, riensi ruohon vihreänä, missä telme tyyntyi, sinisenä, missä pengermän harju sitä varjosti, harmaana missä se savisesta pohjasta nosti liejua pinnalle. Ruoho alempana pörrötti karheina karvatyppäinä, ylempänä nostellen keskeltään suuria voikukkia, suurimpia mitä he vielä olivat nähneet.
Tunturit ylinnä kimalsivat. Tumma hongisto nousi; niiden povelta ja helmasta niin mehuisan rehevänä, että ken sitä oikein osasi katsella, hän ehdottomasti virkistyi siitä. Täällä likinnä tietä kasvoi lehtimetsää, sillä hongisto: oli siitä hakattu pois, mutta muuten se kyllä uutta alaa valloittaen tunkeusi jälleen esiin sankasta emämaastaan taempaa. Maantie oli pölytön. Metsän laidassa välkkyi tunturikukkasia ja niissä viimeiset kastehelmet siltä päivältä. Matkailijat seisauttivat ja poimivat kukkia, istuivat sitten ja huvittelivat lasta kukilla, sitoivat seppeliä, joilla sitä koristivat. Vähän ylempänä, missä virta vaipui syvemmä heidän allensa, niin ettei sen pauhina painanut kaikkia muita ääniä kuulumattomiin, livertelivät lintuparvet riemuissaan. Rastaat joko yksitellen tai parvittain hyppivät keikkuen puusta puuhun, niiden voimakas sävel virvotti mieltä; joku säikähtynyt metso pakeni väkevin siivin siuvaisten pois oksien välitse. Hevosten jäljissä juokseva koira säikähytti riekkoja lentoon; ne kirkuivat, lentää räpyttivät, lymysivät kanervikkoon, kirkuivat ja pelosta pyrähtivät uudelleen lentoon, mutta palasivat kiertäen kaartaen entisille asemilleen. Niillä oli varmaankin pesänsä täällä, missä koivuja kasvoi niin taajassa pienen kanervalaikan ympärillä.
"Oi, kuinka olen halunnut tälle matkalle! Ja Charles, joka laski mun sille!" — Kyynelet kimalsivat Rönnaugin silmissä, mutta hän keskeytti puheensa suudeltuaan lastaan: "Ei mitään kyyneliä! Miksi?"
Ja hän lauloi:
"Shed no tear! Oh shed no tear!
The flower will bloom another year.
Weep no more! Weep no more!
Young buds sleep in the roots with core."
Suomeksi:
Älä itke yhtään kyyneltä!
Ens' vuonna kukkii kasvi taas
Jo lakkaa kyynelöimästä!
Nuoret silmikot uinuu juurissa.
"Tämä on meidän kesämatkamme, Magnhild! The summer-travels in Norway!
Nyt eteenpäin!"
Mutta Magnhild kallistui alas ja kätki kasvot käsiinsä.
"Kyllä olosi kääntyy hyväksi, Magnhild! Charles pitää siitä huolta, hän on niin kiltti!"
Mutta juuri silloin hän kuuli Magnhildin nyyhkyttävän, ja niinpä hän pidättyi.
Se aurinkoinen päivä, jona he matkustivat, se raikas, tuoksuva tunturi-ilma, jota hengittivät, se riemastus joka kohtasi heitä metsästä, tämän kaiken johdosta elpyneet lapsuuden muistot kävivät Rönnaugille liian valtaviksi. Hän unohti Magnhildin ja lauloi jälleen. Sitte otti hän luokseen lapsen ja jutteli lenteillä mielin sille ja miss Ro landille. Hän hämmästyi, kun Magnhild kysyi häneltä "Rakastatko sinä miestäsi, Rönnaug?" — "Josko häntä rakastan? No —! Kun mr. Charles Randon sanoi minulle 'Minä tahdon huolehtia Teidän kasvatustanne, Rönnaug, toivon, että tuotatte minulle iloa', — no, niin tuotin hänelle iloa. Kun mr. Charles sanoi minulle: 'Rakas Rönnaugini, olen melkomäärin Teitä vanhempi; jos kuitenkin tahtoisitte ruveta minun vaimokseni, niin olen varma siitä, että tulisin onnelliseksi'; — no, hyvä — hän tuli onnelliseksi. Ja kun mr. Charles sanoo: 'armas Rönnaug, katso, että vaalit pikku Harryä, niin että tapaan teidät kaikki Liverpoolissa syyskuussa ja norjalaisen ystävättäresi myös mukana', — niin tapaa hän meidät Liverpoolissa syyskuussa ja pikku Harryn terveenä — ja norjalaisen ystävättäreni myös!" ja hän suuteli lasta ja sai sen nauramaan.
He vaihettivat hevosia majatalossa. Molemmat muut jäivät istumaan vaunuihin, mutta Rönnaug astui alas, osaksi nähdäkseen jälleen vanhoja tuttuja paikkoja, osaksi koska hän tahtoi itse kirjoittaa päiväkirjaan. "Se kuului asiaan", sanoi hän. Kohta perästä tuli hän hymysuin ulos päiväkirja kädessään. Saman osotteen alla, nimittäin: "kaksi henkilöä ensi kyytiasemalle" — sattuvasti kuvaten näitä "kahta henkilöä" ja heidän suhdettansa todellisuuteen, etteivät edes olleet katsoneet ensi majatalon nimeä! — oli kirjoitettuna seuraavasti:
"Silmut, marjat, koko kukka, koko kasvi lempeen yhtyy; kourillaan kun talvi ryhtyy oksiin — kasvin perii hukka. Lemp' ei tunne keskimaata — Elää täytyy sen tai laata!"
Rönnaug käänsi tämän englanniksi Betsy Rolandille, ja kaikki kolme koettivat, mikä norjan mikä englannin kielellä, selittää arvoitusta omalla tavallaan. Siinä olivat kaikki yhtä mieltä, että tässä oli epäilemättä kaksi rakastavaa matkailemassa, jopa varsin omituisissa olosuhteissa — mutta missä? Olivatko vastanaineita vai ainoastaan rakastavia, olivatko pakoretkellä, vai kujeilivatko vain muuten piloillaan onnella kestetyn taistelun jälkeen, vai — — niin olihan siinä monta mahdollisuutta tarjona! Rönnaug tahtoi jäljentää säkeet, ja Magnhild tarjosi hänelle sitä varten lehden muistiinpanokirjastaan. Hänen ottaessaan tämän esiin, putosi siitä kirje, hän kummastui siitä itse. Vaan silloinpa hän muisti saaneensa sellaisen postissa noin tuntia sen jälkeen kuin hänen miehensä eilen illalla oli tullut kotiin. Otellessaan tämän kanssa oli hän toistaiseksi pistänyt kirjeen taskukirjaansa. Kun hän ei koskaan kirjeitä saanut, ei hän voinut ymmärtää keitä tämä saattoi olla. Nuo kaksi Amerikasta tullutta eivät havainneet ulkomaista postimerkkiä kirjeen kuoressa. Magnhild huomasi sen kohta. Hän avasi kuoren, siitä tuli esiin kirje hienosti kirjoitettu hienolle paperille, pitkä kirje. Siinä oli ylinnä München, ja alinna — lukiko hän oikein? — Hans Tande! Hän kääräisi kirjeen kokoon itsekään tietämättänsä samalla kuin hehkuva puna peitti hänen kasvonsa ja kaulansa. Molemmat muut eivät olleet mitään huomaavinaan, ja Rönnaug ryhtyi runosäkeitä kopioimaan.
He ajoivat reippaasti eteenpäin ja antoivat Magnhildin olla olojansa. Mutta tämä joutui yhä enemmän hämilleen, niin että hänelle itselleen kävi tuskalliseksi istua vaunuissa muiden kanssa. Hän pyysi nöyrästi saada astua maahan ja kävellä vähän matkaa. Rönnaug hymyili ja käski ajajan seisahduttaa — tässä oli tasanko, jolla hevoset saattoivat levähtää sen ajan. Matkailijain maahan astuttua, Rönnaug talutti Magnhildia muutaman askelta taempana olevan pienen metsikön luo ja sanoi: "Kas niin, mene nyt tuonne ja lue kirjeesi!"
Magnhild päästyään metsään seisahtui. Hänen mielenliikutuksensa pakotti häntä siihen. Hän tähysti ympärilleen, ikäänkuin peläten täälläkin olevan ihmisiä läsnä. Aurinko välähti sieltä täältä kellastuneiden havuneulasten lomitse, luhistuneiden lahoin kantojen kylkiin, tummanvihreälle sammaleelle kivien päällä sekä niiden välissä kasvavalle kanervalle. Täällä vallitsi täysi hiljaisuus, loitompaa auringon valaisemalta metsän ranteelta kuului vain yksinäisen linnun viserrystä, lapsen lallatusta ja Rönnaugin naurua. Se soi niin heleästi puiden välistä.
Magnhild uskalsi jälleen vetää kirjeen esiin, hän kääri sen auki. Sen taitteet olivat menneet sekaisin. Hän levitti sen sileäksi eteensä, niinkuin vanhanpuolinen vaimo katselee arkussa kauan talletettua morsiuspukuansa. Yksinäinen säde osui siihen oksain lomitse ja vilhui siinä levotonna, milloin pyöreänä, milloin pitkulaisena. Säteen valokehässä näki hän sanan tai kaksi muita selvemmin: "Suuria toiveita — ja petin" oli siinä — suuria toiveita — ja petin, hän luki sen ja vapisi. Ah, ah, ah! Uudestaan ja yhä uudestaan hän luki tuon ja korjasi niin rikkaan sadon odotusta, pelkoa, muistoja — onnellisuuden ja taistelon muistoja — — hän ei malttanut istua, hän nousi seisaalle, mutta ainoastaan istuakseen jälleen ja koettaakseen. Pitkä, helakka naurahdus Rönnaugilta pujahti puitten välistä ikäänkuin sauva, johon Magnhild turvikseen tarttui. Hän sai rohkeutta hänen rohkeudestaan ja silmäili sinne tänne kirjeeseen, ei lukeakseen sitä, vaan nähdäkseen uskaltaisiko hän lukea. Mutta hän oli liian kiihtynyt voidakseen sovitella yhteen hajanaisia lauseen sirpaleita ajatelmiksi ja johtui itse tietämättänsä lukemaan kirjeen yhteen jaksoon. Hän ei tajunnut kaikkea mitä luki, mutta hänestä tuntui kuitenkin ikäänkuin yhdessä oltaisi, kättä puserreltaisi, kosketeltaisi. Hänen ympärillään humisi ja suhisi ikäänkuin soittoa, Tanden soittoa, hän oli jälleen lähellä tätä, sen tuoksun, sen silmäyksen, sen kainon vaiteliaisuuden piirissä, jossa hän Tanden luona oli maistanut maisen elämän ylhäisintä onnea. Timantti viilteli valorenkaita pianolle, soittelijan hieno käsi loihti leikiten "kukkasia nurmelle." Ollen kokonaan Tanden luona alkoi Magnhild hurmaantuneena lukea kirjettä uudestaan, käsitti enemmin, seisahtui, riemastui sanatonna, luki kyynelten valuessa. Hän pysähtyi tietämättänsä, ainoastaan koska hän ei nähnyt, alkoi uudestaan huomaamattansa, keskeytti, hyrskähti itkuun, luki, lopetti alottaakseen jälleen taas. Kolme, neljä, viisi kertaa toistamiseen. Hän ei voinut enempää! —
Mitä ajatuksia ja tunteita, joita hänessä ennen oli tuhannesti liikkunut, hän nyt ajatteli ja tunsikaan uudelleen, ja mitä ajatuksia ja tunteita, joita hän ei milloinkaan ollut aavistanut!
Ensimmäinen eheä vaikutus, minkä hän sai kootuksi puolikosteassa metsän katveessa, jossa hän istui piillen, oli ikäänkuin kimppu väräjäviä säteitä. Se oli se aavistus jonka hän sai — se ei ollut lausuttuna, ja kuitenkin se hengitti joka riviltä (tuhat kertaa suloisempana näin!), se aavistus, niin se varmuus, että hän, juuri hän oli rakastanut häntä! ja tätä lähinnä se täysi tieto, mikä Tandella samaan aikaan oli ollut hänen, Magnhildin rakkaudesta — kauan, kauan, ennenkuin hän itse oli sen tajunnut! — ja johon hän, Tande, ei sentään ollut kajonnut, eipä silmäykselläkään. — Kuinka hienotunteinen, kuinka moitteelta säästävä hän oli ollutkaan! Ja mitä kaikkea hän sentään olikaan nähnyt hänessä, Magnhildissa! Oliko se totta, saattoiko se olla totta?
Oi, vähät siitä! Mutta saada tuntea pohjimmiten kaikkea, mitä Tande oli tuntenut, se oli Magnhildin surussa ikäänkuin aurinko, joka kostean ilman takaa vähitellen soluu utukerroksiin, luoden tuhansia, ennen aavistamattomia valovaikutelmia ylös ja alaspäin. Mikä virkoamisen tunne vuosikausien tyhjyyden, kaipuun, sureksinnan perästä!
Vasta myöhemmin pyrkivät ajatukset esiin yksitellen, eikä oikeastaan ennenkuin Rönnaug saapui. Se olikin niin vaikea lukea, tämä kirje, se tuntui paikotellen ikäänkuin käännökseltä vieraasta kielestä. — Mutta nyt kirjeeseen! — —
'Minä palajan etelästä. Luulin olevani kyllin voimakas. Ah! — Sanomalehdet ovat kai kertoneet Teille, että olen sairas. Mutta ne eivät tiedä, mitä minä nyt tiedän.
Ensimmäinen, minkä teen tässä uudessa tietävyydessäni, on että kirjoitan Teille, rakas Magnhild.
Te kummastutte tietenkin tuskallisesti nähdessänne minun allekirjoitukseni. Minä herätin suuria toiveita — ja petin, silloin kun ne piti täytettämän.
Tuhannesti olen sitten ajatellut, kuinka vastahakoiselta Teistä on täytynyt tuntua mennä pianon luo ja koetella laulua, jota me kolmisin olimme yhdessä opiskelleet, tai harjoitelmaa, jota me kahden olimme suoritelleet. Olisi tosiaankin ihme, jos voisitte siinä edistyä.
Tuhannesti olen myös itsekseni miettinyt, kirjoittaisinko Teille ja sanoisinko, mitä nyt viimeinkin sanon Teille että tämä on ollut elämäni syvin murhe.
Te vapautitte minut eräästä kerran rikkaasta, mutta sitten ala-arvoisesta suhteesta, ja tämä kaikki koitui minulle nousuksi. Viattomuuden itu sielussani oli jälleen saanut ilmaa. Tämän vapautuksen koko laajuutta en oivaltanut, niin kauan kuin olimme yhdessä. Ja kiitokseksi siitä mitä teitte minulle, olen hävittänyt Teidän elämäänne minkä vain olen voinut. Mutta olen myöskin ikävöinnyt saadakseni sanoa Teille mitä nyt uskon, nimittäin: meidän tarkoituksemme täällä maan päällä ei ole ainoastaan se, minkä itse tunnemme, ei ainoastaan se minkä uskomme olevan elämämme päätehtävän. Kun Te, itse siitä tietämättänne annoitte minulle puhtaamman, korkeamman suunnan, täytitte Tekin tarkoitusperän, rakas Magnhild. Se oli ehkä vähäinen, mutta olikin ehkä vain sadannes jostakin suuremmasta elintehtävästä, jota olette suorittanut paljon useampia kohtaan itse aavistamattanne sitä.
Magnhild, nyt voin minä sanoa sen joutumatta väärinkäsitetyksi ja samalla myös vahingoittamatta, sillä Te olette tullut puoliviidettä vuotta vanhemmaksi, ja minä lähden pois — niin, nyt minä uskon Teille tulevan siitä apua, että saatte kuulla sen. Siis: sielunne viattomuus oli ihmeellisen kohtalonne kautta kasvanut siveellisyydeksi, joka Teissä ilmeni voimana, suurempana kuin kenessäkään muussa, jota olen tuntenut. Se oli sitä ihanampi, kun se ei itse tietänyt ilmauksistaan. Se hengähti kaiken, ujostelevan tottumattomuutenne jok'ainoasta liikkeestä. Se tuli minun huomattaviini ei ainoastaan Teidän punastuksessanne, Magnhild, ei, vaan myöskin äänenne soinnussa, sekä siinä välittömässä suhteessa, johon asetuitte jokaista kohtaan, jolle puhuitte, tai jota vain silmäsitte tai tervehditte. Se ihminen Teidän lähellänne, joka ei ollut puhdas, esiintyi inhottavana. Te opetitte langenneellekin, mikä kauneus siveellisyydellä on.
Teillä on täysi oikeus iloita siitä, mitä tässä sanon Teille. Niin soisinpa, että se vielä enemmän kuin ainoastaan ilahuttaisi Teitä. Ei ole hyvä murehtia hukkaan mennyttä elämäntarkoitusta, Magnhild, ja Grongilta saamistani kirjeistä saatan ymmärtää, että Te nyt teette niin. Ken ei saavuta ensimmäistä tai suurinta, mitä mielisi saavuttaa, ei silti saa heti vaipua alakuloiseen toimettomuuteen, sillä täten hän ehkäisee sen tuhatlehtisen päämäärän, mikä elämänpuulla on. — Ehkä itse pettymyksenkin täytyi olla siinä mukana?'
* * * * *
(Viisi päivää myöhemmin.)
'Magnhild, minä en puhu näin puolustellakseni itseäni. Joka kerta kuin aattelen Teidän lauluanne, tiedän mitä olen ehkäissyt edistymästä. Siinä oli puhtaus jota ei intohimo ollut koskettanut, sentähden se puhdistavasti värähti läpi sieluni. Siitä tuoksui hyviä muistoja, jotka palauttivat mieleeni lapsuuden ajat, äitini, hyvät opettajani, ensimmäiset käsitykseni soittotaiteesta, ensimmäisen haluni saada tyydykettä rakkaudelleni tai kauneuden kaipuulleni. Myöskin elämän ensimmäiset heleät värit soluivat jälleen esiin, ne jotka tosin eivät vielä olleet räikeitä, mutta eivät myöskään lian tahrimia.
Ajattelen tätä laulua taiteellisesti kehitettynä, kauttaaltaan sielullista elämää säteilevänä — mikä ilmestys! Ja tämän minä olen ehkäissyt.
Ostin yhdessä ollessamme muutamia isänne tekemiä solkia. En näyttänyt niitä kellekään. Silloisessa ympäristössäni ne olisivat herättäneet epäluuloja ja siten rauhattomuutta. Mutta näissä soljissa tajusin perinnäisiä taipumuksia, Magnhild — suvun tehtäviä, joita Teidän luontaislahjanne jatkaisivat. Teidän isänne töissä ilmenee viaton mielikuvitus, kärsivällisyys, epätäydellisessä ikäänkuin huokaus vielä arvokkaampien, valloilleen vielä päästämättömäin voimien povesta.
Onko kaikki tämä nyt seisahtunut, sentähden että Te olette seisahtunut, joka olette suvun viimeinen ja lapseton? Ei, en minä itseäni puolustele.'
* * * * *
(Minun on taas täytynyt jättää kirjeeni kesken useaksi päiväksi.
Nyt täytyy yrittää jatkaa loppuun.)
'Älkää antako sen, minkä minä olen rikkonut Teitä ja siten valitettavasti myös useita muita vastaan sekä nykyaikana että tulevaisuudessa, kelvata Teille puolusteeksi olemaan sen takia tästä lähin enää mitään tekemättä! Voittehan, jos tahdotte, laskea valloilleen sen mitä Teissä piilee kykyjä, tavalla tai toisella. Ja tehkää nyt niin senkintähden että minä rukoilen sitä Teiltä! Te voitte keventää rikokseni taakan ajatukselleni nyt elämäni viimeisinä hetkinä.
Niin oloani helpottaakin tätä kirjottaessani. Se lempeys, jolla
Te vielä kaikesta huolimatta ajattelette minua (minä tunnen sen!)
lähettää minulle sanoman.
Teidän tulee, minkä suinkin voitte, pelastaa elämäni työ, myöskin siinä missä se jäi keskeneräiseksi, kuten se on aljettu. Teidän tulee se rakentaa ja parantaa päiseksi, Magnhild!
Tunnette kai kuitenkin tämän rukouksen samalla lohdutukseksi?'
* * * * *
(En päässyt pitemmälle, mutta tänään voin paremmin.) 'Jos tämä auttaa avaamaan Teille jälleen mailman, niin että astutte sisään ja käytte käsiksi siihen — niin, jos kaikki se, minkä joko tykkänään laiminlöitte tai jätitte puolitiehen, voipi saada arvon olla renkaana tehtävässä ja täten tulla rakkaaksi — silloin teette hyvää minulle, muistakaa se! Jääkää hyvästi!
Ah niin, jää hyvästi! Minun on muita kirjeitä kyhättävä enkä jaksa paljon. Jääkää hyvästi!
Hans Tande.'
* * * * *
(Kahdeksan päivää myöhemmin.)
'Siirrän kirjeeseeni Teille seuraavan kohdan toisesta kirjeestä toiselle henkilölle:
Ei ole totta, että rakkaus on kaikille kulkutienä elämään. Ehk'ei se ole sitä edes puolillekaan niistä, jotka saapuvat perille tosi elämään.
Niitä on monta, jotka pilaavat olemassa-olonsa kaipaamalla rakkautta tai tavoittelemalla rakkauttaan. Muutamat heistä eivät ehkä voisikaan muuta (ihmiset ovat niin erilaiset, olosuhteet usein heitä puolustamassa), mutta ne, joiden olen nähnyt niin tekevän, olisivat ehdottomasti voineet hillitä itseään ja siitä saaneet omakseen uuden voiman. He jättivät kuitenkin kaikki yritykset sikseen, saatuaan tähän yllykettä kirjallisuudesta ja taiteesta, jonka lyhytnäköisyys johtui siitä että se oli tahdoltaan tahrattu.'
XI.
Magnhild ja Rönnaug tulivat käsi-kädessä ulos metsästä, josta Rönnaugin lopuksi oli täytynyt noutaa hänet ja jossa niin paljon oli asioitu, tutkittu, harkittu. He astuivat aina tasangolle asti. Missä sini-utu-puvussa nousivatkaan tunturit korkeuteen — ja tämän kehyksen sisällä hongisto tuonnempana, kanervikko tännempänä, ja sitten tasanko, jolla miss Roland ja lapsi istuivat sinisillä ja punaisilla huopapeitoilla vaunun vieressä. Tältä etu-alalta äidin katse lähti mielikuvitukseltaan vilkkaampana vaeltamaan kooten vielä vahvemmalti vaikutteita luonnon kuvataulun viivoista, valaisusta, väreistä.
"The summer-travels in Norway, the summer-travels in Norway!"
[Kesäretket Norjassa] hoki hän itsekseen.
Jokaisesta sanasta saattoi aavistaa, että näihin englantilaisen sanavarastonsa sanoihin hän pani enimmin mielikuvitusta.
He kulkivat hitaasti edelleen ympäristössä. Rönnaugille oli Magnhild muuttunut uudeksi, tämän sielunelämä oli avartunut, sen kasvot säteilivät läpitysten, eivätkä enää olleet nuo entiset. Olihan Magnhild jo kohta viisi vuotta salassa surrut hukkaan mennyttä elämäntehtäväänsä ja hukkaan mennyttä rakkauttaan, noita kahta sisarusta, jotka elivät ja kuolivat yhdessä. Hän oli nyt avannut sielunsa toiselle — siinä oli jotakin tapahtunut!
He valjastuttivat hevoset ja ajoivat edelleen. Mutta luonnon päivällislepoa eivät he häirinneet, tuskinpa vaunujenkaan ratinalla, sillä he ajoivat hiljaa rinteitä ylös.
Seuraavassa majatalossa he lukivat päiväkirjasta nämä sanat:
Meit' tervehti kaarneet tiellämme. Se huono on enne; vaan jumalille emme uhranneet ole vihaisille, eikä leppeetkään meitä suosine. Mitäs siitä? Me uskomme taivaan Luojaa, joka voimamme on ja meitä suojaa. Siis pelko pois! Me nauramme enteille,
Näistä pikku-säkeistä syntyi itsestään linnunlaulukuoro matkailijoille. Mutta sopusoinnuton ilo saa mielen alakuloiseksi ja tässä sitäpaitsi runo juuri sisälsi pahan enteen, sillä olivathan vasta ehtineet vähän matkaa majatalosta, kun heidän katseitaan kohtasi kirkontorninhuipuke siltä kummulta, jonka mullassa Magnhildin vanhemmat ja sisarukset lepäsivät, ja vasemmalta maantie; tunturin rinteellä siellä missä hänen lapsuutensa koti oli ollut.
Tuo karu maantie muistui aina Magnhildin mieleen, milloin hän ajatteli omaa, hukkaan elettyä pitkää elämän-uraansa. Nyt sen näkö taaskin herätti hänessä samanlaisen tunteen. Se lohdutus, minkä hän äsken oli saanut, ei kyennyt pitemmältä puhumaan hänelle. Sillä seurasihan sen mukana niin paljon selviämätöntä ja epätietoista. Hän läheni nyt sitä kohtaa, mistä kaikkityynni oli lähtöisin: kukkulalta saattoi nähdä pappilan.
Oli sovittu, että he poikkeisivat sinne. Vaunut vierivät koivukujannetta alas sievälle pihamaalle. Rönnaug jutteli neiti Rolandille papinperheestä, vieläpä hauskasti. Samassa he kaikki pelästyivät, kun vaunut olivat kellahtaa kumoon. Ihan kääntäessään porraspään puoleen ajaja oli suistanut syrjään isolle paadelle, jonka matalin laita oli juuri sillä kohtaa. Rönnaug ja miss Roland kirkaisivat hiukan molemmat — ja kun pahasta oli päästy niin vähällä, naurahtivat he. Heidän mielihyväkseen nauroi Magnhildkin mukaan. Niin vähäpätöinen kuin tapaus olikin, auttoi se häntä siirtymään haaveista todellisuuteen. Nyt hän siis oli kuin olikin pappilassa! Tuo sama kivi — kuinka monet sadat rattaat olivatkaan ajaneet sen päälle, mutta oliko se silti koskaan toimitettu pois? Siinä seisoi vanha Antti, vanha Söyrinki, vanha Nuutti! Tuolla se Aune eukkokin kurkisti pihalle! Koira haukkui pirtistä. Magnhild kysäisi: "Ovatko ne saaneet koiran?" Rönnaug vastasi: "Lyönpä vetoa, että se on tullut itsestään!"
Vanha Aune otti huostaansa tavarat, Rönnaug lapsen, heidät osotettiin kaikki eteisestä perhesaliin; mutta siellä ei ollut ketään paitsi koira, suuri, pörröinen otus, joka ensimmäisen ystävällisen sanan kuultuaan leppyi lempeäksi ja mennä tallusti nuuskien ja häntä lierussa toisen luota toisen luo, siitä jälleen pesän juureen, johon laskihe loikumaan lihavana, hyvin ruokittuna. Ritkahteli ja rytkähteli ylhäällä — kirkkoherra se siellä nousi sohvasta. Tämä joustinten soitto oli Magnhildille ennestään hyvin tuttua. Tunsi sen koirakin, sillä se nousi ja tahtoi ulos isäntänsä seuraan. Mutta tämä, jonka astunta kuului huoahtavista puuportaista, ei mennytkään ulos, vaan tuli sisään, niin että koira vain tervehti häntä, lierutti häntäänsä ja meni takaisin pesän luo, jossa se niin pitkän liikkeillä-olon perästä öhkyen kääntyi kellelleen.
Kirkkoherra oli mikäli mahdollista kaikin puolin entisellään. Hän oli kuullut Rönnaugista ja iloitsi saamastaan nähdä hänet; hänen lihavat kätensä pitelivät niin ystävällisesti ja kauan Rönnaugin, ja vielä kauemmin Magnhildin käsiä. Hän tervehti Miss Rolandia, ja lapsi häntä huvitti, kun taas lapsen ilona olivat kaikki uudet esineet huoneessa, etenkin koira.
Sytytettyään piippunsa ja saatuaan muut sekä itsensä sijoitetuiksi koruompeluin kirjatuille sohville ja istuimille, täytyi hänen ensi. asiakseen kertoa (sillä se oli täsmälleen kuukausi takaperin hyvin ja onnellisesti aikaansaatu), että "pikkutyttöjen" tulevaisuus oli turvattu. He olivat näet kumpikin saaneet elinkorkonsa, ja ne oli todella erittäin edullisilla ehdoilla saatu. Jumala oli käsittämättömässä armossaan ollut niin hyvä heille. — Enemmän huolissaan olivat he olleet "neidin" puolesta (näin nimitettiin entistä opettajatarta). Olivathan he aikoneet tehdä jotain hänenkin hyväkseen, vaikka siitä tuskin olisi riittävää apua ollut, sillä siihen eivät heidän varansa riittäneet, eikä hän itse olisi voinut mitään lisää ansaita, sillä hän oli käynyt niin kankeaksi. Mutta Jumala oli tutkimattomassa armossaan muistanut häntäkin. "Neiti" ei enää tarvinnut mitään elinkorkoa. Hän oli ollut tervehtimässä muutamaa sukulaistaan monen peninkulman takana täältä, siellä oli Jumala kutsunut hänet luokseen; hän ei ollut kestänyt matkan rasitusta. Kuolonsanoma oli tullut heille pari päivää sitten, ja pappi oli kovin epätietoinen, voisiko hän matkustaa hautajaisiin; tämä riippui eräästä morsiusparista, josko sen sopisi lykätä vihkiäisensä muutamaksi päivää eteenpäin. "Niin monivaiheista, Magnhild rakas, on tämä elämä. Toinen lähtee hautaan, toinen vihkituoliin. Ah juu! — Mutta sinullahan onkin vasta kaunis puku, lapseni! Skarlie on totisesti hyvä mies sinulle. Muuta ei sovi sanoa!"
Vihdoin tuli rouva molempine tyttärineen. Hieman märät hiukset, puhtaat hiansuut, vasta silotetut hameet osottivat, että he olivat asuaan siistinneet vierasten tulon takia. He eivät puhuneet mitään, puheesta kirkkoherra piti huolen, he vain niiasivat kätellessään, ottivat käsille koruompeluksensa ja istuivat ompeluin-kirjatulle lavitsalleen. Toinen tyttäristä nousi kuitenkin pian ja kuiskasi jotakin äidilleen; siitä suunnasta, jonne ensin hänen, sitten äidin silmä kääntyi, saattoi päättää, että kysymys koski riisuttaisiko harsopeite peilin, taulujen ja parin kipsikuvan päältä. Koska tyttö taas istuutui, oli arvatenkin päätetty ettei sitä riisuttaisi. "Ja neiti kun on kuollut?" sanoi Magnhild. Kaikki kolme laskivat yht'aikaa koruompeluksensa alas ja nostivat vähän päätänsä. "Hän kuoli halvaukseen", sanoi rouva. Näin istuivat he vähän aikaa, sitten jatkoivat koruompeluansa.
Kirkkoherra nousi laskemaan koiraa ulos. Se meni hirveän häpeissään, josta taas kirkkoherra sitä kiitteli. Sitten seurasi sen useita muitakin hyveitä, jutun hiljakseen jatkuessa. Koira oli tullut heille kolme vuotta sitte, Herra yksin tiesi mistä, mutta hän yksin tiesi myöskin miksi, sillä jo ensimäisenä kesänä oli se pelastanut Neidin hengen, kun Olli Björgans'in vimmattu härkä oli karannut häntä vastaan hänen tavallisella kävelymatkallaan kirkolle.
Kolmas suuri tapaus: vanha Antti oli iskenyt jalkaansa, tuli sitten vuorostaan yhtä vitkalleen kerrottuna. Kirkkoherra kertoi juuri mitä vanha Antti sanoi, kun kirkkoherra oli kantanut hänet vuoteelle. Silloin kertomus katkesi siitä, että ovea ulkoapäin nöyrästi kaapittiin; se oli tietysti koira. Paksu pappi nousi heti laskemaan sitä sisälle, puhui sille ystävällisesti ja varottavasti, joka otettiin vastaan liehittelevällä ujoudella.
Koira vilkaisi ympärilleen. Ja kun rouvan silmä selvästi lempeimmin katseli häntä, meni se kohta tämän luo ja nuoleksi kättä, jonka hän tarjosi.
Samassa nousi Magnhild, meni suoraa päätä rouvan luo ja silitti hänen hiuksiaan; hän tunsi että kaikki katsoivat häneen, mutta varsinkin rouva hämillään ja ihmeissään — ja Magnhild ei osannut pitemmälti selittää, miksi hän näin oli tehnyt, vaan riensi sentakia ulos. Hänen jälkeensä vallitsi huoneessa hiljaisuus.
Mitä tuo oli? mitä oli tapahtunut? Oli tapahtunut se, että Magnhild aamupäivällä oli saanut tuon kirjeen, jonka tunnemme, ja sen jälkeen katseli hän pappilan elämää aivan toisilla silmin.
Ikävyys haihtui, hän havaitsi tämän takana sydämellisyyden ja viattomuuden, jonka hän aina oli jättänyt huomaamatta, ja hän alkoi aavistaa jotakin.
Kirkkoherran kertomuksissa ensimmäisestä viimeiseen asti ei sanaakaan muistuttamassa, että hän tai joku hänen omistaan olisi tehnyt mitään hyvää. Sitä täytyi kunkin itse keksiä. Mutta sen oli koira tehnyt, ennenkun Magnhild sitä teki.
Se kiitti: oliko hän koskaan kiittänyt? Ja tämä asianlaita koski niin vuolteen voimalla häneen, että se ajoi hänet pakostakin tekoon sellaiseen. Kun hän par'aikaa oli täyttämässä aiettaan, huomasi hän kaikkien kummastuksesta, kuinka tottumattomat he olivat kiitollisuuteen tai kiitollisuuden osotuksiin hänen puoleltaan, ja tämä se säikähdytti häntä niin, että hän poistui.
Hän asteli tietä kirkolle päin, kenties siksi että se äsken oli ollut puheena. Itse oli hän kokonaan uuteen katsantotapaansa kiintynyt. Hän oli tähän silmänräpäykseen asti tarkoin tähynnyt kaikkia heidän naurettavia puoliansa, se oli totta. Ne olivat häntä harmittaneet, naurattaneet tai tympäisseet. Mutta hän ei ollut ennen kuin vasta nyt huomannut, että mitä äsken hänessä kiiteltiin, sen hän oli saanut tässä kodissa, se oli täällä suojelevana levittäynyt hänen sielunsa yli, niinkuin koruompelut heidän huonekalujensa päälle. Jos Skarlie oli osannut hyväkseen käyttää kaikkia kodin heikkoja puolia viekoitellakseen häntä, oli hän tässä kodissa myös saanut sen voiman, jolla hän tähän päivään asti oli kyennyt pitämään puoliaan viekoittelijaa vastaan.
Jos hän oli elänyt täällä mitään tarkoitusperää vailla, niin siihen ei ollut syynä yksin talon hiljainen totunnaiselämä, vaan myös ja etupäässä hän itse, joka jo täällä oli sulkeutunut unelmiinsa. Tarvittiin koko se suvaitsevaisuus, joka oli tälle kodille ominainen, jotta häntä sittekin siedettiin siinä määrin, kuin he olivat sietäneet, jopa hellittiin. Jostakin toisesta kodista hänet olisi ajettu maantielle — rasittavana, epäkauniina, kiittämättömänä, kuten hän oli ollut.
Niin, kiittämätönnä! Ketä oli hän koskaan kiittänyt? Kyllä erästä, joka oli tehnyt hänelle enimmin pahaa, — mutta myös enimmin hyvää, sillä tätä miestä hän rakasti. Sitä ei sopinut ottaa lukuun.
Mutta ketä muuten? Ei ketään täällä. Ei Skarlieta, vaikka tämä olikin alati ollut hänelle kiltti monessa kohdin, hänkin. Ei rouva Bangia, ja kuinka kiltti tämä olikaan ollut! Ei Rönnaugia, ei edes Rönnaugia!
Hän säikähti. Puhuihan hän nyt ensikerran eläessään oikein itsensä kanssa, eikä hän sentään melkein koskaan ollut muuta tehnytkään.
Nyt hän oivalsi, vaikka tuo ajatus jo kerran ennen, silloin tosin vain sivumennen oli häntä säikähyttänyt, — nyt vasta hän käsitti, miltä oli täytynyt tuntua Rönnaugista ensin monta vuotta ikävöidä Magnhildin luo kertomaan tälle ihmeellisestä elämän muutoksestaan, näyttämään hänelle lastansa, vapauttamaan häntä ja tehdä hänet onnellisemmaksi — ja sitten tavata semmoinen, joka ei viitsi edes seurata hänen mukaansa hotelliin, sata askelta sieltä — sentähden ettei ollut viitsinyt pukea ylleen.