VII.
Savitien lastualla oli pienoinen aitan salvos, johon Matti aina muiden töiden lomassa pani kiinni milloin hirren, milloin kaksi. Marian päivän edellisellä viikolla hän jouti siihen työhön useampina päivinä. Tulista vauhtia lentelivät lastut, kun hän rietautui oikein lyömään. Korkealle ilmaan ne lentää pyristivät ikäänkuin niillä olisi ollut hyvätkin siivet.
—Tuolla lailla sitä lyötäisiin, jos itselle sattuisi tarvis tulemaan, ajatteli hän lyödessään. Mutta hiljennettyään entiselleen hän ajatteli, että tokkopa sattunee tulemaankaan; ei ole siitäkään kirjeestä tullut mitään vastausta, ja tulkoonpa jos tahansa, en virka tuon enempää.
Puolipäiväiselle kutsuttiin Matti. Aterian jälkeen ukki viittasi hänelle kamarinsa ovelta, että on vähän suhahtamista; käväise täällä.
Suhahtaa ukki aikoi, mutta ei hän juoruakkain tavalla suhahtanut (jotka toisen pään kaappaavat syliinsä); kuuli ukin puheen ulommaksikin.
—Kysyn vieläkin, virkkoi hän, aivanko se on sun viho viimeinen sanasi, ettet rupea enää kesäksi?
—Eipä taida siitä someta, kun kerran sanoin, toisti Matti.
—Suurtako rahaa vain mieli kaipaa.
—Tulkoonpa sitten suuri tai pieni, kunhan käypi.
—Vaan sanon vieläkin: eikö kävisi heittäminen tuumalla millään pois sitä lähtöä, niinkuin sen tiedät, minun talouden hoidosta ei tule mitään, nuo jalat kun ovat pilautuneet, niin ettei pääse ei työpaikkaan liikahtamaan; tarpeen olisi talossa, joka pitäisi huolen … vieläkin kysyn: eikö tuumalla millään?
—Konstit on monenlaiset, arveli Matti. Minkälaiset lienevät isännän tuumat.
—No sulle suhaun, vaan antaa vielä olla kylälle kuulumatta; olen aikonut, jos se sulle kelpaa: kun palvelet minua niin kauan kuin elän, niin tämän talon rähjän saat vaivoistasi. Esitys on semmoinen, mitä virkkanet?
—Se nyt on jo liika hyväkin, olisiko minussa sen täyttäjää, sanoi
Matti. Ja mitä siitä sanoisivat sukulaisenne?
—Vähän niitä onkin, eikä niillä ole mitään virkkamista; yksi sisar, jos se rupeaa pahoittelemaan, niin pistää hänelle satasen, pari … sillä välttää.
—Entäs emäntä, mitäs hän sanoo?
—Siitä on jo tuumattuna, ei se sille ole outo asia.
—No jos se on teidän tahtonne, niin kyllä kai minä olen tuiki tyytyväinen ja kiitollinen.
—Harvoin olen sanastani peräytynyt, sanoi ukki päätään nyökäytellen.
—Jääköön sitten lähtö sikseen, sanoi Matti iloisena.
—Anna vaan jäädä, ei vierivä kivi ikinä sammaloidu, sen sanon, ja siitä ei sen enempi kellekään tällä kertaa, kuulukoon muualta; kirjat tehdään, milloin sattuu … ja niinkuin jo sanoin.
Puheen loputtua Matti meni omintakeisesti työpaikalleen. Erikoisemmalta se nyt tuntui kuin ennen. Ajatukset pyörivät kiireelle, niin ettei kirveskään osannut seisahtua oikealle paikalleen, vaan teki hirren kaulaimen sijan liian syväksi.
—Saa-, virkkoi hän tuon huomattuaan.
—keli, lisäsi ääni selän takana.
Matti vilkaisi kupeelleen ja näki Pekan siinä seisovan.
—Mihinkä koski, kun niin kipeästi äänsit? kysyi tulija.
—Ei koskenut mihinkään, mutta tuon hirren salvaimen hakkasin liika syväksi.
—Sitä katsoin jo tullessani, että varsinkoon tuosta tulee kelvollista, kun mies lyöpi kuin seitsemän venäläistä.
—Satuin minä muuta ajattelemaan, selitti Matti.
—Joko sinä sen muutaman asian tiedät, jos lienet sitä ajatellut.
—Minkä asian?
—Sen että Hintti aikoo lähteä Hemmolasta pois ja mennä kotiinsa.
—Minä siitä vähät välitän, sanoi Matti välinpitämättömästi.
—Välitäpä tai, mutta niin kuuluu aikovan.
—Miksikään tuo pois…?
—Hemmo kuuluu sulhaseksi työntäytyvän, niin ei kuulunut sitä sallivan.
Ja enkös minä jo sitä arvannut.
—Menköön nyt sille vanhalle ukolle, minä hänestä kaksi välitän, sanoi hän yhtä halveksivasti.
—Mitäs sinä ajattelit?
Matti muutti puhetapansa entiselleen ja sanoi:
—Parempia ajatuksia minulla oli. Ja kun et puhu muille, niin kerron sen heti sulle.
—Jos lienee hyvinkin uutta, kerro tuo jo ilman minua vannottamatta.
Matti kertoi ukin tuumat kokonaan, eikähän ne pitkät olleetkaan.
—No niitä maita! sanoi Pekka lopun kuultuaan. Onnihan sinulle on kukkunut ja kukkuu kuin porokello postin aisassa.
—Ei tiedä vielä, jos ukki vain suunsa mauksi esitteli, epäröi Matti.
—En minä niin luule, vakuutti Pekka. Kyllä se ukki totta puhuu, vaikka sana päivässä tulkoon… Vaan eikö tahtonut ensin rengiksi?
—Kovasti tahtoikin.
—Niinpä minä sen arvasin, ja jos rupesit, niin ei se olisi ottopojakseen tahtonutkaan, olisi vaan antanut sinun olla renkinä.
—Olisipa voinut.
—No ykisemätä se niin olisi tehnyt, vaan kiitä onneasi, kun on hyvästi mennyt.
—Tuleekohan sinulta lähdetyksi muihin seutuihin kesäksi? kysyi Matti.
—Mitenkähän käynee, kun olisi toveria?
—Ole lähtemättä, oleksitaan täällä.
—Mitenhän tässä mietin, sanoi Pekka ja alkoi astua. Lyö vain kovasti, virkkoi hän mennessään, vaan elä niin ajatuksissasi, että liiaksi losauttelet.
—Kuule! minne sinä menet? huusi Matti jälkeen.
—Täällä käyn suutarin mökillä. Miksikä kysyit?
—Ilman vain, että elähän puhu siellä mitään näistä.
—Ole huoletta ja tee työtäsi, sanoi Pekka viitaten kädellään ja jatkoi kulkuaan.
* * * * *
Pasalan pellon takana oli kylän suutarilla huone, jota suutarin mökiksi sanottiin. Suutari naulasi saappaan pohjaa kiinni ja puraisi jokaisen naulan kärkeä, että se paremmin mukaantui purasimen reikään.
—Nytpä uskaltaa istua lähelle suutaria, kun ei ole naskalia kädessä, sanoi Pekka istautuessaan suutarilaatikon viereen.
—Vaan jos tämä vasara sattuu käymään, sanoi suutari naulaa lyödessään.
—Ei sillä ole niin hyvä vahingon syyksi lyödä kuin naskalilla pistää; ja jos lyöt, niin tuolla lestillä väännän otsaasi, että kesken jääpi se kenkä, sanoi leikillään ojentaen Pekka.
—Mitäs minä tämän vasaran kanssa tekisin sillä aikaa?
—Tärköiteleisit siihen naulan nenään.
—Eikös se mene tärköittelemättä? … katso sinä … noin!
—Näkyyhän tuo tuonne soluttautuvan. Mutta mitä sinä tuosta naulan kärestä aina maistat, onko se imelätä?
—Jo se toki on niin imelän luipakkata, ettei kiireessäkään malta olla maistamatta, sanoi suutari ja puraisi ilveellisesti naulan kärkeä.
—Kenenkä akan tai muun tytön kengät ne on, kun niin kiirehdit?
—Tuon nämä on Hemmolan piika Hintin, vai mikä emännöitsijä tuo lienee.
—Itsekö se ne teettää?
—Hemmo nämä käski tehdä.
—Eipä vähää pää väärässä niin heränneellä miehellä, kun teetäpäs koppakengät piialle, oli Pekka ihmettelevinään.
—Aivan vaan koppakengät ja vielä hyvät.
—Käskikö naukua panna?
—Ei tuo sitä…
—Panitkos?
—No ehkäpä ne äännähtävät, sanoi suutari ylpeästi.
—Jokos olet minun kenkäni valmistanut?
—Jo minä ne tässä eilen sukaisin.
—Aivan yhtenä päivänä taisit sukaista, vaikka lauletaan, että suutari se kenkäparin viikossa lattiall' nakkaa ja sillä hän elättää lasta ja akkaa: juo ja laulaa ja juo.
Suutari puraisi naulan kärkeä, kapsautti sen sitten osaavalla lailla kiinni ja sanoi:
—Eipä noissa mennyt täyttä päivääkään, ja tuossa on kanssa kohta valmiit.
—Tänä päivänäkö jo valmistat ja viet?
—Niin on mieli mahassa. Ja taas naulan kärkeä puraisi.
—Missä ne minun kenkäni ovat?
—Kyllä minä haen, kunhan tämän lopetan, vein tuonne aittapöksään kuivamasta … perttanatako naula jupistelet … osaatko reikääsi.
Naularivi tuli täyteen ja sitten meni suutari kenkiä noutamaan. Sillä aikaa Pekka katsella ramasi suutarin työaseita.
—Siinä on kengät, jotka pitävät veden, sanoi suutari tultuaan. Eikä laukeile ompeleet, saat uskoa. Mutta kyllä se oli tuo kengäsnahka aika junkkaria kokoon menemään: ei joka tekijältä olisi mennyt, ei … saat uskoa.
—Kyllä mä näen, että hyvät ovat, mutta paljonko se kuromapalkka tekee?
—Olen minä näin hyvästi tehdyistä ottanut puolitoista markkaa, vaan sinulle tutun vuoksi olkoon markkaan kolmeenkymmeneen.
—Ei se paljon olekaan … ja siinä on lätäkkä ja pätäkkä ja kultaraha välissä.
—Ei sitä ole muutkaan paljoksi sanoneet, ja minä tiedän vaikka takuun antaa, että ompeleet pitää, ei laukeile.
Nyt luuli jo suutari kehuneensa kylliksi, rupesi taas työhönsä ja Pekka äärestä katsomaan.
—Tuolla sinun laatikossasi näkyi olevan paperia, etkö anna, olisin vähän tarvinnut, sanoi Pekka.
—Taataahan siellä olla; mitä sillä tekisit?
—Kirjoittaa hurtelen muutamia sanoja, jos otat ja viet mennessäsi toiselle puolen.
—Kellekä?
—Sille, jolle nuokin kengät.
—Vai Hintille, sanoi suutari naurahtaen. Sinä rupeat sitä ehkä emännäksesi keinottelemaan.
—En minä siitä. Mitä minä emännällä teen yksinäinen mies, kun ei ollut muutakaan joukkoa, selitti Pekka ja meni sitten vähän erilleen muista kirjoittamaan ja se alkoi näin:
—Kuule sinä kiusan tekiä, tiedätkö sinä mitä——nyt on aivan vastikään asijat viukoroineet sille mukalalle että Savitien ukki on ottanu Matin ottopojakseen vaan tätä ei tiedä vielä muut kuin minä eläkä puhu sinäkään, mutta muista se että jos olet Matin vihoittanu niin kyllä sun on nyt heti paras aika lepyttää ja tämä mitä sanon on aivan totta ja jos tämä ei ole totta niin minun nimeni ei ole Pekka.
Suutari näki Pekan lopettavan ja kysyi: Mitä siihen nyt tuli?
—Muutamata laulua se kerran pyyti, niin sen kirjoitin.
—Enpä osaa uskoa, etkö liene muuta kirjoittanut.
—Katso itse, niin uskot kai sitten. Pekka tiesi ettei suutari tuntenut kirjoitusta.
—Kyllä minä kuulen, kun luet itsekin.
—No saman tekevä, ja minä luen laulamalla … ja sanat kuuluvat suutarin nimeen näin:
Yks' kukka kasvoi laaksoon, joka kauniisti kukoisti, kun minä sitä katsoin tuli kyynel silmiini.
Se muistot syvät nosti
sydämeeni surevaan
ja muistelemaan johti
nuoruuteni aikoja.
Kun sydämeni nuori
vielä oli viaton,
eikä rasittanut huoli,
niin olin murheeton.
Vaan niinkuin kuihtuu kukka, joka maahan tallataan, niin nuori ikän' hukkaan on mennyt kokonaan.
Ja nyt sen kuulit, että se on laulu? Mutta anna tämä Hintille, niin ettei muut näe.
—Kyllä, kyllä. Mutta joko lähdet astumaan? kysyi suutari uteliaisuudestaan rauhoittuneena.
—Niin, kävelen tuonne isompiin taloihin näitä pieksuja voitelemaan. Eikös se ole niin, että mitäs teet, niin tervaa, olipa lusikka tai lapio?
—Niinhän ne sanovat … ja kyllä niissä ompeleet pitää.
—Pitää kai niin kauan kuin pettää. Eikä muuta kuin hyvästi, suutari naskalinesi! Pekka heitti pieksut olalleen ja alkoi astua.
VIII.
Iltapuoleen sai suutari kengät valmiiksi ja lähti niitä viemään pois. Hemmolan kartanolla hän tapasi Hintin, jolle antoi Pekan lähettämän kirjeen.
—Mikä pulverilappu tämä on? kuka tämän lähetti? kysyi Hintti.
—Pekka sen lähetti, sanoi siihen kirjoittaneensa muutaman laulun, jota olit pyytänyt, selitti suutari.
—Vai laululappu tämä on, minä luulin joksikin pulverilapuksi. Mutta kenelle ne kengät on tehty?
—Etkö sitä tiedä? sinullehan nämä on … sanoi suutari ja nosti kenkiä korkeammalle nähtäväksi.
—Minulleko! ihmestyi Hintti. Enhän minä ole käskenyt; eikä minun jalastani ole mittaakan otettuna.
—Muistinhan minä tehdä entisten lestien mukaan.
—Niin, vaan kuka käski?
—Isäntä käski. Ja siinä ne nyt ovat ja hyvät ovatkin, puheli suutari ja meni tupaan.
—Viekää vaan isännälle ja sanokaa, että pitää omina kirkkokenkinään, sanoi pilkallisesti Hintti ja meni aittaan muka laulua lukemaan.
—Eihän tämä laulua ollutkaan, suutaria jo on narrattuna, ajatteli hän katsellessaan kirjoitusta. Matti ottopojaksi päässyt … jokohan … eiköhän minuakin narrattane samoin kuin suutariakin … kuka tiesi … minunko lepyttämään, ei tule ne herkut. Varmaksi on Pekka vakuuttavinaan … mitenkähän sitten lieneekään…? Tähän keskeytyi Hintin mietelmät, ja kirjeelle tuli sama kohtalo kuin edellisellekin ja samanlaisesta syystä. Hemmo tuli aittaan kengät kädessä ja suu vähän naurussa, siihen laatuun kuin vanhan miehen suu menee. Kenkiä ojentaen Hintille virkkoi hän:
—Tässä saat nämä; minä ne sinulle teetin.
—Eihän minulle ole ollut palvelukseen ruvetessa puheessa tämänlaisia kenkiä, sanoi Hintti ottamatta niitä käteensä.
—Minä ne vaan teetin ja, tuota, kun tässä olostutaan, niin kyllä minä teetän vaikka sinä mitä tahdot.
—Antakaa kenkänne muille ja heittäkää minut rauhaan, sanoi Hintti.
—En minä muille … ja ajattelehan oikein, niin, niin suostut sinä minun tuumiini … tuota, kirjat annan sellaiset, että puolet talosta on sinun, jos minä ennen kuolen.
—Jos nyt isäntä menisi pois, sanoi taas Hintti. Ja kun ette osaa niitä kenkiä muuanne panna, niin heittäkää tuohon aitan orrelle.
—No minä panen tuohon, ottanethan ne siitä … ja kun vähän tarkemmin ajattelet, niin, niin moni tyttö sille sijalle tulisi mielellään. Ja kyllä siitä vielä Hinttikin … tuumaili Hemmo naurusuin aitasta ulos tullessaan ja salaisesti silmäillen Hinttiä.
Tylysti katsahti hänen jälkeensä Hintti ja ajatteli: Ei kumma, jos nuoret! … vie mieli Metsä-Heikki, kasvattama-palkastasi…
Päästyään tästä sulhasmiehestä heittäytyi hän istumaan vaatekirstun kannelle ja nojautui seinää vasten ajatuksiinsa. Siinä hän istui luoden välistä silmänsä orrelle levitettyihin huiveihin ja Hemmon heittämiin kenkiin ja sitten omiin, helmassa lepääviin käsiinsä. Ensimmäiset Hemmon kupastelemiset suututtivat häntä itkemään asti, mutta nyt pääsi ilman sitäkin sivu, vaikka ei se kaukanakaan ollut, olihan sillä välillä.
Istuttuaan vähän aikaa hän nousi ylös ja meni askareillensa. Jokin päätös siinä istuessa tuli tehdyksi, sen ainakin huomasi.
* * * * *
Hemmolla on johonkin lähtö, sillä hän muutti pois arkivaatteensa.
—Menettekö kirkkoon, pitääkö hevonen valjastaa? kysyi häneltä Jahvi.
Mutta ei hän sanonut menevänsä kirkkoon, eikä tarvitsevansa hevostakaan. Sanoi tulevansa ehkä sinä iltana takaisin ja neuvoi siksi aikaa töitä.
Pojat jäivät aprikoimaan, että mihinkään se nyt meni.
—Eiköhän nyt Marianpäivää vasten ole jossain seuroja, muisteli Ima.
—Niin seurojako, virkkoi Hermanni. Onhan ne. Kuulinhan minä, näen mä, viikolla, että Liitteelässä on seurat, ja suuri veisuutalkoopa kuuluu olevankin.
—No sinneköhän se isä meni ja ei puhunut meille mitään. Onpa se ennen sinne muitakin hätyytellyt, arveli Jahvi.
—Sinne se meni, vakuutti vieläkin Hermanni. Ja katsotaanpahan, onko siijooni kirjavasussa.
Hermanni nouti kirjavasun, jonka myllistivät hakea ylösalaisin, mutta ei sieltä siijoonia löytynyt. Silloin pojat olivat varmat asiasta. Havaintonsa he ilmoittivat Hintillekin ja aprikoivat, menisivätkö he iltasilla kylään huvittelemaan, vai kotonako…
—Ei me lähtä muuanne, silloin kun on kotona näin rauhallinen, sanoi
Jahvi.
—Ja minä vien iltamassa sanan toisille, sanoi Hermanni iloissaan.
—Entä jos isäntä tulisi kotiin, niin kävisi samoin kuin viimeinkin kävi, muistutti Hintti.
—Eikä tule, päätti Jahvi. Veisaahan ne yön tarkkaankin ja sitten pyhänä kirkon ajan nukkua köllöttävät. Ei mitään pelkoa. Ja jos pääsee tietoon, että täällä on vähän lystäilty, niin mitä se haittaa. Kun porisee, niin kuunnellaan, jos lyöpi, niin käännellään.
—Niin, ja minä juoksen pakoon, sanoi Hermanni nostellen jalkojansa, niinkuin jo olisi lähtö lähellä.
Ennenkuin Hermanni lähti ilmoittamaan toisille nuorille isänsä poissaoloa, sai hän Hintiltä lisäasiaksi sen, että sanoa Matille kaikessa salaisuudessa, että Hintti on kutsunut käymään.
—Mitä maksat, niin sitten sanon, kiusasi Hermanni.
—Jopahan sinä siinä väsynet.
—No enpä sano, koska et aio maksaa.
—Sinä nyt joutavata. Maksanhan minä, kun sattuu.
—No kunhan lupaatkaan … vaan niinkö minä sanon, että tulla liitoille?
—Niin, sinä taas … kun minä sinulle sanoinkin, ethän sinä malta olla äänettä. Sanohan niinkuin neuvoin.
—Ole huoletta, kyllä sanon ja viimeksi, että, että … kiusoitteli hän vieläkin ja lähti nauraen pois.
—Sanopa nyt miten hyväsi, vaan jos hupiset joutavata, niin suutun sinuun iäksi.
Poika vain nauroi ja meni.
Hintti kääntyi muuanne ja huokasi:
—Voih! kun pitää ihmisen olla niin tyhmä, ettei osaa kirjoittaa.
IX.
Matti oli saanut tiedon.
—Vai nyt käymään, ajatteli hän itsekseen kävellen tuvan lattiaa. Vai jo saisi käydä … olen jo käynyt käytäväni, ja sillä hyvä… Nyt se siellä odottaa, vaan odottakoon ja pitäkööt huvinsa, en mene. Olisikohan tuo tietänyt, etten ole enää mikään paljas renki. Se Pekka peeveli, jos se on ilmoittanut…
Kaikkea epäilystään ei hän kerinnyt purkaa, kun pistäytyi esille epäiltäväkin, joka oli Pekka.
—Hyvää illan kellukkata, jos kelpaa, toivotti tämä tultuaan. Yksinäsi sinä täällä vain istut. Eikö lähtä kävellä lopsimaan, siellä on niin lupoisa ilma.
—Missä sitä käveltäisiin?
—Tuolla pitkin tietä, ja jospa pistäytään Hemmolassa. Etkö sinä tiedä, sieltähän on Hemmo poissa.
—Kyllä tiedän, vaan en minä nyt…
—Mikä sinun nyt laiskisti? Minä olisin niin halulla kävellyt.
Matti käänsi puheen toisaanne ja kysyi, oliko suutari tehnyt Pekan kengät?
—Näethän sinä, että ne on jo jalassani. Ja mitä sinä niistä, lähdehän kävelemään.
—Ei, vaan puhuitko sinä siellä kellekään minun tähän pääsemisestäni?
—Enkä puhunut.
—Vaan jos sinä olet puhunut, minä vähän niin pelkään.
—No en ole puhunut suutarille enkä räätälille, en niin puukkohamaran vertaa, päätti Pekka nauraen.
—Olet sinä sanonut, koska naurat.
—Nyt kummat tuli! Miksikä se sinua niin peloittaa, että tutkaat kuin hyväkin tuomari.
—Siitä minä olen pahassa luulossa, että Hintti on päässyt tietoon, koska se oli kutsunut minua siellä käymään.
—Sehän hyvä on, riemastui Pekka. Silloin ei kuin saappaat solalle.
—En askeltakaan päätti Matti. Olisi ollut aikaa ennen jo sanoa, vaan eipähän ole sanonut. Nyt vasta, kun sinä ehkä olet ilmoittanut, laittoi kutsumamiehen.
—Eläpäs nyt noin toimessasi. Mikä rikos tuo on, jos on sanan laittanut, ja jos minäkin olisin ilmoittanut.
—Olisi sen ennen tehnyt, mutta eipä ole arvo antanut, kun olen ollut renkinä. Ja mitä sinä menit sanomaan.
—No kuulepas Matti rauhassa, kun minä sinulle selitän. Minä menin päivällä suutariin, niin se oli valmistamassa Hintille kenkiä, joista hän ei kuulunut tietävän mitään, vaan ne oli Hemmo käskenyt tehdä ja vielä niin hyvät kuin suutari osaa. Siinä juolahti mieleeni ja kirjoitin suutarin muassa paperilapun, jossa ilmoitin. Mutta olisi se ilman minun ilmoittamattakin kutsunut sinua. Eihän se nyt kärsi, että Hemmo on tuollaisessa hötäkässä hänen peräänsä, vanha ulkokullattu ukon heittiö, joka nytkin on toisten samanlaisten mieliksi veisaamassa. Siitähän se on Hintti kyllästynyt koko taloon ja laittoi sinulle viittauksen entisestä ystävyydestä. Ymmärrätkö nyt?
—Kyllä ymmärrän. Mutta tuskin olisi viittausta antanut, jos et sinä olisi ilmoittanut; ennen olisi mennyt kotiinsa.
—Ota sinä selvä sellaisista! Heitä nuo mietteet hiiteen ja pane takki päällesi, niin lähtään astumaan, kiirehti Pekka.
—En askeltakaan.
—Taidatpa olla oikein toimessasi. Etkö liene minullekin vihoin, vaan tunteehan "kampsukin" leikin. Ja yksinäsikö jäät tänne?
—Niin.
—Oletpa vähän joutavissa. Saanko viedä terveisiä, ettet tule?
—Vie vaan, en tule.
Matti jäi istumaan yksinänsä tupaan, ja Pekka alkoi astuksia Hemmolata kohti. Mennessään hän ajatteli, että taitaapa tavara miestä ylpistää, ja vielä minullekin vihansa viskasi.
No jos se alkaa sellaista olla, niin en minäkään hänestä koko miehestä isosti välitä…
Sitten hän pani lauluksi ja lauloi, että kajahteli keväinen ilta:
Henttuni sanoi, elä saakuri jätä,
sillä yhdessä on hauska mennä.
Vai lienenkö mä liian halpa
sun rinnallasi kävelemään.
Iltaseurain pito olisi muuten luonnistanut hyvin hyvästi, mutta kun
Hintti sai Pekalta tietää Matin terveiset niin häneltä iloisuus katosi.
Sen lisäksi Hermanni aina kiusalla muistutti, että entäs se velka.
Muut siinä vähän leikkivät, mutta Hintti erosi yksinäisyyteen ja siellä, itkun sivutyönä, päätti huomen-iltana lähteä kotiinsa.
X.
Aamulla oli Marian päivä. Einekahville asti maata köllötti Savitien ukki kamarissaan. Matti oli noussut aikaisemmin ruokkimaan hevosia, ja hänen sieltä tultuaan emäntä hänet kutsui kahville.
—Taisinpa nukkua hyvän asusta, puheli ukki leikissään, istuen sänkynsä laidalla. Ajattelin, nousta vähän ennen, vaan juolahti mieleeni: onpa mulla nyt poika, joka nousee.
Ukki siveli partaansa ja näytti ajattelevan jotain hauskempaa kuin tavallisesti. Matti sai kahvin juoduksi ja aikoi mennä tupaan, mutta ukki kielsi, että istuhan vielä.
Matti istui uudestaan.
—Sanon kuin sanonkin, alotti ukki. Ottopojan minä otin, vaan olisi tässä tyttökin tarpeeseen. Minä mielelläni olisin siitä huoletta… Sanon vieläkin: etkö ole ajatellut emäntää ottaa itsellesi?
Nauruun meni Matin suu, kun hän tämän kuuli, ja hän vastasi:
—En siitä vielä ole osannut ajatella.
—No en ole juoruakka utelemaan, lisäsi ukki. Mut jos korvani ei liene minua pettänyt, niin muistelen kuulleeni, että olet sinä tuon Hemmolassa olevan Hintin kanssa yhtä vihtaa vääntänyt.
—Keneltä isäntä sitä olisi kuullut? kysyi Matti kummastellen.
—En sen vieraammalta kun isältäsi minä kuulin.
—Lorua se on. Milloinka sitä isä olisi puhunut.
—Lienee lorua tai mitä. Toissa syksynä kuulin, kun Hemmolan Mikkeliltä tultiin. Pasaselle veneessä puhui … ei ole sen nuorempi eikä vanhempi asia.
—Ilman luulostaan lienee puhunut.
—Sitä en tiedä, en kysynyt. Vaan sulle suhaun, elä virka muille: ei somene siitä, jos sen otat. Ei ole joutava huperhatikka. On oppinut hoitamaan talon asioita. Ja kun sanon suoraan, ei ole aivan köyhäkään, joshan ei paljonkaan. En käske, en pakoita, vaan sanon vieläkin: ei parane siitä, haepa mistä asti hyväsi…
Ei auttanut muu kuin Matin täytyi myöntää, että eipä saata parata.
—Olen sanonut sanottavani siitä asiasta, sanoi vielä ukki ja alkoi puuhata tupakkaa piippuunsa.
Olipa se koko virkistys Matille. Hän meni tupaan, ja kuvittelunsa saivat aivan toisen suunnan. Alkoipa mielestä tuntua samalta kuin vuosi jälellepäin. Hintin kuva kirkastui niin joutuin, kuin jos kymmenen maalaria olisi pensselöinyt. Tuon vaikutuksen teki ukin sanat, vaikka ei ne olleet kaunisteltuja. Enemmän niistä oli hyötyä kuin Pekan puheista, vaikka hän koetteli panna parastaan. Vielä nytkin Pekka oli lähtenyt asiakseen moittimaan Mattia ylpeydestä.
—Vieläkö sinä jurotat juonissasi? kysyi hän heti tultuaan. Minä jo pahoin pelkään, että sinusta tulee ylpeä ja on parhaiksi tullutkin; ja ylpeys teettää sellaisia tyhmyyksiä kuin sinä illallakin teit. Et usko, kuinka minun kävi säälikseni, kun näin, miten paha mieli tuli Hintille siitä, kun ilmoitin, ettet sinä tullut etkä aikonut koskaan tulla … vaan sinua ei ehkä säälitä yhtään…
—Eläpäs enää, keskeytti Matti. Kuule hyvä mies … jo olen itsekin sen huomannut.
—Minkä? selitäpä!
—Sen, että ylpeys minua yritti riipaista suitsipuolellaan, vaan kyllä se nyt jo heittää.
—Sanopa, miten päin se heittää, tutkaisi Pekka yhäkin.
—Siten, että nyt lähtään Hemmolaan.
—No, sitten Pietarin epistola loppuu, virkkoi Pekka iloisesti. Vaan mikä sinut muutti, ja illalla niin ynseästi haastelit?
—Sitten sanon vasta; vaan en nyt enää ole sellainen.
—Hyvä sitten. Minä sinusta ajattelinkin täältä lähtiessäni huonoja ajatuksia, ja siellä aina enemmän, kun ei koko iloista tullut minkähän näköistä, kun ei Hintti ruvennut mihinkään ja minäkin olin niin pahalla tuulella.
—Elä niitä enää muistele, kielsi Matti. Aamiaisen syötyä lähtään käymään.
—Mennään vaan, ja nyt siellä on paras aika käydä, myönsi Pekka.
Niin he päättivät ja rupesivat tuumailemaan siitä, että Pekka tulee Savitiehen asentoa. Sitten keksivät vielä keinon, miten piti Hemmoa ruveta narraamaan hänen emännän ottamisen touhussaan.
* * * * *
Kiireesti he vähän söivät ja sitten lähtivät toimeen korjaamaan asioita. Matkalla Pekka puhui yleisistä naimisasioista, että miten niissä usein kykenevimmät joutuvat huonon sukunsa ja köyhyytensä vuoksi maailman jalkaluutuksi, siihen sijaan kun moni moukka hallitsee suuria hyvyyksiä ja levittää tuota sukuaan maailmaan. Ja hän otti puheeksi omista vanhemmistaankin ja niitten väärinkäytöksestä lastaan kohtaan, ja tästä hän puhui totisena.
—Enhän sitä minäkään olisi tällä jälellä juoksentelemassa kuin kulkukoira, jos vanhemmat olisivat vähän paremmin katsoneet lastensa parasta. Ensinkin huolettomasti hoitivat talon asioita, ja sen lisäksi rupesi isä vanhempana kulkemaan myötäänsä heränneiksi sanottavain seuroissa. Minä kun tulin vähän ymmärtävämmäksi ja nurisin tuosta, niin se vaan näytti olevan kiihoitusta, että muka hänen hyvää harrastustaan vastustetaan, ja siitä minulle saarnattiin. Sillä lailla sitä taloutta pitää retuutettiin, siksi kun tämän Hemmon, hyvän ristiveljen, saamisista meni tavarat ja ruunun verosta maa. Ja sillähän minä olen niin "hyvässä" sovinnossa tuollaisten miesten kuin Hemmonkin kanssa, kun minä tunnen ne niin perin pohjin.—En tahdo kovin moittia vanhempiani, ne ovat olleet sellaisia kuin heille on näyttänyt kelvolliselta… Vaan johtuu se toisinaan mieleen, kun näkee miten muut laittavat asioitaan vähän mukavammiksi … vaan ei käy minun laittaminen—.
Tätä puhuessa yritti hänet vallata suruinen mieli, joka tapahtui hyvin harvoin.
Ei se nytkään kauan pysynyt. Joutuivat Hemmolaan, ja hän oli taas entinen Pekka. Jahville ja Hintille ilmoitti hän hiljaa, että heillä olisi asiata, jos mentäisiin neljän kamariin. Ensi vaatimisella ei Hintti mennyt, vaan Pekka meni uudestaan ja veti kädestä. Pienemmät pojat, varsinkin Hermanni, olivat uteliaita oven takana kuuntelemaan, mutta eivät he paljoa kuulleet.
Pekka alkoi puheen parhaan taitonsa mukaan ja alotti siitä, miten hän on sekaantunut muiden asioihin ja saanut siten aikaan pahoja mieliä, vaan nyt hän tahtoi, että ne kaikki hyväksi kääntyisivät.
Sitten valtasi Matti puheenvuoron ja sanoi:
—Pianhan se Pekka asiansa selvittelee, vaan minussahan sitä olisi paljonkin nuhtelemista, aivan illallisista tyhmyyksistä.
Ujosti käsiinsä katsellen virkkoi siihen Hintti:
—Lieneekö tuota sinussa nuhtelemista, mahtaa olla minussa enempi.
—No ei nyt puhuta sinnepäin, keskeytti Matti. Heitetään joutavat mielestäkin pois ja uudistetaan niitä vanhoja puheita.
—Sinun elämäsi kun on muutenkin uudistunut, niin jos se on parempi uudistaa joka laatuun, sanoi Hintti yhä katsellen käsiinsä.
—Elä hyvä Hintti halveksi minua tuolla lailla, pyyti Matti. Kyllähän minä sen ansaitseisin, mutta kuitenkin … minä tulen lähemmäksi istumaan … anna minulle kätesi sen puheen päälle, että ensi pyhäksi laitetaan kuuliaiset…
Kädet oli yhäkin helmassa, josta Matti sai toisen ilman vastustelematta omaan käteensä ja kysyi:
—Suostutko?
Vastaus oli hyvin hiljainen:
—Suostun.
Siinä nyt istui kaksi rakastunutta, ilman mitään korkealle hyökäileviä rakkauden tuulispäitä, joita niin innokkaasti kerrotaan ja kuvaillaan. Tämän vertainenkin tunteiden valtaan antauminen tuntui jo Pekasta joutavalta. Hän nousi seisoalleen ja sanoi:
—Mitä tuota noin nolosti asioista tuumii, päättäkää kerrassaan, että ensi pyhänä on kuuliaiset ja sitten iloinen mieli.
—Niinpä kyllä, Pekka on oikeassa, sanoivat rakastuneet.
—Niin minun mielestäni olla pitää, päätti Pekka. Vai mitä sanoo Jahvi?
—Enpä tässä ymmärrä isosti mitään, sanoi Jahvi. Sitä vaan ajattelin, että minne päin tämä meidän talon hoito kääntynee…
—Kunko ei jää ruuanlaittajata? kysyi Pekka.
—Niinpä niin.
—Asiatapa arvelee; etkö sinä jo ole sen määräinen mies, että saat oman ruuanlaittajan, vai isääsikö odotat?
—Jospa ei sitäkään.
—Hullu olisitkin, jos sen otettavaksi heität. Ja rupea heti puuhaan tai jäät jälelle. Johan se tätä Hinttiä on taitanut mielistellä.
—Elä puhu Pekka joutavata, kielsi Hintti.
—Anna Pekan puhua, kehoitti Jahvi. Onko siinä todellakin perää, kun minä olen isän käytöksestä vähän aprikoinut, että mitähän sen ukin mielessä onkaan.
—Onhan siinä, toisti Pekka.
—Antakaa olla puhumatta, vaati Hintti.
—Miksikä puhumatta? sanoi Pekka. Mehän jo Matin kanssa tuumattiin, että sitä sietäisi vähän narrata. Suostut kai sinäkin Jahvi siihen?
—Mihinkä?
—Että Hintti rupeaa isällesi hyvin höyliksi, että se luulee, jotta nyt suostuu häneen.
—Jo tavallakin minä suostun, ja tottahan Hinttikin?
—Mitenkäs muuten, sanoi Pekka. Ja kengät pitää heti hakea jalkaan.
—Mitkä hiton kengät? kysyi Jahvi.
—Etkö tiedä sitäkään? Morsiuskengäthän tällä jo on isännän teettämät.
Käy Jahvi hakemassa; eikö nuo liene aitassa.
Juoksujalassa lähti tämä noutamaan.
—En minä kehtaisi vanhaa miestä narrata, esteli Hintti.
—Vanhaa saapi narrata, vaan ei vaivaista, sanoi Matti. Ja mikä sulle siinä tulee, onhan se niin hauskaa.
Jahvi tuli mielissään kenkineen aitasta.
—Siellähän ne orrella olivat. Ja nyt heti jalkaan, ja kun isä tulee, pitää sinun kävellä hyvin hutakasti ja olla sanovinasi, että kauanpa viivyitte. Sitten iltasilla tulkaa te tänne meille, niin Hintin pitää pyytää lupaa johonkin huviin, vaan ei ehkä tanssiin, tuskin lupaisi.
—No ei tietäisi sitä, arveli toiset. Vaan kyllä se muuten vetelee, kun pysytään hyvin vakavana ja Hintti pyytää.
—Ja sitten kun isä viimein näkee, miten häntä narrattiin, niin ehkä se heittää pois ne puuhat, sanoi Jahvi nauraen, ja sitten he jokainen nauroivat.
—Ja silloin on sinulla sopivin aika panna saappaat solalle, muistutti Pekka. Ja ei ole liiaksi vaikka vähän ennenkin; muuten saatte muuttaa karjanne häriksi, että tulee oikein poikatalo. Vaan mikä pakko sitä on tehdä, onhan sulla jo vanhaa välipuhetta muutaman tytön kanssa, ei muuta kuin kiinnitä nyöriä; se on sievä tyttö, kyllä kannattaa olla puuhassa.
—Vähätpähän vanhoista, vaan eihän se liiaksi olisi, arveli Jahvi nauramatta.
Seurue alkoi pelätä isännän kotia tuloa, ja siksi he heittivät asiain päättämisen toistaiseksi. Matti ja Pekka menivät Savitiehen ja Hintti jäi kävelemään uusine kenkineen, joiden pohjat alkoi kävellessä vähän narahdella.
XI.
Puolen päivän jälkipuolella Hemmo tuli seuroista, mutta ei hän niistä mitään kertonut. Suostumuksen mukaan Hintti toimitti tehtävänsä: kantoi ruokaa ja puheli: ettepä sieltä illalla joutunutkaan.
—En tuota joutunut, virkkoi Hemmo katsahtaen Hintin jalkoihin ja huomasi uudet kengät, josta näytti hyvin ihastuvan.
—Joko täällä minua odotitte? kysyi hän ja katsoi samalla naurusuin silmiin.
—Jo minä vähän kaipailin, sanoi Hintti ja meni lisää ruokaa noutamaan.
Yhä lisääntyi hyvät toiveet, ja Hintin ovessa mennessäkin vielä Hemmo katsahti jälkeen ja näytti ajattelevan, että jospa tuo kerran hänen emäntänään lattiata kävelisi.
Syönnin jälkeen olisi ollut tavallista lukea vähän saarnakirjaa, mutta siltänsä se jäi tällä kertaa.
Illan hämärtäessä käveli kaikki kylän nuoret huvikseen talojen välisiä teitä. Vallaton-Pekka houkutteli heidät Hemmolaan ja lupasi seistä edessä, jos Hemmo keppiä näyttelisi, ja tiesihän hän, ettei se sitä tee. Matti jäi Lassilaan jälemmäksi muista, ettei Hemmo tulisi epäluuloiseksi.
Pekka iski Hintille silmää, että nyt pitäisi mennä pyytämään.
Hemmo istui rahilla ja katseli vähän jurosti vieraisiin. Mutta hänen juromaisuutensa katosi, kun Hintti meni naurusuin hiljaa pyytämään lupaa heidän nuorten vähän leikkiä.
—Niin leikkiäkö? Kyllähän minä teidän tyttöjen, mutta kun on tuokin
Pekka ja noita muita poikia, sanoi Hemmo ja katsahti syrjittäin heihin.
—Ei me heistä välitetä mitään, lohdutti Hintti.
—Mitä te leikkisitte?
—Oltaisiin 'vesikenkäsillä' ja saisi siinä olla pojatkin joukon jatkona … ja lupaattehan te, kun minä pyydän?
—No jospa nuo on nekin, kun sinä minua niin hyvästi kohtelet ja olet taipuvainen kaikessa, myönsi Hemmo naurusuin.
—Kyllä me niillä sovitaan, sanoi Hintti miellyttävästi, joka yhä vahvisti Hemmon toivoa.
Tällä aikaa tekivät pojat piipun kauppaa eivätkä olleet muka tietävinäänkään Hintin pyynnöstä.
—Vaihda Pekka piippuja, esitti joku.
—En uskalla vaihettaa, tämä on niin kotoväen mieleinen, sanoi Pekka tarkastellen piippuaan.
—Vai oikein siihen on kotoväki mielistynyt.
—Hyvinhän ne tästä pitävät, vaikka tämän laita on vähän lovelle kulunut. Ja kun tämä on ikänsä minua palvellut, niin joutaa kuolla kotiin.
—Tuo isä ukki olisi saatava täältä kamariinsa, kuiskasi Jahvi Pekalle.
—Ei olisi pahempi, jos saataisiin, vaan ei se meihin katso, vaikka 'kontra' pistettäisiin, mutta eipä ole kortteja, sanoi Pekka.
Ei Hemmo kuullut mitään näistä pakinoista, sillä hänen silmänsä ja korvansa vaelsi muualla. Kylän tytöt ihaillen katselivat Hintin uusia kenkiä ja sinnepäin katseli Hemmokin, ei niin paljon kenkiin kuin niiden haltijaan. Tuon huomasi Hintti ja häntä olisi hävettänyt, varsinkin jos olisi tiennyt jonkunkaan tytöistä huomaavan Hemmon häntä katselevan … mutta ei onneksi huomannut, siksi saattoi hän niitä vapaasti näytellä.
Pasanenkin kävellä pokaili Hemmolaan ja oli mielissään, sillä hän oli saanut taas virantoimitusta tietoonsa. Sen muassa Matti oli hänelle ilmoittanut, että Hemmo on kilpakosijana.
Hemmo meni kättelemään naapuriaan ja sitten kertoi:
—Nuoret tässä pyytivät vähän leikkiä, vaan taitavat minua ujostella.
—Vai ujostelee nämä. Mitä ne joutavata: isäntäkin poikamies, sanoi
Pasanen ja nauraa hörötti.
—Niinhän tässä on, nauroi Hemmokin. Ei tule emännät kieltämään. Siivo leikki ei, tuota, pahenna ketään. Vaan ujostelee ne ehkä meitä; tule, naapuri, tänne kamariin.
Varmaan olisi Hemmo suuttunut, jos olisi huomannut minkälaisella irvinaamalla Pekka kuunteli hänen puhettaan emännättömästä talosta ja siivosta leikistä.
Kamarissa Hemmo otti noin vähän mutkittelemalla puheeksi sen, että suostuisiko Pasanen rupeamaan puhemieheksi.
Pasanen nauraa hymähti, näyttäen olevansa tarjouksesta mielissään ja sanoi:
—Mikäs siinä on. Olenhan niitä asioita jo monesti toimittanut … mistä sitä yritettäisiin?
—Ei sinne ole pitkiä matkoja … tuota, mitä sitä kauaksi lähtee.
—Onkoon kuinka lähellä? kysyi puhemies olevinaan tietämätöin.
—Hevosetta tämä väli päästään, aivan se on … etkö tuota arvannekin.
—Minä vanha puhemies, hyvä minä olen arvaamaan, nauroi hän. Eikö se jo liene tässä emäntänä.
—No arvasitpahan, nauroi Hemmokin.
—Hyvä minä olen arvaamaan, kunhan vähänkään kuulen. Joko siitä itse olette sille puhunut?
—Jo minä vähän, vaan tuota, eiköhän kutsuta tänne ja sinä puhut puhemiehen puolesta.
—Sopisihan se niinkin, vaan minä luulen, on parempi, että minä käyn tuolla jossain kahden kesken puhuttelemassa, sitten se ei niin ujostele, esitteli puhemies.
—Sen kuulee, että sinä ymmärrät nuo asiat hyvästi, sanoi Hemmo ja jäi odottamaan.
—Tuleeko tänne…? kysyivät tuvassaolijat Pasaselta.
—Huoletta saatte olla, ei tule.
He olivat jo ruvenneet vesikenkäsille, jossa tytöt ja pojat jaetaan, yhtä monta kummallekin puolelle. Toiset menevät ensin ulos, jolla aikaa tuvassa olijat keskenään nimittelevät, mitä minkin ulkona olijan pitää arvata kumartaa, ennenkuin pääsee tupaan. Joka kerta, kun väärälle kumartaa, sanotaan: "mene ulos, vettä on kengässäsi".
Samaan leikkiin oli tullut Mattikin. Tälle ilmoitti Pasanen hiljaa, että Hemmo pyyti jo puhemiehekseen ja käski käydä siitä Hintille tuumaamassa. Miten minä kamariin mentyäni sanonen.
—Kysytään Hintiltä itseltään, sanoi Matti.
Tämä antoi sen neuvon, että he asianomaiset ovat niin liian vähän puhuneet, ettei vielä puhemiestä tarvita.
—Mitähän jos minä sanon, että olen jo puhemiehenä, vaan toisella sulhaisella, sanoi Pasanen.
—Ei saa sanoa.
—Enhän minä todella sanoisi, vaikka käskisit. Ja minä menen sinne puhuttelemaan, jatkakaa vaan leikkiänne, puheli hän mennessään.
Pekka tiesi mitä puuhattiin ja polkan tahtia nytkytellen hän lauloi:
Ollaan pojat iloisia kuin haavanlehti tuulella. Onhan meillä uusi puuha, vaikka ei muille huudella.
—Tuota, mitä se sanoi? kysyi Hemmo Pasaselta kamariin tultua.
—Ei se pahasti sanonut. Sanoi vaan, että olette keskenänne niin kovin vähän ennen keskustelleet.
—Vähänlaiseenhan siitä on tuumattuna … vaan tuota, oliko siellä
Matti tuvassa, ja mitä ne tekivät?
—Pojat näkyivät piipun kauppaa hierovan, enkä minä Mattia huomannut, selitti puhemies.
—Vai niin, hyvä… No mitenkä luulet, suostuukoon tuo Hintti?
—Niinpä luulen, että kyllä se suostuu.
—Tuota, niin minäkin luulen nyt, vaikka ensikerran, kun ilmoitin, näytti vähän niinkuin … ja mitäpäs siitä … teetin sille jo uudet kengät … ja kun ollaan naapurit ja rupeat puhemieheksi, niin pitää koettaa miellytellä … ja ehkäpä se … onhan se vähän nuorempi, vaan olen tuota päättänyt, etten huoli leskistä, puheli Hemmo mielissään.
—Mitä niitä rupeaa leskiä ottamaan, ne muistelevat miesvainaitaan, onhan niitä tyttöjäkin, sanoi Pasanen.
—Niin, aivan oikein, sinä ymmärrät ne; sillä lailla olen minäkin ajatellut … ja pojat ajatelkootpa mitä hyvänsä… Poisko jo lähdet; elä vielä, ollaanhan nyt täällä, ethän ole usein käynytkään. Tästä puoleen pitää käydä useammin, ja minä käyn myös siellä. 'Naapurit, olkaa ystävälliset ja yksimieliset', sanotaan 'Hunajan pisarassakin' … oletko sattunut sitä katsomaan?
—En, minä kun en enää laseitta näe, enkä ole löytänyt sopivia; vaan kyllä minä tuon sanan olen kuullut, selitti Pasanen.
—Onhan se sitä … vaan milloinka näitä asioita vahvistetaan?
—Näitäkö naima-asioita? Totta sitten kun enemmän puhutte Hintin kanssa. Ja sitten annatte minulle tiedon … vaan nyt pitää lähteä kotia päin.
—Tuota poisko. Tässä on unohtunut kahvikin keittämättä, huomasi Hemmo.
—Juodaan toisella kertaa, nyt alkaa jo ilta tulla, lohdutti puhemies.
—No niin kyllä, toisella kertaa … vaan tuota … jos vielä ennenkuin lähdet, kävisit Hintille puhumassa.
—Hyvin mielelläni; jäähän tänne jälemmäksi, sanoi Pasanen ja meni tupaan.
Miten hän siellä asiansa toimitti, ei sinnepäinkään kuin Hemmo luuli. Päinvastoin päättivät varmaksi, että Hintti ja Matti lähtevät ensi lauantaina pappilaan ja Pasanen puhemieheksi.
Kaikki muutkin vieraat lähtivät kotiinsa, ja Pekka lauloi mennessään:
Lauletaanpa, nuoret pojat talon kunniaksi, ettei tulis' tämä talo meille tukalaksi.
* * * * *
Uutena ja varmempana miehenä Hemmo tuli esittämään asiatansa seuraavana aamuna. Hintti ei siitä hämmästynyt, pysyi vain leikillisenä.
—Niillä puisilla kökkyräkärrilläkö me sitten isännän kanssa kirkossa ajeltaisiin, virkkoi hän nauraen.
—Ei niillä, tuota, tänä kevännä teetetään uudet ja hyvät, selitti
Hemmo.
—Vai uudet. Ajettaisiinko niillä seuroissakin?
—En minä ollenkaan pakoita sinua seuroissa käymään, kun vaan suostut … tuota niin … saatan minäkin olla käymättä. Pasanen rupeaa puhemieheksi, ja häät pidetään hyvät.
—Jottako tanssittaisiinkin?
—No, tuota … niin se on, miten sinä tahdot, kun ei hyvin paljon, myönsi Hemmo.
—Hauskaahan tuo voisi olla emäntänä olo.
—Niin, kyllä se on, vakuutti Hemmo. Vaan tuota, milloinka se Pasanen kutsutaan tänne, että käytäisiin pappilassa?
—Milloin sitten tuonnempana aikana, eihän ole kiirettä, olenhan minä jo tässä emäntänä.
Sulhasmiehen innolla puhui Hemmo paljonkin ja jopa vähitellen lähenteli niinkuin leikin tavoin nykäistäkseen, mutta se Hinttiä niin inhoitti, että meni heti ulos, ja harmitti se, että hän rupesi narraamaan.
Hyvällä tuulella oli Hemmo. Jahvin käski hän mennä nikkarilta tilaamaan karrin puut ja laittaa sepälle raudoitettavaksi. Hyvällä mielellä tämä kuunteli isänsä neuvoja ja meni heti toimittamaan käskyä. Monesti ennen Jahvi oli isäänsä pyytänyt teettämään, mutta se ei auttanut, ja siksi Jahvi pani niiden joutumiselle kiirettä.
Tyytyväisyys loisti koko viikon Hemmolan perheessä. Mutta lauantai-aamuna kävi helkkarin huonosti Hemmon tyytyväisyydelle, kun hän näki Pasasen ja Matin ajavan kahdella hevosella kartanolle ja melkein samassa tulevan Hintin aitasta ulos, pyhävaatteisiin pukeutuneena. Ja aina enemmän viha pullisteli, kun Hintti meni heittämään hyvästiä.
—Suokaa isäntä anteeksi, pyysi hän. Minä en ole ennen viitsinyt sanoa teille oikein, vaan nyt sen tiedätte, että minä olen Matin kanssa kihloissa ja nyt mennään pappilaan.
Mutta ei Hemmo kättään antanut, siihen sijaan äsähti:
—Kuka uskaltaa sinua ilman minun luvattani tulla ottamaan? … ja sinä et saa mennä.
—Ei isäntä, ei se nyt parane. Sovitaan pois, ja annattehan Jahvinkin tulla meidän mukaan, pyysi lempeästi Hintti.
—Ei yksikään! Kuka tässä lehmät ja muut hoitaa.
—Minä olen jo sijaisen laittanut, ilmoitti Hintti. Ja rauhoittuaten isäntä, sillä ei minua kielto estä kuitenkaan. Ja saapihan Jahvikin lähteä?
Tähän ei hän enää vastannut, oli vain äänettä ja näytti jotain ajattelevan.
Kiellosta huolimatta matkue alkoi ajaa ja Jahvi meni mukana. Yksinään Hemmo jäi puhkamaan, ja olisi hänen mielensä tehnyt vähän pauhata, mutta ei ollut, kelle pauhasi. Pojatkin kerkisivät mennä halkometsään ja olivat iloisia. Ainahan silloin on jokainen iloisella mielellä, kun rakkausyhdistyksiä tapahtuu, niinpä pojatkin ja vielä enemmän siitä syystä, kun tiesivät saavansa häissä käydä. Oikein selkäsuonia karsi ilosta, kun he tästä puhuivat ja sitä ajattelivat.
Naimakansa ajoi matkaansa, ja eivätpä hekään olleet suruissaan.
—Kyllä jäi Hemmo nolona katsomaan, sanoi Matti.
—Niin, minun oikein kävi säälikseni, kun niin paljon narrattiin, surkutteli Hintti.
—Kävi minunkin vähäisen, vaan toisekseen, mitä hän vanha mies rupeaa kouhastelemaan, sanoi Matti.
—Minuun se ehkä suuttui kovasti, arveli Pasanen.
—Teidän pitää ruveta ja laittaa toinen morsian, esitteli Matti.
—Ei pitäisi enää narrata, houkutteli Hintti.
—Niin kyllä, puolusti Jahvikin. Antaa olla ne asiat virkkamatta ja minäkin koetan olla isälle oikein nöyränä, niin jospa se heittää ne naimispuuhat, ja se olisi hyvä.
Siihen suostui muutkin, ja puhe kääntyi iloisempiin asioihin. Sulhanen ja morsian ajoivat yhdessä hevosessa. Vieretysten istuminen tuntui niin erinomaisen kevyeltä ja hauskalta. Reen vierussa kallistuessa oli niin soma nojautua toisiaan vasten, eikä hetkeksikään mennyt muistista tuo omituinen tunne, että on siinä toinen.
Taipaleelta oli otettava lisähenkilö, joka oli erään talon tytär ja erittäin sievä. Tähän oli Jahvi jo kauan aikaa ollut mieltynyt, ja siksi he nyt niin sovittivat, että toinen tuli sulhaisrengiksi ja toinen morsiuspiiaksi. Nämäkin Pasanen asetti istumaan rinnakkain, mutta kovin he olivat vielä ujoja. Puheen ainetta ei tahtonut alussa löytyä, varsinkaan Jahvilta, jonka velvollisuus olisi ollut alkaa. Ja reki tuntui liian kapealta, ja toisekseen leveältäkin, ettei kuin hyvin vahingon syyksi saattoi nojautua rinnalla istujaan päin, josta nojautumisesta sai vähän puheen ainetta.
Tämä kaikkien tunteita koetteleva matka loppui ja jouduttiin pappilaan. Siellä neljän todistajan läsnäollessa pappi kirjoitti kirjoihin, että ne henkilöt aikovat ristilliseen avioliittoon, ja pappi sitten varmemmin kysyi, oliko heidän aikomuksensa totinen, johon asianomaiset nyökäyttivät päätään myönnytykseksi. Kun naimakartta ja vaivaisraha oli maksettuna, niin silloin sai olla varma, että huomenna kirkossa mainitaan ja onnea toivotetaan uuteen edesottamiseen.
Se joka puhemieheksi pääsee, se se vasta on mies mielestään. Häissäkin se saa istua kunniasijalla ja vaivoista vielä tulee puhemiehen paita, oikein suuri hölläke, että varmaan mahtuu päälle. Siinä kaikki puhemiehen saatavat, jotka eivät tosin ole isot, mutta riittävänä kiihoituksena uusia puuhaamaan.
Matin ja Hintin väli oli sotkeuksistaan selvinnyt, ja monta pitkää mietettä sillä sotkuisella ajalla oli mennyt hukkaan, mutta nyt niistä oli päässyt, ja he olivat tyytyväisiä. Puhemies oli näistä jo huoletta ja puuhasi uusien asiain hyväksi ja sellaisella menestyksellä, että sulhasrenki ja morsiuspiika tulivat samalla tiellä kihloihin. Heidän ujoutensa vähitellen haihtui ja muuttui rakkaudeksi. Kihlauksen he ilmoittivat ja vahvistivat morsiamen kotona Kallelassa, josta tiedosta sekä morsiamen isä että äiti olivat tyytyväisiä, kun heidän Miinansa pääsee siivolle miehelle ja vielä päänään emännäksi. Puhemies ja morsiamen isä maistelivat kihlajaisia, että jälkimäinen tuli jo hyvään ryypyn liepakkaan ja ilmoitti Pasaselle, että hän maksaa tyttärelleen kolme tuhatta perintöä, ja jos miehessä näyttää olevan miestä hallitsemaan, niin tuhat tai kaksi lisää.
Viikon päähän he tekivät määrän Jahvin ja Miinan kuuliaisille, mutta näitä käsilläolevia kuuliaisia menivät viettämään Hintin kotitaloon. Pekka siellä jo parhaana miehenä humasi ja oli valmistanut itselleen hanurin, jolla soitteli nuorelle väelle. Pasanen käveli virkansa puolesta laajana, sillä ei puhemieheksi ollut muita niin kokeneita kuin hän. Lassilan Antti olisi kyllä mielellään ollut, mutta harvemmin sitä kukaan tahtoi. Eikä se tiennyt puhemiehen alkulausettakaan; niin sen ainakin Pasanen uskoi.
XII.
Savitiessä vietettiin Matin ja Hintin häitä ja vieraita oli melkoisesti. Useimmille vieraille ukki kertoi salaisuutena, että sulle suhaun: johan minä Matille sanoin, ei somene siitä kuin tuon Hintin ottaa. Siinä sitten syötiin ja juotiin. Iltasilla alkoi tuo niin sanottu huomentuopin juonti, jossa Pekka piti näin kuuluvan alkupuheen:
"Arvoisat vieraat!
Kun te olette kunniallisen vaatimisen päälle näihin pitoihin saapuneet ja tähän häähuoneeseen sisälle käyneet, niin minä saan teille pariskunnan puolesta siitä kiitokseni lausua. Ja saan ilmoittaa että minun oli aikomus esittää meidänkin muistamaan tätä nuorta ja vasta alkavaa pariskuntaa pienellä lahjalla, sillä suurimmalla lahjalla on näitä muistanut tämän talon isäntä ottaessaan jalomielisyydessään isällisen huolensa alle, talonsa ja tavaransa perillisiksi. Ja tämä huomenlahja on jo ollut tapana muinaisista ajoista, koska sen alkua ei vanhatkaan muista, eikä historiat toista, anna ilmi aikakirjat, satavuotiset sanomat. Näiden sanotaan Kaanaan häistä alkunsa saaneen, mutta ei niistä ole meidän hailien esikuvaa, sillä ei meillä vesi muutu viinaksi, niinkuin siellä sanotaan tapahtuneen, meillä viinan vilja kasvaa pellosta, ja hyvä niinkin.
Tähän kelpaa kupariraha; hopea olisi hyvää, kulta vielä kuuluisampaa, sekä kaikenlainen tavara: lehmänvuona, lampaan vasikka, sianvarsa, ja siinä sivussa saapi muistaa vaivaisia.
Tässä ei ole mittaa eikä vaakaa; käsi mittana, kukkaro vaakana ja harakan sulka puntarina. Ensin tulkoot sulhasen sukulaiset, sitten morsiamen omaiset, sitten kunnialliset kutsuvieraat ja kuokkavierasten kutsuvieraat.—Ja jos jollain on tätä vastaan sanomista, niin sanokoon."
Mutta ei kellään ollut, ja silloin alkoi asia käydä Pekan lausuman järjestyksen mukaan: ensin sulhasen sukulaiset, ja niin aina.
Ne, jotka eivät aivan pennimäärällä panneet, ilmoitettiin ylyystelemällä: "Tämä on kolkkoon korpeen talon tehnyt ja sen huolella hoitanut ja nyt vielä päälle vaivainsa muistaa niin paljolla, ettei näistä näin vähälle aikaa saa selvääkään." Ja kaikki paperirahat ne olivat satamarkkasia.
Mutta se, jolla tiedettiin olevan rahaa ja joka kuitenkin pani vähäisen, ilmoitettiin:
"Tämä mies ei ole kitupiikki eikä naukujan poika. Se on hiet hiihtänyt, tuulet soutanut ja nyt täydellä kukkarolla tänne saapunut ja muistaa kokonaisella kymmenpennisellä." Silloin tietysti kaikki nauramaan.
Kun joku lampaan lahjoitti, ilmoitettiin lahjan ominaisuudet: "Sen sääriluista saapi mainioita rumppuskalikoita, selkärangasta kunnollisia kaprokin nappeja ja kylkiluista veneen kaaria, ja kärryn käyriä." Ja lopuksi aina, että "häät häistä, pidot pidoista, kunniat hyvistä töistä!"
Illan kuluessa ukot alkoivat turista kuin ampiaiset pesässään, mutta silloin ukki käski panna putelien tulpat kiinni ja muuttaa juomat kahviksi. Ahneuksissaan oli jo joku renki maistanut niin, että näytteli nyrkkiään, mutta sille selitti ukki:
—Ei meillä, muista se. Meillä ei sellaisia moukaria tarvita, vaan jos mielesi tekee, niin mene kankaalle ja pieksä nyrkkisi petäjiin … hyvästi joudat… Ei se ole mies, jolla on mieltä, vaan jossa on mielen hallitsija. Eikä se ole ahne, jolla on syömistä, vaan joka syöpi kaikki, mitä näkee, se on koira … ja nyt sen kuulit.
Nyrkin näyttelijä häpesi ja muuttui siivoksi mieheksi.
Huomentuopin jälestä miehet nostivat Matin "ukoksi," jota pojat olivat muka estävinään, ettei he vielä anna, mutta ukot veivät voiton. Sitten nostivat vanhan isännän sen kunniaksi, että hänellä on poika, joka nyt toi emännän. Sama temppu tehtiin Hintille ja vanhalle emännälle, mutta siellä piti olla miesten apuna nostamassa.
Kaikki syönnin ja juonnin loma-ajat nuoret tanssasivat Pekan hanurin mukaan, niin ettei siinä ollut joutilasta aikaa. Häitä kesti toista vuorokautta, ja sen jälkeen vieraat menivät kotiinsa.
Matin tekemä uusi aitta valmistui, ja sen nuori emäntä sai vaatehuoneekseen.
Yhdet ilot iloittua kääntyy toivo toisihin.
Ajateltiin Jahvin ja Miinan häitä, sillä heitä oli jo kolmasti kuulutettu, mutta häät eivät joutuneet heti, kun morsian tahtoi vähän niin sanottua "myynäilemisen" aikaa. Tämä aika on rikas unelmista ja pelosta. Se, joka on rakastettunsa löytänyt, soisi juoruämmäin ja pahojen kielien olevan vajotettuna yhdeksän sylen syvyyteen, ettei heidän juonensa tuottaisi iäti muistettavia murheita.
Tämä pelko oli Jahvilla isänsä suhteen, sillä se ei näyttänyt katselevan suotuisasti poikansa aikeita. Kuuliaisia ei antanut ensinkään pitää kotonaan, eikä ollut Hintin ja Matin häissäkään, vaikka Savitien ukki itse kävi kutsumassa, jurotti vain ja paikkasi turkkia.
Siinäkö jurottamassa lienee tuo entinen ajatus päähän pöllähtänyt, joka päättyi siten, että hän meni ja otti kumppanikseen muutaman toisen kirjamiehen, jonka kanssa hän meni erään vanhanpiian luokse sulhasiksi. Päätöksestään ei Hemmo luopunut, leskestä ei hän huolinut, nuori ja naimaton olisi pitänyt saada, ja sitä sukuahan on vanhapiikakin. Vanhapiika tuli niin hyvilleen ja lempeäksi, ettei tahtonut osata miten kävellä, vaikka karhakkata laatua hän oli luontonsa puolesta ja toiselta puolen vähän jumalinen, suntion rouvan kanssa yhden uskon väkeä, missä he olivat kahden.
—Käpsis kiukaalle, sanoi entinen vanhapiika, kun päivän viipyi uunille noustessaan. Samat sanat, vaikka vähän toiseen tapaan. Kopskeikaa! heti pappilaan. Vanhapiika ei tarvinnut myynäilemisen aikaa, hän oli saanut kyllin myynäillä, eli toisin sanoen hyräillä vanhanpiian ikävätä.
Ensi viikolla hän kävi jo Hemmolassa rukin sijaa katsomassa ja antoi ensi kerran käydessään omintakeisia neuvoja taloudenhoitajille. Hyvin harmissaan pojat olivat äitipuolen tulosta ja Jahvi kaikista enimmän, sillä hänen morsiamensa aikoi purkaa naimisen, jos tuo vanhapiika tulisi hänelle anoppimuoriksi. Jahvi oli pahemmassa kuin pulassa. Jo meni tätä ilmoittamaan isälleenkin ja pyysi häntä oikein pyytämällä luopumaan tuon vanhanpiian ottamisesta.
—Minäkö sinua tottelisin, tosahti Hemmo. Hyvin sinä ja te kaikki olette minua totelleet.
—No jos minä olen ollut teille paha, niin elkää muistelko, minä olen varmasti tottelevainen, jos vaan luovutte siitä, sillä tekin isä tiedätte, että se on liika äkkinäinen äitipuoleksi; ottakaa ennen jokin toinen, rukoili Jahvi.
—Sinä elä tule minua neuvomaan, mene siitä matkaasi! ärjäisi Hemmo kiivaammin.
Jahvi lähti, ja sen arvaa, millä mielellä. Nyt olisi ollut isällä tilaisuus saada itselleen nöyrä poika, mutta hän ei huolinut, vaan sysäsi luotaan. Ei voi sanoa, mitä ajatteli Jahvi isästään, sillä nyt hän oli vakuutettu, että morsiamensa hänet hylkää, ja niinhän kävikin. Kaikki tuumat menivät turhaan. Ei uskaltanut tyttö lähteä. Aineellinen puoli pääsi voitolle ja rakkaus jäi tappiolle.
Pappi toimitti eron heidän välillään ja nuhteli kevytmielisyydestä. Alakuloisena Jahvi kuunteli tätä nuhtelua, eikä ollut vesi silmistä kaukana, mutta eipä ollut iloinen mieli toisellakaan. Selittämättömän oudolta tuntui ainakin Jahvista, kun he sen jälkeen heittivät hyvästit toisilleen. Tämä olisi ollut kylliksi unen näkönäkin, mutta täytyi se totenakin kärsiä. Niin kävi heille.
Hemmo toi pojilleen äitipuolen. Heti tultuaan tämä vaati pojat komentonsa alle, mutta ei se hopusti onnistunut, lisäsi vain enemmän tyytymättömyyttä äitipuolta kohtaan. Viimein Jahvi kyllästyi niin kovasti, että erosi pois kotoaan ja meni muuanne rengiksi. Allapäin hän lähti astumaan ja ajatteli:
—Vanhempia käsketään totella, ja oikeinhan se on, vaan ei tätäkään jaksa aina täyttää, kun ei vanhempi yhtään välitä siitä, mitä lapsi saapi heidän jäykkyytensä tähden kärsiä…
Yhden vuoden hän ainakin päätti olla äitipuolensa tieltä poikessa ja omaa harmiaan haihduttelemassa. Pienemmät pojat jäivät kuskattaviksi, mutta arvaa sen, ettei huonekunnan sovinto haitta hääviä ollut. Ei ollut kehumista vanhainkaan keskinäisestä rakkaudesta. Vanhanpiian oikkuja ilmaantui usein, ja sovinto oli miten milloinkin sattui. Olivat he kuitenkin siksi sovinnossa, että kävivät yhdessä veisuuseuroissa, joissa käyntiä Hemmo jatkoi niinkuin ennenkin. Kun heidän kesken tuli lastenkasvatus puheeksi, kertoi Hemmo seuratovereilleen:
—Tuota, kyllä minä olen heitä koettanut kasvattaa Jumalan pelossa, vaan ei niistä näy hyviä tulevan, ne kun ovat kovin uppiniskaisia.
Ja samaa sanoo useampi heistä.