XII.
Saatuaan asiastani tiedon, pitivät he heti kokouksen… Kokouksessa on heillä sihteeri — tuommoinen nykyajan keikari, te tiedätte, tukka kammattu sivuille, joten näyttää ihan siltä, kuin jos kallonsa olisi haljennut kahtia, silmännurkassa lasipalanen; puhuu niin äitelästi ja suutelee vähä väliä heidän käsiään, ihan ehtimiseen moiskauttaa. — Yhtäkkiä räsähtää hän minulle:
— Millä oikeudella?
— Mistä on kysymys?
— Millä oikeudella — ärjyy hän — te otatte suojaanne lapsia?
— Miksi te sitä kysytte?
— Te ette saa ilman lupatodistusta ottaa suojaanne lapsia! Lapset on pidettävä yleisissä lastenkodeissa.
— Ennen kuin he pääsevät teidän lastenkoteihinne, kuolevat he jo nälkään.
Ja nytkös mies vasta pääsi purkamaan sisuaan, kaikki vain ranskaksi, vain ranskaksi. Mutta eipä liene ollut turhaa se, kun minut kadettikoulussa vietiin harva se lauantai asehuoneeseen suomittavaksi ranskankielen tähden: "Imbecile" — sen ymmärsin vallan hyvin. Meillä oli ranskankielen opettajana muudan "Rochere", laiha miehenroikale. Hänellä oli tapana, kun hän suuttui, kutsua jonkun oppilaista luokseen, jolloin hän sormellaan koputti sen otsaa ja myöskin huusi: "Imbecile"! —
Kauemmin en minäkään enää kärsinyt, vaan tulistuin. "Tepä, hyvä herra — sanoin sihteerille — ette itsekään ole mikään ulkomaalainen imbecile, vaan suoraan sanoen venäläinen narri!" Saattaako moista edes ajatella! Ikään kuin minä sitä varten olisin palvellut viisikolmatta vuotta uskollisesti ja rehellisesti!… Minä olen tsaarini majuri — ja yhtäkkiä tulee tuollainen syöttöporsas ja kutsuu minua imbecileksi! Mutta kun olin sinkauttanut hänelle tuon vastauksen, niin hän nolostui. Lasipalanen kirposi heti silmästä ja huulilla näkyi kuolaa. Pirskuttaen sitä ympärilleen puheli hän, mutta hänen sanojaan oli mahdoton ymmärtää. Viimein rauhoittui hän.
— Minä en tarkoittanut teitä.
— Enkä minäkään tarkoittanut teitä, minä vastasin, ja niin oli siis välimme suora. Kumpikin oli saanut mikä hänelle kuului, ja Jumalalle kiitos siitä.
Mutta sitten kääntyi minuun tuo patruunanrouva, jonka kättä hän alinomaa suuteli, pani lornetin nenälleen ja virkkoi:
— Te, majuri, menkää nyt rauhassa kotiin ja olkaa vakuutettu siitä, että me emme jätä asiaanne varteen ottamatta. Me ryhdymme toimiin ja annamme hankkeistamme aikanaan teille tiedon. Nyt tulee teidän vain toivoa ja rukoilla. Jumala auttakoon teitä. Ennen kaikkea tulee teidän turvata Häneen.
Juuri kuin minä ilman hänettä en olisi tuntenut Jumalaa!
Sitten minä raapaisin jalkaa ja läksin kotiin.
Ja ihan oikein — eivät he minua hyljänneet. Sittemmin vieri jok'ikinen päivä vaunuja pienen talomme eteen. Vaunuissa — daami. Palvelija hyökkää sisään: "Ruhtinatar se ja se, tehkää hyvin ja ottakaa vastaan. Miksikä täällä ei ole suitsutuspuikkoja poltettu?"
Sitten astuu hän sisään — uh, niin turkasen ylhäinen!… Nyrpistää heti nenäänsä.
— Mimmoinen haju täällä on!
— Millainenkas se muuten olisi? Lapsenhajua, se on tietty!
— Lapset ovat enkeleitä, ei ne haise tällä tavalla.
Palvelija pistää hajuvesipullon nenän alle hänelle. Sitten seisoo hän ja tarkastelee lapsia.
— Miksi heillä ei ole univormut?
— Millaiset univormut?
— Heillä tulee kaikilla olla samallaiset puvut. Pienet univormutakit… Kuulkaas, lapset, eikö teille tehdä pahaa täällä?
Ja tuota hän kysyy minun läsnäollessani! Mitä arvelette?
— Teistä täällä ei tiedetä mitään. Muistakaa — tämä tarkoitti jo minua — muistakaa että jos jotakin tapahtuu, niin seuraa ankara tutkimus. Nyt jääkää hyvästi; rukoilkaa Jumalaa ja turvatkaa Häneen; yhdistyksemme ei ole hylkäävä teitä.
Trrr — ja vaunut vierivät pihalta kadulle. Seuraavana päivänä — taaskin daami, numero kaksi, vielä hirmuisempi palvelija seurassaan. Kun olisi rapsauttanut langan poikki, niin olisi hän paikalla lennähtänyt ilmaan, niin pöyhkeätä oli mokoma. Ja taas samalla tavalla:
— Turvatkaa Jumalaan ja rukoilkaa, me emme hylkää teitä.
Kolmantena päivänä samaten. Ja taas yhtä myrkyllinen palvelija. Daami edeltäjäänsä vielä ylhäisempi.
Kuukauden päivät kesti tätä rettelöimistä. Ja aina oli heillä mukanaan hajuvesipullo, mutta ettäpäs olisivat lapsille tuoneet kuinka vähäpätöisenkään lahjan — kyllä kanss'! Kului sitten melkoisen pitkä aika.
Yhtäkkiä ilmestyy sihteeri lasipalasineen, tulla lennähtäen hienoissa vuokravaunuissa.
— Me olemme päättäneet — sokelsi hän — sijoittaa lapsenne meidän orpokotiin. Oletteko hyvä ja luovutatte meille kaikki hallussanne olevat varat.
— Mitkä varat? Olipa kuin olisi hän korventanut minut. — Mitkä varat?
Pääoman, jolla pidätte heitä kaikkia yllä.
— Minähän teen sen Kristuksen nimessä; mitä onnistun saamaan, sillä minä pidän heidät kylläisinä.
Hän oikein hypähti kohoksi.
— Kristuksen nimessä, kuinka? Luuletteko sellaista saavan tapahtua hyvin järjestetyssä yhteiskunnassa?
Ja sitten ulos ovesta kuin nuoli.
Lähes kolme kuukautta kului. Olimme jo miltei unhottaneet heidät, kun äkkiarvaamatta yhdistyksen lähetti saapui meille, kirja muassaan.
— Mitä on asiaa?
— Teille on komitealtamme tullut raha-avuke; kuitatkaa saaduksi se: rupla seitsemänkymmentäviisi kopekkaa…
— Noh niin, kiitos siitäkin. Antakaa tänne rahat. Saahan sillä puoli syltä puita, tahi pääsevät lapset ainakin saunaan.
— Ei, ensin on teidän kuitattava, rahat saatte jäljestä päin. Teidän on tultava sinne niitä nostamaan. Meillä on järjestys, kaikki käy määrättyjen sääntöjen mukaan.
Oli minulla puuhaa enemmänkin tuon ruplan tähden, sen saatte uskoa.
Sen koommin en ole kuullut enää mitään noista avuliaista naisista.
— Milloinka saan tulla teidän luoksenne? kysyin majurilta.
— Milloin vain haluatte.
— Miten saatatte jättää lapset, kun lähdette ulos? Nehän jäävät yksin.
— Ei ne ole yksin.
— Kukas heidän luonaan on, Grishka kaiketi?
— Eikös!… Grishka on jo toimessa. Ei, sitä tarkoitusta varten meillä on eräs nainen. Hän ja minä — me kannamme yhdessä ikeen.
— Mistä olette onnistunut saamaan hänet?
Semmoisen hoitajan löytäminen ei ole mikään helppo asia.
— Hänet sain avannosta.
— Hohoo, minun täytyy tunnustaa, että niin rikas yllätyksineen kuin tämä päivä onkin ollut, en olisi kumminkaan odottanut kuulevani mitään niin käsittämätöntä. Avannosta, sanotte?
— Juuri niin. Ihan oikeasta avannosta Nevan virralla. Minä kerron kohta tuosta merkillisestä tapauksesta.
XIII.
— Minä kuljen myöhään eräänä iltana kotiin, ja tieni jäällä käy avannon ohi. Niin näen juuri kuin joku liikkuisi siellä, ihan lähellä jään reunaa. Kelläpäs siellä olisi asiata näin myöhällä, minä ajattelin. Riensin paikalle. Ja kun parahiksi pääsin perille, niin molskahti jokin avantoon, niin että vesi läiskähti ylös minunkin päälleni. Mutta minä kerkisin kuitenkin käydä kiinni tuon "jonkin" helmoihin ja vedin esineen jäälle. Näin silloin, että se oli ilotyttö! Hän kirkuu: "päästäkää minut, tirannit, ilkiöt!" Mutta minä muistutan: "entä Jumala?" Ja mitä luulette hänen vastaavan? Epätoivossaan huutaa hän: "Ei Jumalata olekaan!" No, minä huomaan, että nainen on ihan kauhuissaan ja ettei hänellä ole rahtuakaan järkeä enää. Minä pidän kovasti kiinni hänestä ja alan sillä välin lukea rukousta: "Hän on nouseva ylös." Ja juuri kun pääsen sanoihin: "ja on voittanut perkeleen vallan", niin tyrskähtää hän äänekkääseen itkuun. Uskonette tahi ette, semmoista itkua ja semmoisia kyyneliä en ole koskaan, ei ennen eikä jälkeen, kuullut taikka nähnyt. Hän oikein repeli sieluani. Ja totta puhuen, en voinut itsekään pidättää kyyneliä. Niin itkimme sitten yhdessä. Ajateltakoon vain, miten paljon murheita tämän maan päällä ihmisille annetaan! Niitä ei lueta, ei mitata. Mitä onnettomuuksia niitä sattuukaan! Ja kuka on lyhytnäköinen, sen on vielä pahempi. Näkee kyllä pienen kiven jalkainsa alla, mutta ei erota leveätä tietä, joka kulkee kauempana… Ei ole suunnasta tietoa, ei rantaa lähimailla — mitäs muuta silloin, kuin naru kaulaan, tai tuliluikusta luoti otsaan, tahi päistikkaa veteen… Mutta ken malttaa mielensä, ottaa tarkasti harkitakseen, sille jo pelastuskin soreana siintää… Sillä välin kuin itkin, vedin häntä yhä kauemmas avannolta. Ja kun se oli tehty, niin puhuttelin häntä mitä suurimmalla ankaruudella…
"Mitä suurimmalla ankaruudella", katsahdinpa silloin juuri majuria silmiin; sitä sydämellistä herttaisuutta, mikä hänen katseessaan päilyi!… Kirkkaan hehkuvana loisti se silmiä ympäröiväin ryppyjen keskeltä.
— Silloin puhuttelin häntä mitä suurimmalla ankaruudella tähän tapaan: kuinka saatoit sinä, tuhma tyttö, antautua sellaiseen työhön? Eikö sinulle ole opetettu uskontoa?
Ja hän vastaa:
— Minä sain koulusta päästessäni kunniamerkin.
— Vai niin, kunniamerkin, mutta ymmärrystä ei suinkaan saanut. Jos muistaisit mitä uskonto opettaa, niin sinä tietäisit, miten sellaisia itsemurhaajia kuin sinä, vastaanotetaan siellä, minne meidän kaikkien kerran on tultava. Henkipatoille ei luvata mitään armoa. Heidän puolestaan ei uskalla kirkkokaan rukoilla; se on kielletty. Ainoastaan siinä tapauksessa, että tekisit sen mielenhäiriössä, ei rangaistus olisi niin kova.
— Mitäs minä voin muutakaan tehdä — hän vastaa — kun olen hyljätty ja yksin koko maailmassa? Ovat pusertaneet minut tyhjäksi kuin sitruunan ja heittäneet sairaana kadulle, kun eivät enää minua tarvinneet!
— Yksin et suinkaan ole! Olenhan minä, lisäksi toinen, kolmas. Käyhän kaduittakin ihmisiä, jotka hyljätyn hoimiinsa ottavat, siitä saat olla varma. Kerrotaan, että ulkomailla pääkaupungeissa nykyään korjataan sikarinpätkätkin, miksikä ei siis ihmistä?
— On kyllä totta, että meidänkin, miesten joukossa tavataan paatuneita roistoja. En sano sitä tuomitakseni ketään, se ei kuulu minuun, mutta niin se vaan on, että he eivät tunne millaistakaan sääliä naissukupuolta kohtaan. Pidetäänpä sitä joskus oikeana urotekonakin, kuka voi pettää tuollaisen yksinäisen tytön ja sitten jättää hänet tuuliajolle. Olen minä, hyvä herra, tuntenut sellaisia päärosvoja, jotka sitä ovat tehneet, niin että saattaa ainoastaan ihmetellä, että maa heitä kantaa. Oikein läpiliipattuja konnia olen sillä alalla tavannut. Esimerkiksi: meillä intendentuurissa oli muudan alikapteeni Smij-Samotsvetov. Hän soitti kitaraa niin kauniisti ja lauloi tenori-äänellään hyvin tunteellisia romansseja. Tenorit ovat tavallisesti typeräpäisiä, eikä Smijkään saattanut liiaksi ymmärryksellään kehua, mutta tytöstäjänä oli hän oikea Aleksanteri Makedonialainen. Eikä hän tuntenut mitään sääliä heitä kohtaan. Minun luullakseni asia riippuukin kokonaan siitä, onko meillä sääliä vai puuttuuko sitä. Jos sääliväisyyttä puuttuu, niin on helppo voittaa mikä nainen tahansa. — Heti kun hän keksi arvoisensa esineen, alkoi hän leijailla sen ympärillä niinkuin haukka kiertää kyyhkyslakkaa… Ja ellei pieni kyyhkyläinen silloin ajoissa pitänyt varaansa — niin heti oli haukka hänen kimpussaan: käsivarret koukussa kuin vempeleet, katse jaloutta osottavana ja sitten pikkuinen romanssi… "Sä olet sieluni, sä kaikki olet mulle", j.n.e. Viikko kuluu, niin leijailee hän jo toisen kyyhkyslakkaan luona. Hiisikonnia se täytyy sanoa. Kuinka paljon kyyneliä heillä onkaan omallatunnollaan!…
Sitä samaa tietä päätyi tämäkin nainen avantoon… oli samaten joutunut tuommoisen kiusaajan kyniin. Ei hänellä ollut sukulaisia eikä tuttavia, ei tyyssijaa minkäänlaista… Minä otin hänet majaani ja sanoin:
— Älkää, armollinen neiti, yhtään sanoko, ettei teitä kukaan tarvitse. Jumala, jota teidän mielestänne ei ole olemassa, on johdattanut teidät suoraa tietä minun luokseni.
Silloin tuli hän katumapäälle ja lausui:
— Minä sen tein surusta.
— Minun luonani — pitkitin — on teille varattuna tehtävä, pyhä tehtävä. Näettekö nämä hyljätyt lapset? Ruvetkaa äidiksi heille. Te olette saanut opetusta, opettakaa te siis heitä, etteivät he sitten lähde kelvottomina maailmalle. Ja teidän tulee itsennekin hyvä olla — te unhotatte surunne. Elämässä sattuu tosin monenlaisia selkkauksia, mutta kenties tekin vielä joskus tulette saamaan palkkanne.
Ja niinpä saatan sanoa, että siitä lähtien kuin lian tuli taloon, koitti pienoisilleni valoisampi aika. Nyt he ovat aina puhtaina, vaatteet pestyinä ja parsittuina. Hän on totuttanut heitä lukemaan ja puuhailee heidän kanssaan päivät päästään. Moni sitä ei kykenisi sillä tavalla tekemään. Semmoista se on, taattoseni, ihminen ei todellakaan tiedä, mistä hän onnen saavuttaa. Välistä voi sen löytää avannostakin.
— Kas vaan, hänhän sopisi hyvin teille vaimoksi.
— Kuka? Olga Stepanovna?
Majurin kasvot sävähtivät tulipunaisiksi. Puna levisi siitä hänen päälaelleenkin.
— Mitä ajattelettekaan! Minä kuudenkymmenen korvissa ja hän vasta kaksikymmentäkaksi täyttänyt. Varjelkoon Jumala semmoisista ajatuksista! Kylläpä tekin keksitte. Vaimo! Mielemmin menisin itse avantoon, kuin antaisin sellaisten ajatusten saada sijaa kaljussa päässäni. Mutta se on kyllä totinen tosi, että hän lapsille on kuin oikea äiti. Ja niin hyvä äiti kun onkin! Hän on paljo saava anteeksi sen tähden. Mutta toisakseen, mitäpä hänellä niin olisi anteeksi pyydettävääkään? Hänen syntikuormansa ei ollut suuri. Eikä hänelle syntinsä tuottanut vähintäkään iloa. Pahempiakin saattavat synnit olla… Syy on kokonaan miehen, — nainen sitävastoin on kuin lammas. Ken vaan haluaa, tarttuu villoihin ja taluttaa pois lampaan — se seuraa taluttajaa. Ja kyllä niitä tulee susia jos paimeniakin… Ja siten hoitaa hän nyt, itse orpona, minun orpojani, niinkuin kana hoitaa poikiaan.
— Ihmeellisiä asioita te vaan minulle kerrotte!
— Kuinka niin?
— No mitenkäs! Te, ihan yksinänne, itse rutiköyhä, ja kumminkin — kuinka monelle köyhälle olette valmistanut tilaisuuden nauttia kodinsuojaa ja kasvatusta!
— Mitäs ihmeellistä siinä on?
— Jopa siinä rikaskin tuumisi sinne tänne, ennenkuin uskaltaisi ryhtyä…
— Niin, sehän se juuri onkin, että ei pidä ensinkään tuumia. Jos ensin tuumittaisiin, niin jäisi moni hyväteko tekemättä. Ei, toimi ensin ja sitten vasta tuumi, mitä vielä olisi tehtävä… Tee niinkuin sovistuu — — suoraan niinkuin sydämesi käskee… Siinä se on koko asian ydin.
— Mitä tarkoitatte?
— Sitä, että asiaan on aina käytävä käsiksi ihan yksinkertaisesti, sydämen ääntä noudattaen. Niin tein minä esimerkiksi käydessäni kauppias Jegorovin luona, jolta vaimo oli kuollut vuosi sitä ennen. Oikein oli sääli miesparkaa! Itse hän tosin istui ja haasteli minun kanssani; mutta sittenkin minä huomasin, että vaimonsa oli kuin ilmi-elävänä hänen mielessään… Mitä silloin sattui kielelleni herahtamaan, sitä minä hänelle puhuin. Ja aina siitä pitäen käy hän joka viikko luonani ja liehaa pienokaisteni kanssa. Joka aamu lähettää hän milloin neljänneksen vasikkaa, milloin kymmenisen naulaa naudanlihaa. Eilen suvaitsi hän lahjoittaa meille koko sianpuolikkaan. Ja semmoinen kaunis sika kuin se oli! Jos sen olisi käärinyt levättiin ja pannut vaunuihin istumaan, ei sen suinkaan olisi tarvinnut hävetä puolestaan. Niinkuin hyväkin porvarinrouva! Kuten sanoin, ennen kaikkea — yksinkertaisesti. Jos kysytte järjeltänne neuvoa, kun ryhdytte johonkin asiaan ja lähestytte sitä niinkuin kulkisitte saartokaivannon halki, silloin ette saa mitään hyvää aikaan. Ei, vaan siunatkaa itsenne ja sitten — suoraan eteenpäin, sydämestä sydämeen. Ja ennen kaikkea, älkää peljätkö vaikeuksia. Jumala kyllä auttaa vaikeuksista. Jos ihmiset aina tuumisivat, niin ei mitään tosihyvää tässä maailmassa olisikaan. Ei, jos vain omatuntonne sanoo minkä hyväksi, niin käykää rynnäten päälle. Vaikea ainoastaan näyttää vaikealta.
XIV.
Muutamain päiväin perästä läksin Bobkovin luo.
Minä en tahtonut ennakolta ilmoittaa tulostani, ja sen tähden kävi niin, että kun vihdoin saavuin majurin "luostariin", en tavannut häntä kotosalla. Niin varhainen kuin vielä olikin, oli hän jo lähtenyt veronkanto-matkalleen lasten hyväksi. Oven avasi minulle pirteä poikaressu, niin kirkassilmäinen ja punaposkinen, että vaivoin saatoin pidättäytyä nipistämästä häntä poskesta.
— Tiedättekö, me saamme tänään puuroa ja voita! ilmoitti hän minulle yhtäkkiä, ja odottamatta minun iloista huudahdustani tämän hauskan toiveen johdosta, juoksi hän takasin sisään huutaen:
— Veikot, vieras setä tuli!
Päällystakkia riisuessani tuli erään toisen oven luona useampia lapsenpäitä näkyviin, ilman vähintäkään pelon tahi hämmästyksen merkkiä. Kyllä näkyi ettei heitä oltu liioin peloteltu. Päin vastoin katselivat he minua mitä suurimmalla uteliaisuudella.
— Hänellä on tuuttia mukanaan! huusivat toiset heistä elokkaasti.
— Ai, namusia!
— Lapset, lapset… kuului jostakin kauempaa miellyttävä naisen ääni.
On todellakin naisia, joilla on niin omituinen ääni, että se valtaa ihmisen kerrassaan. Kuulet tuon äänen kauempana — ja sydäntäsi vetää vastustamattomasti sinne päin. Semmoinen ääni tavataan hyvin hyväsydämisillä Venäjän naisilla. Jossakin elämän käännekohdassa on se rikkoutunut, ja tuon pienen repeämän kautta, joka tällöin on syntynyt, astuu hänen sielunsa selvästi ilmi.
— Pyydän anteeksi! Majuri on eräissä iltakemuissa ——n luona pyytänyt minua tulla katsomaan lastenkotia. Ajasta emme kuitenkaan sen tarkemmin sopineet.
— Se on yhdentekevää; tehkää hyvin, käykää peremmälle. Sila
Sampsonovitsh on minulle jo puhunut siitä.
Kuinka hän oli laiha ja hinterä! Se oli juuri hänen äänensä, jonka äsken olin kuullut. Eikä hänen äänensä saattanut muunlainen ollakaan. Näytti siltä kuin sielulla olisi ollut vain töin tuskin tilaa ruumiissa. "Ruoko, joka häälyy tuulessa", oli eräällä tuttavallani papilla tapana sanoa nähdessään sellaisia. Myrsky kaataa tammenkin, mutta ruoko vaan taipuu, lyykistyy maata vasten, ikään kuin anoen siltä suojaa, ja nousee jälleen, pyrkien aurinkoon päin. Sellainen oli hänkin. Merkillistä mistä tuollaiset Venäjän naiset saavat sen voiman, mikä heillä on! Oikein sitkeähenkisiä, saattaisi sanoa. Minä katselin häntä tarkemmin: pienoiset kasvot olivat niin kalpeat ja riutuneet. Verta ei tippaakaan. Huulet aivan valkoiset, tukka harva ja sileäksi kammattu, ohimot suunnattomasti lontollaan, mutta otsakulmat sen sijaan liiaksi ulkonevat. Kulmakarvat — mutta vaikea on sanoa oliko hänellä niitä ollenkaan. Mutta sen sijaan — kuinka ihmeen ihanat silmät! Mikä syvällinen katse! Ja tuossa katseessa juuri esiintyi koko hänen kauneutensa. Joka kerrankin vain oli nähnyt nuo silmät, ei unhottanut niitä milloinkaan. Suuret, harmaat! Ruumis vaikka kituukin, on niissä eloa kaksin, kolmin verroin. Niissä asui niin paljon tunteellisuutta, sydämellisyyttä ja suoruutta, että mikä hyvänsä "première beauté" varmaan olisi kadehtinut niitä. Mutta puhdasta onnea ei niissä koskaan nähty päilyvän. Ne olivat melkein aina suruiset ja niistä puhui ikään kuin runollista synkkämielisyyttä. Näytti niinkuin olisivat ne etsineet jotakin kaukana olevaa, suloista, jotakin ihannetta tai yöllisen taivaan syvyyteen häipynyttä tähteä. Vain harvoin niitä kirkasti hetkisen väikkyvä hymyily. Minä tarkkasin hänen katsettaan, kun hän silmäili lapsia, ja panin huomiolle miten hän puhutteli heitä: sanat olivat yksinkertaiset ja vaatimattomat, mutta sittenkin niin sielukkaat ja uhkuivat mitä sydämellisintä hellyyttä. Vastatessaan kysymyksiini tai puhuessaan minulle jotakin, solahti hänen voimaton, hento kätensä tuon tuostakin alas, ja hänen pitkät sormensa silittivät jonkin pienen putuksen pörröistä tukkaa.
— Minä taidan viivyttää teitä?
— Ette suinkaan, työmme ei ala aivan vielä.
— Onpa teillä lapsia täällä koko joukko!
— Niin.
Ja nyt ei se ollut hymyily, mikä valahti hänen kasvoilleen, vaan jokin sisältä päin leimahtava valo, joka tuokiossa kirkasti ne.
— Kyllä on. Sila Sampsonovitsh… hänhän niitä aina… Eilen taas tapasi yhden, tuon tuossa. Serjosha, tulepas tänne!
Teutaroiden kuve edeltäpäin, kuni pentu, joka vielä ei ole hemmottelulla pilattu tahi tottunut hyväilyihin, läheni meitä punaverinen pojannaskali, jolla oli teirenpilkkuiset kasvot ja tukka niin jäykkä ja monimetkuinen, että näytti olevan mahdoton saada sitä millään kurin taipumaan tai tottelemaan kampaa ja harjaa.
— Mistä sinä olet?
Hän käänsi teirenpilkkuiset kasvonsa Olga Stepanovnaan päin.
— Serjosha, vastaapas nyt mistä sinä olet tullut.
— Tuoltapa vaan!
Ja hän teki epämääräisen liikkeen kädellään.
— Taivaastako, vai?
— E—en…
— Mistäs sitten? Hän mietti hetkisen.
— Maalta.
— Mitäs varten sinä tulit kaupunkiin?
— Tulinpahan vaan.
— Mutta miksi?
— Otinpahan vaan ja tulin… Rantu-Senjka sanoi: et sinä lähde, mutta minä läksin sittenkin.
Se ei ollut niinkuin hän olisi puhunut, vaan niinkuin sanottavansa olisi luiskahtamalla luiskahtanut hänen kieleltään; ja siten puhuessaan hän kaiken aikaa tuijotti syrjään ja viittoi mielettömästi käsillään, aivan kuin ne olisivat olleet vieraat ja hänen olisi ollut aivan helppoa pyörittää niitä ilmassa. Minä luulin jo että hän oli lopettanut, mutta yhtäkkiä kävi hän jälleen juron näköiseksi, ruopi mahaansa ja sanoa pupersi kiireesti:
— Mutta minä sanoin hänelle: älä lyö, minä olen pieni, koskee… Minua näes mukittiin vain halolla, vain halolla. Juuri tähän paikkaan ja tänne kanssa.
Niin lausuessaan osotti hän hartioitansa ja rintaansa.
— No, ja sitten minä läksin pois. Sonja on tuhma, — hän jäi sinne…
— Puhutko sinä äidistäsi, vai kenestä?
— E—en… äiti oli hyvä… ei hän tapellut. Hän oli niin kipeä. Hän pantiin laatikkoon ja peitettiin multaan.
— Ruumisarkkuun? Kuoliko hän?
— Ruumisarkkuun juuri… ruumisarkkuun… Hän kuoli, mutta en minä kuollut. Minä kun tahdoin ruokaa, niin eivät antaneet. Huusivat vain: "pyydä Shutshka-koiralta, ehkä se antaa sinulle palasen". Ja pyysinhän minä siltä… Mutta se vain murisi minulle — mrrr — ja puri minua.
Pojan kasvoissa näkyi todellakin jälkiä koiran hampaista.
— Hän se nämäkin repi päästä, sanoi hän tarttuen otsahiuksiinsa.
— Kuka? Shutshkako?
— E—ei… Sotamiehen-vaimo. Shutshka oli sotamiehen-vaimon koira, ja minut jätti kyläkunta tuon vaimon hoitoon. Eräs setä sanoi: voipihan käydä niin, että Serjosha kuolee sotamiehen-vaimon luona; silloin tämän on helpompi ja poikakin joutuu korjuuseen. Mutta en minä tahtonut kuolla. Miksikä minä kuolisin?… Sitten minä läksin pois. Täällä on hyvä, täällä annetaan puuroa; eilen saimme lihaakin. Täällä saapi syödä kyllälteen. Luulin minä, että hänkin rupeisi tappelemaan, sanoi hän katsahtaen syrjäsilmällä Olga Stepanovnaan, — mutta ei hän lyö… Ehkä sitten, jälestä puuron…
— Ei, veliseni, täällä ei tapella! puuttui puheeseen pieni poikanen, pörheä kuin villakoira, ja työkkäsi häntä nyrkillään kylkeen.
— No, eipähän ilmankaan!… Kuinka sitä muuten tulisi toimeen? Jos ei meitä lyötäisi, niin…
— Mutta eihän äitisikään sinua lyönyt?
— Ei hän lyönyt niin että koski. Mutta ankara hän oli kaikissa tapauksissa. Mitäs hänestä, hän oli kivuloinen. Mutta talonpojat, ne löivät.
— Oi, sinä pikku, pikku raukka! keskeytti hänet Olga Stepanovna, silitellen hänen päätään.
Poika oikein sipristi silmiään. Nähtävästi hän ei ollut tottunut sellaiseen kohteluun.
Jätimme hänet rauhaan. Kauan seisoi hän siinä, tuijottaen jäykästi eteensä, jolla aikaa hänen lapsenajunsa nähtävästi oli kiihkeässä toiminnassa. Nenä vetihen kurttuihin ja otsa ryppyihin. Ja yhtäkkiä, kun ei enää kukaan odottanutkaan, huudahti hän suurella äänellä: "Täällä on puuro niin makeata!"
XV.
— Kas niin, tässä olen minäkin! kuului ääni ovensuusta.
Solakka, mutta ruumiiltaan jo jotensakin vaurastunut poika, jolla oli tuuhea, lyhyeksi leikattu tukka, juoksi iloisesti sisään, mutta pysähtyi äkisti huomattuaan minut.
— Grishka, mitä sinä säikähdit? kysyi nuori nainen, kutsuen hänet luokseen. — Tules tänne!… Sila Sampsonovitsh on kyllä oikeassa sanoessaan, että tämä poika se on meidän joukkomme etevin.
— Minä olen vanhin… Minut löysi setä katupylvään luota.
— Pylväsniekka! kuului joku ilvehtivän hänen takanaan.
— Ja sinä Solamatti, — häsähti Grishka katsahtaen taakseen. — Sinut löydettiin solakosta — sinä olet Solamatti.
— Etkö häpeä! torui häntä Olga Stepanovna. — Eihän voi tietää, mistä
Herra sallii kenenkin löytyä. Ei pidä soimata ketään.
— En minä ilkeydestä sitä sanonut. Vasjka se aina tekee minulle kiusaa.
— Niin, Grishka on nyt meidän mestarina, Nyt tuli hän pikimältään kotiin syömään ja menee sitten kouluun takasin.
— Ettekö te juuri opetakin heitä?
— En; täällä on lähellä käsityökoulu. Hän opettelee puusepän ammattia, oman toivomuksensa mukaan, ja toinen käy sepänopissa.
— Nikolka, niin. Kyllä hänkin pian tulee. Hän sai tänään aika lailla työnjohtajalta.
— Mitä hän sai?
— Työnjohtaja veti häntä hiuksista ja korvista.
— Mistä syystä?
— Hän katkaisi viilan. Ansiostapa hän saikin; ei meillä joutavista anneta kyytiä.
— Onko sitä sattunut sinullekin? minä kysyin. Grishka katsoi minuun, nyykähytti päätään ja naurahti.
— Kuinkas muuten? On toki kovastikin! Nyt ei enää anneta… Minä olen sen koulun jo käynyt läpi… Minä teen tuoleja, jakkaroita. Katsokaas tuonne! sanoi hän osottaen sisähuoneen ovelle päin, missä suuri, valkoinen pöytä oli nähtävänä. — Se on minun työtäni. Semmoista minä teen vapaapäivinä. Mestari ei ole auttanut vähääkään, minä olen itse tehnyt kaikki. Ja vielä minä aikaa myöten laitan parempiakin kaluja. Sinulle, sanoi hän kääntyen Olga Stepanovnan puoleen, — minä laitan piirongin sekä kaapin lehti- ja silmikkokoristuksien kanssa, ja vielä sängyn, jonka päätyä pienet kyyhkyset kaunistavat. Kunhan käyn puuhun-piirtäjän luona opissa. Meillä ei pääsekään kuka hyvänsä puuhun-piirtäjän oppiin. Ainoastaan ne, joilla on selvemmin sujuva käsi. Herran on tietäminen, että meidän ammattimme on puhdasta. Me käsittelemme puuta. Siitä ei tartu likaa eikä hajua. Paljaita käherälastuja vain, jotka tuoksuvat niinkuin metsässä, ja ovat niin valkoisia ja puhtaita. Minä panin tuonne korillisen puupöliköitä, selitti hän toimekkaasti Olga Stepanovnalle. — Mestari sanoi, että vie kotiin takkapuiksi, siihen ne kyllä kelpaavat.
Grishkan muoto osotti tavatonta reippautta ja varmuutta. Hän tunsi itsessään, että hän jo oli oikealla tiellä, ja näki tulevaisuuden kuvastavan selvänä ja kirkkaana.
— Kun minä tulen suureksi, niin rupean mestariksi ja avaan oman liikkeen, ja oppiin otan poikia Sila Sampsonovitshin lastenkodista… He saavat sitten avata oman työpajan.
Oli niin omituista nähdä kaikkea tuota ympärilläni, semminkin kun tiesin, että majuri Bobkov parasta aikaa kuljeskeli ympäri puodeissa, kauppahalleissa, kirkoissa, esplanaadeilla sekä filantroopisten kauppiasten luona, pyytäen ja kerjäten elatusapua tälle oivasti ja onnellisesti varttuvalle lapsijoukolle. Juuri semmoisilla "Kristuksen nimeen" kootuilla varoilla kasvatti hän todellakin kaikkia näitä pieniä, näitä "harhaan joutuneita" lapsia, eikä hän milloinkaan koko näinä vuosina unhottanut evankeliumin sanoja: "älkää surko huomisesta päivästä"…
— Miten raskaita olot toisinaan ovatkin olleet — kertoi Olga Stepanovna, ikään kuin arvaten minun ajatukseni — ei Sila Sampsonovitsh koskaan ole horjunut uskossaan. "Kyllä me tulemme toimeen, ei Jumala hylkää meitä!" siinä kaikki mitä sellaisissa tiloissa olen kuullut hänen lausuvan. Välistä tulee hän kotiin iltasilla väsyneenä ja rasittuneena; hänhän on liikkeessä pitkät päivät. "Mikähän meille tulee huomenna eteen, mitä ihmettä me teemme?" kysyn minä. — "Me teemme mitä Jumala käskee. Eihän meillä ole mitään syytä olla levottomia. Katsopas näitä, sanoo hän osottaen lapsia, — mitäs luulet heidän olevan? He ovat Jumalan taimia, taivaan lintusia, kukapa siis pitäisi heistä huolta, ellei taivaallinen Isä?" Semmoinen on meidän majuri.
— Poikiako teillä siis vain onkin?
— Ei, on meillä kaksi tyttöäkin. Mutta heidän sijansa on kyökissä, missä saavat laittaa ruokaa näille. Minä olen pannut sen heille määräksi. Jonkunhan siinäkin puuhassa on oltava. Ja onpa hyvä heihin itseensäkin nähden, että saavat jo lapsuudesta tottua järjestykseen ja taloudentoimiin.
Samassa tuli juuri kuin kutsuttuna ovessa näkyviin pieni tyttö, jolla oli suuret, hämmästystä osottavat silmät.
— Mitä tahdot, Lupotshka?
— Jeroshkan pitäisi tulla kuorimaan potattia.
Jeroshka, pieni valkotukkainen poika, jolla oli hopeanhohtoiset silmäripset ja punaiset kulmakarvat, astui käskemättä esiin loukostaan, jossa oli kyhäillyt jotakin käytetyistä tulitikuista ja säleistä.
— Mitä sinä teit siellä?
— Puutarhan ja kylän… vastasi hän hämillään ja juoksi kyökkiin.
— Ja Fedjkan pitäisi tuoda vettä, pitkitti Lupotshka yhä yhtä tyynesti.
Osotaiksen että puun- ja vedenkantaminen oli Fedjkan asiana, hän kun oli kaikkia muita vahvempi. Hän oli leveähartiainen, poskipäät ulkonevat, ja oli pyytänyt saada tuon tehtävän suorittaakseen. Hänen unelmainsa päämääränä oli tulla sepäksi.
— Päivää, Lupotshka! tervehti Grishka, mennen tytön luo.
Tyttö kohosi varpaisilleen ja kurotti suunsa häntä kohden,
"Vanhin" suuteli häntä.
— Ah, kuulkaapas, juolahti minulle mieleen, — täällähän pitäisi olla eräs poika, jonka isä oli upseeri ja kuoli sotaretkellä Ferghanan kaanikunnassa.
— Hän on ollut täällä. Nyt käy hän välistä luonamme, mutta harvoin.
Tarkoitatte varmaan Senjkaa?
— Missä hän nyt on?
— Sila Sampsonovitsh sai hänet toimitetuksi kadettikouluun.
— Kuinka se saattoi hänelle onnistua?
— Suokaa anteeksi, odottakaa vähän… Lupotshka, mitä sinä vielä tahdot?
— Voita ja pippuria olisi tarvis.
Oli mukavaa nähdä tuota pientä tytöntynkää oikean kyökkipiian touhussa; kuinka totinen olikaan hänen katsantonsa! Olga Stepanovnakaan ei voinut pitäytyä nauramasta, seuratessaan tyttöä ulos.
XVI.
— Te kysytte, miten hänen onnistui saada Senjkan kadettikouluun. Se onnistui hänelle niinkuin kaikki muukin. Hän luottaa onneen — siinä kaikki. Hän ryhtyy asiaan aina arvelematta. Se vain näyttää siltä, kuin olisi hän ujo, mutta kun asiaksi tulee, niin hän on valmis vaikka mihin. Senjkan paperit olivat hänellä luonaan täydessä kunnossa. Sitten kirjoitti hän hakemuksen, jonka jätti, sisään. Vastaus tuli epäävä tahi melkein sama kuin epäävä; sanottiin nimittäin, että asia riippui tutkinnoista: etevimmät hyväksytään muka, toiset saavat odottaa seuraavaan vuoteen tai siksi kunnes täyttävät säädetyn iän… No niin, silloin otti Sila Sampsonovitsh pojan mukaansa ja lähti — enpä totta tosiansa tiedä minne, arvattavasti jonkun hyvin ylhäisen henkilön luo, koskapa hän matkalla sinne toimitutti rukouksen kirkossa, jotta kaikki onnistuisi hyvin. Joku kenraali se oli, jonka luo heidän oli mentävä. Tämä otti heidät vastaan ja kuunteli hänen asiansa.
— Miksikä — kysyi hän — vaivaatte viranomaisia vähäpätöisillä asioilla? Tiedättehän te järjestyksen, jota kadettikouluun pyrkijöiden on noudattaminen.
Mutta Sila Sampsonovitsh vastasi:
— Teidän ylhäisyytenne mielestä asia tosin näyttänee vähäpätöiseltä, mutta meistä nähden asia on tärkeä. Kyllähän minä järjestyksen tiedän, mutta se soveltuu ainoastaan rikkaille, niille, joiden on mahdollista valmistaa lapsiaan kilpailuun. Mutta Senjka on aivan yksin maailmassa. Minä olen ottanut hänet elättääkseni, mutta paitsi häntä on minulla vielä kolmekymmentä suuta, jotka odottavat ruokapalaa. Ja minä elätän heitä sillä, mitä itse onnistun kokoomaan.
— Kokoomaan, mitä se merkitsee?
— Se merkitsee, että minä käyn kerjäämässä, ihmiset minulle antavat, minä elätän lapset.
— Kerjäämässä? Te, joka olette majuri — käytte kerjäämässä? Ettekö te sitten käsitä, että se on häpeä, synti?
— Siinä kohden en tunne mitään häpeätä, sillä, teidän ylhäisyytenne, minä en tee sitä omaksi, vaan hyljättyjen lapsiparkain hyväksi. Ja mitä siihen tulee, että se olisi synti, niin kyllä minä sitten siellä toisessa maailmassa vastaan Jumalan tuomio-istuimen edessä siinä asiassa. Hänenhän nimessään minä juuri pyydän. Kyllä hän sitten ratkaisee mitä on tehtävä: onko minua rankaistava vai säästettävä.
Kenraalin sisu kuohahti.
— Mitä? Oletteko tullut tänne minua neuvomaan?
Mutta Sila Sampsonovitsh rohkeni vastata:
— En neuvomaan; mutta, teidän ylhäisyytenne, ehkäpä Jumala minun kauttani kehottaa teitä tekemään hyvää. Jokaisella meistä on ei niinkään vähän syntejä omallatunnollamme ja sen tähden, auttakaa te nyt lasta, niin…
Kenraali polki jalkaa.
— Minulle ei vielä kukaan ole rohjennut tuolla tavalla puhua!
Mutta kas majuri hän ei vaan hellittänyt.
— Jos minä esiintyisin omaksi hyväkseni, niin en minäkään puhuisi täten. Mutta minä puhun "pienten" puolesta. Oletteko te unhottanut Raamatun sanan?
Ja sitten oli aivan kuin siunattu mielijohde olisi välähtänyt hänen päähänsä.
— Sinä, Senjka, jäät tänne… Hänen ylhäisyytensä tehköön sinun kanssasi mitä tahtoo, lähettäköön sinut minne haluaa. Minä en voi muuta. Lähden pois.
Ja niin hän kääntyi ja lähti ulos. Päästyään kadulle, ehdätti hänet muudan upseeri, kenraalin ajutantti.
— Olkaa niin hyvä, kenraali pyytää teitä tulemaan takasin.
Majurin palatessa ei Senjkaa enää näkynyt. Kenraali astui sisään.
— Kuulkaa, majuri. Minä olen palvellut jo 45 vuotta, mutta tämmöistä ei minulle vielä ole tapahtunut.
Sehän on luonnollista: kaikki pelkäävät häntä, kukaan ei rohkene hiiskua hänelle sanaakaan. Sila Sampsonovitsh suoristi vartalonsa ja seisoo, kädet sivuilla, niinkuin se heikäläisillä on tapana.
— Minä olen pannut Senjkan yhteen lastenlapsieni kanssa. Leikkiköön hän nyt siellä ja syököön aamiaista heidän kanssaan. Toistaiseksi olen vain huomannut, että poika on ujo ja hiljainen. Mutta tuumikaammepa nyt, mihin toimiin meidän on ryhtyminen pojan suhteen. Mistä te olette saanut hänet? Ei hän ole voinut taivaasta pudota alas. Lapset eivät tavallisesti romahda sieltä katon läpi sisään.
— Minulla oli jo kunnia esittää teidän ylhäisyydellenne, että hänen isänsä, muudan upseeri, kuoli Turkestanissa sotaretkellä ollessaan. Äiti, joka oli minun naapurini, seurasi kohta saman tien perään surun ja puutteen murtamana. Lasta ei sopinut panna orpokotiin; Jumala tietää mitä hänestä siellä olisi voinut tulla.
— Ja teillä on useita sellaisia? Sanokaapa, miten te onnistutte tulemaan toimeen heidän kanssaan, miten te ylläpidätte heitä? Onko tosiaankin mahdollista, että te käytte pyytämässä? Te olette toden totta merkillinen ihminen! Suokaa anteeksi, että minä äsken pikastuin. Se on todellakin uroteko… Harvalla on siihen kykyä.
— En minäkään kerrallaan sitä alkanut, vastaa ukko. — Aluksi otin yhden, sitten toisen. Toivoin tulevani toimeen eläkkeelläni ja puhtaaksi kirjoittamisella. Mutta sitten niitä pesumuijan alotteesta keräytyi koko liuta. Eihän heitä voinut kadullekaan heittää.
— Miksi te niin aikaisin luovuitte virastanne?
— Minut pakotettiin.
— Minkä tähden?
— Rehellisyyden tähden.
— Kuinka?
Nyt kertoi hän kaikki kenraalille, joka siitä sai aihetta makeaan nauruun.
— Niin no, siihen aikaan te taisitte olla mahdoton palvelemaan siinä virastossa… Minä tunnen entisen päällikkönne, olenpa ystävällisissä väleissäkin hänen kanssaan. Minä otan asiasta selon, ja saatte olla varma siitä, että jos kertomuksenne havaitaan todeksi, niin tulee Senjka otettavaksi kadettikouluun. Mutta jättäkää hänet kaikissa tapauksissa nyt tänne. On hyvä että hän tottuu toisellaiseen seuraan.
Ja sillä tavoin pääsi Senjka sitten kadettikouluun. Hän on hyvä poika. Käy välisti tervehtimässä meitä ja leikkii toisten lapsiemme kanssa pitämättä itseään liian hyvänä siihen. Hän rakastaa majuria kuni isää. Mutta tiedättekö, mitä tuo kenraali sitten teki? Ei sillä hyvä, että, hän valmisti pojalle pääsyn sotakouluun, hän hankki myös majurille kolmensadan ruplan vuotuisen apurahan ja keräsi sitä paitsi tuttaviensa joukossa tuhannen ruplaa. Me saatoimme silloin hankkia uudet puvut kaikille lapsille järjestään. Mutta ensinnä oli hän kokonaan säikähyttää. Kaikki ihmisethän ovat hyviä… Tulee vain tietää, miten sydämen ovea on kolkutettava, jotta se aukeaisi. Sellaista on elämämme nyt.
Taasen tuli tyttö, jolla oli nuo hämmästystä osottavat silmät.
— Mitä tahdot, Lupotshka?
— Jeroshka syöpi raakoja potatteja.
— Joko taas? Ah, sinä pahankurinen poika!
— En minä potatteja syö, puolustelihen Jeroshka. — Minä syön vaan kuoria.
— Vielähän se on pahempi. Ei silti, etten soisi sinulle tuota herkkua, mutta sinä tulet kipeäksi siitä.
— Ne maistuvat niin hyvälle.
— Jos sinun on nälkä, niin ota leipää…
— Ei leipä ole mitään! vastasi Jeroshka tyytymättömänä. — Ja sinä… kielikello!…
Mutta Lupotshka palasi arvostaan tietoisena sanaakaan vastaamatta kyökkiin.
XVII.
Kauan en sillä kertaa viipynyt Bobkovin luona. Sittemmin kävin useasti hänen luonaan ja opin niin vähitellen tuntemaan kaikki sekä surut että ilot tämän omituisen pienen maailman keskuudessa. Ja totta puhuen eivät olot siellä aina niin perin ilahuttavalla kannalla olleet; jos oli valoisiakin päiviä — mikä ei aina riipu runsaammista tahi niukemmista varoista — niin tapasipa synkkiäkin päiviä näitten taivaan lintusten osaksi. Niin pääsi esimerkiksi tuhkarokko vallalle lapsissa, jolloin melkein kaikki sairastuivat siihen. Olga Stepanovna puuhasi silloin niin, ettei hän viimein ollut enää itsensä kaltainen. Ehkäpä olisi hän menettänyt henkensäkin ainaisesta yövalvonnasta, jollei aivan odottamatta apua olisi saatu. Omasta ehdostaan tuli näet silloin muutamia eukkoja naapuritaloista.
— Lepäähän sinä vähän, he sanoivat. — Näethän, ihmisparka, miten sinä olet työstä rasittunut! Kyllä me valvomme sairasten luona.
Muudan pesijänainenkin riistäysi työstään irti ja jouduttautui sinne.
— Salli minunkin auttaa heitä, niin palvelen samalla Jumalaa, sanoi hän.
Ja sitten piti hän kokonaisuudessaan huolta heidän pesustaan.
Niin auttoivat he kaikki toinen toistaan. Näissä yhteiskunta-kerroksissa ihmiset osaavat omin neuvoin suoriutua vastuksistaan ja ymmärtävät auttaa toisiaan erityisettä pyynnöttä, korupuheitta, korskeilutta ja teeskentelyttä? Kaikki käy yksinkertaisesti ja luontevasti, aivan kuin itsestään. Tänään autat sinä minua, huomenna kohtaa sinua vaurio, ja silloin minä autan sinua. Näin tulevat kaikki autetuiksi. Olga Stepanovna sai täten tilaisuutta nauttia neljä viisi tuntia lepoa yöllä, ja vieläpä hänellä oli aikaa päivälläkin huoahtaa, ja sekin jo oli hyvä asia. Lopulta kostui hän jälleen täydellisesti, tulipa entistään ravakammaksikin. Juuri sellaisia luonteita esiytyy Venäjän naisten joukossa. Kuka hyvänsä toinen sortuisi tuossa ylivoimaisessa taistelussa, mutta nämä yhteiskunnan äidilliset vaalijat saavat aivan kuin uusia voimia aina loppumattomiin itse tuosta väsymyksestä, lakkaamattomasta työstä ja ainaisesta ahertamisesta. Samaten kuin ruoho, joka kasvaa seinänvierustalla. Sitä kyökistä käsin värillä vedellä valellaan, ja poljeksitaan, ja nyhdetään juurineen, ja puita sen päälle ladotaan, ja koirat sitä runtelevat, mutta se vaan työntää latvaansa auringon suudeltavaksi, ja elää omaa salattua elämäänsä; eikä sillä hyvä, että se elää, vaan se vielä työntää hyvälle tuoksuvan kukankin ja laskee siemenen samaan karuun maaperään…
Mutta eipä Bobkovkaan tänä surkeana aikana istunut ristissä käsin. Melkein väkipakolla hankki hän lääkärejä sairasten luo, juoksi kaikissa apteekeissa pyytämässä lääkkeitä. Hän nousi aina lääkäri-olympin kukkuloille ja sai sieltä jumalat tulemaan alas hänen köyhään asuntoonsa.
— Eräänkin luona, kertoi majuri, — astuin suoraan hänen luoksensa ruokasaliin. Hän istui päivällistä syömässä. Sama se, minähän olin varustautunut kohtaamaan mitä hyvänsä. Enempää ajattelematta kiljasi hän: "Eipä pidä saada enää hetkenkään rauhaa". Mutta kun silloin tulin ajatelleeksi Jeroshkaa, joka makasi täydessä houreessa, puhkesin itkuun ja lankesin polvilleni. Lääkärin edessä, ajatelkaas! Mutta silloin alentui häneltäkin ääni. "Mitä ajattelettekaan? Rauhoittukaa!" sanoi hän. "Kas tässä, juokaa hiukan viiniä." Sitten käski hän valjastaa hevoset vaunujen eteen. "Lähdetään kohta paikalla. Teidän omatko lapset ne ovat sairaana?" Minä selitin hänelle kaikki juurta jaksain.
Sillä välin pani hänen rouvansa korin täyteen kaikellaisia hyviä tavaroita minua varten… Ruokatarpeita, liinavaatetta ja jonkinlaista makeata viiniä. Niin tuli sitten lääkäri kotiin luoksemme, ja Jumala palkitkoon häntä siitä! Hän tarkasti kaikki sairaat ja viipyi luonamme lähes kolme tuntia. Poislähtiessään sanoi hän minulle:
— Älkää nyt olko huolissanne; iltasin minulla on enemmän aikaa, minä tulen silloin kutsumatta luoksenne. Älkää rasittako itseänne liiaksi. Kas tässä, ottakaa tämä lääkkeitä ja muita tarpeita varten.
Hän pistää jotakin käteeni, ja mitä näenkään? Sateenkaaren värinen sadanruplan seteli! Mutta jos silloin olisin säikähtynyt hänen uhkaansa ja lähtenyt pois, niin lapset olisivat jääneet avutta. Ja mitähän luulette hänen sitten tehneen? Niinpä niin, kahden viikon kuluessa kävi hän joka päivä luonamme! Sittemmin, kun pojat rupesivat paranemaan, tuli hän joka toinen päivä ja myöhemmin ainakin kerran viikossa, jolloin hän aina tarkasti kaikki lapset ja jakeli heille lahjoja. Jeroshkalle, joka oli kovasti sairaana, hän toi jotakin erityisen lajista viiniä. "Tietämätöntä on — hän sanoi — Jaksaako tämä poika voittaa taudin." Vähitellen tulivat kaikki sentään jälleen jaloilleen. Ja Olga Stepanovna on varmistunut niin, ettette häntä enää tunnekaan; hänen poskensa oikein punoittavat, ja hän on lihonut. Ajatelkaapas, semmoisten puuhien ja ponnistusten perästä!…
Ja minäkin iloitsin tästä. Mutta kohtapa osottautui, että iloni oli liian aikaista. Joitakuita kertoja pistäysin heidän luonaan sen jälkeen ja näin, että kaikki oli muuten hyvin paitsi että Jeroshka, vaikka olikin jo noussut tautivuoteelta, kumminkin oli niin eriskummaisen näköinen.
XVIII.
Päiväkaudet istui hän tuolilla jossakin nurkassa, tähystäen suurilla silmillään, kuka tiesikään, minne. Ei vähintäkään punaa näkynyt hänen kasvoillaan; liidunvalkeat huulet olivat puoleksi avatut ja kaula oli käynyt niin hoikaksi kuin kuihtuvan kukan varsi. Ja näytti siltä, kuin se pian taipuisi, menisi poikki, ja pieni pää itsestään putoisi pois kuten kukkanen syksyllä. Silmät olivat sen sijaan eloisat ja kirkkaat, ja toisinaan näkyi niissä selittämätön ilme. Kerran tohtori minun nähteni lahjoitti hänelle karhun, joka, kun viritti erään vieterin, itsestään liikkui lattialla ja käänteli päätään. Sittemmin tuo kelpo mies toi vielä pojalle kauniin, valkoisen vuohen, jolla oli kullatut sarvet ja joka määkyi, kun sitä vedettiin hännästä. Jeroshkan silmät suurenivat vieläkin enemmän, kun hän kummastunein katsein yhtämittaa seurasi karhun liikkeitä, mutta sitten siiristyivät jälleen hänen silmänsä ja hän alkoi nyyhkiä. Hänelle annettiin silloin viiniä, ja hän joi sitä nöyrästi, mutta ei tullut yhtään iloisemmaksi, vaikka viini olikin makeaa. Myöskin annettiin hänen nautittavakseen lihamehustetta. Kaiken tämän hän kunnolleen täytti, mutta näöstään päättäen ei ollut juuri toivomista, että hän paranisi. Ja tohtori sanoi, kääntyen Olga Stepanovnaan:
— Huono on Jeroshka, hyvin huono ja tykkänään voimaton,
Näkyi selvästi, miten tuo pieni ruumis vähitellen suli kokoon ja muuttui ikään kuin läpikuultavaksi. Kohta lakkasi hän käymästä ulkona. Silloin vietiin hänet kantamalla ulos, milloin ilma oli lämmin. Hänen silmänsä tähystelivät silloin lakkaamatta pohjoisen taivaan kirkkaaseen sineen.
— Minä kuolen kohta! sanoi hän yhtäkkiä kerran Olga Stepanovnalle.
— Miksi niin sanot, kiltti poikani?
— Muuten vaan… minä tiedän sen… Katsokaas tätä!
Ja voimiaan ponnistaen oikasi hän käsivartensa, joka muistutti kuivanutta kukanvartta jossakin herbaarissa.
Sen jälkeen täytyi hänen pysyä vuoteessa. Hän hengitti työläästi ja tuijotti lakkaamatta kattoon. Toiset lapset alkoivat jo ahdistella häntä kysymyksillä.
— Mitä sinä näet siellä, Jeroshka?
Hän käänsi vitkaisesti heihin päin katseensa, joka lapsenkatseeksi oli liian vakava.
— En… mitään… Minä näen… Siellä… on niin puhdasta…
— Mikä on puhdasta?
— Lintuja… lentää… Mutta meillä… ei ole siipiä… Ei ole… karhullakaan… siipiä.
Jonkun ajan perästä lakkasi hän vastaamasta kysymyksiin.
— Ajatelkaas, hän on öisinkin samallainen! kertoi minulle Olga Stepanovna. — Hän vain katsomistaan katsoo ja välistä hourii, luulen ma. Eilen kello kolmen tienoissa, ennen kuin vielä oli alkanut sarastaakaan, sanoi hän yhtäkkiä, juuri kuin itsekseen: "Ja kaikki niin valkoisia, niin valkoisia ja niin puhtaita, niin puhtaita!"
— Mitä sinä näet? minä kysyn ja tartun hänen käteensä, joka tuntuu niin kuumalle.
"Minä näen valkoisia, vastaa hän, ja siivetkin ovat valkoiset… Minä olen nyt niin kevyt… Jos minulla vain olisi sellaiset siivet, niin minäkin lentäisin." Ja totta olikin: hän oli tullut kevyeksi.
Toisena yönä taas hän kävi rauhattomaksi ja näytti pyrkivän ylös sängystä.
— Mihin sinä tahdot mennä, Jeroshka?
— Kuorimaan potattia.
— Mitä sinä puhut?
— Lupotshka ei ehdi yksin… Antakaa minun mennä. En minä syö raakoja potattia.
— Ole Jumalan nimessä! Makaa pieni kyyhky; huomenna, kun tulee päivä, niin saat kuoria potattia…
— Kun tulee päivä… mietti hän. — Entä vuohi?
— Mitä sinä siitä?
— Missä vuohi on?
— Tuolla ikkunalla…
— Katso ettei se saa puskea…
— Ketä se puskee?
— Jeroshkaa.
— Sinuako? Sinähän olet Jeroshka?
— Minäkö? virkkoi hän ikään kuin kummissaan ja kävi miettiväiseksi.
Sitten vaikeni hän yhtä mittaa kaksi päivää.
— Katsos karhua… liekuttelee päätään.
— No, miksi se niin tekee?
— Hakee… metsämarjoja… Tahtoo syödä… Anna karhulle vähän potatteja…
Muutamien päivien kuluttua kävin taas heidän luonaan. Jeroshka makasi kääntyneenä seinään päin, ja laskevan auringon kultaiset säteet leikittelivät parhaillaan hänen kasvoillaan. Yhtäkkiä värähti hänen huulillaan hymy — ensi kertaa koko tuona aikana — kummallinen hymy… Leukapieli, ohuen, läpikuultavan nahan peittämänä, vain hymyili.
— Se on vettä, kuiskasi hän, — vettä… Keinuu niin hiljaa, hiljaa kuin kätkyt…
Ja hänen silmänsä sulkeutuivat. Kasvot olivat niin kirkkaat.
— Mitenkä sinun laitasi on, Jeroshka?
— Minä uin! ymmärsin vaivalla hänen vastauksensa hänen huuliensa liikkeistä. — Minä uin…
Ja hän ui todellakin pois.
Hän ui täältä kauas pois, jättäen jälkeensä tilalle pienen, kurjan, käpristyneen ruumiin. Tosiaankin kuni syysmyrskyjen runtelema kukka.
Tulin taas seuraavana aamuna.
Ruumis oli jo pesty, puettu puhtaaseen paitaan ja asetettu pöydälle. Kasvot olivat kokonaan kuin yhteen taimettuneet; valkoiset, terävät hampaat vain näkyivät puoleksi avatussa suussa, kuin jos hän olisi irvistänyt jollekin.
Sitten tuli pappi, toimitti sielumessun ja lausui sen jälkeen Olga
Stepanovnalle:
— Meidänkö olisi hänen puolestansa rukoileminen? Hän se nyt rukoilee meidän puolestamme!
XIX.
Tavaton hiljaisuus vallitsi nyt lastenkodissa.
Siellä oltiin niin hiljaa, että kuuli heikon räiskinän pyhimyslampusta ja hiljaisen sihinän ruumiin ääressä palavista vahakynttilöistä. Lupotshka seisoi Jeroshkan päänalusten luona ja tähysteli tarkasti häntä kasvoihin.
— No, mitä ajattelet, Lupotshka? minä kysyin häneltä.
Hän nosti suuret silmänsä ylös, mutta käänsi katseensa heti taas
Jeroshkaan. Äkkiä näytti hän hymyilevän.
— Hyvä Jumala… on antanut hänen kuolla. Antaako hän meidänkin kuolla?
Keittiönsäkin oli Lupotshka unhottanut.
— Onko sinun ikävä Jeroshkaa?
— Hänen on nyt niin hyvä.
— Mistä sinä sen tiedät?
— Olga Stepanovna on niin sanonut. Jeroshkahan on tuolla — lisäsi hän osottaen hoikalla sormellaan kattoon. — Hän leikkii siellä enkelien parissa. Ja Jumalan äiti katsoo lapsia siellä… etteivät saa olla vallattomia… eikä meluta…
Toiset pienokaiset, jotka seisoivat pitkin seinävieriä, katsoivat niin ikään topakasti Jeroshkaan.
Punaposkinen Serjosha, jolla oli tuo jäärävä otsatukka, selitti hiljaa toisille:
— Nyt se on loppu, veikot. Nyt kaivavat Jeroshkan maahan kuin nauriin ja sitten pystyttävät ristin hänen kohdalleen.
Grishka teki itse ruumisarkun ja toi sen. Kun ruumis sitten nostettiin arkkuun pantavaksi, niin ei se ollut kuin ihmisen, vaan pikemmin kuin kananpoikasen ruumis, niin köykäiseksi se oli tullut.
— Kirstu näkyy olevan liian suuri, arveli Grishka tuntijan tavoin…
— Mutta, ei tee mitään… Enemmän on hänellä tilaa.
Yöllä heräsi Olga Stepanovna. Hänen ei tullut uni silmään. Silloin meni hän alas Jeroshkan luo ja hämmästyi aika lailla, kun näki Lupotshkan seisovan paitasillaan ruumiin päänaluksen kohdalla ja katselevan silmiänsä nostamatta kuollutta toveriaan.
— Lupotshka, mitä sinä täällä teet? Ja vielä olet noussut tuolille seisomaan.;
— Minä tulin… tulin…
— Kyllä näen, että sinä olet tullut… mutta mitä varten sinä olet tullut?
— Ilman vaan, — hän vilkuttaa.
— Vilkuttaa?
— Niin, hän vilkuttaa… Kas, kas nyt… taaskin hän vilkutti.
Pyhimyslampun lieto liekki loimahti aika-ajoin kirkkaammin, mutta laimeni seuraavana hetkenä jälleen. Ja joka kerran kuin se tuolla tavoin alenemistaan aleni, näytti siltä kuin Jeroshka olisi iskenyt silmää Lupotshkalle. Vain suurella vaivalla sai Olga Stepanovna hänet lähtemään makuulle.
— Meidän Jeroshka on vilkuttaja! selitti tyttö seuraavana päivänä toisille lapsille.
Ja heidän muistissaan säilyi sitten kertomus Jeroshkasta — vilkuttajasta, joka lakkaamatta oli iskenyt silmää Lupotshkalle, kun tämä oli käynyt yöllä häntä katsomassa. Mutta vasta sitten, kun lapset kirkossa viimeisen kerran sanoivat hyvästi Jeroshkalle, ratkesi Lupotshka ääneen itkemään ja vääntelihe vaikeroiden Olga Stepanovnan sylissä.
— Mikä sinua vaivaa, pieni tuhma tyttö?
— Minä en tahdo, että hänet pannaan multaan… minä en tahdo…
— Ei sille nyt mahda mitään.
— Vai ei, mahtaa kyllä. Annettakoon hänen maata kirkossa. Täällä on niin hyvä. Täällä palaa kynttilöitä ja täällä katselee hyvä Jumala häntä.
Sila Sampsonovitsh oli kovasti murheissaan.
Saman päivän iltana kävi majuri sattumalta eräitten tuttavainsa luona. Siellä naukkasi hän kolme ryyppyä perätysten, mikä hänelle muuten aniharvoin tapahtui; sen jälkeen katsahti hän vertyneillä silmillään kaikkiin läsnäolijoihin ja huudahti: "minulta kuoli Jeroshka", ja ratkesi itkuun.
Turvakodissa punaverinen Serjosha kuvaili seuraavana päivänä, miten "vilkuttajan" hautajaiset olivat tapahtuneet, ja Lupotshka vakuutti pyhästi, että Jeroshka viimeisen kerran oli iskenyt hänelle silmää juuri ennen, kuin kansi naulattiin kiinni arkkuun.
Kohta tämän jälkeen muisti Olga Stepanovna karhun ja vuohen, jotka
Jeroshka oli saanut tohtorilta. Hän ei löytänyt niitä.
Kysyttiin lapsilta, eivätkö he olleet näitä leikkikaluja nähneet.
— Minä annoin ne pois, vastasi Lupotshka astuen esiin.
— Miten? Kelle?
— Jeroshkalle. Kun hän yöllä makasi arkussa, niin minä annoin hänelle ne.
— Kuinka se tapahtui?
— Nehän eivät olleet meidän, vaan hänen. Minä pistin ne hänen päänpohjiinsa…
Niin oli siis Jeroshka saanut vuohen ja karhun mukaansa hautaan.