NELJÄS OSA

MALOMBRA

I. TIEDÄN, TIEDÄN SEN, HÄN ON VIELÄ TÄÄLLÄ.

Silla saapui puoli yksitoista asemalle. Aamu oli lämmin ja tuulinen. Viereisen puutarhan korkeiden, tummien kuusien huiput ja kaukaisien vuorien ääriviivat piirtyivät selvinä lasimaista taivasta vastaan. Junaan nousi paljon matkustavia, joita tuttavat odottivat ja tervehtivät. Jokaisessa vaunussa juteltiin, naurettiin ja meluttiin. Kun veturi oli puhkuen niellyt savuunsa tuon hälinän, tuntui Sillasta, seisoessaan tyhjällä, äänettömällä asemalla, kuin häneen olisi tarttunut se sama rautainen käsi, jonka hän kahdeksan kuukautta sitten yöllä matkustaessaan oli kuvitellut armottomasti sulkevan vaunujen ovet ja kuljettavan niin monta ihmistä kohtalon pimeyteen. Hän katsoi kaukana kiitävää junaa, ja hänet valtasi sillä hetkellä kiihkeä halu seurata mukana sen hurjassa kulussa.

Aseman ulkopuolella seisoi hevosineen sama nuorukainen kuin edelliselläkin kerralla.

— Kah, sanoi hän Sillan nähdessään. — Tehän olette sama herra kuin tuona iltana. Palatsiinko mennään, vai?

— Oletko sinä minua hakemassa?

— Sitähän minä haluaisin tässä itsekin tietää. Minun pitikin oikeastaan tulla eilen aamulla palatsin morsiusparin tavaroiden kanssa. Mutta kun menin niitä hakemaan, niin tulikin käännös takaisin. Ei lähdetäkään matkaan. Sitten eilen illalla kuorsasin kuin tukki, en kuitenkaan humalassa, vesi se minulle unta antaa. Kuulin kirotun »tak, tak» ja muija menee avaamaan (yhä vielä se joutava minulla on). Kukas siellä oli? Se Ricohan se oli, sen palatsin puutarhurin poika, tuoden sanan, että minun pitäisi olla täällä tänä aamuna kello 10. Tulla tyhjänä tähän aikaan päivästä, sellaista aasimaisuutta en minä vain tee, joten…

— Riittää, riittää! Ja kuinka kreivin laita on?

— Hyvin.

— Mitä? Eikö hän olekaan sairas?

— Näin hänet toissa päivänä. Vähän huononnäköinen hän oli, vanhannäköinen ja kyttyräselkäinen ja jos vaikka mitä, mutta hyvin hän voi. Ellei olisi sitten eilen sairastunut.

— Mitä sinulle sanottiin, kun eilen aamulla menit palatsiin matkatavaroita hakemaan?

— Ei niin mitään. Siellä oli puutarhuri jo portilla, ja minut nähdessään hän asettui keskelle tietä tehden kädellään kieltävän merkin, näin, ja sitten näin, tarkoittaen, että menisin matkaani; silloin minä tein hänelle tällä toisella tapaa merkin, että »pidä hyvänäsi», käänsin hevoseni ja porhalsin aina Leccoon asti. Palasin takaisin myöhään illalla ja menin heti maata.

Sillävälin he olivat päässeet lähtemään matkaan. Hevonen ravasi hiljalleen pää kumarassa, nuuskien tien vieriä ja pyyhkäisten parilla huolimattomalla hännän heilahduksella pois isäntänsä puoleksi leikillisiä, puoleksi vakavia piiskan läimäyksiä. Tämä lakkasi puhumasta. Puut ja kukkivat pensasaidat vierivät ohitse. Pelloilla mulperipuiden välissä joku pieni mökki nousi katsomaan ohikulkijoita ja painui taas alas piiloonsa. Kaukaiset vuoret kiersivät yhä näköään muuttaen kiemurtelevaa tietä. Tutut vuorenhuiput piilossaolevan järven lähellä ilmestyivät Sillan silmun väliin oikealta, väliin vasemmalta kasvaen sitä mukaa kuin hänen mielensä kuumeinen levottomuus.

Ajaja ei voinut pysyä kauan ääneti.

— Ah, sanoi hän, — toissa iltana oli palatsissa sitten vähän hauskaa!

— Minkä vuoksi?

— Senvuoksi, että rouva donna Marina vihittiin eilen aamulla. Ettekö sitä tietänyt? Oikeastaan heidät piti vihkiä toissa iltana, mutta kuka ties mistä syystä olivat muuttaneet mieltään. Mutta toissa iltana oli siellä oikea paholaisen hyry!

Hän kuvaili kotvan aikaa innokkaasti juhlavalaistusta, ilotulitusta ja musiikkia, mutta Silla ei kuullut siitä sanaakaan.

Marina oli siis jo todellakin vihitty ja kirjoitti hänelle tuolla tavoin ja tuolla nimellä! Tuo nimi Cecilia sähkösanoman alla oli toki täynnä elämää, ääntä ja intohimoa, se huusi hänelle: rakastan sinua, tule! Ja vain päivää häiden jälkeen! Ja olikohan kreivi todellakin sairas vai eikö? Ellei hän ollut sairas, niin miksi ei morsiuspari ollut sitten matkustanut? Hänen mielikuvituksensa kiiti kiitämistään. Yht'äkkiä hän säpsähti, kun hänen mieleensä välähti kaikkien epäilyksien keskellä palatsin, puutarhan ja järven näky, selvine yksityiskohtineen sellaisina kuin ne ilmaantuisivat hänen eteensä kahden tunnin ja kolmen neljänneksen, puolentoista tunnin perästä. Se tuotti hänelle todellista hermokouristusta; hän ajatteli, kenet tapaisi ensimmäiseksi, mitä kuulisi, kuinka käyttäytyisi Marinaa kohtaan. Ja entä, jos kreiviä ei vaivaisikaan mikään, jos kaikki olisikin ollut vain petosta! Jokaisessa tien käänteessä nuo ajatukset kiduttivat häntä yhä kovemmin. Vähän väliä hän ponnahti mietteissään uudistaen päätöksensä mennä sokeasti eteenpäin omatunto mykkänä sinne, minne olosuhteiden pakko ja vapaat intohimot veivät hänet, niin, vihdoinkin vapaat, niin monen tyhmän ja turhan taistelun jälkeen, jotka eivät olleet sovittaneet häntä ihmisten eivätkä Jumalan kanssa. Tuo valkea, puhdas juova tuossa hänen edessään, tupruttaen pölyä hänen selkänsä takana, ei ollutkaan maantie, vaan hurjasti syöksyvä virta, jota ei päässyt enää soutamaan vastavirtaa, jota oli nyt seurattava niin riemussa kuin tuskassakin millaiseen kuiluun tahansa, ja mitä syvempi se oli, sitä ahnaammin hän sitä himoitsi. Ehkä hän saisi elää jonkin ihanan hetken, ihanan kuin tuo maagillinen maisema tuolla, joka oli kuin jokin Arioston runo vallattomine kukkuloineen, kun ne hypähtelivät sikin sokin vuorilta tasangolle kantaen kaulassaan ja kupeillaan torneja, huviloita ja puutarhoja, kumarrellen viinilehtojen reunustamina alas auringon täyttämiä pikku järviä. Ja sitten…

— Sanokaapahan te, herra, alkoi ajaja puhua, — onko totta, että sillä sulhasella pitäisi olla niin paljon rahoja?

— En tiedä.

— Mutta tunnettehan te hänet?

— En.

— Vai niin. Minä olen nähnyt hänet pari kertaa, mutta minun vähäisen arvostelukykyni mukaan pitäisi hänen olla koko… Tuollainen kaunis tyttö, mitä hullutusta! Merkki, että rahoja on paljon. Pitääkin minun olla syntynyt kerjäläisenä! Meille aina luvataan elämää tuolla toisella puolen, mutta minä pahasti pelkään, että se on surkeampaa kuin tämä täällä. Jollei paratiisissa löydy muita kuin pappeja, vanhoja mummoja, rintalapsia ja kerjäläisiä, niin, hyvä herra, se paikka ei ole minua varten. Hih!

Hän läimäytti äkeissään piiskalla hevosparkaa, joka nyt alkoi astella kivitetyllä tiellä kahden talorivin välissä, se oli viimeinen kylä ennen palatsia. Oli kuuma. Hevonen pysähtyi erään osterian eteen ja ajaja huusi, että hänelle tuotaisiin tavanmukainen kynä ja muste.

— No niin, sanoi tarjoileva emäntä, — hän on siis kuollut, vai mitä?

— Kuka on kuollut?

— Kah, tuo palatsin herra.

— Kuka sen on sanonut? huudahti Silla kalveten.

— Kyttyräselkäisen Cecchinan mies, joka kulki tästä ohitse juuri viisi minuuttia sitten. Ettekö tavannut häntä?

— Lähtekäämme pian! sanoi Silla.

— Lähdetään vain, vastasi ajaja antaen lasin takaisin emännälle, — mutta jos hän onkin mennyt edeltä, niin en minä vain perästä kiiruhda.

— Pidä kiirettä, sanon minä!

Toinen kohautti olkapäitään ja piiskasi hevostaan.

— Kuollut! sanoi Silla itsekseen, — ja minä kun en edes ajatellutkaan häntä!

Hän nuhteli itseään katkerasti tuon itsekkyytensä vuoksi, ja tuskallinen hellyys täytti hänen sydämensä tuota vakavaa vanhusta, tuota äitinsä nuhteetonta ystävää kohtaan, joka pyhän muiston nimessä oli avannut hänelle sydämensä. Hän tiesi loukanneensa kreiviä salaperäisellä paollaan palatsista, sen sanoi hänelle kohta Milanoon saapunut kirje. Hän ei kuitenkaan tuntenut katumusta, sillä hän katsoi toimineensa silloin rehellisesti, mutta katkeralta tuntui, jos kreivi olisi mennyt hautaan tuo loukkaus mielessään. Kuollut! Vielä puoli tuntia ja hän näkisi palatsin synkkänä, juhlallisena, hiljaisuuden täyttämänä ja huokuen kylmyyttä vakavien vuortensa välissä, niinkuin joku, jolta kuolema on ryöstänyt hänen rakkaimpansa, istuu murheen kivetyttämänä mykkien ystäviensä ympäröimänä. Ja kuinka oudon laimeina hän tunsi nyt omat sietämättömät vastoinkäymisensä tuon hämmästyttävän uutisen valossa! Jokin salainen ovi oli yht'äkkiä auennut hänen eteensä, siitä ei nähnyt muuta kuin pimeää, mutta tunsi kylmän, tyynen ilman huokuvan vastaan. Nauttia, kärsiä, rakastaa, kauanko se kaikki kestää? Mihin ne loppuvat? Ja ennen kaikkea, mitä niistä jää jäljelle?

Hänen sydämensä sykki ankarasti, kun viimeisen mäen päältä alettiin laskeutua alas järveä kohden, joka välkkyili laakson perällä vanhain kastanjain keskellä.

Puolivälissä kapeaa polkua, joka vie maantieltä palatsin puutarhaan, hän tapasi Ricon vakavana, lakki kädessä.

— No, kuinka on? kysyi Silla.

— Yhä vain sama —, vastasi poika.

— Ah, hän elää siis!

— Kyllä, herra, kyllä. Nyt ovat lääkärit siellä parhaillaan.

— Mitkä lääkärit?

— Se meidän uusi lääkärimme ja isä Tosi. Hän saapui tänä aamuna
Leccosta. Odottakaa. Minulla on teille kirjelippu donna Marinalta.
Teidän ei pidä sanoa kenellekään, että olette tavannut minut, enkä minä
saa sanoa kenellekään tavanneeni teidät.

Silla tarttui lappuun, jossa ei ollut mitään osoitetta. Hän ei
tahtonut saada sitä millään aukaistuksi, niin hänen kätensä vapisivat.
Lopultakin hän sai sen auki ja luki: Vaietkaa sähkösanoman suhteen. —
Sillävälin Rico päästi kimeän vihellyksen.

— Minkä tähden vaieta? ajatteli Silla, — kuinka se on mahdollista?

Hän piilotti lapun ja alkoi kysellä pojalta kreivin sairaudesta. Jo jonkin aikaa kreivi oli tuntenut itsensä huonovointiseksi. Eilen aamulla hänet oli löydetty lattialta vuoteen ja oven välistä, jossa hän makasi vääntynein kasvoin. Apua saatuaan hän oli hiukan toipunut. Kuitenkin Giovanna sanoi, ettei hän ollut saanut takaisin puhekykyään eikä älyään. Se koski kovasti Sillaan. Jos kreivi ei puhunut eikä ymmärtänyt puhetta, niin kuinka selittää Cecilian sähkösanoma? Olisihan ehkä voinut olla jokin selkeä väliaika. Mutta jos sähkösanoma oli petollinen, niin kirjelapun kyllä selitti hyvin.

— Keitä on nykyjään palatsissa? kysyi hän.

— Siellä on herra sulhanen, hänen rouva äitinsä, eräs vanha herra Veneziasta, joka on samalla yksi todistajista, ja vielä eräs toinen herra, joka oli täällä silloin kuin tekin olitte.

— Finotti?

— Ei, herra.

— Ferrieri?

— Ei, herra.

— Vezza?

— Vezza, Vezza, herra Vezza on toinen todistajista.

Puutarhan portti oli auki. Rico syöksähti kuusien väliin ja hävisi.
Silla laskeutui kiviportaita.

Ja tuossa olivat jo sypressit, tuolta kuului suihkulähteen rauhallinen ääni ja tuolla alhaalla vihreäin viinitarhain ja auringossa kimaltelevan järven välissä palatsin mustat katot. Yksitoikkoinen ääni saneli puolipäivän suuressa hiljaisuudessa: — Tiedän, tiedän sen, olen sen aina tietänyt, hän on yhä vielä täällä, se ei ihmetytä ollenkaan välinpitämätöntä vettä, joka juoksee juoksemistaan. Tiedän hänen elämänsä, tiedän hänen kohtalonsa ja naisenkin kohtalon sekä miehen, joka lepää pimeässä huoneessa kuoleman varjossa. Tiedän, tiedän. Tiedän mikä salaisuus heillä on sydämellään, hänellä, joka ei enää puhu, ja naisella, joka värähtelee yksinäisyydessä, pää painuneena ebenpuuta ja vanhanaikaisen arkun norsunluisia koristeita vastaan. Se ei voi häiritä minun rauhaani. Mene, mene, laskeudu alas, sekoita toisiin sanoihin omien sanojesi sointu, toisiin intohimoihin sen sekavan virran hehku, jota oma sydämesi pulppuaa, kunnes ne haihtuvat ja häviävät yhdessä. Kaikki tuo on minun kohtaloni kaltaista. Tiedän, tiedän, tiedän sen.

Päästyään porrasten viimeiselle asteikolle, hän näki Giovannan pää kumarassa kulkevan varpaillaan pylväskuistikon halki. Hän näki tämän nostavan kättään lohduttomin liikkein vastaukseksi jollekin, joka oli tullut häntä vastaan ja jatkoi kulkuaan.

Pihalla ei ollut ketään. Ei myöskään eteisessä. Portaita noustessaan Silla kuuli ylhäällä käveltävän ja kovan miesäänen puhuvan. Eräs palvelija tuli juosten hänen perässään, katsoi häneen pitkään ohikulkiessaan, tervehti hämmästyneen näköisenä ja saattoi hänet salin ovelle, josta tuo kova miesääni kuului. Silla valmistautui näkemään Marinan ja astui sisään.

Marina ei ollut siellä. Siellä oli kreivitär Fosca poikineen, komendööri Vezza, eräs vanhanpuoleinen mustiin puettu herra ja isä Tosi, »Tehkää hyvää»-veljeskunnan munkki, jonka Silla tunsi ulkonäöltä, kaunis, majesteetillinen mies, noin viidenkymmenen korvilla, jolla oli laaja ja henkevä otsa, kotkan nenä, silmät täynnä kiihkeää tahdonvoimaa ja eriskummallista huumoria. Hän tuskin vilkaisikaan tuohon tuntemattomaan, joka astui saliin, ja jatkoi puhettaan kommendööri Vezzan kanssa. Vanhanpuoleinen herra nousi kunnioittavasti, kreivitär Fosca ja Nepo katsoivat ällistyneinä toisiinsa. Vezza rypisti hiukan kulmakarvojaan ja tervehti kylmästi. Onneksi Giovanna astui sisään.

— Ah, rakas herra! huudahti hän. — Herra Silla! ja meni häntä vastaan kyyneltynein silmin ja kädet ristissä rinnalla.

— Oi kuinka hyvin teittekään, kun tulitte! Varmasti Sallimus johti askeleenne. Tulkaa katsomaan häntä! Saahan hän tulla, isä Tosi?

— Herran tähden, mitä ajattelettekaan, Giovanna? huudahti kreivitär. —
Hänet on jätettävä rauhaan.

— Hänet on jätettävä rauhaan, herran tähden rauhaan, kertasi Nepo.

Silla kääntyi munkkiin päin, joka katsoi hetkisen Giovannaa erikoinen hellyyden ilme silmissään ja sanoi sitten äkisti Sillalle:

— Tunnetteko te sairaan?

— Kyllä, herra.

— Jos teille tuottaa iloa olla tuntematta häntä enää, tai jollette välitä siitä, ettei hän teitä tunne, niin menkää vain. Sairaalle se on nyt jo aivan yhdentekevää.

Giovanna teki rukoilevan liikkeen.

— Vanhus parka! sanoi veli. — Vie vain hänet sinne, mutta ei sentään pidä panna Sallimusta noin liikkeelle. Mitä teet?

Tämä viimeinen kysymys koski palvelijaa, joka juuri asetti hänen eteensä pöydälle joukon hopea- ja kristalliastioita.

— Millaiseksi munkiksi minua luulet? Tuo leipää ja lasi viiniä.

— Minusta tuo näyttää varomattomalta, intti Nepo, nähdessään Giovannan menevän ulos Sillan kanssa.

— Jos se olisi varomatonta, en olisi sitä sallinut, vastasi veli.

— Mieleni tekisi antaa suudelma tuolle pikku vanhukselle, sanoi hän Vezzaan kääntyen, — joka tassuttelee yhtä mittaa milloin siellä milloin täällä kuin pieni soma hiiri teräväkärkisine myssyineen ja pienine apinan naamoineen. Hän on totisesti kaunis!

Kreivitär katsoi silmät pyöreinä munkkiin.

— Mikä munkki tuo oikein on? sanoi hän vanhanpuoleiselle herralle, veljen syödessä niukkaa ateriaansa.

— Pitäisi ihan nauraa, jos voisi. Ette kai lähde heti?

— En tiedä, vastasi veli kuivasti.

— Niin, sanottiin, että te aikoisitte lähteä heti.

— Sanottiinko?

— Mutta ette lähde?

— En tiedä.

— Taivas sentään, murisi kreivitär ärtyneenä.

— Rouva, sanoi munkki pontevasti ja juhlallisesti, — kreivin sairaus, niinkuin jo sanoin, on mitä yksinkertaisinta laatua. Oikeanpuolinen halvaus. Sairas voi joko tointua tai kuolla tästä ensimmäisestä kohtauksesta, sen mukaan kuin Jumala tahtoo. Sairauden syy on hämärä ja tahtoisin tuntea sen voidakseni, jos sairas mahdollisesti paranee, estää sen uudistumisen.

— Mutta, hyvä Jumala, syy, siunattu mies…

Munkki iski häneen leimuavat silmänsä.

— Eikä auta, hyvä mies, minuun tuijottaminen noine silminenne, ärähti kreivitär äkäisesti. — Te olette professori ja tieteen huippu, mutta olen minäkin tuntenut tieteen huippuja ja aina kuullut heidän sanovan, että sairauden syitä on turha etsiskellä.

— Ja toiseksi, enohan ei voi puhua, sanoi Nepo.

— Rouva, vastasi munkki välittämättä viimeisestä huomautuksesta, — isä Tosi ei ole mikään huippu, ja hän on tehnyt elämässään kaksi suurta tyhmyyttä: on tahtonut olla lääkäri ja munkki samalla kertaa; mutta ilmoitan teille: jos hän olisi ruvennut poliisiksi, olisi hän tullut suureksi. Minulla on kunnia.

Hän kosketti kalottiaan, nousi ja lähti.

— Kylläpä oli kaunis puhe! sanoi kreivitär. — Minusta hän on suorastaan hupsu. Ja entäs tuo toinen sitten! Kuinka ihmeessä hän on tänne ilmestynyt? En käsitä. Nähkääs, sanoi hän vanhaan herraan kääntyen, — se on se ystävä. Muistattehan, että kerroin teille eräästä, jonka pelättiin olevan… niin, ymmärrättehän. Onko tämä teidän mielestänne sopiva hetki tulla tänne nyt? Ja oliko sopivaa, että tuo Giovanna-lörppö saattoi hänet suoraa päätä tänne sisään? Herran nimessä, taivaan tähden, älkää menkö, Zorzi, älkää jättäkö minua tänne, se ei voi enää kestää kauan, senhän ymmärtää.

— Jos se vain olisi mahdollista, dama, vastasi vanha ritari ristien kätensä. — Minua odotetaan parin päivän perästä Veneziaan.

— Hiljaa, sanoi Nepo kurottaen korvaansa ovelle, josta munkki oli hävinnyt.

Herra Zorzi vaikeni. Kreivitär katsoi henkeään pidättäen, hätääntyneenä poikaansa.

— Ei mitään, sanoi Nepo loitoten ovesta.

— Mitä? kysyi kreivitär.

— Luulin kuulevani puhetta, mutta erehdyin. Kuulkaa, asianajaja, kuinka te ymmärsitte tuon munkki-lörpön puheen poliisista? Mitä hän tarkoitti? Ettäkö me olemme murhaajia? Tai että varastamme? Se on sietämätöntä.

— Oo, ei suinkaan, vastasi herra Zorzi, — saattaa ymmärtää, että hän on omituinen ja että hän väliin päästää suustaan jonkin tyhmyyden.

— Poliisi! Kaunista puhetta! kertasi Nepo harppoen pitkin askelin edes takaisin huoneessa ja löyhytellen itseään.

Eräs ovi aukeni hiljaa ja Catten nenä pilkisti esiin. Kreivitär Fosca ja Nepo juoksivat kiireesti hänen luokseen. Myöskin asianajaja liikahti, mutta pysähtyi kunnioittavasti muutaman askelen päähän heistä, heidän puhuessa hiljaa Cattelle. Sitten Catte vetäytyi takaisin, ovi sulkeutui, äiti ja poika kääntyivät synkän näköisinä asianajajaan, joka innokkaana kysyi:

— No, mitä?

— Ei mitään, hyvä mies, vastasi kreivitär lohduttomana, — hän ei huoli minua.

— Ei edes teitä, kreivitär?

— Ei, ei. Oh Jumalani, juuri minulle piti tällaista tapahtua.
Ymmärrättekö te tästä mitään?

— Totta totisesti, kreivitär, en voi sanoa ymmärtäväni.

— Mutta se on lopetettava tähän. Nepo, sinun on nähtävä hänet, joko pahalla tai hyvällä, sinun on puhuttava hänelle ja saatava selville, onko hän sairas, mitä hän ajattelee, mitä tahtoo; jumalan nimessä, on saatava selvä asiasta!

Nepo pudisti lasin silmästään.

— Sinä et ymmärrä mitään, sanoi hän. — Hiljaa! lisäsi hän nähdessään äitinsä aikovan vastata ja jatkoi sitten kateederiäänellään: — Älkäämme tehkö tyhmyyksiä. Ei nyt pidä kiusata, se vain ärsyttäisi häntä. Minulla on kylliksi sydäntä, rakas äiti, ymmärtääkseni, että näinä hetkinä on kunnioitettava hellän sisarentyttären surua. Ja jos hän tahtoo, että häät siirretään, niin olkoon! Enhän minä ole enää mikään kärsimätön pojannulikka. Ymmärräthän, rakas äiti!

Asianajajan silmiin tuli hänen katsoessaan kreivitärtä sekä ivan että säälin sekainen ilme.

Nepo lähestyi häntä, tarttui hänen takkinsa nappiin ja työntäen nenänsä melkein hänen kasvoihinsa puhui:

— Te, joka niin suureen rehellisyyteen yhdistätte niin suuren varovaisuuden ja ymmärrätte niin hyvin, mihin asti lailliset edut ja sopivaisuus voivat yhdessä mennä, te ette tahtone moittia minua, jos sanon, että toinen vakava asia astuu eteemme tällä hetkellä. Sanon edeltäpäin, etten ole omanvoitonhaluinen, mutta… Hyvä! huudahti hän vetäen kätensä ja nenänsä pois. — Näen, että ymmärrätte minua. Lahjoitussitoumus, hitossa! Rukoilen Jumalaa, että hän säilyttäisi enon vielä monta vuotta meidän rakkaudellemme, mutta jos onnettomuus tapahtuu! Lahjoituskirjani oli allekirjoitettava eilen aamulla. Kykeneekö hän enää sitä allekirjoittamaan? Pitää valvoa joka hetki. Ei saa päästää käsistä ainoatakaan selvää hetkeä.

— Niin, mutta, sanoi asianajaja syvästi vakavana, — ehdolla, että tuo hetki on selvä, ja ehdolla, että se on hyvin selvä ja että lääkäri on läsnä; toivottavasti kaikki menee hyvin, niin ettemme joudu mihinkään sotkuun.

Kuultiin isä Tosin puhuvan pylväskuistikolla.

— Menen katsomaan enoa, sanoi Nepo ja lähti.

— Kaiken lopuksi, sanoi kreivitär, — poikani oli oikeassa tuon poliisijutun suhteen. Se oli koko jutku, tiedättekö!

— Se on selvää! Jos kreivitär sallii, puhun minä tuolle herralle.

— Niin, niin, puhukaa, puhukaa te! Aivan niinkuin tahdotte! Oh, Jumala, Zorzi, mitä ihmeen sotkuja! Täällä ei todellakaan tiedä, missä maailmassa ollaan. Täällä ei ymmärrä niin mitään! Täällä mennään naimisiin eikä mennä. Täällä ei ole aikaa, ei syömiseen eikä nukkumiseen. Ja kaikki Jumalan nimessä…! Oo, millaista elämää, millaista elämää!

Palvelija astui sisään korjaamaan pöytää. Näytti siltä, kuin hän olisi tahallaan viivytellyt ja vain leikkinyt astioiden kanssa.

— Menkää, menkää tekin, Zorzi, sanoi kreivitär. — Minä menen lepäämään
hetkiseksi. En ole ummistanut silmiäni tänä yönä, olen aivan lopussa.
Ja sinä, kutsu Catte tänne. Zorzi, sanoi hän, kun palvelija oli mennyt
Cattea etsimään, — koettakaa saada ulos jotakin tuosta herra Sillasta.

Silla ei ollut mennyt heti sisään kreivin luokse. Ensin hän antoi
Giovannan kertoa itselleen, mitä kahtena viime päivänä oli tapahtunut.
Giovanna parka! Hän puhui surullisen laimealla äänellä, joka tuntui
tulevan kaukaa kuin jostakin surujen maailmasta.

Häät oli määrätty 29 päivän illaksi. Donna Marina oli viime hetkellä siirtänyt ne 30 päivän aamuun. Siitä huolimatta oli 29 päivänä ollut ilotulitus ja musiikkia järvellä. Kreivikin oli pitänyt hauskaa ja oli terveytensä puolesta ollut ennallaan. Muutama päivä sitten häntä oli vaivannut pieni pahoinvointi, mutta sinä iltana hän ei enää ollut puhunut siitä mitään. Hän oli kyllä huononnäköinen, mutta jo pitemmän aikaa, oh, hyvinkin kauan jo! Giovanna pysähtyi tässä merkitsevästi, hän näytti ajatuksissaan vievän kreivin terveyden romahduksen siihen aikaan, jolloin Silla oli jättänyt palatsin. No niin, sinä iltana ei ollut mitään merkille pantavaa. Vihkimisen piti tapahtua kello 7 aamulla. Kello 5 oli Giovannan pitänyt mennä hakemaan kreivin huoneesta eräitä avaimia, ja silloin hän oli tavannut kreivin pitkänään maassa, puolikuolleena, kaikki halvauksen merkit ruumiissaan. Tässä Giovanna taas vaikeni, ehkä liikutuksesta, ehkä jostakin muusta syystä. Sitten he olivat heti kutsuneet lääkärin ja kirkkoherran; edellinen, kunnon mies, joka muutama kuukausi sitten oli tullut vanhan tohtorin sijalle, piti tapausta vakavana, tahtoi pitää lääkärineuvottelun ja kehoitti toimittamaan uskonnolliset menot. Onnettomuudeksi sekä puhekyky että ymmärrys olivat poissa, niin ettei kirkkoherra voinut tehdä muuta kuin antaa viimeisen voitelun. Sattumalta isä Tosia ei oltu tavattu asunnossaan, hän oli saapunut vasta pari tuntia ennen Sillaa. Päivän kuluessa kreivi ei ollut parantunut eikä pahentunut. Illalla oli lääkäri tyytyväisyydekseen todennut sairaassa hiukan kuumetta, joka oli yön aikana ehkä hieman kohonnutkin. Kasvot näyttivät taas jokseenkin luonnollisilta, silmät vähemmän lasimaisilta, huuletkin koettivat silloin tällöin muodostaa jonkin sanan. Giovanna toivoi, että jos hän voisi tuntea Sillan, se olisi hänelle suureksi lohdutukseksi. — Muutapa iloa hänellä ei voi ollakaan, sanoi Giovanna.

— Entä häät? kysyi Silla.

— Oh, Jumala paratkoon! vastasi Giovanna. — Niistä minä en tiedä mitään. Donna Marina ei ole astunut jalallaankaan ulos huoneestaan. Hän nähtävästi on sairas, sillä eilen aamulla hän antoi kantaa suuren joukon jäätä ylös. Hän ei tahdo nähdä sulhastaan eikä rouva kreivitärtäkään. Hänen luonaan ei käy kukaan, paitsi kamarineiti ja se poika, tiedättehän, se soutaja. Oh, Jumala, minä puolestani en toivo muuta kuin että isäntäni paranisi, kaikki muu on minusta…! Tulkaa, tulkaa! Kuka ties, kuinka iloiseksi hän mahtaisi tullakaan, jos voisi tuntea teidät!

Helteiseen huoneeseen astuessaan he erottivat vaivoin sairaan pään kuin tumman läiskän valkealla tyynyllä sekä raollaan olevan ikkunan ääressä valvovan lääkärin. Giovanna lähestyi Sillan kanssa vuodetta, kumartui kärsivän pään ylitse ja kuiskasi muutaman sanan. Kreivi katsoi Sillaa sekavin silmin, käänsi ne sitten hitaasti Giovannaan päin liikuttaen huuliaan. Tämä painoi korvansa aivan lähelle ja kuuli vaivoin murteellisesti lausutun sanan:

— Juotavaa.

Moneen vuoteen ei kreivin suuhun ollut tullut sanoja syntymäseutunsa Piemontin murteella, jollei joskus suutuspäissään, nyt ne palasivat kuoleman synkän varjon mukana. Salamana oli sairaus iskenyt hänet maahan, riistänyt häneltä hänen mahtavan voimansa, nopean älynsä ja itsepintaisen muistinsa, jossa niin monet asiat ja henkilöt säilyivät; se oli syössyt hänet voimakkaasta vanhuudesta lapsuusikään ja vienyt hänen muististaan kaiken muun paitsi ensimmäisinä vuosina opitut sanat.

Giovanna antoi hänen juoda ja koetti sitten taas kääntää hänen huomionsa Sillaan.

— Riittää, sanoi lääkärin ääni pimeästä.

Nainen lähti surullisena ulos Sillan kanssa. Käytävässä he tapasivat munkin.

— No, kuinka kävi? kysyi tämä. — Eikö mitään. Tiesinhän sen.

Ja mitä te tästä sanotte?

— On vielä liian aikaista, rakas neitsykäiseni. Pitäisi tietää, tuleeko toinen kohtaus. Se on selvää, ettei tuo leikki saa uudistua, muuten he surmaavat hänet siihen paikkaan. Sanoitko siitä mitään tälle nuorukaiselle?

— En, herra.

— Hyvä, kuulehan, pikku Giovanna, tahtoisin, että veisit minut katsomaan taloa. Sen jälkeen käske asettaa tuoli pylväskuistikolle, niin että saan polttaa hiukan. Ellen neljännestunnin perästä saa tupakoida, niin halkean.

Giovannan ja munkin kierrellessä palatsissa, meni Silla nojautumaan pylväskuistikon kaidepuuhun katsellen auringossa lepäävää vihreää järveä. Oliko siitä todellakin niin monta kuukautta kulunut! Vuoret ja luonnon syvä rauha ottivat taas hänet omanaan takaisin; hänestä tuntui, kuin hän ei koskaan olisikaan ollut poissa, vain uneksinut Milanosta, pitkästä talvesta ja tuskallisista ajatuksista. Mutta vanhoista, ankarista kivistä syöksähti samassa nykyisyys esiin, syöksähti kauhuna, jota kuolemantauti levittää merkitsemänsä miehen ylitse, ja ennen kaikkea naisen kuvana, joka itse pysyen piilossa täytti kuitenkin olemuksellaan koko talon. Minkä tähden hän piilotteli? Joka hetki Silla luuli kuulevansa hänen askeleensa, hänen vaatteidensa kahinan ja näkevänsä hänen ylpeän ja eriskummallisen kauneutensa ilmestyvän esiin. Ja kääntyen katsomaan pitkin tyhjää pylväskuistikkoa hän terästi kuuloaan.

Kas, tuolla hän ehkä tulikin! Ei, se oli vain Salvadorin ystävä, asianajaja Giorgio Mirovich. Hän lähestyi kävellen varpaidensa terillä, tervehti Sillaa juhlallisella »palvelijanne» ja kulki ohitse kreivin huonetta kohti, josta palasi heti takaisin kysyen Sillalta puoleksi italiankielellä, puoleksi Veneton murteella, oliko tämä nähnyt munkkia. Saatuaan kuulla, että isä Tosi oli kiertämässä palatsia Giovannan kanssa, hän lisäsi: — Tuolla herra munkilla on hiukan oudonlainen puhetapa! ja pysähtyi puhelemaan. Hän oli oikea kunnon mies ja ritarillisella alttiudella kiintynyt kreivitär Foscaan, — muinaiseen ihailunsa esineeseen, — jonkin verran äreine, juhlallisille olemuksilleen ja vilpittömine, mutta samalla varovaisine puhetapoineen. Hän yritti ottaa selville, miten Silla oli saanut tiedon kreivin sairaudesta. Silla vastasi hänelle, että kaikkihan siitä lähiseuduilla puhuivat ja että oli liikkunut huhuja suuremmastakin onnettomuudesta. Hän ei antanut ymmärtää, missä paikassa erityisesti tuo uutinen oli hänet tavannut eikä myöskään sanonut, mistä hän oli sinä aamuna matkustanut, vaikka hän ei epäillytkään, että ajomiehen kautta asia helposti tulisi tunnetuksi. Asianajaja, jota tuo epäsuora urkinta inhoitti, jätti piankin tämän puheenaiheen. Sen sijaan hän tunnusti Sillalle vastenmielisyytensä noihin epäystävällisiin seutuihin, noihin seinänsuoriin vuoriin ja tuohon haikeamieliseen taloon. Hänkin oli vanhan ystävättärensä tavoin aivan lopussa eikä toivonut muuta kuin saada kuulla piakkoin ikkunainsa alla gondolinkuljettajain tutut huudot.

Vihdoinkin munkki palasi. Silla laskeutui alas puutarhaan.

Siellä komendööri Vezza huvitteli heittelemällä leivänmuruja varpusille.

Silla vältti häntä, kulkien pihan poikki porttia kohden, sivuutti sisälaiturin matalan oven, tarkasteli veneitä, katsoi ylös palatsin oikeaan siipirakennukseen johtavia salaportaita. Tyhjää ja autiota. Hän astui ulos portista ja kuljettuaan muutaman askeleen maantiellä kääntyi…

Tuolla ylhäällä oli tuttu kulmaikkuna kiinni. Laskeva aurinko paistoi sälekaihtimiin, suureen, harmaaseen muuriin ja välkkyili magnolian kiiltävillä lehdillä pienessä riippuvassa puutarhassa. Ei elonmerkkiäkään missään. Silla teki pitkän kävelymatkan kierrellen kaikkein yksinäisimmillä poluilla ja palasi samaa tietä palatsiin. Ikkuna oli yhä vielä kiinni, vaikkei aurinko koskettanutkaan enää kuin kattoja. Silla astui sisään mielessään aavistus, ettei Marina päivän kuluessa antaisi itsestään elonmerkkejä, mutta että hän yöllä näkisi tytön.

II. SALAISUUS.

Päivällinen oli haikea. Isä Tosi nousi kohta liemen jälkeen pöydästä ja meni kreivin luokse eikä palannut enää takaisin. Kreivitär ja Nepo söivät masentunein mielin. Herra Vezza halusi jutella peläten, että tuo haikeamielinen hiljaisuus valmistaisi hänelle vaikean ruoansulatuksen. Hän valitsi asianajaja Mirovichin haastateltavakseen puhuen tälle Veneziasta, sikäläisistä ystävistään, Veneto-opistosta ja gondoleista, vetäen väkipakolla Vergiliuksenkin mukaan:

Convulsum remis, rostrisque tridentibus aequor.

Asianajajaa se kiusasi, ja hän vastaili lyhyesti, mutta komendööri jatkoi lörpöttelyään jokaisen suupalansa välillä, uskaltaen silloin tällöin pienen, syödessä terveellisen hymynkin. Silla oli vaiti niinkuin Salvadoritkin. Kreivitär tuijotti häneen yhtä mittaa, hänen kumartuessaan lusikkansa ylitse tai palvelijan tarjotessa hänelle ruokia. Silminnähtävästi hän kärsi, heitteli Nepoon ilmeikkäitä silmäyksiä, jotka sanoivat: — Nyt puhun, en voi enää olla vaiti, mutta Nepo katsoi häneen suurine, likinäköisine silmineen sulkien hänen suunsa.

Päivällisen loputtua tuli Giovanna ja kuiskasi kreivittären korvaan, että isä Tosi teki lähtöä ja halusi sitä ennen pitää neuvottelun perheen jäsenten kanssa, niinkuin asianajajan kanssa oli sovittu.

— Ilmoittakaa markiisittarelle, vastasi rouva Fosca.

— Olen jo ilmoittanut, mutta hän sanoo, ettei hän voi tulla.

— Sanokaa, että me menemme hänen luokseen.

— Oh, olen sen jo sanonut, mutta hän ei tahdo ketään luokseen.

Silla nousi heti pöydästä ja tehden äänettömän kumarruksen lähti.

— Ymmärsipä, sanoi Nepo. — Voitteko sanoa, Giovanna, kuinka tuo herra on tullut ja kuka häntä on pyytänyt jäämään tänne.

— Kuinka lie tullut, en tiedä. Viipymään olen häntä pyytänyt ehkä minäkin, sillä tiesin, kuinka herra kreiviä suretti hänen lähtönsä, ja olen varma, että jos herra kreivi tuntisi hänet, tekisi kreiville niin hyvää nähdä häntä taas. Olipa isäntäni käskenyt minua pitämään valmiina huoneenkin häntä varten, jos hän sattuisi palaamaan.

— Teidän ei ollenkaan pidä pyytää häntä, sanoi Nepo.

— Tässä tapauksessa olisi teidän pitänyt seurata markiisittaren käskyjä, ja melkeinpä minunkin, voin sanoa. Ja nyt, ilmoittakaa isälle, että odotamme häntä kreivitär Salvadorin huoneessa. Myös te, komendööri Vezza, enoni ystävänä. Se on selvää, todellisena ystävänä, sillä eräitä toisia ystäviä en totisesti tahtoisi asettaa perheen jäsenten rinnalle.

Komendööri Vezza, tyydytettynä uteliaisuudessaan, teki myöntävän eleen.

Munkki astui heti toisten jälkeen kreivittären huoneeseen, kosketti kalottiaan ja istuutui kehoitusta odottamatta tuolille sohvan viereen, jossa kreivitär Fosca levottomana ja hämmästyksissään löi hermostunein elein isolla suljetulla viuhkallaan polviaan. Asianajaja Mirovich oli hämillään, katsoi vuoroin munkkiin, vuoroin lattiaan ja alkoi puhua:

— Selvitykseksi eräille… eräille… ei oikein selville sanoille, jotka isä tänä aamuna lausui kreivin ja kreivittären… muutamain toisten henkilöiden läsnäollessa, haluaa hän nyt antaa tietoja… eikö totta? tietoja sairaudesta, jonka vuoksi hänen neuvoaan on kysytty.

— Haluaa! sanoi munkki. — En ollenkaan halua. Se on velvollisuuteni. Minä menen muitta mutkitta asiaan ja sanon asiat oikealla nimellään. Minun velvollisuuteni on ilmoittaa herrasväelle, että minun mielipiteeni mukaan kreivi d'Ormengo on… Ennenkuin hän lopetti lauseensa, antoi kreivitär Fosca viuhkansa pudota. Nepo nousi seisoalleen. Toiset eivät liikahtaneetkaan.

— Murhattu, sanoi munkki hitaasti hetken epäilyn jälkeen nostaen silmänsä ylös Nepoon, vasemman käden nyrkki reittä vastaan ja oikea käsivarsi ristissä vasemman ylitse.

— Oo Jumalani, oo! vaikeroi kreivitär levittäen säikähtyneet silmänsä selko selälleen. Nepo kohotti kätensä ja päästi halveksivan, epäuskoisen huudahduksen.

Asianajaja koetti tyynnyttää heitä liikkein, sanoen sekä päällään että käsillään, etteivät pelästyisi ja että odottaisivat. Nepo tyyntyi, mutta kreivitär kertasi yhä kovemmin: — Oo Jumalani, oo Jumalani —, ja purskahti itkuun.

— Te olisitte voinut olla varovaisempi, isä, huomautti Mirovich tylysti ja lähestyi kreivitärtä apuaan tarjoten ja rohkaisten.

— Armias, pyhä Jumala! nyyhkytti tämä. — Noin hirvittäviä sanoja… ja vielä päivällisen päälle.

— Rouvani, sanoi munkki. — Sairaan etu vaatii, että puhutaan selvästi ja nopeasti. Ja muuten on minulla tapana sanoa totuus päivällisen päällekin.

— Jatkakaa, jatkakaa! huudahti asianajaja. — Selittäkää pian.

— Olisin sen jo tehnyt, jos herra ja rouva olisivat olleet hiukan kärsivällisempiä. En tarkoita, että olisi käytetty aseita tai myrkkyä. Lapsikin tuntee halvauksen; ja tässä tapauksessa on todellakin kysymys halvauksesta. Sanon murhattu, sillä olen varma siitä, että tämän sairauden alkusyynä on jonkin henkilön kiivas väliintulo.

— Tämä on mieletöntä! huudahti Nepo.

— Te olette mieletön, kaunis nuoriherra, sanoi munkki korostaen joka tavua ja katsoen häneen puoleksi ivallisesti, puoleksi ylpeästi. — Te olette mieletön. Jos minulla esimerkiksi on sydänvika ja teillä ei, niin voivat henkilöt, jotka rakastavat minua, tappaa minut ilman myrkkyä tai aseita.

— Siis te sanotte… äännähti Vezza lopettaakseen tuon hermostuttavan sananvaihdon.

— Minä sanon, vastasi munkki, — että sairas sai halvauksen jonkin hirvittävän voimakkaan mielenliikutuksen johdosta.

— Mutta minkä? Kuinka? kysyi kreivitär kyynelissään. — Jumalan nimessä, kuinka? Älkää tässä nyt riiputtako meitä kuin nuorasta näin kauan! Puhukaa, armias! Tahdotteko tappaa meidät?

— Ennenkuin jatkan, sanoi munkki, — tahtoisin tietää, ovatko kaikki perheen jäsenet läsnä?

Ei kukaan vastannut.

— Ovatko kaikki? kysyi munkki uudelleen.

Joku sanoi hiljaa:

— Markiisitar ei ole täällä.

— Markiisitar, minun morsiameni, sanoi Nepo mahtipontisesti, — ei voi oikein hyvin.

— Mikä tämän markiisittaren nimi on? kysyi munkki.

— Markiisitar Crusnelli di Malombra.

— Entä ristimänäni?

— Markiisitar Marina, sanoi Nepo.

Munkki vaikeni hetkeksi ja lisäsi sitten:

— Marina. Eikö hänellä ole muita nimiä?

— On. Marina Vittoria. Mutta mitä se tähän kuuluu?

— Kuuluu paljonkin, herra kreivi. Hyvinkin paljon. Minkä nimisiä ovat naispuoliset palvelijat tässä talossa paitsi Giovannaa?

— Catte, ensiksikin, vastasi kreivitär.

— Fanny, kuiskasi komendööri Vezza.

Muita nimiä ei mainittu.

— Siis, jatkoi munkki, — eikö tässä talossa ole naista nimeltä Cecilia?

— Ei, vastasivat kaikki toinen toisensa perään — No niin, mutta minä tiedän, että toissa yönä eräs nainen, nimeltään Cecilia on astunut kreivin huoneeseen ja pelästyttänyt hänet melkein kuoliaaksi.

Kaikki kuuntelivat henkeään pidättäen. Salvadorit ja Vezza katsoivat munkkia suu auki; Mirovich piti silmiään alhaalla ja painoi leuan rintaansa vastaan; näytti siltä kuin hän olisi jo tietänyt edeltäpäin, mitä munkki oli sanonut. Tämä nousi ja asettui keskelle huonetta.

— Kas tuossa, sanoi hän osoittaen vasemmanpuolista seinää, — tuo on vuode; kreivi tavattiin tässä kohden paitasillaan, suullaan lattialla, käsivarret ojennettuina ovea kohden. Sen tekin, hyvät herrat, tiedätte. Mutta on olemassa muita asianhaaroja, joita te ette tiedä. Käytävän ovi, jonka kreivi sulkee aina vuoteeseen mennessään, oli auki. Sängystä Giovanna löysi tämän hansikkaan.

Hän veti taskustaan pienenpienen käsineen. Vezza ja Nepo tarttuivat siihen yht'aikaa ja juoksivat ikkunan luokse tutkiakseen sitä tarkkaan. Nepo huudahti heti:

— Hyvä Jumala, eihän tämä ole mikään hansikas. Kuka ties, milloin se lie sitä ollut; viisi ja yksi neljännes tai viisi ja puoli, kaksitoista vuotisen tytön käsine, nyt se ei ole muuta kuin väritön, homehtunut räsy.

— Hyvä, tuo räsy, joka ei voi kuulua kreiville, ei pudonnut hänen sänkyynsä, vaan heitettiin siihen, sillä vuode on hyvin leveä ja hansikas löydettiin litistyneenä päänalusen ja seinän välistä. Kreivin kynttilä, kynttilän nipistimet ja kuppi, joka hänellä on tavallisesti yöpöydällään, olivat hujan hajan lattialla lähellä ovea. Hän on nähtävästi itse singahduttanut ne sinne vihan vimmassa etsittyään ensin turhaan pimeässä kopeloiden tulitikkuja, jotka luultavasti oli pudottanut pöydältä, sillä ne löydettiin maasta siroteltuina vuoteen edustalle. Kuppi ainakin heitettiin, ja se oli täynnä vettä, sillä lattialla näkyi vielä räiskeitä ja kreivin oikea paidan hiha oli märkä. Ja nyt voin jatkaa. Koska kuppi siitä huolimatta oli ehyt, niin sanon, että sen on täytynyt sattua johonkin pehmeään ja kimmoavaan, joka laimensi iskun voimaa ja teki mahdolliseksi, että se putosi maahan särkymättä. Mikä se voi olla? Mutta sehän on selvää, mikä se voi ja mikä sen täytyy olla. Sen täytyy olla puku, johon tämä nappi kuului.

Nepo tarttui nappiin, jonka munkki ojensi hänelle. Se oli iso nappi peitetty azuurinsinisellä ja valkealla kankaalla. Nepo tunsi sen heti. Se kuului erääseen Marinan aamupukuun.

— Hm! En tunne sitä, sanoi hän katsoen sitä tarkkaavaisesti.

— Rouva ehkä voi sanoa meille jotakin tästä. Näyttäkää sitä rouvalle.

— Kreivitär, tarkoitatte? Oo, varmastikaan hän ei sitä tunne. Eikö totta, äiti, että nämä asiat minä ymmärrän paremmin kuin sinä? Eikö totta, että jos olisin nähnyt vaikka yhden ainoan kerran tällaisia nappeja jonkun tämän talon asukkaan vaatteissa, niin tuntisin ne heti paikalla?

Kreivitär Fosca paloi halusta nähdä napin ja luki samalla Nepon silmistä kiellon. Hän ei kyennyt päättämään.

— Oh, sanoi hän, — siinä sinä kyllä olet mainio. Mutta… sittenkin… oh? Voin kai minäkin siihen vilkaista, vai mitä?

— Mutta… luonnollisesti, vastasi Nepo, puhuen hänelle silmillään. —
No, katso vain. Vaikka turhaahan se on.

Kreivitär otti napin, nousi sohvalta ja meni ikkunan luokse, viivytteli siellä jonkin aikaa koskettaen melkein otsallaan ikkunalasia ja kääntäen selän toisiin päin, jotka kaikki odottivat vaieten.

Hän kääntyi vihdoinkin, antoi napin takaisin Nepolle ja sanoi munkille, joka katsoi häntä pää kumarassa ja kädet sivuilla:

— En ymmärrä mitään.

Munkki ei liikahtanut eikä puhunut. Katsoi vain yhtä mittaa. Hän pani merkille, kuinka kaikki uteliaisuus oli täydelleen hävinnyt kreivittären kasvoilta, suun vakuuttaessa: en ymmärrä mitään.

— Todellakin, en mitään? toisti kreivitär rauhallisella äänellä.

— Mistä se löydettiin? kysyi Nepo hätäisesti.

Munkin tuijotti yhä vaieten kreivittäreen, joka palasi takaisin sohvalle. Sitten hän liikahti ja vastasi Nepolle:

— Se löydettiin kreivin kiinni puristetusta vasemmasta kädestä. Olette kai huomannut pienen vaatesiekaleen napissa? On päivän selvää, että se repäistiin väkivalloin puvusta.

— Hm, niin, sanoi asianajaja.

Vezza heitti häneen ivallisen silmäyksen. Terävä komendööri epäili, että nappi tunnettiin ja piti varovaisena olla asettumatta tällä hetkellä Salvadorien ja munkin välille.

— Giovanna, joka astui ensimmäisenä huoneeseen, jatkoi munkki, — pani merkille kaikki nämä asianhaarat, kuitenkaan mitään ymmärtämättä. Ensin hän uskoi varkaan käyneen huoneessa, mikä on aivan mahdotonta: hän löysikin sitten avaimet, rahat, lompakon lipaston päältä, jossa ne yhä vieläkin ovat; siis ajatus varkaasta on mahdoton. Sitten hän arveli, että kreivi olisi voinut pahoin ja olisi halunnut mennä ulos apua etsimään, joka on aivan mieletöntä, sillä kuinka selittää, lukuunottamatta käsinettä tai kuppia ja kauaksi heitettyä kynttiläjalkaa, kuinka selittää ennen kaikkea, ettei kreivi soittanut? Joka tapauksessa Giovanna aavisti hämärästi, että jotakin salaperäistä tässä oli. Hän ei ole puhunut kenellekään, ettei turhaan levittäisi uskaliaita epäilyjä, mutta uskoi asian minulle, ehkä pukuni vuoksi. Ja minä tein sitten näin.

Kreivitär, Nepo ja Vezza ahmivat häntä katseillaan melkein hengittämättä.

— Sairaan älyntoiminta on hyvin sekava; kuitenkin jokin selvempi välähdys on ollut havaittavissa eilisestä tähän iltaan asti, sanoo lääkäri. Kun sain kuulla nämä asiat, tutkin kaikin, vedin johtopäätökseni ja muodostin vakaumukseni. Sitten kuulustelin sairasta.

Kreivitär Fosca pudotti suuren viuhkansa kädestään, ja se luisui alas polvilta. Hän ei kumartunut ottamaan sitä ylös, eikä kukaan muukaan liikahtanut.

— Minun täytyi kysellä häneltä useampaan otteeseen. Luonnollisestikaan en voinut vaatia, että hän vastaisi muuta kuin: kyllä tai ei. Aloitin kysymällä, oliko kukaan ollut hänen huoneessaan yön kuluessa. Ei mitään vastausta. Toistin kysymyksen. Se oli ehkä liian pitkä: hän katsoi minuun eikä edes koettanutkaan vastata, ei huulillaan eikä päällään. Silloin yritin kysyä häneltä suorastaan: mies? Ei vieläkään vastausta. Nainen? Oo! Silmät ja huulet liikkuivat, ne tahtoivat sanoa jotakin. Jätin hänet tunniksi rauhaan. Sillävälin hänen älynsä ja kielensä tila parani hieman. Hän pyysi Giovannalta juotavaa. Heti kun lääkäri oli lähtenyt, ryhdyin uudelleen kokeeseeni. Sanon: tuon naisen nimi? Hän ei vastaa, mutta hetki sen jälkeen, kun kumarrun tulitikku kädessä hänen ylitseen tutkiakseni hänen ihoaan, alkaa hän tuijottaa minuun ja änkyttää. Panen korvani lähelle hänen suutaan ja luulen ymmärtäväni sanan: famiglia [perhe], otaksun, että hän tahtoo nähdä teitä, vastaan hänelle jotakin ja käsken pysymään rauhallisena. Hän vain jatkaa; minä kuuntelen taas ja luulen ymmärtäväni toisen sanan. Koetan sanoa sen hänelle: Cecilia! Hän vaikenee heti. Olisin halunnut, hyvä herrasväki, että olisitte nähnyt, kuinka silmät laajentuivat, kuinka ne katsoivat minuun, millaisen ilmeen tuon miehen vääntyneet kasvot saivat. Nyt toinen asia. Kuka muu kuin kreivi nukkuu palatsin oikeassa siipirakennuksessa?

— Minkä vuoksi tämä kysymys? sanoi Nepo.

— Siksi, että jos sairaan lisäksi joku toinen henkilö nukkuu palatsin oikeassa siipirakennuksessa, niin tämän henkilön… (munkki kohotti ääntään ja rypisti kulmakarvojaan) sitäkin enemmän jos oli huonovointinen, olisi pitänyt kuulla ja pitäisi tietää jotakin. Neuvon herrasväkeä tutkimaan häntä hyvin.

— Minulla on kunnia vakuuttaa teille, isä, sanoi Nepo tulipunaisena kasvoiltaan ja puhuen kateederiäänellään, — että jos te tuollaisilla sanoilla tahdotte herättää luvattomia ja aivan sopimattomia epäluuloja naista kohtaan, joka piakkoin on läheisesti kuuluva minulle, niin petytte kovin ja loukkaatte niitäkin henkilöitä, joille puhutte.

— Te ette tiedä, mitä sanotte, rakas herrani, sanoi munkki matalalla äänellä ja pakotetun rauhallisesti, — te ette tiedä, että minulla on tapana etsiä totuutta, vaikka tonkien veitsellä ihmisten lihoissa ja luissa, oli se sitten ylhäisen naisen tai työmiehen, aina yhtä kylmäverisesti. Minä leikkaan ja paloittelen löytääkseni sen ja melkein aina sen löydänkin järkähtämättömänä kuin Jumalan, vähät välittäen, rukoillaanko vai kirotaanko minua etsiessäni. Ja te vaatisitte, että varoisin viittaamastakaan kaukaa siihen, mikä voisi olla totta, pelosta loukata erästä naista, teidän sukulaistanne ja ystäväänne, kun olen varma siitä, että hoitamani sairaan etu on kysymyksessä. Te nauratte minua, pahus soikoon! Muuten hyvä herrasväki, tunnette nyt asian laidan. Muistakaa, jos sairas elpyy, niin toinen samanlainen mielenliikutus tappaisi hänet siihen paikkaan. Isä Tosi on tehnyt velvollisuutensa ja menee.

Hän nousi ja katsoi kelloaan. Hänen pienet rattaansa olivat jo varmasti maantiellä palatsin tienhaarassa odottamassa.

— Selvä on, sanoi asianajaja, — ettei isä puhu tästä sanaakaan ulkopuolella…

— Se on ensimmäinen tämänlaatuinen neuvo, joka minulle annetaan, vastasi munkki, — enkä sitä tarvitse. Hyvästi, hyvä herrasväki.

— Kenen tiliin hän toiminee? kuiskasi Mirovich Nepolle munkin mentyä.

— Mitä ihmettä tohtori lie ajatellutkaan, kun neuvoi kutsumaan tuon kelvottoman, sanoi Nepo vältellen. — Jos olisin tietänyt, että hän myöhästyikin vielä päivän, niin olisin kutsunut Namiasin Veneziasta! Nyt sinun on paha olla, äiti.

— Paha, totisesti paha, vaikeroi kreivitär.

— Senkin raakalainen, hullu! Tarvinnet lepoa, äiti, sanoi Nepo aivan uudella lapsellisella hellyydellä. — Lähtekäämme ja jättäkäämme hänet yksin. Sanon sen etten minäkään enää jaksa, ellen saa hieman raitista ilmaa. Olkaa hyvä, asianajaja, ja menkää katsomaan enoa. Minä käyn hakemassa hattuni ja menen pihalle. Annatte minulle sitten tietoja pylväskuistikolta menevätkö asiat hyvin, niinkuin toivon.

Kello kymmenen jälkeen illalla Salvadorit, Vezza, asianajaja Mirovich ja Silla seisoivat ryhmittyneinä salin pöydän ympärille kuunnellen lääkäriä, joka ennen lähtöään teki selkoa sairaan tilasta. Puettuna mustaan, kaksikymmentä vuotta sitten muodissa olleeseen pukuun hän lasketteli noille kaupungin herroille vasten kasvoja joukon kreikkalaisia ja barbaarisia nimiä ja sitaatteja kirjoista ja tieteellisistä aikakauslehdistä. Lamppu suurine, tummine varjostimineen keskellä pöytää jätti ihmiset ja huoneen varjoon ja heitti pöytäliinalle pyöreän valoläikän, jonne lääkärin punaiset sormet ulottuivat. Hänen mielestään asiat edistyivät kutakuinkin tyydyttävästi. Oikea jalka oli jo saanut osaksi takaisin liikuntakykynsä, eikä käsivarsikaan ollut enää aivan eloton. Älyn toiminnassa ja puhekyvyssä edistysaskeleet olivat tosin vähemmin tuntuvat, mutta voi ja oli todella syytä uskoa, että ajan oloon voitaisiin saavuttaa paljon, jollei juuri täydellistä parantumista, niin ainakin…

Hän oli ehtinyt tähän lupaavaan käännekohtaan taudin prognoosissa, kun hän yhtäkkiä pysähtyi ja päätään kohottaen katsoi siristelevin silmin kuulijapiirinsä ylitse ja kumarsi sitten kunnioittavasti. Kaikki kääntyivät katsomaan: siellä oli donna Marina.

Silloin tuli ryhmään liikettä ja se hajaantui eri osiin.

Kreivitär Fosca ja Nepo lähestyivät Marinaa, toiset tekivät tilaa; kaikki liikkuivat hitaasti ja äänettöminä. Nepo katsoi morsiantaan suurin, tyrmistynein silmin.

— Hyvää iltaa, kuiskasi Marina. Ja kun lääkäri yhä vaikeni, sanoi hän kovemmin huolimattomalla äänellä: — Olkaa hyvä.

Ei voinut oikein erottaa, oliko hän puettu mustaan vaiko hyvin tummansiniseen pukuun. Näki vain tuon kauniin olennon ylhäiset ääriviivat, suuret silmät ja kasvojen ja kaulan yhtenäisen kalpeuden. Hän heitti silmäyksen taakseen melkein kuin tuolia hakien. Nepo tahtoi pakottaa hänet istumaan sohvaan, mutta hän valitsi nojatuolin aivan vastapäätä lääkäriä.

— Ainakin, jatkoi tämä epävarmana ja noiden suurten, häntä tuijottavain silmien magnetisoimana, — jalkojen käyttökyvyn… ehkä myöskin osaksi käsivarren liikunnan… sanon osaksi… ja ymmärryksen… kuitenkin mitä ymmärrykseen tulee, niin se on vaikeata, hyvin vaikeata.

Hän näytti tahtomattaan ottavan Marinan silmistä puheensa sävyn.

Komendööri Vezza tarkasteli läheltä noita silmiä varoen, etteivät Salvadorit huomaisi mitään. Niissä näki epämääräisen, kuumeisen tulen, ankaran uteliaisuuden ilmeen ja jotakin uutta, joka hämmästytti komendööria.

Joku astui sisään; se oli kirkkoherra, joka tuli kysymään uutisia. Don Innocenzo-parka, likinäköinen ja hämillään, ei tuntenut ketään, tervehti päin honkia ja pyyteli anteeksi imien ilmaa yhteenpuristettujen huuliensa välitse, kuin lattia polttaisi hänen allaan. Sillävälin lääkäri lähti. Huoneessa vallitsi jääkylmä tunnelma. Kumartuneena Marinan nojatuolin selkänojan ylitse Nepo kyseli puoliääneen hänen vointiaan ja pahoitteli, ettei ollut saanut nähdä häntä kahtena päivänä. Kreivitär Fosca huojui toisella puolella. Hän kumartui Marinaa kohden kuiskaten hänelle muutaman sanan, vetäytyi sitten takaisin, ettei joutuisi liiaksi Marinan ja Nepon väliin ja lankesi taas uudelleen kiusaukseen. Kirkkoherra kyseli kreivin vointia asianajaja Mirovichilta hieman syrjässä. Silla ei ollut liikahtanutkaan koko aikana. Marina oli sisään astuessaan katsahtanut häneen hetkisen ja naulinnut, melkeinpä kivetyttänyt hänet paikalleen.

Marina nousi.

— Haluaisin sanoa sanan herra Sillalle, sanoi hän. Tämä kumarsi tavattoman kalpeana.

Kreivitär, Nepo ja Vezza seisoivat kuin salaman iskeminä, odottaen räjähdystä, jotakin samantapaista kohtausta kuin vuosi sitten. Asianajaja keskeytti kertomisensa, Don Innocenzo ei ymmärtänyt mitään ja kysyi: — Mitä nyt?

— Ei täällä, sanoi Marina.

Vezza ja Mirovich yrittivät lähteä hiukan liian myöhään.

Salvadorit eivät liikahtaneetkaan.

— Jääkää vain, lisäsi Marina. — Tarvitsen raitista ilmaa. Tuletteko alas puutarhaan, herra Silla?

Tämä kumarsi uudelleen.

— Puutarhaan, huudahti kreivitär.

— Näin kolealla ilmalla? lisäsi hän sitten. — Minusta ei tunnu…

— Ja näin kostealla… sanoi Nepo. — Mieluummin pylväskuistikolla…

— Hyvää iltaa, sanoi Marina. — Teen pienen kierroksen ja palaan heti huoneisiini.

Nepo tahtoi sanoa jotakin vastaan, sekaantui ja änkytti muutaman sanan. Donna Marina otti askeleen ovea kohti ja katsoi lujasti Sillaan, joka tuli avaamaan sen hänelle.

— Hyvää iltaa, sanoi hän uudelleen mennen ulos.

Kukaan ei vastannut.

Marina astui hitaasti, hiljaa kuin hengetär leveää, puolipimeää porraskäytävää alas. Silla pysytteli hänen takanaan, melkein sokeana ja kuvaamattoman mielenliikutuksen puristaessa hänen kurkkuaan. Vielä hetkinen — ja hän olisi kahden Marinan kanssa yön helmassa.

Puutarhaan vievä lasiovi oli selkosen selällään. Häilyen yön henkäyksessä eteisen lamppu näytti ulkona siekaleen vaaleanpunaista hiekkaa. Tuolilla oven vieressä oli Marinan valkea hartiahuivi. Hän ojensi sen Sillalle pysähtyen, jotta tämä panisi sen hänen hartioilleen. Heidän kätensä yhtyivät; ne olivat jääkylmät.

— On kylmä, sanoi Marina puristaen huivia rintaansa vastaan. Hänen äänensä tuntui olevan toinen, se melkein vapisi. Silla ei vastannut; hän luuli Marinan voivan kuulla hänen sydämensä lyönnit. Hetkeksi hän pani kätensä tämän hartioille kuin asettaakseen paremmin huivia. Toinen säpsähti, hartiat ja rinta kohosivat. Hän astui sanaakaan sanomatta ulos, kulki noin viisikymmentä askelta lehtokujaa pitkin ja meni sitten nojautumaan aitausta vastaan katsellen järvelle.

Yö oli pimeä. Jokin harva tähti loisti sumuisella taivaalla mahdottoman suurien, tummien vuorien välissä, jotka heittivät varjonsa järveen… Suihkulähteiden lorina ja sirkkojen kaukainen laulu niityillä tuli ja meni tuulen mukana.

Silla ei nähnyt muuta kuin hienon, valkean vartalon vierellään kumartuneena aitausta vastaan.

— Cecilia, sanoi hän hiljaa käyden lähemmäksi.

Tämä nojasi leukaansa ristissä oleviin käsiinsä. Hän ojensi toisen niistä Sillalle päätään kääntämättä ja sanoi hänelle kiihkeästi:

— Niin, sanokaa aina niin. Muistatteko?

Silla puristi silkin hienoa, tuoksuavaa kättä omiinsa. Hän pelkäsi olevansa kylmä, melkein ilman aisteja tuona hetkenä. Hän veti huulilleen käden ja painoi intohimoisesti huulensa valtasuonta vastaan.

— Sanokaa minulle, muistatteko? toisti Marina.

— Oi Cecilia!

Hän käänsi käden painaen nopeasti kasvonsa alas sitä vastaan, puristi sitä silmilleen ja puhui suonenvedontapaisesti:

— Jospa tietäisitte, minulla ei enää ole olemassa maailmaa, ei sukulaisia, ei ystäviä, ei menneisyyttä, ei tulevaisuutta, ei mitään, ei mitään, ei muuta kuin te, ottakaa minut, ottakaa minut kokonaan!

Hän koetti kiihoittaa itseään ja onnistuikin. Hän veti pienen käden huulilleen, ajatteli omaa katkeraa elämäänsä, kieroa maailmaa, ja upotti siihen intohimonsa tuskallisen väristyksen, joka lävisti Marinan veren tunkien aina sydämeen saakka.

— Ei, ei, sanoi tämä katkonaisesti ja voimattomalla äänellä. — Ei nyt.

Kummallakin oli kuume.

— Milloin muistitte? kysyi Marina.

Hän oli takertunut ajatukseen Cecilia Varregasta, joka toisessa maa-elämässä löytäisi uudelleen ensimmäisen rakkautensa.

— Eilen illalla, sanoi Silla luullen ymmärtäneensä kysymyksen. — Eilen illalla rouva de Bellan luona, joka puhui minulle, teistä; sitten soitettiin siellä kappaleita, jotka särkivät sydämeni ja vetivät pinnalle niin paljon. Palasin kotiini melkein hulluna ja löysin teidän sähkösanomanne. Silloin minulle selveni kaikki, tunsin teidän kohtalonne tarttuvan minuun ja kuljettavan minut tänne. Antakaa minun pidellä tätä kättä, tätä suloista kättä. Ette tiedä, kuinka suuri on intohimoni! Tuntuu siltä kuin kuolisin, ellen saa sitä sanotuksi ja kuitenkaan en voi puhua. Tahtoisin vajota ikipäiviksi teidän kanssanne tähän kuiluun, joka kutsuu minua.

Hän veti luokseen voimattoman, vangitun käden, käsivarren ja koko olennon.

— Huomenna, kuiskasi Marina vastustaen, — huomenillalla yhdentoista jälkeen sisälaiturin portailla.

Silla ei tahtonut laskea kättä ja painoi siihen yhä tyydyttämättömät huulensa.

— Tulkaa, sanoi Marina yht'äkkiä kiihtyneenä, seuratkaa minua matkan päässä, älkää puhuko minulle ja jättäkää minut ovelle. Arvasinhan sen.

Silla ymmärsi ja totteli. Kuljettuaan pari askelta näki hän jonkun pimeässä. Se oli Catte.

— Aa, oletteko täällä, markiisitar. Etsin teitä joka puolelta. Hänen
Ylhäisyytensä käski minun tuoda tämän hartiahuivin teille.

Marina ei alentunut edes vastaamaan, vielä vähemmin katsomaan palvelijattareen. Ovella hän tervehti kylmästi Sillaa ja hävisi eteiseen.

Silla kulki pihan poikki, nousi kiviportaita ja poikettuaan niiltä sivulle istuutui nurmelle sypressin alle. Hän viipyi siellä kauan hengittäen täysin siemauksin puun voimakasta tuoksua ja nostaen silmänsä sen korkeaa, tummaa pylvästä pitkin aina tähtiin saakka.

Myöhemmin kreivitär Fosca, sulkeutuneena makuukamariinsa Nepon kanssa, raivosi, itki ja pauhasi munkkia vastaan, joka oli kertonut tuollaisia kauheita asioita, ja milanolaista rouvaa vastaan, joka oli ensimmäiseksi antanut hänelle tietoja Marinasta. Mitä ihmettä Marinan ja hänen enonsa välillä saattoi olla, kyseli hän itseltään, mitä ihmettä oli tämä sanonut, mitä tehnyt tuona yönä? Kreivitär vakuutti menettävänsä järkensä, sanoi tahtovansa lähteä tiehensä ja pakottaa Neponkin lähtemään tuosta kirotusta talosta ja jättämään sen isännät ja emännät ja rahat ja kaikki. Ja lopetettuaan hän aloitti taas uudelleen. Nepo vaikeni yhä myrtyneenä; ainoastaan kun hänen äitinsä kohotti liiaksi ääntään, teki hän vihaisen liikkeen. Kreivitär vastusti aluksi, sanoen: — Ja mihin sinä sitten pääset vaikenemisellasi? Silloin Nepo raivostui. Naisparka kävi nöyräksi ja alkoi vaikeroida: — Nepo, hän on hullu! Nepo, hän on hullu! Ja tahtoi kutsua asianajajan neuvotellakseen hänen kanssaan. Nepo kielsi sen niin päättävästi, että äiti luuli voivansa lukea tämän kasvoilta valmiin suunnitelman, ja kysyi mitä hän aikoi tehdä.

— Odottaa, vastasi tämä, — eikä pilata mitään.

— Mitä lahjoitukseen tulee, rakkaani, pelkään, että käy huonosti.

— Odottaa, kertasi Nepo.

— Jaaritusta!

Nepo pudisti monokkelin silmästään, tarttui äitiään käsivarteen, upotti silmänsä hänen silmiinsä ja sanoi tuhahdetulla äänellä:

— Ja jollei testamenttia ole olemassa…

Kreivitär mietti hetken katsoen häneen.

— … jää kaikki Marinalle, sanoi hän.

Nepo vetäytyi takaisin levittäen kätensä.

— Noh! sanoi hän ja lisäsi: — Ajatellaan sitten.

Seurasi pitkä äänettömyys.

— Pudotat napin, aarteeni, sanoi kreivitär hiljaa ja hellästi.

Nepo katsoi nappia, joka riippui hänen puvustaan ja vastasi samalla äänellä:

— Momolo ei sitten milloinkaan pidä huolta mistään. Menen kreivin luokse.

— Entä tämäniltainen kuje? sanoi kreivitär hänen mennessään. —
Mainiota, eikö totta?

— Se ei anna minulle minkäänlaista ajatuksen aihetta, sanoi Nepo.

— Ja kuulithan millä tavalla Catte oli nähnyt heidän palaavan takaisin. Ja Marinan sanoista päättäen uskon, ettei hän ole tehnyt tälle anteeksipyyntöjä eikä sanonut kohteliaisuuksia. Saatpa nähdä, että huomenna, ellei jo tänä yönä, mies laputtaa tiehensä. Mitä muuta voit ajatellakaan? Sen jälkeen kun hän viime kerralla meni sillä tavoin ja siitä syystä? Mirovichille hän on kertonut, kuinka oli tullut tänne; sanoi kuulleensa lähiseuduilla kreivin sairaudesta. No niin, minä menen.

Galleriassa Nepo tapasi Catten jaarittelemassa asianajajan ja Vezzan kanssa, jotka polttelivat. Nähdessään isäntänsä Catte laputti kiireesti tiehensä; toisilla taas ei ollut mitään uutisia kreivistä tohtorin lähdön jälkeen. Nepo poistui varpaillaan, ja toiset jäivät juttelemaan. He puhelivat näistä kummallisista tapauksista, joiden todistajina olivat, Vezza itsekkään uteliaan mielenkiinnolla, Mirovich jonkin verran surkutellen kreivitär Foscaa kohtaan tuntemansa vilpittömän alttiuden vuoksi. He tekivät tuhansia erilaisia otaksumia ja joutuivat aina lopuksi sanomaan samaa kuin kreivitär Fosca, nimittäin, etteivät ymmärtäneet mitään. Mirovich veti loppupäätöksen:

— On todellakin syytä sanoa niinkuin Chioggion saarelaiset: »juuri kun on oikein miettinyt, huomaakin erehtyneensä».

Vezza sanoi pitkän vaitiolon jälkeen jotakin yön syvästä rauhasta, ja hänen toverinsa, muistellen Veneziaa ja menneitä aikoja, hyräili ensimmäistä säettä laulusta, joka alkaa:

Stanotto de Nina…

— Kaunista, kaunista! Edelleen! sanoi komendööri. Nepo palasi pylväskuistikolle.

— Miten on? kysyi asianajaja.

— Huonosti, huonosti, surullista kyllä, vastasi Nepo kulkien edelleen.

— Kuinka ikävää! huokasi asianajaja.

— Niinpä niin!

Pihan suihkulähde puheli jonkin hetken yksikseen heidän takanaan.

— Kyllä hän jo olikin huonossa kunnossa, sanoi komendööri.

— Niinpä kyllä.

— Ja nyt hän olisi jäänyt aivan yksin, jatkoi Vezza.

— Niin, totisesti.

— Melkein, melkein…

— Oh, niin luulen minäkin.

Taas puheli yksikseen suihkulähteen lempeä ääni. Vezza viskasi pois sikarinsa.

— Suorastaan myrkkyä! sanoi hän.

— No niin? lisäsi hän hetken vaitiolon jälkeen.

— Mitä?

— Se laulu!

— Ahaa, kas niin: Stanotto de Nina…

Asianajaja vaimensi ääntään. Kevyt iltatuuli, joka huokui pylväiden välitse, hajoitti ja vei mukanaan laulun hekumalliset sanat.

Huoneessaan, jonka lattialla himmeä, pieni lamppu levitti lämpimään ja painostavaan ilmaan hautakammiomaista valoaan, lepäsi kreivi Cesare liikkumattomana, näkemättä edes vuoteensa vieressä istuvaa Giovannaa, joka istui lohduttomana kädet sylissä ja silmät tuijottaen sairasta. Päinvastoin hän luuli sisarentyttärensä seisovan keskellä huonetta. Se oli hänen sisarentyttärensä ja eräs toinen henkilö samalla kertaa ja tämä tuntui hänestä aivan luonnolliselta. Se liikkui puhui ja katsoi hourailevine silmineen; kuinka se oli mahdollista, kun tuo henkilö oli kuollut ja aikoja sitten haudattu? Hän tiesi vallan hyvin, että tuo henkilö oli haudattu, muisti kuulleensa sen isältään, mutta minne, minne? Tuskallinen unohdus! Hänen muistissaan oli tuo paikka, tuo nimi; hän tunsi sen liikkuvan siellä, nousevan nousemistaan, kunnes se ponnahti esiin kuin selvin kirjaimin.

Hän luuli silloin saavansa vedetyksi lakanoiden sisältä oikean käsivartensa, ojentavansa sen, osoittavansa sormellaan tätä naista ja sanovansa hänelle, että hän valehteli, että hänet oli tarkoin haudattu Oleggion perhekappeliin. Mutta nainen uhkasi häntä yhä ja heitti uhmaten käsineensä; se näytti olevan Marina ja samalla hänen isänsä ensimmäinen vaimo, kreivitär Cecilia Varrega? Nainen puhui vanhoista rikoksista ja kostonsa täyttymisestä. Silloin hän kuvitteli ryntäävänsä vihan vimmassa vuoteestaan, ja kaikki sekoittui hänen mielessään sumeaan näkyyn, kuin kuoleman portin tuolta puolen hänen eteensä ilmaantuisi peloittava, yli-inhimillinen murhenäytelmä.