XXVIII.
— Te kysyitte, minkä tähden minä jätin teidät?… Onko mokomaa kuultu!… Sepä kysymys, jota en totta tosiaan ollut odottanut. Ja te rohkenitte kysyä semmoista!… Ei, Herra tietäköön mitä tämä on oikein! Kuinka siveellisesti soaistu te olette!… Johdattakaapa mieleenne, — te otitte minut aikana, jolloin minä jumaloitsin teitä. Te olitte minulle sama kuin Jumala. Te yksin olitte koko minun maailmani. Minä en ole unhottanut enkä voi unhottaa sitä, miten mielelläni tahtoisinkin. Teidän toivomuksenne, teidän tahtonne oli minun ainoa lakini. Muistutelkaapa: halusinko minä mitään, vaadinko minä mitään? Minä en ainoastaan uskonut teihin — te olitte minun elämäni, minä ajattelin teidän ajatuksillanne, tunsin teidän sydämellänne. Miksi minä jätin teidät? Te kysyitte miksi? Ja sitä te vielä uskalsitte kysyä, te!… Hän hengästyi ja alkoi yskiä. — Miksi minä jätin teidät? toisti hän pontevasti. — Jos silloin olisitte sanonut minulle: Olja, heittäydy tuleen, niin olisin arvelematta tehnyt sen. Mikä minä olin silloin? En edes orjattarennekaan, vaan koiranne! Koira, sekin käy hampain kiinni hätyyttäjäänsä, minä en tehnyt sitä… Teillä on huono muisti, Leo Aleksandrovitsh, kerrassaan mitätön muisti… Te muistatte että minä läksin pois. Ei, te ette muistanut sitä, te vasta jäljestä päin johdatitte mieleenne sen, kun elämänne kävi raskaaksi ja tukalaksi, kun yksinäisyys kauhistutti teitä… Minä en ole enää sama kuin ennen; nyt minä ymmärrän ihmisiä ja olen tutkinut teidätkin läpikotasin. Oletteko unhottanut mitä tapahtui hiukan ennen, kuin minä läksin teidän luotanne, oletteko unhottanut sen? Oi, Jumala, mitä minä silloin sain kärsiä! Minullahan ei ollut silloin muuta elämää kuin elämä teidän kanssanne, minä olin hyljännyt kaikki, kaikki… Te pyydätte minua antamaan teille anteeksi; sen olen jo aikaa sitten tehnyt, ja toivoni on, että te tulisitte onnelliseksi… Mutta unhottaa en voi koskaan. Minä sanon vilpittömimmällä sydämellä, että minä en voi, minä en voi. Ellen olisi rakastanut teitä niin suuresti, niin saattaisin kenties unhottaa. Mutta… mutta… älkää vaatiko sitä, älkää pyytäkö sitä… Minä olen kuoleva, mutta muisto ei ole katoova eikä sammuva. Toivoa pahaa teille, sitä en tee koskaan; päinvastoin. Mutta unhottaa, unhottaa — en ikänä! Onko se syntiä? Minä en tiedä. Mutta mitenkä saattaisi ollakaan toisin? Olisiko mahdollista pyyhkiä pois kaiken tuon? Te kysytte minkä tähden minä silloin poistuin luotanne? Tässäkin astuu itsekkyytenne näkyviin; te ajattelette yhä vain itseänne. Miksi te ette silloin kysynyt, mihin minä teidän luotanne läksin? Niin juuri mihinkä… Teidän ei tietysti juolahtanut mieleenne! Kuinkasta! Muuten arvelen, ettette juuri pitänyt lukuakaan siitä… "Menköön hän minne tahansa — kunhan vaan menee, kunhan ei ole minun läheisyydessäni. Jumalan kiitos muka, pääsinhän rauhaan tuosta ikävästä tyttöpahasesta." Eikä mitään muuta. Sillä välin, Leo Aleksandrovitsh, juoksin minä jäälle syöksyäkseni avantoon… Miksi teitä pöyristää, sanokaapa? Silloin teitä ei huvittanut edes kysyä: "kuinkahan hänen nyt lienee käynyt?" Niin, Leo Aleksandrovitsh, ei paljoa puuttunut, etten saattanut sieluanikin turmioon — sitäkin… Hukuttautumaan… Ellei silloin olisi sattunut tulemaan tämä jalo, harvinaisen ylevämielinen mies, parempi kuin te kaikki yhteensä, mies — korulauseita vihaava, suora ja vilpitön, — niin ei minua aikoja sitten olisi ollut enää maailmassa… Miksi minä jätin teidät! Sanokaas muuta! Kaiketi paremmille paloille mennäkseni! Kuinka se muuten olisi ymmärrettävä? Kuolemakin oli helpompi, kuin eläminen teidän kanssanne. Paljoa helpompi. Sanokaa mitä sanotte. Nyt siis tiedätte, mihin minä pakenin teidän luotanne, miksi jätin teidän, paratiisinne… Mutta te, muistitteko te minua kertaakaan niinä päivinä? Heltyikö sydämenne säälistä minua kohtaan? Kysyittekö itseltänne missä minä olin, mitä minusta oli tullut? Näittekö unissanne minua edes kertaakaan?… Ah, miten vastenmieliseltä, miten inhottavalta tuntuu, kun muistelen silloista elämää! Herra Jumala, että pitääkin voida niin pettää, niin pilkata herkkäuskoista lasta! Ja mikäs minä silloin olin muu kuin lapsi? Mikä kunnia teille! Ja kuinka ylpeä te mahdoitte olla semmoisesta voitosta. Tyttö suutapahkaa juoksee teidän syliinne… Oikein hyymistyttää moinen iljettäväisyys… Ja kunhan se olisikin ollut vaan petosta. Joskus tapaa ihmisiä, jotka pettävät säälistä — kun sielu on tyhjä hellyydestä, niin he teeskentelevät. Eikä sitä vielä voida sanoa, kumpi on voimallisempi: rakkaus vaiko sääli. Mutta tepä ette lopulta viitsinyt enää teeskennelläkään. Silloin minä en käsittänyt mitään, mutta nyt tiedän kaikki. Te osotitte minua kohtaan ilmeistä inhoa. Miksi? Miksikä olette herättänyt kaiken tuon eloon? Minä en enää edes ajatellut sitä… Menkää, menkää pois luotani!…
Hänen päänsä vaipui alas käsien varaan ja hän ratkesi itkuun.
Leo Aleksandrovits seisoi ääneti hänen vieressään. Nyt vasta sai hän tietää mitä Olgalle oli tapahtunut, ja kylmät väreet pudistivat hänen ruumistaan.
— Minulla ei ole ollut aavistusta siitä enkä ole koskaan voinut kuvitella mielessäni semmoista…
— Mitä te ette ole voinut kuvitella? kysyi Olga Stepanovna kyyneltyneet silmänsä luotuina häneen. — Sanokaa, mitä? Oletteko te hakenut minua? Kysyittekö te Sila Sampsonovitshilta, kun hän kävi teiltä noutamassa papereitani, kysyittekö te silloin häneltä, missä minä oleksin, miten minun laitani oli? Te lähetitte palvelijaa myöten ulos paperit sekä samalla rahoja, jotka majuri — Jumalan kiitos, hän oli käsittänyt asian minun sijassani — polki rikki jaloillaan eteisessänne. Ja kuitenkin oli hän silloin ulkona kerjäämässä apua meille. Niin, ette te ollut utelias tietämään mihin minä olin joutunut. Olisinpa joutunut vaikka vielä pahemmalle tielle kuin avantoon, mitä se teihin koski?… Ensi aikoina tahtoi majuri säästää minua, mutta sitten kyselin häneltä tarkoin kaikki. Silloin teillä jo oli toinen nainen luonanne. Kaiketi seisoi hän oven takana ja nauroi, nauroi ehkä minulle.
— Ei, hän oli luonani vain käymässä eikä tiennyt mitään teistä…
— Sehän oli minusta aivan yhdentekevää. Mitä se enää koski minuun kaiken sen jälkeen, mitä oli tapahtunut. Ja nytkin on minusta yhtäkaikki, aivan yhtäkaikki. Ja vaikkapa hän olisi nauranutkin, kun te minut esititte hänelle naurettavassa muodossa… Mitä sitten? Se elämä on minusta jo kaukana… Malttakaas… mitä minä vielä aioin sanoa… niin, te kutsutte tätä kurjaksi pesäksi ja kaikkea, mitä täällä on, kauhistavaksi. Mutta tietäkää te myös, että minä vasta täällä olen tullut tuntemaan onnen, olen tottunut olemaan ylpeä itsestäni ja pitämään elämääni tarpeellisena ja kallisarvoisena näille hyljätyille lapsi paroille. Jos maailmassa missään tehdään suuria, niin juuri tässä… Mutta mitä hyötyä siitä on, että puhun tällä tavalla! Ettehän te sitä kumminkaan käsitä!… Ja semmoinenhan minä olin itsekin… rakastin teitä; rakastin vielä kauan. Hän vaikeni tuokion ajaksi. Sitten tahtoi hän vielä sanoa jotakin, mutta ei voinut. Näytti kuin hän olisi kainostellut. Mutta kohta hän taas puhkesi puhumaan:
— Ja silloinkin, vielä silloinkin, oi Jumala, kuinka suuresti rakastin teitä! Jos te, vaikka senkin jälkeen kuin minä olin heittäytyä avantoon, olisitte tullut ja sanonut: "tule, Olja", — ja te tuolla äänellänne, joka milloin te vain tahdoitte, saattoi olla niin korvia hivelevä, olisitte antanut soinnun noille sanoille — niin olisin minä kuin lyöty koira, kuin teidän Djalmanne seurannut teitä, joskin hyvin tietäen, että jo seuraavana päivänä tulisi uudestaan heittäytyä avantoon. Oi, kuinka minä rakastin teitä! Mutta miten Djalma nyt voi? kysyi hän sitten yhtäkkiä.
— Sitä ei ole enää… sai vesikauhun…
— Se rakasti teitä… sekin… Te löitte sitä usein ratsuruoskalla. Se oli kumminkin parempi kuin lyödä sanoilla, kuten teitte minulle. Sana koskee kipeämmin. Haava joskus paranee, mutta loukkausta ei paranna millään. Kuinka minä rakastin teitä! Vuosia kului minun voimatta karkoittaa teitä ajatuksistani ja sydämestäni. Kun vaiti jäin yksin, olitte heti edessäni. Minä en pitänyt teille vihaa, en halunnut kostoa. Rukouksissani pyysin, että te saisitte olla onnellinen, että teillä kaikki hyvin menestyisi… Vieläpä rukoilin hänenkin puolestaan, että hän tuottaisi teille enemmän iloa, kuin mitä minä olin tuottanut… Tarvittiin pitkä aika, ennenkuin tulin käsittämään kuka te olette. Ja minä opin sen, mutta kuitenkin…
— Kuitenkin? mitä tarkoitatte? kysyi Leo hätäilevästi.
— Niinkuin en nytkin, jatkoi Olga kiihkoisesti, — nytkin, tänä hetkenä, eilen, toissapäivänä, tänään aamulla ennen teidän tuloanne olisi rakastanut ja rakastaisi teitä! Ja kun nyt lähdette täältä, enkö rakastaisi teitä vielä sittenkin, huomenna, ylihuomenna, vuoden päästä, kautta koko elämän? Voiko semmoista tukahuttaa? Miten hyvänsä sitä koettikin, se ei onnistu. Saattaisiko tuo enää koskaan elämässäni uudistua?… Minä olisin nyt täysin onnellinen, jos vain voisin karkoittaa teidät muistostani… Mitä minun pitää tehdä, huudahti hän käsiänsä väännellen, — mitä pitää minun tehdä, kun minä en voi, minä… olen niin raukkamainen, vailla itsetuntoa, vailla ylpeyttä?… Rakastaa teitä vielä senkin jälkeen mitä on tapahtunut!… Niin, minä rakastan, rakastan sittenkin… Minä en voi muuta, sitä riittää koko elämäni iäksi…
Hän lankesi horrosmaiseen tilaan eikä tointunut vielä sittenkään, kun Leo tarttui hänen käsiinsä, veti hänet luoksensa ja alkoi suudella hänen itkeentyneitä kasvojaan ja kosteita silmiään. Oli kuin jonkinlainen sumu olisi ympäröinyt hänet. Hän oli yhtäkkiä hervastunut ja hänen käsivartensa olivat rampeutuneet… Mutta vaikka hän olisi voinutkin riistäytyä irti, ei hän olisi sitä tehnyt. Hän oli nyt kokonaan antautunut Leon suudeltavaksi. Ne olivat, nuo suutelot, synnyttäneet hänen ruumiissaan lämmön ja liekkuman virran… Tietämättänsä rupesi hänkin suutelemaan Leoa… Ja monta autuasta hetkeä kului siten, ennenkuin hänen tajuntansa palasi, ennenkuin hän, kädet ojennettuina Leon rintaa vasten ja voimin, joita ei Leo ollut aavistanutkaan, kykeni singahuttamaan hänet luotaan… Mieletön ilme kasvoillaan astui hän sitten ovea kohden.
— Olja, rakkaani, sydämyiseni! huusi Leo hänen jälkeensä.
— Malta… Olga Stepanovna sai kiinni sängystä. Muuten olisi hän kaatunut lattialle, sillä koko hänen ruumiinsa horjui. — Malta… Mitä nyt on tapahtunut? Olisiko se todellakin jälleen — —? Ei…
— Olja, rakas vaimoni… Jätä nämä kaikki… lähtekäämme pois täältä. Miten paljon onnea odottaakaan meitä… Onko mahdollista, että saattaa jäädä tänne koko elämän iäksi… tänne!…
— Ei noin, Levä…
Niin paljon hellyyttä loi hän tuohon hyväilynimeen, että Leon päätä huimasi.
Leo ei kuullut enää tahi kuuli ikään kuin sumun läpi, kun Olga, itsestään, toisti:
— Ei noin, Levä, niin se ei saa olla… Käsitähän toki, että minulla on täällä tehtävä, suuri tehtävä… Hyljätyt lapsiparat… Ei noin, meidän tulee malttaa mieltämme. Näethän sinä, etten minä tällä hetkellä kykene mihinkään, että olen voimaton… Minä olen kuin sokea… Olen täydellisesti sinun vallassasi. Sinä saatat tehdä minun kanssani mitä tahdot. Odota, anna minun malttaa mieleni. Pyydän sinua, rakas, — mene pois… Mene paikalla. Älä viivy kauemmin…
Mutta Leo ei enää kuunnellut mitä hän sanoi… Olgan vastustuskyky alkoi laimeta.
Ja yhtäkkiä tuntui kuin joku olisi nostanut hänet ylös ja heittänyt pois. Ovea koputettiin.
— Kuka se on?
Oliko se todellakin Olga Stepanovnan ääni? Niin käheältä ja kummalliselta se kuului.
— Minä se olen… Sonja…
Tukien päätään kädellään astui Olga Stepanovna ovea kohden.
— Mitä sinä tahdot?
— Lupotshka pyysi, että tulisitte antamaan voita ja potatteja…
— Mitä? Mitä voita?
— Voita… päivälliseksi…
— Koht'sillään.
Ovensuussa seisoi tuoli. Olga vaipui alas sille, puristi taas molemmin käsin päätään ja jäi siten istumaan muutamaksi hetkeksi.
— Olja, unhota nämä kaikki… Tule, lähdetään pois täältä…
— Odotas, näin se ei käy laatuun… Vielä silmänräpäys, ja me olisimme tehneet… me olisimme käyttäytyneet pahasti. Ei, niin se ei saa olla, meidän tulee hillitä mieltämme… Minä pyydän, rakas… matkusta heti pois, jos rahtuakaan kunnioitat minua… Älä näyttäydy enää täällä. Päätäni pyörryttää… Tule jälleen huomenna, ei, ei huomenna — viikon perästä… Ei, minä tulen itse tahi kirjoitan sinulle… Sehän, mitä nyt teemme, kestää koko elämän iän. Anna minun säilyttää edes hiukan luottamusta itseeni. Levä, mene pois… nyt heti kohta!… Sinähän näet, että täällä on erikoinen elämä itsessään. Minua tarvitaan täällä joka hetki…
Oli kuin Olga Stepanovna tämän kohtauksen jälkeen olisi kylmennyt.
Leo astui hänen luoksensa, otti häntä päästä ja suuteli häntä, tähän vastasi Olga Stepanovna painamalla hänkin suutelon Leon huulille. Vieläpä hän sekaantuneesti ja hämillään naurahtikin. Sen jälkeen järjesti hän tukkansa, joka oli joutunut epäkuntoon.
— Lähde matkaan, Levä! Minä kirjoitan sinulle sitten, kun… Jos se olisi saanut tapahtua, emme perästä päin itsekään olisi voineet antaa sitä itsellemme anteeksi.
Leo Aleksandrovitsh oli nyt täynnä toivoa. Iloisena ja hyvillään lähti hän pois. Maaperä poltti nyt hänen jalkojansa.
— Onkohan mahdollista, että uusi elämä, uusi onni nyt alkaa? ajatteli hän.
Pitipä sattua, että tuo tyttö heilakka tuli ovea koputtamaan!… Olja olisi nyt muuten ollut hänen orjattarensa, hänen kappaleensa… Hän olisi vienyt Oljan mukanaan kotiin… Ilkeä lapsinulikka! Ja kaikki nuo Oljan hoidokkaat ovat ilkeitä huutajia, joihin tuskastuu ihan täydellisesti. Kuinka hän on voinut tähän saakka olla tyytyväinen tuollaiseen elämään?
Olga Stepanovna oli sillä välin vaipunut vuoteelleen ja makasi nyt liikkumatta, kasvot kätkettyinä tyynyyn.
Uudestaan koputti joku hänen oveaan. Vaivalla kohotti Olga päätään.
— Käy sisään!
Suurisilmäinen Lupotshka tuli nyt itse kyökistä.
— Mitä sinä tahdot?
Olga Stepanovna oli jo unhottanut, että häntä aikaisemmin oli käyty hakemassa.
— Lihaa myöskin… Olisi jo aika ruveta paistamaan.
— Niin, tosiaankin!
Hän nousi ylös. Harmaja päivä valosti ikkunasta huoneeseen. Lapsenääniä kuului alhaalta. Tänä hetkenä tuntuivat ne hänestä vastenmielisiltä. Hän oli kyllästynyt niihin. Ne kajahtivat kuin vasaran iskut hänen kipeässä päässään. Jokapäiväinen elämä alkoi taasen.
— Minä panin puuron hellauuniin.
— Minkä puuron, Lupotshka?
— Hirssiryynipuuron. Tänäänhän on hirssipuuroa. — "Hirssi, mitä lajia se on? mietti Olga Stepanovna ikään kuin puoleksi tajutonna. — Ja miksi he kaikki tulevat minun luokseni? Eikö edes tänäkään päivänä voida tulla minutta toimeen?"
— Tiistaisin on meillä aina hirssipuuroa, selitti täysin oikein toimenpitävä Lupotshka, — ja keskiviikkoina tattaria…
— Niin, oikein.
"Eihän hän ole rikkonut mitään", ajatteli Olga Stepanovna katsellen
Lupotshkan aina niin hämmästyneihin silmiin.
— Niin on kuin sanot… Kiitos, Lupotshka! Minulla kivistää vähän päätä.
Alhaalla oli taas uusi puuha edessä.
Senjka oli alkanut tappelun Osjkan kanssa ja iskenyt kyntensä niin lujalle tämän vanukkeiseen tukkaan, että tuskin olisi saanut heidät eroamaan roikkaamalla sangollisen vettä heidän niskaansa.
— Herra Jumala, mitä te teette minulle! huudahti Olga Stepanovna itkien. Minä lähden pois luotanne, minä en kestä kauemmin tätä.
Lapset vaikenivat kerrassa, vetäytyivät kuka mihinkin nurkkaan ja pälysivät sieltä arasti häneen, kuten hätyytetyt metsäeläimen pojat.
Ei häntä koskaan oltu tuollaisena nähty, vaikka paljon pahempiakin tappeluja oli sattunut heidän kesken.
Hiljaisuus vallitsi yltympärillä, kuten sinä päivänä, jolloin Jeroshka vilkuttaja kuoli.
Olga Stepanovna huomasi sen ja se koski häneen vielä kipeämmin.
— Mikä teidät nyt teki niin hiljaisiksi? Välisti tappelette, välisti taas istua jörötätte kuin pölkyt… Leikkikää, rakkaat lapset!…
Mutta lapset katselivat häneen vielä epäluuloisemmin.
— Kuulkaas veikot, kuiskasi Osjka tovereilleen, — tänään me ihan varmaan saamme vitsaa.
— Oho, eipäs, vastasi Senjka, joka vastikään oli ollut hänen vihamiehenään, — ei täällä vitsaa anneta.
— Mutta annetaan, sen saat nähdä… Kun majuri tulee kotiin, niin hän kyllä taittaa koivuvitsat.
— Ei täällä ole mistä niitä taittaakaan.
— Kyllä hän löytää… Helppoa on aina saada vitsan hankituksi.
XXIX.
Olga Stepanovna parka ei moneen päivään ollut entisensä kaltainen. Ollen niitä syväluonteisia naisia, joiden sydämissä tunne, mikä kerran on päässyt juurtumaan siihen, pysyy muuttumatonna kautta koko elämän, käsitti hän vasta nyt, että hän, huolimatta kaikesta mitä oli tapahtunut, ei koskaan ollut lakannut rakastamasta Leo Aleksandrovitshiä ja rakasti häntä vieläkin yhtä kiihkeästi. Vuodet olivat vain hienolti hiiputtaneet tuhkaansa liekin yli. Tämä ainoa yhtyminen hajoitti jo tuulen viuhkan tavoin tuon tuhkan ja saattoi hiljaisen liekin uudestaan leimahtamaan ilmituleen. Yhtäkkiä kadotti hän kaiken mieltymyksensä noihin kadulta kerättyihin kodittomiin lapsiin. Myöskin kiintyi hänen huomionsa nyt semmoiseen, mitä hän ennen ei ollut huomannut: köyhyyteen, joka ympäröi häntä, tavattomaan rumuuteen, mikä ilmeni muutamissa noissa pienissä kasvoissa, jotka vielä eilen siinä määrin olivat miellyttäneet häntä luontevuutensa ja lapsellisen viattomuutensa kautta. Tiettävästi ensi kertaa hän koko tuona aikana tunsi väsyneensä heidän kysymyksiinsä; ja mitä hän ennen oli tehnyt niin hartaalla kiintymyksellä koko tähän kovaosaiseen pienien maailmaan, sen teki hän tosin edelleenkin, mutta hänen sydämensä, joka nyt oli muussa kiinni, pysyi mykkänä, ikäänkuin poissaolevana. Hän tunsi olevansa ikäänkuin hämillään siitä, hänen täytyi pakottaa itseään, tukahuttaa tunteitaan. Monasti yllätti hän itsensä ajattelemasta: "voi, kuinka kaikki tämä on ikävää!"
Ennen hän ei koskaan ollut hajamielinen, mutta nyt oli hän tullut siksi. Ennen tuntui hänestä tämä lastenäänten sorina huvittavalta. Nyt se ärrytti häntä, ja hänen päänsä tuli siitä kipeäksi. Sydämestä ei mitä puhuakaan: se näkyi lakkaamatta vuotavan verta, juuri kuin jokin vanha haava siinä olisi auennut ja yhä laajentunut. Ensimäisinä kahtena päivänä ei Olga Stepanovna tahtonut edes ajatellakaan, kuinka hänen oli meneteltävä. Ensinnä tuli hänen rauhoittua ja miettiä kaikkia joutohetkinään, mutta juuri rauhaa hänen nyt oli mahdoton saavuttaa. Rauhaa hänen olisi ollut odottaminen, jos hän ei niin hyvin olisi tuntenut itseänsä, sieluansa. Häntä rupesi nyt yhtäkkiä vaivaamaan unettomuus, ja hän koetti illoin rasittaa itseänsä niin paljon kuin suinkin, että olisi voinut nukkua yhtä mittaa aamuun asti. Se onnistuikin ensimäisinä kahtena vuorokautena, mutta kolmantena yönä oli kuin joku olisi survinut häntä kylkeen. Yhtäkkiä kohosi hän kyynäspäänsä varaan ja suuntasi katseensa ympäröivään pimeyteen. Hiljaisuus vallitsi hänen ympärillään. Ainoastaan Lupotshka kuului hengittävän hiljaa vuoteellaan, joka oli huoneen nurkassa. Tämä vaikutti tyynnyttävästi Olga Stepanovnaan ja hän kävi jälleen pitkäkseen. Nyt tuli ajatus toisensa jälkeen, muisto seurasi muistoa, epäilys epäilystä, saattaen hänet niin huumauksiin, että hänen oli pakko ehtimiseen tarttua ohimoihinsa ja päähänsä. Ah, miksi oli Leo hakenut hänet ilmi ja tullut tänne? Miksi pirstasi Leo jälleen tämän hänen uudenkin olemuksensa, rikkoi tyynen rauhan hänen elämässään, joka kumpusi niin hiljaa ja huomaamattomasti, kuten puronen keväällä solisten noruu laakson pohjassa pajupensasten välitse? Mutta samalla valtasi hänet aika-ajoin toinenkin, niin ihmeellisen hurmaava onnellisuuden tunne. Yhtä äkisti kuin se hänet yllätti, yhtä äkisti se katosikin. Ja kun hänen silmänsä tämän lumouksen kestäessä vähitellen sulkeutuivat, hoki hän itsekseen: "kyllä hän sentään teki hyvin… Näkyy siis, että hänkin rakastaa, ja nyt ei minun tarvitse muuta kuin päättää, ainoastaan päättää, niin kaikki tulee jälleen hyväksi, niin hyväksi. Entiset ovat kaikki menneet eivätkä milloinkaan palaja. Monellaisiin luuloteltuihin vaivoihinhan sitä saattaa tässä maailmassa joutua. Hän on itse saanut kärsiä niin paljo; hän katuu nyt, ja katumushan sovittaa kaikki, kaikki. Ei minun sovi häntä tuomita ja rangaista." Ja Olga Stepanovna ojensi kätensä pimeässä, ikäänkuin olisi hän hapuroinut sieltä ketä. Mitä piti hänen tehdä? Totellako sydämen ääntä ja seurata tuota miestä?… Olihan hän tarpeen Leollekin. Hän oli kuulunut Leolle ennemmin kuin näille lapsille. Leolla oli oikeus hänen rakkauteensa ja uskollisuuteensa. Ja vaikka Leo silloin oli vähällä syöstä hänet turmioon, niin mitäs siitä? Sekö se olisi vapauttanut hänet Leon vallasta? Oliko Leo sen kautta menettänyt oikeutensa häneen? Helppoa oli Olgan tuolla tavoin päätellä, mutta missä silloin ilmeni hänen rakkautensa, alttiiksiantaumuksensa?… Ja huomaamatta, että kaikki nämä mietteet johtuivat hurskastelevasta itsekkyydestä, loihti hän eteensä kuvan toisensa jälkeen: miten hän palajaisi Leon luo, miten Leo ottaisi hänet vastaan, mitenkä valoisaksi, hiljaiseksi ja riemuisaksi hänen elämänsä muodostuisi tässä uudessa… ei, tässä vanhassa kodissa. Olga Stepanovna oli liiaksi nainen voidakseen taistelutta ja arveluitta tehdä ratkaisevan päätöksen. Ja hänen onnenkaipuunsa oli niin kiihkeä, niin hillitsemätön, että jos Leo Aleksandrovitsh tuommoisena hetkenä olisi tullut hänen tykönsä, olisi asia siinä tuokiossa ollut päätetty ja hän olisi vienyt tuon rakastettavan tytön muassaan täältä. Mutta ajatus seurasi toistaan, ihania haavekuvia häiritsivät rauhattomat epäilykset, heräävän omantunnon nuhtelut tukahuttivat tyydyttämättömien aistien hurmaavan tulen, ja riemullinen jälleennäkeminen, odotetut suloiset onnen päivät hänen kahdenkeskisessä seurassaan — nuo pilvettömät, lämpimät päivät, rakkauden auringon ja ihanaisen taivaan valaisemina — saivat yhtäkkiä väistyä alastoman, karkean todellisuuden tieltä, joka vaati hänet kokonaan, täydellisesti omakseen, vaati koko hänen kiihkeän alttiutensa, koko hänen tarmonsa ja tahtonsa palvelukseensa. Hän antautui jälleen nykyhetken valtaan ja ajatteli levotonna Osjkaa, joka jo eilisestä asti oli valittanut selkäänsä ja Sonjaa, jonka kivisti päätä. Hyljätä nämä pienokaiset! Hän oli jo näkevinään Bobkovin pesän hävitettynä ja nuo pienet lapset jätettyinä yksikseen, likaisina ja villiytyneinä. Bobkovillahan ei ollut itsellään aikaa hoitaa heitä. He jäisivät tietysti omiin hoteisiinsa ja seurauksena olisi torat ja tappelut. Kulkuri-elämän hedelmät, huonot taipumukset, jotka täällä hänen vaikutuksestaan vähitellen olivat häipyneet, alkaisivat jälleen ilmetä näissä naiiveissa luonteissa, jotka eivät vielä olleet ehtineet vakaantua, ja tuo rauhainen, hauska turvakoti holhokkeineen, jotka hänestä niin paljon pitivät, muuttuisi pianaikaa rosvoin pesäksi. Mitä heistä sitten oli tuleva? Tietysti samaa kuin mitä olisi tapahtunut, jos Sila Sampsonovitsh ei olisi ottanut heidät hoiviinsa ja Olga Stepanovna pitänyt huolta heidän kasvatuksestaan: varkaita, kerjäläisiä, irtolaisia. Ja mitenkä kävisi Bobkovin, joka tuon kaiken kyllä tajuaa? Olga Stepanovnan sydämessä tuntui niin kylmältä ja tuskalliselta.
Mutta olihan Leo Aleksandrovitshkin sanonut, että elämä ilman Olgaa on hänelle sama kuin horna. Ja siksi toiseksi olihan jokaisella — siis Olgallakin — oikeus saada osansa onnesta. Mistä hän olikaan tuon ajatuksen siepannut? Kaiketi oli hän lukenut sen jostakin kirjasta. Mutta mitä hänen sitten piti tehdä? Hän koetti pakottaa pimeyttä antamaan vastauksen tuohon kysymykseen, mutta juhlallisen rauhaisa yö pysyi mykkänä, sitä eivät liikuttaneet ihmissielussa temmeltävät kärsimykset ja epäilykset. Ainoastaan lasten tasainen hengitys kuului alhaalta ja Lupotshkan hiljainen puhelu unissaan.
Mitä piti hänen tehdä? Tunti kului toisensa jälkeen ja valju aamunvalo tuossa hänen ikkunainsa takana ei tuonut hänen toivomaansa rauhaa muassaan. Mitä oli tehtävä?
Hän kertoi Sila Sampsonovitshille Leo Aleksandrovitshin käynnistä ja tämän käynnin tarkoituksesta.
— Mitäs siitä tuumaatte? kysyi Olga Stepanovna.
— Minäkö… minä?
Bobkov ihan ällistyi. "Oli ihan kuin hän olisi kamahuttanut minua vasaralla päähän", kertoi hän sittemmin.
— Minä… mitäs minä… Minun tuumani…
Ja yhtäkkiä pillahti hän itkemään kuin vanha ämmä, viittasi epäävästi kädellään, niistihen nenäliinassaan olevaan Saksan valtakuntaan, heitti viitan hartioilleen ja lähtihen ovesta ulos.
Hän tuli kotiin myöhään illalla ja koki nähtävästi ponnistella itseään tyyneksi. Hän meni Olga… Stepanovnan luo ja otti asian puheeksi:
— Mitä minä tuumaan?… Sitä mitä tekin… Teillähän on itsellänne tunto… Miten teistä itsestänne näyttää, niin se hyvä tulee… Teillä on sekä järkeä että sydäntä… Tehkää niinkuin tiedätte… Mitäpä toisten asiat muuten teihin koskevat? Minulla ei ole mitään sanomista tähän. Jokaisella tulee olla omansa. Minusta, joka olen vanha, saattaa olla näin, mutta teistä, joka olette nuori, saattaa olla tykkänään toisin. Teillä on oma erityinen elämänne, eikä kellään ole lupa puuttua siihen. Minä käsitän — teidän on surku lapsia… Mutta mitäs se merkitsee. Eiväthän ne kumminkaan ole teidän omianne. Eiväthän? lausui hän katkerasti.
— Kuinka? Enkö sitten ole pitänyt heitä ominani?
— Niin, Olga Stepanovna, pitänyt… Mutta mitenkä tulette pitämään, sitähän emme tiedä. Kaikki käy niinkuin Jumala tahtoo… Mutta jos jotakin tapahtuisi, niin muistakaa — minä en koskaan ole sanova pahaa sanaa teistä. Minä olen itse ollut nuori ja olen haaveksinut omaa perhettä. Kuinka uskaltaisin väittää mitään vastaan tässä asiassa. Eihän voi tunkeutua toisen sieluun ja nähdä miten siellä on laita. Miten Herra sydämellenne sanoo, niin tehkää. Menkää nyt ja rukoilkaa Jumalaa ja päättäkää sitten itse. Tämähän koskee teidän elämäänne eikä kenenkään muun, ja siitä on teidän itsenne vastaaminen. Ei suinkaan teillä ole halua viettää nälkäisen elämää!
Majuri parka ei itsekään huomannut, miten hän ehtimiseen puhui ristiin.
Mutta sattuipa juuri siihen aikaan, että Senjka poika sairastui.
Illan suussa kävi hänen päänsä polttavan kuumaksi ja hän houri koko yön. Olga Stepanovna valvoi hänen luonaan aamuun asti. Houreissa ollessaan tarttui Senjka vähän väliä pienellä kädellään hänen sormeensa ja piti sitä lujasti kiinni, juurikuin olisi peljännyt, että se karkaisi hänen luotaan ja jättäisi hänet yksin. Aamupuoleen hän kumminkin rauhoittui, eikä koko sairaudesta sen enempää ollut. Mutta tämän yön perästä Olga Stepanovna oli muuttunut niin hiljaiseksi, ikäänkuin olisi "jähmettynyt", kuten majuri minulle sanoi.
Jähmeä hän oli, mutta siltikin minä näin, että hänen sisällään liikkui. Ei hänellä ollut rauhaa päässä eikä sydämessä. Hän vain lakkaamatta ajatteli.
— Kyllä teidän käy vaikeaksi ilman häntä, minä huomautin.
Majuri tarttui käsin päähänsä.
— Kamalaa on ajatella sitä!… Mitä arvelette? Luuletteko hänen menevän pois?
— Kuinkas, jos hän rakastaa tuota miestä.
— Kyllä hän rakastaa. Näen sen itse.
— No niin, mitäs siinä enää on arvelemista.
— Kyllä se tosiaan on niin… Mahdotonta hänen on jäädä. Oma elämäntarkoitus houkuttelee häntä. Hän halajaa omia lapsia. Minä tunnen hänet niin tarkoin, hän on syntynyt äidiksi.
— No niin, siitäpä sen näette.
— Mutta missä Jumala sitten on? huudahti hän äkkiä käsivarret kohotettuina.
— Mitä tarkoitatte?
— Missä Jumala sitten on? minä kysyn… Minkäs kautta lapset ovat siihen syypäät, sanokaa?… Mutta minähän napisen nyt, niin, minä napisen! Milloinkaan en ole vielä napissut, mutta nyt napisen!
Hän sieppasi hattunsa ja riensi ulos hyvästiä sanomatta.
XXX.
Minä seurasin jo niin elävällä osanotolla Bobkovin pesän kaikkia pieniä suruja ja murheita, niin että minun kävi oikein kovasti huolekseni, mitä Olga Stepanovna nyt aikoi tehdä ja millainen hänen päätöksensä tulisi olemaan. Minä kävin muutamia kertoja hänen luonaan ja tulin vähitellen siihen vakaumukseen, että asia kumminkin päättyisi mitä parhaimmiten ja että lapset eivät tulisi kärsimään siitä. Koko sen viikon oli hän hyvin hermostunut ja epätasainen käytöstavassaan pienokaisia kohtaan. Välistä hyväilee miltei itku silmissä, väliin taas jäykistyy, jopa väliin tiuskaakin heille, mitä ennen ei ollut tapahtunut; ja lapset, jotka aikaisemmin kodissaan olivat tottuneet siihen, että heitä lyötiin ja kolhittiin millä sattui, kauluukartuilla, silitysraudoilla ja sen semmoisilla, tulivat nyt, kaiketi juuri tuon Olga Stepanovnan tavattoman kohtelun johdosta, aika lailla pelkoihinsa, piiloutuivat nurkkiin, kokoontuivat joukkoihin sinne ja supattelivat keskenään, jolla välin he urkkivasti ja salavihkaa katselivat häneen, kuten metsäeläimen pennut. Olga Stepanovna huomasi tämän, ja tuskallinen häpeäntunne täytti hänen sydämensä. Näissä tiloissa oli hänellä tapana mennä huoneeseensa ja itkeä siellä. Myöhemmin kertoi hän itse, että hän siihen aikaan pelkäsi kadottavansa lasten luottamuksen ja rakkauden. Kaikista enimmin häntä liikutti katse, jonka Lupotshka suurista silmistään häneen loi. Niissä näkyi nyt entistä enemmän hämmästynyt ilme. Kun hän joskus jäi istumaan Olga Stepanovnan huoneeseen, ei hän kääntänyt pois katsettaan hänestä, ja kun Olga Stepanovna asteli edestakasin huoneessa, seuraili Lupotshka herkeämättä häntä silmillään. "Tuntui siltä kuin hän olisi ollut minun omatuntoni", sanoi Olga Stepanovna.
Muuten käsitti Lupotshka Olga Stepanovnan tilan omalla tavallaan. Kun lapset nostivat melun, nuhteli tyttö heitä ankarasti, luoden samalla silmänsä tavallista enemmän auki.
— Mitä te ajattelette! Näettehän te, että tädin rinta on kipeä.
— Mistä sinä sen tiedät, veitikka? ahdistelivat pienokaiset häntä.
— Ettekö te näe miten hän pitelee kädellään rintaansa? Minä tiedän kyllä, että käsi tavallisesti pannaan sille paikalle, mikä on kipeä. Se on vissi se!
"Veitikaksi" olivat lapset ruvenneet kutsumaan Lupotshkaa sen tähden, etteivät he olleet päässeet käsiksi herkkupaloihin kyökissä ennen määrättyä kellonlyöntiä.
— Syötpäs sinä itse! tapasivat he sanoa hänelle.
— Oletko nähnyt minun syövän? Itse en syö tuonkaan vertaa enkä anna muillekaan.
Siinä suhteessa hän olikin liiaksi tunnollinen, mutta pienokaisista se oli käsittämätöntä, miten hän saattoi kiusausta vastustaa. He pitivät häntä silmällä, mutta turhaan.
— Hän tekee sen tahallaan! päättivät he keskenään.
Ennen tapasi Olga Stepanovna lukea lapsille iltasilla ja aamusilla antaa heille opetusta, mutta nyt saivat kirjat virua koskemattomina kaapissa ja lukeminen oli kokonaan tauonnut. Tuntikausia käveli hän edestakasin, nurkasta nurkkaan ja vain mietti miettimistään. — Kun sitten sovittu aika oli kulunut umpeen, kirjoitti hän Leo Aleksandrovitshille ja pyysi häntä odottamaan vielä muutamia päiviä, koska hän ei ollut tehnyt vielä mitään päätöstä. Ja kummallista, siitä hetkestä käsin tuli Olga Stepanovna yhtäkkiä ihan tyyneksi! Hymy näkyi nyt jälleen karkeloivan hänen kasvoillaan, vaikka kyyneletkin usein kostuttivat hänen silmiään. Kun hän puheli lasten kanssa, oli hänen äänessään jälleen huomattavana lempeä sävel, jopa toisinaan vivahdusta leikillisyyteenkin. Illan tullen otti hän kirjan ja rupesi siitä lukemaan lapsille. Sila Sampsonovitsh, joka sattumalta juuri silloin tuli huoneeseen, joutui iloisesti hämille, mutta varoen liian selvään ilmaisevänsä ilonsa, vetäytyi hän kohta taas, sanoen väsymystä syyksi, sivuittain ulos omaan nurkkaansa. Lukemisen lopetettuaan pani Olga Stepanovna lapset makuulle, otti mukaansa huoneeseensa lasten rikkinäiset vaatteet ja rupesi paikkailemaan niitä, istuen koko ajan silmäkulmat rypyssä, jolloin hänen päässään nähtävästi kirmaili ajatuksia, joilla oli hyvin vähän yhteyttä noitten kuluneitten lapsenvaatteitten kanssa.
Lupotshka, joka jo makasi sängyssä, nosti päänsä tyynyltä.
— Mitä tahdot tyttöseni? kysyi Olga Stepanovna häneltä.
— En mitään… Minä vain ajattelin, mitä varten pikku Grishka kantaa puut suoraan pihalta kyökkiin.
— Minä en käsitä mitä sinä tarkoitat, Lupotshka.
— Niin nähkääs, te seisotte kuumassa kyökissä, ja hän avaa oven selko seljälleen.
— No niin, mitä sitten? virkkoi Olga Stepanovna luoden ylös katseensa.
— Niin, sen tähden teillä juuri onkin rinta kipeä… Kaapissa on vielä niitä vattuja, joista te keititte teetä Osjkalle.
Vihdoinkin ymmärsi Olga Stepanovna mikä se Lupotshkan huolen aiheena oli; hän naurahti, mutta kohta sen jälkeen rupesi häntä itkettämään, hän meni tytön luo ja suuteli häntä.
— Ei Grishka ole siihen syypää, sanoi Olga Stepanovna hiljaa, ikäänkuin itsekseen. — Ei Grishkalla ole mitään osaa siihen.
— Minä luulin, että se oli hän… Minä hänelle jo sanoin siitä tänä päivänä.
— Tykkänään toinen Grishka se on! Lupotshka tuli ymmälle.
— Kai se sitten oli suuri Grishka, puuseppä? Tämä oli tytön erityinen lemmikki.
Olga Stepanovna, joka nyt oli syventynyt ajatuksiinsa, ei vastannut kysymykseen.
Lupotshka makasi kauan miettien, mitenkä Grishka, puuseppä, saattoi olla syynä "tädin" vilustumiseen. Jo puoliksi unenvienoon mentyään päätti hän, että tauti johtui uudesta sängystä, jonka Grishka, saaden kauan kyteneen mielihalunsa täytetyksi, vihdoin oli laittanut Olga Stepanovnalle.
— Olisikohan se todellakin noista linnuista? ajatteli Lupotshka, luoden auki uniset silmänsä.
Grishka, puuseppä, oli ylinnä sängyn päädylle sovittanut kaksi puuhun leikattua kyyhkystä, ympäröiden ne lehdillä.
— Jos se on noista linnuista, niin miten se on voinut tapahtua?
Lupotshka makasi rauhattomasti. Hän heräsi kohta jälleen, nousi istualleen ja näki Olga Stepanovnan istuvan vuoteella. Vieressä paloi kynttilä — näkyi selvään, että hän oli jo kauan istunut valveilla. Lupotshkakin nousi nyt ylös. Hän huomasi, että Olga Stepanovnan katse oli suunnattu niin kummallisesti jonnekin kauas pois.
— Miksi sinä et makaa?
Lupotshka ei heti kohta vastannut.
— Oletko sairas?
— En, kyllä minä voin hyvin.
Hän oikein koetteli molemmin käsin otsaansa.
— Kuules, Lupotshka! Mikä teille tulisi eteen ilman minua?
— Ilman teitä, mitä se on?
— No, esimerkiksi, jos minä matkustaisin pois.
— Tuon vieraan sedänkö luo?
— Minkä sedän? Olga Stepanovna sävähti tulipunaiseksi.
— Hänen, joka kävi täällä… Silloin, kun te sitten itkitte…
— Ei… Vaan jos muuten matkustaisin pois.
— Tykkänäänkö pois?
— Niin tietysti… Onpas sinun nyt vaikeata käsittää!
Lupotshka painoi päänsä alas ja istui kauan vaieten.
— Mitä te tekisitte ilman minua? kysyi Olga Stepanovna uudestaan, äänessä epäilyttävän iloinen sointu.
— Tiedän minä.
— No, niin sanopas!
— Tietäähän tuon… Jumala antaisi meidän kaikkien kuolla…
Ja Lupotshka painoi pienen päänsä tyynyyn ja alkoi itkeä.
Olga Stepanovna ei yrittänytkään tyttöä lohduttaa, vaan istui kuin jäykistyneenä tilallaan.
Lupotshka vaipui uneen itkien. Ja unissaan oli hän sitten näkevinään, kuinka Olga Stepanovna nousi sängystä, astui pienen tyttösen luo, teki ristinmerkin hänen ylitsensä, istui sitten pöydän ääreen ja jäi siihen istumaan kauaksi, kauaksi, kirjoittaen jotakin kirjettä.
XXXI.
Jonkun aikaa sen jälkeen satuimme me, minä ja Leo Aleksandrovitsh, tapaamaan toisemme.
Hän antoi luettavakseni Olga Stepanovnan kirjeen.
Mikä surullinen kirje! Mitä hellyyttä huokuikaan sen jokaisesta sanasta! Hänen itsensäkieltämystä uhkuva sielunsa näyttäytyi noissa yksinkertaisissa riveissä aivan täydellisenään, ja vasta nämä luettuaan saattoi todellakin ymmärtää, miten katkeralta mahtoi tuntua tämmöisen naisen menettäminen ja kuinka hirmuisen tuskallisessa tilassa oli se ihminen, joka tämän naisen rakastamana kumminkin oli tuomittu yksinäisyyteen.
— Mitenkäs te ette jo ihan alusta asti ymmärtänyt pitää häntä arvossa? luiskahti minulta kysymys.
— Voimmeko me kerrallaan käsittää mitään? Vähäpätöiset asiat vievät katseemme harhaan. Vasta sitten kun olemme haudanneet tahi muulla tavalla hävittäneet sellaisen aarteen, älyämme mitä olemme menettäneet. Ja paitsi sitä olemme kaikki herkkusuita rakkauden suhteen.
Se oli pitkä kirje.
Nähtävästi oli Olga Stepanovnan ollut erittäin vaikeata ryhtyä tähän loppuselvitykseen. Hän puhui tässä kirjeessä ensin entisyydestä, mutta ei ainoatakaan soimauksen sanaa hän siltä päästänyt huuliltaan. Koko hänen vihansa — petetyn, solvaistun ja hyljätyn naisen viha — oli purkautunut heidän mieskohtaisesti kohdatessaan toisensa. Nyt ei ollut enää mitään katkeruutta sielussa jäljellä hänen muistellessaan mitä hän oli saanut kokea elämässään. Muistot tuoksuttivat surua hänen sielunsa ympärille, mutta eivät synnyttäneet kärsityn loukkauksen tunnelmaakaan. Nyt koki hän jo puhdistaa rakastajaansa ja haki puolustuksia hänelle — puolustuksia, jommoisia tämä ei edes itse olisi voinut löytää, niin venyvä kuin hänen omatuntonsa muuten olikin.
"Minä olin teille liiaksi väritön. Te olette mielenvaikutuksille altis ja myös suoravainen, ettekä te luonnollisesti voinut eikä teidän olisi pitänytkään teeskennellä. Minä en voinut tuntua teistä muulta kuin umpimieliseltä, nureksivalta, jopa kylmältäkin. On sentähden ymmärrettävää, että toiset vaikutelmat — sanoisinpa tenhovoimat, ellei sana olisi niin tavallinen — anastaisivat teissä sijan. Minä kaipaan syvästi mennyttä elämääni. Jumala näkee, että minä olisin valmis antamaan mitä hyvänsä, jos voisin palauttaa sen, mutta en siltä ole huolissani tulevaisuuteni suhteen. Minä tiedän nyt, että te rakastatte minua ja että rakkautenne on vilpitön, mutta nyttemmin en voi sille asialle enää mitään, en mitään. Käsittäkää minua: en sano, että minä en tahdo, vaan että minä en voi. Minä en ole itseni, vaan kokonaan toisten oma. Tämä pieni lapsimaailma liittää minut itseensä lujilla siteillä. Luostareissa tehdään lupauksia, mutta täällä olen kaikitta lupauksitta joka ainoalla hermollani sidottu, jopa kiinnikasvanutkin näihin valkotukkaisiin pienokaisiin, näihin toisten hylkäämiin, suojeluttomiin olentoihin, joiden elämä on kokonaan minun ja sieluni varassa. Minä en voisi tuntea itseäni onnelliseksi enkä tehdä teitä onnelliseksi, jos tietäisin, että tuo pienoinen armas pesue joutuisi häviölle minun poistumiseni kautta, että nämä lapsiparat, saatuaan muutamia vuosia nauttia ystävällisyyttä ja iloa, taasen heitettäisiin avaraan, kylmään ja armottomaan maailmaan oikullisen kohtalon valtaan. Olen juuri ikään tarkastellut noiden nukkuvien pikku lasten rauhallisia kasvoja. Minullako, minullako olisi sydäntä tuomita heitä niin surulliseen elämään! Jos sen tekisin, niin jo tämä ajatuskin myrkyttäisi jokaisen yhdyselämämme hetken, ja minä olisin teille taakaksi. Mutta tekin tarvitsette hellyyttä ja rauhaa… Teille tarjoo tulevaisuus vielä niin paljo. Te olette vielä nuori ja kaunis sekä rikaskin. Koettakaa oppia rakastamaan toista… Ja te olette saavuttava vastarakkautta. Se ajatus on tosin minusta katkera — sillä olenhan kaikissa tapauksissa nainen enkä läheskään sellainen kristitty, jommoinen tahtoisin olla… Minäkin olen altis mustasukkaisuuden tuskille ja loukkauksia en hevillä unohda… Mutta täytyyhän katsoa elämätä suoraan silmiin. Ettehän te saata minun tähteni kieltäytyä kaikista sen iloista… Korkein varjelkoon minua vaatimasta jotakin sellaista! Säilyttäkää sydämessänne minusta muisto sisarena, ystävänä — enempää en osaa edes toivoa. Ajatelkaa minua joskus hellyydellä, niinkuin minäkin aina olen ajatteleva teitä. Mutta älkää suoko minulle liian väljää tilaa sydämessänne, jotta ei tämä muisto estäisi teitä näkemästä jonkin toisen naisen kuvaa, joka nainen, sittenkun on oppinut teitä rakastamaan, on koettava tehdä teidät onnelliseksi… Teidän on muistaminen, että naiselle ei ole mikään niin vaikeata kuin tietäminen, että kun rakastettunsa hyväilee häntä, hän ajatuksissaan hyväilee toista naista. Kukaan ei kuuna päivänä saata myöntyä siihen! Semmoinen menettely valaa myrkkyä kaikkeen, joka päivä ja joka hetki. Jos sydämelle joskus on tapahtunut sellainen loukkaus, ei se koskaan, ei koskaan saata vastata tunteeseenne hiljaisella, avoimella luottamuksella, joka yksin tuottaa meille todellista onnea… Ennemmin sitten unhottakaa minut ihan kokonaan! Minä tulen ajattelemaan teitä usein ja paljo. — Silloin, kun viimeksi tapasimme toisemme, huuhtoivat kyynelenne pois kaiken, mikä oli katkeraa, solvaisevaa. Miehenä te kenties häpeätte noita kyyneliä. Päin vastoin, ylpeilkää niistä! Ainoastaan rehelliset ja hyvät ihmiset saattavat itkeä. Näitten kyynelten jälkeen jäi muistooni yksinomaan pilvettömiä poutapäiviä — päiviä, jolloin minusta näytti kuin rakkautenne minuun olisi ollut jakamaton… Vuosia vierii yksitoikkoista, hiljaista menoaan, mutta minä olen aina katsova taakseni, tähän niin kohta — välähdyksen tavoin sammuneeseen onneeni. Niinkuin etäinen tulen vilke yöllä on se kuitenkin auttava minua löytämään tien pimeydessänikin. — Jospa tietäisitte kuinka hartaasti toivon, että elämänne tästä lähin kuluisi tyynesti, että te saavuttaisitte sielunrauhan!… Jospa tietäisitte, kuinka kallis te olette minulle, kuinka lähellä te olette sydäntäni!… Mutta voi! Minä en ole enää se orja, joka olisi valmis kaikkeen, kunhan saisi seurata teitä. On mahdollista, että minä persoonallisesti olisin tuntenut itseni onnellisemmaksi, jos olisin pysynyt semmoisena, kuin silloin olin. Vielä viimekin kerralla yhtyessämme, kun tunsin lepääväni teidän sylissänne, kun huulenne koskettivat minun kasvojani, palautui entisyys tuokion ajaksi. Minä kiitän Jumalaa, joka antoi minulle voimaa lykätä teidät luotani. Jos silloin olisitte tarttunut minuun ja vienyt minut pois, niin kaikki olisi ollut lopussa ja minä olisin ehkä sokeasti seurannut teitä kautta koko elämän. Mutta sanokaapa, minkäs tähden näiden pienokaisten olisi pitänyt kärsiä? Olisimmeko me kahden saattaneet olla onnelliset tietäessämme, että meidän tähtemme kymmenien viattomien elämälle koituu onnettomuutta? Emme, emme, emme! Mutta kaitselmus tietää minne ja mitä varten se meitä johtaa. Muistattehan miten te aina nauroitte naiiville nuoruuteni uskolle. Tämän uskon, tämän yksinkertaisen uskon olen säilyttänyt tähän asti ja minä olisin sanomattoman onnellinen, jos saisin teidänkin sen omistamaan, jos minun Jumalani tulisi teidänkin Jumalaksenne! Oli aika, jolloin te leikillänne kutsuitte minua nunnaksi. Ah, sitä minä en läheskään ole! Minä rakastan liiaksi elämää ja sen äidiniloja! Mutta uskossani kaitselmukseen löydän minä rauhani, se on minut vapahtava syyllisyydestäni, se antaa minulle voimia puuttumatta…
"Ajatelkaa minua vain kuni sisarta… Mutta minä… minä olen ja pysyn kumminkin naisena, ja minä vakuutan teille, että minä teistä erotettunakin olen rakastava teitä entisekseen, ettei kuuna päivänä kukaan ole anastava paikkaanne sydämessäni. Kuka tietää — saattaahan tapahtua, että me kerran, ellei täällä niin tuolla ylhäällä, tulemme onnellisiksi toistemme parissa. Nämä kärsimykset ovat meille tarpeen. Muuten varon, että te ehdottomasti olette hymyilevä tuolle, jota aina nimititte 'unelmikseni' ja 'haaveikseni'. Nyt täytyy minun lopettaa kirjeeni, mutta miten vaikeata, miten tuskallista minun onkaan riistäytyä siitä irti! Aivan kuin se olisi kirje teiltä… Hyvästi, kallis, rakas! Uskokaa minua — meidän ei tule enää nähdä toisiamme. Se ei olisi hyvä, se ei saa tapahtua… Ja paitsi sitä ei uusi yhtymys mitenkään voisi vaikuttaa päätökseeni. Rukouksissani tahdon pyytää, että te saavuttaisitte toisen naisen rakkauden, naisen joka olisi minua parempi ja voisi saattaa teidät unhottamaan poloisen, mitättömän Oljan, jossa ei muuta hyvää ole, kuin että hän on toivottomasti kiintynyt teihin… Hyvästi, sinä, joka kerran olit minun Leväni!… Käsitä siis, kuinka kallis olet minulle!… Mutta se ei käy laatuun, ei mitenkään, älä kiusaa minua enää… Minä itken nyt, mutta huomenna olen tyyni, ja mikä on mennyttä, se on ja on oleva mennyttä. Hyvästi, iloni, onneni, kaikkeni!…"
XXXII.
— Tottahan te heti, saatuanne tuon kirjeen, matkustitte hänen luokseen? kysyin Leo Aleksandrovitshilta.
— Kuinka niin?
— Mitenkäs muuten? Onhan itsestään selvää, ettei hän koskaan ollut rakastanut teitä niin paljo, kuin juuri silloin.
— Jos suoraan tunnustan, niin kyllähän minä läksinkin hänen luokseen.
Mutta… tiedättekö, naiset ovat meitä paljoa vahvemmat.
— Mitä mietelmiä tuo taas on?
— Asettakaa kuka hyvänsä tuttavistanne, itsenne tai kenen tahdotte hänen sijaansa.
— Hyvä, minä olen sen tehnyt, vaikkei se ollut mitenkään helppoa.
— Älkää panko leikiksi. Luuletteko olevan ainoatakaan, joka olisi halukas luopumaan onnestaan?
— Ainakaan ei niitä olisi monta, luulen ma.
— Siinäpäs se! Sangen, sangen vahvoja luonteita tavataan naisten joukossa. Kuta heikompi hän ruumiillisessa suhteessa on, sitä suurempi on hänen itsensähillitsemiskykynsä. Tehän olette kirjoittanut laupeudensisarista. Jos katsellaan niitä, niin onhan heidän joukossaan sellaisia, joissa henki tuskin riippuu kiinni ruumiissa ja kumminkin — miten suuria he saavat aikaan! Semmoiseen herooisuuteen me tuskin pystyisimme ollenkaan. Vielä mitä! Me etenemme kuurottain — ryntäämme yhteen linnoitukseen, valtaamme yhden kanuunan… Mutta koetettakoonpa menetellä noin, aivan tyynesti, huomaamatta, tehdä sitä päivästä päivään, valittamatta, lannistumatta. Ei, luonnollisesti ovat naiset kykenevämmät semmoiseen kuin me, he ovat kaikin puolin vahvempia, kestävämpiä!
— Mitä hän teille sitte sanoi?
— Hänkö?… Hän oli kumminkin peloissaan itsensä tähden. Nähtyään minut tuli hän liidunvalkoiseksi kasvoiltaan.
— Miksi olette tullut tänne? kysyi hän.
— Minä pyydän armonosotuksena teiltä saada viimeisen kerran puhua kanssanne.
Ja silloin tarttui hän päähänsä, ja nuo sietämättömät lapsinulikat kokoontuivat ympärillemme katsellen ja kuiskehtien.
— Hyvä, sanoi hän — mutta ainoastaan yhden ehdon nojalla: minä en salli, että me jäämme kahdenkesken.
Koetin saada häntä taipumaan, mutta hän huusi luoksensa Lupotshkan… ehkä tiedättekin — pieni tytön tyllerö, tuommoinen polvenkorkuinen, mutta silmät suuret kuin lusikanlavat…
Ja sitten lähti hän huoneeseensa.
Pyysin silloin häntä: käskekää tyttö pois, minähän en saata hänen kuullen puhua.
Mutta Olga Stepanovna vastasi:
— Voimmehan puhua ranskaksi… sitä hän ei ymmärrä.
Leo Aleksandrovitsh työnsi minulle tuolin, istui itse pöydän toiselle puolelle ja, painaen pään käsiensä varaan, jatkoi: — Tuntikauden puhuin hänelle siihen tapaan. Sydämeni oli pakahtua — niin raskas oli minun ollakseni. Hän kuunteli minua tarkkaavasti loppuun asti. Joskus vaan katsahtaa vilkaisi hän minuun ja painoi jälleen alas silmänsä. Vihdoin viimein lausui hän aivan hiljaa:
— Minä olen jo kirjoittanut teille, Leo Aleksandrovitsh, eikä minulla ole enää mitään sanottavaa. Olen tehnyt päätökseni ja se pitää paikkansa. Miksi te kiusaatte itseänne sekä minua? Siinä kirjeessä olen sanonut teille kaikki, kaikki, enkä huoli nyt toistaa mitään.
Sitten nousi hän paikaltaan, liikkui hermostuneesti hetken aikaa huoneessa, seisahtui sitten eteeni ja lisäsi:
— Nyt on kylliksi, kaikki on selvillä. Tulkaa onnelliseksi. Puristakaamme viimeisen kerran toistemme käsiä ja Jumala estäköön meitä enää koskaan kohtaamasta toisiamme. Me alotimme vaelluksemme yhdessä, mutta nyt ovat tiemme käyneet erilleen. Ja kuta pitemmälle me menemme, sitä enemmän ne erkanevat. Saattaa olla, että kokonaan katoamme toistemme näkyvistä, tyytykäämme silloin siihen. Teidän tulee vielä elää, mutta minun… antakaa minun olla… Minä pyysin teitä unhottamaan minut kaikkineen. Tehkää se. Kuolevan rukous on aina pidettävä pyhänä — ja huomispäivästä alkaen olen minä teidän suhteenne kuollut. Ja nyt — suokaa anteeksi, minä en voi kauemmin viipyä teidän seurassanne… Täytyy lähteä.
Vaivalla sain pidätetyksi häntä vielä muutamia tuokioita.
— Yksi asia täytyy teidän tehdä minun hyväkseni, sanoin silloin. — Tehkää minulle mahdolliseksi sovittaa mitä olen rikkonut teitä vastaan… Antakaamme vihkiä itsemme pariksi — ja tehkää sitten mitä tahdotte. Te palajatte tänne, minä omaan kotiini ja minä vannon, etten koskaan tule esittämään minkäänmoisia vaatimuksia teihin nähden… Mutta minä en tahdo, että… ymmärrättehän?… Teidän tulee kantaa minun nimeäni.
Hänen poskensa lensivät punaisiksi ja hän loi minuun kiitollisen katseen. Sitten astui hän muutamia kertoja eestaas huoneessa. Vihdoin sai hän mielensä hillityksi ja vastasi:
— Kiitoksia, Leo Aleksandrovitsh, tästä toivomuksestanne. Mutta minä en voi enkä tahdo ottaa vastaan tarjoustanne. Jumalaa ei voida pettää… ja ihmisten pettäminen ei maksa vaivaa… Tahi omaksiko hyväksemme tekisimme sitä kenties? Mitäpä se toimittaisi!… Silloin elimme yhdessä vihkimättä, ja nyt, kun olemme päättäneet erjetä ainaiseksi, antaisimme yhtäkkiä vihkiä itsemme! Suokaa anteeksi, mutta se olisi minun puoleltani epärehellistäkin… Syntiä — josko tuo nyt oli syntiä, sillä minä rakastin teitä ja olin teille ruumiineni sieluineni uskollinen — syntiä ei voida peittää. Ja paitsi sitä — te tulette vielä rakastumaan ja saamaan rakkautta. Miksikä siis sitoisin teitä? Siitä olisi sekä hänelle että teille iänikuista kiusaa. Kunhan tämä haikea tuska talttuu, niin on kaikki jälleen tuleva hyväksi. Muistakaa, Leo Aleksandrovitsh, teille se ei merkitse mitään, mutta meidät naiset viepi sellainen väärä asema hautaan. Ei, Herra teidän kanssanne, olkaamme vapaita, ja ennen kaikkea — karkoittakaa minut muistostanne, etten estäisi teitä näkemästä muita, jotka ovat rakkautenne arvoiset.
— No? pääsi minulta kysymys.
— Mitä "no?" Sillä oli asia päätetty… enkä minä häntä nähnyt sen koommin. Tahi oikeastaan, jos tahdotte, minä kyllä käväsin siellä pari kertaa, mutta hän tuli vastaani koko lapsilauma ympärillään, niin ettei puhetta ollut ajatteleminenkaan, ja sitten minä matkustin pois.
Olga Stepanovna oli sen jälkeen vähitellen rauhoittunut ja tyyntynyt aivan entiselleen. Jokapäiväiset tehtävät ne nyt taas vaativat häneltä kaiken ajan. Ennen pitkää oli hänestä taas tullut tuo entinen "Olja täti". Myrsky oli laantunut. Hän oli varmistunut ja taistelussa vihuria vastaan, joka niin äkkiarvaamatta oli puhjennut hänen päänsä päällä, saavuttanut yhä suuremman, varmemman luottamuksen omaan itseensä. Ja nytpä oli kuin turvakoti olisi puhjennut kukoistukseensa. Sila Sampsonovitsh käyskeli siellä niin iloisena kuin olisi hän viettänyt nimipäiväänsä. Mutta Olga Stepanovnalla olivat hiukset ohimojen kohdalta käyneet harmaiksi.
— Mitä kummia! huudahdin, kun ensi kerran huomasin nuo harmaat hapset.
— Jumalalle kiitos siitä! Kohta tulee minusta koko vanha mummo…
Sitten ei hassutuksilla ole enää sijaa päässäni.
Joskus sentään huomasin, että hänen katseensa liiti jonnekin kauas, kauas. Läpi seinän se tunkihen ja häipyi kuka tiesikään minne. Ja hänen kasvonsa kävivät silloin surullisiksi. Mitä hän näki tuolla kaukana? Ehkäpä onnensa, joka oli ollut hänelle tarjona, mutta jonka hän itse oli hyljännyt? Vai rakastettunsako? Sillä Leo oli ja pysyi aina hänen rakkaimpanansa. Olga oli oikeassa sanoessaan hänelle: "mikä kerran pääsee sydämeeni tunkeumaan, se pysyy siellä ainian"… Mutta hän tointui kumminkin pian ja kohteli lapsia vielä lempeämmin, hellemmin ja rakkaammin. Koetut murheet kuvautuivat surullisina hänen hyväilyissään. Hänen sydämensä uhkui nyt sääliä sekä häntä itseään että noita pieniä olentoja kohtaan. Useasti, kun hänen kätensä laskeutui heidän päittensä päälle, luulin voivani tämän käden väristyksestä ja hänen silmiensä surullisesta katseesta päättää, etteivät hänen hyväilynsä tarkoittaneet näitä lapsia… Korvani erotti hänen hiljaisen huokauksensa, ja minä näin, että tämä hänen sankarillisuutensa oli kalliilla hinnalla ostettu.
XXXIII.
Joitakuita vuosia kului.
Minä matkustin pois, kauas pois lämpimäin sinimerten luo tuolla eteläisen kuuman taivaan alla, joka on puhdas ja kirkas kuin persialainen jalokivi. Kotiseudun harmaja arkielämä siirtyi taka-alalle ja sijaan astui vieraan elämän ja vieraan luonnon aikaansaama valoisa ja riemuisan juhlallinen mieliala. Hyvin pian unhotin sekä majuri Bobkovin että Olga Stepanovnan. Ei ollut nyt aikaa ajatella häntä. Tosin sain kerran eräältä ystävältäni kirjeen kautta tietoja hänestä, mutta uusien mielivaikutteiden keskellä en mielikuvituksessanikaan onnistunut loihtimaan eteeni hänen kalpeita pikku kasvojaan. Ne olivat ikäänkuin sulaneet Venäjän usvien kanssa yhteen, eikä niiden piirteitä enää käynyt erottaminen. Useammin muistui mieleeni Sila Sampsonovitsh, ja minä iloitsin sydämestäni, että hänen työnsä nyt oli huojentunut, sittenkun hyvät ihmiset olivat alkaneet omistaa entistä hellempää huolenpitoa hänen pienokaisilleen. Harvoin tarvitsikaan hänen enää turvautua kerjuusauvaan näitten ylläpitämiseksi. Mutta loppujen lopulta hänkin katosi jonnekin hämärään etäisyyteen, josta ei silmä erota mitään, miten tarkkaan sinne katsookin.
Käyskelin kerran huvikseni terasseilla Monte Carlossa. Oikealla näkyi ikäänkuin pohjattomassa sinessä Monacon mahtava, pitkälle mereen ulkoneva kallio kirkkaan puolipäivätaivaan kaartamana ja auringon sekä kukkivien appelsiini- ja sitruunalehtojen sulotuoksuja henkivän tuulosen hyväilemänä. Kuohuvat tyrskyt, joita silmin tuskin huomasi, heittivät hienon, valkoisen pitsiharsonsa karien yli Condaminen lähellä. Vasemmalla, Herra tiesi kuinka kaukana etäisyydessä, saattoi silmä erottaa Bordigheran valoisassa kajastuksessa, joka muodosti niin taiteellisen lopun tälle idylliselle, verrattoman ihanalle rantaseudulle. Ja tuolla tuon runollisen pikku sopukan toisella puolella näkyi kuni vahtisotureina alastomia keltaisia kallioita, joiden halkeilleita huippuja auringon tulikuumat säteet armotta paahtoivat. Eräällä noitten kallioitten ulkonemuksella riippui kuni kotkanpesä keskiaikainen Roquebrune ja toisella kohosi uhkaavan näköisenä keisari Augustuksen torni. Keskellä tätä heleäin emaljivärien suunnatonta paljoutta täytyi sittenkin leppyisesti katsella tuota tylkeän kirjavaa, rakennustaiteellisia koristuksia täyteen ahdettua ja sentähden vähemmin miellyttävän näköistä pelihuonetta. Pysähdyin rintakaiteiden luo ja nojausin niihin. Ja yhtäkkiä kuulin ihan läheltä tutun äänen sekä venäjänkielistä puhelua.
— Sinä soimaat minua ilman syyttä. Menetinhän kaikkiaan vain kaksituhatta frangia.
— Tänään kaksituhatta, eilen kaksituhatta, huomenna kaksituhatta… Kaikki omat rahasi olet menettänyt pelissä ja nyt käyt jo minun rahoihini käsiksi… Vierasta tietysti ei ole sääli…
Silmäsin tarkemmin puhelevia.
Epäilemättä oli se Leo Aleksandrovitsh, orvokkeja napinlävessä, kiiltävänä, loistavana — etten sanoisi lakeerattuna. Huolimatta äsken saamistaan peittelemättömistä nuhteista, näkyi hänen kasvoillaan autuas hymy, ja hän puristi ylenpalttisella hellyydellä seuralaisensa käsivartta. Tämä nainen, joka oli häntä silminnähtävästi vanhempi, oli inhottavan nyrpeä näöltään, jommoisia ainoastaan venakot tapaavat olla siinä iässä, jolloin he rupeavat maalaamaan kasvojaan. Muistin nyt että olin nähnyt häntä edellisenä päivänä "Promenade des Anglaisella" Nizzassa ja että jo silloin olin otaksunut häntä maalaisekseni, sillä hänessä oli heti pistänyt silmääni tuo "rauhattomasti ystävällinen katse" joka ulkomailla oleskeleville venäläisille on niin kuvaava, sekä pöyhkeilemisensä teeskennellyllä kielellä, jossa vilisi hienouksia, jommoisia eivät pariisilaisetkaan edes käytä. Mutta sillä kertaa oli hänen seuranansa muutamia noita selittämättömiä kansainvälisiä "chenapans"… Puolisonsa varalle oli hänellä ilmeisesti tähteenä vain elähtäneiden kasvojen happamuus ja tyytymätön, kähisevä närinä.
— Tekisi mieleni sanoa Georgelle, että hän panee tavaramme kokoon, jotta saisin viedä sinut pois täältä.
Leo Aleksandrovitsh tähysteli tarkkaavasti keltaisia patinoitaan ja haukotti.
— Minähän olen täällä vain sinun terveytesi vuoksi. Minusta sama vaikka heti matkustamme Pariisiin.
— Ei, kotiin, kotiin… Minä tiedän kyllä mikä ja kuka se on, joka vetää sinua Pariisiin. Sietäisi sinun hävetä. Meidän on jo aika palata Pietariin ja sinun aika ryhtyä työhön. Ja sitä paitsi salli minun huomauttaa, että sinun Jeannesi on kerrassaan mitätön olento. Silloinkin puuttui sinulta aistia. Hyi!… Paksu, kierojalkainen, äitelä! Hän oikein haisee bulevardille jo kilometrin päässä!
— Mikä Jeanne se on, josta sinä nyt pauhaat? kysyi Leo Aleksandrovitsh kiihkoisasti.
— Hän joka asuu Avenue Mac-Mahonin varrella, talossa N:o 11…
— Mistä sinä sen tiedät? kysäsi Leo kylläkin varomattomasti.
— Näethän nyt, sinä ilmaisit itsesi, kunnoton heittiö!…
— Kauniita sanoja! tokaisi siihen Leo vääristäen suutaan.
Ja yhtäkkiä muistui nyt mieleeni Olga Stepanovna.
Nainen raukka, olisipa hän nyt nähnyt ja kuullut tuon! Kuinka äärettömästi se olisi koskenut häneen. Hän olisi päättänyt, ettei hänen Leonsa ollut mikään heittiö, vaan että hänet oli Olga Stepanovna itse epuutuksellaan saattanut tähän häpeään… Kuinka kaunis ja rakastettava hän olikaan tämän sievistelevän ravintolanaisen rinnalla!… Minä päätin silloin heti, etten Pietariin tultuani kerro hänelle mitään Leo Aleksandrovitshistä. Pysyköön hän siinä uskossa, että Leo Aleksandrovitsh oli kunnon mies ja että Olga Stepanovna epäävän vastauksensa kautta oli tehnyt hänet onnelliseksi.
Viivyin siinä niin kauan, kunnes Leo Aleksandrovitshin vaimo aivan hyväntuulisena hypähti paikaltaan ja luultenkin viihdyttääkseen kuohuvia tunteitaan itse lähti aika kyytiä casinoon ottaakseen osaa peliin… Ja niinkuin ei mitään olisi tapahtunut vetäisi Leo Aleksandrovitsh esiin hienon nenäliinansa, huiskasi tomun keltaisista patinoistaan, kiertasi viiksiään, loi veitikkamaisen katseen ohikulkevaan nuoreen, kansainväliseen naiseen ja lähti puolisonsa jäljestä, hyräillen väärällä nuotilla jotakin melodiaa.
Parin päivän kuluttua kohtasin hänet äkkiarvaamatta rautatienvaunussa.
Tällä kertaa katsoi hän minuun tarkemmin ja tunsi minut.
— Te olette vanhentunut! lausui hän.
— Ettepä tekään ole nuorentunut… Mutta mitäs tuo merkitsee kun viiksenne auringonvalossa lahtaavat punasinervälle?
Hän tuli hämilleen ja vetäytyi taapäin varjoon.
— Hajuvedestä kaiketi! Satuin saamaan huonoa hajuvettä… Eau d'Espagnea.
— Ja "hanhenkoipia". silmien luona… Ai-aiai! Kyllä te olette elostellut!
— Mutta tiedättekö, sanoi hän, aivankuin se juuri sillä hetkellä olisi muistunut hänen mieleensä, — kaikki tuo päättyi sentään oivallisesti! Hän teki hyvin ajaessaan minut pihalle.
— Kuka hän?
— Olga… Olga Stepanovna. Minä olin silloin hempeällä mielellä, niin että olisin ollut valmis tekemään paljonkin tyhmyyksiä. Ei, se päättyi mainiosti, mainiosti!…
— Miksikä niin? huudahdin minä hämmästyneenä, palauttaen samalla mieleeni entisen, katuvaisen Leo Aleksandrovitshin.
— Siksi että… Katsokaas, minä kunnioitan häntä suuresti… suuresti. Hän on tavallaan sankaritar… Mutta, kuten ymmärrätte… meikäläisen seurapiirissä liikkuva ja minun yhteiskunnallisessa asemassani oleva mies ei kaipaa sankarittaria. Miksikä häntä oikeastaan olisi voinut sanoa. —
En antanut hänen jatkaa, vaan lausuin kesken hänen puheensa:
— Oletteko vielä poikamies?
Oli kuin hänelle olisi mennyt jotakin väärään kurkkuun.
— En… Minä, minä nain sen jälkeen… Oletteko kuullut
Moskovassa, nimen ——?
Ja hän mainitsi hyvin huomattavan nimen.
— Kyllä, olen minä kuullut sen.
— No niin, minä nain hänen tyttärensä… ja olen nyt hyvin onnellinen.
Täytyy miehelle tehdä oikeutta — hän loi maahan silmänsä lausuessaan tuon.
— Onnittelen teitä sydämestäni! Nykyään ovat onnelliset avioliitot hyvin harvinaisia.
"Oi, Jumalani, Jumalani!" ajattelin minä. Tuo herttainen, vilpitön, helläsydäminen Olga ei kelpaa hänen 'seurapiiriinsä', jota vastoin tämä rumakas, vihaisine silmineen ja ohuen ohuine huulineen sopii hänelle kuin nuoltu ja vuoltu! Kuinka kärsii hän kuulla tämän jylseätä, ärtyisätä ääntä sen jälkeen kuin Olga Stepanovnan hiljainen, ystävällinen ääni on soinnut hänen korviinsa!… Missä ovat tämän ihmisen silmät ja korvat? Puhumattakaan sydämestä? Sehän harvoin näytäiksen tämänlaatuisilla ihmisillä. Ja jos sitä joskus tapahtuukin, häpeävät he perästä päin muistellessaan tuota naurettavaa "hempeätä mielialaa" muka. — Ja tätä "Rikard Leijonanmieltä", jota hän tuo ihmeen suloinen neito tuolla kaukana ihailee melkein kuin jumalaa — häntä tämä inhottava maalitölkki kutsuu "kunnottomaksi heittiöksi!"
"Annapas olla, juolahti aivoihini sukkela ajatus, — kyllä minä pidän huolta, että tulet saamaan palkkion tästä."
— Hän on tietenkin hyvin kaunis? minä kysyin.
— Kuka?
— Rouvanne.
— Jaa… Ei… se nyt on niin, tehän tiedätte… sehän on aivan tarpeetonta. Hän on ihastuttava… hyvin ihastuttava! Ymmärrättehän — kasvatus… très distinguée… Hän on kasvanut semmoisessa seurapiirissä…
— No niin, tietysti on hän kauniskin… Miehet ovat aina huonoja arvostelijoita semmoisissa asioissa Ja hän on tietysti vielä nuoren nuori… erinomaisen hyväluontoinen ja jumaloitsee teitä, eikö totta? Ja te saatte kai tehdä kaikki mitä lystäätte, kuten mikähän sulttaani? Totta tosiansa, sopii teitä kadehtia! lisäsin musertavan humorillisesti ja taputin häntä polvelle.
Hän katsahti minuun epäluuloisesti.
— Tietysti… tietysti… Mutta hyvin käsitätte, että kun henkilön näkee joka päivä, niin ei hyvälle osaa antaa täyttä arvoa… Pelaatteko Monte Carlossa?
— Kukapa ei olisi hairahtunut siihen syntiin tässä pays des enchantements'issä.
— Vetääkö enemmän voitoksi vaiko tappioksi? jatkoi hän kääntääkseen puheen muille aloille, mutta minä en päästänyt häntä kynsistäni.
— Niin, ymmärrän… Miehet ovat luonnollisesti aina piittaamattomia vaimoistaan… Olen vakuutettu, että teidän rouvanne on kaunotar ja tietysti parempi, säyseämpi ja sympaatisempi kuin Olga Stepanovna. Muutenhan te ette olisi mennyt naimisiin. Kun tuntee sellaisen kelpo naisen, niin tekee mieli verrata kaikkia muita häneen. Eikö niin? Aivan varmaan on rouvanne viehättävä nainen… Kadehdin onneanne! Ja varmaan on hän itse ruumistunut yksinkertaisuus! Ja entäs kun tähän vielä yhtyy hieno käytöstapa!… Minä olen tavannut täällä niin paljon tuollaisia maalattuja heittiöitä, kulmakarvat mustatut ja posket punatut, että se olisi minulle oikein kuin toivottua lepoa, jos saisin yhtyä todella kunnon venäläiseen naiseen. Toivoakseni teette minulle sen kunnian, että esitätte minut puolisollenne, vai kuinka?
Hänelle tuli yhtäkkiä tavaton kiire, ja hän sieppasi nenäliinansa ja niisti nenänsä siihen.
— Kyllä, kyllä, välttämättömästi… Minä olen varsin mielissäni. Hänkin on oleva iloinen. Mutta asia on se, että me matkustamme huomenna pois.
— Mihinkä?
— Pietariin. Hän olisi kyllä tahtonut vielä viipyä täällä, mutta minä vaadin lähdettäväksi matkalle. Ei jouda enää mitenkään jäämään, niin monet tehtävät odottavat kotona!… Minä olen jo antanut palvelijalle käskyn sääliä kokoon tavaramme. Alkaa jo maistua puulle tämä joutilaana vetelehtiminen ulkomaalla.
Juna läheni Beaulieutä.
Hän kiiruhti ulos vaunusta pyyhkien hikeä otsaltaan, eipä muistanut kättänikään puristaa jäähyvästiksi.