Mäkijärveläiset: Kuvaus Savon kansan elämästä

MÄKIJÄRVELÄISET

Kuvaus Savon kansan elämästä

Kirj.

Kauppis-Heikki

WSOY, Porvoo, 1920.

I.

Tämän meikäläisten kylän nimi on Mäkijärven kylä, joka tulee Huhain vuorelta vähän koommin niinkuin etelään päin. Kylä ei ole päässyt kuuluisaksi eikä myöskään vuori, sillä ne molemmat ovat pieniä. Taloisia taloja on siinä järven ympärillä puolikymmentä ja hyvinkin sama määrä puumökkejä, isompia ja pienempiä sekaisin.

Elämä on täällä melkein samantapaista kuin muuallakin sellaisten elämä, joita suurempi maailma nimittää yksinkertaiseksi kansaksi. Mutta vähätpä siitä. Nämäkin vain elelevät laillaan, vieläpä laulelevatkin, ja erinomainen laulun halu onkin nuorilla. Minun pitää jo mukavuuden vuoksi pistää heidän vanha, mutta aina uutena pysyvä laulunsa tähän särpimen lisäksi.

Se on näin:

"Rakkaus on rauhan kukka, muista kultani, muista se; ei se muutoin tule hukkaan, jos ei kielet katkaise."

Tällaiset olivat nuorten lauluja, eikähän vanhoilla lauluja olekaan, ja jos onkin, niin ne ovat vain tällaisia:

    "Ei aina keyriä kestä,
    ei aina tupia pestä."

Oli tällä kylällä vakaviakin ihmisiä, niinkuin Hemmolan isäntä Hemmo ja muutamia muitakin, jos ei laulunhaluisia vakavina pidettäne.

Syksyllä se mikkeli-syömingissä selvästi näyttäytyi, mikä mistäkin piti, ja sitten aina paremmin, jos oli viljalti viinaa. Silloin sattui välistä, että tapella nutistivatkin, jos asioissa niin kantautui. Vähemmän viinan aikana, jolloin ei tullut kuin parhaiksi puhetuulelle, ottivat kirjamiehet puhellakseen raamatusta, ja jotka eivät siihen kyenneet, ne pitivät muuta parran pärinätä.

Mikkeli-syömingissä syödään kovasti. Niitä pitää joka talo vuorollaan, ja niihin kutsutaan kaikki naapurit. Yhtenä keiton lajina on lammasrokka, ja sen tähden sanotaankin että "päästään tästä Mikkeliin, niin pässi orteen kurnutetaan".

Sinä syksynä, josta kerron, oli ensimmäiset tällaiset pidot Hemmolassa. Isäntä, jota Hemmoksi kutsuttiin, jouduttautui ne pitämään ensimmäiseksi, hän kun jouti hyvästi kävelemään kutsumassa, sillä kotona oli hänellä kolme aikamieheksi saapaa poikaa työssä. Eikä hän muutenkaan enää maallisista töistä välittänyt, veisaili vaan virsiä kotonansa ja niissä paikoin kylässä, jossa siitä pidettiin.

Joka syksy Hemmo kävi aina kutsumassa vanhan mökkiläisensä Liejuniemen Lassin vuoden alkiaisiin. Naapurinsa kutsui myös jokaisen, vaikka ei hän kaikista oikein pitänyt, ne kun olivat hänen sanainsa mukaan suruttomia pökkelöitä.

Ruualta päästyä piti isäntä pienen puheen.

—Tuota minun mielestäni, sanoi hän, ei saisi nämät syömingit olla ainoastaan syömistä, juomista ja joutavaa lopakoimista varten, vaan että kokoonnuttuamme muistaisimme paremmin kiittää Luojaamme, jolta kaiken saamme.

—Kyllä kaiketi se ei pahempikaan olisi, sanoi Liejun Lassi, jolla aina oli tapana sanoa että "kyllä kaiketi".

Toiset miehet eivät myöntäneet eikä vastustaneet, olivat vain ääneti; toisillensa siinä salavihkaa vähän naurahtivat. Hemmo kurkisti pöydän orrelle ja virkkoi:

—Eiköhän oteta ja veisata joku pieni virren värssy. Hae sinä, Jahvi, kirjavasu.

—En minä tiedä, missä lienee, sanoi Jahvi.

—No mene sinä Hermanni.

—En minä … menköön Ima.

—Imapa se nöyrin lienee, sanoi poikain äiti, paraskin junkkari! Mene sinä Hermanni, anna noitten isompien olla.

—En minäkään tiedä koko kirjavasua, missä lienee.

Hemmo katseli vuoroon kutakin juttelijata, että kuka heistä liikahtaisi ja sanoi viimein:

—Kyllä siitä ei tule mitään … kun te ilkiätte olla tuollaisia.

—Jos pitäänee minun lähteä, sanoi äiti.

—Elä mene; Hermanni joutaa mennä ja sen pitää mennä.

Hermanni lähti vähän väkinäisesti ja toi mustan kirjavasun, jossa oli yhtä mustia kannettomia ja kannellisia virsikirjoja sekä joku rutistunut "Hunajan Pisara" ja sotkeutunut "Armon Järjestys".

—Tule Lassi, niin veisataan me vanhat miehet yhdestä kirjasta, sanoi
Hemmo selaillessaan virsikirjaa.

Lassi kun oli mökkiläinen, niin piti olla nöyrä. Hän siirtyi lähemmäksi istumaan, pani piippunsa penkille ja sanoi:

—Saattaahan tuohon katsoa, vaan ei kaiketi minulla ole ääntä enemmän kuin lampaalla.

—Onhan sinun pojallasi hyvä ääni.

—Äitiinsä tuosta lienee tullut hyvä-ääninen, eikä minuun.

Isäntä aloitti virren.

Toiset isännät ottivat moneen mieheen vain yhden kirjan, jota yksi piteli, ja toiset siihen tavan vuoksi välistä vilkaisivat.

Vanhat, lihavat emännät kannattivat toverina nuottia, toiset ulkomuistista, toiset kirjasta. Pari nuorta emäntää istui äänettöminä, heillä kun ei ollut kirjaa eivätkä muistaneet ulkoakaan. Toisella heistä oli keväällä kudottu vielä aivan uusi hame, jonka rannun kauneutta he katselivat, pitäen kuitenkin silmällä, milloin joku katsahtaisi, jolloin he olivat vilpittömästi kuuntelevinansa toisten veisuuta.

—No eihän meidän pojat veisanneetkaan, sanoi Hemmo virren loputtua.

—Ei ollut kirjaa, puolustivat pojat.

—Olisi tämä minulta joutanut, sanoi Pasalan isäntä, en minä lasitta näe kuitenkaan.

Sitä ei ollenkaan tiedetty, milloin Pasalan isäntä olisi silmälaseitta nähnyt, vaikka ei hänellä niitä koskaan ollut.

—No et sinäkään, Jahvi.

—Mikäpä häntä täydellä mahalla jaksoi mölistä, sanoi Jahvi.

—Vai ei täydellä mahalla. Se on kummallista tämä nykyinen nuori kansa; ei vaan valevihjaksi antauttaisi Jumalan sanan harjoitukseen, kyllä muuta turhuutta osataan: toisin oli minun nuorena ollessani.

—Mitenhän sattui milloinkin, sanoi siihen Lassi.

—Niinkö sanoit, että miten milloinkin?

—Niin sanoin, että veikkosia oltiin ennenkin, niinkuin niissäkin kerrallisissa Kivimäen häissä.

—Se miten lie sattunut, sanoi Hemmo vähän nolompana.

—Niin ja siihen monta muuta, jatkoi halukkaasti Lassi.

—Tuota … niitäkö sinä nyt muistelet.

—Enkä muistele, vaan kun sanoit, että parempia ennen oltiin.

—Jottako ei oltu, vaikka ei sinulla ole ollut milloinkaan mitään pelkoa sielustasi, eikä nytkään, vaikka olet vanha mies: muistelet kaikkia.

—Vanha kyllä, vanha kyllä, ei ole kiitosta nytkään, mutta kyllä muistan vielä nuoruudenkin aikoja, hyviä velikultia oltiin kaikki tyynni.

—Onhan sitä nyt jokainen nuorena vähän hullumpi, vaan ei ennen tuollaisia oltu kuin nyt nykyaikana… Tässä kun oli heinäaikana meillä kasakkana tuo … tuo, tuo, mikä se nyt onkaan … niin tuohan se oli Vallaton-Pekka, niin sen kanssa kun nämä meidän uskit olivat menneet aivan myllyn aikana kirkon kupeelle korttia lyömään…

—Myllynkö aikana, tutkaisivat toiset.

—Ei, ei kuin sanoakseni: kirkon aikana. Vieläkö näissä sitten on kiitosta.

—Niin no, olkoonpahan miten hyvänsä, en puhu mitään; vaikka muistetaanhan nuo, sanoi vielä Lassi.

Hemmo meni liedestä sytyttämään piippuansa eikä jatkanut enää siitä asiasta.

—No mitenkä se on sen meidän mökin kontrahdin teko, sanoi Lassi. Sinä olet aikonut lisätä maksuja, niin kyllä kaiketi se pitäisi olla kontrahtikin.

—Saathan sen niinkuin sitä kesällä sanoin, myönsi Hemmo.

—Moneksiko vuodeksi?

—Viideksi.

—Kyllähän tuo on aikaa tuokin, vaan on minusta vähän vähänlainen.

—Jospa siitä siihen mennessä kuoletkin.

—Ei kaiketi sitä tiedä, vaan eihän tuo vara pahentaisi. Minun poikani sanoi, että jos saisin kahdenkaan kymmenen vuoden kontrahdin, niin hän heittäisi renkiyden ja tulisi siihen minulle toveriksi.

—Senpä poikasi vuoksi minä en sitä annakaan.

—Mitä pahaa se on tehnyt?

—On se niin liika viisas olevinaan.

—No mitä pahaa se on viisaudellaan tehnyt?

—Onpahan. Kun minä tässä kerran veisasin tuota virttä, jossa on nuo sanat että "kirotut vaivassa parkuvat, voi, voi! alati huutavat", niin siihen tämä oli lisännyt "jaskuta hulivili laulavat".

Miehiltä purskahti nauru.

—Eipähän ole pahaan mieleen teistäkään sellainen jumalattomuus, koskapahan naurattaa.

—Kyllä kaiketi en puolusta, vaan naurattaahan tuo yhtähyvin, sanoi
Lassi.

—Se joka toisen synnillä nauraa, se on osallinen siihen.

—Minä olen niin vähän lukenut, sanoi Lassi, että en pysty paljon inttelemään… Mutta eikö sitä saata antaa anteeksi, se on tullut sanotuksi nuoruuden huimuudessa.

—Enpä häntä niinkään.

—Kylläpä sitten vähästä on niin pitkät muistot.

—On siinä muutakin, ei ainoastaan se.

—Mitä se sitten on? kysyi Lassi vähän kiivastuen.

—Onpahan.

—No olkoon sitten! kivahti Lassi, kyllä kaiketi minun poikani täytyy tulla toimeen ilman sinun mökittäsikin.

—Se on pakosta, että sen täytyy tulla, ja jos paljon kopeilet, niin saat mennä sinäkin.

—Vaan kyllä kaiketi minä en lähdekään.

—Sinäkö et lähde?

—Minä kyllä; ennen sinä kuin minä.

—Vaan sinun täytyy lähteä.

—Ennen nurkkakivet.

—No koetellaanpa.

—No koetellaan.

—Sinä hävitön olet kun vastustat isäntääsi.

—En minä hävitön, sinä hävitön olet.

—Kuuletko, Pasanen: tämä sanoo minua hävittömäksi ja uhkaa olla parempi isäntä kuin minä, jonka on maa ja joka maksan maalta veron.

—Kuulehan, Hemmo, sanoi Pasanen, eikös Lassi ole tehnyt mökkiänsä sileälle aholle, eikä ole sopimuskirjaa eikä mitään.

—Niin on, mutta onko hän siltä isäntä minun maallani?

—Ei maallasi, vaan omassa tekemässä mökissään hän on isäntä, niinkauan kuin elää.

—No mikä siinä on, ja minä veron maksan.

—Vaikkapa maksatkin, niin elä intä; minä olen käynyt mökkiläiseni kanssa käräjätä tämänlaisesta asiasta. Kyllä se pysyy, joka kerran kylmään metsään on mökin tehnyt. Et saa elinaikanaan pois, jos et maksa kaikkia sen työvaivoja.

—Sillapa minä sanoin, että minä en lähde, sanoi Lassi. Minä en kyllä paljon ymmärrä raamatun kannalta, vaan oikeuden kannalta minä tiedän, että ei tule sitä tuomaria, joka minut panee pois niillä puheilla, kun vaan en tee rikosta.

Hemmo muuttui vähän lempeämmäksi.

—Elä sinä Lassi tyhjästä nosta noin suurta melakkata. 'Vihastukaat, vaan elkää syntiä tehkö', sanoo sanassakin.

Lassi ei näyttänyt lempeämmältä, kiskoi vain savuja piipusta, joka yllätteli sammuakseen, ja sanoi:

—Kun on tarvis, niin minä nostan melua, olkoonpa synti eli mikä…

—Mitäs tarvista tässä on kiistelemiseen, tehdään vain sopimus.

—Ei kaiketi tarvista, kun et mainitse minun mökistä poispanosta mitään.—Vaan mistäs kirjantekijä saadaan?

—Käy sinä, Jahvetti, kutsumassa Lassilan Antti, se jo ennätti mennä pois, osaa se siksi kirjoittaa, että saapi sen toimeen.

—Ja jos siellä sattuu olemaan Vallaton-Pekka, niin se osaa vähän paremmin, sanoi Lassi.

—Sitäpä ei huolita, törähti Hemmo.

—No ei sitten, vaan välttäisi kai se minulle.

—Mutta minulle ei… Ja mene joutuin, eläkä siinä enää kuuntele!

Vallattomaksi Pekaksi kutsuttiin muutamata joutomiestä, jota pienenä poikana isänsä kotona sanottiin Vallan-Pekaksi, mutta kun isä hävitti talon, niin poika sai tuollaisen muiston isän kodista.

Jahvi lähti kirjoitusmiestä noutamaan paljon höylimmästi kuin kirjavasua. Ovessa mennessään muistutti vielä Hemmo:

—Käske ottaa paperia mukaansa.

Vähän päästä tuli Antti paperi-arkin puolisko torvelle käärittynä taskussa.

—Mitä minulla tehdään? kysyi Antti.

—Tuota, tässä on tehtävä tämän Lassin ja minun välillä sellainen sopimuskirja maksuista ja muista.

—Mutta tuota, minä kun en ole ennen tehnyt, niin osaankohan minä.

—Kyllä sen osaa, me sanotaan sanat valmiiksi.

Antti asetteli paperia pöydälle ja jo useampia kertoja sanoi itsekseen: mutta tuota. Paperi siinä käyristeli torvelle eikä ottanut pysyäksensä suorallaan. Kynän terä oli ruosteessa, ja kirjoitusmuste kuivettunut niin, ettei siitä kynä kastunut, ennen kuin kahvia vähän kaadettiin sekaan. Ensin piti kynää koetella johonkin virsikirjan lehteen, että rupeaako sillä tulemaan puustaveja.

—Mutta tuota … mitenkäs aletaan? kysyi Antti.

—Paneehan ensin, että mökkiläisen kontrahti, neuvoi Hemmo.

—Ei niin, että mökkiläisen, sanoi Liisa.

—Mitenkäs?

—Torpparin.

—Se nyt on aivan sama, olipa tuo miten hyvänsä.

—Kyllä kaiketi minusta on parempi torppari.

—Mutta tuota, mitenkä se sitten pannaan? kysyi taas Antti.

—Panee torppariksi.

Ja sitten Antti kirjoitti: Torpparin kontrahti.

—Mitenkäs sitten?

—Ei kai se muuta tarvitse kuin panee vain, että: minä otan tämän Lassi Hälisen edeskin päin viideksi vuodeksi maalleni torppariksi seuraavilla ehdoilla…

Lassi murahti itseksensä.

—Ensiksi, että torppari maksaa kolmannen osan eloista ja tekee kesällä kolme viikkoa päivätöitä…

—Kolmeko? keskeytti Lassi.

—Niin kolme, kaksi olet ennen tehnyt.

—Vaan kyllä kaiketi minä en rupea tekemään enemmän kuin ennenkään.

—Mutta kun minä sen lisään, niin sinun täytyy tehdä.

—Eipähän ole pakosta

—Joko taas alotat riitaa.

—No en maksa enemmän kuin ennenkään, ja minusta on kummaa, että sinä viitsit vaatiakaan niin paljon tuollaisesta hallan pesästä.

—Sepä siinä on. Katsos, jos tuota halla panee, niin isännälle ei tule mitään hyötyä, kun päivätöitä on kovin vähän.

—Ei kaiketi siinä tule mökkiläisellekään.

—No se ei kuulu siihen asiaan.

—Kuuluupahan, jos ymmärrät. Ja jos panetat kolme, niin en tee kolmatta.

—No olkoon sitten kaksi, vaan yksi viikko talvella hevosen kanssa.

—Sen nyt saat inttelemättä.

—Ja maantie.

—Sitä en rupea tekemään.

—Mutta holliviikko sinun pitää ottaa.

—No jospa tuon ottaa, sanoi Lassi äkäisesti ja kysyi, että vieläkös muuta?

—Eipä sitä enää muuta ole, jos vähän huonetöitä.

—Huonetyöt ei kuulu isäntään, kyllä minä teen huoneita tarvitakseni.

—Kovin sinä olet ärtyisenä, muistutti taas Hemmo.

—Täytyy olla. Kukapa tässä köyhän kohtaa katsonee, jos ei itse.

—No olkoon huoneiden kohta, niinkuin sinä tahdot; minun tuntoni ei anna toista ihmistä liika paljon rasittaa millään kohdalla.

—Kyllä se on hyvä, kun on niin hyvä omatunto, sanoi Lassi hyvin vilpittömän tapaisesti.

Silloin oli kaikilla maksuilla sovittuna ja kirja vähän päästä valmis, kun vain pani todistajat alle.

Emännät ne eivät miesten tarinoita edes kuulleetkaan, ne kun vielä erotessaan puhelivat, kuinka monta vasikkata ja lammasta missäkin otetaan talvelle ja kuinka monta tapetaan. Lehmät ja lampaat tulivat puheeksi vasta näin lopussa, sillä pitihän tietää, kelle jääpi aikuinen sonni talveksi, ettei sattuisi tulemaan koko kylään puutetta karjan isännästä. Välistä sattui niinkin, kun ei ollut edeltäpäin puhetta, että täytyi lehmiä talutella virstamääriä toisiin kyliin. Useinkin kävi näin vähäheinäisinä vuosina, kun soviteltiin, että kaikki eläimet tuottaisivat viljaa. Silloin saivat sonnit ainakin maistaa tuonen nuoraa, ne kun syövät heinät makeaan suuhunsa eikä niiden tähden tarvitse kirnua isontaa, vaikka niitä olisi montakin.

Koko ajan oli Savitien ukki istunut melkein äänettömänä, poltellen litteäkoppaista visapiippuansa. Hän oli kyllä puheliaskin välistä, kun sattui puhe sitä laatua, että hän osasi siihen tarttua, mutta kyllä sen kuulla kerkesi, sanoja tuli siksi harvaan.

—Ei taida pidot parata, jos ei vieraat vähene, sanoi ukki viimein ja pani takin päälleen.

—Samaapa tässä olen minä ajatellut, sanoi Pasanen ja meni täyttämään piippuaan pöydän latvan alla olevasta tupakkahakkurista, sillä oli tavallista, että lähtötupakka piti panna jokaisen.

Venematka oli toisiin taloihin. Savitien ukki asettui perämieheksi ja muut miehet samoin perän puolelle. Kokan puolella oli vaimoväki, joista joku souti.

—Sanon kun sanonkin ajoissa ollessa, että asettukaapas nyt yhteen kohti, eli muuten hameenne kastuu, muistutti ukki vaimoväkeä.

—Niin, ja ei se ole sillä hyvä, lisäsi Lassi, vaan tässä joudutaan teidän tähtenne vielä toisen kerran kadotuksen syvyyteen.

—Milloinkas ennen? kuului monesta suusta kokan puolelta.

—Omasta suustanne minä kaiketi sen äsken kuulin, kun veisasitte, että
Aadam vaimon kädestä omenan söi, ja se kadotuksen heille toi.

—Parasta kun et puhukaan, sinä et tiedä niistä asioista, virkkoi emännistä vanhin, jota sanottiin hyvin heränneeksi.

—Tiedän niin paljon kuin tarvitsenkin, puolusti Lassi.

—Sitä tarvista sinä kaikkein vähimmän tiedät, sanoi taas emäntä.

—Elä tartuttele akkain pakinoihin, sanoi Pasanen, vaan sanos, mitä pidät isäntäsi antamasta kontrahdista?

—Tuossahan tuo menisi, jos se olisi joku muu isäntä, vaan kun tämä on muka herännyt.

—Niin, ja sen yhden ainoan matkimisen tähden ei ottanut poikaasi.

—Muu sillä on mielessä, kyllä minä tiedän. Sillä on enin viha siitä, kun se pelkää poikani kosivan hänen emäntänsä sisaren tytärtä, joka siinä on usein ollut kylillä.

Pasanen oli hyvin mielissään, kun kuuli naimisasioista puhuttavan, hän kun oli usein puhemiehenä, arveli nytkin, että:

—Eiköhän nuo sopisi pariksi.

—Kyllä kaiketi muuten, vaan kun toisella on perintöä ja toiselle ei annettaisi mökkiäkään, sanoi Lassi.

—Siitäpähän saisi alkua.

—Ei se muille antaisi; eikö tuo kesytelle tyttöä omille pojilleen.
Mitä ne suruttomat ja mökittömät perintöakalla tekee. Se on niinkuin
Rasti sanoi kerran häissä juopuneelle, jolta oli hattu kadonnut, että
autuaalle annetaan kintaat, vaan jumalattomalta hattukin menee.

—Jokohan niin on? sanoi Pasanen.

—Niin kaiketi se näkyy tätä nykyä olevan, ja olkoon … se heistä huolikoon! sanoi Lassi ja herkesi ääneti.

—Mitä sinä siitä välität, sanoi vähän päästä Pasanen, kutsu vaan poikasi, minkä se Hemmo voipi.

—Minkäpä se kyllä voisi, vaan mitä se Matinkaan työnteko hyödyttäisi: minä milloin kuolen, Hemmo ajaa pois, puheli vähän suruissaan Lassi.

—Senhän se ehkä tekisi, myönsi Pasanen, ja … ja, käänsi hän puheensa, ei siinä talossa oltu säälitty suoloja keittoon pannessa, niin hitosti janottaa, vaikka en syönyt yhtään kalaa.

Nytpä sattui Savitienkin ukille mukava puheenaine. Harvaan alkoi hän puhua jaaristaa.

—Tuo Tuomas, tuo kasakka Tuomas … se on vähän kova suolaisen syöjä … neljä potkusärkeä söi yhdellä kertaa ja vielä veti viidettä pyrstöstä … enpä malttanut … jo sanoin … Tuomas … pistäpä suolavedessä.

Näytti, että ukkia vieläkin säälitti tuo särkien tuhlaus, ja hän lisäsi:

—Kala ei vaivatta maalle tule, ei sitä kannata suden tavalla syödä.

Pasanen kuunteli ukin tarinata niin hartaasti, että pudotti tuohisropposen, jolla hän joi, järveen ja sitä kiinni tavoitellessaan oli mennä itse jälestä.

—Nyt sen pahuus vei, virkkoi hän.

—Vieköön tuollaisen astian, sanoi ukki. Hyvä, kun et itse mennyt.

—Mulle sattui kerran somasti, alkoi ukki taas jorrittaa. Teille sen suhahdan, ette ole kylän kelloja.—Kun minä kulin yksinäni kalassa ja meloin keskellä venettä seisaallani, niin annahan ollakaan, en huomannut verkon vilkkaria, ennen kuin aivan kohdalla… Rupeanpa kiinni tavoittamaan, vaan silloinkos puikasin päälleni järveen ja vene meni sitä kyytiä tiehensä. Mut oli luojan lykky, … sattui matala … pääsin polkkasin maalle.

Monelle hän oli tämän ennenkin suhahtanut, vaikka jokaista kielsi, että sulle suhahdan, elä virka muille.

Yli järven oli kohta kulettu. Venheen keula kohisi jo rantaruohossa, jysähti äyrästä vasten ja seisahtui siihen.

Vaimot nousivat venheestä, ja alkoivat astua latustella kotiinsa. Miehet vetää jutistivat maalle venheen, jossa oli vettä aika paljon, sillä ei kalamiehet venheitänsä hyvin pitäviksi pyydäkään, kalat kun vetisessä venheessä elävät paremmin.

Savitien ukki kun oli perämies, niin aukaisi hän venheen tapin ja vesi alkoi torvena juosta kuristaa ulos. Venheessä olevat rikat kiersivät ympäriinsä vesipyörrettä, likenivät vähitellen ja viimein mennä kurahtivat reiästä ulos.

II.

Kekri oli pyhänä.

Kovasti varoitti Hemmolan Hemmo aamusilla poikiaan menemästä mihinkään kylään, vaan pitää olla kuuntelemassa, kun hän lukee sen päiväisen saarnan. Pojat kuuntelivat tai toisin sanoen istuivat jonkun aikaa, mutta jos sattuivat lähtemään käymään tallissa hevosten luona, niin siltä tieltä veivät jalat kylään. Pojat eivät mitenkään olisi jaksaneet kekripäivänä kuunnella lukemista. Ei olisi ollut iltapäivälläkään lupa käydä edes naapurissakaan, mutta siitä huolimatta he menivät.

Iltasilla tulivat nuoremmat pojat, Ima ja Hermanni, aikaisemmin kotia.
Jahvi oli vielä jäänyt kylään.

—Häpeätte vielä tulla iltaselle, kun luvatta ensin kylään mennään, torui Hemmo poikiansa ja missä vielä yksi?

—Sinne jäi, vaan kyllä se sieltä tulee, ilmoittivat pojat.

—Missäs te kävitte?

—Ei kuin Lassilassa.

—Mitä siellä?

—Uutta annakkata katseltiin.

—Onko siellä uusi annakka?

—On, se on vasta ostettu.

—No olkoonpa vaikka viisi annakkaa, niin ei silti saa luvatta kylään mennä. Lasten tulee olla kuuliaiset vanhemmillensa kaikessa.

—Jahvipa tuo tahtoi.

—Jahvi ei ole mikään luvan antaja, sen pitää senkin kysyä minulta. Ja pankaa nyt vaan kauniisti maata ja siunatkaa itsenne, ettei vihollinen saisi jo nuoruudessa niin suurta valtaa ihmisen ylitse.

—Kyllä me ruvetaan, kunhan Jahvikin joutuu, sanoi Ima.

—Tottapahan tulee, ei muuta kuin pankaa vaan nukkumaan, sanoi Hemmo vihaisesti. Vai vielä sitä pitäisi odottaa!

Pojat rupesivat heittämään vaatteitaan pois ja Hemmo meni kamariinsa. Nokista, mustaa savua tupruava pieni lamppu paloi pöydän latvalla. Sen ääreen asettuivat pojat istumaan ja katselivat, miten se siinä paloi.

Äänettömyys kävi pitkäksi. Jo virkkoi Ima:

—Kyllä ne siellä Lassilassa vielä laulavat, koskapahan ei Jahvikaan tule.

—Laulaa ne, virkkoi toinen, ja aikovathan ne ruveta piirihyppyäkin hyppimään, jos vaan ei emäntä tulisi kylästä kotia.

—Kyllä ne mahtavat hyppiä jos keikkuakin, eipähän tätinkään Hintti vielä lähtenyt pois, eikähän ne tuon puolelaisetkaan uskalla näin iltasilla enää lähteä huonolle jäälle.

—Tokko sinun mieleesi jäi se laulu, jota Lieju-Lassin Matti lauloi?

—En minä muista kuin kaksi ensimäistä siitä laulusta, jota se sanoi laulavansa sillä nuotilla kuin: vuonna kuusikymmentä kuus'.

—Sitäkö, joka alkoi että Anttolaan minä rengiksi meen.

—Niin, joka alkoi näin:

Anttolaan minä rengiksi meen, sieltä minä palkan hyvän saan, kuudelta ylös ajetaan, ruokatunnilla levätä saan.

—Ja olihan siinä vielä toinenkin, että

silloin me pojat laulettiin, kun Anttola housunsa savesi. Anttolan housuja puisteltiin, ja siirappiviiniä maisteltiin.

—Eikö se ole somaa? kysäsi Ima lopetettuaan.

—Somaa on, toisti Hermanni. Vaan eiköhän vielä mennä sinne.

—Mutta jos isä käypi kohta katsomassa.

—Sehän se on, huokasi Hermanni. Ja minkä me sille keinoksi arvaamme.

—Minkäpä sille osasi.

—Vaan jos pantaisiin jotain pölkkyä vuoteelle sijallemme, keksi
Hermanni.

—Niinpä kyllä. Pannaan ensinnäkin tupakkihakkuri.

Silloin oli pojilla keksintö valmis. Hakkuri pantiin toiselle sijalle ja toiseen taas parhaiksi pitkä nelijalka rahi, jalat ylöspäin, että se näytti juuri kuin siinä olisi ihminen maannut polvet koukussa.

—Pään kohtapa ei ole hyvä, huomautti Ima, mutta ei hän sitä osannut korjatakaan.

—No laitetaan sekin, sanoi Hermanni, joka oli aina kaikissa kekseliäämpi. Tuohan joutilaita nuttuja ja hattuja. Kääritään nuttu pään asemasta hattu siihen päälle ja sitten peite, niin ei muuta kuin hyvä kaikki!

Nämä nukkumamiehet valmiiksi saatuansa lähtivät pojat kylään. He olivat aina yksituumaiset kaikissa asioissaan, niin että toinen ei sanonut toisensa pahoja tekoja, vaikka mikä olisi ollut.

Hyvin huono onni oli tänään nuoren väen kekri-illan iloilla. Lassilan isäntä oli kyllä luvannut siivosti iloita, mutta kun emäntä joutui kotia, niin näytti, että hän on muoria vielä vanhoillaankin. Kapustata aikoi hän antaa niin hyppymiehille kuin luvan antajillekin.

—Olisit kalloosi saapa hyvän moksauksen, mokoma möllykkä! porisi muori. Ei vara kylään liikahtaa, kun kerää sillä aikaa kaikki hullut hyppimään.

Ukko ei ollut millänsäkään, nauraa kuhotti ja tuumaili vain:

—Muori on vähän tureissaan, jos lienevät antaneetkin vain sikurikahvia kylässä.

Ei hän pannut vastaan tuon enempää, vaikka emäntä olisi mitä mokinata pitänyt. Tuskin hänen tiedettiin milloinkaan suuttuneen. Yhden ainoan kerran hän oli vihastunut, niin että oli lyönyt veljeään. Sen tähden hän aina viinapäissään itki, kun joku sattui sitä hänelle muistuttamaan.

Hemmolan Jahvi meni edeltäpäin kotiansa, kun hänen veljensä ja muut nuoret jäivät keskustelemaan siitä, mihin mentäisiin.

Valkean tupaan otettuaan näki hän heti poikain petoksen.

—Vie hiiteen sinun vaunujasi, sanoi piru, kun kottikärryt näki! alkoi Jahvi nauraa. Ne pojat ei keinoja puutu, ajatteli hän. Ne hennoivat isävanhalta puhkaista kumpaisenkin silmän… Katso, kuinka hyvästi on pääkin laitettuna. Olisivat ne pettäneet minutkin, jos en heitä olisi nähnyt kylässä olevan… No annan ma hänen olla nykimättä.

Siihen tuli Hinttikin, Jahvin tädin tytär, ja nyt he yhdessä katsoivat ja nauroivat, miten hyvät vierustoverit hakkuri ja rahi olivat. Ne eivät potkineet toisiansa, eikä peitonkaan päältä tullut heille riitaa.

Jahvi rupesi syömään, mutta ei hän vielä päässyt kunnon alkuunkaan, kun ukki tulla kahitti katsomaan, joko kaikki joukot olivat kotiutuneet.

—Niin juoteessa tulee meidänkin joukot kotia kuin Koljolan karja, sanoi Hemmo. Ei se tuo nyt olisi ristityille soveliasta. Pienetkin pojat tässä vasta söivät, ja taisi niillä olla aikomus vielä lähteä, vaan siihen ovat he kuitenkin vaipuneet. Voi poika raukat! huokasi hän lopuksi.

Jahvi koetteli naurulta ottaa valtaa pois syömällä, puri ja nieli niin riivatusti kuin kerkesi, mutta kun Hemmo surkutteli poikaraukkoja, sattui hän parhaiksi ryyppäämään suunsa täyteen piimää, ja silloin suuntäyteinen porahti ilmaan, juuri kuin kallion sirpaleet, jota ruudin voimalla säretään.

—No tu-tuo nyt vasta siivoa on tuonlainen, torui Hemmo.

—Niin kun muru meni henkeen, sanoi Jahvi selvittyänsä.

—Mitä sitä syöpi niin ahneen tavalla. Vaan tulee tuolla nälkäkin, kun ei pysytä kotona ei yhtäkään pyhäpäivää vakavasti.

—Enemmänhän me on kotona oltu kuin kylässä, puolusti Jahvi.

—Elä turpata vastaan joka asiassa, sanoi vihaisesti Hemmo. Ja pankaa porstuan ovet kovasti kiinni, ettei pääse ketään, minä en rupea yökausia teitä vahtimaan, ja se pitää totella.

—Kyllä pannaan, saatte olla huoleti, vakuutti Jahvi.

—Lieneeköhän pojat käyneet tallissa, ja Hemmo yritti nykäistä poikia, joiden luuli olevan vuoteella.

—Antakaa poikain nukkua, kyllä minä käyn tallissa, jouduttautui Jahvi sanomaan.

—No kun käynet, niin nukkukoot, sanoi Hemmo ja meni kamariinsa pihan toiselle puolen.

* * * * *

Aika suuri parvi nuorta väkeä lähti Lassilasta liikkeelle, kun emäntä oli heille kapustakyydin luvannut.

—Lieköhän kummempaa muoria kuin tässä talossa, sanoi Lassilan renki. Se jos jostain ihmisestä rupeaa puhumaan leikissään, niin se sanoo: katso noita ruojia.

—Olkoon eukko kuin karhu pesässään, sanoi Hemmolan Ima. Mennään meille, siellä on iso tupa, isä se on jo kumminkin mennyt maata.

—Kun tuo olisi jo nukkumassa, niin sitten siellä tohtisin minäkin käydä, sanoi Matti, Hemmolan mökkiläisen poika. Muuten en taida mielivieras olla. Isältä siitä jo kuulin.

—Ethän meitä poikia syyttäne, sanoi Ima.

—Mitäs minä teistä.

—Sitä minäkin. Meistä ei ole haittaa, saat puuhata vaikka mitä.

Vallaton-Pekka, joka oli yhtä matkaa ryhtyi puheeseen.

—Kuuletkos Matti, sanoi hän ja alkoi laulaa:

Hintti on hiton kaunis tyttö, vaikk'ei sitä Hemmo ukko mielellänsä sulle sois, vaan ei muuta kuin ota pois.

Onko väärin?… Nyt on lupa.

—Ole vaiti, sanoi Matti, ei niistä mitään. Eläpäs intä, mielessäsi kyttelee kuin tuli savisessa suossa vielä tammikuun päivinäkin.

—Jos kytisikin, niin ukki ei siinä hiastaisi, jos ei muut asiat. Ukki ei ole mikään omainen, sanoi Matti.

—Sen verran saattaisi hidastuttaa kuin vieru jalkamiestä talvisella tiellä, sanoi Pekka.

—Oikein arvattu, ei ainakaan enempää, toisti Matti. Pojat joutuivat Hemmolaan ja vähän jälempää tuli tyttäriäkin. Kun kaikki olivat joutuneet, aloittivat he piirihyppelyn. Yksi laulu kun alkoi tuntua vanhalta, alotti joku uuden toisille virkkamatta, mitä hän alkoi, ja toiset yhtyivät siihen, niin että se meni aivan yhteen tapaan kuin uskolaisten veisun.

Vallaton-Pekka siinä laulun lomassa laski aina sukkeluuksia, väänteli sanoja, että toisia nauratti. Pekka oli pienten laulujenkin sepittäjä hyvin sukkela, kun sattui johonkin vähän kyllästymään, tai kun ilmestyi kierovääriä naimisliittoja tahi häitä, jotka olivat höperöllä sekoitettuja ja vieraatkin kutsuttuna löyhkälän naapurista.

Pyöriminen kun alkoi käydä tukalaksi ja ikäväksi ja tähän kuuluvat laulutkin väsäytyivät, niin rupesivat "marjasille." Marjasilla pannaan itsekullekin jonkun marjan nimi.

—Hohoi! huutaa joku.

—Mitä hohoilet? kysyy toinen.

—Olisin rakas, lisää edellinen.

—Kellekä?

—Mansikalle.

Mansikka siirtyy sinne, missä kaivataan, ja toiset jatkavat hohoilemista.

Matti istui vähän erillään muista ja sattui olemaan rakas mesikalle, joka oli Hintti. He kun pääsivät yhteen, niin eivät eronneetkaan, vaikka joku olisi hohoillutkin.

Toiset kun näkivät, että näiltä meni aika sipinässä, jatkoivat keskenänsä leikkiään ja kysyivät aina pilan vuoksi Hintiltä ja Matilta, että onko puolukka ja mansikka rakkaat keskenänsä.

—No jo no toki, sanoi välistä Matti.

—Mitä häntä kyseletkään, yhtyi Pekka puheeseen. Sanoihan mustalaisakkakin riittäneen rakkautta riiaamisen aikana kokonaiseksi kesäiseksi yöksi.

Monta vuotta oli Matti koettanut saada Hinttiä kierrokseensa, mutta ei se oikein vedellyt, ja senpä tähden oli Matti usein epätoivossa.

Hintin koti oli toisessa kylässä. Isä oli kuollut. Eläessään hän oli pannut tyttärelleen perinnön määrän, joka oli veljien maksettava. Aikamiehiä veljiä oli monta ja useimmilla emäntä. Tällaisessa tapauksessa tytär joutuu veljien emäntien hylkyläiseksi, jos heissä lienee vähänkään ensimmäiseltä Eevalta perittyä luonnetta. Ja ainahan sitä on hyvä olemaan. Olihan tuota Saarassakin. Eikä siinä auta muu kuin tyttären täytyy joko päästä miehelään tai jos ei pääse, niin ei kotonakaan kaivata, oleksipa missä hyvänsä. Siitä syystä Hinttikin oli usein Hemmolassa tätinsä luona. Siellä tutustui häneen Matti, kun hän oli isänsä luona ollessaan maksamassa mökin päivätöitä Hemmolassa.

Tätä nykyä Matti oli ollut aivan toisaalla päin renkinä, ja Hintin tapaaminen toi hänelle juuri kuin uutta elämän virkistystä.

—Mitähän siitä tulisi, jos kaikkia ääniä kuunneltaisiin, sanoi muutamakseen Matti Hintille. Onhan metsässä paljonkin kelloja. Jos lehmän hakija kaikkia yhtä tarkkaan kuunteleisi, niin ei omiansa löytäisikään, vaan aika menisi niitä kuunnellessa. Ja siellä seassa on niin kamalalla äänellä mölkättäjiä, että varmaan rupeaa kammoittamaankin. Samoinhan on nuo vanhat. En ymmärrä, kateuttako se lienee vai mitä, mutta harva asia niiden mielestä näyttää oikealta. Vaan eihän kuusta ja kukosta eikä vanhoista ukoista ole mitään taikaa.

—Luuletkos minun heitä kuuntelevan, sanoi hiljaa Hintti. Olenhan sulle monesti sanonut että maltahan, eihän ole kiirettä.

—Kyllä olen tuon jo kuullut, mutta et arvaa, kuinka ikävää on odottaa määrättyäkin aikaa, ja määrätöntä vieläkin ikävämpi. Se tuntuu minusta siltä, kuin sanoisit, että olehan hätävarana siksi kun parempia tulee.

—Siinä luulet joutavia. Enhän toki sinua miten saata pitää hätävarana.

—Niin no, jos luullen, mutta arvaat sen, että kipeä on hellä, vaikka se olisi kellä.

—Mikä kipeä … ole joutavata.

—No tiedäthän sen, että rakkauden ikävä on niin huono tauti, siihen…

—Heitä jo, keskeytti Hintti. Luulevat muut meidän hyvinkin salaisia puhuvan.

—Eihän ne väärin luulekaan.

—Luulevatpahan.

Ja siihen se loppui, sillä toiset herkesivät marjasilla olemasta. Pekka meni Hintin ja Matin eteen hyvin ovelan näköisenä seisomaan ja arveli:

—No jokos on sanat yhdessä, niin lyökää käsi, minä olen eroittajana.

—Eihän meillä mitä kauppoja ole, sanoi Hintti.

—Ei, ei kaupoista, vaan seitsemänkymmenenviiden-vuoden kontrahdista.

—Ei mistään niistä.

—Niin, niin, niin syökää anteeksi, minä tässä olen erehdyksissä. Te puhuittekin vain niistä Limperin hevosista.

—Niin juuri ja siitä Harmista enimmästi, sanoi Matti.

—Ole vaiti, Harmi on hyvä hevonen tuumasi Pekka iskien Matille silmää.

Matti lähti liikkeelle ja tuumaili:

—Se sinänsä ja sopu entisellään. Mutta rupea nyt Pekka ja laula vähän.

—Laulapa kylläkin, sanoi Eerikka niminen renkimies. Kahvit se tekee.

—Laula sitä mitä äsken Lassilassakin, sanoi Matti.

—Jo minä olen miettinyt laulaa, mutta en sitä äskeistä.

—Mitäs sitten?

—Muuta.

—No anna tulla vaikka puuta, sanoi Matti.

—Siivotkaa korvanne:

    Lassilan muori jos minulla ois',
    aikoja oisin jo hukannut pois.
    Vienyt oisin sen Viipuriin,
    Ryssille vaihtanut tupakkiin.

    Vihkon kun Venäjän lehtiä sais',
    johan se paljon parempi ois'
    kuin kuunnella moista porakkaa,
    se vielä kun näyttääpi kapustaa.

—No sillä lailla, sillä lailla! ilakoitsivat toiset. Anna tulla vielä.

—Ei makeata mahan täydeltä, riittää sekin, sanoi Pekka.

—Riittää, riittää. Saat viinaa lehmän kellolla, kun sitä kotiutuu, sanoi Matti.

—Hyvä, kunhan on tulopuoli päällä päin.

—Se on tiedossa, että iso pannu on kahvia aamulla ja sinä minun paras ystäväni, sanoi Eerikka. Mut onhan sulla Pekka kortit, niin annas kuin koetetaan, kuka tulee toisen laittamaan.

—Pitää ne toki joutomiehellä kirjat olla, ehkä muuten panisivat irtolaisena kiinni, sanoi Pekka ja veti taskustaan korttipakan ja antoi Eerikalle.

—Keitä rupeaa peliin kahvipannun veikalla? Rupeaako Matti?

—Jospa vaikka, sanoi Matti. Entäs Pekka?

—Ei Pekka, Pekka laulelee sillä aikaa, sanoi Matti.

—No pelatkaa, minä laulelen tytöille.

—Laulele vaan, sanoi Eerikka, ja laula, että

tuopa likka nätti on, tuota minä toivon; jos en minä tuota saa, niin minä menen kaivoon.

—Elä tule neuvomaan lukkaria, sanoi Pekka arvokkaasti, minä toki laulan paljon tulisemmasta rakkaudesta.

—Ethän kuitenkaan polttane tyttäriä sillä tulisella laulullasi.

—Kyllä minä sammutankin.

Neljä miestä asettui vastatusten istumaan lavitsan nenälle, joka oli pöydän asemesta. Pöytä oli liian korkea, ettei siihen kortti oikein lyödessä läjähtänyt … ja jos ei olisi ollut korkeakaan, niin talon pöydälle annettiin toki se kunnia, ettei korttia siihen viety. Joutilaat istuivat hyvin lähelle antamaan neuvoja toisille.

—Kuka tekee työn?

—Eerikka tehköön.

Ja Eerikka teki, jakoi kortit, itsekullekin viisi. Jokainen piti tarkan huolen, ettei jakaja saa itselleen valita ässiä ja kymppejä, he kun ovat kontrassa arvokkaimmat.

—Elä loni, muistuttivat toiset.

—Ei lonaa, ei lipsua … pata on valtti, sanoi Eerikka ja löi korttipakan lautaan.

—Kenen aju?

—Minun työ ja minun aju.

—Onko sulla hyvät ajulehdet? kysyi Eerikka toveriltaan.

—Ei kovin kehuttavat.

—No ei saa puhua, sanoi toinen pari.

—Ei se näin alussa haittaa.

—Ei milloinkaan saa…

—No kun ei, niin minä ajan … ja puureellä renki ajaakin.

—Saatko kiinni? kysyi Matti toveriltaan.

—Enpä saa.

—Pane sitten huonoa.

—Pankaapa huonoa tai mitä hyvänsä … vielä puureellä!

—Onpa sulla kuutosia; vaan ne on sitä romutavarata, vähän niillä hyödyt.

—Jahvi, lyö sinä ässiä, että paukkaa, komensi Eerikka.

—Ei ole ässiä, vaan kuninkaita.

—Iske sitten niitä, anna läikää.

Vinkuen putoili kortit, ja useimpia mainittiin lyödessä korkonimellä: kirvesukko, rouvaryökki, pottukuopan rosvo, ja niin aina.

Tätä tekoa jatkettiin. Voitto oli milloin milläkin puolen. Tyttäret laulelivat keskenänsä, ja välissä lauloi heille Pekka, vaikka ei tytöt olisi sitä sallineetkaan, Pekan laulut kun olivat enimmäkseen ivallisia. Tytöillä oli tätä nykyä mielilauluna tämä:

    "Ei saa narrata köyhän lasta,
    sen on mieli paha.
    Parempi on köyhän kunnia
    kuin rikkaan miehen raha.

    Katsopa kultani taivahalle,
    kun taivas on monenlainen.
    Eroitetun kullan sydän
    se ompi samanlainen.

Katsopa kultani taivahalle, kuin taivas on pilkoitettu. Siellä me saamme yhdessä olla, jos täällä on eroitettu."

Tyttärien laulun lomassa Pekka alkoi laulaa luikutella valssin tapaista juomalaulua, jossa jokaisen värsyn lopussa kerrataan:

Juo ja laula ja juo ja laula ja juo.

Laulu kuului näin:

    Jos tahdot iloa nautita niin juo.
    Jos tahdot välttää tautia, niin juo.
    Sillä viina se saattaapi iloiseks' sun mieles'
    niin kauan kun suussasi liikkuupi kieles j.n.e.

    Jos olet nuori ja naimaton, niin juo.
    Jos olet vanha ja voimaton, niin juo.
    Sillä viina se vanhalle voimia lisää,
    ja poikaa ei tarvitse neuvoa isän j.n.e.

    Jos olet isältäs talon saanut, niin juo.
    Jos naapurit on sen sull' velaksi taannut, niin juo.
    Sillä viinan vilja kun pellosta kasvaa,
    niin viinast' ei tarvitse rahoja maksaa j.n.e.

—No johan sinä Pekka horiset, kun tytöille laulat juomalaulua, sanoi
Matti pelinsä lomalla.

—Niin, minä rupesin näille maallista melkutusta laulamaan, kun nämä lauloivat taivaallista pilkoitusta, sanoi Pekka.

—Mutta elä nyt enää laula, ennenkuin tämä peli loppuu; tyttöjä ilmankin harmittaa poikien juonti.

—Eläs enää sano; harmittaahan se minuakin ja enimmästi tyttärien juonti.

—Milloinka sinä ole nähnyt tyttärien viinapuotiin menevän, sanoivat tytöt.

—En toki milloinkaan. Eihän tytöt juo kuin viiniä ja punssia, sanoi
Pekka.

—Ei mitään tytöt juo.

—Eipä vainenkaan, enkö minä ole nähnyt miten tytöt markkinoilla pojilta juovat ja enimmästi rikasten talojen tytöt, joilla on monta antajata.

—Niin no, jospa ne nyt vähän maistavatkin, niin se ei ole kuin viiniä, joka ei tee mitään.

—Vaan sallikaapas, sanoi Pekka, kun minä laulan hyvin vähän.

—Mitähän tuo on, jota niin vähän on.

—Ei se ole paljon mitään, onpahan vain näin:

Ette te tytöt tiedä vielä miten käypi markkinatiellä, pojat kun juottaa viiniä, puoleksi onkin rommia.

—Mekö ei tunnettaisi rommia viinistä eroittaa?

—Mitä vielä, ennenkuin tekee iloiseksi.

Olisi siinä kauankin kestänyt kiistaa, mutta kontramiesten peli loppui ja Eerikka huudahti:

—Voitto on meidän!

—Vähäinen voitto, sanoi Matti, joka oli tappiolle jääneiden puolella.

—Voitto kuitenkin, vaikka sinä niillä kymmenisilläsi jo pohvastelit.

—Mies on niin tapannut kuin voittanutkin, sanoi Matti herettyään ja meni katselemaan karsinan puolelle istuintaan.

—Kuule Matti, eikö pistetä vielä myllyä, ehdotteli Eerikka.

—En välitä koko myllystä, kunhan tänne sijani löytäisin.

—Elä tule niin kovin lähelle, mene kortille, sanoi hänelle Hintti.

—Kas niin, tuon siitä saa; kortin lyönnillä pistettiin, vaan eipä tuo koskenut kipeästi. Saanenhan siltä pahalta tässä siivosti istua.

—Elä sinä pieniä pistoja ole kuulevanasikaan, neuvoi Pekka. Istu vaan kylän luvalla, silloin kun ei talosta ole lupaa.

—Laula nyt Pekka, kiirehti toiset.

—Malttakaahan, kun kanttori kääntää numerotaulunsa, tuumaili Pekka ja kaiveli piipun pohjaa kämmenelleen, jonka jälkeen pää keikahti.

—Mitä sinä panit suuhusi? kysyivät tytöt kummeksien.

—Ettekö sitä tiedä, että munaahan lukkari laulamaan lähtiessään syöpi, selitti hän, mutta minä en kuin pidän suussani; täytyy olla säästäväinen, kun ei kappoja makseta… Ja yhtä hyvä se on näinkin … kuulkaahan, eikö soinnu nyt somemmin:

    Lukkari se häissä laulelee ja juo.
    Hän suonta iskee, laulelee ja juo.
    Hän viinalla kurkkunsa karkaisee
    ja pyhänä kirkossa parkaisee j.n.e.

    Pappi se saarnaa uskosta ja juo.
    Juomasta myöskin varoittaa ja juo.
    Hän juustot ja pellavat rouvalleen kantaa,
    ja sielujen autuuden sairaille antaa…

—No nyt se kävi laatuun! virkkoi hän keskeyttäen laulunsa.

Huomasivatpa toisetkin, että hyvästi kävi, sillä Hemmo pistäytyi tupaan paksu keppi kädessä.

—Mitä elämätä tämä on! kiljaisi hän ensimmäiseksi.

Samassa löivät tuvassa olijat valkean sammuksiin, ja pimeässä koetteli kukin päästä, mihin kerkesi.

—Valkea tupaan! komensi Hemmo… Kuka siitä jo pääsi ulos; ei yksikään saa mennä tai minä annan kepillä päähän… Minä tuota tahdon nähdä tarkemmin, ketä täällä oli?

Ei yksikään ollut kiireinen valkean ottamiseen.

—Eikö pojat usko oikeata, että valkea tupaan ja heti! toisti Hemmo.

Nyt totteli Jahvi ja teki lamppuun valkean, jonka valossa kaikki istuivat kuin tuomiota odottamaan. Eerikkaa ei kuitenkaan enää ollut, hän oli pimeässä nakannut kortit lavitsalle ja puikaissut ulos.

—Kenen luvalla te olette tänne tulleet? kysyi Hemmo kiivaasti, lyöden keppiä lattiaan.

Muut eivät uskaltaneet virkkaa mitään, mutta Pekka sanoi:

—Eipä tässä ole keltään lupaa, eikä ole osattu pyytääkään, kun oli aikomus kohta lähteä pois.

—Minun tupaani teidän ei tarvitse ei jalkaa astua; sen tiedätte vanhastaan. Minun tupani ei ole helvetin lasten tanssi- ja laulusali … ja kenen ne kortit olivat?

—Ne olemattomat kortit, sanoi Pekka rauhallisena.

—Sinä elä viisastele! kiljaisi hän Pekalle. Minä näin, että ne olivat; ja ne ei ole kenenkään muiden kuin sinun. Sinä nälinkuoliaana kutjaset talosta taloon ja opetat nuoria kortin lyöntiin.

Nytpä ei Pekka enää malttanut olla rauhallisena.

—Sano sinä yksikään kerta, virkkoi hän, jolloin minä olen sinulta kerjäämällä palaista pyytänyt, ja puhu sitten! Minä tiedän, että omistani olen elänyt.

—Vaikka omistasikin, niin mitä sinä kutjotat kulkea talvikaudet opettamassa kenenkään lapsia kortin lyöntiin ja muuhun pahuuteen.

—Minä kuljen, kun varat kannattaa, enkä kysy keltään lupaa, sanoi Pekka. Tehkööt ne työtä talvella, joilla on akat ja lapset elätettävänä, mutta minä en tee, enkä pahenna sun poikiasi; saat hyvä mies tehdä pojistasi vaikka kuinka heränneitä.

—Kyllä sulla suuta on muuta räkyttää, vaan sanopas, kenen ne kortit on?

—Ne on minun, jos tietää tahdot, vaan minä en ole niitä kellekään tarjotellut. Savitien renki Eerikka otti muutaman pelin pelatakseen, ja sille annoin ja mikä sitten.

—Niin kai se oli oli, miten Pekka sanoo, puolusti Matti.

—Sinä samanlainen lurjus, kiivastui Hemmo Matille sanomaan. Sinä saat kanss' tietää, että meillä ei sinulla ole asiata, eikä isäsikään luona ole sulla asuntoa … ja sinä, Hintti, jatkoi hän malttavammin, muista se, että tuon hylyn rinnalla ei sun tarvitse istua, niinkuin äsken näin.

Pekalta paloi viimeinenkin kunnian tunto isäntäänsä kohtaan. Hän siirtyi oven puolelle ja sanoi:

—Eikö isäntä malttaisi seisauttaa toimitustansa, pitäisi tässä puhua ristiäis-rahan maksusta, sillä minä sain nimen: nälkäinen, ja Matti sai kaksikin.

—Pois koirat minun huoneestani! kiljaisi Hemmo vastaukseksi.

—Kiitoksia, sanoi Pekka. Nyt on kaksi nimeä niinkuin herroillakin, vaikka vähän huonompia. Vaan sen minä sanon vielä, etten minä köyhyyden tähden köykyssä kävele, vaan vilun ja nälän.

—Pääsetkö ulos siitä rotikoittelemasta suutasi, ja muut samoin!

—Kyllä, kyllä, sanoi Pekka alamaisella äänellä. Vaan jos isäntä antaisi yötä maata tuossa penkillä; ei minulla nyt ole nälkä, piipun perä on suussani… Eikös kirjassakin sanota, että ota raadolliset kulkijat huoneeseesi.

—Niistä kortistasi sinä tiedät, et kirjasta … ulos heti!

—Antakaahan sentään lähteä perältä huonetta, että kaikki syntini lähtisi matkaani, ettei ne taloon jäisi.

Ei Pekka ennättänyt pyyntöänsäkään oikein lausua, kun tuli lähteä; niin jo Hemmo häneen kyllästyi. Samassa lähti tytöt, peloissaan kuin jänikset, ja pojat perästä. Matti oli sillä tuulella, ettei pitänyt kiirettä, vaan jäi vähän jälemmäksi toisista.

—Ala mennä sinäkin, kiirehti Hemmo. Ja mitä sinä olet tänne tullutkaan palveluspaikastasi. Täällä sinun väijymisesi ei edistä mitään, sillä niin kauan kun Hintti on meillä, et saa jalkaa tänne astua.

—Lieneehän tuota vielä maata muuallakin … hyvästi! sanoi Matti ja meni.

—Menepä hyvästi eli pahasti, sanoi Hemmo ja nyhtäisi tuvan ovea lujempaan kiinni.

Nyt joutui omien poikien vuoro. Eivät pojat vastanneet mitään, vaikka isänsä heille pauhasi alusta loppuun jumaluusopin taitonsa; kuuntelivat vain äänettöminä. Pojat olivat tätä samaa oppia kuulleet joka aika niin kyllästyttävän paljon, että vaikka se enimmältä osalta oli "Huutavan Äänestä", tuntui se kuitenkin mauttomalta ja tehottomalta.

Tämä kun ei näyttänyt pystyvän, otti hän toisen aineen.

—Minä ajan teidät jokaisen maailmaan! tenäsi hän. Sitten saatte tuntea, mitä on tottelemattomuus vanhempia kohtaan. Ilman pennittä saatte mennä, kyllä minä saan renkejä, ja tuota, taloni annan viimein kelle hyvänsä, joka on minulle kuuliainen.

—Ei siitä tänä iltana kuitenkaan tule mitään, arveli Jahvi; menkäähän nukkumaan.

—Vaikka milloin siitä tulee, kun minä vain tahdon.

—No heitetään hänet kuitenkin päivään, sanoi Jahvi ja meni vuoteelleen.

Uudestaan meni Hemmo kamariinsa ja oli vihoissaan. Sänkyyn ruvettuaan hän ajatteli, miten kovia sanoja oli sanonut omille pojillensa ja kyläläisille, ja ajatteli, että olikohan ne liian kovia. Toisekseen hän lohdutti itseään sillä, että kyllä ne sen ansaitsivatkin ja olihan "Huutavan Äänessä" vieläkin kovempia, jonka jälkeen hän nukkui rauhallisesti.