Malombra

— Näen kyllä, herra, sanoi hän Steineggelle. — Näen kyllä, että haluatte sanoa minulle: Ad quid perditio haec? Vanhalla papilla ei pitäisi olla nuoren naisen makua. Mitä tehdä? Nämä köyhät ihmiset pitävät kaikesta tästä. He mielestään kunnioittavat täten Jumalaa, ja Jumala näkee sydämeen.

Hän ei kertonut, kuinka hän itse oli auttanut tiukoilla ja sitkeillä säästöillään seurakuntalaistensa toivomuksia sillä vaikka hän olikin syntynyt ylhäisessä perheessä oli hän jättänyt osansa perinnöstään monille veljilleen. Nämä, tuntien hänet perinpohjin ja rakastaen häntä olivat joku aika sitten lahjoittaneet hänelle kauniit urut Serassista. Ensimmäisen juhlamessun ensimmäistä Dominus vobiscumia soitettaessa uusilla uruilla, seisoi don Innocenzo pari minuuttia liikkumattomana pääoven yläpuolella, kädet levällään, nauttien sävelaalloista ja torvien kiillosta. Nyt hän tahtoi näyttää Steineggelle myöskin urut. Edith oli niin ystävällinen, hänen isänsä niin kohtelias, että don Innocenzo voitti pian kokonaan kainoutensa ja tultuaan heidän kanssaan ulos kirkosta unohti häntä odottavan kahvinsakin tehdäkseen heille tuhansia kysymyksiä Saksasta, sen eri seuduista, tavoista, taiteesta, jopa Goethesta, Schilleristä ja Lessingistä, ainoista saksalaisista kirjailijoista, joiden nimen hän tunsi ja joilta hän oli jotakin lukenut. Hänen mielestään olisi joka saksalaisen pitänyt tuntea Saksa päästä päähän ja kuuluisien maamiestensä joka sana ja teko. Vieläkin yhden saksalaisen nimen hän muisti, Beethovenin, kysyi hänestäkin, kertoi, että hän kuusitoistavuotiaana oli kuullut erään rouvan soittavan yhden Beethovenin sonaatin ja se oli ollut hänestä täynnä ylimaallisia ääniä. Don Innocenzo parka! Vieläkin hän punastui.

Steineggen pienet, vaaleat silmät välkkyivät tyytyväisyydestä. Hän vastaili kirkkoherran kysymyksiin innokkaasti ja kansallista ylpeyttä värähtelevällä äänellä. Edith hymyili väliin äänettömänä, väliin totuuden kunniaksi, tehden jonkin rauhallisen huomautuksen, joka ei ollenkaan ollut kirkkoherran mieleen. Tätä miellyttivät Steineggen ehdottomat tuomiot ja liioitellut kuvaukset, jotka veivät hänet voimakkaasti aivan uuteen, lumottuun maailmaan.

— Antakaa olla, neiti, sanoi hän melkein kärsimättömänä. — Antakaa minun uskoa kaikkia noita kauniita asioita, joita herra isänne kertoo. Minä olen pappi, joka ei ole nähnyt mitään, ei kuullut mitään eikä tiedä mitään, ja minusta tuntuu, että hänen pitäisi olla oikeassa.

Steinegge, kuullessaan sanottavan näin ja nimitettävän itseään herra isäksi, oli vähällä syleillä kirkkoherraa tämän mustasta kauhtanasta huolimatta.

Sillävälin pieni seurue oli saapunut puiselle portille, joka vei papin vihannespuutarhaan. Don Innocenzo pyysi seuralaisiaan sisään kahville. Steinegge otti heti kutsun vastaan, hän ja pappi tuntuivat jo olevan vanhoja tuttavia. R…n pieni, kokonaan valkea pappila, puolivälissä kirkkoa ja kylää, mutta jonkin verran syrjässä, kääntää selkänsä vuorille ja katselee kukkivaan puutarhaansa uponneena ketoja, jotka ulottuvat aina joelle asti. Neliskulmaisen vihannespuutarhan sulki sisäänsä matala muuri. Daaliat ja ruusupensaat vartioivat siellä vihanneksia ja rikkaruohoja. Talon takana kohoaa nurminen vuorenrinne omena-, persikka- ja oliivipuiden varjostamana.

Pienet huoneet olivat puhtaat ja valoisat. Etupuolisista on paratiisimaisen ihana näköala. Pappi antoi vieraidensa ihailla sitä suuresti mielissään, näytti heille salinsa ja työhuoneensa, jossa hän säilytti muutamia historiantakaisia astiasirpaleita, jotka oli löydetty kaivoksista järven luota ja joita hän piti tavattoman suuressa arvossa. Hänen salainen mielipahansa oli se, ettei vielä ollut sattunut löytämään yhtään niin terävää kiveä, jota olisi rehellisesti voinut luulla historiantakaiseksi aseeksi. Steinegge kuunteli suurella harrastuksella näitä hänen selityksiään, jotka olisivat saaneet tiedemiehen hymyilemään, sillä pappiparka innostui jokaisesta uutuudesta, joka sanomalehden tai kirjan avulla pääsi tunkeutumaan hänen yksinäisyyteensä, ja näille katkonaisille ja pilatuille tieteen muruille hän rakensi tavanmukaisia, yksinäisen ajattelijan järjettömiä perustelmia.

Edith katseli mieluummin niittyjä, joihin suuret pilvet heittivät varjonsa, ja kylän tummia kattoja, jotka melkein hävisivät pähkinä- ja mulperipuiden sisään. Vasemmalla, pappilan alapuolella, näki siekaleen järveä kuin ruskeutuneen terän leikkaavan niittyjen vaaleaa vihreyttä.

— Miltä teistä Italia näyttää, neiti? kysyi kirkkoherra.

— En tiedä, vastasi Edith. — Luulin sitä paljon erilaisemmaksi kuin oma maani. Olen nähnyt Saksassa paljon meikäläisten taitelijain maalaamia italialaisia maisemia, mutta aiheet olivat aina Roomasta, Veneziasta tai Neapelista. Goethen ja Heinen Italian matkoja ei minun annettu lukea. Häpeän sanoa, mutta syvimmän vaikutuksen minuun teki huononhuono vesivärimaalaus, ensimmäinen esine, joka herätti huomiotani eräässä talossa, jossa olen elänyt kaksitoista vuotta. Se esitti Vesuviota ja alle oli kirjoitettu »Kuvia Italiasta». Siinä näkyi pieni, punainen täplä ison, vaaleansinisen täplän alla. Vain aivan läheltä katsoessa voi erottaa vuoren juovan, meren ja veneen täynnä omituisesti puettuja ihmisiä. Pitkiin aikoihin en voinut kuvitella Italiaa ja italialaisia muunlaisiksi.

— Se on luonnollista, sanoi don Innocenzo, joka ahnaasti tarttui kaikkiin, eriskummallisiin puheenaineisiin. — Katsokaa, hyvin terävä-älyisille lapsille en ikinä antaisi lapsuusvuosina nähtäväksi minkäänlaista kuvaa Jumalasta tai pyhimyksistä, sillä nuo kuvat voisivat itsepintaisesti jäädä heidän mielikuvitukseensa ja muutamissa tapauksissa vaikeuttaa myöhemmin korkeamman uskonnollisen käsityksen muodostumista. Tuo vanha, partasuinen ukko, joka itsepintaisesti seuraa Jumala-käsitettä, on omiaan auttamaan heissä huomaamatta syntyvän ratsionalismin kehittymistä. On olemassa niitä, jotka epäilevät pyhimysten palvelemista, koska eivät voi ollenkaan kuvitella näitä maailman kaikkeudessa toimiviksi, puhtaiksi kengiksi; ja kaikki tämä johtuu lapsuudessa saaduista vaikuttimista: lapsi on nähnyt ne kuvattuina rumiksi, huonosti puetuiksi, istumassa pilvillä ja katselemassa ilmaan. Ettekö usko, herra?

Steinegge, jonka oli nyt pakko keskustella pyhimyksistä uskaltamatta siitä kieltäytyä, oli juuri sanomaisillaan jonkin suuren tyhmyyden, kun Edith kiirehti vastaamaan.

— Mutta, sanoi hän, — jospa kaikki kuvat olisivat Dürerin tai teidän Luinonne näköisiä. Aistivaikutelmaan jäisi myös uskonnollinen vaikutelma.

— En usko, neiti, vastasi don Innocenzo hymyillen ja punastuen. Edith arvasi heti hänen ajatuksensa. Hän tunnusti, että Saksassa taiteellinen vaisto oli harvinaista, mutta lisäsi luulevansa, että Italiassa se oli yleinen, vaikkakin oli jo huomannut useamman kerran päinvastaisia merkkejä siitä lähtien kuin oli kulkenut Alppien ylitse. Don Innocenzo tunnusti rehellisesti, ettei omistanut sitä ollenkaan. Luino tuotti hänelle varmasti suurta nautintoa, mutta niin oli toisten keskinkertaistenkin maalausten laita.

— Se ei mahda olla totta, huomautti Edith, — mutta vaikka olisikin, niin se osoittaisi vain, että teiltä puuttuu taiteellista arvostelukykyä eikä tunnetta.

Don Innocenzo ei tuntenut sivistyneen naisellisen älyn herkkää suloa. Ensi hetkellä Edith ei ollut miellyttänyt häntä paljoakaan; hän teki kylmän vaikutuksen kaikessa ystävällisyydessään. Mutta keskustellessaan hänen kanssaan muutti pappi pian mielipidettään, niinkuin ylimalkaan hänen luontoisensa miehet tekevät. Nyt hän ihaili neidon aina luonnollista ja sattuvaa puhetta, jota elähdytti salattu tunteellisuus ja hyvin hieno ja hyvin rohkea äly.

— Jos te, herra abbee, tulisitte palatsiin, näkisitte paljon kauniita kreivin omistamia tauluja.

— Käyn siellä pari kertaa vuodessa ja minusta tuntuu kuin olisin nähnyt teidätkin siellä! Menisin sinne useamminkin, mutta tiedän, ettei herra kreivi pidä papeista…

Steinegge lensi punaiseksi; hänen mieltään pahoitti että oli aiheuttanut nuo sanat.

— Oh, sanoi don Innocenzo, hänkin puolestaan käyden tulipunaiseksi, — mitä se tekee! En minä itsekään pidä papeista, tiedättekö!

— Ah, huudahti Steinegge, levittäen käsivartensa aivankuin pappi olisi antanut hänelle enemmän ilahduttavan kuin uskottavan uutisen.

— Älkää loukkaantuko, neiti, jatkoi tämä. — Puhun italialaisista. Italiassa papit (don Innocenzon silmät leimusivat ja hänen äänensä soi kuin sotatorvi), ei kaikki, mutta useimmat, etenkin nuoret, ovat kurjaa joukkoa, tietämättömiä kiihkoilijoita, vihan välikappaleita…

— Se on selvää, että vihaa on kylvetty, sanoi Edith vakavasti, sillävälin kuin Steinegge ilmaisi kiivain liikkein iloaan.

— Ovat kylväneet ja kylvävät edelleen, vastasi don Innocenzo, — ja se kasvaa meidän ympärillemme, sanon meidän kaikkien ympärille, jotka kannamme tätä pukua, ja sieluja kadotetaan joka päivä. Riittää, riittää, riittää!

Kirkkoherran oli vaarallista koskettaa tätä aihetta. Viha kohosi hänen päähänsä, sanat soivat kiivaina ja katkerina. Ei tarvittu paljoa kiihoittamaan häntä tällä tavoin: jonkin kirkollisen lehden numero, jonka piispan maalaisapulainen, monenkertainen jesuiitta, lähetti hänelle, merkiten ihastuksensa kaikkein kiivaimpien kirjoitusten kohdalle, tai jonkun virkaveljen kuohuva kirje, jonka kuuria oli pannut pannaan ja jota se vainosi poliittisten mielipiteiden vuoksi. Silloin hän alkoi puhkua ja kiehua ja murista, kunnes kiivaat raivon puuskat saivat hänet kokonaan valtoihinsa, ja hän lopetti, niinkuin oli alkanutkin, katkonaisin sanoin, puolinaisin parjauksin yhteenpuristettujen hampaidensa välistä. Hänen vihansa lauhtui kuitenkin heti, ja hän nauroi ystäviensä kanssa omalle raivolleen.

— Ei hän kuitenkaan ole aina noin ilkeä, hyvä rouva, sanoi papin vanha palvelija hiljaa Edithille omalla murteellaan viedessään pois kahvitarjotinta.

Edith ei ymmärtänyt.

— Hän sanoo minun olevan ilkeän, ja valitettavasti se onkin totta. En voi hillitä itseäni. Toivon, että siedätte minua siitä huolimatta. Viivyttekö vielä kauan palatsissa?

— Emme tiedä, vastasi Edith.

— Emme tiedä, toisti hänen isänsä umpimähkään.

— Suokaa anteeksi kysymykseni. Miksi toivoisinkaan tapaavani teitä vielä toisen kerran.

Steinegge oli voitettu. Hän suli kohteliaisuuksiin.

— Ystäväni, toivon varmasti, sanoi hän ojentaen kätensä.

— Varmasti, aivan varmasti, vastasi pappi puristaen kovasti hänen kättään. — Mutta ennenkuin lähdette, tulkaa katsomaan kukkiani.

Nuo kuuluisat kukat olivat pari pelargonia- ja heliotrooppiriviä talon ympärillä vihannespuutarhan daalioiden, ruusupensaiden ja leijonankitojen lisäksi.

— Kauniita, eikö totta? sanoi don Innocenzo.

— Oikein kauniita, vastasi Steinegge.

— Taittakaa yksi heliotrooppi tyttärellenne.

— Ooh!

— Ottakaa, ottakaa, mitä joutavia, enhän minä tiedä mitä niillä tehdä.

— Edith, herra kirkkoherra…

Näin sanoen Steinegge lähestyi kukka kädessään tytärtään, joka seisoi hiukan syrjässä muurin vierellä.

Edith kiitti hymyillen, otti heliotroopin, haisteli sitä ja katsoi sen taitettua vartta kuiskaten:

— Tämä on lempeä sydämeltään.

Don Innocenzo ymmärsi.

— Olette oikeassa, sanoi hän nöyrästi.

— Oi ei, huudahti Edith pahoillaan, että oli sanonut nuo sanat ja että hänet oli heti ymmärretty. Sanokaa minulle missä päin Milano on?

— Milano, Milano… vastasi don Innocenzo, varjostaen kädellään, silmiään auringolta. — Milano on tuolla etelässä, hiukan länteen, suoraan noiden kukkuloiden takana.

— Hyvä herrasväki, huusi palvelija ikkunasta, — jos aiotte mennä palatsiin, niin lienee paras mennä kiireesti, sillä rupeaa satamaan.

Satamaan! Aurinko loisti täydeltä terältään eikä kukaan ollut huomannut uhkaavia pilviä. Vanha Martta, oli kuitenkin oikeassa. Järvenpuolisilta vuorilta kohosi tavallista tummempia ja sakeampia pilviä, joita etelätuuli alkoi kuljetella.

— Martta, huusi kirkkoherra, — tuo herrasväelle sateenvarjo.

Steinegge pani vastaan. Martta teki ikkunasta merkin, jota viaton mies ei ymmärtänyt.

— Mitä ihmettä? Sateenvarjo, sanoin.

Martta antoi toisen huomattavamman merkin, mutta turhaan.

— No, mikä teitä vaivaa?

Martta lähti äimistyneenä ikkunasta, muristen jotakin etevistä miehistä, jotka eivät ymmärrä mitään. Sitten hän ilmestyi puutarhaan iso, vihreä laitos kädessään ja ojensi sen ärtyisästi kirkkoherralle, sanoen:

— Ottakaa! Kaunis kapistus tarjottavaksi! Mitä sanonevatkaan meistä palatsissa?

— Mitä sanomista heillä on? Ettei minulla ole toista. Siinä koko asia!
Kas tässä, quod habeo tibido.

Todellakin, don Innocenzolla oli enemmän sydäntä kuin sateenvarjoa. Tuo kamala, vihreällä kankaalla päällystetty laitos ei ansainnut sateenvarjon nimeäkään. Martta ei voinut olla sanomatta Edithille hiljaa: — Hänellä oli toinen, kaunis, mutta hän antoi sen pois. Hän antaa kaikki.

Steinegget laskeutuivat polkua, joka kiertää kylää, hipaisee järven rantaa ja nousee taas hiukan yhtyäkseen palatsin tiehen. Sill'aikaa Martta purki harmiaan isännälleen, joka vastasi lauhkeasti: — Teinkö pahoin? Hyvä, hyvä, olkaa hiljaa, olette oikeassa. Hän oli iloissaan uudesta ystävyydestä ja ajatteli, että Steineggein kautta hänelle avautuisivat palatsin ovet ehkä helpommin. Se oli hänen harras halunsa, sillä tuo lammaslaumasta pois eksynyt palatsi oli hänen sydämellään enemmän kuin kaikki muut yhdeksänkymmentäyhdeksän kirkon siipien alle kerättyä taloa.

Aurinko hymyili vielä Steineggen selän takana, mutta uhkasi jo edestä.
Eräässä polun käänteessä Edith pysähtyi katsomaan taakseen.

— Näetkö, isä, sanoi hän hymyillen, — kuljemme kohti idyllistä murhenäytelmää.

— Ei, ei mitään murhenäytelmää:

    Draus ist alles so prächtig,
    Und es ist mir so wohl.

[Ulkona on kaikki niin kaunista, ja minun on niin hyvä olla.]

— Muistatko vielä entisiä laulujamme, isä?

Tämä alkoi laulaa:

    Ännchen von Tharau hat wieder ihr Herz
    Auf mich gerichtet in Freud' und in Schmerz,
    Annchen von Tharau, mein Reichtum, mein Gut,
    Du meine Seele, mein Fleisch und mein Blut.

[Tharaun Änncher rakastaa minua jälleen myötä- ja vastoinkäymisissä. Tharaun Ännchen, olet minun aarteeni, kaikkeni, sieluni, lihani ja vereni.]

Hän lauloi silmät täynnä iloa ja kyyneleitä kulkien pari askelta Edithin edellä peittääkseen tältä kasvonsa. Hän oli kuin nuori poika, humaltunut ketojen tuoksuvasta ilmasta ja vapaudesta. Edith ei ajatellut enää murhenäytelmää huolimatta vuorten synkästä muodosta ja muutamista suurista pisaroista, joita putoili poppelipuiden lehtien välitse järveen tehden suuria ympyröitä veden tyyneen kalvoon. Edithin valtasi isänsä liikutettu ilo. Harvaan putoileva, lauhkea sade herätti kasvullisuuden sulotuoksuineen ja kiihoitti heitä. Kuka olisi nyt tuntenut eilispäivän Edithiä? Hän poimiskeli kukkia, heitteli niitä isälleen, juoksenteli ja lauloi kuin pikku tyttö. Yht'äkkiä hän pysähtyi, katseli järveä ja alkoi surumielisen laulun:

Am Aarensee, am Arensee…

— Ei, ei, huusi isä juosten hänen luokseen. Edith pakeni nauraen ja alkoi uudelleen kauempaa:

    Da rauscht der vielgrüne Wald.
    [Siellä humisee ikivihreä metsä.]

Hänestä oli hauskaa, ettei isä antanut hänen laulaa tuota surullista laulua, ja huvikseen hän kiusoitteli tätä. Isänsä takaa-ajamana hän pakeni laulaen »Da geht die Jungfrau», hiljensi vauhtiaan ja ääntään laulaessaan »und klagt» ja joutui takaa-ajajansa käsiin ennen sanoja »ihr Weh» suudellen kättä, joka sulki hänen suunsa.

— Ei koskaan, ei koskaan, isä, sanoi hän sitten, — niin kauan kuin pidät minut luonasi. Tiedätkö, että olemme hiukan hupsuja molemmat? Sataa!

Steinegge ei ollut huomannut sitä. Hän aukaisi vaivalloisesti vihreän, natisevan sateenvarjon, joka sateen alla murahteli suunnilleen samalla äänellä kuin vanha Martta, yhtyen surinaan kedoilla ja puiden lehvissä. Kuitenkin se saattoi olla tyytyväinen siihen, mitä kuuli isännästään puhuttavan. Etenkin Steinegge ei tahtonut millään lakata kiittämästä hänen ulkomuotoaan ja rehellistä puhettaan, niin että Edith lopuksi kysyi, oliko rehellisyys niin harvinaista Italiassa. Siihen vastasi Steinegge kokonaisella kaunopuheisuuden tulvalla, ettei Edith saisi epäilläkään hänen ajattelevan pahaa italialaisista, joita kohtaan hän tunsi vilpitöntä kiitollisuutta, sillä kaiken lopuksi olivat ne ainoat ulkomaalaiset, joilta hän oli saanut hyvyyttä osakseen. Kaikista näistä hänen lämpimistä sanoistaan ymmärsi sen, ettei hän pitänyt rehellisyyttä harvinaisuutena italialaisten keskuudessa, vaan pappien. Tätä päätelmäänsä hän ei sanonut, eikä uskonut kaikessa viattomuudessaan Edithin sitä ymmärtäneen ja kiirehti lisäämään, että toivoi pian tapaavansa uudelleen kirkkoherran.

— Mutta, isä, sanoi Edith pysähtyen yhtäkkiä ja katsoen tiukasti kauniine silmineen isäänsä kasvoihin, — voimmeko jäädä tänne?

Steinegge putosi kuin pilvistä. Hän ei ollut vielä tullut ajatelleeksi sitä. Ilo tyttären läsnäolosta sumensi häneltä kaikki tulevaisuuden ajatukset. Edithin, jolla oli herkkä ja terävä olojen ymmärtämys, oli pakko johtaa hänet pilvistä maan päälle saattaakseen hänet käsittämään, ettei voisi kovin kauan käyttää hyväkseen kreivin vieraanvaraisuutta, josta hän jo oli nauttinut, ennenkuin sitä oli hänelle tarjottukaan. Ja tytär sanoi kovin pahoittelevansa, että oli syypää tähän ja ehkä vielä moniin muihin isänsä uhrauksiin, ja hän nauroi hellästi, nähdessään isänsä tällöin heittävän sateenvarjon luotaan, tarttuvan hänen käteensä ja puristavan sitä voimatta sanoa sanaakaan. — Olet oikeassa, rakas isä, sanoi hän. — Pelkään olevani tekopyhä. Sitten hän kertoi preussilaisen lähetystöherran neuvoneen häntä asettumaan Milanoon, jossa oli monilukuinen, hyvin rikas ja kansalaisoikeuksia nauttiva saksalainen siirtola. Hän uskoisi jollekin hyvälle pankille »Niebelungien aarteensa», niinkuin hän nimitti perintöänsä; hän antaisi saksan tunteja ja herra isä eläisi kuin vanha rakas Kammerath, joka oli pantu lepäämään ja piippua polttelemaan monien vaikeuksiensa perästä. He vuokraisivat pienen asunnon kaukana ja korkealla maailman hyörinästä, jos asiat vaativat, mutta täynnä valoa ja ilmaa. Hän valmistaisi saksalaista ruokaa ja herra Kammerath saisi joka päivä päivälliseksi wieniläistä tai müncheniläistä olutta. Steinegge kävi tulipunaiseksi ja alkoi nauraa kovasti heiluttaen sateenvarjoaan, huutaen: — Ei, ei, ei ainakaan sitä! Edith ei tietänyt, että hänen isänsä oli kaikkien suuren saksalaisen isänmaan oluiden halveksija ja ymmärsi siis väärin tuon huudahduksen. Hän väitti vastaan sanoen, että he voisivat kestää paljon suurempiakin ylellisyyden tuhlailuja. Sunnuntaisin kauniina vuodenaikana he tekisivät erikoisia huviretkiä lähiseuduille hävitäkseen johonkin yksinäiseen, hiljaiseen, pieneen kylään. Ja kuka tietää, jos asiat menisivät hyvin, voisi herra ratsumestari kolme neljä kertaa viikossa lähteä ulos ratsastamaan neiti tyttärensä kanssa.

— Osaatko sinä ratsastaa?

Edith hymyili. — Etkö muista, rakas isä, sanoi hän, miten lapsena rakastin hevosia. Kun serkkuni opettelivat ratsastamaan, niin isoisä-vainaja tahtoi, että minullekin opetettaisiin. Opin heti. Tiedätkö, mitä soiton opettajani sanoi, nähdessään minut hevosen selässä?

— Osaatko sinä soittaakin? huudahti Steinegge yhä enemmän ihmeissään.

— Mutta isä, enhän minä enää ole kahdeksanvuotias! Hän sanoi, että huomasi heti, kenen tytär minä olin. Ja italiankielen taidostani et sano mitään? Tiedätkö, että olen sen oppinut näinä viimeisinä kuutena kuukautena.

Mutta hänen isänsä ei ollut vielä aivan varma siitä, että Edith ei enää ollut kahdeksanvuotias. Ja keksiessään hänessä kaikki nuo moninaiset tiedot hän hämmästyi kuin jostakin ihmeestä, heltyen siihen kainoon ihailuun, jota oli tuntenut jälleennäkemisen iloon yhtyneenä. Steinegge-parka! Palatsin portilla hän astui syrjään päästääkseen Edithin kulkemaan ohitse vetäisten huomaamattaan hatun päästään.

— Isä, sanoi Edith nauraen.

— Mitä?

Steinegge ei ymmärtänyt.

— Mutta hattu?

— Ah!… Oh!… Niin! Mies-parka pani sen takaisin päähänsä juuri samassa, kun kreivi Cesare tervehti Edithiä tullen häntä vastaan pihalle hyväntahtoinen hymy muuten aina vakavilla kasvoillaan.

IV. VÄLINÄYTÖS.

Oli kulunut viikko Edithin ja Salvadorien tulosta palatsiin. Kreivitär Fosca vakuutti ujostelleensa alussa kovasti serkkunsa samoinkuin vuortenkin hapanta naamaa. — Paha olisi minut perinyt, sanoi hän, — ellei minulla olisi ollut Marinan lohduttavaa seuraa!

Hän olisi matkustanut heti tiehensä. Ja hän teki sen johtopäätöksen, ettei tässä maailmassa pidä joutua epätoivoon mistään, paitsi toivosta nähdä Cesare kammattuna. Nyt hän tunsi olevansa aivan kuin paratiisissa. Cesare oli ollut melkein avomielinen niinkuin kreivitär itse ja muutkin. Nyt ei enää ollut syytä pelätä, että kreivitär Fosca kainostelisi. Hänen äänensä kuului yhtä mittaa, olipa se sitten sanoakseen kohteliaisuuksia Marinalle, hellyyksiä pojalleen, nuhteita kreiville ja Steineggelle, eriskummallisia puhutteluja palvelijoille tai päästääkseen huudahduksia ja yksinpuheluja. Tässä hän ei ainakaan muistuttanut Palman venezialaista aatelisnaista, jonka hän vannoi vannomistaan olevan, Palma tai ei Palma, oman muotokuvansa, maalatun hänen tietämättään kolmekymmentä vuotta takaperin, luultavasti hänen mennessään 1500-luvun doogittaren kutsuihin. Nepo esitti kreiville pitkiä taloustieteellisiä sepustuksia oratoriseen tapaansa tottuakseen esiintymään eduskunnassa sekä kertoili hänelle poliittisia juttuja pääkaupungista. Marinalle hän puhui muodista ja kaikista nuorista kreivittäristä ja markiisittarista, joihin hän oli tutustunut Torinossa, toistaen keskusteluja heidän kanssaan ja muistaen aina huolellisesti kerrata: Te Salvador, te Maria, te Emma, te Fanny j.n.e., myöskin kömpelöitä ja julkeita sukkeluuksia, piilotti hänen kirjansa, vaihtoi hänen hansikkaansa, keinutti »Nuolta» heidän ollessaan järvellä ja loisteli, Marinaa ollenkaan säälimättä, mitä vastustamattomimmissa puvuissa, illalla vakavissa väreissä, aamulla hempeissä, väliin niin hempeissä, että koko Nepo hyvine tuoksuineen oli kuin palanen vaniljakiisseliä. Ja tuo suurten esi-isien maineikas sarvi [Sarvi Venezian doogien vaakunassa.], joka oli arvokkaampi kuin kruunu, oli paloittunut suureksi joukoksi pieniä pilasarvia, jotka välkehtivät raukkamaisen jälkeläisen napeilla, neuloilla ja nenäliinoissa, huolimatta kreivitär Foscan erikoisesta vastenmielisyydestä tätä merkkiä kohtaan, joka toi hänen mieleensä hyvinkin demokraattisia pilapuheita. Steinegge, jonka joka huokosesta tulvi tyytyväisyyttä, oli Hänen Ylhäisyytensä ritari ja ystävä. — Lusikka menee kävelylle kupin kanssa, sanoi kreivitär, kun ratsumestari tarjosi hänelle käsivartensa. Kreivitär oli kuitenkin saanut selville, ettei Steinegge ollut itävaltalainen eikä rakastanut itävaltalaisia, ja tarvittiin työtä, ennenkuin hän käsitti, että Steinegge oli tavallaan saksalainen. Hän kysyi sitä itse Steineggeltäkin, jolle sitten soi vilpittömän ystävyytensä, kertoillen hänelle hyvinkin arveluttavia juttuja niin varomattomasti, että Steinegge kauhistui, jos Edith sattui olemaan lähistöllä.

Steinegge näytti lauhtuneen itse Marinaakin kohtaan toivoessaan muutaman päivän perästä eroavansa hänestä. Marina otti väliin Edithiä käsivarresta tehdäkseen kierroksen pylväskuistilla tai puutarhassa. Edith ei näyttänyt iloitsevan näistä suosionosoituksista ja torjui ne luotaan. Hänen käytöksensä Marinaa kohtaan oli siinä määrin kylmä kuin hänen asemansa talon vieraana salli; eikä tämä hänen pidättyväisyytensä ollut vapaa hienosta ylpeydensävystä. Eikä siitä voinut syyttää saksalaista verta. Kreivitär Foscaa samoinkuin kreivi Cesarea kohtaan Edith osoitti vilpitöntä myötätuntoisuutta, vaikka kokonaan toisella tavalla. Kreivi Cesare oli ystävällinen hänelle, vastusti kovin hänen aikomustaan lähteä heti, kertoi hänelle itsestään paljon enemmän kuin hänen isälleen, kertoi omasta yksinäisestä elämästään levollisen katkerasti, sanoi syvästi kärsineensä ja rautaisen terveytensä nyt pilaantuneen. Salvadoreja kohtaan hän esiintyi odottamattoman kärsivällisenä, niin täydellisiä vastakohtia kuin he olivatkin hänen luonteelleen. Marinaa hän ei puhutellut juuri milloinkaan. Heidän katseensa eivät kohdanneet toisiaan, ne kulkivat vinoittain yhtyäkseen jossakin kaukaisessa x-pisteessä, niinkuin muutamain geometristen teoreemain olettamukset. Marinan mieli oli taas mitä vaihtelevaisin. Hän heittäytyi monien pitkien hetkien mykästä rauhasta hermostuneen iloisuuden valtaan, kiemaili hetken Nepolle kuin tahtoakseen huumata hänet ja kohottaa hänet yläilmoihin, sitten Marina ei edes katsonutkaan häneen eikä vastannut hänen puheisiinsa. Hän söi tuskin ollenkaan. Kahden hiusaallon alla, jotka taipuivat alas aina kulmakarvoihin asti kuin kätkeäkseen jonkin salaisen ajatuksen, leimahtelivat hänen suuret silmänsä tavallista useammin. Hänen olennossaan, joka oli kuin sopusointuisten aaltoviivain kuvaamatonta musiikkia, hienon hienosta korvasta aina kengän kaarevaan kärkeen asti, näki jännityksen vaihtelevan pulppuavan, hermostuneen elämänkaihon kanssa. Sanalla sanoen: hän oli kauniimpi kuin milloinkaan ennen, täynnä valoa, varjoja ja sähköä, mutta mitä tuo kuori sulki sisälleen, sitä ei kukaan tietänyt.

Melkein joka päivä tehtiin retkiä järvelle ja vuorille. Kreivitär Fosca oli aina aloitteentekijä, vaikk'ei hän itse koskaan ottanut osaa niihin. Hänelle oli kylliksi kuljeskella talon ympäri. Usein hän eksyi monissa portaissa ja käytävissä ja huusi silloin avukseen Cattea ja Momoloa. Catte olikin jo selvillä joka nurkasta niinkuin vanha rotta, mutta Momolo-parka ei tahtonut selviytyä, ja sattui usein, kun kreivitär kutsui häntä, että hänen surkean äänensä kuultiin vastaavan juuri alapuolelta: — Täällä, Teidän Ylhäisyytenne, mutta en tiedä mitä tietä. Steinegget olivat käyneet jo pari kertaa pappilassa ja don Innocenzo puolestaan kerran palatsissa. Tohtoria sen sijaan ei enää näkynyt.

Hauska ja iloinen oli sekin seurue, joka aterioi palvelijoiden ruokahuoneessa. Pilapuheita, karkeita kaksimielisiä sukkeluuksia ja sattuvia vastauksia, kujeellisia kuiskeita, naurun kikatusta ja tirskuntaa sekä häirittyjen aterioitsijoiden murinaa kuului matalien kattoholvien alta. Väliin kellon helähdys keskeytti tuon vimmatun hälinän, mutta pian sen jälkeen joku alkoi taas puhella, toinen yhtyi siihen, sitten kolmas ja kohta oli konsertti taas täydessä käynnissään.

Päivän polttava kysymys oli näytelmä, jota he vainusivat isäntiensä esittävän: »Hänen Ylhäisyytensä Nepo ja tämän avioliitto.» Oltiin vielä vasta prologissa, hämärässä ja salaperäisessä prologissa, jonka sai itse keksiä katseista, liikkeistä ja kaikkein joutavimmista sanoista, ehkäpä myöskin jostakin salaisesta keskustelusta, jolloin esittäjät eivät luulleet kenenkään heitä kuulevan. Catte puheli mielellään Fannyn kanssa tästä aiheesta selittäen sen kohtalon sallimaksi suureksi onneksi, joka Salvadorien avustamana oli tulossa donna Marinan osaksi. Hän ylisteli liioitellen isäntiensä rikkauksia, noita kahta palatsia Venezian kanavan varrella, suunnattoman komeata kesähuvilaa, jossa pylväskäytävät olivat pitkät kuin procuratiat ja veistokuvien luku suuri kuin sotajoukko ja jossa ullakot kykenivät ravitsemaan kaikki Venezian hiiret ja täit, sekä etuhuonetta, isoa kuin itse Piazzetta.

Fanny ahmi innolla näitä uutisia levitellen niitä sitten toisten keskuuteen. Näytti siltä, kuin hän olisi perivä kaiken tuon loiston. Toiset pilkkasivat häntä, kysellen luuliko hän pääsevänsä prinsessaksi. — Vaikk'ei prinsessaksikaan, vastasi Fanny, — niin eipähän kuitenkaan tarvitse jäädä iäksi homehtumaan tähän paholaisen pesään, jonka piru itse on rakentanut pojilleen.

V. MUSTAN- JA PUNAISENKIRJAVA VIUHKA.

Eräänä aamuna vain kreivitär Fosca ja kreivi Cesare tapasivat toisensa aamiaispöydässä. Kaikki muut olivat menneet katsomaan tulevan paperitehtaan paikkaa insinööri Ferrierin, Finottin ja Vezzan kanssa. Nämä olivat palanneet takaisin palatsiin, ensiksimainittu asioiden vuoksi, molemmat toiset mennäkseen katsomaan lähelläolevaa, hyvin vähän tunnettua Orridon luolaa, jonne oli päätetty tehdä retki seuraavana päivänä.

Kreivitär Fosca näytti tänään tavallistakin iloisemmalta. Hänen peruukkinsa oli vinossa ja hän heitteli kreiviin vakavanlaisia silmäyksiä, jotka eivät ollenkaan soveltuneet hänen leikkisään laverteluunsa. Hän puheli sadoista asioista, hypellen ilman järjestystä toisesta toiseen. Kreivi antoi lyhyitä, yksitavuisia vastauksia tyrehdyttääkseen tuon puhetulvan. Jokaisen tällaisen vastauksen jälkeen kreivitär muutti puheenaihetta ilman tulosta. Mutta hän ei näkynyt ollenkaan äimistyvän siitä, hän kävi päinvastoin aina vain herttaisemmaksi, niin että kreivi äännähdettyään muutaman varman: hm, heitti häneen kaksi silmäystä, joista ensimmäinen, jokseenkin pitkä, sanoi: mitä pirua tahdotte? ja toinen, aivan lyhyt: ymmärrän. Senjälkeen hän ei enää vilkaissutkaan kreivittäreen.

Tämä vaikeni hetken, heittäytyi taaksepäin tuolinsa selkänojaa vastaan ja alkoi leikitellä hermostuneesti vihreällä viuhkallaan, sill'aikaa kuin myssyn nauhat heilahtelivat suurten, nauravien kasvojen ympärillä.

— Mikä vahinko, Cesare!

— Hm!

— Mikä vahinko, ettemme ole enää nuoria!

— Tosiaankin!

— Olisimmepa mekin menneet huviretkelle, sen sijaan että meidän täytyy nyt kykkiä täällä ja tuijottaa toisiimme kuin kaksi purjelaivaa telakalla.

Kreivi ei voinut pidättää kasvojen liikettä, jonka kaikki hänen ryppynsä aikaansaivat.

— Ehei, huusi kreivitär. — Jos olenkin vähän ränsistynyt, niin luuletteko te sitten olevanne minkään näköinen. Kuinka olettekin olevinanne! ja sanatulvan purkautuessa hänen suustaan kreivitär kaasi itselleen viiniä.

— Ja miksi katselette minua tuolla tavoin? Pelkäättekö, että läikytän? Minun käteni ei tutise, tietäkää se! Onko tämä Pyhän Costanzan pöytäliina? Luulisi teidän olevan hänen aikalaisiaan. No niin, mistä puhuimme? Sekoitatte ajatukseni noilla irvistyksillänne. Oh, jumala, kuinka kuuma! Ja että täytyykin olla täällä teidän seurassanne! Paljon parempi olisi ollut, jos olisin mennyt katsomaan tuota kirottua paperitehdasta! Heillä on ainakin hauskaa! No, olkaahan kiltti ja antakaa minulle yksi persikka. Heillä vain on aina hauskaa! Kiitos, aarteeni! Sanokaapa, onko heillä hauskaa vai ei?

— En tiedä.

— En tiedä. Mutta minä tiedän sen. Mainio tuo teidän: en tiedä.

— Pidättekö tuosta persikasta?

— En, se ei ole minkään makuinen. Mitä tämä persikka tähän kuuluu? Antakaa persikoiden olla, rakkaani! Mikä mies juttelee kesken kaiken persikoista. Mistä me puhuimme?

— Minä ainakaan en mistään.

— Ei mitään tekee hyvää silmille, vaan ei suulle. Puhukaa toki, sanokaa jotakin. Minä olen ollut äänessä kokonaisen tunnin. Minun käy teitä sääli, halkeatte kohta, ellette sano jotakin. Antakaa vain tulla. Miksi ette tahdo, että noilla lapsilla on hauskaa?

— Kuulkaa, sanoi kreivi hymyillen, — minulla on ollut jo tunnin ajan hyvin hauskaa ja säälin puolestani teitä. Te haluatte kulkea aivan hiljaa hiukan syvän ja leveän veden ylitse ja käytte edes takaisin rannalla etsien siltaa, jota kuitenkaan ei ole. Teillä ei ole muuta neuvoa kuin tehdä hyppäys, rakas serkkuni. Hypätkää vain, ei se tule tekemään kipeää.

Kreivitär särähti tulipunaiseksi ja työnsi lautasen äkäisesti luotaan.
Viinipikari kaatui pöytäliinalle. Kreivi säpsähti ja vilkaisi julman
näköisenä Hänen Ylhäisyyteensä, joka sanoi: — Ei mitään, rakkaani.
Häitä! Siinä kaikki!

Kreivi suuttui. Tarvittiin hänen sukunsa kaikki ritarilliset vaistot hillitsemään häntä tuon ajattelemattoman serkun suhteen. Tahrat raivostuttivat häntä, aivankuin hänen aateliskilpenään olisi ollut puhtaus. Hän soitti vihaisesti ja ärjäisi palvelijalle: — Pois tuo kaikki, ja heti paikalla! Se tuli kuin pyssyn suusta, joka vei mukanaan palaen ja räiskyen koko hänen vihansa, jättäen hänet tyhjäksi ja tyyneksi.

— Joko se on ohitse, rakkaani? kysyi kreivitär, kun pöytä oli taas siistitty.

Kreivi ei vastannut.

— Minulta myös, lisäsi Hänen Ylhäisyytensä pian sen jälkeen. — Puhukaamme siis nyt siitä asiasta! Kuulkaa, Cesare, te suurine kykyinenne tunnette minut jo tällä hetkellä. Olen oppimaton, yksinkertainen, vanha höpsö, mutta sydän on paikallaan. Olenkin vain paljasta sydäntä! Kun on kysymys lapsestani, omista sisuksistani, niin joudun aivan sekaisin, nuo vähät ajatukset päässäni menevät kaikki myttyyn, niin etten näe enää mitään, en ymmärrä mitään. Olen sellainen vanha naisparka. Auttakaa te minua, Cesare, neuvokaa minua, huolehtikaa te, sanokaa te, aina vain te. Te olette Alvise-vainajan verta ja Alvise käskee minun panna kaikki teidän käsiinne poikamme Nepon hyväksi.

Lausuttuaan tämän nimen kreivitär pyyhki liikutettuna silmiään äärettömän isolla nenäliinallaan.

— Suokaa anteeksi, Cesare, sanoi hän. — Olen äiti, olen vanha ja vähän hassahtava.

Kreivittären nyyhkyttävä ääni tuntui kiusalliselta, eikä se huvittanut ollenkaan kreivi Cesarea. Hän oli vetänyt tuolinsa vinoon ja istuen kahareisin heilutteli toista jalkaansa ylös ja alas katsellen seinällä riippuvaa Palman venezialaista aatelisnaista.

Tuo serkun kyynelehtivä muoto oli hänelle jotakin aivan uutta, vieläkin vastenmielisempää kuin muut ilmeet. Hetken äänettömyyden jälkeen, joll'aikaa kreivitär piti nenäliinaa vasemmalla silmällään ja nenällään, käänsi kreivi päätään häneen päin ja jatkaen jalkansa heiluttamista sekä rummuttaen taivas tiesi mitä säveltä pöytää vastaan sanoi:

— No niin?

— No niin, oh, Jumalani, huomaan tässä asiassa jotakin, joka peloittaa minua. Ymmärrättehän! En edes hienotunteisuuden nimessä voi vaieta. Lapset ovat lapsia, senhän jokainen tietää, meidän on oltava ymmärtäväisiä heidänkin puolestaan.

— Teitä peloittaa? Mutta sanokaahan, eikö tämä ollut juuri teidän tarkoituksennekin?

— Minun tarkoitukseni, siunatkoon. Tarkoitukseni oli tutustuttaa teihin poikani, jotta alkaisitte pitää hänestä, antaisitte hänelle hyviä neuvoja, myöskin vaimon otossa. Hän on hylännyt pari kolme mainiota naimiskauppaa, oikein reima tarjousta, en tiedä minkä tähden. Olen tutkistellut, olen etsiskellyt, olisiko hänellä ehkä seikkailuja, joitakin sotkuja. Mutta hänellä ei ole mitään sellaista, ei niin mitään. Ei hän mikään munkkikaan ole, jumalan kiitos, hänkin on tehnyt mitä muut nuoret miehet tekevät, se on selvää, mutta varovasti, järkevästi, niinkuin vanhat ukot. Ei varjoakaan mistään lupauksista. Siis? Tämä asia vie minulta unen. Hän luulee, että naiset tavoittelevat vain rahoja. Oh, jumala, olen äiti ja minun pitää huolehtia kaikesta. Hän ei näe muuta kuin sydäntä, henkevyyttä, kykyjä ja kauneutta, soittoa ja laulua ja muuta samanlaista, kaikki tyhjää ilmaa vain! Erinomaisen kauniita asioita, mutta ne eivät riitä. Arvelin myöskin, ettei hän ehkä tahtoisi vielä sitoutua. Mutta ei, kuulin päinvastoin aivan varmalta taholta, että se aikomus hänellä oli noin vain ylimalkaan. Senvuoksi siis saavuin tänne ja toistan vielä kerran, että tulin pyytämään hyviä neuvoja. Marina? Kas, siinä minun erehdykseni. En ajatellut, että Nepo voisi rakastua Marinaan. Kuulkaa, Cesare, olen suorasuinen. Puhukaamme suumme puhtaaksi, vaikka hän onkin teidän sisarentyttärenne. Tuossa tytössä on tapahtunut suuri muutos. Nepo ja minä tutustuimme häneen Milanossa. Rikkauksineen ja suurellisuuksineen hän ei miellyttänyt vähääkään poikaani. Hän näytti ylpeältä ja aristokraattiselta. Aristokratian suhteen on muuten minun pojallani teidän mielipiteenne, jotka nyt ovat muodissa, sen jälkeen kun meillä on Italia. Minun poikani ei olekaan noita nulikoita, jotka vetävät teitä nenästä. — Silloin ei teidän sisarentyttärenne miellyttänyt häntä ollenkaan. Eikä mieleeni edes juolahtanutkaan, että tuuli voisi kääntyä. Olin väärässä, sallikaa minun se tunnustaa, sillä hänhän on aivan ihastuttava, oikea karamelli! Ja entä hänen monet onnettomuutensa sitten! En ajatellut hänen onnettomuuksiaan, en ajatellut poikani sydäntä. Sydämensä on Nepo perinyt kokonaan minulta. Hyvä sydän, rakas mies, on riippa, joka vetää meidät pohjaan. Kenellä on hyvä sydän…

— No niin? keskeytti kreivi, jonka mielestä oli jo aika tehdä loppupäätös.

— No niin, eikö minun pitäisi puhua näin teille, joka olette hänen setänsä, hänen toinen isänsä? Mutta olenkin jo sanonut teille sanottavani. En siis tiedä, sopiiko antaa tämän asian jatkua. Näen oikean puolen, näen nurjan puolen, näen tämän, näen tuon, tahtoisin, enkä tahtoisi. Oi jumala, miten vaikeata!

Kreivitär vei vielä kerran nenäliinan silmilleen. Samassa avautui eräs ovi ja Catte ilmaantui Hänen Ylhäisyytensä nuuskarasia kädessään. Tämä käännähti sähisten ja huusi yhteen hengenvetoon kirkuvalla äänellä:

— Menkää tiehenne! Olenhan sanonut monta kertaa, ettette saa tulla häiritsemään, kun puhutaan.

Catte pani nuuskarasian eräälle tuolille ja hävisi kiireen kaupalla.

Kreivi joutui ihmeisiinsä serkkunsa ylevistä mielenliikutuksista. Tämä painoi taas hitaasti päänsä alas ja vei nenäliinan uudelleen silmilleen.

— Voisinkohan nyt sanoa sanasen? kysyi kreivi.

— Siunatkoon, sitähän olen tässä odottanut kuin mannaa taivaasta!

— Kaikesta tuosta, mitä olette nähnyt, minä puolestani en ole nähnyt mitään. Ehkä olen lyhytnäköinen. Mutta olkoonpa! Minun mielestäni ei ole tarpeellista, että kahden ihmisen pitää kadottaa unensa, ruokahalunsa ja järkensä voidakseen sitten elää siedettävästi toistensa kanssa. Mutta joka tapauksessa, minäkään en näe oikein selvästi tässä jutussa.

Kreivittären kyynelöivät ja haikeat silmät vilkastuivat heti paikalla.
Hän laski nenäliinan polvilleen.

— En osaa kuvitella, jatkoi kreivi, — minkälainen onni voisi syntyä teidän poikanne ja minun sisarentyttäreni yhtymästä.

— Soo, huudahti Hänen Ylhäisyytensä ällistyen.

— Sisarentyttäreni on erittäin älykäs ja hänen päänsä on kaikkein eriskummallisinta tekoa, mitä ikinä Jumala ja paholainen saavat yhdessä syntymään, kun kumpikin tekee työtä parhaansa mukaan.

— Mitä hullutuksia, Cesare!

— Ei ollenkaan. Ettekö vielä tiedä, että noiden kahden herran tehtaanmerkin löytää kaikissa tämän maailman asioissa? Minun sisarentyttäreni tarvitsisi miehen, joka olisi teräksestä, luja ja loistava. Teidän poikanne ei ole varmastikaan terästä. Oh, en suinkaan halveksi häntä sen vuoksi. Teräksestä tehtyjä miehiä ei olekaan tusinoittain. Luulen, että teidän poikanne, jolla sivumennen sanoen ei ole minun mielipiteitäni aatelista, ei ole mies, jota Marina tarvitsee.

Kreivitär Fosca, joka sill'aikaa oli puhkuen ja päätään keinutellen aukoillut myssynsä nauhoja, vastasi.

— Mitä juttuja nämä ovat? Mitä meininkejä, mitä laverteluja. Tiedättekö, että saatte minut ihan kuumaksi! En oikein ymmärtänyt puhettanne, mutta jos se ikinä olisi poikaani vastaan, niinkuin minusta hiukan tuntui, niin on minulla kunnia sanoa, että te kaikesta kyvystänne huolimatta ette ymmärrä tuon taivaallista. Menkääpä Veneziaan etsimään tietoja pojastani, niin saatte kuulla! Ei, teräksestä hän ei olekaan, kullasta hän on. Tuotte esiin kaikennäköisiä hassutuksia, jotka saavat minut ihan suunniltani. Teräksestä! Onko ikinä kuultu moista! Kynäthän tehdään teräksestä, hyvä mies!

Kreivitär keskeytti puheensa muutamalla tarmokkaalla viuhkan huitaisulla.

— Mitä mielettömyyttä! jatkoi hän. — Te ette ymmärrä tätä asiaa. Ette niinkään, ette te tätä ymmärrä, hyvä mies. Ja Marina-parkaa ette myöskään tunne, herra jurrikka! Ette vainenkaan, sen sanon.

Sill'aikaa kreivi katseli häntä liian suuresti ihmetellen voidakseen käydä luonnollisesta.

— No niin, sanoi hän, — se on totta, minä en ymmärrä mitään. Mutta jos teillä todellakin on tämä mielipide, niin minkä tähden pelkäätte, kun poikanne mielistelee sisarentytärtäni?

— Kuulkaa, Cesare, minulla voi olla tämän maailman kaikki viat ja kaikki erehdykset, mutta rehellinen olen ainakin. Ottaisitteko pahaksenne, jos puhuisin suoraan? Siinä on vielä sekin, että jos poikani saa tietää, että puhun teille eräistä asioista, niin ei minulla, ihmisparalla, ole enää rauhan päivää. Siis pyydän teitä, Cesare, tahdotteko, että sanon sen teille. Tämä asia jää kurkkuuni kuin kerä, enkä millään tahdo saada sitä työnnetyksi ulos. Se on suuri nöyryytys minulle, aivan luontoni vastaista, mutta asia on asia ja velvollisuus on velvollisuus.

Kreivitär pani viuhkan pöydälle, nenäliinan taskuunsa, solmi myssynsä nauhat ja alkoi hitaasti ja juhlallisesti:

— Kas tässä. Salvadorien suku ei ole valitettavasti enää sitä, mitä se ennen muinoin oli. Alvise-vainaja sai kärsiä paljon onnettomuuksia asioissaan, ja sitten oli meillä vuosi 48, ja silloin tehtiin mitä voitiin. En sano kehuakseni, mutta ellei minun omaisuuttani olisi ollut, niin olisivat Salvadorit saaneet mennä tutkimaan äyriäisiä. Omaisuuteni oli suuri, kun Alvise nai minut. Eläisipä vain vieläkin, siunattu sielu. Oltaisiin perikadossa, mutta tyytyväisiä! Niistä huolista, niistä vaivoista, niistä uhrauksista, mitä minulla on ollut, en puhukaan. Maatilat varkaiden hallussa, tilojen hoitajat päävarkaita. Omistaen kaksituhattakaksisataa riisikenttää Polesinassa minun piti ostaa riisiä perhettäni varten, en sano muuta. Jumala, millaista elämää! Riittää! Ponnistuksilla ja uhrauksilla saatiin kuitenkin alus kulkemaan suoraan. Mutta tällä hetkellä riippuu Neposta, ettei lähdetä kulkemaan taaksepäin; kaikki riippuu Nepon avioliitosta. Ja nyt, sanokaa minulle, Cesare, jollette kaikessa hyvyydessänne ja sydämenne jaloudessa olisi ottanut tuota Marina-parkaa luoksenne, kuinka eläisikään hän nyt? Sanokaa, siunattu mies, kuinka hän eläisikään?

— Omillaan.

Kreivittären silmät lensivät selälleen.

— Lankoni omaisuuden rahaksimuutto antoi kahdeksankymmentätuhatta liiraa.

— Hm, vettä ja leipää, sanokaamme suoraan.

— Minä en totisesti ole niin suuri herra, että voisin sanoa samaa. Minä panen arvoa kahdeksallekymmenelletuhannelle liiralle. Minulle ne riittäisivät.

— Hyvä, sanokaamme vettä, leipää ja sapuskaa. Pitäisi sitten nähdä, riittäisikö se teille. Ottakaa sitten kaunis nuorikko, täynnä tulta ja liekkiä, asettukaa asumaan Torinoon tai Milanoon sellaisten siunatun pitkien nimien kanssa, jotka ulottuvat meiltä Mestreen, loppumaton sarja sarvia ja palloja kilvissä, sillä nekin siinä pitää olla, pukekaa hänet, riisukaa hänet, ajeluttakaa häntä, huvitelkaa häntä ja… hm… tahdon sanoa … no niin, niin, voitte sanoa, kuinka monta hyppyä teette noilla kahdeksallakymmenellätuhannella kolikolla. Puhun teille käsi sydämellä, sillä katson teidät perheeseen kuuluvaksi, Cesare. Ensimmäinen ajatukseni oli viedä Nepo heti paikalla pois, mutta mitä olisittekaan sanonut minusta? Päätin sitten puhua teille kuin veljelle ja niin teinkin.

— Kiitän teitä syvästi kunniasta, sanoi kreivi. — Te suotte minulle suuremman kunnian kuin luulettekaan. Neuvo, jonka annan teille, on: lähtekää heti paikalla.

Kreivitär vaikeni loukkaantuneena.

Tuossa kuolettavassa hiljaisuudessa ei kuulunut muuta kuin kahden kärpäsen surina sokeriastiassa.

— Hm, niin, sanoi kreivitär. Näytti kuin hän olisi nyt kaikkien lavertelujensa lopuksi jäänyt vaille ilmaa.

— Muuten, jatkoi kreivi, — on paljon mahdollista, ettette matkusta. Se riippuu sisarentyttärestäni.

— Kuinka, teidän sisarentyttärestänne?

— Varmasti. Se oli vain minun omatuntoni, joka pakotti minun antamaan teille tuon neuvon, sillä en ikinä usko, että sisarentyttäreni ja teidän poikanne sopisivat yhteen. Mutta teillä ei ole tätä mielipidettä, ei myöskään teidän pojallanne näytä sitä olevan, ja voisipa sattua, ettei sisarentyttärellänikään sitä olisi, jolla muuten on täysi oikeus pitää omat mielipiteensä. Siinä tapauksessa ymmärrätte hyvin, etten minä voisi enkä tahtoisikaan painostaa omaani.

— Menettekö sekaisin, Cesare? Kaiken sen jälkeen, mitä olen teille sanonut…

Kreivi nousi ja keskeytti hänet.

— Suvaitsetteko tulla kirjastooni? Heikkouksiini kuuluu keskustella afääreistä siellä.

Kreivitär aikoi vastustaa, mutta hänen serkkunsa aukaisi oven viitaten häntä astumaan sisään, käski sitten Cattea panemaan nuuskarasian taskuunsa ja seurasi kreivitärtä. Hänen Ylhäisyytensä asetuttua mukavasti suureen kirjasto-nojatuoliin, kreivi alkoi kävellä edes takaisin äänettömänä, pää alas vaipuneena ja kädet taskuissa niinkuin tavallisesti. Hänen Ylhäisyytensä katseli kreiviä ällistyksissään, suutaan avaamatta. Tehtyään viisi kuusi kierrosta kreivi pysähtyi hänen eteensä, katsoi häntä jonkin aikaa ja sanoi sitten:

— Mitä sanotte kolmestasadastakahdestakymmenestätuhannesta frangista?

Hänen Ylhäisyytensä kasvot lensivät punaisiksi kuin riikinkukon heltta.
Hän änkytti joitakin käsittämättömiä sanoja.

— Kolmesataakaksikymmentätuhatta minun ja kahdeksankymmentätuhatta hänen omiaan tekee yhteensä neljäsataa tuhatta. Mitä sanotte neljästäsadastatuhannesta frangista?

— Jumalan nimessä, Cesare, mitä tarkoitatte? En ymmärrä.

— Oo, ymmärrätte vallan hyvin, sanoi kreivi kuvaamatonta äänensävyä käyttäen. — Se oli ihme, johon teiltä ei puuttunut uskoa eikä toivoa jo ennenkuin aloitte puhua kanssani. Kiitän teitä sen johdosta. Te soitte minulle kunnian uskoessanne, että pitäisin jalomielisesti huolta sisarentyttäreni tulevaisuudesta, vaikkakin minua ei siihen mikään pakota, eikä hän kanna, edes minun nimeäni. Eikö niin?

Kreivitär avasi uudelleen myssynsä nauhat ja puhkesi puhumaan:

— Tiedättekö, hyvä herra, mitä minulla, on kunnia sanoa teille? Että tällä tavalla keskustellaan työmiesten eikä ylhäisönaisten kanssa. Ihmettelen, että tuossa tuoreessa iässänne ette ole vielä oppinut seurustelemaan ihmisten kanssa. Ja ihmettelen myöskin, että te omituisuuksinenne, pitkine takkeinenne ja pystyharjoinenne luulette voivanne sanoa mitä vain päähänne pälkähtää. Aatelismies olette, mutta ritari ette ole. Jos asia koskisi vain minua, niin sanoisin teille: pitäkää lanttinne! Luuletteko, että jäisin hetkeksikään tähän taloon, jossa minua kohdellaan ilman kunnioitusta? Kiittäkää jumalaa, ettei ole kysymys minusta, sillä minä en tarvitse poikaani enkä muita, ja omaani minulla on jäljellekin jäämään, enkä edes tietäisi mitä tehdä teidän kolmellasadalla pumillanne ja neljälläsadalla pum-pumillanne! Ja minä, hölmö-raukka, tahdoin puhua teille kuin veljelle! Kiittäkää Jumalaa, että olen vanha ja varovainen poikani suhteen, sillä jos hän tietäisi, että hänen luullaan tähtäilevän rahoja, niin hän kykenisi uhraamaan oman sydämensä, onnensa ja kaikkensa.

Tämän puheen kiihko ei ollut ollenkaan teeskennelty. Kreivitär Fosca, ohjattuaan ensin serkkunsa siihen kohtaan, mihin halusi, tunsi itsensä loukatuksi kuullessaan siitä puhuttavan. Hänen harmiinsa sisältyi ehkä myöskin toinen pieni pettymys, nimittäin se, ettei kreivi ollut sanonut suorastaan niinkuin hän oli toivonut: Marina on minun perilliseni.

Kreivi kuunteli lauhkeana serkkunsa raivonpurkausta, aivankuin se ei olisi häntä tarkoittanutkaan, tyytyen vain vastaamaan:

— Viini, jonka kaadatte, jättää jäljen; sanat eivät.

Kreivitär ei näyttänyt kuulevan häntä. Hän oli jo noussut ja purjehti ovea kohden. Hänen serkkunsa seisoi suuri pää alas painuneena ja katseli häntä hymyillen. Ehkä siksi, että Hänen Ylhäisyytensä näytti tällä hetkellä hanhelta, jota jokin häijyläinen oli häirinnyt ruoka-aikana tai levollisissa keskusteluissa toisten hanhien kanssa tai vaikkapa hiljaisessa mietiskelyssä ja joka nyt raivoisan siipien räpsytyksen ja kiivaan juoksun perästä meni vakavana ja arvokkaana matkaansa jo lauhtuvan vihan vielä silloin tällöin purkautuessa tukahdutettuun ääneen. Kun hän oli päässyt ovelle asti, liikahti kreivi ja sanoi:

— Odottakaa.

Hänen Ylhäisyytensä pysähtyi kääntäen hiukan päätään vasemmalle.

Kreivi tuli hänen selkänsä taakse ojentaen hänelle jonkin esineen, jota hän piti toisessa kädessään ja koputteli toisella.

Hänen Ylhäisyytensä käänsi vielä hiukan päätään heittäen vinon silmäyksen kreivin käsiin, jonka jälkeen hän kääntyi kokonaan.

Sehän oli aukinainen nuuskarasia, jonka kreivi ojensi hänelle…

Hänen Ylhäisyytensä epäröi hiukan, teki pienen irvistyksen ja sanoi tylysti:

— Onko se Valgadenaa?

Kreivi koputti vastaukseksi parilla sormella rasiaa.

Hänen Ylhäisyytensä ojensi peukalon ja etusormen hieroi niitä kärsimättömän nautinnonhimoisesti vastakkain, upotti ne nuuskaan ja sanoi sitten jotakuinkin leppynein äänin:

— Se oli sitten koko hävytöntä, tiedättekö, Cesare. Ja vieden nuuskan lähelle sieraimiaan hän lisäsi: — Kauhistuttavaa!

Sitten hän veti nuuskaa nenäänsä, veti kerran, veti pari, veti kolmekin kertaa, kallistui katsomaan rasiaa, rypisti kulmiaan ja tarttui kreivin vasempaan käteen.

— Ohoi, sanoi hän, — olette varaskin?

Kreivi naurahti antaen hänelle nuuskarasian takaisin.

— Siis sovittu, sanoi hän, — ei puutu kuin Marinan suostumus.

Hänen Ylhäisyytensä astui ulos sulkien ilman muuta oven kreivin nenän edessä. Kulkiessaan pylväskuistikon poikki hän huomasi talon molempien veneiden palaavan järveltä. Silloin Hänen Ylhäisyytensä kiiruhti nopeasti ylös huoneisiinsa jättääkseen sinne vihreän viuhkan, ja ottaakseen toisen, mustan- ja punaisenkirjavan, joka kädessään hän palasi takaisin pylväskuistille ja lähestyi kaidetta löyhytellen sitä.

Molemmat venheet välkkyivät vihreän veden pinnalla auringon paisteessa noin muutaman sadan metrin päässä palatsista. Airot kimaltelivat, iloinen naurun ja äänten hälinä kuului tuulen mukana, väliin kovemmin, väliin heikommin Hänen Ylhäisyytensä korviin. Nuo venheet näyttivät veteen pudonneilta suurilta perhosilta, jotka pyristelivät vaivalloisesti liikutellen siipiään ja jättäen jälkeensä kaksi pitkää, ohutta, yhtäjonoista juovaa. »Nuoli» kulki edellä amiraalilippuineen, hiukan vasemmalla näkyi veneen valkea kansi. Marina, Nepo, Finotti ja Vezza olivat »Nuolessa», toisessa veneessä olivat taas Steinegget, Ferrieri ja don Innocenzo, jonka, seurue oli tavannut sattumalta. Tämä oli yhtynyt ystäviinsä ja insinööri Ferrieriin, joka, kuultuaan hänen olevan kylän papin, oli ruvennut hiukan mielistelemään häntä. Veneessä keskusteltiin rauhallisesti. Edith puolusteli äidinkieltään, jota insinööri hiukan epähienosti sanoi kovalle sointuvaksi. Hän vakuutti saksankielen voivan olla erinomaisen sointuvaa siinä kohden, missä tarvittiin, niinkuin esimerkiksi runoudessa, ja sielun tunnelmiin on sillä käytettävänään mitä suloisimpia sanoja, niinkuin Liebe, Weh, fühlen, sehnen, jotka pidennetyn vokaalin avulla saavat aikaan syvän ja salaperäisen soinnun. Hänen puhuessaan katseli hänen isänsä don Innocenzoa, katseli insinööriä, jopa soutajaakin silmät välkkyen tyytyväisyydestä, kuin tahtoen sanoa: Mitäs sanotte? Don Innocenzo kuunteli erittäin tarkkaavaisena, äännellen hampaidensa välissä Edithin siteeraamia saksalaisia sanoja, pidentäen aivan liiaksi niiden korkoa täten vakuuttaakseen itselleen niiden soinnukkuutta ja äännähti silloin tällöin jonkin epäilevän hymähdyksen. Insinööri Ferrieri sotkeutui tässä keskustelussa enemmän kuin kohtuullista olisi ollut niin älykkäälle miehelle ja vastaili lyhyesti ja päin honkia purresta kuuluviin huutoihin.

Donna Marina hallitsi ja vallitsi purressa kyyhkysenharmaassa, sileässä flanellipuvussaan, joka solui ruumiinmukaisena hänen kaunista vartaloaan pitkin aivan kuin hänellä ei olisi ollutkaan muuta yllään. Vaaleankeltaisesta nahkavyöstä riippui ohuita, hienoja kultaketjuja pitkin hänen vasenta kylkeään. Pieni, kultainen medaljonki lepäsi ruskean silkkikaulaliinan isolla solmulla. Pyöreä, tummanruskea, pieni hattu kotkansulkineen antoi hänen hempeille kasvoilleen hieman ylpeän ja oikukkaan vivahduksen. Hänellä oli vyön väriset hansikkaat ja hänen puristaessaan peräsimen vihreitä nuoria käsissään, kyynärpäät tiukasti taaksepäin pingoitettuina, tuli hänen kauniin vartalonsa koko sirous ja säärien ääriviivat esiin, joista toinen oli kääntynyt taaksepäin ja toinen osoitti Ricoon päin valkeilla napeilla koristetun, aivan tumman, korkean kengän kärjellä. Finotti istui oikealla ja Vezza vasemmalla puolella. Nepo pysytteli haikeannäköisenä keulassa. Marina kohteli sinä päivänä pahasti Nepo-parkaa, oli katsahtanut häneen vain yhden ainoan kerran purteen astuessaan ja silloinkin vain antaakseen hänen ymmärtää, että jättäisi paremman paikan uusille vieraille. Molemmat komendöörit olivat istuutuneet kursailematta, nuorekkaan innokkaasti, hänen molemmille puolilleen, Finotti mefistomainen tuli silmissään, Vezza kasvoillaan sama onnellinen hymy, jonka väliin kalkkunan kyljyksen ja tryffelin autuas näky hänessä herätti. He tuskin tunsivat enää Marinaa samaksi kylmäksi ja vaiteliaaksi naiseksi kuin edellisellä kerralla. Tämä uusi Marina säikkyi henkevyyttä ja keimailua. Poliittinen kommendööri olisi antanut, en sano vaalipiiriään, vaan jok'ainoan ystävänsä, jos olisi hetkenkään saanut olla hänen rakastajanaan, ja kaunokirjallinen komendööri olisi halusta hylännyt kaikki vanhat Milanon sinisukat, jotka pitelivät häntä kuin vanhaa pyhäinjäännöstä pumpulissa. Kumpikin puhui hänelle kauneudesta ja rakkaudesta päästäkseen edes täten hieman lähemmäksi hänen olemustaan ja tunteakseen paremmin sen sähköisyyttä: Finotti äänellä, joka värisi huonosti salattua aistillista kiihkoa, Vezza vienolla kaunopuheliaisuudella ja itsetyytyväisen turhamaisena. Hän kertoi kirjeistä, joita hänen teostensa tuntemattomat ihailijattaret hänelle kirjoittivat. Ne tuoksuvat rakkautta, sanoi hän, niinkuin hieno viini tuoksuu rypäleeltä, ja kykenivät huumaamaan sen, joka on hienostuneet aistit. Finotti teki pilkkaa hänestä, sanoen, ettei hän ollenkaan kadehtinut tuota hänen kunnianarvoisten milanolaisten ystävättäriensä vanhaa, pyhää viiniä, väritöntä conviva satur, joka juuri on jättämäisillään pöydän ja elämän. Hän puolestaan rakasti nuorta viiniä, täynnä väriä ja hehkua, joka menee kuin salama päähän, sydämeen ja omaantuntoon, sillä vain se tiesi missä pirussa omatunto olikaan, viiniä, jossa on auringon koko tuli ja maan kaikki intohimot, joka on kyllästetty väreillä ja kaasuilla, niin että kaikki epäröimiset pamahtelevat kuin korkit ilmaan.

— Kuulkaa, herra Vezza, sanoi Marina äkkiä, — vastasitteko noihin kirjeisiin?

Herra Vezza, jolle tarjottiin suloinen »kommendöörinsä» palvelustytön tuodessa aamukahvia samoinkuin rouvien salongeissa iltakahvia juotaessa ja joka vastaanotettiin aina yhtä hyvällä ruokahalulla, kärsi Marinan hänelle tekemästä vääryydestä. Mutta hänen täytyi tyytyä kohtaloonsa. Marina ei suonut kenellekään muita arvonimiä kuin aatelisia.

— Vastasin kauneille naisille, sanoi Vezza.

— Kuulkaapa, tuo on ihmeellistä tarkkanäköisyyttä, sanoi Marina, katsellen välinpitämättömänä Ricon airoa.

— Ei siinä mitään tarkkanäköisyyttä tarvita, markiisitar. Voisi sanoa, että kauniiden naisten kirjeissä on aina jonkin verran pidättyväisyyttä, jota vastoin rumien kirjeissä on aina antaumusta; mutta se olisi epähienosti sanottu. Pitää omistaa vaisto, kauneuden vaisto. Kun te, markiisitar, astutte ensimmäiseen kerrokseen, niin pitää ylioppilaan, joka neljännessä kerroksessa on vaipuneena hallinto-oikeuden lukemiseen, värähtää. Mitä te sanotte siitä, kreivi?

Mutta Nepoa ei keskustelu huvittanut. Hän katseli jännittyneenä palatsiin päin pohtien mielessään, olisiko hänen äitinsä pylväskuistilla ja olisiko tämän kädessä vihreä vaiko mustan- ja punaisenkirjava viuhka vaiko valkea nenäliina. Jos kreivitär ei olisi kuistilla, merkitsisi se sitä, ettei hän ollut saanut aikaan tuota tärkeätä keskustelua, mutta jos hän oli siellä, merkitsi vihreä viuhka huonoa tulosta, mustan- ja punaisenkirjava viuhka hyvää ja valkea nenäliina: Marina perii kaikki.

Vezzan kysymys herätti hänet, hän jäi istumaan suu auki, sillä hän ei ollut ymmärtänyt mitään. Marina nykäytti tuskin huomattavasti olkapäitään ja kääntyi puhelemaan Finottin kanssa. Rico, jota Hänen Ylhäisyytensä tavallisesti pilkkasi ja ivasi, käänsi päätään tirkistellen tätä silmät kiiluen vahingonilosta.

— Katso miten soudat, pässinpää? sanoi Hänen Ylhäisyytensä puoliääneen. Rico naureskeli hiljaa purren huuhaan ja pidellen vettä tippuvia airoja ylhäällä odotellakseen venettä, joka yhtä mittaa jäi jälkeen. Siellä kuultiin Ferrierin puhuvan kovalla äänellä. Vezza huusi hänelle, ja kun hän ei saanut mitään vastausta, hän sanoi jotakin tästä ja neiti Steineggestä. Marina nyrpisti huuhaan kuin sanoakseen: huono maku, ja toinen kuiskasi hymyillen:

— Matematiikko!

— Souda! sanoi Marina Ricolle.

Pitkä ja hoikka keula pujahteli eteenpäin tyynessä, vihreässä vedessä. Jokin harva lehti, joka oli uinahtanut tuon peilin pinnalle, pyöri nopeasti purren sivua pitkin, jäi perään ja hävisi. Palatsi heitä vastapäätä kasvoi kasvamistaan, laajeni, kohosi, levitti ikkunansa ja ovensa, sypressit sen takana irtautuivat vuoresta ja tulivat purtta vastaan ja itse vuorikin näytti liikkuvan näiden takana. Tumma täplä pylväskuistilla kolmannen kaaren alla muuttui vähitellen naiseksi, kreivitär Foscaksi, jolla oli suuri mustan- ja punaisenkirjava viuhka kädessään. Kuului jo pihan suihkulähteen lorinaa, kuului kreivittären ääni:

— Siinäkö te olette, herran siunatut!

— Tässä olemme! Mitä ihanin huvimatka, äiti! Ilo ylimmillään, paljon hauskoja tapauksia, eikä yhtään ikävää. Tai erehdyin, yksi ikävä: minun serkkuni on ollut erinomaisen henkevä, minä taas tylsä.

Näin huutaen Nepo asetti monokkelin juhlallisesti silmäänsä ja katseli
Marinaa.

Hän oli kuin muuttunut mies. Hän pudisti käsivarsiaan, antaakseen kalvosimien luisua aina rystysiin asti ja katseli serkkuaan tyhmän triumfaattorin hymyin. Marina ei ohut ymmärtävinäänkään hänen hävyttömyyttään, vaan kääntyi katsomaan, joko venettä näkyisi. Sillä välin »Nuolen» keula, Nepo, Rico, komendöörit ja Marina soluivat hitaasti sisälaiturin pimeyteen, jossa jo Nepon ääni kaikui korkeiden, kosteiden holvien ja smaragdinvihreän veden välissä.

Nepo pudisti päätään pudottaakseen monokkelin ja hyppäsi sirosti maahan käsivarret levällään ja notkistetuin polvin. Hän auttoi toisia ja oli vähällä kaataa kumoon purren, jota tuo irvihammas Vezza nimitti vaa'aksi sen suuren herkkyyden vuoksi. Kun Marinan vuoro tuli, ojensi hän tälle molemmat kätensä ja puristi lujasti hänen käsiään. Marina rypisti hiukan kulmiaan, hyppäsi maahan ja irroitti kätensä. Portaissa retkikunta tapasi Fannyn eräässä nurkassa painautuneena seinää vastaan silmät maahan luotuina. Hän kohotti ne hymyillen Nepon kulkiessa viimeisenä ohitse. Näytti siltä, kuin hän olisi odottanut jotakin. Mutta Nepo, joka ensimmäisinä päivinä oli uskaltanut sanan tai äänettömän hyväilyn, kulki nyt ohitse katsomattakaan häneen. Fannyn muoto synkistyi ja hän laskeutui hitaasti portaita.

Kreivi Cesare tuli hyvin iloisesti portaiden yläpäähän vastaanottamaan vieraitaan ja osoitti erittäin suurta ystävällisyyttä don Innocenzoa kohtaan. Kreivitär Fosca syleili Marinaa aivan kuin ei olisi nähnyt tätä kymmeneen vuoteen, eikä huomannut tervehtiä Steineggeä ennen kuin tämän neljännellä kumarruksella. Marina poistui heti sen jälkeen salista, johon joukko oli asettunut, samoin teki myös Edith.

Sill'aikaa kreivi, Ferrieri ja don Innocenzo olivat alkaneet eräässä nurkassa riidellä uuden paperitehtaan terveydellisistä ja siveellisistä vaikutuksista seutuun, joka kreivin mielipiteen mukaan tulisi hyötymään siitä hyvinkin vähän. Don Innocenzo, kaiken edistyksen epäkäytännöllinen ihailija, oli ihmeissään kuullessaan kerrottavan tästä tehtaasta ja sen mahtavista, Belgiassa ostetuista koneista ja näki kaikki ruusunvärisenä eikä tahtonut huomata siinä mitään pahoja puolia. Toiset olivat ryhmittyneet ikkunan ääreen ja puhuivat politiikasta. Kreivitär tahtoi kaikin tavoin saada tietää Finottilta pitkäksikö aikaa itävaltalaiset jäisivät vielä Veneziaan. Finotti, joka oli jo istunut subalpiinisten valtiopäiväin vasemmiston keskustassa, seurusteli hovissa ja oli siellä suuressa suosiossa eikä voinut sietää ministereitä, kävi heti salaperäisen ja tärkeän näköiseksi ja sanoi että uudet miehet piankin marssivat Veneziaan. Kreivitär ei saanut mitenkään sulatetuksi tuota uutta suuntaa, jonka italialainen valtiotaito oli nyt omaksunut ja selitti puhkuen Finottille, että tämän täytyisi neuvoa kuninkaalle ja ministereille oikea tie. Ja jos nuo aasimaiset ministerit eivät voisi sitä oppia, pitäisi heidät heittää mereen. Ajatelkaa, jos Veneziassa tiedettäisiin näistä asioista! Niin, hän oli nähnyt Milanossa pääministerin kuvan; mihin tuollainen kelpaisi, nenäkin vaikka kuinka pitkä!

Nepo keskeytti äitinsä tulipunaisena sanoen, ettei tämä ymmärtänyt mitään politiikasta, ja käski hänen lopettaa heti paikalla nuo tyhmät lavertelut. Se oli kuin kylmä vesiryöppy. Steinegge rypisti kulmakarvojaan, toiset vaikenivat. Kreivitär Fosca, joka oli tottunut näihin poikansa kunnianosoituksiin, huomautti rauhallisesti, että naisilla on enemmän valtioviisautta kuin miehillä.

— Aina, sanoi Vezza, — eikä Torinon kabinetti ole läheskään teidän kabinettinne vertainen, kreivitär.

Myöskin Finotti ja Steinegge sulivat kohteliaisuuksiin. Nepo joutui hämilleen, asetteli molemmin käsin monokkelia silmäänsä, löyhytteli nenäliinallaan ja lähti ulos pylväskuistikolle.

Juuri samassa kun hän astui kuistille, tuli Marina päinvastaiselta puolelta. Nepon nähdessään hän näytti epäröivän hetkisen, jatkoi sitten kulkuaan ja meni nojautumaan järvenpuoliseen kaiteeseen erään pylvään suojaan; täältä hän käänsi sitten hieman päätään ja katsoi serkkuaan.

Nepo ei voinut peräytyä. Hän olisi halunnut ensin puhua äitinsä kanssa kuullakseen tältä tarkalleen keskustelun kreivin kanssa ennenkuin alkoi toimia, mutta kun hän kuitenkin jo tiesi, että asiat kokonaisuudessaan olivat onnistuneet hyvin, niin kuinka hän olisi voinut peräytyä Marinan silmien äänettömän kutsun edessä! Ne sanoivat selvästi: tule, olemme yksin.

Itserakkaudestaan huolimatta Nepo tunsi itsensä epävarmaksi. Tähän saakka hän oli mielistellyt vain ompelijoita ja palvelustyttöjä pysytellen neitien ja rouvien kanssa veljellisten keskustelujen piirissä. Sydän ei sanonut hänelle mitään ja järki jokseenkin vähän.

Hän meni Marinan viereen, nojasi käsivartensa kaiteeseen ja pudotti lasin nenältään.

— Rakas serkku, hän alkoi.

Lasi putosi marmorikaidetta vastaan ja meni palasiksi.

Nepo irroitti jäännökset nauhasta, tarkasteli sitä ja antoi sen sitten pudota alas kalliolle, huoaten: — Se oli Friesiltä.

Tämän sattuvan hautauspuheen lausuttuaan alkoi hän taas:

— Rakas serkku.

Hänen takanaan kuuluivat kreivitär Foscan, kreivi Cesaren ja toisten äänet epäsointuisena sekasortona.

— Rakas serkku, vastasi Marina katsellen pienen lahden ylitse aavalle järvelle, jonka pinnalle etelätuuli kirjaili lyijynharmaita piirtoja valoisan päivän ja valkoisten pilvien kuviin. Seurasi hetken hiljaisuus. Salista kuului edelleen epäsointuisten äänien sekamelska.

— Kuinka ihania päiviä olenkaan viettänyt täällä kanssanne, rakas serkku!

— Todellako?

— Miksikä, miksikä ei voisi jatkua aina näin?

Hän oli löytänyt aiheen ja jatkoi matalalla, mahtipontisena äänellä kuin olisi lausunut jonkin eduskuntapuheen loppuosaa.

— Miksi nämä ihanat päivät eivät voisi olla alkusoittoa ihanaan elämään, johon kaikki meitä kutsuu, perhetraditsionimme, syntyperämme, kasvatuksemme ja molemminpuolinen myötätuntomme?

Marina puraisi alahuultaan.

— Niin, jatkoi Nepo innostuen oman äänensä soinnusta ja vain vaivoin pidättäen kaunopuhujan kädenliikettä. — Niin, minäkin, joka olen elänyt Venezian ja Torinon parhaimmassa seurapiirissä ja joutunut siellä sydämellisiin ystävyyssuhteisiin monen kauniin ja hienon neidin kanssa, minäkin heti teidät nähtyäni tunsin vastustamatonta myötätuntoa teitä kohtaan.

— Kiitos, kuiskasi Marina.

— … myötätuntoa, joka nopeasti minunlaisessani nuorukaisessa muuttuu intohimoksi; olen herkkä kauneudelle, sulolle, henkevyydelle ja kaiken hienostuksen salatuimmille värähtelyille. Sillä teissä, rakas serkkuni, on yhtyneenä kaikki tämä. Te olette kreikkalainen kuvanveistoa Italiassa, joka on saanut kasvatuksensa Pariisissa, niinkuin paljon vähemmällä syyllä Englannin ministeri sanoi puhuessaan kreivitär C…stä. Te tulette kerran edustamaan erinomaisen loistavasti kotiani, olkoon se sitten Torinossa tai Roomassa, sillä selvää on, että tulen löytämään itselleni pääkaupungissa nimeni ja Venezian arvoisen aseman. Puhun teille, rakas serkku, enemmän vakavaa kuin intohimoista kieltä, sillä tässä ei nyt ala romaani, vaan historia jatkuu.

Nepo pysähtyi hetkeksi taputtaakseen ajatuksissaan käsiään tuolle lauseelle, jossa sisältö sekä ääni syöksyivät käsi kädessä romahtaakseen tuohon suurivaikutteiseen historia -sanaan.

— Se on kahden kuuluisan suvun historia, jatkoi hän, — toinen niistä mitä maineikkaimman tasavallan tuki, toinen mitä kuuluisimman italialaisen kuningaskunnan kaunistus, edellinen Italian äärimmäisestä idästä, jälkimmäinen sen äärimmäisestä lännestä, yhtyneinä perhesiteillä jo ammoisista ajoista, ulkovaltain painostuksen ja kansallisen epäsovun vallitessa, aivankuin ennustuksena ja toivotuksena tulevalle yhtymälle; kahden suvun, jotka sitten myöhäisimpinä valtiollisten onnettomuuksien aikoina uudistivat tuon siteen ja jotka nyt vielä ovat sitä uudistamassa keskellä uuden kansallisen nousun loistavia tapahtumia.