VII.
RAKKAUS KAIKKI VOITTAA.
Patruuna Pohjosen rouva istui käytävässä kartanon huoneuksen edustalla, leikkien lastensa kanssa, ja näki samassa Jaakon, joka lähestyi nuoren kumppaninsa seurassa. Lakki kourassa ja syvästi kumartaen kysyi Jaakko:
"Saako patruunaa puhutella?"
"Onni, juokse katsomaan, onko valveilla", sanoi rouva. Hetken perästä palasi poika huutaen:
"Isä käski Jaakkoa puheillensa".
Jaakko läksi saattamaan palveliaksi pyrkivää Kustua patruunan huoneeseen.
"No, sinä aiot minun palveliakseni?" kysyi patruuna.
"Niin kyllä, jos kelpaan", vastasi Kustu.
"Osaatko totella? se on ensimmäinen ehto".
"Kyllä! ja vielä vähän muutakin".
"Vai niin", sanoi patruuna, katsellen mielihyvällä pojan kirkkaita, veitikkamaisia silmiä. "Osaatko niittää? Heinänteko alkaa kohta, ja palveliani saa myöskin niityllä käydä silloin, kun en häntä kotona tarvitse".
Hymyillen vastasi Kustu:
"Siihen olen aivan tottunut. Kun niittyä lähenen, vapisee jo heinän korsi, ja kun viikatteellani sivallan — hei! silloin heinä jo maassa makaa".
"Saatko laitumelta hevosen pian kiinni? vai nahjustatko kauan niitä hakemassa?" kysyi taas patruuna, joka halusta pitkitti puhetta pojan kanssa.
"Hevoset ruokin niin, että viheltäessäni juoksevat luokseni".
"No, jos nyt olet vähän sinne päin, kuin sanonut olet, niin kyllä minulle kelpaat, ja Jaakko on vapaa menemään asuntoansa rakentamaan".
"Nämät käteni ovat vähän kömpelömäiset pikentin käsiksi", virkkoi Kustu vielä; "semmoisiksi ovat tulleet raskaassa työssä, mutta jahka täällä vähän helpommalle pääsen, niin varmaankin hienonevat, että vielä sopivat vaikka klasii-hansikkoihin".
"Pidetään varalla, ett'eivät pääse liiaksi hienontumaan. Tässä on sinulle nyt 12 markkaa pestiksi; se on määrä, joka minun on tapana antaa. Mutta mitä sitten palkaksi vaadit?"
"Mitä patruuna itse tahtoo antaa, sitte kun näette, mihinkä kelpaan", vastasi Kustu ihan nöyrästi.
Patruuna taputti poikaa olalle, lausuen:
"No hyvä! Toivon että molemmin puolin tulemme tyytyväisiksi. Nyt, Jaakko, olet, kuten sanoin, vapaa palveluksestani ja tässä saat koko vuosipalkkasi".
"Patruuna hyvä, sehän on varsin liikaa".
"No no, älä puhu mitään, uudis-asukkaalle on tuo kyllä tarpeen, ja olithan sinä aina ennen muinoin minulle avulias ja hyvä leikkitoveri".
Jaakko ei mitään vastannut, vaan kun patruuna hänelle hyvästijätöksi antoi kättään, puristi Jaakko sitä oikein vankasti. Sitte aikoivat mennä, mutta patruuna sanoi vielä:
"Ennen lähtöäsi täytyy sinun toki Kustulle neuvoa kaikki, mitä hänen tavallisesti tulee tehdä, jotta hän tietäisi olla mielikseni, samoin kuin sinäkin".
"Aivan kernaastikkin", vastasi Jaakko ja läksi sitten ulos nuoren kumppaninsa kanssa.
"Kyllä nyt jo kaikki hyvin käy", sanoi Kustu pihalle päästyään. Minä olen kovin iloinen siitä, että jollakin tavoin saatan edistää meidän Liisun onnea. Sisar parkani menee varsin kalpeaksi joka kerta, kun äiti Jussilasta puhuu, ja harmipa olisikin, jos kaunis, hyvä sisareni työnnettäisiin tuolle vanhalle kaljupäälle. Mutta arvaatko sinä, Jaakko, millä tuo Viulu-Mikko äitini mielen sai kääntymään noin äkkipäätä?"
"En, sitä itsekkin ihmettelin, vaan kyllä kai siitä vielä selko tulee".
"Mutta kysyä ei uskalla —"
"Ei suinkaan! enkä siitä välitäkkään, kun tytön vain saan; mutta enpä ole oikein varma, ennenkuin kuulutuksessa ollaan".
Näin tuumaten Jaakko meni ohjaamaan nuorta toveriaan talon töihin.
* * * * *
Jaakon ja Kustun mentyä Mäkelästä istui muori rukkinsa ääreen ja kehräsi siinä, ikään kuin jos kaikki olisi käynyt varsin tavallista rataansa; hänen puhelias kielensä toki nyt oli vaiti, hän näytti miettivältä, eikä kukaan muorin mietteitä tahtonut häiritä. Matti pisti tupakkaa piippuunsa, istahti sängynlaidalle, veti nysästään muutaman vahvan savun ja laski sitten huokoolle. Kallu toimitteli ulkona ja Manta meiskasi portahitten ääressä juottoporsaan kanssa, mutta Liisu istui penkillä akkunan ääressä katsellen ulos kesän vihantaan maailmaan. Ilma näytti kauniilta, raittiilta, mutta Liisun mieli oli toki haikea. Ukkosen ilman tullessa on luonto tyyni, mutta raskas, ja jotakin sen tapaista — jotakin uhkaavaa tunsi Liisukin sydämmessään, kun hän ääneti istui äitinsä kanssa tuvassa. Täällä oli tukehuttavaa, vaan ulkona raitista, sinne siis hänenkin täytyi rientää. Liisu istahti keinulavitsalle tuuhean pihlajapuun suojaan, hänen lempeät silmänsä katselivat järven tyyntä pintaa, vaan ajatuksensa lentelivät pois hänen nykyisistä tukaloista oloistaan, kuvaillen mitä suloisimmasti tuota vähäistä uudis-asuntoa, jota hänen sulhonsa aikoi rakentaa; mutta eipä hän kauan saanut näissä viehättävissä unelmissaan viipyä, ennenkuin äitin kutsuva ääni kuului:
"Liisuseni, tuleppa tänne, olisihan minulla kahden-kesken sinulle vähän puhuttavaa".
Liisu meni tupaan, syvä huokaus nousi hänen rinnastansa — ja vaiti istui hän kuuntelemaan, mitä jo ennaltaan arvasi äitinisä puhuvan.
"Minä lupasin Jussilan kihlat tallentaa siksi, että sinä ne ottaisit vastaan, sillä, lapseni", sanoi nyt muori hyvin leppeästi, "olethan sinä viisas tyttö, ja kun oikein maltillisesti asiaa ajattelet, niin ymmärräthän, että vanha paikkansa pitää, ja aina sinulla hänessä on parempi turva kuin tämän-aikaisissa nuorukaisissa".
"Oi äitini, älkää suotta itseänne vaivatko tuommoisella puheella, ei ole vanhan ilo siellä, missä nuoren, eikä nuoren siellä, kussa vanhan; jos häntä seuraisin, olisin kuten häkissä lintu".
Muori otti nyt kihlat esille, sanoen: "Katsoppa näitä kaikkia, mitä sinulle, torpan tyttärelle, on tarjona! Eiköhän toki minun tyttäreni ymmärrä ottaa, mitä vain kerran hänelle tarjotaan".
"Äiti hyvä, kyllä parastani tarkoitatte, mutta — valju on sulho kullasta kyhätty, vaan lämmin sydämmen oma valittu — ja siis kaikki nuot korut ovat minulle arvottomia. Jaakko rakentaa kartanon maalle torpan, siellä saamme yhdessä työtä tehdä ja, kun Jumala työmme siunaa, on meillä siitä iloa paljon enemmän, kuin rikkaalla kaikista tavaroistaan". Nyt lankesi Liisu polvilleen ja lausui, katsoen rukoilevin silmin äitiinsä: "Oi äiti, viekää pois nuot kihlat! ne minua oikein inhoittavat. — Älkää toki rakastako tavaraa enemmän kuin" — —
Liisu ei sanottavaansa loppuun saanut lausutuksi, ennenkuin muori hämmästyksissään huudahti:
"No hyvänen aika, älähän toki komeliantiksi rupea! Tyttö hupsu, Jumalaa rukoillessa polville lasketaan, vaan ei ihmisten eteen. Hyvänen aika tuota lasta! Pidä sitte tuo Jaakkosi, koska se niin hirveän hyvä on".
"Jumalan kiitos, että vihdoinkin äiti luopuu turhasta toivostaan. Nyt saatan iloiten Jaakon vastahan mennä, kun hän luokseni tulee! Oi äiti, nyt olette minulle toista vertaa rakkahampi kuin äsken, jolloin luulin teidän enemmän rakastavan rusthollia kuin omaa lastanne!".
"Hm — parastasi minä vain tarkoitin, mutta jätä minut nyt yksin; en voi tästä tällä kertaa enempää jutella. Mene sinä ulos linnuille livertämään iloasi".
Liisu meni, ja muori jäi miettimään. Vähän aikaa ääneti oltuaan rupesi hän itseksensä puhumaan:
"Kuka noita tämän-aikuisia nuoria ymmärtää — laskea polvillensa! — Oikein komeljantin temppuja tuommoiset! — Oih, oih! — Suutelot vielä — sitte olisi kaikki ihan täydellistä!"
Matti, joka rupesi heräämään raskaasta päivällis-unestaan, kuuli muorin puhuvan ja kysyi:
"Mitä sinä nyt, akkaseni, yksin juttelet? mitä ihmeitä?"
"Minä vaan ihmettelen tämän-aikuisten nuorten tapoja ja mieliä. Liisulle tässä juuri äsken sanoin, että hän saa ottaa Jaakkonsa, koska se nyt on maailman paras hänen mielestään, ja tyttö kiitti siitä niin, että polvilleen lankesi. Hupsun tapoja — mutta hyvä lapsi hän on; oikeinpa nöyräksi hänen olen kasvattanut, ja ikäväni tuota tyttö-raiskaa tulee, se on aivan varma".
"No nytpä uni makealta maistuu, kun kuulen, että Liisu on päässyt kaikesta tuskastaan. Nyt vasta, akkaseni, oikein viisaasti teit".
"Vasta nyt? — en tiedä ennenkään hullusti tehneeni!"
"He et, mutta teithän tällä kertaa vielä viisaammin", sanoi Matti, kääntyen toiselle kyljellensä, ja hetken perästä hän jo kuului kuorsaavan.
Mutta mitenkä oli Liisun laita, kun hän tuolla ulkona kepeillä askeleilla astuskeli metsäpolkua pitkin. — Hänen sydämmensä onnesta sykähteli, hän oli mielestään niin vapaa kaikesta huolesta, kuin lentävä lintunen, ja johdatti rohkeasti askeleitaan kartanoon päin, josta hän arveli Jaakon piankin palaavan Kustun kanssa, mutta kun ei kaivattuja kuulunut, istahti Liisu kivelle heitä odottamaan. Ihmetellen katseli hän siinä tuon keväisen kuusimetsän kauneutta, niin heleän viheriältä ei se ennen hohtanut — ja mikäpä siinä, että linnutkin tänään paljon iloisemmasti visertelivät — ne oikein kilpailivat toinen toisensa kanssa, ainakin se siltä kuului Liisun korviin. Mutta nytpä jo kajahti metsässä koiran haukunta; varmaan oli se Vahti, joka jäneksiä ajoi takaa, olipa niinkin, sillä samassa tuli Jaakko jo näkyviin, Kustu oli kartanoon jäänyt. Kiiruusti riensivät meidän nuoret toinen toisillensa ilosanomaa viemään; ja sinne luonnon helmaan heidät jätämme onnestansa juttelemaan — eikä tämä ole ensimmäinen eikä viimeinen kerta, jolloin luonto yksin saa olla näkemässä kahden rakastavan täydellistä onnea.
VIII.
HÄÄPÄIVÄ.
Kirveen kalske oli jo laannut kuulumasta Niittymäeltä, jossa Jaakon uudis-asunto seisoi valmiiksi rakennettuna. Suuri kuokkamaakin jo oli kauniilla oraalla. Jaakko oli hiki päässä koko kesän työtä tehnyt torpassansa, ja usein Mäkeläisetkin kaikin olivat hänen apulaisinansa olleet. Kartanon patruunakin oli, kuten lupasi, antanut muutamaksi päivää nurkkamiehiä. Mutta kylläpä näkyikin työn jälkiä. Nyt ei toki Niittymäessä työtä tehty, vaikka olikin arkipäivä, sillä tänään Jaakko on häitänsä viettämässä.
Mäkelässä on tuvan katto ja seinät koristettuna katinliekoilla ja pihlajan oksilla, joista punaiset marjat riippuvat. Mutta porstuakamarissa istui Liisu morsius-puvussaan, kauniina kuin kevät-kukkanen, ja kylläpä Jaakkokin itseänsä näyttää kehtaa: hänellä on sorea vartalo ja oivan, rehellisen miehen kasvot, jotka ovat työssä ahavoittuneet. Viulu-Mikko kulkee edes takaisin, viulu kädessänsä, ja näyttää oikein onnelliselta tänään. Usein hän kurkistaa paperiin, jonka hän ottaa taskustaan, ja hymyilee sitten itseksensä. Mäkelän muori toimittelee, ja muotonsa on tavallista tyvenempi, kun hän kurkistaa porstuakamariin, sanoen:
"Mene, Jaakko, katsomaan, joko provastia näkyy, jotta Mikko tietäisi olla pihalla soittamassa".
Jaakko meni ja näki, pihalle jouduttuansa, provastin jo lähenevän kääsyissään, mutta tulipa siellä vielä toisetkin kääsyt. — — Jaakko tarkasteli niitä vähän aikaa, vaan juoksi sitten sisälle, iloisesti huutaen:
"Mikko, menkää pian soittamaan, provasti tulee ja kartanon patruuna myöskin"
Mikko riensi heti pihalle viuluansa vinguttamaan, ja nyt oli ilo ylinnä Mäkelän halvassa majassa, kun patruuna tuli entisen palveliansa onneen osaa ottamaan.
Torpan harvalukuiset häävieraat olivat nyt kaikki koossa viheriäiseksi koristetussa häätuvassa. Vanha provasti meni paikallensa vihkituolin yläpuolelle ja toiset vieraat ympäri huonetta. Morsius-paria vain odotettiin; — mutta jopa nyt tulivatkin. Ei ollut Liisu mikään sulotar, mutta kenpä ei mieltymyksellä olisi katsellut tuota raittiin kaunista morsianta, kun hän sorean sulhonsa rinnalla asettui vihkituolin eteen? Provasti luki vihkisanat juhlallisesti, ja kun morsius-pari polville laski, levitettiin suuri silkkihuivi teltaksi heidän päänsä ylitse. Tuota silkkihuivia neljä telttapoikaa ja telttatyttöä piti niin korkealla, kuin suinkin saattoivat, sillä jos se olisi koskenut morsiamen kruunuun, niin ei tuo hyvää olisi ennustanut.
Vihkimisen jälkeen puhui provasti ensin muutamia kauniita sanoja nuorelle pariskunnalle, ja sen jälkeen meni sukulaiset kaikki heille onnea toivottamaan. Sitte läksi patruuna morsius-parin luokse ja antoi morsiamelle kättä sanoen:
"Sydämmestäni toivon teille onnea! Ken on uskollinen rakkaudessa, sille kyllä Jumala lainaa rikkautta". Ja kääntyen sulhasen puoleen lausui hän vielä: "Tässä annan sinulle vähäisen muistolahjan vanhalta leikkitoveriltasi; ehkä on se sinulle hyvänä apuna, kun jatkat työtä uudis-asunnossasi. Näinhän voin nyt auttaa sinua, joka ennen aina autoit minua, kun löimme leikkiä toverieni kanssa".
Kaste kimeltää kevät-aamuna ruohostossa ja lehdikoissa, kaunistaen luontoa, kun se on pukeutunut häävaatteisiinsa, ja niinpä kaunisti nuorta pariskuntaa kiitollisuuden kastehelmet, jotka vierivät heidän poskillensa.
Kun Jaakko avasi tuon pienen käärön, jonka patruuna hänelle antoi, ja näki siinä kolme sadan markan seteliä, silloin ei hän saanut suuhunsa sanoja, millä olisi kiitollisuuttaan osoittanut; kyyneleet vain vierivät hänen silmistänsä — hänellehän patruunan antama lahja jo oli koko rikkaus! Kuiske kävi tuvassa suusta suuhun, että patruuna oli antanut Jaakolle kolmesataa markkaa, ja siitä kyllä olisi puhetta kestänyt, mutta muori tuli käskemään vieraita päivälliselle, ja nyt läksivät kaikki toiseen tupaan, jossa kukkuralliset ruokavadit olivat asetettuina pitkille pöydille. Niitä tyhjentämään muori hyväntahtoisesti vieraitansa kehoitti, mutta siinäpä hän vaivat näki. — muutamia hän veteli käsikynkästä, toisia tuuppasi selkään — aina kehoittaen menemään eteenpäin — eihän kukaan tahtonut ilman noita ystävällisiä tuuppauksia olla ensimmäinen ruokapöydän ääressä. Nämät päivälliset nyt kestivätkin, sillä jos muutamista astioista ruoka aleni, niin toisia täysinäisiä tuotiin sijaan.
Päivällisten jälkeen pyysi Viulu-Mikko Mäkelän isäntää ja emäntää sekä nuorta pariskuntaa seuraamaan itseänsä porstuan peräkamariin. Täällä hän nyt otti paperin taskustansa, sanoen:
"Tässä on laillisesti vahvistettu kirjoitus, jossa olen määrännyt Jaakon ja Liisun perillisikseni. Te saatte kuoltuani kaiken omaisuuteni, ja sitä on nyt minulla rahaa lainassa tuhannen ja sata markkaa sekä kotona 25 markkaa 45 penniä ja vielä sitten kaikellaista irtainta tavaraa vähäsen".
"Näetkös, muoriseni, hm, siinä käy patruunan puhe toteen: kyllä Jumala lainaa rikkautta —"
"Kyllä näen, että kaikki käy, kuten on sallittu", vastasi muori. "Kiittäkäätte, lapset, Mikkoa, joka tulevista päivistänne on noin runsaasti huolta pitänyt".
Jaakko ja Liisu puristivat Mikon kättä sekä kiittivät vielä hänen antamista hyvistä neuvoistansa.
"Kyllä nyt jo tarpeeksi olette kiittäneet", sanoi Mikko, "tämän tein, jotta muistaisitte minua ja Anna-Liisaani! Mutta menkäämme jo häätupaan, sillä tietysti siellä jo morsianta kaivataan".
He läksivät nyt kaikki. Tuvassa sytytettiin par'aikaa kynttilöitä, sillä päivällinen oli kestänyt niin kauan, että jo varsin hämärsi. Kahvia tarjottiin kaikille, vaan kun sitä oli juotu, katsoi patruuna kelloansa ja sanoi sitte:
"Mikko, ottakaa viulunne, niin saanhan polskaa tanssia morsiamen kanssa".
Mikko otti viulunsa, sovitti sen leukansa alle ja rupesi soittamaan iloista polskaa. Patruuna piiritti morsianta, ja nyt alkoi iloinen tanssi. Samassa tuli muorikin näkyviin, ja patruuna huudahti:
"No, muori hyvä, tanssitaan nyt oikea ristipolska, tulkaa vain, ovathan nämät vanhimman lapsenne häät, No vielä jaksatte pyöritellä; Jaakko, tule sinäkin — no niin, nyt olemme neljä".
"Hei! eipä tässä enää viulun ääni yksin riitäkkään", sanoi Mikko, "tarvitseehan minun laulaakkin". Ja nyt rupesi hän rallittamaan:
Tuii — tuli tuli tuli tui tuli tulla tui tui tuuli tui tuli tui se Tui tuli tallaa tuli tuli tullaa tui tui tuutii tui tuli tei se Tuii — j.n.e.
Mikon laulu herätti yleistä mieltymystä, kaikki, sekä nuoret että vanhat, iloiten pyörivät lattialla.
Polskan tanssittuaan sanoi patruuna:
"Nyt on minun jo aika lähteä kotiin. Kustu, mene valjastamaan hevosta, sinä pääset taas takaisin tänne, kun olet saattanut minun kotia". Sitte lausui hän Mäkelän väelle: "Hauskaa on minun ollut täällä teidän parissanne, jossa olen nähnyt iloa ja tyytyväisyyttä kaikin puolin, jääkää hyvästi!" Ja käteltyään heitä läksi hän pois.
Kohta patruunan mentyä rupesi myöskin provasti lähtöä tekemään, muoria hyvästi jättäessään sanoi hän:
"No, muori, te näytätte nyt tyytyväiseltä; se on oikein! Kyllä sitä olen toivonutkin, sillä Jaakko on kelpo poika".
"Niin on, provasti hyvä! Kylläpä minun olisi pitänyt tietämänkin, että meidän Liisu valita ymmärsi, mutta erehtyyhän sitä vanhanakin".
Provasti hymyili, vastaten: "Oikein sanoitte!" ja sitte jätti hän hyvästi kaikki häävieraat. Mutta myötään yöllä, jolloin tähdet jo valaisivat synkkää syystaivasta, kuului vielä Mikon viulun ääni Mäkelän häätuvasta.
IX.
NIITTYMÄEN ASUKKAAT.
Jo kaksi vuotta oli Jaakko Niittymäessä itsellensä kuokkinut ja kaivanut viljelysmaita, ja Liisu oli aina ollut hänen ahkerana työkumppaninansa. Viulu-Mikko asui nyt tämän nuoren perheen luona, jossa hän hyvin menestyi. Ukon päivät kuluivat hupaisesti, kun hän leikki pienen poika-lylleröisen kanssa, joka lattialla konttasi. Välistä nosti hän pikku Jaakon olallensa, välistä taas toussutti häntä polvillansa, ja tuo pikkainen siitä hyvästä pisti kaikki kymmenen sormeansa Mikon vahvaan tukkaan, josta sitten veti voimiensa takaa. Näin Mikko nytkin leikitteli pienen Jaakon kanssa, koska lapsen äiti oli leipomisen toimessa. Oli Heluntai-aatto, ja Liisu odotti vieraita pyhiksi, nimittäin Mäkelän väkeä, sekä leipoi siis näitä rakkaita vieraitansa varten rieviä kakkoja; munajuuston hän myöskin paistoi.
Pian päivä kului Liisun toimittaessa, mutta kaikki hän oli saanut hyvin menestymään. Jaakko tuli kotia metsästä, tuoden muutamia vihtoja kainalossaan, sillä Heluntai-lauantaina aina uusi vihta vihdotaan.
Liisu seisoi portailla, pienokainen sylissä, ja sanoi: "Olipa hyvä, että toit vihtoja, sillä nyt on sauna valmis."
Saunasta tultuansa pukivat kaikki puhtaat vaatteet yllensä ja istuivat sitten odottamaan Mäkelän väkeä. Pikku Jaakko, joka kylvystä oli väsynyt, nukkui nyt kätkyessään puhtaana ja punaposkisena. Liisu oli juuri lakannut tuutimasta pienokaistansa ja pani par'aikaa nauhalla palmikkonsa kiinni, kun Jaakko sanoi: "Jo Mäkelästä tullaan"; ja nyt riensivät pihalle. Jaakko riisui hevosen, mutta Liisu otti vastaan, mitä muori ja Manta hänelle lahjoittivat, sillä rattahilta nostettiin ehtimiseen pyttyjä ja myttyjä. Vihdoin he kuitenkin kaikin pääsivät tupaan ja asettuivat istumaan. Mikko näytti nuorille kätkyessä makaavaa pienokaista, sanoen:
"Katsos muori tänne, ethän ole nähnyt lasta sitte ristiäisten! eikö ole pojan posket pulleat ja kauniit, häh?"
"Onpa hän kyllä terveen ja raittiin näköinen", vastasi muori. "Mutta, Liisu hyvä, tuossa on myttynen, johon olen käärinyt sinulle punaisen peiton, joka nähdessäni lapsen tuossa, muistui mieleeni, sillä lupasinhan jo ristiäisissä, että sen sinulle lahjoittaisin. Minä sain sen kotia juuri vähän ennen kuin tänne läksimme".
Liisu kiitti sydämmestänsä äitiänsä. Tämä lahja tuotti hänelle paljon iloa, sillä olihan se ikään kuin todistuksena siitä, että äiti nyt tyytyi vävyynsä. Pantuansa kaikki saadut lahjat paikoillensa, meni Liisu asettamaan ruokaa pöydälle; — ja olipa hänellä oikein valkoista juhlapuuroa, josta ei suinkaan maitoa puuttunut. Illallisen jälkeen valmisti Liisu kaikille vuoteet, ja äitillensä pani hän tuon uuden punaisen peiton. Vähän aikaa vielä juteltiin niitä näitä, mutta sitte istui Jaakko pöydän ääreen, luki Raamatusta kappaleen ja sanoi sen tehtyänsä:
"Kyllä nyt jo olemme väsyneet, ja aikakin on levolle mennä".
Matti vastasi haukotellen:
"Kylläpä olemmekin, mennään vaan maata".
Pian oli Niittymäessä kaikki unen helmoissa ja ulkona myöskin hiljaista, tyventä; ainoastaan laulurastaan yksinäinen raksutus kuului metsästä.
Heluntai-aamuna nousi Liisu varahin lypsämään, mutia juuri kun hän oli saanut maidon ruokahuoneeseen sekä siivilän läpi lasketuksi astioihin, tuli muori häntä hakemaan, sanoen:
"Riensin lehmiäsi katsomaan, nähdäkseni ne, ennenkuin metsään menevät, sillä iltapuolesta on meidän kotia lähteminen".
"Ja minä kun toivoin saavani teitä pitää huomen-iltaan asti! Mutta tulkaatte nyt katsomaan, niin saatte nähdä, että Punike on yhtä lihavana, kuin Mäkelästä lähteissään, ja Reipas vahvistuen koristuu aina vieläkin. Katsokaa, täällä kopissa on minulla kaksi suurta porsasta".
Nyt avasi Liisu oven siihen pieneen koppeloon, jossa porsaat makasivat pahnoissa.
"No näetkös hylkyjä, kuinka lihavia! — Ovatko ne kartanon lajia?"
"Ovat; Jaakko ne sieltä toi kerran, kun hän kävi Kustua tervehtimässä".
Liisu painoi taas oven kiinni ja nyt menivät katsomaan lehmiä, joita muori mielihyvällä silmäili, sillä tiesipä hän kylläkin arvostella noita lihavia elukoita. Liisu laski lehmät metsään ja meni sitte juottamaan vasikoita, jotka ha'assa kirmasivat.
"Kylläpä näyttää siltä, kuin kaikki olisi täällä hyvin päin sekä tuvassa että tarhassa", sanoi muori.
"Äiti rakas, minulla on niin hyvä oltava, etten kenenkään kanssa onneani vaihettaisi! Jospa tietäisitte, kuinka hyvä Jaakko on, ja niin ahkera — no saattepa nähdä, kun peltojamme katselette, kuinka paljo niitäkin on tullut lisää. Syksyllä hän kuokki suuren maan, jossa nyt kasvaa kaunista perunaa. — Mutta saahan Jaakko itse mennä peltojansa teille näyttämään iltapuolella, ja menkäämme nyt sisälle, sillä minun täytyy toimittaa vähän einettä pöydälle, ennenkun kirkkoon mennään".
Kun tupaan tulivat, oli väki jo kaikki liikkeellä, ja Manta puki par'aikaa pikku Jaakon ylle uutta nuttua, jonka hän oli pojalle tuonut; sitte poikaa vietiin sylistä syliin ja kiitettiin uutta vaattetta niin, että pieni Jaakko jo itsekin rupesi tarkastelemaan mekkoansa, arvellen siinä toki olevan jotakin katsottavaa. Muorin muoto oli tavallista leppeämpi, kun hän otti pojan syliinsä, sanoen:
"Tule lapseni muorin syliin; minä sinua tänään huvittelen, sillä kuka tietää koska taas saanen sinua nähdä".
Kirkolle läksivät sitten kaikki muut paitsi Mäkelän Matti ja muori sekä
Liisu ja pikku Jaakko, joka hyvin viihtyi muorilla koko kirkon-ajan.
Kun kirkkoväki kotia tuli, oli Kustu heidän muassaan. Kello oli jo kolme, ja siis ruvettiin heti päivälliselle.
"Eipä kukaan ole uutisiakaan vielä puhunut", sanoi Kustu, "mutta täytyyhän minun puhua, ennenkuin Keppi-Maija ennättää, sillä kohta hän on täällä; me ajoimme hänen sivuitsensa".
"Mikä uutinen se on?' kysyi muori.
"Jussila ja Mikkolan Miina kuulutettiin tänään".
Jaakko loi silmänsä Liisuun; hetkisen he katsahtivat toisiinsa, mutta sitte sanoi Liisu:
"Sepä hyvä, että Jussila saa äidin lapsillensa".
"Tuolla Maija jo tulee!" huudahti Kustu.
"Eipä häntä täällä nyt olisi tarvittu", virkkoi muori. Samassa tuli Maija sisälle, ja sanoen hyvää päivää istahti hän penkille levähtämään, mutta Liisu käski häntä pöydän ääreen ruo'alle.
Päivällisen jälkeen miehet menivät peltoja katselemaan ja Maija rupesi nyt kertomaan, että Jussila tänään kuulutettiin sekä että jo parin viikon päästä Mikkolassa häitä vietetään.
"Mikkolan emäntä sanoi", virkkoi Maija, "täältä Niittymäestäkin häihin käskettävän. Minä sitä itsekseni oikein ihmettelin, että käskevät".
"Kutsuvathan halustakin", vastasi muori, "meidän Liisua maar Mikkolan
Miina siitä saa kiittää, että hän nyt emännäksi Jussilaan pääsee".
"No niin, kyllä niin", myönsi Maija. Lieneekö hän tästä puheesta saanut jotakin onkeensa, koska ei hän enään kauan viipynyt Niittymäessä, vaan meni taas pois jatkamaan matkaansa.
"Ettekö, äiti, nyt tahdo tulla peltoja katsomaan?" sanoi Liisu, "kyllä
Manta Jaakkoa hoitaa sillä aikaa".
"Kyllä minä ne jo näin aamulla sen verran, että tiedän teillä täällä olevan kaikkia, mitä tarvitsette, ja nyt katselen halukkaammin lastanne. Kun omani kaikki ovat aikahisena, on tuo pienokainen minulle äärettömän rakas".
Miehet tulivat nyt sisälle. Liisu oli keittänyt kahvia, ja siis ruvettiin juomaan tuota makusaa nestettä, joka on niin välttämättömän tarpeellista silloin, kuin perheen kesken tahdotaan oikein nauttia koti-elämän suloa.
Ovi oli auki ja ulkoa tuli kesäinen tuoksu sisälle. Pääskynen istui viirin päässä livertäen; kauniin metsäjärven pinta oli aivan tyyni, ja vanhan muorin sydän kävi niin kumman pehmeäksi. — Täällä tuntui hänestä kaikki kodikkaalta — tyveneltä — ja hän lausui:
"Niin, nyt menee Jussila naimisiin, mutta en enään ollenkaan ajattele, että siellä sopisi Liisun olla emäntänä. — Kyllä patruuna totta puhui, kun hääpäivänä sanoi: 'Olkaatte uskolliset rakkaudessa, kyllä Jumala antaa rikkautta' — Täällä on Liisulla kaikkea, mitä hän tarvitsee, ja Jaakko! sinä olet hyvä, kelpo mies!"
Jaakko meni muorin tykö ja otti häntä kädestä, lausuen:
"Kiitoksia, muori, noista sanoistanne, ne vain onnestani puuttuivat. Nyt minusta tuntuu, ikään kuin rauhan enkeli kulkisi tuvassani". Liisulle lisäsi hän vielä: "Kyllä tiedän, ett'et sinä koskaan Jussilan rikkautta ole kaivannut; kun työstä väsyneinä kotia tulimme, lauloit vain ja olit tyytyväinen".
Viulu-Mikko katsoi viuluansa, joka seinässä riippui, ja sanoi:
"Tuossa on viuluni kauan saanut levätä, mutta tämän päivän kunniaksi otetaan se alas" — ja Mikko rupesi soittamaan kaikellaisia kansan-lauluja.
Nain kului ilta pian loppuun Niittymäessä, ja vieraat läksivät pois. Jaakko ja Liisu menivät heitä saattamaan vähän matkaa, ja kun takaisin palasivat, näkyi laskevan ilta-auringon viimeiset säteet metsän lävitse. Kuusien latvoista kuului hiljainen humina, talvikit levittivät tuoksuansa metsään ja tuossa heidän edessänsä oli torppa, heidän oma kotinsa, jossa kaikki oli aivan heidän omaansa; se viittasi niin ystävällisesti heitä herttaiseen suojaansa. Kun sinne tulivat, sanoi Jaakko:
"Liisu, onpa tämä kotimme toki hyvin hauska! Laula tuo laulusi, joka ennenkin aina on minua ilahuttanut, tänään sitä halusta kuuntelisin". Liisu lauloi:
"Oi kuinka ompi herttainen
Tää oma koti pienoinen!
Ken täällä kultaa kaipaisi,
Kun parempi on lempesi?
Ei tavaraa niin kallista,
Ett' siihen voisi verrata."
Mikko istui penkillä, viulu oli vaipunut hänen polvillensa, ja ikään kuin ajatuksissaan toisti hän Liisun viimeiset sanat: "Ei tavaraa niin kallista, ett' siihen voisi verrata!" — Hänen ajatuksensa lensivät kauas menneisiin aikoihin. — — —
Näin onnellisina elivät Niittymäen asukkaat, ja Viulu-Mikko, joka aina asui heidän luonansa, näki vielä monta Heluntai-aurinkoa nousevan ja laskevan, vaan vihdoin sai hän, kuten toivoi, hautansa Anna-Liisansa viereen.
Mäkelässä on Manta emäntänä, hän on saanut hyvän miehen, ja vanhukset ovat jättäneet kaikki toimet nuorille. — Niin käy, polvet katoo, — toiset tulee sijaan — useimmista ei näy muuta jälkeä, kuin vähäinen hauta-kumpu, jossa ruoho kesällä rehevästi kasvaa.