III.
Kahdesta talosta, yhtenä iltana, ajettiin nuori väki pois. Nyt eivät he enää ajatelleetkaan mihinkään kokoontumista, vaan päättivät mennä itse kukin mökilleen. Erotessaan Matti päivitteli sitä, kun Eerikka jätti hänet yksin menemään.
Yhtäkkiä huomasi joku tytöistä kuulleensa jotain surkeata ääntä järveltä päin, josta he alkoivat hätäillä, että "voi, voi, mistä se kuuluu", ja kokoontuivat poikien luokse. Pojatkin tarkastivat ja kuulivat todellakin surkean äänen.
—Kyllä se on hätähuuto, päättivät muutamat. Ja on se jo huutanut hyvän aikaa; kovin panee uupuneen äänellä.
—Arvelemattahan tuo on hätähuuto, sanoi Matti. Ja eiköhän liene
Eerikka pudonnut jäähän. Auttamaan pitää joutua.
—Olipa vaikka ukko mustilainen, sanoi Pekka, niin autettava se on. Vaan ei sinne tyhjin käsin ole menemistäkään, jos mieli välttää, ettei kaikki mennä ahvenien valtakuntaan.
Nuottasalkoja ja seipäitä käsissä pojat riensivät ääntä kohti ja tytöt jäivät peloissaan kuuntelemaan.
Eipähän luulo pettänyt; Eerikka ryllötti järvessä ja piteli veitsellään jään reunasta kiinni.
—Voi miesparka, kun et arvannut kiertää huonoa paikkaa, sanoi Pekka ojentaessaan salkoa. Tartu nyt tuohon!
—Minä painun, jo painun, ruikutti hukkuva, voimatta tarttua mihinkään.
—Ei sitä sillä lailla saada ylös, sanoi Matti. Jos se kätensä irtauttaa tuosta jään laidasta, niin sai sanoa: silloin se meni.
—No autettava kai se on, vaikka mikä olkoon, touhusi Pekka ja aikoi mennä salon varassa.
—Elä mene sillä lailla, kielsi Matti. Anna toinen pää tänne ja mene sitten, kun me työnnetään, ja kun pääset hyvästi kiinni, niin ärjäise, kyllä me vedämme takaisin.
Pekka totteli ja rupesi salon päälle pitkälleen, eikä siihen kauan ollut kun hän pääsi Eerikan takin kaulukseen kiinni, mutta samassa alkoi jääkin painua.
—Nyt vetäkää tulisesti; painuu peeveli! komensi hän. Tulisesti toisetkin tottelivat ja vetivät juoksujalassa ilman seisahtumatta rantaan.
Suoraa päätä Eerikka oli lähtenyt Hemmolasta kotiinsa, eikä muistanut tällä kohdalla järveä olevan jään huonompaa; juoksi vain ja luuli kestävän, siksi kunnes lysähti. Monesti hän oli rynnännyt ylös, mutta silloin jää painui ja käytti umpisukkelossa; viimein täytyi asettua jään reunalle huutamaan apua. Siinä hän kylmässä vedessä oli niin köntistynyt, ettei itse jaksanut kävellä, vaan toiset hoitivat ja veivät Lassilaan.
Emäntä ei tällä kertaa ollut leikissään, ei sanonut, katso noita ruojia, vaan sanoi:
—No kaiken näköistä, kuin menepäs järveen. Mutta mitähän olisi ollut sanomista, jos järven pohjassa olisit saanut kontsottaa.
—Vähät sanomiset kai siellä on, joutuipa sinne kuka hyvänsä, sanoi
Eerikan puolesta Pekka.
—Hyvin vähät, hyvin vähät, toisteli Lassilan isäntä. Mutta tuota, lisäsi hän, eiköhän tuon suuhun olisi kahvi hyvää.
—Jos vaan talosta saataneen, sanoivat pojat.
—Saattaahan tuota kiehauttaa, arveli emäntä. Vaan en minä tässä syksyllä, kun sonninpura oli puolen päivää suohaudassa, muuta kuin tervansekaista kuumaa vettä kaasin sen kitaan; sillä tuo parani!
—Niin, vaan tämäpä ei ole sonnin kita, joka olisi tervattava, sanoi
Pekka.
—Yhtä hyvä kai se olisi tuollekin, vaan saattaahan sitä kiehauttaa, sanoi emäntä ja sitten hän meni kiehauttamaan.
Pekka jäi Eerikkaa hoitelemaan, muut menivät kotiinsa ja olivat siinä toivossa, että aamuun mennessä se Eerikkakin paranee ja pääsee taas yhteen matkaan; mutta eipä niin käynytkään. Aamuun mennessä hän tuli yhä vaan kipeämmäksi, vaikkapa kyllä Pekka koetteli hoitaa, miten osasi.
Sääli oli Pekasta heittää sairastaan muiden hoidettavaksi, mutta asiat niin vaativat, sillä hän oli lupautunut huomenlahjan kuuluttajaksi muutaman rengin ja piian häihin, jotka olivat toisen kylän päässä, tähän toimeen kun ei kykene aivan joka mies. Lähtiessään hän piti huolta Eerikan kohtalosta.
—Rupeaako emäntä hoitamaan muutaman päivän ajan? kysyi hän emännältä.
—Hoidetaan vaan, sanoi emäntä, ja mitäpä tuo isoja hoitoja tarvinneekaan.
—Aina se vähän tarvitsee, jos ei heti parane ja kyllä minä tulen jo huomeniltana.—Silläkään poloisella ei ole sukulaisia, joita kutsuisi, säälitteli Pekka.
—Juokse vain, tottapa häntä siksi hoidetaan, sanoi emäntä, ja se oli sillä sovittuna.
Eerikan jäähän putoaminen tuli seuraavana päivänä tiedoksi koko kylälle. Toverit kävivät katsomassa ja surkuttelemassa hänen kohtaloansa, ja ikävää se heistä olikin, sillä Eerikka oli hupainen toveri, ja siltä meni hauska vapaaviikon aika hukkaan, kovin hän oli kipeä.
Hemmo kun sai tietää, missä tilassa Eerikka oli, lähti hänen luonansa käymään ja otti varalta "Huutavan Äänen" matkaansa, jonka mukaan aikoi puhutella. Yksinänsä hän sai puhella, sillä ei Eerikka jaksanut, eikä olisi taitanut osatakaan, kun ei ollut vanhastaan osava kirjamies. Kuitenkin hän kuuli peloittavia sanoja, jotka olivat yhteydessä tuon tapauksen kanssa, joka hänelle oli kyllä tuttua.
—Etkö nyt käsitä armon ajan kalleutta, selitti Hemmo. Sinulle näytettiin, miten voisi käydä. Ajatteles nyt jos olisit hukkunut niin suruttomassa tilassa kuin olit—kortilta juuri läksit—niin se on varma, että tuota, ennenkuin pohjaankaan olisit kerinnyt, olisi piru avosylin ollut ottamassa vastaan ja paiskannut nurin niskoin helvettiin.
—Tämä on totta, eikä minun puhettani. Kuunteleppas miten tässäkin "Huutavan Äänessä" sanoo: "Huomaitse ja ymmärrä" kuuntele sinä; näin sanoo: "Huomaitse ja ymmärrä, missä hirmuisessa vaarassa sinä olet. Sinä riennät tänä päivänä likemmäksi ja likemmäksi kadotusta. Muista se, että synnissä surutoinna eläessäsi juokset sinä joka hetki ja silmänräpäys siihen tuliseen järveen, joka kuohuu tulesta ja tulikivestä, jossa sinä ijankaikkisesti saat kiroilla."
Aina vähän päästä hän kävi näitä samoja tekstin sanoja saarnaamassa, eikä huolinut vaivojaan, sillä hän näki Eerikan surkastuneista kasvoista, että jotakin ne vaikuttivat.
Hyvää se vaikuttikin. Jo ensi iltana hän alkoi pyytää, ettei heitettäisi yksinään, ja yöllä, kun sattui menemään unenhorroksiin, hän vavahti ja alkoi hourailla, että "elkää heittäkö minua nurin niskoin järveen… Pekka, Pekka, joudu auttamaan; musta piru on pohjassa, joka ottaa kiinni."
Yksinänsä hän sai vain olla enimmäkseen yön, kukapa olisikaan niin paljoa ymmärtänyt huolta pitää, että olisi toveriksi ruvennut. Päivän tultua hän vähän rauhoittui, mutta silloin tuli taas Hemmo antamaan lisää "Huutavan Äänestä".
Iltapuolella päivää Hemmo arveli jo sopivan kääntää kirjastaan loppupuolen esille ja lievennykseksi lukea siitä evankeliumin suloisuudesta, joka on syntisille tarjona, jos he katuvat entisiä tekojaan. Mutta ei yhtään sirpaletta tästä armosta takertunut Eerikan hourailevaan päähän. Olisi ollut jo aivan sama, olipa se mitä hyvänsä, sillä ei hänen sairastuessaan heikontunut järkensä osannut tehdä eroitusta sanojen merkityksellä, hän luuli vain, että se on sitä samaa kauheata, jota alkupuolikin.
Vasta kahden päivän kuluttua joutui Pekka takaisin häämatkaltaan.
—Etpähän sieltä päivässä joutunutkaan, sanoi hänelle emäntä.
—Eihän tuolta päässyt, vastasi Pekka. No mitenkäs täällä on Eerikka voinut?
—Kipeä kai se lienee; ei tuo ole Jumalan jyvää maistanut koko sun poissaoloaikanasi.
—No mutta, sanoi Pekka kummeksien kuunneltuaan vähän aikaa. Johan se houraa tuulta, taivasta; ja siinähän on sanoja jos minkälaisia… Onko sille kukaan mitään puhunut?
—En kai minä ole hänen kanssaan monta sanaa vaihettanut, sanoi emäntä. Mitä lie tuo Hemmo puhunut, on se siinä sen vuoteen vieressä näkynyt välistä kököttävän.
—Vai on se Hemmo käynyt. Vaan ettekö ole kuulleet, mitä se on sille puhunut? uteli Pekka vieläkin.
—En minä ole siinä joutanut lokottamaan, mutta luulen, niin minä kerran sivu mennessäni kuulostin, että eikö se liene sille helvetistä puhunut, ja taisi siinä olla muutakin, selitti emäntä.
—Sitäpä minä jo ajattelin, että se se on käynyt peloittelemassa. Ja miksi ette sitä kieltäneet?
—Mitä minä siitä … eihän tuo haittaa, arveli emäntä.
—Eikö haittaa, sanoi Pekka. Miksikä se ei haittaa. Hyvilleen otaksen, niin saapi heikolta sairaalta pään pilalle, jos ei jo liene saanut. Mitä hänen tarvitsee tulla helvettiään muille lointelemaan, pitäköön omina tarpeinaan. Ja kyllähän jos minä olin täällä, niin ei häntä olisi tarvittu, vaan sen viinan peevelin tautta viivyin vielä niin kovin kauan.
Emäntä tuli Pekan puheesta vähän leikilliseksi ja sanoi:
—Kyllä sinä olet koko ruoja.
—Ja kotiinsa minä olisin sen vienytkin, lisäsi Pekka, jos olisi päässyt jäätä hevosella ajamaan, vaan ei tuo ole hennonut vieläkään vahvoja, että sitä pääsisi. Vaan vien minä hänet perässäni vetämälläkin; sinne ei ole Hemmon hyvä tulla.
—Könötä vaan vetää; joutanetpahan töiltäsi vetelemään, sanoi emäntä ja meni asioilleen.
Pekka alkoi todellakin puuhata Eerikan vientiä toiselle puolen järveä.
Nouti portaiden eteen reen, johon heinistä laittoi hyvän vuoteen.
—Eiköhän mennä kotiin, toiselle puolen, selitti hän Eerikalle.
Nyt tämä vasta huomasi Pekan ja alkoi vaikeroida.
—Sinäkö siinä olet … voi, elä heitä minua yksinäni … pitele kiinni … ethän heitä…
—Enkä heitä, vakuutti Pekka, eikä tässä ole mitään hätää, aivan ollaan maa-jalassa.
Yhä hän vielä vain rukoili, ettei häntä heitettäisi järveen, eikä yksinään.
—Ei järveen, se on jo jäässä, vakuutti Pekka. Kääritäänhän vaatteita ympärillesi, ettei tule vilu, ja sitten näytetään, mikä on kyyti kylän välillä.
Kun Pekka oli lähtöä puuhaamassa, tuli Hemmo "Huutavan Ääni" nytkin kainalossa. Tämä arvasi Pekan puuhan ja sen tähden jurosti kysyi:
—Tuota, mitä sinä sen sairaan kanssa meinaat?
—Vien kotiinsa, vastasi Pekka ynseästi.
—Mitäs sinä siitä kuljetat, anna olla siinä.
—Enkä anna olla.
—Vaan sen pitää antaa olla, tenäsi Hemmo. Minä käytän täällä pappiakin, vaan en ole vielä ennättänyt.
—Vai et ole ennättänyt; vaan oletpahan ennättänyt käydä heikolle sairaalle saarnaamassa, niin että mitähän olisikaan sanomista, jos pää olisi mennyt pilalle.
—Minäkö hänen päänsä pilannut … minä olen vain lukenut ja auttanut hänen syntinsä tuntoon tulemista.
—Niinpä niin; lukenut sinä olet, mutta mitä sinä olet lukenut? Et muuta kuin paasannut helvetistä. Ja näet sen nyt itsekin, mikä hyöty siitä on ollut sairaalle: pelkää ja höpisee kuin mieletön ainakin.
—Sinä et ymmärrä mitään, kiivasteli Hemmo. Sinä et tiedä, minkälainen hätä ihmiselle tulee syntinsä ylitse jota sinä luulet pään pilautumiseksi.
—Minä ymmärrän, intti Pekka, että järkevä suruton on parempi, kuin hupsu jumalinen.
—Sinä elä pölliköi tuolla lailla! kiivastui yhä enemmän Hemmo. Se voipi sattua niinkin, että sinunkin eteesi levitetään kaikki nuo pölliköimisesi, ja silloin on leikki kaukana. Sitä et tiedä, milloin se tapahtuu; hänen työnsä ovat käsittämättömät.
—Niin, mutta tämän asian käsittää jokainen, että parempata hoitoa sairas tarvitsee.
—Luuletko sinä hoitavasi paremmin. Usko hyvällä ja anna olla sen sairaan, minä lähden huomenna sille pappia hakemaan.
—No etkö luule riittävän sen, kun sinä olet saarnannut, ja jos et luule houraavan sairaan tulevan ilman sitä toimeen, niin taluta pappi sinne, vaan en minä tänne sairasta heitä.
Emäntä sattui tulemaan parhaiksi tupaan ja sanoi:
—Anna tuon tuossa kotjottaa.
—Eihän se tuo heittiö tottele, kun minä noutaisin papinkin, selitti
Hemmo emännälle.
—Anna, Pekka, sen siinä olla, puolusti emäntä. Hakee papin, että mitä tuo tuolle osaisi.
—Sen saatte uskoa, että minä vien sen kotiinsa, sanoi Pekka päättävästi. Saatte mennä, isäntä, kirjoinenne kotiinne.
—Tuota, annetaanko sille tuolle riivatulle valtaa? kysyi Hemmo emännältä.
—Minä en teiltä siihen kysykään lupaa, sanoi Pekka. Ja jos tulette estämään, niin saatte tuliset lähtimet.
—Kaiken näköisiä hulluja niitä on maailmassa, jupisi Hemmo, kun näki ettei mikään auttanut.
—Onhan niitä hulluja yhdeksänlaisia ja Kolla-Anni kymmenes, lisäsi
Pekka ja otti sairaansa ja hoiti rekeen.
—Etkö liene luvatta ottanut talon reen, sanoi Hemmo, kun ei muuta enää osannut.
—Ja se ei kuulu syrjäläisiin. Ja ei muuta kuin hyvästi, emäntä; vaivoistanne vasta puhutaan.
Silloin Pekka alkoi lykätä rekeä jäälle ja Hemmo lähti pahoilla mielin kotiinsa kainalossa "Huutavan Ääni", jota hän tällä kertaa sai aivan turhan tautta kanneksia. Mennessään hän katsoi jäälle, jossa Pekka vihkaisi mennä toiselle puolen.
* * * * *
Hitaasti parani Eerikka, vaikka täällä häntä kyllä hoidettiin hyvästi. Pekkakin oli usein hänen luonaan, vuoleksi työkseen piippuja ja lusikoita ja vakuutteli Eerikkata, jos se joskus vielä yritteli hourailemaan, ja jutteli maailman tarinoita, saadakseen siten tuon Hemmon tyrkyttämän pelon haihtumaan. Välistä pisti pienen lystin laulunkin niinkuin esimerkiksi kupparista:
Kuppari kun tämän kuulla sai, että sika häneltä sarvet söi, kuppi-kirveensä kiveen hakkas, viimeiset sarvensa uuniin nakkas: Koira tuota virkaa pitäköön, että kenenkään verta imeköön!
Tämänlaiset olivat Pekan parantamiskeinot. Ei hän liioin nuhdellut tarpeettomasta pelkäämisestä, eikä taas liian usein toivonut entiselleen tulemista, mutta sitä hän kuitenkin puuhasi.
Palkollisten vapaaviikko oli loppunut.
—Miten tässä käynee, tuumaili Savitien ukki. Olisi jo renki tarpeen, vaan toisessa kohti se Eerikan kohdalta taitaa nykyensä olla.
—Ehkäpä se Matti rupeaa, neuvoi Pekka. Ei kuulu Hemmo antavan olla isänsä mökillä.
—Saisi tuolle suhahtaa, mitä tuo sanoisi, myönsi ukki. Ja jospa se siitä paranee Eerikkakin, vaan onhan tässä työtä sillekin, kun mitäpä minusta enää lieneekään.
Mattia rengiksi saamaan lähti ukki, mutta monesti hän virkkoi, että sanon vieläkin, kun Matti vaati toista sataa palkkaa vuodelta ja talon vaatteen.
—No jospa minä sen sulle annan, sanoi viimein ukki. Ja jos sinä mies lienet, niin et moiti isäntääsi; sanon kun sanonkin sen sulle.
Näin oli ukin päätös, ja aina hän siinä pysyikin, kun Matti osasi olla hänen mielikseen ja lähti aina aamuisillakin käskemättä työhön, eikä torkkunut, josta ukki oli vihainen.
Vähitellen Eerikkakin parani ruumiinsa puolesta, mutta ymmärrykseltään ei hänestä tullutkaan entisen laista; näytti vähän töllerömäiseltä. Virkistyi hän kuitenkin vähitellen, kun Matti neuvoi käymään tohtorissa ja muutenkin hoitamaan.
Ukki ei niin paljon huolehtinut, tuumailla jorisi vain:
—Sen minä sanon: ne on niitä päitään, jotka joutavasta pehmiävät.
IV.
Mahtava talvi alkoi näyttää lannistuneemmalta. Muutamina kevät-aamuina se vielä kouristeli ulkona kuljeksivien poskipäitä ja nenää, mutta viimein leppyi kokonaan. Kylmän talven sivu oli mennä nutuutettu toivomalla suloista kesää ja kuvittelemalla mielessään lämpimämpiä päiviä. Ainoa turva on ihmisillä toivominen. Sitä kun vain riittää, niin voi aivan huolettomasti ja laiskana kärsiä kaikkea kurjuutta, jopa antaa vaikka jalkansakin paleltua, kunhan vaan jaksaa toivoa, että pehmeä tästä perästä seuraa. Äkäiset siihen kyllästyvät niinkuin Vallaton Pekkakin, joka omalla tavallaan vietti mukavia päiviä, makailemalla talvet ja nikartelemalla piippuja ja lusikoita. Jo hän teki kevätpuoleen viitakevarren, jota tekemään ruvetessaan tuumaili:
—Kyllä nyt pitää heittää tämä lusikkain teko, ne on niitä vihoviimeisiä maailman tavaran kyytimiehiä, ja tehdä nyt, jolla tavarata kokoon päin repäillään; muuten mahtaa olematon joukko ruveta nupisemaan.
Nämä oli Pekan valmistuksia kesää varten, ja samoin valmisteli muutkin asioitaan, että niistä sitten parhaana työaikana oli huoletta.
Rantakortteikosta verkkoon ajaa pölyytettiin monta hauen soikaletta, joista sitten eukot valmistivat haukikukkoja kirkkoevääksi. Kirkossa oli myös käytävä heinäajan edellä, että sekin velvollisuus tuli täytetyksi. Jo varhain lauantaiaamuna piti jalkamiesten lähteä kirkkoon, jos mieli joutua oikealla aikaa. Jalkaisin kulkivat hevosettomat, sekä vanhat että nuoret. Meni jalkaisin taloisiakin, tyttöjä ja poikia, kun oli niin hauskaa kävellä kirkkokengät käsivarrella ja puhella hauskoja asioita, kunhan vain muisti olla vakavana pappilan sivu mennessä.
Hemmolan kartanolla oli kärryt nuorilla heinillä täytettynä ja kaurasäkki asetettuna istuimen takapuolelle. Isäntä ja emäntä valmistautuivat kirkkoon. Emäntä tahtoi nyt käydä kirkkokäynnissä, vaikka kyllä he olivat käyneet pääsiäisen aikana, mutta hän oli nyt vähän kipeä ja pelkäsi kuolevansa, ja siksi hän nyt…
Emännällä oli tummapohjat, lyyssirantuiset kirkkovaatteet ja isännällä sarkaiset: halko helma, pystykaulusnuttu ja peltihousut. Ima valjasti hevosen. Jahvi oli jalkaisin mennyt kirkkoon muiden muassa, mutta Hermannia ei isäntä laskenut, ja pahoillaan, kun ei päässyt, hän veisteli seipäitä tallin takana.
Hevonen oli valjaissa ja aloitti mennä.
—Seisotapas, eläpäs aja, vielä unehtui, sanoi emäntä, kun hevonen oli vähän matkaa mennyt.
—Tuota, mitä sinä sinne itse menet, sanoi Hemmo, tuopihan se Ima, kun sille hoihkaisee.
—Ei se osaa, eikä löydä.
—Mikä se jäi?
—Jäipähän vaan; annahan seista, kyllä minä haen.
Itse emäntä mennä humpatteli ja otti ruokahuoneen hyllyltä pienestä pussista pari lyökkiä, että jos ehken sattuisi kirkossa nukuttamaan. Sitten he ajaa jytyyttivät puuvieterisillä istuimilla, jotka eivät paljoa tärisemistä vähentäneet, muuta kuin nakkasivathan hyvästi ylöspäin, kun pyörä isossa tiensyöpymässä jysähti. Tämänlaiset piti isännän mielestä olla kirkossa käynti-istuimet, jotka eivät nuojuneet heiluvain rautain päällä, mikä olisi muka ollut suruttomuutta. Pojat olisivat sepällä teettäneet paremmat, mutta Hemmo oli kovasti vastaan ja sanoi:
—Kun ei niillä puisilla saattane ajaa, niin kävelkää jalan.
Jalkaisin kulkevia he sivuuttivat matkalla, ja näiden kohdalla istuivat juhlallisen hiljaisina ja samoin muuallakin. Ainoastaan silloin oli vähän äänekkäämpätä kulkua, kun ruuna ei ottanut juostakseen ja Hemmo sitä pätki kylille tien vierestä katkaistulla patukalla. Nahkaista piiskaa ei hänellä koskaan ollut, sillä sekin olisi ollut suruttomuutta.
Lähempänä kirkkoa asuvaiset olivat töissään, he kun ennättivät pyhänäkin. Vähän seisauttaen työtään, he katsahtivat kirkkomiehiin ja halveksimalla virkkoivat: "Siinä perukkalaisia mennä rytistää."
Suntion talo ei ollut kaukana kirkosta, ja sinne ajoi Hemmo hevosensa.
Kirkon seuduilla liikkui kansaa aika vahvasti. Heti puolen päivän jälkeen oli jo asettunut vanhoja akkoja istua lokottamaan kirkon ja etenkin sakastin portaille. Siinä he hiljaa puhelivat ja kokivat keräillä päähän juhlallisia ajatuksia. Yksi vanha eukko oli koko päivän tehnyt laupeuden työtä taluttaessaan toista vanhaa näkemätöntä eukkoa kirkolle. He olivat juuri tulleet ja söivät nyytistään sakastin seinävierellä. Heidän ympärilleen oli kokoontunut useampia toisia, jotka ihmettelivät, miten hyvästi sokea eukko osasi leikata leipää ja ottaa rasiasta voita leivälleen.
—Jo se on tuo merkillistä, ihmettelivät katsojat. Panisipahan meistä kuka hyvänsä silmänsä kiinni ja koettaisi noin ottaa, niin ei tulisi mitään… Se kun Jumala ottaa näön pois, niin se sille antaa tuollaisen lahjan.
Tyytyväisenä sokea eukko söi ihmettelijäin keskellä ja otti usein voita rasiastaan. Itsekin hän jo alkoi uskoa, että lahja se on, kun hän noin osaa, vaikka vanhastaan kyllä tiesi, että paljon siinä oli ollut totuttelemista.
Toinen ryhmä, jossa oli vanhoja ukkoja, istui kellotapulin kupeella odottelemassa iltakirkon lähestymistä. Nuorempaa väkeä ei näkynyt, ne olivat vielä Kauppalassa, jonne oli pari virstaa.
Vanha toissilmä kellonsoittaja astui siitä ohitse hakemaan kellotapulin avaimia pappilasta. Toisella kädellään kouhauttaen vanhaa huopalakkiaan hän sanoi eukoille ja miehille hyvää päivää. Kaikille oli kellonsoittaja yhtä kohtelias, paitsi poikakurikoille, jotka häntä sanoivat "kirkon silmäksi", ja suuttuisihan siitä jos kuka. Tuttua oli hänelle jo kellojen ääni, ja se lienee palkinnutkin tuon puutteen, että hänellä ei ollut sellaista kelloa, josta katsotaan ajan kulkua; siitä syystä hän aina sattui menemään tuntia ennen pappilaan. Oli siinä vielä toinenkin syy, kun hyväntahtoinen rovasti antoi piippuun "vaappenia", joita oli niin hauska vedellä, toisten hengelliseen säätyyn kuuluvain läsnä ollessa.
Kello lähestyi neljää. Avaimineen tuli kellonsoittaja pappilasta ja romautti oppineella tavallaan tapulin alaoven auki ja vähän päästä yläluukutkin. Jopa nyhjähteli tapuli ja jymeästi moukui ison kellon ääni ympäri koko seudun, muistuttaen kaikille sunnuntain aattoillasta. Lopuksi hän löi vielä, maailman kolmikulmaisen säännön mukaan, kolmasti kellon laitaan, ja silloin se oli sitä myöten valmista.
Suntio tuli pappilasta, jossa oli kellon soittajan tavoin käyttänyt tunnin aikaa hyväkseen, ja avasi kirkon ovet. Papit ja lukkarit astuivat vähän päästä juhlallisesti kirjat kainalossa.
Raamatunselityksen jälkeen alkoi rippikirjoitus. Ulkomuistista huutaa romuutti lukkari sakastiin tulevat kyläkunnat, vaikka siinä oli Laakaata, Varpaista, Päsmäriä ja jos jotakin päsyä. Kappalainen merkitsi nimiä kuorissa. Siinä sitten ilmoitettiin Nikki Kekkoista akkoineen, Taakki Vataista vaimoineen, vielä sivussa piikaa, renkiä, ja välistä kylän lopulta joku Tiina Tossavainen, Olli Pikeläisen vaimo.
—Eikös mies ole? muistutti pappi.
—Eihän tuo nyt kuulunut … ilmoitti eukko alakuloisena, juuri kuin peläten, että jos Ollista pahaa ajattelevat.
Kauppalasta tuli väkeä, joidenka huuto oli jo ennättänyt mennä ohitse.
—Siellä Kauppalassa virakoitte, ettekä pidä ajoissa asioistanne huolta, torui pappi, kun myöhästyneet pyysivät nimeänsä merkitsemään.
Mutta ei Kauppalassa käyneiltäkään puuttunut puolustuksia. Mikä sanoi olleen lankoja värjärissä; millä liippakiven osto ja niin aina. Näistä vastuksista tuli kappalainen äreälle tuulelle, ja hän piti tarkan huolen, ketä vielä tuli ulkoa. Kaikeksi onnettomuudeksi oli Vallaton-Pekkakin myöhästynyt ja vielä sen lisäksi hienossa huipukassa, niin että jalat yrittelivät tekemään pieniä syrjäliikkeitä. Papin tarkka silmä huomasi tämän, ja hän ärjäisi:
—Kuka olee tuo juopunut mies, joka tulee tänne? mene ulos!
Pekka vähän peräytyi ja koetti vähän päästä uudestaan.
—Jo tulee tuo sama mies, sanoi pappi, ulos heti! Semmoisia sikoja olette, että tulette pyhälle paikalle tuollaisina.
Verkallensa Pekka pyrki ulos uteliaan ihmisjoukon häntä katsellessa. Kirkon porstuassa tuli häntä vastaan Lieju-Lassi, joka oli yhden kylän miehiä.
—No, rippikirjoituksestako sinäkin tulet? kysyi Lassi kummastellen.
—Sitä vartenhan sinne menin, vaan kuules velikulta, kun ulos ajoivat, kertoi Pekka.
—Miksikä ulos? kysyi Lassi.
—No kuule veikkonen, kun tuolla Kauppalassa satuin vähän ryyppäämään, niin tuntivat.
—Pysy poikessa; mitä sinä sinne pyritkään, sanoi Lassi.
—Arvaathan sen, että enhän minä pyrkisikään, vaan asia on siitä painosta, etten ole käynyt pariin vuoteen ja papinkirjan otto olisi tässä hetimiten.
—Ei kaiketi ne täällä kirkossa anna papinkirjoja, selitti Lassi.
—No etkö sinä sitä ymmärrä, että enhän minä nyt mene tahtomaankaan, vaan kun olen niin kauan ollut käymättä rippikäynnissä, niin kuka sen tietää, minkälaisen mainekirjan ne antavat, eli eivät annakaan.
—Kyllä kaiketi en tiedä, sanoi Lassi.
—En minäkään varmaan tiedä, mutta pahoin pelkään, ja olisin nyt käynyt.
—Olisitkos huomenna selvänä? kysyi Lassi vähän epäillen.
—Aivan kuin taivaan käki, vakuutti Pekka.
—Saatanhan minä kirjoituttaa.
—Teepä kyllä se hyvä työ, niin saat heti kohta ryypyn vaivoistasi.
Pistäytyivät sitten vähän salakuhjoon oven ulkopuolelle, jossa Lassi sai palkkansa.
—No ihmisiä sitä mekin ollaan, sanoi Lassi ryypättyänsä.
—Niinkuin muutkin ristityt, todisti Pekka, ja menehän nyt ja toimita se asia, muistutti hän vielä ja meni sitten pois.
Lassi meni ja ilmoitti että senkin nimellinen olisi merkittävä ja nöyrästi pappi sen tekikin.
Iltakirkon jälkeen väki hajosi mikä mihinkin. Hemmo ajoi entiseen yöpaikkaansa, joka oli parin virstan päässä kirkosta, sillä suruttomissa paikoissa ei hän ruvennut olemaan. Emäntä oli saanut kylläksi asti täristä huonoilla istuimilla eikä lähtenyt sinne, vaan jäi suntioon yöksi. Suntiossa oli paljon muitakin emäntiä, eikä siinä usein miehenpuolia ollutkaan, ja syynä taisi olla se, että eukko oli siinä isäntänä—ja toisekseen … rouvaksi sitä sanottiin. Suntio itse, hiljainen mies, sai katsoa nököttää valmista, kun muori järjesteli asioita. Mielensä mukaan hän järjestelikin, eikä hän missään asiassa uskonut ketään tietävämmäksi eikä viisaammaksi itseään. Oli hän vähän uskonnollinenkin, mutta siinäkin oli niin yksipuolinen, ettei hänen uskossaan ollut muita kuin hän itse ja eräs vanha piika.
* * * * *
Valkeni sunnuntai-aamu.
Juhlallisena seisoi kirkko aamu-auringon valossa korkeine huippuineen ja maalattuine seinineen. Ihmiset nousivat verkallensa asennoissaan ja siristelivät unisia silmiään, joihin auringon kimellys oli vähän vastaista.
Kirkkoväki heräsi yöpaikoissaan ja alkoivat nousta kahvia keittelemään lauantaina ostetuista nassakoistaan.
Suntiossa oli paljon emäntiä yötä, ainoastaan kolme miehen puolta. Kahvia siinä vuoroin keitettiin ja toisilleen juotettiin ja siposteltiin.
—Ottakaapas emäntä kahvia, vaadittiin toisia.
—Mitä sitä nyt kaikille juottelemaan, esteltiin samassa.
—Ei se silti kaikkia ole, ottakaa vain pois, kehoitettiin uudestaan.
—Ei sitä nyt olisi tarvinnut, puhui ottaja niin kauan, kunnes kahvin ryyppiminen esti puheen.
Uunin pankolle joutivat pannut, kun tuo hyvän tuulen velli lakkasi niiden torvista tippumasta. Silmiään tiristellen luki muuan emäntä virsikirjasta sunnuntain rukousta ja näyttääkseen hartaammalta nyökytteli vähän itseänsä. Alkoivat siinä joutessaan jotkut pureksia aamiaista nyytistään. Muutamat söivät hyvin vähän, toiset eivät kuvalle maistaneetkaan.
—Kovinpa vähän te söitte, muistuttivat syöläimmät.
—Me ollaan kirkkokäynnissä, huomauttivat toiset.
Edellinen joutui vähän hämilleen, kun oli unohtanut nuo säännöt ja syönyt vatsansa täyteen, niin että oli jo lopussa viimeinen pala, jota ei enää viitsinyt tähteeksi heittää, ja eihän se pitkän yön kuluttua liiaksi ollutkaan. Ne jotka ensiksi joutuivat syömästä, veivät yksitellen eväsnyyttinsä aittaan, ja sillä tiellään pistelivät haluiseen suuhunsa sievän kämpäleen pannurieskaa tai lättyjä kesävoin kanssa. Johtui tuossa vähän mieleen nuo sanat, että "paastota ja ruumiillisesti itsensä valmistaa…" mutta sananlasku piti puolensa: "ei auta sielua säästäminen, kun ruumis ruokaa tarvitsee."
* * * * *
Jo oli kellonsoittaja ja joku toinen mies noussut tapuliin ja he panivat kellot moukumaan; juhlapäivän kunniaksi. Ensin alkusoitto, sitten papille tulokellot ja viimeiseksi pienimmällä kellolla pimputettiin rippimiehille.
Kirkonmenot alkoivat. Suntio avasi sakastista kirkkoon tulevat ovet ja kappalainen astui juhlallisesti alttarille pitämään rippisaarnaa. Hän oli teräväpuheinen ja kirkassilmäinen mies. Hänen kirkkaita silmiänsä ei sanankuulijat kuitenkaan oikein nähneet, sillä hänellä oli aina silmälasit.
Saarnan teksti alkoi näin:
—Jos teidän syntinne veriruskiat olisivat, pitää niiden lumivalkeiksi tuleman; jos teidän pahat tekonne olisi ruusun punaiset, pitää niiden kuitenkin niinkuin villa tuleman.
Näitä sanoja hän terävästi selitti, vähän sorahtavalla kielellään. Ja erinomattain mukavasti hyrräsi hänen kielensä, kun hän hartaudella lausui että "teidän veriruskeat syntinne ja ruusun punaiset pahat tekonne."
Aina vähän väliä hän näitä sanoja uudisti, niin että sanankuulijat jo huomasivat näiden olevan niitä painavimpia sanoja, ja moni eukko ja joku vanha ukkokin koetteli pusertaa vettä silmästään, mutta niinpähän se sieltä lienee ollut siepattava kuin korvosta kiululla. Saipa siinä monet kerrat turhaan koettaa. Leskieukoilta lähti vähän paremmin, kun siinä sivussa ajatteli miesvainajataan. Kenen mieli ei jo tästä heltyisi.
Ne, jotka edeltäpäin olivat arvanneet kovasydämisyytensä ja eivät sellaisilta tahtoneet muille näyttää, olivat varuillaan. He painoivat päänsä kumaraan, puraisivat unen estämiseksi lyökkiä, josta väkevyys kohosi silmiinkin, ja nytpä ei ollut vedestä puutetta. Sitten ei muuta kuin istui noin surullisen näköisenä ja välistä pyyhkäisi.
Melkein etumaisessa penkissä istui Hemmolan Hemmo ja oli ilman syrjäkeinoitta saanut muutaman pisaran nujerretuksi, jota monikertaan sysäsi käsisyrjällä. Kappalainen huomasi sanankuulijainsa punaisista silmistä, että on hänen saarnansa saanut jo aikaan hengen liikutuksia, ja lopetti saarnan, luki synnintunnustuksen ja viimeksi synninpäästön.
Keskellä kirkon käytävää kävellä rapsutteli pari koiraa muristen toisilleen. Loppupuolella rippisaarnaa ne ryntäsivät täyteen kapinaan ja janhustivat toisiansa niskasta, minkä kerkesivät. Suntio jouduttautui sakastista ja alkoi niitä potkia saappaan kärjillä, niin että koirain täytyi lopettaa taistelu ja koettaa piilottautua vaimojen hameen helmoihin. Kauneimmat tytöt, joiden sija on penkin suussa, hätistelivät niitä helmoistaan. Siinä toimessa suntio oli apuna: haki koirat käsiinsä, veti niskasta esille, potki ehtimiseen ja sai viimein ulos, vaikka kyllä ne koettivat mutkitella, ennen kuin lähtivät.
Koirain jahdista palatessaan suntio avasi papille alttariportin ja sakastin oven sekä meni itse perästä.
Vallaton-Pekka istui ristiyksen kohdalla penkissä. Hän ei enää mitenkään malttanut olla ajattelematta tuota hänen mielilaulunsa suntiota koskevaa värssyä:
Suntio potkii koiria ja juo, papille availee ovia ja juo,
kun näki kerrottujen asiain juuri tapahtuvan. Toisessa puolessa:
Hän ehtoollisväelle viiniä tuopi,
itse kun ensinkin hyvästi juopi—
kerrotuita asioita hän ei nähnyt eikä tietänyt varmaan todeksikaan, mutta ajatteli nekin siinä yhdellä tiellään.
Yhteinen kansa soitettiin kirkkoon. Pappi tuli uudestaan alttarille ja alkoi lukea pitkää yhteisen kansan synnintunnustusta. Yli koko kirkon, monesta paikasta, alkoi kuulua äänekästä sähinää. Moni koetteli sanasta sanaan ja aivan yhtä aikaa matkia papin lausumaa tunnustusta. Yhteinen kansa oli ollut ensimäisen saarnan ajan ulkona huvittelemassa itseään: toiset loikoen pitkällään kirkkomaalla, toiset tavaillen hautakirjoituksia. Nuoret kävelivät ja silmäilivät toisiaan.
Hevosia seisoi aitovierillä. Muuan ori oli kiinni sakastin perässä pylväässä ja parkui toisille läsnäolijoille. Haltijansa ei sen käytöstä hyväksynyt ja sen vuoksi kävi aina vähän päästä ruoskalla selkään sujauttamassa. Kun ei hän kuritustyössä ollut, seisoi hän ulompana ja piti silmällä, miten orit siinä kuoputti ja nyöhäsi alituistaan liikkeessä.—Tämä vietti tällä lailla sabattiaan oriinsa kanssa, meni sitten kotiinsa ja sanoi kotoväelle "terveisiä kirkosta".
Jo löi kellonsoittaja kolmasti ison kellon laitaan, ja silloin tiesivät kirkon ulkopuolella olijatkin, että toimitus on loppunut. Kirkon kolmesta ovesta alkoi purkautua joukko ulos. Kahdesta syrjäovesta tuli vanha väki; kolmannesta yhteisestä ovesta nuoret, tytöt ja pojat, jotka sitten vielä kirkon edessä vähän aikaa seisoksivat ja heittelivät erojaissilmäyksiä toisiinsa. Ja monta toivetta siinä heräsi, sillä molemmat sukupuolet olivat kauniita ja käytökseltään kuin enkelejä. Nekin, jotka kirkonajan viettivät ulkona, ilmaantuivat lopulla yhteiselle ovelle ja sitten lähtivät niinkuin muutkin kotiinsa.
Laupeuden työtänsä jatkamaan lähti taas sokean eukon taluttaja, ja mennessään he puhelivat:
—Kyllä puhui nytkin kirkkoherra hyvästi ihmisten synnistä ja suruttomuudesta, vaan ei tule meiltä varteen otetuksi.
—Kylläpä puhui, huokasi toinen, mutta yhtähyvin on sellaisia kuin sekin lauantai-illallinen mies.
—Niin, se, joka olisi tullut ripille, vaan huomasi toki kirkkoherra.
—Hyvä oli, että huomasi. Ei toki Olli ole kuitenkaan sellainen…
Taluttaja oli näet sen Olli Pikeläisen vaimo.
Kulki siinä paljon muitakin, mutta muut paitsi vanhat eukot kulkivat näin alkumatkasta äänettöminä. Vallaton-Pekka astui muiden muassa ja sattui kuulemaan eukkojen pakinan ja ajatteli että puhukaahan pois.
Hemmolankin Hemmo ajaa rytyytti emäntineen tärisevillä kärryillään kotiinsa ja samoin muut mäkijärveläiset, mistä ne taas löytää jokapäiväisistä toimistaan.
V.
Aivan toteen kävi Hemmolan emännän luulo, että hän pian kuolisi, sillä heti kirkossakäynnin jälkeen hän sairastui ja leikkuuajan lopulla jo kuoli. Hemmo piti isot hautajaiset, joissa yksi päivä vyöttä, soljetta miehissä veisattiin, sillä näissä oli paljon hänen seuraansa kuuluvia uskolaisia.
Poikiinsakin Hemmo oli hautajaisten alkuaikoina tyytyväinen, kun toisinaan virkautuivat kirjan ääressä veisaamassa. Mutta toisen hautajaispäivän aamuna Jahvi sen tyytyväisyyden rikkoi. Muuan sattui porstuassa kuulemaan, kun hän sanoi Hintille:
—Käypä viskaamassa nauriin kaalia pataan kiehumaan, ukkoin ääni alkaa jo sortua.
Tämän enempää ei isäntä tarvinnut kouhottelemista, kun hän nosti myrskyn ja uhkasi ajaa poikansa maailmaan. Vieraissa oli muutamia, jotka puolustivat samaa keinoa parhaaksi, mutta toiset katsoivat mitättömäksi koko pakinat, ja mitättöminähän ne menivätkin. Pojat eivät taaskaan vastanneet mitään, ja hulluhan kauan tyynelle toruu.
Syksykesällä alkoivat kyläläiset keskenään tuumailla, että kukahan nyt
Hemmolan miehistä lähtee naimaan, kun ei näet talossa ole emäntää.
—Eiköhän tuo liene poikain hoteella se asia, arveli muuan.
—Elähän sano, et sitä vielä tiedä, virkkoi toinen; jo oli Hemmo ostanut laukkuryssältä verkaa housuikseen.
Näitä jo tiesivät kyläläiset, ja mitä ne ei tietäisi; on, niinkuin sanotaankin, tarkka silmä vieraalla, joka antaa heti tiedon muillekin. Ja olikin siinä vähän totta, niin se oli sattunut. Sarkana sitä Hemmo osti ja saraksi sitä sanoi ryssäkin, Tampereen saraksi vain. Mutta mitäs siitä ryssä huoli, osasi hän siltä ottaa veran hinnan ja toisissa paikoissa muuttaa saralle oikean nimenkin. Pitäähän kauppiaan siksi osata veistää maailmassa itsekunkin mukaisesti. Ei hänen tarvinnutkaan peijata muuta kuin vakuuttaa vain, että harmaa sarka on hyvin mukavata vanhallekin miehelle.
Kaksi kyynärää tätä isäntä osti ja siinä puutteessa sanoi ostavansa, kun ei ole kotona saran kutojia.
Nyt kun Hemmola joutui miestaloksi, niin kävi vieraitakin aina pyhä-iltoina useammin kuin ennen, varsinkin isäntiä, sillä Hemmo rupesi tarinoimaan muistakin asioista paremmin kuin ennen, jolloin hän usein poikkeili kirjapaikkoihin ja piti muiden puheet halpana. Savitien ukin puhetta hän sanoi "mäikytykseksi." Muillekin, jotka sitä kuuntelivat hän sanoi:
—Saitko nyt maailman "mäikytystä" kylliksi kuulla.
Talven ajalla alkoi jo moni olla sitä mieltä, että Hemmo se vielä vanhalta muistilta laittaa Hemmolaan emännän. Hän salli välistä siitä puhuttavankin. Pojat käyttivät tätä aikaa hyväksensä ja muutamana pyhä-iltana puuhasivat vanhempia miehiä puhuttelemaan isäntää kamariin, ja nuoret pitivät sillä aikaa omia leikkejänsä tuvassa. Ja hyvin vakavasti Hemmo olisi saattanut olla tietämätönnä pirttiväen elämästä, mutta Hinttiä hän usein kaipasi vieraille kahvin antiin ja neuvoakseen, milloin mitäkin asiaa. Hintin oli isäntä saanut emäntäpiiaksi ja luvannut hyvän palkan.
—Ei saa olla kauan täällä käymättä, ei tiedä mitä sattuu tarvitsemaan, muistutti Hemmo.
Tämä oli Hintille koko rasitus, kun ei uskaltanut olla kauan yhteen perään toisten leikissä, sillä isäntä saattoi pian tulla noutamaan, ja silloin ei hänen olisi enää käynyt oleminen tietymätönnä, vaan olisi hajoittanut koko leikit.
Hemmo oli näin varovainen, sillä hän pelkäsi pahaa, kun sai vihjaa, että Savitien renki Mattikin on joukossa, ja Vallaton-Pekka toverina.
Syytäpä oli pelätäkin, sillä Matti oli päättänyt vihdoinkin kysyä päättävän kysymyksen Hintiltä "asiasta" ja ottanut varalta Pekan mukaansa ulkoasioita johtamaan, että jos näet Hemmo rupeaa kovin juonikkaaksi. Jopa onnistuikin Matin saada Hintti puhutellakseen kahden kesken.
—Arvaatko, millä asialla minä taas olen? kysyi Matti.
—Etkö liene ajan hauskaksi kylässä, niinkuin muutkin, sanoi Hintti.
—Ei minusta kylän käynti niin haluista ole, kun kylässä onkin aina, ja kun tämä talvirengin toimi loppuu, niin sitten, jos sattuu, vielä useammassakin kylässä … vaan muuta sitä oli, etköhän arvaisi?
—Mitenkäpä minä sinun arvuutoksesi…
—No jos se taas niin muistamatonta lienee, niin vähätpä siitä; minä en paljon väsy enkä vanhene, jos muistavatakin muistutan.
—No sano, sano sitten, kiirehti Hintti.
—Elähän nyt kiirehdi, ethän sinä ennen ole sanonut kiirettä olevan, ja sitähän minä nyt läksin asiakseni tietämään, että onko se samanlaista nyt kuin ennenkin, että malttaa ja odottaa pitäisi?
—Vai aikaa tiedustelemassa sinä olet. Onko sinulta aika joutunut niin jäniksen selkään, mahtaili Hintti.
—En minä ajan puutteesta ole, ja jos olisinkin, niin Kermanniltahan sitä saapi. Sitä minä vain läksin tietämään, että vieläkö minun pitäisi odottaa, vaiko heretä?
—En häntä tiedä.
—Tiedät kai sen sanoa, että olenko minä sama Matti kuin ennen.
—Mikäpäs tuota lienet.
—No miksi et sitten saata sanoa suoraan, että pitääkö minun väistyä syrjään vai miten?—Mitä tuosta tietymättömyydestäkään lähtee, osaat kai sanoa, et niin lapsi ole.
—Hyvinhän sinä nyt oletkin puhetuulella, sanoi Hintti.
—Olenpahan niin parhaiksi. Mitä tuosta tuostakaan tulee? Saapihan tyhjän tekemättä ja nälän ostamatta. Eikähän ihmisellä ole kuin yksi pää, luulisi silloin osaavan päättää jonne kunne päin.
—En minä nyt ymmärrä, enkä joudakaan. Isäntä mahtaa jo kaivata.
—Kovin sinä olet ruvennut tuon isännän käskyille kuuliaiseksi.
—Pitää olla kuuliaisena, kun rahaa on ansaittavana.
—Ei kovin kuuliaisena kannata rahallekaan olla.
—Nuorena ollessa ansaita pitää, päätti vain Hintti.
—Taitaa pitää lähteä, sinä et kuitenkaan anna minulle mitään selvää, sanoi Matti.
—En nyt jouda, kiire on.
—Mene sitten, vaan muistanethan meitäi, kun onni kohtaa teitäi.
—Niin, jos se sattuu kohtaamaan, sanoi Hintti ja meni asioilleen.
Matti viittasi poislähdön merkiksi Pekalle.
—Saatiinko sahrapuita? kysyi Pekka ulos tultua.
—Ei mitään.
—Jottako aivan tyhjä sivaus.
—Niinpä tuli, ja lähtäänhän pois, sanoi alakuloisena Matti.
—Ei, mutta se on kovin iso häpeä meidän miehille, enkä minä malta, minä käyn asianajajana sanomassa sille viimeisen sanan.
—Anna olla menemättä.
—Minä en malta. Odota vähän.
Ei Pekan asianajajan toimi tällä kertaa onnistanut, sillä kun hän parhaiksi pääsi Hintin puheille, tuli Hemmo ja äsähti:
—Mitä sulla täällä on asiata?
—Ei teille mitään, vaan tälle teidän ruokamuorille oli vähän, sanoi
Pekka.
—Ei se ole kuitenkaan tarpeellista, mene tiehesi.
—Eihän tässä nyt niin kiirettä liene. Emännällehän aina ensin sanotaan pitävän laulaa, sitten ruokamuorille murittaa, vai isännällekö sitä olisi pitänyt ensin?
—Sinä olet se ainainen heittiö, pääsetkö ulos!
Vanha täytyminenhän siinä tuli Pekalle uloslähtöön, mutta ei hän aivan siivosti kuitenkaan lähtenyt. Ensin lauloi isännän harmiksi, että
Pietarin tattarin höyryn, löyryn.
Niin minun akkani ennen lauloi
pirttiä lämmitä pannessaan.
… Pekken, pekken, pekken…
Lopputahtia hän viimeisteli rappusilla mennessään, kun Hemmo pajatti erojaispuhetta Pekan jälestä kävellen.
—Mitäs siitä sun sanomisestasi tuli? kysyi Matti.
—Eihän siitä tullut mitään, kun se ukon käkkyrä ei pysynyt kamarissaan.
—-Etkö ennättänyt mitään virkkaa?
—Perhana siinä kerkesi! Sen vain ennätin sanoa, että aikooko hän vielä silloinkin odottaa päivän nousua, kun se jo on laskumaillaan.
—Mitenkään tuo tuon sinun sanasi ymmärsi?
—Olisiko tuo mitenkään, kun minä en ennättänyt sitä lisän kanssa suomentaa. Mutta minusta olisi parasta, että sinä sille kirjoittaisit.
—Olenhan sitä minäkin ajatellut, vaan kun minä olen niin huononlainen siihen työhön.
—Osaat sinä siksi, päätti Pekka. Ja ota minut toveriksesi. Minun ymmärtääkseni sinun pitäisi kirjoittaa, sillä—usko jos tahdot mutta minä olen siinä kummassa luulossa, että se ukon "vörpannattu" pitää mieltä tuolle Hintille.
—No jokohan tuo kallokas sitä mielisi, ihmestyi Matti.
—Niin sen minä olen miettinyt, vaan en ole ennen virkkanut. Ja eikähän se 'kallokas' niinkään vanha ole, vaan kun se sen herännäisyytensä nojalla laiskana olla noljottaa, niin siitähän sitä luulee vanhemmaksikin. Tuskin se en paljoa päälle viidenkymmenen tai ei yhtään.
—Kovin tuo minusta kuitenkin kummaa olisi, ihmetteli Matti.
—Onhan sillä jo päiviä päässään Hintilläkin, eikö liene lopussa kolmaskymmen.
—Vaikkapa … mutta yhtähyvin… Mutta jos Hintti sen 'kallokkaan' tuumiin vähänkään suostuu, niin sitten on perhana, etten minä yhtä tyttöä saa pois mielestäni.
Uhkaavasti Matti lausui viimeisiä sanoja, mutta lisäsi kuitenkin:
—En minä sentään vielä osaa uskoa.
—Mistäpä sen nyt niin varmaksi; vaan niinkuin jo sanoin, otapas ja kirjoita, kyllä minä autan, niin urkitaan lempo soi vähän parempi tieto asiasta…
—Jospa tuota olisi koettaa, sanoi Matti ja kulki sitten äänetönnä.
Pekka ei tahtonut hänen äänettömyyttään häiritä puhetta jatkamalla, vaan astui jälkimäisenä ja alkoi laulaa surullis-sävelistä, Matin kohtaloon mukavasti soveltuvaa laulua:
"Voi minun köyhää kotoani, voi oloani orjallista, voi minun hellää luontoani, voi sydäntäni surullista!
Jos mulla oisi hellemp' luonto niin vaipuisin minä maata, enkä mä surun kyyneleiltä vois' silmiäni auki saada".
Näin Pekka lauleli niinkauan, että he joutuivat jo Savitiehen.
Muiden maata ruvettua oli aiottu työ alettava, johon tarpeeseen Pekka puuhasi paperia jostain vanhan velkakirjan kirjoittamatta jääneestä laidasta.
—No Matti, elä nolota, vaan tartu asiaan kiinni heti, sanoi Pekka muiden nukuttua.
—Eipä ole millä kirjoittaa, sanoi Matti.
—Elä eperoi, on lyijykynä, ja sillä se rotokolla tulee sellainen kuin tarvitseekin.
—Ja väsyttääkin minua niin, etten ymmärrä mitään, esteli Matti.
—Sanain puutteessa ei käsi päähän mene; jos vain kelpaa, niin sokosta ylös.
—No sanelepas, niin minä kuuntelen, miten se sinun mielestäsi olisi alettava. Vaan ei nyt Hemmo ukosta vielä virketa mitään, eikä se saa olla runon mallista, hän heti tuntee, että se on sinun miettimä.
Pekka nojautui selkäkenoon seinää vasten ja alkoi viputtaa oikean jalan isoa varvasta, niinkuin hänen tapansa oli, kun rupesi runoja tai muuta miettimään. Vähän päästä hän ilmoitti lauseensa.
—Mutta siinä on paljon sellaista vasenkätistä, epäröi Matti.
—Nyt lempo, jos tuohon lahnanpyyntiin ei saane tuon verran vasenkätistä panna.
Pekan päätökseen Matti suostui, eikä muuta kuin Pekka sanelemaan edeltä ja Matti, Pekan sanain mukaan niitä pielestämään paperille. Kirjakielen säännöistä ei tässä lukua pidetty. Asia kirjoitettiin ilman mitään miettimättä noin vain:
—Terveisiä meiltä teille niitä kuin meillä on antoo oikein roppa käellä. Nyt on erittäin tasaista ja tyyntä talven ilmaa niin että sianporsaatkii tarkenoovat pihalla vilikitellä paitahihasillaan ja vanhat ukot on heittäneet koirarukkasesa nurkkaan ja koettaavat poikamiesten tavoin pärjäillä, ohuvemmilla käsineillä ja sittä muutenii näyttää yläpihan ukko olevan louhka tuulella niin että on se tainnu ottoo vähä holtaillakseen nuita naimisasioita, joihin hän ei toisin aijoin näytä kättä koskevan. Vaan on antanut olla omassa melassaan vaan nyt tästä puoleen sietäisi olla varulta muassa jotain siijoonin resua joka näihinkin puuhiin otattelee että sittä tarpeen tullessa saisi temmata värssyn säpelettä vatvojakseen ja hyvä se huolenpito mahtaa ollakin jos tytöt alkaa väsäytyä niin viimeiset hyvät sietäisi saaha hyvissä majansa niinkuin mustalaiset ovat kähkölässä.
—Elä sinä enää, minä nyt, sanoi Matti ja sitten hän itse alkoi:
—Nyt jo otan ja ilmoitan että minulla on hyvin paha mieli kuin sinä näytät käyvän miltei tylymmäksi entistään et paljon puheelle antau niinkuin viime pyhänäkii ja kyllähän tuon taitaisi saaha jo uskoo että ei siitä mitään tule mut kun minä olen jo näin kauvan ollu hätävarana niin ollaan vieläkii niin kauvan kun tytöt hyväntahtosuuvessaan haluttavat pitää ja sattuu näillä main olemaan enkä minä nyt ymmärrä mitä tähän kirjoittaisin kuin olen niin kovin halpanen pännämies vaan ehkä ymmärrät mitä minä olen meinannut kirjoittaa ja ehkä et minua niin halvaksi kahtone että et vastaa jolloinkin.
—Nytkö sinä jo lopetat? kysyi Pekka. Annas, kun minä silmäilen … joo, kyllä se välttää, panehan vielä näin:
—Ja lopuksi saan vielä sanoa että voi tätä ristin rangaistusta kuin rieskat paloi uuniin ja kun tuli taivutuksi nuorten neitoin tuumiin eikä näistä tykätä mitään ollaan vaan lystissämme ja sanohan terveisiä sille joka peräpenkillä istuu
Matias takkara
ja lento muisku.
—Vaan mitähän se tästä ajattelee, kun lukee, sanoi Matti epäröiden ja tarkasteli kirjeen sisällystä kokonaisuudessaan.
—Ajattelee sitä, että onpahan siinä, rakkauden 'preivi.' ja paljonhan sitä 'reimilläkin' riiataan, sanoi kerran hupelo Aatu.
—Kukahan tämän vie perille? arveli Matti, kun väänteli paperia laskuille.
—Jos ei satu muita luotettavia, niin kyllä minä, sanoi Pekka. Ja sillä tiellä sanon, että nyt pitää huolettomuus heittää pois tai kohta lähdetään toisen riikin tyttäriä katselemaan.
—Elä siitä virka mitään, jos käytkin, kielsi Matti.
—Tuota, tuota, miten sinä Matti olet päättänyt: rupeatko vielä kesäpuoleksi tähän rengiksi, vai lähtäänkö reissun pojiksi?
—Kumpikohan olisi hyödyllisempi, arveli Matti.
—Ei kai siinä osaa sadalla tapata, jos ei tuhannellakaan voita yhtenä kesänä. Ja saammehan sillä tiimoin käydä tuuluttamassa sotkeutuneita päitämme, joka onkin sinulle tarpeen. Eipähän meitä kotiväki kaivanne.
—Kyllä minä ehkä lähden, vaan tuo isäntä ukki se mahtaa kovasti kiusata olemaan kesänkin aikaa ja maksaisi hyvän palkankin.
—Se nyt on tietty, mutta älä rupea. Antaa ukin koettaa pitää muitakin renkejä, ja kunhan sattuisi saamaan jonkunlaisen lökkäpöksyn, niin sitten ne osaavat pitää arvossa oikean työmiehen.
—Ei tämä ukki ole pahimpia rengilleen, puolusti Matti.
—Vähät siitä, mutta yhtähyvin antaa olla jonkun kesän kiusalla sen aikaa, kun pojat katselevat maailman toilauksia. Vaan minä arvaan, että ethän sinä raski lähteä, jos Hintti kirjoittaisi tai laittaisi hyvän sanoman.
—No näin meidän kesken puhuen, saatanhan sen sanoa oikeinkin, että niinpähän se mahtaisi olla… Mutta eihän se ehken tuostaan korjaudu.
—Lähetkö sitten varmaan, jos ei mitään hyvää kuulu, tutkaisi Pekka.
—No sitten lähtään.
—Pidätkö puheesi?
—Siitä se ei saa muuttua, sanoi päättävästi Matti.
—Ja se on silloin päätetty, sanoi hyvässä toivossa Pekka. Siinä on nyt kaksi vekeellä kuin Koposen potatit ahjolla, että jos ei toinen kypsy, niin kyllä kypsyy toinen. Jos ei tytöt rupea höylimmäksi, niin me heretään nöyremmäksi ja lähdetään ja lauletaan erojaisiksi, että
"Tällaisille päiville se mamma meidät laittoi:
viheriäisen koivun oksan kätehemme taittoi."
—Elä enää laula, heitetään ne tuumat vastaiseksi ja ruvetaan nukkumaan, muistutti Matti.
—Sepä olisi tehtävä. Joko sammutan valkean?
—Sammuta vain.
Valkea lupsahti sammuksiin, ja lupaa kysymättä töytäisi pimeys täyttämään valkean valaisemat paikat.
Lattialle tehdylle vuoteelle pojat rupesivat, ja kohta oli kaikki nukuksissa, paitse russakat ja kirput. Valkean sammuttua se vasta heidän marssinsa alkoikin. Huonoin ja vaivaisinkin russakan lenkuttaja jo lähti liikkeelle seinän raosta, semmoinen, jolla ei enää ollut toivoakaan päästä pöydälle nousemaan. Nuoremmat russakat siihen sijaan olivat puuhassa, mutta vastuksia oli matkalla. Pöydän jalkain ympärille oli kääritty karvaiset jäniksen nahkat, jotta se vasta taivallettavaa oli.
VI.
Maanantai-aamuna aamiaisen syötyään rupesivat ruokaunelle Hemmolan joukot. Nukkuma-aikana kävi eräs kylän poikanen, jolla oli asiata Hintille. Hemmo oli varppeissaan kuin kissa hyvänä hiirenpyyntiaikana ja seurasi salaa pojan liikkeitä, ja hän tuli uteliaaksi, kun huomasi, että pojalla oli jotain antamista Hintille, ja vielä enemmän, kun Hintti sen jälkeen lähti ja meni maitokamariin.
Työntäytyi tuossa penkillä kököttäessä isännän mieleen monenmutkaisia ajatuksia, ja seassa oli semmoisia kuvitteluja kuin että jos nuori emäntä kävelisi tuossa lattialla, ja se olisi hyvin soma nähdä, jos sillä vielä olisi körttiröijyt, mutta ilman niittäkin välttäisi, jos se ei niitä huolisi.
Pyhälliseltään oli vielä pöydän orrella kirjavasu… Mitähän kun olisikin olla leskimiehenä ja ajatella vain jumalansanaa, mietiskeli toisekseen isäntä katsahtaessaan kappaleiksi laukeillutta "Armon järjestystä"… Kuitenkin olisi niin soma, jos oma emäntä tuossa kävelisi…
Mutta ei se siinä vielä kävellyt, ja vajanaiselta tuo tuntui isännästä.
Niin vajanaiselta, että hänen itsensä täytyi lähteä kävelemään.
Ne samaiset ajatukset ne aivan kuin taluttivat Hemmon maitokamariin. Hintti oli lukemassa kirjettä, mutta kun kuuli jonkun tulevan, täytyi kirje kesken lukemisen rutistaa taskuun ja olla puuhaavinaan maitoastiain kanssa.
Isäntä pani äänensä hyvin leikilliseksi sanoessaan: Täällä se emäntä vaan hyörii lepoajat ja kaikki. Eikö se väsytä alituiseen puuhassaolo? Ei sitä toki kovin orjallisena tarvitse olla.
—Eipä tuo väsytä, sanoi Hintti vähän tuskaantuneena, kun ei saanut lukea kirjettänsä. Eihän isäntääkään väsytä, kun tulitte aivan kätten mahtain minua emännän nimellä pilkkaamaan.
—Ei, en minä toki pilkkaa, vaan tuota, eihän tässä muitakaan emäntiä ole.
—Jos ei olekaan, niin pilkkanimeksi minä sen ymmärrän, kun näillä vuosimäärillä olevilla on oikea nimensä, piika tai palvelija.
—Niin se on niille, mutta johan Hintti on ollut ennenkin, ja eihän tuota liene heti nytkään lähtöä; tätisi sija jäi avonaiseksi, ja Hintin se on se paikka täytettävä.
Koko keskustelun ajan Hintti oli selin eikä nähnyt puhujan kasvoja, mutta äänestä hän huomasi, että puhe ei ollutkaan enää sellaisen Hemmon puhetta, joka kirjapaikkoja veteli lomaan. Paikan täyttämis-sanan kuultuaan hän asettui aivan hiljaa tarkastaakseen, tuliko kuulon erehdys, vai mitä se oli. Mutta kohta hän kuuli, ettei se kuulon erehdys ollutkaan, vaan että vanhan kissan tapa on maitopuuhassa olijalle ensin liekaistella ulompaa, ennenkuin mennä äänellään ilmoittamaan, että vailla sitä hänkin olisi. Niinpä Hemmokin esipuheensa perästä lisäsi:
—Ja kun kerran emännän työt tulevat toimitettavaksi, niin eiköhän silloin ole sopiva ottaa ne muutenkin täytettäväksi. Kyllähän minä, tuota, tuota … olen vähän vanhempi, vaan minä olen ajatellut, että tuota … olisi aivan Jumalan sallimus, eitä se on niin menevätä.
Nyt Hintti pääsi selville siitä, miksikä Hemmo puheensa alkupuolta niin leikillisesti hämmenteli. Eipä se enää yhtään miellyttänyt; kovin tuntui kolkolta, niin ettei osannut, mitä hän teki, siunasiko vai kirosi mokomata Jumalan sallimusesitystä. Töin tuskin jaksoi kuitenkin olla suuttumatta ilmivihaiseksi ja saada loppumaan muulla tavalla.
—Mitenkä isäntä nyt puhuu? Eihän tämä ole tavallisesti teidän puhetapanne.
—Niin no, kun tuota minä olen nyt joutunut poikamieheksi, ja eihän se silloin … tuumaili Hemmo kenkänsä kärkiin silmäillen.
—Vaikkapa kohta, sanoi Hintti, mutta eihän tämä nyt ole matkalle menevätä: minä maailmanmielinen tyttöhutikka; isännän pitää näitä puhua vertaisilleen.
Hintti luuli osanneensa hyvinkin masentavan lauseen, mutta eihän se ollut kuin kiihoitusta, sillä Hemmo uneutti kenkänsä kärkiin katsomisen ja alkoi puhua hyvän toivon mukaisesti:
—En minä sitä pidä vikana, jos on maailmanmielinen: ei se ole mitään, ei ihan mitään, se on aivan sama, ei se asiassa tee mitään.
—No nyt minä uhon yhytin, ajatteli Hintti ja sanoi ääneen, että isäntä on hyvä ja heittää nyt ne puheet, jos ei muuta asiata ole, niin menette pois, tai jos ei, niin minä…
—Ei tuota, kyllä minä menen… Taisit hämmästyä … en minä tällä kertaa … pois menenkin.
Äskeiselle paikalleen tuvan penkille Hemmo meni jotenkin nolona ja alkoi miettiä jalkajuontensa hedelmiä. Saapahan nähdä, ajatteli hän. Jokohan ei tule mitään … mutta mitenkä se sanoikaan … niinhän se taisi sanoa, että jos isäntä tällä kertaa heittää ne puheet. Tuota, eipä tiedä, jos vasta sallii … kun ei pitäne minua vanhana ja jurona, taitaa pitää heittäytyä enemmän leikkisäksi, sittenpä hänen näkisi.
Sillä aikaa, kun Hemmo näitä ajatuksia kaavaili päässään, jatkoi Hintti kirjeen lukemista. Jatustamalla hän siitä vähitellen selvän sai, vaan ei se yhtään naurattanut niinkuin olisi luullut. Ennen puoliväliin pääsemistä hän silmäsi jo loppuun ja näki, että Matin nimikin oli niin pilkallisesti kirjoitettuna. Ja itse kirje oli vielä pilkallisempi … porsaista, koirarukkasista, vanhoista ukoista ja siijoonin repaleista.
No nyt minä olen saatu, vaan en vielä viety, sanoi hän ääneen ja ajatuksissaan jatkoi: Eihän tässä ole yhtään kunnon sanaa. Kyllä se nyt kyllästyi lopen ja kirjoitti tämän viimeiseksi minua härnätäkseen … ja ainahan tämä jonakin menisi, vaan kun vanhat ukot alkaa minulle siihen sijaan työntäytyä tarjokkaiksi … ja ennustuksestako vai mistä se on jo arvannut vanhoista ukoista kirjoittaakin.
Kaikki tämä sekamelska kävi Hintin niin harmiksi, ettei hän voinut olla turvautumatta tuohon naisten niin tavalliseen keinoon—itkuun. Hemmoon päätti hän suuttua ja heittää koko talon. Suuttua sieti Mattiinkin, mitä hän tuolla lailla kirjoittaa. Ja jos kuinka hitaasti olisi lukenut, niin ei se muuksi muuttunut: porsaita, vanhoja ukkoja ja koirarukkasia siinä oli. Ja kun herkesi katselemasta, niin itkeä piti vielä vähäisen. Sitä hän oli tekemässä, kun Jahvikin tuli unisena ja janoisena hakemaan juomaa itselleen.
—Etköhän vain ollut itkemässä, siltäpä minusta näyttää, sanoi hän.
Johan nyt ollaan joutavissa!
—Anna olla minun, elä tule.
—Ei mutta, mikä sinulle on tullut?
—Ei mitään, mutta minun pitää päästä kotiin.
—Poisko lähdet? Elä, velikulta, tuota aio. Mikä tästä meidän elämästä tulee: kuka ne lehmät lypsää ja entäs monta muuta?
—Kotiin minun kai pitää päästä, en minä tule toimeen ikävältä.
—No en tiedä sitä, mutta ajattelehan kuitenkin, mikä tästä meidän talon elämästä tulee: minä en kai osaa hoitaa lehmiä, ja tuskin ovat viisaampia toisetkaan.
—Otatte minun sijalleni uuden piian, onhan niitä.
—Niin, mutta mistäs niitä kunnollisia näin keskellä vuotta saakaan. Ja äkkinäinen jos tähän otetaan, niin aivanhan se sotkee koko talouden, ettei se ole sitä eikä tätä, ei puuroa eikä velliä.
Vasten tahtoaankin piti Hintin nauraa Jahvin viime sanoille.
—No eikö se sellaista sitten ole, lisäsi Jahvi. Ja jos vähänkään tulet toimeen, niin ole edes tämä vuosi loppuun. Koetellaan tästä puoleen puuhata jotain hauskaa. Ruvetaan ja miehissä hyvitellään tuota isä-ukkia, jotta tämä elämä saataisiin vähänkään toisenlaiseksi. Ja jospa se saadaankin, kun ukki on leskenä, ja näkyy jo vähän virkeämpi olevankin, kuin kerjäläisen hevonen kesän tultua… Jäänethän toki…
—Jos pitänee sinun pyynnöstäsi olla joku aika, sanoi Hintti rauhoittuneempana ja meni navetalle.