language: Finnish

MAISTERI PÖLLÖNKORPI

3-näytöksinen huvinäytelmä

Kirj.

KAARLE HALME

Multa-aatelia III.

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1912.

OHJEITA ESITTÄJILLE:

Missä ei perälle sovi kahta ovea, siellä vasemman puoleinen voi jäädä pois. Käytettäköön siinä tapauksessa perällä ainoastaan ulosvievää ovea, ja koetettakoon se asettaa oikealle puolelle, ei kernaasti keskelle.

Härjänheimon ja Pöllönkorven puvuista seurattakoon I:sssä ja II:ssa osassa annettuja ohjeita.

Itse esittämisestä on jo huomautettu Multa-aatelin I:ssä.

Erinäisistä rooleista on huomattava:

Pöllönkorpi, Härjänheimo, Freckstedt ja Saara ovat samallaiset kuin
Multa-aatelia I:ssä, ja Kalle kuin Multa-aatelia II:ssa.

Maiju on tavattoman suulas, vilkas ja hyvätuulinen. Ikä 16 à 17 v.

Maisteri on naismainen, saamaton ja hidas. Käyttää kernaasti kopeilevaa puhetapaa ja ylpeileviä asentoja. Ikä 26 v.

Maiju Taivaloja on tyttömäinen, kokematon ja naivi, muuten avonainen ja herttainen luonne. Ikä 16 v.

HENKILÖT:

ESA PÖLLÖNKORPI. MAISTERI PÖLLÖNKORPI. KALLE KALJUNEN. VILHELM FRECKSTEDT. VILHO HARJUNHEIMO. MAIJU TAIVALOJA. SAARA. MAIJU.

Ensimäinen näytös

Pöllönkorven maatilalla. Arkisali. Perällä oikealla ovi eteiseen, vasemmalla isännän kamariin. Vasemmalla sivulla peräalalla oleva ovi kyökkiin, etualalla ovi emännän huoneeseen. Oikealla etualalla ovi vierashuoneisiin. On kesä ja sunnuntaipäivän iltapuoli.

Palvelustyttö Maiju kokoo keskilattialla olevalta pöydältä päivällisaterian jäännöksiä ja astioita.

Ulkona Pöllönkorven "Riihimäellä" alkaa kansanjuhla samoihin aikoihin.

MAIJU. Heta! Tule auttamaan — että saadaan pikemmin. (Hetken perästä. kiivaasti.) Heta! (Kuuntelee.) Eihän siellä kyökissä taaskaan ole ketään.

KALLE (tulee kyökin ovesta). Hyvää ilta-päivää!

MAIJU (Ihmeissään). Mistä te tulette?

KALLE. mistäkö tulen? (Nauraen.) Ovesta.

MAIJU. Ei se ole mikään outojen ihmisten tie.

KALLE. Eikö? Sitä en tietänyt. Akkunastako täällä päin —?

MAIJU. Me tiedämme täällä kuinka kuljemme. (Ottaa astiakasan ja menee kyökin ovea kohti.) Pois tieltä!

KALLE (naureskellen). Eihän kyökin ovesta saa kulkea —

MAIJU (topakasti) Saa se, jolla on lupa. (Menee.)

KALLE (yksin). Onpa aika pyryhrakka! (Katselee tuolia — istuu vasemmalle.) Jos häntä istahtaitta — (Kaivaa taskustaan paperossin ja rupea tupakoimishommiin.)

MAIJU (tulee toimimaan pöydän luo). No? Mitäs te nyt teette?

KALLE. Minäkö? En mitään — minä vain —

MAIJU. Kuka teidät käski istumaan?

KALLE (hymyillen). Eihän tuon vertaiseen käskyä tarvita. Eihän kukaan niin laiska ole, ettei joskus ilmankin ota istuakseen. Vai oletteko te?

MAIJU (joka arkailemattomuudellaan on tottunut nolaamaan ihmisiä, on nyt aivan hämmästynyt menestymättömyydestään ja katsoo Kallea ihmeissään). Tyhmälästäkös te kotoisin olette — häh?

KALLE (sytytellen tupakkaa). En — silloinhan te tuntisitte minut..
Mutta minä olen tuolta ylimaan puolella —

MAIJU (vahingonilolla). Hölmölän kylästä Kurjasen Kalle — (Purskahtaa voitonriemuisesti nauramaan.) Sepä lienettekin —

KALLE. En juuri se, mutta lähelle pitää. Olen Kaljusen Kalle —

MAIJU (nauraa vallaltomasti). Kaljunen! Kaljunen! Vaikka on tukka kuin piikkisian selkä — (Pudottaa yhden lautasen lattialle pirstaksi.)

KALLE. Ai, ai! Tuliko vahinko?

MAIJU (noukkii ylös palasia). Ei! — Ei Pöllönkorvessa yksi lautanen mitään meinaa.

KALLE. Eikä yksi ori.

MAIJU. Mikä ori?

KALLE. Näkyi tuolla kellistyneen apilapeltoon — kasa miehiä ympärillä —

MAIJU (hämmästyneenä). Voi, voi! Oliko se pantu apilapeltoon?

KALLE. Pantu tai päässyt — en tiedä —

MAIJU. Eikö sitä voitu enään auttaa?

KALLE. Ei — minkäs sille — (Naureskelee) — mutta eihän se
Pöllönkorvessa mitään meinaa —

MAIJU. Oliko maisteri siellä?

KALLE. Mikä maisteri?

MAIJU. Isäntä tietysti.

KALLE. Jaa — patruunaa tarkoitat —?

MAIJU. Patruuna ei ole isäntä. Talo on myyty patruunan veljelle maisterille.

KALLE (hämmästyneenä). Myytykö?

MAIJU (virnistellen). Olisiko Kaljusen Kalle ostanut, koska noin hämmästyttää?

KALLE (nousee). Vai on ryönä myyty? — Missä se patruuna nyt sitten on?

MAIJU. Missä milloinkin. Nyt hän on kai kansanjuhlassa tuolla ulkona.
Sinne minäkin lähden aivan heti. Talo jää tyhjäksi.

KALLE (ajatuksissaan). Olipa tämä nyt —

MAIJU. Ymmärtääkö vieras?

KALLE. Mitä sitten?

MAIJU. Että nyt on lähdettävä.

KALLE. Lähde pois vaan! (Istuu.)

MAIJU. Ei ole aikaa enään istua.

KALLE (ymmärtää Maijun tarkoituksen, leikillisesti). Ei minulla ole kiirettä.

MAIJU. Mutta minulla on. Mars matkaan!

KALLE. Minne minun nyt pitäisi —

MAIJU. Ulos tietysti — pois täältä —

KALLE. Mutta minä olen väsynyt ja —

MAIJU. Älkää lörpötelkö!

KALLE. — ja minulla on asiaa isännälle —

MAIJU (kiivaasti). Olkoon mitä tahansa, mutta lähtekää nyt tiehenne.

KALLE (hauskasti). Ei ole enään minulla tietä, tässä on määränpää.

MAIJU. (suuttuneena). Lähdetiekö vai —

KALLE. (naureskelee). — vai jäättekö? — Minä jään.

MAIJU (huomaa suuttumisensa voimattomuuden ja se raukaisee hänet kiukun sekaiseen hyvätuulisuuteen. Ei tiedä mitä sanoisi tai tekisi). Te olette — mitä minä teille tekisin — odottakaas — kyllä minä näytän — (Panee astiat sylistään pöydälle.)

KALLE. Näyttäkää te vaan — kyllä minä katselen.

MAIJU. Ettekö mene?

KALLE. Menen, kun aikani tulee.

MAIJU. Vai ette — (irroittaa rintapielestään nuppineulan.) Ettekö?

KALLE. En.

MAIJU (syöksyy istumaan Kalien syliin). No, istutaan sitten täällä —

KALLE (hölmistyen). Mitä peijakasta! Mikä te oikeastaan olette?

MAIJU (naureskellen). Minä olen Maiju-niminen tyttö — (Panee kätensä
Kallen kaulalle). Mitäs minä muuta olisin —

KALLE (hämillään). No, voi kummaa! Ja nätti te olette. Varsinkin näin läheltä — ai — ai —

MAIJU (pistelee Kallea nuppineulalla). Istutaan nyt vaan rauhassa —

KALLE. Ai, ai! Tehän pistelette — ai!

MAIJU. Enhän minä —

KALLE. Ai! Millä te pistelette?

MAIJU. Minähän istun ihan rauhassa.

KALLE (ottaa Maijua Työläisiltä). En eläessäni ole nähnyt noin nättiä — ai, ai!

MAIJU (keimaillen). Tahdotteko nyt ihan väkisin pitää minua tässä — ettekö päästä minua juhlaan?

KALLE (innostuen). Tuollaista peipposta ei saa polvelleen kuin kerran elämässään. Ai, ai! Älkää nyt pistelkö! Ai! Antakaa nyt olla! Ai pentele! Ai, ai!

SAARA (tulee ulko-ovesta).

KALLE. En minä laske teitä kuitenkaan.

SAARA. No, mutta Maiju!

MAIJU. Ettekö näe — neiti Härjänheimo! (Pistää Kallea taas neulalla.)

KALLE (parkaisee). A-ai, ai! (Hypähtää pystyyn.)

SAARA. Kalle! Kalle! Mitä minä näen! Oih! (Vaipuu tuolille.) Kalle!
Kalle!

MAIJU. Pyörtyykö hän? Miksi hän pyörtyy?

KALLE. Saara, Saara! Älä pyörry! Eihän tässä mitään tapahtunut.

SAARA. Vai ei tapahtunut! Maiju! Eikö tapahtunut?

MAIJU. Minähän vain muutaman kerran —

SAARA. Voi minua! Sinä varmaan monta kertaa —

MAIJU. Mutta mitä tämä Saara-neitiä liikuttaa?

SAARA (hypähtää ylös). Vai ei liikuta! Vai ei! Minä, joka olen hänen kihlattu morsiamensa. Ensi lempeni olen hänelle antanut ja sen hän tallaa lokaan — rakastamalla tuollaisia — kaikellaisia piikaletukoita — hyi!

MAIJU (kiivaasti). Minä en ole hyi! Eikä minua saa rakastaa kuka tahansa —

SAARA. Aivan kuka tahansa, koska tuollainenkin tollikko kuin Kaljusen Kalle. Mokoma mies! Kekkuli! Tatus! — Pussaa nyt häntä, lönttö! Pussaa ikäsi! (Menee nopeasti vierashuoneeseen.)

KALLE (menee perässä ovelle). Enhän minä tätä piikaihmistä — enhän minä — tiedäthän että sellaiset —

MAIJU. Nyt hän luulee, että minä välittäisin mokomasta miehestä — mokomasta typerästä pässinpäästä —

KALLE (ovella). Etkö kuule. Saara, kuinka hän minua haukkuu — kuulethan, ettei meillä ole mitään tekemistä toistemme kanssa. (Hiljempaa Maijulle.) Hauku enemmän vaan! Se pelastaa.

MAIJU. Niinkö? (Keksii kepposen, huutaa minkä jaksaa.) Mokoma
Kaijus-Kalle!

KALLE (mielissään). Hyvä, hyvä!

MAIJU (yhä huutaen). Mies, joka tahtoo väkisin suudella ventovierasta tyttöä —

KALLE. Älä herran tähden — älä!

MAIJU (yhä huutaen). Sanoit minua kauniiksi — ja syleilit ja —

KALLE (rientää tukkimaan kädellään Maijun suuta). Älä, jumalan luoma, älä!

MAIJU (riuhtaisee itsensä irti ja huutaa riemastuneena naurussa suin). Sanoit rakastavasi minua, vaikka olet toisen oma! Hyi! (Ottaa astiat pöydältä.) Etkä päästänyt irti, vaikka neulalla pistelin. (Menee kyökin ovelle, huutaa.) Älä enään koskaan ota minua polvellesi!

KALLE (kähisten hiljaa Maijulle). Mene tiehesi — paholainen!

MAIJU (hiljaa, kiusoittelevasti). Nyt saatte jäädä — rauhaan! (Menee.)

KALLE (viittailee vielä vaistomaisesti Maijun jälkeen). Huh! —Huh! (Viittaa taas.) Huh! Mene! (Silmät ympyriäisinä ja aivan tyhmän näköisenä kääntyy hitaasti katsomaan Saaran ovelle.) Hm! (Kääntyy katsomaan Maijun jälkeen.) Sehän oli lempo itse! Itse tuli istumaan — alkoi pistellä neulalla — ai, ai, kun vieläkin kirvelee. (Koettelee niskaansa ja selkäänsä.) Ai, ai miten kirvelee! — Taisin tykätä siitä letukasta, koska noin annoin itseäni pistellä! Ja pisteli vielä kielellään — pisteli vielä pahemmin. Eron kai teki Saarasta ja minusta. (Katsoo Saaran oveen.) Niin kai teki — (Hieroo niskaansa.) — ja saikin tehdä, koska ei ole patruunakaan enään isäntä, eikä sitten enään taida saada sitä torpanmaata, joka minulle on luvattu. (Katsoo taas Saaran oveen.) Ja mitäpä sillä Saaralla tekee, ellei torppaan rahoja tarvita. Sittenhän voi naida köyhänkin tytön. (Katsoo Maijun jälkeen.) Perhanan Maiju! — Jos tekisin kiusaa ja naisin tuon Maijun, että saisin tämän maksaa — saisin pistellä häntä — lainan takaisin.

SAARA (tulee huoneestaan, ja pysähtyy hetkeksi odottamaan, sanoisiko Kalle jotakin, mutta menee sitten kiivaasti ukko-ovelle, missä taas -pysähtyy).

KALLE (on säikähtänyt Saaran tullessa, mutta ilmaisee tyytyväisyyttä
Saaran poistuessa. Saaran pysähdyttyä muuttuu ilme taas happameksi.)

SAARA (hyökkää Kallen luo, huutaa itkunsekaisella, surun voittoisella ja moittivalla äänellä). Kalle!

KALLE (rykii epävarmana).

SAARA (kovempaa). Kalle!

KALLE (raapii korvallistaan ja rykii).

SAARA (vielä kovempata, painostaen erityisesti viimeisen tavun). Kalle!

KALLE (pehmeällä, alentuvaisella äänellä). Mitä sinä meinaat?

SAARA (purskahtaa itkuun). Sinä olet pettänyt minut! (Menee lähelle
Kallea ja painuu hänen rinnoilleen.)

KALLE. Älä nyt! Älä nyt!

SAARA. Sinä et välitä minusta — etkä — (Parkaisemalla) — ja minun ensi-lemmestäni!

KALLE. Hän työntäytyi istumaan kuin kirkkorekeen ja — ja —

SAARA (irtaantuu). Mitä sitten?

KALLE. — ja alkoi pistellä neuloilla —

PÖLLÖNKORPI (tulee ulkoa).

SAARA. Olet sinäkin mies, joka päästät polvellesi kenen vaan! — (Kääntyy menemään vierashuoneeseen.) Voi minua tyttö rukkaa! Voi petettyä tyttö rukkaa! (Menee.)

PÖLLÖNKORPI. Mitä, mitä?

KALLE. Kas vaan! Patruuna Pöllönkorpi! (Menee tervehtimään.) Päivää!
Terveeksi!

PÖLLÖNKORPI. Terveeksi vaan! Terveeksi vaan! Milloinkas Kalle on tullut?

KALLE. Juurihan minä —

PÖLLÖNKORPI. Ja ehdit jo torailemaan morsiamesi kanssa! Pianpa!

KALLE. Se tässä äksyili — ja riiteli — ja itkeä pirahutteli —

PÖLLÖNKORPI. No, mistä sitten?

KALLE. Ilman aikojaan! Eihän hänellä mitään syytä ollut —

SAARA (syöksyy huoneestaan). Vai ei ollut syytä — sinä pakana! Maijun kanssa kiemaili — Maijua istutti polvellaan. — Heti, kun taloon tulee, kieppua tytön — ensimäisen, minkä näkee — ja jättää kihlatun morsiamensa — (Purskahtaa itkemään) — jättää itkemään! (Syöksyy ulko-ovesta.)

PÖLLÖNKORPI. Ai, ai! Ai, ai, ai, ai! Oi, oi, oi!

KALLE (vaipuu tuolille). Ooo!

PÖLLÖNKORPI. Oletko sinä jättänyt hänet?

KALLE. En. Hänhän jätti minut.

PÖLLÖNKORPI. Siis ero?

KALLE. Siltä se näyttää!

PÖLLÖNKORPI. Kylläpä niksahti pahasti.

KALLE. Niin taisi. — Mutta ei kai sitä torpanmaatakaan nyt enään, koska
Pöllönkorpi on myyty — ja mitäpä sillä sitten tekee Saarallakaan —

PÖLLÖNKORPI. Tämäpä nyt vasta tenän teki! (Raapii korallistaan.) Ai, ai, kun sattuikin pahasti —

KALLE (nousee). Minulleko?

PÖLLÖNKORPI. Ei, vaan minulle!

KALLE. Teille! Mitäs tämä teille —

PÖLLÖNKORPI. Pilaa vielä kaikki puuhani — (Kävelee edestakaisin.) Hyi perhana sentään!

KALLE (ymmärtämättä mitään). Sekö, että minä — että Saara —- ettei
Saara — tai etten minä —

PÖLLÖNKORPI. Juuri se — juuri se —

KALLE. Mikä?

PÖLLÖNKORPI. Siitä voi tulia ilkeä juttu — hyi — hyi! (Pysähtyy päättäväisesti Kallen eteen.) Kuule, Kalle!

KALLE. Jahah!

PÖLLÖNKORPI. Sinun pitää naida tuo Saara!

KALLE (raapii korvallistaan). Niinhän minun piti — mutta ei kai enään sitä torppaakaan —

PÖLLÖNKORPI. Saat vaikka kokonaisen talon, mutta sinun pitää naida
Saara.

KALLE (syrjäkarein). Pitääkö? Onko sitten — ei suinkaan vaan —

PÖLLÖNKORPI. Mitä?

KALLE. Jos teillä on joitakin välejä — ja — ja asiat ovat hullusti, niin — — (Tuimasti) — topp tykkänään! Topp!

PÖLLÖNKORPI. Mitä sinä hassuttelet! Ähs! Ei sellaista! Mutta — istutaanpas tähän, niin minä juttelen —

KALLE. Saattaahan tuota — (Istuvat.)

PÖLLÖNKORPI. Minulla olisi nyt tilaisuus saada aika rikas tyttö —

KALLE. No, mutta entäs se Tiina Tissala? Eikö patruuna sitä jo nainut?
Siitähän tuli jo kaupat siellä maskuraatissa talvella.

PÖLLÖNKORPI. Ei tullut mitään. Ei, ei! Se oli sellainen koko reen täyttäjä. Koko ikäni olisin saanut istua kuskipukilla tai ehkä seistä vantiksilla —

KALLE (vilkastuen). Oliko se semmoinen saamari —

PÖLLÖNKORPI. Oli se — ei passannut — ei passannut —

KALLE. Ei nähtävästi sitten passannut. — Mutta jos tuo Saarakin ehkä —

PÖLLÖNKORPI. Niin, Saara! Kuulehan nyt!

KALLE. Jahah!

PÖLLÖNKORPI. Minulla olisi nyt tilaisuus tehdä hyvä kauppa — ostan eräs mahtava aateliskartano hyvillä ehdoilla, mutta siihen tarvittaisiin lisää rahaa —

KALLE. Mutta eihän Saaralla paljoakaan —

PÖLLÖNKORPI. Mitäs Saarasta! Minulla on eräs tyttö, jolla on —

KALLE. No, ottaa sitten vaan —

PÖLLÖNKORPI. Älä nyt sotke, kun et ymmärrä niin nopeasti! Kuule nyt!

KALLE. Jahah!

PÖLLÖNKORPI. Jos nyt sinä rikot välisi Saaran kanssa, niin Saara julmistuu sinuun ja kaikkiin miehiin. Haukkuu sinut pataluhaksi —

KALLE. Noo, antaa haukkua vaan —

PÖLLÖNKORPI. Eikö hemmetissä! Silloin hän haukkuu minutkin ja paljastaa, että minäkin olen häntä riiastellut —.

KALLE. Ahaa! Eikä tyttö sitten huolikaan.

PÖLLÖNKORPI. Niin voisi sattua -— että nokistuisi — nuori tyttö —

KALLE. Kyllähän ne moniaat sellaisesta —

PÖLLÖNKORPI. Se pitäisi nyt estää —

KALLE. Milläs sitä! Jos kerran nokistuu, niin —

PÖLLÖNKORPI (nousee hermostuneena). Ai, ai sitä tyhmyyttä — sitä tyhmyyttä —

KALLE (ymmärtämättä, levollisena). Niin — tyhmäähän se nokistuminen — tyhjistä tupsahteleminen —

PÖLLÖNKORPI (malttaa mielensä, kiertelee naureskellen viiksiään). He, he, he! Kuules, Kalle!

KALLE. Jahah!

PÖLLÖNKORPI. Sinun pitää naida Saara, niin se vaikenee!

KALLE. Akkanahan se vasta oikein alkaneekin —

PÖLLÖNKORPI. Mies hoi! Ota nyt älyä hännästä ja koeta ymmärtää! Kun hän pääsee naimisiin, niin on hän tyytyväinen, eikä parjaa entisiä sulhasmiehiään. Ja minä pääsen rauhaan.

KALLE (nousee). Entäs minä?

PÖLLÖNKORPI. Sinä pääset naimisiin ja saat komean vuokratilan asuaksesi kartanon maalla. (Lyö Kallea olalle.) Sinusta tulee sitten oikeata multa-aatelia. Olet yhtä hyvä kuin kuka tahansa.

KALLE (hyvillään). Ottaisikohan tuota ja rupeisi paikkailemaan välejä —

PÖLLÖNKORPI. Tietysti! Oikea mies katselee eteensä ja —

SAARA (tulee ulkoa).

PÖLLÖNKORPI. Ahaa! Saara! Tulitpa hyvään aikaan. Tulehan tänne! Tämä Kalle rakastaa sinua kovin ja suree sitä, että sinä tyhjänpäiväisen jutun tähden aiot hyljätä hänet. (Hiljaa Kallelle.) Sano nyt, että suret ja rakastat! (Työntää Kallen Saaran luo ja menee itse vasemmalle.) Katsos nyt, Saara, kuinka onnettomalta mies näyttää!

SAARA (liioitellun surunvoittoisesti). Kalle, Kalle!

KALLE (saamattomana). Saara!

SAARA. Mitä sinä meinaat?

KALLE. Meinaan, että — jos ennallaan —

SAARA (työntyy Kallen syliin). Oi, Kalle, Kalle!

KALLE. So, soh! So, soh!

PÖLLÖNKORPI (menee avaamaan vierashuoneen oven). Kas niin! Kas niin!
(Työntelee molempia sinne.) Kas niin! Kas niin!

SAARA (haaveellisena). Kuule. Kalle!

KALLE. Jahah!

SAARA. Nuoren tytön ensi lempeä pitää hoidella kuin palssamia kukkaa, muista se!

PÖLLÖNKORPI. Aivan kuin palssamin kukkaa, muista se. Kalle! (Työntää heidät ovesta sisään.)

KALLE (yrittää mennessään kääntää päätänsä olkansa yli ja sanoa
Pöllönkorrelle). Tuota — tuota että — että —

PÖLLÖNKORPI (nauraa ja painaa oven kiinni). Kuin palssamin kukkaa!

MAIJU (tulee kyökistä, alkaa pyyhkiä pöytää ja asettaa sille värillisen pöytäliinan.)

PÖLLÖNKORPI. Kuules, Maiju! Oletko velimiestä nähnyt?

MAIJU. Maisteri seisoo tuolla kuistilla ja juttelee Härjänheimon kanssa.

PÖLLÖNKORPI. Vai niin! (Aikoo ulos, mutta kääntyy takaisin.) Hm!
Maijuhan ihmeitä aikoi tehdä?

MAIJU. Minäkö? Miten niin?

PÖLLÖNKORPI. Aioit särkeä —

MAIJU (naureskelee). Särkyi hän se —

PÖLLÖNKORPI. Ei sentään — (Viittaa vierashuoneeseen) — tuolla paikkailevat Maijun rikkomia.

MAIJU. Eikös mitä. Rikkaläjään heitin kappaleet.

PÖLLÖNKORPI. Mitkä kappaleet?

MAIJU. Lautasen kappaleet tietysti.

PÖLLÖNKORPI (hyvätuulisena ottaa Maijua korvasta). Vai lautasen — sinä pyryharakka! Kahden ihmisen väliin tuppauduit kuin toukka puun ja kuoren väliin.

MAIJU (kiusoitellen). Kenenkäs välissä minä nyt olen?

PÖLLÖNKORPI. Minua et voi kohdella kuin Kallea —

MAIJU. Ai, ai! Koskee —

PÖLLÖNKORPI. Niin pitääkin —

MAIJU. Ai, ai, jos se toinen Maiju näkee — päästäkää irti —

PÖLLÖNKORPI. Mikä Maiju — häh!

MAIJU. Se rikas, jota patruuna — ai, ai — päästäkää irti tai minä kerron, että —

PÖLLÖNKORPI (pusertaa kovemmin). Yritäpäs, sinä peijakas!

MAIJU (ottaa nopeasti Pöllönkorpea kaulasta molemmin käsin ja parkuu).
Päästäkää irti! Laskekaa! Hyi teitä!

MAISTERI PÖLLÖNKORPI ja HÄRJÄNHEIMO (tulevat).

HÄRJÄNHEIMO. Hei vaan!

MAISTERI. No, mutta Esa!

MAIJU (juostessaan kyökkiin). Hih — hii — ii!

HÄRJÄNHEIMO. Vilkas poika!

MAISTERI. Sinähän häpäiset itsesi!

PÖLLÖNKORPI (nolona). Peijakkaan pyryharakka! Oli vähällä suuhuni lentää —

MAISTERI. Härjänheimo koettaa puhua sinusta suhteellisesti hyvää ja kaunista Maiju Taivalojalle ja sinä —

PÖLLÖNKORPI (aivan hermostuneena). — ja sinä — ja sinä! Älä sinä sekaannu minun asioihini! En minäkään ole sekaantunut sinun asioihisi, vaikka olisi ollut syytäkin.

MAISTERI (mahtavoiden). Ei ole mitään syytä sekaantua minun asioihini.
Minä olen suhteellisesti perusteellinen ja periaatteellinen mies —

PÖLLÖNKORPI (ärtyneesti). Ja hoidat taloasi "järjestelmällisesti" — tiedän — tiedän —

MAISTERI. Niin — järjestelmällisesti tieteellisellä pohjalla —

PÖLLÖNKORPI. — päin mäntyä — päin honkia —

MAISTERI (kohottaa ääntänsä). Maanviljelys meillä ei kannata, sillä talonpojilla on suhteellisesti liian alhainen sivistys. Minä tahdon näyttää, miten järkiperäisesti —

HÄRJÄNHEIMO (nauraa ja istuu oikealle). Miten järkiperäisesti nurkanpäitä syödään.

PÖLLÖNKORPI (on kovin ihastunut, kun keskustelu on saanut toisen käänteen, joten hän on päässyt rauhaan.) Oikein Härjänheimo! Sinäpä sen sanoit! Maisteri-veljeni syö nurkanpäitä.

MAISTERI. Mitä se merkitsee? Onko se olevinaan jokin sanansutkaus? Jos keskustelu mielii olla suhteellisesti asiallista, niin tyhmät sutkaukset ovat suhteellisesti — suhteellisesti — (Katsoo itselleen tuolia, ja istuu pöydän ääreen oikealle.) sopimattomia. Mutta jos siirrämme keskustelun takaisin lähtökohtaansa — minun velimieheeni. niin silloin minä olen periaatteellisesti sitä mieltä, että —

PÖLLÖNKORPI (kimmastuen). Minä olen sitä mieltä, että sinä olet periaatteellinen, perusteellinen, järjestelmällinen, tieteellinen, järkiperäinen ja asiallinen ja suhteellinen — ja —

MAISTERI (tyytyväisenä itseensä). Tätä kaikkea minä olen — ehdottomasti.

HÄRJÄNHEIMO (nauraa hyvätahtoisesti). Tehän olette kovin yksimieliset asioista —

MAISTERI. Minä en ole.

PÖLLÖNKORPI. Enkä minä.

MAISTERI. Hyvä, että sinäkin Härjänheimo satuit näkemään tositapauksen —

PÖLLÖNKORPI. Minkä tositapauksen?

MAISTERI. Miten sinä piikoja —

PÖLLÖNKORPI (taas kuohahtaen). Minä en edes sielussanikaan —

MAIJU (tulee kyökistä).

MAISTERI. Kuulehan, Maiju! Älä sinä anna tämän patruunan vietellä itseäsi, sillä —

PÖLLÖNKORPI. Kuules, Maiju! Sano nyt näille miehille, että minä olen aivan viaton.

MAIJU. Onko patruuna viaton?

PÖLLÖNKORPI. No, niinkuin lapsen paita, tiedäthän sen.

MAIJU. Mistä minä sen tietäisin.

MAISTERI. Siinäpä se!

HÄRJÄNHEIMO (nauran). Naiseen ei pidä vedota!

PÖLLÖNKORPI. Älä koukuttele! Ellet voi puhua totta, niin mene hemmettiin!

KALLE (tulee vierashuoneesta).

PÖLLÖNKORPI. Tunnusta pois vaan, että sinä otit kaulasta kiinni ja —

KALLE (painaa oven nopeasti kiinni). Hss! Hss! Älkää nyt hiivatissa! (Menee yli Pöllönkorven luo.) Älkää nyt siitä enään puhuko! Mitäs menneenvuotisesta lumesta. Jos jokin asia loppuu, niin eihän sitä enään ole — (Huomaa Härjänheimon.) Kas, Härjänheimo! (Menee tervehtimään.) Päivää, päivää!

HÄRJÄNHEIMO. Terve miestä!

MAISTERI (nousee). Kukas se tämä —?

KALLE. Varmaankin maisteri — uusi isäntä — terveeksi! — Minä olen tuon
Saaran sulhasmies — Kalle Kaljunen —

MAISTERI. Siis Kaljunenkin tietää —?

KALLE. Tietysti, tietysti! (Menee Maijua kohti ja viittaa kädellään.)
Mene nyt tiehesi! Mitäs siitä nyt enään! Tiedänhän minä, että —

PÖLLÖNKORPI. Sinä et tiedä yhtään mitään!

KALLE (virnistellen). Minäkö en tietäisi! Oi, voi! Liiankin hyvin! Minä sekä tiedän että tunnen. (Koettelee niskaansa.)

PÖLLÖNKORPI. (Kallelle). Pidä nyt edes suusi kiinni, kun et ymmärrä hölyn pölyä koko asiasta!

MAISTERI (tekeytyen mahdollisimman arvokkaaksi). Tätä ei saa enään jatkua! Talon mainetta ei saa pilata!

PÖLLÖNKORPI. Minäkö pilaisin talon maineen!

MAISTERI (Maijulle). Maiju saa mennä!

MAIJU. Minä tulinkin vaan —

MAISTERI (viittaa kärsimättömänä). Hyvä on! Hyvä on!

MAIJU. Vouti käski sanomaan —

MAISTERI (käskevästi). Sano voudille, että Virkku asetetaan —

MAIJU. Kuoppaan — jahah!

MAISTERI (kopeasti). Älä viisastele! Sano, että Virkku valjastetaan
minua saattamaan asemalle. Minä ajan Lahdenperän kautta edellä ja —
(Kääntyy sanomaan Härjänheimolle.) Me lähdemme rouvani kanssa häihin
Helsinkiin —

MAIJU. Mutta eihän se —

KALLE. Sekö se syöttöori —?

MAISTERI. Meillä ei vielä tunneta hevoshoidon alkeitakaan, mutta minä tahdon näyttää, että —

KALLE. Sekös se oli apilamaassa?

MAISTERI. Minä annoin tallimiehen päästää sen aamulla —

PÖLLÖNKORPI. Mitä lempoa!

HÄRJÄNHEIMO (hypähtää ylös), Apilamaahanko?

PÖLLÖNKORPI. Tallisyöttiläs, joka ei ollut uutta ruohoa maistanutkaan —

MAISTERI. Pah! Se on kansan taikauskoa —

PÖLLÖNKORPI. Se on kansan taikauskoa, että uppoavasta laivasta pakenevat hiiret ja häviävästä talosta kuolevat elukat. Tänä kesänä jo kaksi hevosta suohon ja kymmenen lehmää punatautiin —

MAISTERI. Mitä sinä höpiset?

HÄRJÄNHEIMO. Onko se jo kuollut?

KALLE. Minä näin, kun se oikaisi koipensa.

MAISTERI. Mikä?

KALLE. Se talli-ori.

MAISTERI. Virkkuko?

MAIJU. Niin — sitä minä vaan tulin sanomaan. (Menee.)

PÖLLÖNKORPI (kiivaasti). Kuinka sinä tätä taloa asut?

MAISTERI (menee sanaakaan sanomatta kyökkiin).

KALLE. No, no! Vahingosta viisastutaan — vahingosta viisastutaan.

PÖLLÖNKORPI. Kyllä! Mutta tuhmuuden ja viisastumisen välillä on maantie!

HÄRJÄNHEIMO. Olihan se vahinko, mutia kestäähän tällainen talo.

PÖLLÖNKORPI. Ei mikään talo kestä taitamatonta isäntää.

KALLE. Ei! Siinä patruuna on oikeassa.

PÖLLÖNKORPI (hyvätuulisesti). Mutta jokainen hoitakoon oman päänalaisensa! Me emme saa pilata juhlamieltämme.

HÄRJÄNHEIMO. Niin kyllä! Lähdetäänpäs juhlille. Sinne saapui äsken muiden muassa Freckstedt.

PÖLLÖNKORPI. Soo! Mitä se mies nyt hommailee?

HÄRJÄNHEIMO. Hän on suuren metsäyhtiön palveluksessa.

KALLE. Ja etsii yhä.

PÖLLÖNKORPI. Mitä sitten?

KALLE. Rikasta akkaa itselleen.

HÄRJÄNHEIMO. Niin tekee. Kovin kyseli jo minulta serkkuani.

PÖLLÖNKORPI (hätääntyen). Älä! Maiju Taivalojaako? Mistä hän hänet tuntee?

HÄRJÄNHEIMO. Ei hän tunne, mutta tietää jokaisen rikkaan tytön monessa läänissä.

KALLE. Niin tekee. Minä tiedän. Hänellä on oikein pitkä lista. Minä näin sen, kun kuljetin häntä kauppamatkoilla.

PÖLLÖNKORPI. Ai ai! Mennään sitten sinne! Mennään heti juhlakentälle.

HÄRJÄNHEIMO (naurahtaa). Pöllönkorpi pelkää!

PÖLLÖNKORPI (vetelee viiksiään). Noo, en minä pelkää, kun vaan saan vähän jalan sijaa. (Naurettavalla vakavuudella.) Mutta totisesti! Kaikki tuollaiset akan-etsijät ovat inhoittavaa väkeä.

HÄRJÄNHEIMO (hymyillen). Niinkö arvelet.

KALLE. Itsestään hyvä mies asian arvaa.

PÖLLÖNKORPI (rehennellen ja kierrellen viiksiään). Minä en etsi — minä otan — jos passaa ja —

HÄRJÄNHEIMO. — ja jätät, jos ei passaa.

PÖLLÖNKORPI (lyö Härjänheimoa olkapäälle, kiirehtiäkseen häntä). Aivan niin, he, he, he!

FRECKSTEDT (tulee ulkoa). Kas vaan! Hei, hei! Vanhoja tuttavia! (Tervehtii Pöllönkorpea ja Kallea.) Vanhoja tuttavia! — Ee! Ää! Tulin etsimään eli tapaamaan maisteria — maisteri, Pöllönkorpea —

PÖLLÖNKORPI. Hän kyllä on kotosalla. Freckstedt tekee hyvin ja istun.
Me tästä juuri lähdemme —

FRECKSTEDT. Vai niin, vai niin! Älkää antako estää itseänne.

PÖLLÖNKORPI. No, näkemiin! (Menee.)

HÄRJÄNHEIMO. Terve, terve! Vielä tavataan!

FRECKSTEDT. Tuota! Kuulkaahan, Härjänheimo! Pari sanaa! — Kalle kai myös menee —

KALLE (epävarmana, pitäisikö mennä Saaran luo). Minun kai oikeastaan — hm —

HÄRJÄNHEIMO (naureskellen). Voihan Kalle mennä edeltäpäinkin.

KALLE (raapii korvallistaan). Se nyt on vähän niin ja näin — mutta —
(Yskäisee ja menee.)

FRECKSTEDT. Tuota — kyllähän minulla oikeastaan on asiaa isännälle — mutta minä en nyt sitä varten — tuota — noh, mitäs tässä pitkistä puheista — tehän tunnette minun nopeuteni asioissa — tuota — tuota

HÄRJÄNHEIMO. (hilpeästi). No, antaa puhjeta vaan! Kysymys on kai jostakin tytöstä.

FRECKSTEDT. He, he, he! Te olette mainio! Teidän kanssanne voi puhua aivan kuin oman itsensä kanssa. Te olette ainoa rehti mies — tai ainakin kaikkein kunnollisin minun entisistä oppilaistani siellä maanviljelyskoulussa —

HÄRJÄNHEIMO. Heittäkäämme miehet syrjään! Naisista kai tässä —

FRECKSTEDT (arvokkaasti). Ei naisista — yhdestä naisesta vain — yhdestä — siitä neiti — siitä kauppiaan tyttärestä — kuulin tuolla kentällä, että hän on teidän serkkunne — onko —

HÄRJÄNHEIMO. Kyllä, serkku on.

FRECKSTEDT. Oo, niin mainio suku! Haan ensimmäistä multa-aatelia —

HÄRJÄNHEIMO. Noo — mutta emmekö ehkä mene kentälle —

FRECKSTEDT. Ei, ei! Minä tulin tänne sitä varten — sanottiin hänen tulleen tänne — mutta ellei teillä ole mitään sitä vastaan, että jään tänne hetkeksi odottamaan, niin luovun kernaasti teidän hauskasta seurastanne —

HÄRJÄNHEIMO. Jääkää herran nimessä! Luulen muuten, että hän on tuolla huoneessa — (Viittaa vierashuoneeseen.)

FRECKSTEDT. (korjaa heti liivejään). Jahah, jahah!

HÄRJÄNHEIMO. No, näkemiin siis!

FRECKSTEDT. Näkemiin, näkemiin! Kentällä tavataan.

HÄRJÄNHEIMO. Niinpä niin! (Menee.)

FRECKSTEDT (ottaa nopeasti peilin taskustaan ja kiertelee viiksiään. Saa yhtäkkisen päähänpiston). Ai, mutta —! (Ottaa nopeasti, erään paperiliuskan taskustaan, silmäilee sitä.) Hm — hm! Tässä — tässä — Maria — mutta kotinimi — se on tärkeä — miksi häntä sanotaan kodin kesken — (Syöksyy nopeasti ulos.) Härjänheimo! Hei — Härjänheimo!

MAIJU (tulee kyökistä, kimppu kukkia ja kaksi maljakkoa kädessä, asettaa kukat keskipöydälle, täyttää toisen maljakon ja vie vierashuoneeseen.)

SAARA (tulee ovella vastaan, pysähtyy ja katselee Maijua kiireestä kantapäähän hyvin halveksivasti). Miesten syötti!

MAIJU (hämmästyy ensin, mutta tavalliseen tapaansa tointuu heti ja niiaa.) Miesten pelätti!

SAARA. Pyh! (Menee nopeasti ulos, mutia kääntyy ovella.) Pyh!

MAIJU (kääntyy samaan aikaan ovella ja sanoo yht'aikaa) Pih! (Menee nauraen sisään.)

FRECKSTEDT (ulkona). Anteeksi — anteeksi! Olkaa hyvä! (Tulee ja kurkistaa jälkeensä) Luulin tuntevani tuon akan — (Sulkee oven.) Taisi olla Saara — hm — vanha maaton tuttavani — Olen joskus pettynyt — mitäs niistä — ei pety, jos varoo — — (Siistii kaikin tavoin tukkaansa, viiksiään ja pukuaan.) Maiju siis! Nätti nimi —

MAIJU (tulee vierashuoneesta).

FRECKSTEDT. Anteeksi, että minä ventovieraana —

MAIJU. Maisteriako etsitte?

FRECKSTEDT. Niin. Hän tulee aivan heti. Saan ehkä odottaa täällä —

MAIJU. Kyllä. Olkaa hyvä ja istukaa! (Menee pöydän luo asettamaan kukkia maljaan.)

FRECKSTEDT. Tuhansia kiitoksia! Te olette erittäin ystävällinen —

MAIJU. Älkää hupsutelko!

FRECKSTEDT. Mitä!

MAIJU. Ei mitään.

FRECKSTEDT (koettaa tästä eteenpäin pysytellä Maijun tasalla keskustelussa.) Te olette erittäin hauska —

MAIJU. Pitäisikö itkeä?

FRECKSTEDT. Harvinainen ilmiö — ihana —

MAIJU. Ihana ilma — ei sada eikä tuule.

FRECKSTEDT. He, he, he! Te osaatte vastailla. Te olette —

MAIJU. Enkä ole.

FRECKSTEDT. Mitä ette ole? Tiedättekö, mitä aioin sanoa —

MAIJU. Tuhmuuden tietysti.

FRECKSTEDT (korjaa liivejään ja sanoo itsekseen poispäinkääntyneenä.)
Onpa se koko kauhea otus!

MAIJU. Mitä sanoitte?

FRECKSTEDT. Aion kysyä, tuletteko juhlaan?

MAIJU. En. Minä menen sinne.

FRECKSTEDT (yrittää nauraa parhaansa mukaan.) Hyvä, hyvä! Niin minäkin menen. Mennään sitten yhdessä!

MAIJU. Ettekö osaa yksin?

FRECKSTEDT. Tahdon mennä vain teidän kanssanne. (Menee rohkeasti Maijun puolelle pöytää, hänen taakseen.) Jumaliste! Nythän minä vasta huomaan, miten ihana tukka reillä on! Oi, tuollaiset palmikot!

MAIJU (kääntämättä päätään). Olisiko ehkä vähän teillekin antaa?

FRECKSTEDT. Oi, miten ihana! (Ottaa toisen palmikon käteensä ja silittelee sitä.) Jumalallinen!

MAIJU. Laskekaa irti!

FRECKSTEDT. Miksi ei neiti Maiju salli itseään ihailtavan?

MAIJU (naureskellen). Luuletteko nyt olevanne ohjasten perissä?

FRECKSTEDT (tulee yhä rohkeammaksi). Tosiaankin! Nyt olette minun vallassani —

MAIJU. Lasketteko hyvällä?

FRECKSTEDT (naureskellen tyytyväisenä). En laske pahallakaan!

MAIJU (nauraen vihasta). Ettekö?

FRECKSTEDT (varmana). En.

MAIJU (kuuntelee, ja kuulee kolinaa ulkoa). Viimeisen kerran —

FRECKSTEDT. Rakas Maiju!

MAIJU (kääntyy nopeasti ympäri ja hyppää Freckstedtin kaulaan.)

MAISTERI (tulee kyökistä).

HÄRJÄNHEIMO ja KALLE (tulevat ulkoa).

PÖLLÖNKORPI (tulee isännän kamarista). Eikös peijooni!

KALLE. Taas!

MAISTERI. Maiju!

MAIJU. Jopas! Hih-hii-ii! (Juoksee kyökkiin.)

FRECKSTEDT (Härjänheimolle). Onnitelkaa! Maiju ja niinä menimme kihloihin!

HÄRJÄNHEIMO. Ja julkaisitte sen heti?

FRECKSTEDT. Tietty se, tietty se!

KAIKKI (nauravat).

Esirippu.

Toinen näytös

‘Sama paikka ja samat asemat.

KALLE (naureskellen). Ensin se halasi minua.

FRECKSTEDT. Häh?

PÖLLÖNKORPI. Ja sitten minua.

FRECKSTEDT. Häh? Häh?

HÄRJÄNHEIMO (nauraen). Ei pidä välittää! Ainahan ne yrittävät tehdä parastaan, santakontit

MAISTERI. Oikeinko herra Freckstedt todella —

FRECKSTEDT (tervehtii maisteria). Todella? Hyvää päivää! Tietysti todella! Oikea mies ei koskaan laske leikkiä näissä asioissa.

MAISTERI. No, onneksi olkoon sitten vaan! — Mutta — anteeksi — minun täytyy nyt kiirehtiä — lähden matkalle — (Pöllönkorvelle.) Kuules, Esa! Oletko hyvä ja kiirehdit valjastamista — Maiju lähtee heti perässä toisella hevosella suoraan asemalle —

FRECKSTEDT. Maiju?

KALLE. Saanko minä olla avuksi? Kaksi hevosta ja eri ajopelit, niinkö —?

MAISTERI. Niin! Kyllä tallimies tietää —

KALLE. Hyvä on! Ne ovat heti valmiit — (Menee nopeasti kyökin ovesta.)

FRECKSTEDT. Maiju? Lähteekö neiti Maiju —?

MAISTERI. Ei, ei! Minun rouvani — Maiju —

FRECKSTEDT. Ahaa! Vai niin! (Nauraa.) On kaksi Maijua —

HÄRJÄNHEIMO. Joskus niitä on kolmekin — (Naureskellen.) Niinkuin tuokin minun serkkuni ja —

PÖLLÖNKORPI (pelkää Maiju-jutun paljastuvan). Mitäs mailman Maijuista — tuhansia kai niitä — Freckstedtillä on oma Maijunsa — ja se on pääasia —

MAISTERI. Minun puolestani saavat kaikki Maijut jäädä tänne — minä vain yhden —

FRECKSTEDT. Onko teillä niin kiire? Minulla olisi ollut tärkeätä asiaa —

MAISTERI. Vai niin! Antakaa tulla vaan!

FRECKSTEDT. No, eihän se mitään salaista —

MAISTERI. Tukkiyhtiönne asioita — vai mitä?

FRECKSTEDT. Niin — tietysti —

HÄRJÄNHEIMO (aikoo lähteä). Minunhan oikeastaan pitikin —

MAISTERI. Eihän toki — ei Härjänheimon tämän tähden —

PÖLLÖNKORPI. Älähän jätä! Mennään sitten yhdessä — tiedäthän —

FRECKSTEDT. Puutavarain hinnat ovat ulkomailla alentuneet — ja — ja työväen palkkasuhteet kotimaassa ovat yhä kohoamassa —

MAISTERI. Niin, niin! Mutta asia! Olisi jo kiire — (Katsoo kelloaan.)

FRECKSTEDT (hyvin virallisesti). Tuo seitsemänkymmenentuhannen paperi lankee huomenna — ja se olisi —

PÖLLÖNKORPI. Mitä, seitsemänkymmenen?

FRECKSTEDT. Se on nyt maksettava.

MAISTERI. Maksettava?

PÖLLÖNKORPI. Se on erehdys! Sehän on vain neljäkymmentä — veljenihän jo keväällä maksoi siitä osan.

FRECKSTEDT. Mitään lyhennystä ei ole tehty —

HÄRJÄNHEIMO. Eikö?

PÖLLÖNKORPI (Maisterille). Mutta sitä vartenhan sinä sait
Härjänheimolta —

MAISTERI. Se ei kuulu tähän! Yhtiö ei siis halua metsää? Mitä sitten?

PÖLLÖNKORPI. Koko talon — se haluaa koko talon — kyllä ymmärrän —

FRECKSTEDT. Yhtiö haluaa, että vekseli maksetaan.

HÄRJÄNHEIMO. Mutta — entä se laina, jonka minä annoin. Sillähän juuri piti —

PÖLLÖNKORPI. Niin — missä se on — mitä sillä on tehty?

MAISTERI. Kaikellaisia parannuksia — vähän karjaa ja —

PÖLLÖNKORPI. Joutavia! Muutama tuhat on siihen mennyt —

MAISTERI. Maanviljelys oli suhteellisesti rappiolla —

PÖLLÖNKORPI. Se ei ole totta, se!

MAISTERI. Uusia viljelysmaita —

PÖLLÖNKORPI (kiivaasti). Älä puhu mokomista tyhmistä perkauksista —

MAISTERI. Älä sinä sekaannu minun asioihini! Minä katselen asioita laajemmasti —

PÖLLÖNKORPI. Katsele sinä miten tahansa! Nyt ei ole kysymys siitä! Mutta siitä on kysymys, että tuo paperi oli suuri tyhmyys. Sehän olisi puhdistanut tämän talon aivan puuttomaksi. Siksi sait Härjänheimolta rahoja, joilla piti pelastaa talo. Neljänkymmenentuhannen metsän täältä voi viedä, mutta ei penninkään edestä enempää.

FRECKSTEDT. (ivallisesti). Emmehän me tahdo metsää — emme ainoatakaan aidanseivästä — raha riittää — ja minä arvelen, että patruuna Pöllönkorpi —

PÖLLÖNKORPI. En penniäkään anna miehelle, joka menettää sukutalonsa — naisten hameisiin ja höyheniin —

MAISTERI (unohtaa arvokkuutensa). Naisten? Mitä sinä — jokaisen piian pitelijä — mitä sinä puhut naisista —

PÖLLÖNKORPI. Sinun akastasi minä vaan —

HÄRJÄNHEIMO. Aivanhan te rupeatte riitelemään — lihalliset veljet —

PÖLLÖNKORPI. Minä en ole lihallinen, enkä hengellinen veli kenenkään huonon — (Ei voi keksiä mitä sanoisi, parkaisee lopuksi) — huonon maanviljelijän kanssa. Tule, Härjänheimo! (Menee ulos.)

KALLE (tulee kyökistä). Hevoset ovat valjaissa.

MAISTERI (koettaa tyyntyä). Jahah! — Jaa! No, minä käyn siellä yhtiössä — nyt minun täytyy —

HÄRJÄNHEIMO. Nuo häätkin voisi jättää. Onhan nyt paljon tärkeämpää.
(Menee.)

FRECKSTEDT. Odottakaas, Härjänheimo! Minä olen tämän asian toimittanut ja lähden mukaan. Hyvästi vaan, herra maisteri! (Menee.)

MAISTERI. Hyvästi! (Menee sanaa sanomatta vasemmalle, emännän huoneeseen.)

SAARA (tulee kiireisenä). Täälläkö sinä seisoskelet — etkä tullutkaan —

KALLE. Kun minun piti valjastella hevosia maisterille —

SAARA. Olipa hyvä, että autoit — niillä on kiire. Istu nyt täällä hetkinen! Rouva huusi minua akkunasta — tulen aivan heti — (Aikoo emännän huoneeseen.)

KALLE. Jos minä niille juhlille —

SAARA (kääntyy ympäri, vie tuolin, johon asettaa Kallen). Älä sinä mene yhtään minnekään! Istu sinä tuohon — ja odota kiltisti. Äskettäin juuri tulit — enkä vielä ole kanssasi sanaa vaihtanut, vaikka olen sinun kihlattu morsiamesi —

KALLE (istuu). Jaah! Juu — huh!

SAARA (silittää Kallen tukkaa). Ajatteles, kuinka kaunista se on!

KALLE (naureskellen). Älä nyt! Rumahan mulla tukka on. Tiedänhän minä sen.

SAARA (tyytymättömänä). Sinä et kuuntele mitä minä puhun!

KALLE (yskäisee). Kuuntelenhan minä —

SAARA (kaihomielisesti). Oi! Eikös se kuulu kauniilta!

KALLE (yskäisee). Onhan sinulla oikea ihmisääni —

SAARA. Mitä?

KALLE. Että nättihän se — että onhan se kaunista —

SAARA (taas kaihomielisesti). Eikös olekin! Ooh! (Ottaa Kallea kaulasta.) Kun sanoo: sinun kihlattu morsiamesi —

KALLE. Ai — sekö?

SAARA (istuu Kallen polvelle). Tässä minun pitäisi istua aina — aina —

KALLE. Älä nyt — älä nyt — joku voisi tulla — vanhat ihmiset —

SAARA (hypähtää ylös). Vanhat! Minä en ole vanha! Kyllä istuit äsken Maijun kanssa — Mutta odotahan! Äläpäs nyt hievahda paikaltasi — minun täytyy nyt mennä — mutta minä tulen aivan heti takaisin — (Menee emännän huoneeseen ja katsahtaa vielä ovelta jälkeensä)

KALLE (jää paikalleen istumaan). Hm! Hm! (Pudistelee päätänsä ja huokaa.) Jaa, jaah! — Tokkohan tästä jutusta kunnolla kalua syntyy. Tuntuu niin — niin — no, en minä oikein tiedä, miltä se tuntuu — taitaa tuntua pahalta sentähden, ettei — ettei se tunnu miltään.

MAIJU (tulee). Nyt se maisteri meni kuin pyry — ja tallirenki sanoi, että —

KALLE. No, siinäkö te sitten vielä olette?

MAIJU. Kuinka niin?

KALLE (nousee). Lähtekää nyt heti toisella hevosella asemalle!

MAIJU. Herra jesta! Sitähän se tallirenkikin —

KALLE. No, miksi ette mene sitten?

MAIJU. Onko se nyt ihan vissi —

KALLE. Kuulinhan minä omilla korvillani —

MAIJU. Mitä minä siellä mahdan toimittaa?

KALLE. Sen kai tietää maisteri. Katsokaa te vaan, ettette myöhästy!

MAIJU. Ja minä käskin ajamaan hevosen ison rapun eteen!

KALLE. Ei tee mitään! Näyttäähän lähtö komeammalta.

MAIJU. Mutta onko se ihan vissi?

KALLE (naureskellen). Mene nyt tai minä tulen pussaamaan.

SAARA (kurkistaa ovesta).

MAIJU (virnistellen, kun huomaa Saaran). Vai tulee Kalle pussaamaan!

KALLE (röyhistellen). Tulen minä aivan heti —

MAIJU (teeskennellen aivan kuin vasta näkisi Saaran). Ai, ai! Ihmiset näkevät.

KALLE. Vaikka näkisivät! (Aikoo Maijua kohti.)

SAARA (parkaisee). Kalle!

KALLE (kääntyy nopeasti, aivan tyrmistyneenä). Häh!

MAIJU. Hyvästi! (Livahtaa ulko-ovesta.)

SAARA (hetken äänettömyyden jälkeen alkaa lähestyä Kallea hyvin hitaasti, tuijottaen koko ajan Kallea).

KALLE (pakenee myös yhtä hitaasti oikeaan seinään kiinni).

SAARA (pysähtyy lähelle Kallea). Kalle, Kalle!

KALLE (yskii).

SAARA (kovemmin). Kalle, Kalle!

KALLE. Se peijakas kun ei meinannut totella isäntäänsä —

SAARA. Sinä tahdoit pussata häntä —

KALLE. Vieläkös mitä minä tahdoin —

SAARA. Minä kuulin sen.

KALLE. Eihän sitä vielä voinut kuulla eikä nähdä. Minä vasta uhkasin.

SAARA. Miksi sinä uhkasit?

KALLE. Että saisin hänen lähtemään pois.

SAARA. Oi sinä valehtelija, sinä valehtelija! (Kääntyy poispäin ja alkaa itkeskellä.) Hän luulee pettävänsä minua sillä.

KALLE. Millä?

SAARA (alkaa- ilkeä enemmän). Luulottelee minulle sellaista!

KALLE. Millaista?

SAARA (parkaisten). Että joku nainen pakenisi huoneesta, kun häntä uhataan — (parkaisten) — uhataan pussata.

KALLE (hymyillen). Eikö sitten pakene?

SAARA (nyyhkyttäen). E—hei!

KALLE (tekeytyen käskeväksi). Mene nyt rouvan luo — tai — tai minä pussaan —

SAARA (kuivaa kyyneleensä). Mitä?

KALLE. — tai minä pussasin —

SAARA (hymyillen onnellisesti). Ole vaiti! Älä nyt!

KALLE (yhä käskevämmin). Mene!

SAARA (naureskelee ja katsoo onnellisena Kallea). Älä nyt! Ethän —

KALLE (yhä uhkaavammin). Minä pussaan!

SAARA. Sinä vain uhkailet —

KALLE (menee Saaran luo). Mene nyt heti tai — tai minä pussaan!

SAARA (vaipuu istumaan, kääntää suunsa Kalleen päin ja sulkee silmänsä).

KALLE (hyvin levollisesti). Taidat olla oikeassa. (Aikoo lähteä ulos)

SAARA (kimakasti). Kalle! Mihin sinä menet?

KALLE. Menen katsomaan sitä Maijua, jos se —

SAARA (hypähtää ylös). Maijunko luo sinä menet?

KALLE. Enhän minä hänen luokseen —

SAARA. Mokoma mies, joka vaan uhkailee — mutta ei pysty uhkauksiaan täyttämään! Mene! Mene sitten ijäksi! (Menee nopeasti emännän huoneeseen.)

KALLE (palaa ovelta keskilattialle). Saara! Kuule, Saara! — Ei kuullut, eikä välittänyt. (Tuumailee ankarasti.) Kas vaan kun ei välittänyt! Ehkä se ei olekaan niin miehen perso kuin minä luulin. Ehkä ei olekaan! Silloinhan sitä voisi tässä ehkä lämmetä — — ehkä voisi — (Tuumailee taas). Mitä jos — (Astuu pari askelia emännän huoneita köhii.) — Saara! (Panee käden suulleen.) Ei, ei! — Antaa nyt sentään olla! Ei saa hätiköidä! Kotikoira suunsa polttaa.

FRECKSTEDT (tulee hätäisenä). Ahaa! Kalle! — Hyvä, että jonkun tapasin.
Minnekä se nyt meni!

KALLE (osottaa emännän ovea.) Tuonne.

FRECKSTEDT. Kuka sinne meni?

KALLE. Saara tietenkin!

FRECKSTEDT. Äsh! Saara! Saarasta minä viisi! Mutta minne neiti meni?

KALLE. En minä tiedä — ei täällä ole käynyt ketään neitiä —

FRECKSTEDT. Ei täällä — mutta hevosella tuosta rapun edestä — nyt juuri — mihin sillä mentiin?

KALLE. Asemalle!

FRECKSTEDT. Menikö neiti asemalle?

KALLE. Ei sinne mitään neitiä mennyt.

FRECKSTEDT. Mutta kuka sinne meni! Älä juonittele!

KALLE. No, enhän minä! Itsehän sen näitte, kuka sinne meni — ja minne se meni —

FRECKSTEDT. Niin, niin, niin! Mutta mitä hiivattia hän nyt yhtäkkiä — näin kesken kaiken —

KALLE. Maisteri käski — oli kai asioita —

FRECKSTEDT. Asioita? Kenelle? Maijulleko?

KALLE. Tehän kyselette niin tuhottomasti —

FRECKSTEDT (ärtyneesti). Niin minä kyselenkin.. Mitä asioita maisterilla on minun — minun mcrsiamelleni?

KALLE (huomaa Freckstedtin kiihkon ja tehdäkseen pilaa, iskee silmää).
Kuka sen tietää, mitä heillä voi olla.

FRECKSTEDT. Mutta onhan maisteri naimisissa?

KALLE. Taitaa se olla sellaisissa vehkeissä.

FRECKSTEDT (hätääntyneenä). Mitä siivotonta peliä tämä sitten on?
(Aikoo syöksyä ulos, mutta)

PÖLLÖNKORPI (tulee vastaan ovessa). Mihin se Maiju ajoi?

FRECKSTEDT. Niin, mihin se ajoi? Sitähän tässä —

SAARA (tulee nopeasti emännän huoneen ovelle). Mihin se Maiju ajoi?

PÖLLÖNKORPI. Samaa minäkin kysyn.

FRECKSTEDT. Me kaikki kysymme —

SAARA. Voi, voi! Nyt pitäisi lähteä — ja Maiju vei emännän hevosen.
Pöllönkorpi! Menkää sanomaan, että valjastavat toisen!

PÖLLÖNKORPI. Ei ole hevosia kotona, kaikki ovat karjatalolla —

SAARA. Herra jesta! Ja juna lähtee — Minne se meni sitten — (Katsoo
Kallea) — ja kuka hänet lähetti?

KALLE (rykii). Tuota — tuota —

FRECKSTEDT (hädissään). Täytyy etsiä Härjänheimo! Hehän ovat karanneet.
(Menee ulos.)

SAARA. Sinäkö lähetit?

KALLE. Totta kai, kun kerran —

SAARA (äkäisesti). Senkin — tolvana! (Menee emännän huoneeseen.)

PÖLLÖNKORPI (naureskelee). Kallehan nyt vasta sotkun laittoi —

KALLE. Maisterihan määräsi, että Maiju —

PÖLLÖNKORPI. Niin — hänen rouvansa Maiju —

KALLE (vaipuu tuolille). Ai, ai, ai! Voi, voi tätä rytinää!

PÖLLÖNKORPI (yhä naureskellen). Aika sopan se Kalle kiehautti!

KALLE. Patruuna vaan naureskelee —

PÖLLÖNKORPI (tyytyväisenä). Tämä sattui hyvin. Nyt he myöhästyvät junasta. Ja se on oikein. Mokomat häät. Täällä on paljon tärkeämpiä asioita.