Malombra

— Muistatko tämän? kysyi Silla häneltä kerran jatkaen lukemistaan.

— Muistan kaikki, kaikki, vastasi tämä. — Lue, lue se ääneen.

Silla luki: »Ne sanoivat, että syntyisin uudelleen, että vielä kerran eläisin täällä, rakastaisin Renatoa ja hän rakastaisi minua, sanoivat vielä toisenkin asian, hämärän, käsittämättömän, ehkä nimen, jota hän silloin kantaisi.»

— Ja sinä et muista? sanoi Marina surullisesti.

Silla ei kuullut häntä käsikirjoituksen viehätyksen valtaamana ja jatkoi äänettömänä lukemistaan. Toinen, kohta sai hänet kauhun valtaan pakottaen hänen kohottamaan äänensä lukiessaan:

»Silloin, silloin tahtoisin minä nousta paareiltani ja puhua.»

— Ja minä puhuin, sanoi Marina, — toissa yönä, aivan kuin olisin paareiltani noussut ja haavoitin hänet kuoliaaksi.

Silla ei välittänyt kuunnella häntä ja jatkoi lukemistaan. Päästyään sanoihin: »Kun seuraavassa elämässäni olen löytänyt ja…» tempasi Marina käsikirjoituksen hänen kädestään, tarttui molemmin käsin hänen päähänsä ja painoi sen alas.

— Ja sinä et uskonut! sanoi hän. — Mutta annan sen sinulle anteeksi, sillä rakastan sinua, sillä Jumala, näetkö, Jumala tahtoo niin, ja enhän minä itsekään aluksi uskonut. Katso, näin polvistuin minä tässä. Näin.

Hän lankesi polvilleen ja nojasi käsivartensa ja päänsä arkkua vastaan.

— Ja mietin, mietin, etsin muistoistani. En löytänyt mitään. Mutta sitten usko välähti minuun kuin salamanisku ja minä uskoin, lisäsi hän nousten pystyyn ja pannen kätensä Sillan olkapäille. — Ja nyt, muutama päivä sitten, muistan kaikki, yksin pikkuseikatkin. Hän vaikeni katsoen Sillaa silmiin pää alas painuneena ja sanoi hellästi:

— Etkö ymmärrä, että olen ollut, että sieluni on ollut haudassa niin äärettömän kauan, ennenkuin se pääsi irtautumaan tuosta toisesta hirveästä asiasta! Puhu minulle rakkaudesta, etkö näe, kuinka paljon olen kärsinyt. Huuleni ovat sydämelläsi, tahtoisin nähdä sinne sisälle, auttaa sinua löytämään. Ja tiedätkö, rakastin sinua heti ensi hetkestä, heti paikalla.

Sillan järki pimeni uudelleen lukemansa sekä Marinan pehmeän kauneuden ja hänen lempeän, kosketustakin huumaavamman äänensä vuoksi.

Tämä kohotti päätään.

— Mutta minä en tahtonut, sanoi hän. — Minun on tunnustettava sinulle kaikki. Luulin, että kreivi Cesare oli antanut sinun tulla tänne minun vuokseni ja tahdoin vihata sinua; olisin purrut sydäntäni, koska se sinut nähdessäni ja sinua kuullessani sykähteli. Ah, tuona iltana veneessä, ylpeiden sanojesi jälkeen, jos vain olisit uskaltanut! Kun saatoit minut takaisin kappeliin…

— Sisälaiturille, sanoi Silla tahtomattaan.

Marina teki kärsimättömän liikkeen.

— Ei, vaan kappeliin; etkö muista? Kun saatoit minut sinne ja jätit minut heittäen vasten kasvojani ensimmäisen nimeni, niin kaaduin kuin kuollut maahan. Tulin sitten taas tajuihini ja ymmärsin kaikki; sanoin itselleni: hän se on! hän se on oleva! ennemmin tai myöhemmin, kaikkia, kaikkia vastaan hän se on oleva ja täällä! Sitten tulivat Salvadorit tänne. Tiedäthän, että he ovat d'Ormengojen sukulaisia? Silloin Jumala, sillä Jumalan tahto loimusi kirkkaana kaikissa näissä asioissa, antoi minun nähdä kostoni, joka johtui suorastaan itsestään. Tiedätkö, samana iltana kun avioliittoni sovittiin, kun olin antanut myöntävän vastauksen, oli minulla kauhea lamautumisen hetki… sain tietää, että Lorenzo olit, sinä. Häät määrättiin 29 päiväksi huhtikuuta. Minä kirjoitin Pariisiin, ei, ei Pariisiin, vaan Milanoon; kuinka nuo nimet sotkeutuvat päässäni! Halusin tietää tuhansia asioita sinusta. Ja sinä et mennyt koskaan Giulian luokse. Sillävälin huhtikuun 29 päivä lähestyi. Kun ajattelen, kuinka kylmä ja varma olin alussa! Viimeisinä päivinä en ollut enää rauhallinen. Minulla oli joka yö kuumetta. Tahdoin mennä naimisiin hänen kanssaan ja tallata hänet jalkoihini sinun rakkautesi vuoksi, mutta sinua ei koskaan kuulunut. Siirsin häät päivää myöhemmäksi. Kohotin käteni vuoteessani Jumalaa kohden. Silloin hän kosketti minua tänne.

Marina tarttui Sillan käteen ja vei sen otsalleen.

— Hän kosketti minua tänne, ja silloin käsitin, mitä minun oli tehtävä. Menin alas ja puhuin hänelle. Seuraavana iltana lähetin sinulle sähkösanoman. Ja silloin sinä?

Silla tunsi hulluuden vetävän häntäkin hurjasti valtaansa. Seinät, arkku, Marinan silmät ja yksinäinen kynttilä pyörivät huimaavaa vauhtia ympäri. Hän ei ehtinyt vastata, sillä sänkykamarista käytävään vievällä ovella kaikui useita iskuja ja se vedettiin rajusti auki. Vieras, jota ei vuosikausiin oltu nähty palatsissa, oli palannut jälleen yösydännä, tunti sitten, silloin kun Silla odotteli Marinaa laiturin portailla. Giovanna valvoi horroksiin vaipuneen kreivin vuoteen vierellä, toiset nukkuivat suloisessa kevätyössä, uneksien mikä Milanon humusta, mikä Venezian rauhasta, kuka perinnöstä ja kuka Ninan lumivalkeista käsivarsista. Joka portti, joka ovi oli avautunut tuolle vieraalle hänen palvelijainsa mykkinä ja peloissaan totellessa, ihmeissään herransa odottamattomasta tulosta. Hän oli noussut aina kreivin huoneeseen asti, ja jokainen kivi talossa kuiskasi naapurilleen hänen kolkkoa nimeään:

Kuolema.

— Markiisitar, markiisitar! huusi Fanny rynnäten sisään. Hän huomasi Sillan ja vaikeni kuin salaman lyömänä. Silla irtautui Marinasta ja astui askeleen taaksepäin. Marina hämmästyi ensiksi, malttoi sitten heti mielensä ja teeskentelyä halveksien tarttui Sillan käteen ja singahdutti jäntevästi:

— Mikä on hätänä?

— Herra kreivi! vastasi Fanny.

— Mitä?

— Toinen kohtaus sattui tunti sitten ja nyt hän tekee kuolemaa.
Käskivät tulemaan alas, pian!

Marina syöksähti palvelijattarensa eteen.

— Kuoleeko hän?

Fanny oli kyllä jo kolmen päivän aikana nähnyt emäntänsä silmät oudon näköisinä, vaan ei koskaan sellaisina kuin nyt. Säikähdyksissään hän ei vastannut, vaan seisoi ovella kynttilä kädessään, tukka pörrössä, kaula paljaana, katsoen Marinaa samein, mulkoilevin silmin.

— Tule, sanoi Marina Sillalle ja syöksyi pimeään käytävään pitäen tätä kädestä.

— Pappikin on siellä, sai Fanny sanotuksi.

Silla aikoi ensi hetkessä, vastustaa ja heittää luotaan tuon hermostuneen käden, joka puristi hänen omaansa, mutta ääni hänen sisällään huusi: »Kurja, hylkäätkö hänet nyt?» Hän seurasi Marinaa. Fanny tuli heidän perässään, pidellen kynttilää ylhäällä ja hämmästyksen valtaamana niellen ihmetyksen huudahduksia.

Kynttiläkin näytti häilyvän täynnä tuskaa, kuin sitä vastaan hulmahtaisi pitkin pimeää käytävää kuoleman vakava ja juhlallinen henkäys.

Portaita nousi toisen kynttilän valo. Joku huusi alhaalta:

— Neiti Fanny! Neiti Fanny!

Se oli kamaripalvelija, joka kiipesi hengästyneenä kynttilä kädessä portaita ylös. Hän kysyi Fannylta, toisista välittämättä, oliko täällä krusifiksia.

— Ei, ei, rouva Giovannan huoneessa, rouva Giovannan huoneessa, huusi Catten ääni alhaalta. Fanny alkoi nyyhkyttää ja kamaripalvelija lähti laskeutumaan portaita alas tehden harmistuneen liikkeen ja vaihtaen kiivaita sanoja Catten kanssa. Eräs kaukainen ovi avautui ja joku vaati vihaisesti hiljaisuutta. Heti sen jälkeen lääkärin rauhallinen ääni sanoi kovaa:

— Jäätä!

Matalat, kiireiset äänet kertasivat:

— Jäätä! Jäätä!

Marina ei kiirehtinyt enää, vaan astui hitaasti ja vasten tahtoaan vavisten. Palatsin pimeys oli täynnä juhlallista kauhua; nuo pelästyneet äänet, nuo valot, jotka heijastelivat siellä täällä, lisäsivät sitä yhä. Ennenkuin hän astui alakerran käytävään, kulkivat Vezza ja Mirovich ohitse kiireissään, kumarassa ja ilman kravattia ja kaulusta. Puutarhuri, joka toi jäätä, yllätti heidät, tuuppasi kyynärpäällään ja meni edelle. Yhtäkkiä kuului don Innocenzon kaikuva ääni:

— Renova in eo, piissime pater, quidquid terrena fragilitate…

Ei muuta. Varmasti joku ovi oli avattu ja taas suljettu.

Marina ja Silla astuivat käytävään Fannyn seuraamina, näkivät Vezzan ja Mirovichin avaavan hiljaa kreivin huoneen oven ja pujahtavan sisään ja kuulivat taas hetkisen don Innocenzon äänen:

— Commendo le omnipotenti deo…

Fanny kirkaisi, laski kynttilän maahan ja pakeni. Marina pysähtyi ja kääntyi katsomaan häntä.

— Tyhmyri! sanoi hän. Sitten hän kuiskasi Sillalle:

— Toissa yönä, mennessäni kostamaan, kaaduin tähän, juuri tähän samaan aikaan. Enkö jo sanonut sinulle, että haavoitin hänet kuoliaaksi?

Ja hän astui askeleen eteenpäin. Mutta siinä samassa hän tunsi Sillan jäntevän käsivarren kiertyvän ympärilleen ja kantavan hänet portaille. Hän vaikeni hämmästyneenä, sitten pettyen Sillan tarkoituksen suhteen sanoi tälle hymyillen: — Myöhemmin!

Toinen ei sanonut mitään.

— Päästä minut!

— En, vastasi Silla. Ääni ei ollut enää huumaantunut, vaan sellaisen ääni, joka äkkiä näkee jotakin kauheata.

— Kuinka? sanoi Marina.

Ja hän käyristyi koettaen tempautua irti kuin käärme varpushaukan kynsistä. Lopulta hän rauhoittui synkän näköisenä.

— Ohoi, tuo kynttilä! Kuka on jättänyt tuon kynttilän tuohon? sanoi Catte tullen kreivin huoneen vastakkaiselta puolelta. Toinen liikutettu ääni kertaili: — Jeesus Maria, Jeesus Maria!

Fanny oli laskenut kynttilän ensimmäiselle porrasaskelmalle. Catte ja kreivitär Fosca kulkivat ohitse katsoen ylös portaille ja pysähtyivät. Silloin Silla vaistomaisesti laski vapaaksi Marinan, joka hypähti käytävään noiden kahden naisen hämmästyneiden silmien eteen ja riensi sitten tervehtimättä heidän ohitseen. Kreivitär Fosca, suureen, mustaan huiviin kääriytyneenä, katsahti Sillaan salama vakavan arvokkaissa, rahvaanomaisissa kasvoissaan, ja meni sanaakaan sanomatta edelleen. Silla laskeutui käytävään ja näki hänen menevän Catten kanssa kreivin huoneeseen. Marinaa ei näkynyt, ja hän ymmärsi tämän jo astuneen sisään ja löi raivoissaan nyrkillä otsaansa. Sitten hän astui varpaillaan kuolevan oven eteen ja kuunteli.

Leveä, lyhyt ja vakava ääni kuin tuskin kosketettujen urkujen vastasi:

— Amen.

Silla puristi kuin hukkuva oven käsiripaa. Ovi avautui; kuiskattiin: —
Sisään.

Hän astui, ei katsonut, ei nähnyt mitään ja putosi polvilleen erään tuolin viereen oven lähelle.

Lattialle vuoteen viereen laskettu kynttilä valaisi valkeita, alas riippuvia lakanoita, vuoteen messinkipalloja ja hajalleen maahan pudonneita jääsiruja, heittäen huoneen poikki don Innocenzon suuren varjon, hänen seisoessaan suorana kuolevan vuoteen vieressä; sairas hengitti kiireesti ja vaivalloisesti koristen. Vuoteen jalkapäässä, puolipimeässä, seisoi lääkäri, hänen vieressään polvistui Giovanna tukahduttaen nyyhkytyksiään vuodevaatteisiin. Siellä täällä suuren huoneen pimeissä varjoissa olivat polvillaan kreivitär Fosca poikineen, Vezza, palvelijat ja puutarhuri. Tämä ja kreivin kamaripalvelija itkivät. Mirovich, vanha maailmanmies, seisoi eräässä nurkassa nojaten seinää vastaan. Hän olisi mielellään mennyt tiehensä, mutta jäi paikalleen huomaavaisuudesta kreivitärtä kohtaan.

Vielä toinenkin henkilö seisoi keskellä huonetta, muutaman askeleen päässä ovesta: Marina. Hänen kenkänsä kiiltävä kärki ja valkea, sinisellä ommeltu hame näkyivät selvästi, hän näytti pitävän käsivarsiaan ristissä rinnalla. Kasvoista ei saanut selvää, vaikka kreivitär Fosca poikineen ja Vezza eivät luoneet hetkeksikään silmiään hänestä.

Don Innocenzo lausui korkealla äänellä Commendationis animae-rukoukset pitäen rituaalia kädessään, kuitenkaan siihen katsomatta. Hän ei näyttänyt huomaavan Marinaa eikä Sillaa. Hän ei kääntänyt katsettaan kuolemankalpeasta päästä, joka lepäsi suljetuin silmin ja suu auki, jäiden peittämänä, hiukan vasemmalle olalle taipuneena. Syvällä säälillä hän lausui sanat: — Ignorantias ejus, quaesumus, ne memmeris domine… ne kaikuivat ylevinä ja liikutuksen värittäminä kuin ilmaisten kiihkeätä pyyntöä, että Jumala ottaisi rauhaansa tuon hengen, joka Häntä ajattelematta oli tehnyt hyvää maan päällä ja saapui nyt Hänen eteensä, kuin merenkulkija, joka suoraan ja varmasti on purjehtinut päämääräänsä kohti ja joka löytääkin sen sijaan uusia maita ja katoamatonta kunniaa. Tuona tuskan ja vavistuksen yönä nuo pyhät, sointuvat sanat, kohdistetut niin suurella luottamuksella Olennolle, jonka kaikki läsnäolevat, uskoen tai ei, tunnustivat näkymättömänä läsnäolevaksi heidän kaikkien valtiaana tuon kaatamansa miehen yläpuolella, täyttivät huoneen kammolla. He tunsivat kahden yliluonnollisen voiman seisovan vastakkain, joista toinen oli valoisa, kaunopuhelias, säälin sytyttämä, kestävä ja väsymätön, toinen synkkä ja mykkä. Ja tuo jälkimmäinen, kuolevalle sekä elämässä että kuolemassa tuntematon, välinpitämätön ja halveksittu, tuli nyt hänen pyytämättään, hänen viimeisellä hetkellään, kun ei voinut odottaa häneltä enää hyvää eikä pahaa, varjelemaan, puolustamaan häntä ja puhumaan hänen puolestaan peloittavan tuomarin edessä. Kun pappi levähti hetken, kuului kuolevan huohottava, kiireinen hengitys, kuin jalopeura olisi painanut hänen päätään. Yht'äkkiä korina näytti lakkaavan.

— Loppu on käsissä, sanoi don Innocenzo kääntyen läsnäoleviin, huomasi Marinan seisovan ja viittasi häntä polvistumaan, kumartui sitten kuolevan ylitse ja lausui kirkkaalla äänellä viimeiset rukoukset.

Marina astui pari askelta eteenpäin; kynttilän valo lankesi nyt hänen kalpeille kasvoilleen, värähteleville sieraimilleen ja yhteenvedetyille kulmakarvoilleen.

— Kreivi Cesare! sanoi hän.

Kaikki säpsähtivät, kohosivat polvilleen ja katsoivat häntä kauhun valtaamina, kaikki paitsi don Innocenzo. Tämä teki vain vasemmalla kädellään liikkeen häntä kohden.

Mutta Marina ei peräytynyt, ei antautunut. Käsivarret suorina hän ojensi molemmat etusormensa kuolevaa kohden kuin kaksi tikaria ja huudahti:

— Cecilia on täällä…

Tuhahdettuja huudahduksia, tuolien kolinaa, jalkojen liikettä kuului huoneessa. Don Innocenzo kääntyi.

— Pois! sanoi hän.

Nepo, Vezza ja Mirovich ottivat askeleen naista kohti, joka seisoi kuin kummitus keskellä huonetta.

— Jumalan nimessä, viekää hänet pois, nyyhkytti Giovanna. — Hänhän on murhannut kreivin!

Siinä samassa Marina levitti käsivartensa taaksepäin ja taivutti vartaloaan ja kasvojaan alas. Ei kukaan noista kolmesta uskaltanut lähestyä häntä, ei estää häntä huutamasta kimeällä äänellä:

— Rakastettunsa kanssa!…

Silloin nähtiin Sillan syöksyvän hänen luokseen ja nostavan hänet käsivarsilleen.

— Nähdäkseen sinun kuolevan! huusi nainen ylhäältä ilmasta rimpuillen vastaan. Silmänräpäys, ovi avattiin ja suljettiin kiivaasti, Silla ja Marina katosivat, huone kävi taas hiljaiseksi. Nepo, Vezza ja asianajaja lähestyivät varpaillaan ovea.

— Nepo! sanoi kreivitär Fosca matalalla äänellä, mutta lujasti: — Tänne!

Nepo totteli ja meni hänen luokseen. Molemmat toiset poistuivat.

— Kreivi Cesare ei ole voinut kuulla sanaakaan, sanoi don Innocenzo ottaen kynttilän ja pannen sen yöpöydälle. — Hän lepää rauhassa.

Lääkäri lähestyi, pani kätensä kreivin sydämelle, veti esiin kellonsa ja sanoi kovaa:

— Yksi ja kolmekymmentäviisi minuuttia.

Don Innocenzo alkoi heti rukouksen edesmenneen sielun puolesta.

Joku kutsui ovelta lääkäriä, joka poistui. Myöskin palvelijat Nepon käskystä poistuivat, kaikki paitsi Giovanna, joka polvillaan isäntänsä vuoteen ääressä vastaili heikolla, surullisella äänellä papin rukouksiin. Nepo sytytti molemmat kynttilät lipaston päällä. Liekit laajenivat kuin kaksi säikähtynyttä silmää ja paljastivat hänen ahnaille silmilleen kreivin avaimet lipaston päällä, kreivitär Foscan muutaman askeleen päässä ja Mirovichin, joka palasi takasin kasvoillaan vastenmielisyyden ilme tuota vuoteessa makaavaa kohtaan. Hän pysähtyi ja katsoi Nepoon kulmiaan rypistäen. Kreivitär näki sen, pyrskähti itkuun ja meni hänen luokseen käsi ojennettuna, johon vanha ritari kunnioittaen tarttui saattaen hänet ulos huoneesta.

Nepo tarttui avaimiin ja toiseen kynttilään koettaen hiljaa aukaista erästä lipastoa, joka seisoi seinällä vastapäätä vuodetta, koetellen jokaista avainta onnistumatta.

— Oh, Jumala! sanoi Giovanna surumielisen halveksivasti. Don Innocenzo keskeytti hänet.

— Rukoilkaa tai menkää ulos! sanoi hän.

Mutta Nepo ei välittänyt hänestä. Kumartuneena lipaston ylitse ja kiertäen avainta lukossa, melkein koskettaen sitä pitkällä nenällään, hän näytti kärpältä, joka vimmatusti vaanii saalistaan jostakin kolosta.

Viha nousi don Innocenzon kasvoille.

— Minä… sanoi hän.

Hän olisi tarttunut mieheen ja heittänyt ovesta ulos, ellei Giovanna rukoillen olisi tullut väliin.

— Antakaa olla, sanoi hän, — jatkakaa, jatkakaa, älkääkä hylätkö häntä.

Nepo oli löytänyt oikean avaimen, avannut lipaston ja hetken etsinnän perästä saanut käsiinsä kokoonkäärityn paperin. Hän vei sen lähelle kynttilää, jota piti vasemmassa kädessään, ja luki päällekirjoituksen, hiustensa kärventyessä liekissä. Mirovich, joka Nepon huomaamatta oli astunut sisään, lähestyi tätä ja sanoi vakavalla, rehellisellä äänellään:

— Se kuuluu minulle.

— Se on luettava heti, sanoi Nepo hämillään. — Tahdon tietää kenen talossa olen.

He menivät yhdessä ulos.

In expiratione-rukoukset olivat myöskin jo lopussa. Don Innocenzo rukoili vielä hetkisen ja sanoi sitten hyvästi Giovannalle, joka ei kyennyt edes puhumaankaan.

Yksin jäätyään vanhus asetti sängyn pääpielukseen Nepon sytyttämät kynttilät, pani hajallaan seisovat tuolit paikoilleen koettaen tehdä kaikki niin hiljaa kuin mahdollista, kuin kreivi olisi vain nukkunut. Sitten hän istuutui vuoteen viereen ja katseli krusifiksia kuolleen rinnalla. Hän oli uskollisesti ja nöyrästi palvellut kreiviä neljänkymmenen vuoden ajan saamatta tältä koskaan pahaa tai hyvää sanaa, mutta tuntien täydelleen hänen luottamuksensa ja peitetyn hyväntahtoisuutensa. Hän oli aina rakastanut kreiviä kaikella kunnioituksena ja tietäen oman alemman arvonsa. Ei koskaan, ei koskaan hän ollut tätä näin lähellä kuin nyt, kun tämä ei enää ollut isäntä omassa talossaan vaan toiset anastivat avaimet, ja vain hän, kaikista palvelijoista ja ystävistä, jäi uskollisena tämän vierelle kuin muinaisina voiman ja ylpeyden päivinä. Ei koskaan, ei koskaan hän ollut tätä näin lähellä kuin nyt, kun risti lepäsi tuossa vainajan rinnalla, pieni, hänen kamaristaan tuona yönä haettu risti. Hän nousi ja suuteli ensi kertaa elämässään hervottomia käsiä, jotka pitivät ristiä, ja löysi siitä lohdutusta ja itki.

Tullessaan käytävään don Innocenzo huomasi sen pimeäksi. Kuljettuaan muutaman askeleen seiniä pitkin hän eksyi oikeasta suunnasta ja pysähtyi, aikoen palata takaisin etsiäkseen kynttilää, mutta jäi kuuntelemaan. Ylhäältä kuului ajoittain huutoja, valituksia ja sanoja, mutta hän ei voinut ymmärtää niitä. Kuitenkin hän tunsi donna Marinan äänen. Kukaan ei vastannut. Kiireisiä askeleita kaikui käytävän katolla, sitten taas kaikki oli hiljaa. Don Innocenzon ympärillä, edessä ja takana vallitsi syvä äänettömyys. Mitä tuolla ylhäällä tapahtuikaan? Huudot ja valitukset alkoivat taas. Tuskan hetkiä, jolloin talon sisukset vaikenevat tyhjinä elämästä, jolloin typerryksen sekainen levottomuus ja sekasorto valtaa johdottomat jäsenet! Don Innocenzo, joka oli seisonut tyynenä kuoleman edessä, tyynenä Marinan kaamean ilmestyksen edessä, hämmentyi nyt.

Nopeat askeleet kaikuivat käytävän katolla, sitten portailla ja tulivat alas käytävään.

— Valoa! huusi don Innocenzo.

— Ah, herra! huudahti alastullut juosten suin päin pimeään.

Kirkkoherra tunsi Ricon ja kutsui häntä turhaan luokseen, näki edessään heikon valon välähtävän ja häviävän, kulki umpimähkään eteenpäin ja työnnettyään erästä ovea joutui pylväskuistille.

— Oh, herra kirkkoherra! huudahti Rico, joka oli jo livistämäisillään toiselta puolelta.

Kello saattoi olla kaksi. Ilma oli viileä. Taivas oli uudelleen peittynyt surumielisen vaaleihin pilviin vielä näkymättömän kuun ja vaikenevan veden peilin välillä.

— Tule tänne! sanoi pappi. — Minne menet?

— Menen hakemaan lääkettä.

— Mikä on?

— Kuulkaa!

Huudot alkoivat taas tällä hetkellä yhä selvempinä. Don Innocenzo kurkotti kuistikon kaiteelta ja katsoi ylös oikealle, jossa hän näki yläkerran nurkkaikkunan valaistuna. Ääni tuli sieltä. Nyt ne tuntuivat olevan nuhteita, kirouksia, sitten taas valituksia, ja lopuksi vallitsi taas kamala hiljaisuus.

— Se on donna Marina, sanoi Rico hiljaa. — Hän on kuin hullu. Lääkäri ja herra Silla ovat myöskin siellä ylhäällä. Ja hän sanoo vaikka mitä herra Sillalle.

— Eikö siellä ole ketään muita?

— On, siellä on minun äitini. Myöskin neiti Fanny oli siellä hetken, mutta pakeni tiehensä.

— Ja mitä sinä menet hakemaan?

— Tiedänkö minä itsekään sitä? Herra tohtori sanoi jonkin nimen kuin koralli. Ja käski minun hakemaan Battistin Luisaa häntä hoitamaan.

Don Innocenzo otti kirjeen taskustaan ja antoi sen pojalle.

— Vie se, sanoi hän, — herra Sillan huoneeseen, ja menkäämme sitten yhdessä.

Myöskin palatsin toisessa siivessä alkoi nyt hillitty levottomuus. Useammasta kuin yhdestä ovesta välähti valo ja kuului supatusta. Kellojen nyörit värähtelivät ja hypähtelivät kärsimättömästi ja niiden kaikuva, käskevä sointu kuului kauaksi. Portailla don Innocenzo ja Rico tapasivat Momolon, joka laskeutui alas kynttilä kädessä.

— Taidetaan lähteä! sanoi hän.

Toiset eivät vastanneet.

Tultuaan ulos palatsista lähti Rico juoksujalkaa asialleen, ja kirkkoherra kulki hitaasti katsellen suuria, miettiväisiä sypressejä. Portilla hän tapasi Steineggen. — Te täällä? sanoi hän.

— Kuulin sielukellojen soivan, vastasi Steinegge liikutettuna. — Oh, tämä on todella suuri suru! Minun pitäisi itkeä tuota miestä!

Hän syleili ja suuteli don Innocenzoa tukahduttaen nyyhkytyksensä ja sanoi sitten kiireesti:

— Voikohan mennä eteenpäin? Oletteko nähnyt herra Sillaa?

— Ehei! sanoi don Innocenzo. — Nähnyt, totta totisesti! Ja hän kertoi
Steineggelle äskeisen pitkän kohtauksen ja mitä oli kuullut Ricolta.

Steinegge kuohui ja puhkui eikä antanut don Innocenzon lopettaakaan, vaan lähti menemään tarmokkain elein kuin sanoen: Menenpä minä! Hän astui palatsiin juuri, kun puutarhuri tuli ulos kovalla kiireellä edes tuntematta häntä.

Portaita ylös mennessään hän tapasi Fannyn, joka tuli itkien alas
Catten kanssa toistaen yhä:

— Oh, en ymmärrä mitään; tahdon pois!

— Pääsette, pääsette, vastasi Catte, — mutta hiukan kärsivällisyyttä, herran siunattu. Tahdotteko jättää emäntänne tuollaiseen tilaan?

— Oh, en tiedä, tahdon pois!

— Pyhä äiti, millaista elämää! sanoi Catte Steineggelle, joka vetäytyi käsipuuta vastaan laskeakseen heidät ohitseen ja katsoi heitä silmät pyöreinä. Hän oli kysymäisillään jotakin, kun kreivitär Fosca huusi ylhäältä:

— Ohoi, tuo Momolo!

— Heti paikalla, teidän Ylhäisyytenne! vastasi Catte laskeutuen kiireesti alas ja vetäen Fannya mukanaan. Steinegge nousi kiireesti ylös.

— Momolo, sanoi kreivitär, luullen Steineggeä palvelijakseen, — mahtoiko tuo ymmärtää oikein, häh? Rattaat tai kiesit kello kuudeksi! Ah, tekö se olettekin! Suokaa anteeksi, rakkahin.

— Matkustaako rouva kreivitär?

— Matkustan, matkustan, ja kirottu se päivä, jolloin tulin!

Nepo kutsui äitiään salin ovelta. Hänen takanaan näkyi Mirovich pöydän ääressä, lamppu, mustepullo ja kaksi suurta paperiarkkia edessään. Kreivitär astui saliin, ja ovi suljettiin Steineggen nenän edessä. Pylväskuistikolla hän tapasi Vezzan nojautuneena järvenpuoliseen kaiteeseen ja lähestyi hattu kädessä häntä, mutta tämä, tuskin häneen vilkaistuaan, viittasi häntä vaikenemaan ja käänsi päänsä toisaallepäin kuunnellen.

Kuului pitkä, heikko vaikerrus.

— Donna Marina? kysyi Steinegge.

Toinen ei vastannut, vaan kuunteli yhä. Mitään ei enää kuulunut; silloin hän kuin unesta havahtuen alkoi puhua nopeaan:

— Hirveitä asioita, tiedättekö. Onko teille kerrottu?

— Kyllä, kyllä, herra kirkkoherra sanoi minulle jo jotakin.

— Oh, ette voi kuvitellakaan tuota hetkeä! Katsokaa!

Vezza kuvasi koko kohtauksen puoliääneen ja keskeyttäen kertomuksensa silloin tällöin kuunnellakseen.

— Kun tulin asianajaja Mirovichin kanssa ulos, tiedättehän, Salvadorien asianajajan, sanoi hän sitten, — tapasin käytävässä donna Marinan kamalien kouristuksien vallassa. Hän ei huutanut, sillä hän puri hampaineen tuon toisen pukua rinnasta, mutta hän voihki. Kutsuttiin lääkäri, kamarineiti ja puutarhurinvaimo. Suurella vaivalla he saivat hänet kannetuksi portaita ylös voimatta avata hänen suutaan. Sitten en tiedä enää mitään varmaa, kiivas hourailu jatkui. Nyt hän on luonnollisesti rauhallisempi, mutta vielä hetki sitten kuului huutoja ja sekavia rukouksia ja kirouksia. Ja aina hän puhui tuolle toiselle. Hän on siellä, tuo toinen, voitte arvata! Ei kertaakaan hän ole tullut alas. Oh, tuntuu aivan uskomattomalta! Etenkin kun ajattelee kohtausta tässä pylväskuistikolla vuosi takaperin. Kesken kaiken, tiedättekö, että tänä yönä, kun Cesare-vainaja sai viimeisen kohtauksensa, olivat nuo kaksi yhdessä?

— Olivatko he yhdessä?

— Yhdessä, yhdessä! Fanny oli tavannut heidät makuukamarissa.

— Oh! huudahti Steinegge viskaten pois hattunsa ja jääden kädet levällään seisomaan.

— Yhdessä! kertasi Vezza hetken vaitiolon jälkeen. — Ja sinä samana hetkenä tiesivät sen jo kaikki.

— Komendööri, sanoi Nepo kuistikon toisesta päästä, — tahtoisitteko olla hyvä!

Komendööri meni ja palasi muutaman minuutin perästä. — Mikä sekasorto!
Tiedättekö, että he matkustavat?

— Kutka? kysyi Steinegge hajamielisenä.

— Salvadorit, kello kuusi. Mitä tehdä? Heti onnettomuuden tapahduttua kreivi Nepo aikaa tuhlaamatta etsi ja löysikin testamentin, joka on omakätisesti kirjoitettu ja päivätty kaksi viikkoa sitten. Novaran hospitaali perii kaiken. Salvadorien vuoksi tulee ehkä riitaa, sillä perijä määrätään myymään Lomellinnan tila, jonka kauppahinnasta maksettakoon kahden vuoden kuluessa kolmesataakaksikymmentätuhatta liiraa, jotka, sanoo testamentti, lahjoitan serkulleni Nepomuceno Salvadorille Veneziasta. Donna Marinalle ei mitään. On sitten lukemattomia lahjoituksia. Cesare on todellisena gentlemannina muistanut kaikkia. On siinä teillekin elinkautinen eläke. Minä olen testamentin toimeenpanija. Muuten on aivan luonnollista, että Salvadorit menevät, heidän arvolleenkaan ei enää sopisi jäädä tänne. Kreivi olisi tahtonut nostaa melua, aikaansaada kaksintaistelun, kukaties, mutta antoi kuitenkin vaikuttaa itseensä ja luopui siitä ajatuksesta.

Catte tuli pyytämään, että komendööri menisi vielä kreivittären luokse.
Steinegge jäi yksin.

Hän ei milloinkaan ollut ollut mikään suuri herra, Steinegge-parka, kuitenkin jonkin unelman oli hänkin uneksinut puolensataisen elämänsä aikana, jonkin pienen unelman isänmaan vapaudesta ja perheonnesta. Hänen viimeinen nöyrä ja vaatimaton unelmansa oli ollut että hänen vaimonsa paranisi ja että hän löytäisi leipänsä Elsassissa; ja kun kohtalo oli pyyhkäissyt pois häneltä tämänkin, ei hän ollut enää uneksinut.

Tai paremmin sanoen, hän ei ollut uskonut uneksineensa, sillä nyt, katsellessaan järveä palatsin kuistikolta ja tuntiessaan sydämensä niin haikeaksi, hän ymmärsi, että eräs toinen toive oli syntynyt siellä aivan itsestään, hänen tietämättään, särkynyt sinne ja teki nyt kipeää. Kuka olisi voinut uskoa, että Silla kykeni teeskentelemään tuolla tavoin? Hän päätti odottaa tätä.

Marinan huoneesta ei kuulunut enää mitään ääniä; koko se palatsin siipi oli mykkä. Toiselta puolelta kuului vielä usein ovien pauketta ja kellojen kilinää. Yhtä mittaa avattiin kuistikon ovea ja kutsuttiin hiljaa väliin yhtä, väliin toista. Ei kukaan vastannut, jokin pää pilkisti esiin, sitten ovi sulkeutui taas hitaasti. Jotkut naisten äänet kohosivat väliin kovaäänisiksi, mutta ne vaiennettiin heti. Askeleita risteili pihan hietikolla, nousi ylös portaita; ylhäällä viinitarhan poluilla huudettiin ja väliin naurettiinkin. Onneksi Salvadorien matkatavarat oli jo pari päivää sitten pakattu ja kreivitär kannatti ne nyt alas puutarhurin asuntoon.

Steinegge, seisoen kuistikolla viimeisen lännenpuolisen kaaren alla selkä järvelle päin, käsivarret ristissä rinnalla odotti kauan, tuijottaen oveen, josta toivoi Sillan tulevan.

Vihdoinkin hän kuuli kahden henkilön askeleet käytävässä. Hän kuunteli henkeään pidättäen: he eivät puhuneet. Ovi avautui.

— Siis olemme selvillä, tohtori, sanoi Silla. — Kertokaa, missä vakavissa olosuhteissa minun on täytynyt antaa apuani; kertokaa millaisessa lainauksen ja herpaantumisen tilassa hän nyt on, ja jos joku kysyy minua, niin pyydän teitä vastaamaan nimessäni, että vielä tunnin ajan minut löydetään täältä kuistikolta.

Ääni oli synkeän kylmä. Joku palasi tulen kanssa takaisin, lääkäri kulki kuistikon poikki, ja Silla astui sinne hänen jälkeensä.

Steinegge meni häntä kohden.

— Herra Sillä! sanoi hän.

Toinen ei vastannut, ei edes kääntynyt katsomaan häneen, vaan meni pihanpuoliselle kaiteelle ja jäi nojaamaan siihen.

Steinegge otti toisen askeleen.

— Herra Silla, ettekö tunne enää minua?

Äänettömyys.

— Aa, jos niin on, niin hyvä!

Hän palasi entiselle paikalleen ja vaikeni katsoen Sillaa, joka ei liikahtanutkaan.

— En tiedä, en luulisi ansainneeni tätä.

Ei mitään vastausta.

— On katkeraa, herra Silla, tulla kuin ystävä ja saada tuollainen vastaanotto. Tahdoin vain sanoa teille, etten olisi toivonut näkeväni teitä koskaan enää täällä; ja nytkin tahtoisin mieluummin nähdä rehellisen pyssynsuun rintaanne vastaan, Jumala paratkoon! Olin tullut tänne sanoakseni teille näitä ja eräitä muitakin asioita, mutta koska ette tahdo kuunnella minua, niin menen. Hyvästi!

Ja hän lähti. Silloin Silla, päätään kääntämättä, sanoi hänelle kylmästi:

— Sanokaa tyttärellenne, että pidin sanani ja vajosin pohjaan asti.

— Minun tyttärelleni?

— Niin, ja nyt menkää. Menkää, menkää, menkää! kertasi Silla äkkinäisen kiihkoisasti, kun hämmästynyt Steinegge palasi hänen luokseen. Tämä kumarsi alistuen päätään ja lähti.

Kaksi lyhtyä ja hiljainen kulkue meni pihan poikki. Heti sen jälkeen komendööri tuli ilmoittamaan Sillalle, että Salvadorit olivat menneet alas puutarhurin asuntoon odottelemaan hevosta ja että, jos Silla haluaisi, antaisi hän tälle tiedoksi erään kreivin määräyksen, joka koski Sillaa.

Ovi sulkeutui heidän jälkeensä, pylväskuistikko jäi tyhjäksi.

V. KELVOTON ELÄMÄÄN.

Aamu alkoi sarastaa Alpe dei Fiorin suurten, surumielisten, sumun peittämäin kivilohkareiden takaa, paljasti sen korkeat, harmaat huiput metsävaipoissaan, lännen kaukaiset, sateenverhoamat kukkulat ja lyijynharmaan järven. Järvellä ei vielä satanut. Lehtikään ei liikahtanut viikuna-, mulperi- ja oliivipuissa, jotka rannan niityillä riiputtivat oksiaan kuolleen järven ylitse, ja niiden samoinkuin jonkin matalan mökin seinän ja pensaikkoisten kivien kuvat vaikenivat mykkinä järven pinnassa. Mutta lännestä läheni sade kuin laajeneva, vino verho, joka riippui taivaasta maan päälle. Niittyjen poppelit tunsivat väristen sen lähenevän. Myöskin järvi alhaalla alkoi värähdellä, ja sen pinnalle syntyi pieniä, tummia läiskiä, jotka juoksentelivat eteenpäin, leveten nopeasti ja yhtyen yhteen ainoaan rypytettyyn raitaan pieniä, vapisevia aaltoja, jotka levenivät hiljaa, viuhkamaisesti ja riensivät loiskimaan rantoja vastaan. Noissa autioissa rannoissa ja itse järvessäkin, joka tuntui ikiajoiksi olevan erotettu maailmasta ja auringosta, vallitsi jonkinlainen hiljainen, salaperäinen hartaus, täynnä vakavia mietteitä ja hiljaisia, tuttavallisia puheluja, kuin luostarin rauha, jossa ilma ja kivet kertovat korkeista mysteerioista ja salaisista intohimoista.

Kukkulat hävisivät sateen valkean verhon taakse, jota vastaan niittyjen poppelit tummina piirtyivät, muuttuen nekin toinen toisensa perään vähitellen harmaiksi ja häviten kuin haamut, päivää paeten. Sillävälin pienet aallot liikkuivat eteenpäin ja vyöryivät tiukkoina riveinä palatsia kohden. Nyt ne jo loiskien löivät sen seiniä nousten uteliaina humisten sisälaiturille. Ei ainoakaan ääni vastannut niille. Läntisessä siivessä kaikki ikkunat olivat kiinni, mutta toisessa siivessä suurimmaksi osaksi selkosen selällään. Mutta silti ei sielläkään kuulunut ääntä eikä näkynyt elonmerkkiä, vaikkakin sisällä puhuivat avonaisten vuoteiden sekasorto, aukivedetyt laatikot ja järjettömästi huoneiden keskelle asetetut tuolit ja vaikkakin toisen kerroksen ikkunaan ilmestyi kivettynyt ihmismuoto, aamun sarastustakin kalpeampi.

Heti erottuaan Vezzasta, joka oli ilmoittanut hänelle eräistä säädöksistä kreivin testamentissa, oli Silla tullut ja heittäytynyt ikkunalautaa vastaan. Nyt hän tiesi, ettei Marinaa edes mainittukaan testamentissa ja että kreivi oli lahjoittanut Sillalle tämän äidille kuuluneet huonekalut, kirjearkun ja kymmenentuhatta liiraa palkkioksi tämän viime vuonna alkamasta tieteellisestä teoksesta, jota säädettiin jatkettavaksi, milloin ja miten Silla parhaaksi katsoi. Mutta hän ei ajatellut tätä; hän katseli vain, kuinka päivä teki hitaasti tuloaan, katseli sateen ja aaltojen lähenemistä. Hänen silmänsä eivät nähneet oikein hyvin, hän tunsi päänsä lyijyäkin raskaammaksi ja rintansa tyhjäksi tunteista. Miettien halpamaisen tekonsa kunniattomuutta, hän tunsi synkän pakon edessään yhtyä Marinaan, oli tämä sitten hullu tai ei. Ja hän tunsi itsensä rauhalliseksi aina sydämensä pohjaan asti. Taivas, järvi ja lähestyvä sade neuvoivat häntä nukkumaan. Suljettuaan ikkunan hän heittäytyi pukeissaan vuoteelle. Se tuntui hänestä pöyheämmälle ja pehmeämmälle kuin koskaan ennen, tyynyn kangaskin oli kuin hyväily poskea vastaan, hän halusi nukkua ja unohtaa, ja hän nukahtikin ja näki silloin edessään tuntemattoman miehen, joka katseli häntä.

Tuo outo mies katseli häntä rauhallisesti jonkin aikaa, kohotti sitten hartioitaan ja kulmakarvojaan ja ojentaen avattuja käsiään pudisti päätään kuin sanoakseen: siitä et pääse. Silla luuli ymmärtävänsä maailman luonnollisemmalla tavalla: tuo teki liikkeitä, koska kuollut ei voi puhua. Ja pian hän tunsikin tämän erääksi vanhaksi perheensä ystäväksi, joka viisitoista vuotta sitten oli tehnyt itsemurhan. Hän tunsi tämän korkean, kaljun otsan, paljaan, terävän leuan suoran kauluksen ja mustan kaulaliinan, jossa oli vielä malakiittinen kravattineulakin. Samalla hän ihmetteli ettei ollut tuntenut tätä, pitihän hänen tietää, että se tulisi. Ja aave, lukien hänen ajatuksensa, hymyili hänelle. Tuo hymyily paljasti Sillalle toisen asian. Hän näki erään ajatuksensa salaisen kulun aina nuoruutensa ensi päivistä tähän hetkeen asti. Se oli alkanut suloisesta haikeamielisyydestä, jonkin kaukaisen isänmaan epämääräisestä toiveesta, oli sitten muuttunut ohimeneväksi aavistukseksi, sitten salaperäiseksi, elinvoimaiseksi epäilyksi, jota vastaan hän taisteli. Se oli kuin hidas, kauhea tauti, joka sisällämme jäytää. Näemme sen nimen ajatuksissamme, mutta emme tahdo sitä tunnustaa; se kävi vihdoin tahtoakin voimakkaammaksi, tuli kumoamattomaksi todisteluksi ja painavaksi tuomioksi, joka sopi näihin kahteen sanaan: Kelvoton elämään. Silla näki nuo sanat selvinä, aave hymyili yhä lähestyen häntä silmät levällään ja alkaen painaa hänen päällään, jäätäen hänen luunsa ja sulkien hänen hengityksensä. Kun se pääsi sydämeen asti, ei Silla nähnyt eikä kuullut enää mitään.

Hänestä tuntui vain, kuin hän olisi herännyt, tunsi äärettömän suloisen tunteen ja sanoi itsekseen: tämä ei ole enää unta. Hän oli toisessa maailmassa, jossa oli vähemmin valoa, mutta rauha ja hiljaisuus ympärillään. Suullaan liikkumatonta veden pintaa vastaan hän katseli siihen ja näki siinä ylhäällä taivaalla kulkevan sateisen aamunsarastuksen värisen pallon kuvan ja sanoi kerta toisensa jälkeen itselleen: kas, tuolla se on! olen poissa siitä, olen todellakin poissa tuosta kovin surullisesta maailmasta! Ja hän tunsi syvää ja hellää onnea, niinkuin unessa tuntee rakkauden. Mutta yht'äkkiä näytti hänestä, ettei tuo sateisen aamunsarastuksen värinen pallo kulkenutkaan enää eteenpäin, vaan suureni nopeasti, luonnottoman isoksi. Sanomaton kauhu valtasi hänet, ja hän heräsi.

Hän näki edessään avonaisen ikkunan lävitse leveän, valkean juovan ja nosti kauhuissaan päätään yhä uneksien. Kun hän vihdoinkin selvisi ja istuutui vuoteelleen, tunsi hän vähitellen, kuinka hänen sydäntään pakotti, hänen päänsä oli raskas kuin lyijy ja jäsenensä jäykistyneet kylmästä ja kosteasta ilmasta, joka tunki sisään ikkunasta; puoliääneen hän sanoi itsekseen kuin vastaten omalle unelleen: se on totta, kuolla, muuta neuvoa ei ole; nukkua yhä. Nukkua, nukkua!

Hänen päänsä yläpuolella Guercinon intohimoinen enkeli rukoili kiihkeän lämpimästi hänen puolestaan, mykkänä, huutaen Jumalalle: »Kuka hänet on heittänyt tänne maan päälle? Kuka kielsi häneltä hänen sielunsa toiveen? Kuka pani, pidätti ja kuljetti hänet tietämättömänä tämän tuskallisen hetken polulle?»

Silla katsoi tahtomattaan tummaan peiliin vastapäätä vuodetta. Hän näki kalpeat kasvot ja kaksi sammunutta silmää ja ajatteli, että hän näytti nyt jo kuolleelta, muisti ennenkin useita kertoja olleensa noin kalpea aistien synkän huuman jälkeen sielunsa tuskallisessa vihassa. Nyt hänessä ei enää ollut vihaa, ei edes minkäänlaista voimaa: yksin tuo hänet vallannut kuoleman ajatuskin oli kuin väsymystä, kuin hengen hajoamista. Hän nousi vuoteelta ja meni horjuen istuutumaan pöydän ääreen, nojasi siihen kyynärpäänsä pitäen sekavaa päätään käsissään. Kuin sumun seassa hän ymmärsi, että piti toki kirjoittaa jotakin sukulaisilleen ja vuokraemännälleen, mutta ei jaksanut. Suljetuin silmin hän ponnisteli kootakseen ajatuksiaan ja pakottaakseen niiden sekasorron tyyntymään, ojensi kätensä ottaakseen kynän ja huomasi vasta silloin Ricon tuoman kirjeen. Hän katsoi siihen, mutta ei tuntenut käsialaa ja pani sen avaamatta jälleen paikalleen alkaen kirjoittaa sedälleen, ritari Pernetti Anzatille. Hän pyysi tätä keskeyttämään tavanmukaisen korkojen lähettämisen, sillä hän, Silla, kykeni nyt lahjoittamaan koko pääoman Pernettin perheelle, joka oli ollut niin ystävällinen häntä kohtaan. Ennenkuin hän käänsi lehteä, tarttui hän taas kirjeeseen ja avasi sen.

Siihen oli kirjoitettu muutamia sanoja ilman päällekirjoitusta ja päivämäärää:

»Edith S. vastaa tuntemattomalle kirjailijalle, että tämä voi tulla suureksi ja voimakkaaksi ihmisten vääryydestä huolimatta ja kohtaloakin vastaan. Edith on luvannut kuulua vain vanhalle isälleen, joka tarvitsee häntä kipeästi, mutta on vapaa kantamaan sielunsa sisimmässä nimeä, joka on hänelle rakas, sielua, joka ei vajoa koskaan, jos se rakastaa, niinkuin sanoo.»

Silla hymyili. — Nyt, nyt! sanoi hän, luki uudelleen kirjeen ja tunsi kuolevansa.

Hän veti lompakkonsa esiin sulkeakseen sen sinne, mutta pysähtyi katselemaan selviä ja solakoita kirjaimia muistellen kättä, joka ne oli kirjoittanut, ja puhdasta olentoa. Tuntien oman kelvottomuutensa, hän katui ensimmäistä ajatustaan, pani pois lompakon, sytytti kynttilän ja poltti siinä tuon kirjoituksen heittäen mustat jätteet tuuleen ja sateeseen. Hänen katsellessaan niiden lentoa alas pitkin muuria, astui eräs palvelija sisään sanoen, että komendööri halusi puhua hänen kanssaan ja odotteli häntä huoneessaan. Silla pani pois aloitetun kirjeensä ja lähti sellaisena kuin oli, tukka pörrössä ja vaatteet epäjärjestyksessä. Kello portailla löi hänen ohikulkiessaan yhdeksää.

— Täällä, sanoi komendööri, — ei yllätys jää odottamaan toista.

Silla ei tehnyt kysymyksiä. Hän odotti, että toinen puhuisi ja että tämäkin kiusa menisi pian ohitse. Mutta pyöreävatsainen kumisotilas katseli häntä tiukasti kädet taskuissa ja pää rinnalle vaipuneena.

— Mitä tehdä, sanoi hän jättäen yhtäkkiä tutkivan asentonsa. — Olen mitä vaikeimmassa asemassa. Täällä tukehtuukin kaiken lisäksi.

Hän avasi ikkunan ja heittäytyi nojatuoliin vastapäätä Sillaa.

— Mitä vaikeimmassa, kertasi hän.

Silla katsoi häneen suutaan avaamatta.

— Ja siitä huolimatta, lisäsi komendööri huoaten, — ei muu auta. Minä olen sanansaattaja, tiedättekö. Tunti sitten lähetti donna Marina kutsumaan minua.

Silla säpsähti.

— Te hämmästytte? Entä minä sitten! Mutta niin se on. Oli ehkä neljännestä yli kahdeksan, kun puutarhurin vaimo tulee herättämään minut sanoen, että markiisitar odottaa minua. Mitä ihmettä? sanon minä. Tämä kertoo hänen nukkuneen ilman minkäänlaisia lääkkeitä ja heränneen noin seitsemän aikaan rauhallisena ja täydellisesti selvänä. Hän ei vain antanut avata sälekaihtimia, vaan käski sytyttää vielä pari kolme kynttilää. Ja ensimmäiseksi hän oli kysynyt, oletteko te vielä palatsissa. Sitten hän oli antanut kertoa kaikki hourepuheensa sen jälkeen kuin…

Komendööri pysähtyi epäröiden.

— Puhukaa vain, sanoi Silla.

— Sen jälkeen kuin te olitte kantanut hänet pois Cesare-vainajan huoneesta. Ja erittäinkin… suokaa anteeksi, olitteko te nuhdellut häntä sen johdosta, mitä hän oli sanonut siellä?

— Oikeastaan en sanoin nuhdellut häntä, mutta varmasti hän ymmärsi herättäneensä minussa kauhua, koska sätti minua houreissaan.

— Hyvä, tämän teidän ilmaisemanne kauhun johdosta sanoi vaimo markiisittaren tehneen kiihkeitä kysymyksiä. Sitten hän oli noussut ja lähettänyt hakemaan minua. Ja nyt kuulkaa. Minä edellytän, että hän on yhä vielä sairas, hyvin sairas. Huonompi nyt kuin viime yönä, minun mielestäni. Suusta sen huomaa melkein paremmin kuin silmistä; suu on kuin vääristynyt. Mutta totta on myöskin se, että hän puhui minulle niin kylmästi ja rauhallisesti, että hämmästyin. Hän oli kalpea kuin ruumis, mutta vähät siitä. Hän pyysi minulta anteeksi, että oli vaivannut minua, mikä kohteliaisuus on harvinaista hänelle, sanoi sitten, että tässä hyvin omituisessa asemassa, jossa hän nyt oli, ei hänellä ollut johtoa eikä apua ja että hän tahtoi kääntyä neuvoa pyytäen minun puoleeni, joka olin hänen enovainajansa paras ystävä. Minä luonnollisestikin tarjouduin hänen käytettäväkseen. Silloin hän kysyy minulta… suokaa anteeksi, herra Silla, te olette valitettavasti sekoittunut viime yönä tapahtuneihin asioihin. Olkaa kärsivällinen, minä en tahdo ruveta teidän tuomariksenne. Älkää loukkaantuko, jos minun on pakko muistuttaa teille näitä asioita ja ehkä sanoa teille vielä toisia, jotka voivat tuntua teistä vastenmielisiltä.

— Puhukaa, puhukaa, sanoi Silla.

— Hyvä. Hän siis kysyy minulta Salvadoreista, minkä tähden he ovat matkustaneet. Minä katson häneen. Hm, sanon, sen ja sen vuoksi. Siksi, että viimeisten tapausten jälkeen he arvelivat, ettei heillä ollut enää mitään tekemistä täällä. Silloin hän näyttää hämmentyvän hiukan ja sanoo ymmärtävänsä tämän, mutta vakuuttaa olevansa täydelleen syytön, vaikkakin kaikki valitettavasti puhuu häntä vastaan. Ja sitten tuo raukka kertoo minulle jotakin, joka saattaa minut kokonaan vakuutetuksi siitä, että hän on hullu, vaarallisesti hullu, ehkä suorastaan raivohullu. Kahdeksaan päivään en ole ollut vastuunalainen toimistani, sanoo hän. Olen saanut eräältä kuolleelta ilmoituksia, jotka ovat sekoittaneet järkeni. Herra Sillakin, sanoo hän, tuntee nämä ilmoitukset.

— Se on totta, sanoi Silla.

— Ooh! huudahti komendööri hämmästyneenä. Hän ei odottanut tätä vastausta, se hämmensi hänen ajatuksensa ja herätti hänessä epäluulon, ettei tuo kalpea, pörrötukkainen mieskään huolimattomissa pukeissaan ollut aivan terve päästään.

— Se on totta, toisti Silla.

— Spiritismiäkö? kysyi komendööri.

— Ei. Mutta pyydän, jatkakaa.

Vezza oli kadottanut konseptinsa ja kesti hetken, ennenkuin hän pääsi takaisin kiinni puheensa katkenneeseen lankaan.

— Siis, sanoi hän, — hän vakuuttaa eläneensä kahdeksan päivän aikana jonkinlaisessa unenhorroksessa, jolloin hän on tehnyt suorastaan käsittämättömiä tekoja, jotka nyt surettavat häntä kovin. Donna Marina vakuuttaa välinpitämättömyyttään, jopa vastenmielisyyttäänkin teitä kohtaan huolimatta siitä, miten oli käyttäytynyt tuona aistihäiriönsä aikana, lisäten vielä, että hän toivoo minun saavan kreivi Salvadorin vakuutetuksi tästä ja pyytää minun auttamaan itseään. Mitä piti minun vastata? Että minä puolestani uskoin kaikki, mutta etten luullut olevan mahdollista saada kreivi Salvadoria uskomaan mitään. Ja sitten sanon hänelle, ymmärrättehän, ettei Fanny ole vaiennut…

Silla keskeytti hänet kiivaasti.

— Mitä siihen tulee, sanoi hän, — voin antaa teille kunniasanani…

— Hyvä, hyvä, tyyntykää. Ymmärrättehän, että siinä on joka tapauksessa kylliksi loitontamaan Salvadorit. Palatakseni takaisin markiisittareen; hän kysyi minulta ivallisesti hymyillen, tunsinko testamentin sisällön. Kerroin sen hänelle, mutta hän ei näyttänyt hämmästyvän ollenkaan. Jos minut on jätetty perinnöttömäksi, niin on se sitäkin suurempi syy serkkuni kaltaiselle kunnon miehelle olla hylkäämättä minua. Sen jälkeen hän puhuu minulle teistä, ja minun täytyy tunnustaa, hyvin järkevästi. On olemassa todellakin pakottavia syitä, joiden vuoksi donna Marina on oikeassa, ja toivon, ettette pahastu, että olen ottanut toimekseni tuoda ne perille. Olen varma siitä, että teen hyvän työn teitä kumpaakin kohtaan.

— Ettäkö minä matkustaisin? kysyi Silla kiihtyen. Komendööri ei vastannut.

— Mutta luuletteko te todellakin, että kreivi Salvador palaa, että hän ottaa itselleen sairaan ja perinnöttömän vaimon muusta puhumattakaan? Kuinka voi ottaa vakavalta kannalta tuollaisessa tilassa olevan naisen puheita! Pankaa toki käsi sydämellenne ja vastatkaa, voinko minä, joka valitettavasti olen sekoittunut tämänöisiin tapauksiin, voinko minä nyt, kun donna Marina on sulhasensa hylkäämä, osaksi minunkin vuokseni, ja köyhä, sillä omastaan ei hänellä mahda paljoakaan olla, ja hirveän sairauden uhri, voinko minä, toistan sen vielä kerran, jättää hänet ja palata maailmaan kevyin sydämin, aivan kuin ei mitään olisi ollut, vain siksi, että tuo sairas nainen herää hourailustaan ja sanoo: menkää? Mennä pois ja jättää hänet yksin peloittavan onnettomuutensa kanssa! Neuvottako te, komendööri, minulle tätä halpamaisuutta?

— Hiljaa, hiljaa, hiljaa, sanoi kommendööri hiukan loukkaantuen. — Älkäämme käyttäkö suuria sanoja ja miettikäämme vähän enemmän. Te luulette, omantuntonne mukaisesti, että teidän täytyy ruveta markiisitar Malombran suojelijaksi? En tahdo olla ankara teitä kohtaan, sillä sydämen asioissa en ole sitä koskaan ja toiseksi, kenellä voi pää olla paikallaan tällaisen yön jälkeen. Mutta selittäkää minulle, suokaa anteeksi, minkälaista suojelusta te voisitte tarjota markiisittarelle? Ajatelkaa tarkemmin, se olisi vähän vaikuttava ja vähän kunniallinen suojelus, joka saisi kaikki muut loittonemaan hänestä. Sillä markiisittarella on sukulaisia, jotka tulevat hänen avukseen, ellei rakkaudesta, niin ainakin hyvän tavan vuoksi. Minä tunnen heidät, ja olen siitä varma. Mutta teidän täytyy hävitä näyttämöltä. Ja näettehän, suoraan puhuen, ettei tässä voi edes, olla kysymystä sovittavasta avioliitosta, kun nainen itse työntää teidät luotaan, ja ennen kaikkea, nainen, joka ei ole täysin järjissään. Siis, mitä te tahtoisitte tässä tehdä? Teille ei jää muuta kuin matkustaa.

Silla taisteli ylpeästi pysyäkseen kylmäverisenä, tukahduttaakseen pienen toiveen kipinän, joka alkoi syntyä hänen sydämessään ja joka olisi voinut tuossa tukalassa asemassa hämmentää hänen arvostelukykyään.

— Kunnianne kautta, herra Vezza, sanoi hän, — luuletteko tämän neuvon olevan hyvän?

— Kunniani kautta, luulen sen olevan ainoan.

Te voitte varmentaa itsenne donna Marinan aikeista puhumalla itse hänen kanssaan. Samalla voitte arvostella hänen järkensä tilaa.

— Minä? En ikipäivinä! Jos lähden, niin en tahdo nähdä häntä enää.

— Hetkinen! Markiisitar pyysi minun kertomaan hänelle tämän keskustelumme, jonka tulen myös luvallanne tekemään; samalla hän ilmaisi, että hän toivoo tapaavansa teidät.

— Minkä tähden?

— Hm. Pitäisi kysyä häneltä itseltään. Menkää ja olkaa rohkea. Minulla on ikäni vuoksi oikeus puhua teille, herra Silla, kuin isänne. Selittäkää minulle tämä asia, jota en voi käsittää, muistaen erästä kohtausta viime vuonna. Pidättekö te todellakin donna Marinasta?

— Anteeksi, tässä ei ole nyt kysymys minun tunteistani.

— Riittää, riittää. Siis sanon hänelle, että olette päättänyt lähteä?

— Ei, sanokaa hänelle vain, että hän ilmoittaisi ajan, jolloin minun on mentävä hänen luokseen.

— Kyllä. Sanoakseni teille totuuden, niin minun henkilökohtainen etuni vaatisi, että te jäisitte tänne vielä muutamaksi tunniksi. Pyytäisin teitä auttamaan itseäni. Minulla on niin paljon tekemistä. On pyydettävä tuomarilta sinettien liittämistä. Käsitättehän, testamentissa on niin paljon ihmisiä! On kirjoitettava Novaran hospitaalin johtokunnalle. Olen jo lähettänyt sähkösanoman, mutta se ei riitä. Myöskin hautajaisista on puhuttava. Perhekappeli on Oleggiossa. Pitääkö kreivi viedä sinne? Pitääkö hänet haudata tänne? Ennen kello kahta tuodaan painetut kuolinilmoitukset, jotka on lähetettävä; suuri työ siinäkin! Cesare-vainaja oli enemmän kuin puolen Piemontin ja puolen Toscanan serkku. Siis mitä minuun tulee, olisin iloinen, jos te jäisitte tänne iltaan asti.

Voimakas tuulenpuuska puhalsi ikkunasta sisään pullistuen verhoja.

— Ohoo, tuuli kääntyy, sitä parempi, sanoi komendööri. — Tämä ilmakin on suorastaan kamala.

Silla ei vastannut, tervehti ääneti ja meni mietteissään omaan huoneeseensa.

Mikä oli nyt tuo uusi arvoitus? Mitä oli tuo uusi kohtalon ilveily? Hän ajatteli eräitä tapauksia, kun hullut yht'äkkiä herätessään ovat parantuneet. Ehkä donna Marinan hourailu oli ollut vain ohimenevä kohtaus, todellakin kummallisista asianhaaroista johtuva, ääretön, hermostunut kiihoitus.

Jos Vezza olisikin väärässä? Jos hän todellakin olisi parantunut? Jos hän halveksi häntä nyt ja työnsi luotaan; tuo painava kahle olisi siis epäilemättä katkennut.

Jäljelle jäisivät omantunnon vaivat ja häpeä, että omasta arvostaan välittämättä oli palannut takaisin palatsiin, syyllinen mielessään, että oli ruvennut kreivin verivihollisen kanssa liittolaiseksi, kun tuo mies, joka oli rakastanut häntä ja tehnyt hänelle hyvää, makasi sairauden murtamana. Mutta sittenkin, jos hän pääsisi vapaaksi, eikö hän voisi kohota vielä, puhdistautua jonkin vaikean ja pitkän sovituksen avulla? Jokin salainen ääni hänen sydämessään kuiskasi hänelle tätä toivetta, kerraten hänelle Edithin sanoja: »hän ei vajoa koskaan, jos rakastaa, niinkuin sanoo.»

Se ei ollut enää sama Silla, joka hetki sitten vuoteessa istuen oli houraillut Guercinon enkelin rukoillessa. Nyt oli itsemurhan ajatus hävinnyt hänen mielestään. Hän ei tahtonut tehdä vielä mitään päätöstä tulevaisuuden suhteen, ennenkuin oli nähnyt donna Marinan ja puhunut tälle. Oi, jospa Jumala tahtoisi olla hänelle armollinen, kohottaa hänet vielä tämän kerran! Hänen uskonnollinen tunteensa, hänen uskonsa sielun salaiseen yhteyteen Jumalan kanssa ja surun terveelliseen voimaan elpyivät taas hänessä. Hän kätki kasvot käsiinsä, ja hänen mieleensä tuli eräs surullinen hetki, jolloin hän oli umpimähkään avannut raamatun ja lukenut siitä: Infirmatus est usque ad mortem, sed deus misertus est ejus. Kuinka paljon lohdutusta, kuinka paljon elämänvoimaa tässä ajatuksessa! Kuvia paremmasta tulevaisuudesta kohosi tahtomattaan hänen mieleensä, vaikka hän koetti vastustaa niitä peläten kuvittelevansa liikoja ja valmistavansa itselleen katkeria pettymyksiä. Rangaistakseen itseään tuli hänen ottaa paikka sukulaisten tehtaassa, tehdä päivällä turhaa työtä ja käyttää yö opintoihinsa ja voida sanoa tuolle henkilölle: ansaitsen vielä, että kannat minua sydämesi syvyydessä!

Nämä kuvat herättivät hänessä myrskyn, sellaisen kuin se, joka parhaillaan pieksi palatsin seiniä ja kattoa. Satoi yhä, mutta Alpe dei Fioren kallionlohkareet alkoivat tummua selvinä kalpeaa taivasta vastaan, pohjatuulen raivotessa ja repiessä harmaat pilvet riekaleiksi.

VI. SELKEÄÄ.

— Kas tässä agave, jota tahdoin näyttää teille, sanoi don Innocenzo
Steineggelle. — Kaunis, vai mitä?

Se seisoi ylpeänä ja surullisena nauttien auringosta keskellä suurta, harmaata kalliota kahden lyhyen metsäkaistaleen välillä. Ylhäällä kallion reunan ja sinisen taivaan välillä laihat pensaat rimpuilivat nauraen voitokkaassa tuulessa, joka ryntäsi laakson lävitse, suhisi alhaalla don Innocenzon kasvitarhassa, pappilan katolla ja niityillä. Karhunmarjapensastöyhtöjä riippuili kallion halkeamissa, pitkiä ja kierteisiä murattiköynnöksiä laskeutui sen juurilta, jotka vajosivat vielä sateesta märkänä kimaltelevaan nurmeen. Tuo murattien rakastama, karhunmarjapensaita sietävä suunnaton, puoleksi paljas kallio oli seudun keskus, elämä ja ihastus. Don Innocenzo oli antanut tuoda sinne yksinkertaisen istuimen ja vietti tuntikausia lukien ja mietiskellen siellä.

— Siinä on jotakin etelämaalaista, tuossa agavessa, eikö totta? Minä tulen usein tänne kirjoineni ja ajatuksineni hengittämään tätä viattomuuden ilmaa, joka puhdistaa sydämen. Tarvitsen sitä, sillä olen kateellinen, vihainen, ehkä pahansisuinenkin ja kunnianhimoinen, ei, kunnianhimoinen en sentään, vaan saita. Väliin minusta tuntuu kuin olisin saita, kuin huolehtisin liiaksi muutamista joutavista asioista. Kuulkaa, teen teille synnintunnustukseni. Annatteko te sitten minulle synninpäästön? Minä puhun joka tapauksessa, sillä se tekee minulle hyvää, te puolestanne tehkää sitten miten haluatte. Siis, kun näen viljeltyjä peltoja, tunnen että Jumalan ja minun välilläni on niin paljon ihmisiä; täällä en tunne olevan enää ketään ja puhun Herran kanssa kahden kesken, sitäkin mieluummin, koska on kysymyksessä minun omat vaivani. Kai teilläkin on sellaisia hetkiä. Eikö teillä ole koskaan mitään, joka vaivaa teitä?

Steinegge työnsi yhdellä iskulla keppinsä maahan.

— Voi, kuinka sokea! Kuinka tyhmä olen ollut! sanoi hän. — En ole mitään ymmärtänyt! En mitään epäillyt! Luuletteko, että hän on kovin kiintynyt tuohon?

— Oo, ei niinkään kovin, toivoisin! vastasi don Innocenzo loukkaantuneena, että puheensa sai niin vähän huomiota osakseen. — Rauhoittukaa! Älkää saattako minua katumaan, että kerroin teille kaikki. Puhuin estääkseni teitä pyytämästä neiti Edithiltä selitystä herra Sillan puheeseen. Neiti Edithin ei pidä saada tietää sitä, se tuottaisi hänelle liiaksi surua. Muuten on ehkä paras näin, ja sanokaamme suoraan, että niin on. Näettekö, mikä mies tuo herra Silla oli!

— Mikä mies hän oli? Mitä tahdotte? Pidin hänestä niin kovin paljon. En voi tuomita häntä vielä niinkuin te.

Hän pyyhkäsi otsaansa kuin olisi tahtonut työntää sinne takasin monia kiusallisia ajatuksia.

— Minun tähteni! sanoi hän, — minun tähteni!

Minä suutelisin kiitollisuudesta sitä paikkaa, mihin hän jalallaan astuu, ja sanoisin sitten: tallaa minut jalkaisi alle, mutta minä en ymmärrä. Ettekö tiedä, herra abbee, että minulle on liikaa omistaa kokonaan Edithin sydän, että väliin tunnen omantunnon vaivaa kuin suuren itsekkyyden vuoksi ja olisin ollut onnellinen tästä avioliitosta; sillä minäkin olen jo vanha ja on ajateltava muitakin asioita.

— Tulkaa, sanoi don Innocenzo liikutettuna, ja tarttuen Steineggen käsivarteen hän vei tämän yksinkertaiselle penkille. — Pysähtykäämme tähän, ajatelkaamme, miettikäämme, mitkä syyt olisivat voineet vaikuttaa tyttäreenne.

Steinegge seisahtui peläten jotakin odottamatonta paljastusta.

— Mitä? sanoi hän.

— Tulkaa, tulkaa, istukaa tähän.

Don Innocenzo ei löytänyt ensimmäistä sanaa, pusersi kiivaasti käsiään ja imi tapansa mukaan yhteenpuristetuin huulin ilmaa.

— Ettekö ole sattunut koskaan huomaamaan, alkoi hän vihdoin, — jotakin huolta, jotakin salaista surua tyttärenne sydämessä?

Steinegge säpsähti.

— Rahahuolia? sanoi hän.

— Ei, ei!

Tuskallinen pelko väänsi miesparan kasvot hänen kysyessään:

— Terveyskö?

— Ei, ei, kuulkaa. Voisihan olla, että teidän tyttärenne tahtoisi ajatella yksistään teitä, huolehtia yksistään teistä ja elää yksistään teitä varten, siksi kunnes te, rakas ja parhain ystäväni…

Don Innocenzo tarttui puhuessaan hänen käteensä.

— … ymmärtäisitte, mikä on tuo salainen suru, joka, tiedän sen, on tyttöparan sydämessä.

— Te tiedätte sen! huudahti Steinegge kalpeana ja puristaen kovasti papin kättä katsoen häneen suu auki.

— Olettakaa, että minä en ole pappi, jatkoi kirkkoherra. — Nyt juuri en ole pappi, olen ystävä. Eikö totta? Tahdotteko kuunnella minua kuin hyvää ystävää?

Steinegge nyökäytti kiivaasti päätään voimatta puhua.

— Hyvä, oikein! Sanokaapa, te olette kärsinyt paljon elämässänne, eikö totta? Olette ollut vainottu, parjattu, eikö totta? Ja etenkin niiden puolelta, jotka kantavat tätä pukua? Niin, sanokaa vain suoraan. Luuletteko, etten minäkin tunne pappeja, jotka ovat roistoja? Sitten te olette saanut suuren kauhun heitä kaikkia kohtaan… Ei, sen uskon, ei minua kohtaan; mutta se on poikkeus. Ja sitten olette alkanut halveksia erästä toista äärettömän paljon korkeampaa asiaa kuin nuo kurjat papit, sitä Sanaa, jonka vartijoita ja saarnaajia heidän olisi pitänyt olla. Antakaa minun puhua, te saatte puhua sitten. Uskon kyllä, että neiti Edithin tulon jälkeen te olette paljon lähestynyt tätä Sanaa, kuinka ette olisi? Teidänkin on täytynyt tuntea ollessanne tyttärenne kanssa valoa ja lämpöä, mutta tähän saakka ei teidän ja neiti Edithin töillä tässä uskonnon kysymyksessä ole minkäänlaista yhtäläisyyttä, eikö totta? Te ette voi sanoa olevanne katolilainen, ette edes kristittykään. Nyt neiti Edith uskoo ja hänen on uskottavakin, että jos te ette alistu sydämestänne kirkon alle, niin ette voi yhtyä hänen kanssaan ylösnousemukseen ja elämään. Kas tässä tuo tuskallinen salaisuus! Teidän tyttärenne sydän ja kaikki ajatukset ovat siinä. Hän tahtoo elää vain tätä varten; olen varma, että hän etsii oman itsensä uhrautumista ja nauttii siitä erikoista tyydytystä, uuden toivon lähdettä. Te voitte olla ylpeä, että teitä näin rakastetaan. Neiti Edith luottaa Jumalaan saadakseen unelmansa toteutetuksi, ymmärrättekö? Hän ei tahdo sanoa: jos rakastat minua, tee se! Ei koskaan, vaan hän tahtoo, että teidän sielunne eläisivät suljettuina toinen toiseensa yhtämittaisessa vuorovaikutuksessa, josta vähitellen huomaamatta, joka päivä, joka hetki, Usko voi astua teihin, ystäväni. Ehkä minun ei olisi pitänyt sanoa teille tätä.

— Oh! huudahti Steinegge tukahtuneella äänellä vastustaen.

— Ehkei minun olisi pitänyt, mutta kun te sanoitte, — en ymmärrä, niin jokin sisälläni lähetti varovaisuuden tiehensä, ajattelin: tässä on puhuttava, hänen pitää saada tietää, tuollaiselle uhrille on pantava arvoa; en tahdo puhua hänelle kuin pappi, vaan niinkuin ystävä. Enkä todella puhu niinkuin pappi, ja sanon teille, etten koskaan olisi kehoittanut häntä tähän uhriin ja että kunnioitan tytärtänne senvuoksi.

Steinegge työnsi hatun niskaansa, risti kätensä pudistaen niitä hermostuneesti ja katsoi taivasta kohti; sitten hän peitti niillä kasvonsa nojaten kyynärpäitään polviaan vastaan.

— Ymmärsin, mumisi hän, — ensimmäisenä iltana… mutta nyt… luulin hänen olevan tyytyväinen.

Don Innocenzo kumartui kuuntelemaan noita epäselviä sanoja.

— Kuinka? kysyi hän ystävällisesti.

— Luulin hänen olevan tyytyväinen, toisti toinen ottamatta käsiään kasvoiltaan. — Nyt rukoilen hänen kanssaan… menen kirkkoonkin… olen antanut anteeksi kaikille, luulin, että se riittäisi.

Pappi oli vähällä heittää käsivartensa hänen kaulaansa ja sanoa: niin, mene rauhaan, sinä raukka, kiusattu, yksinkertainen ja nöyrä, sinulle se riittää! Sinä olet kuin poika, jonka isä lähetti maailmaan työtä tekemään ja joka haavoitettuna, toveriensa vainoamana palaa takaisin isänsä huoneeseen ja itkien kolkuttaa ovelle, mutta palvelijat sulkevat sen hänen edessään kuin arvottomalta. Hänen isänsä on nähnyt ja kuullut kaikki. Pyhä Jumala, etkö sallisi, että tämä ottaisi hänet vastaan ja lohduttaisi häntä? Hän oli sanomaisillaan näin, mutta katsoi pukuaan, puraisi huultaan ja vaikeni painaen sanat kuohuvaan sydämeensä.

Steinegge hypähti yht'äkkiä seisoalleen.

Menkäämme hänen luokseen, ystäväni, sanoi hän, — menkäämme hänen luokseen heti paikalla. Minä teen kaikki; menkäämme heti!

— Ei, ei, ei, vastasi don Innocenzo. — Hän ei suostuisi vastaanottamaan kääntymystänne, joka näin ollen johtuisi vain rakkaudesta häneen, mutta ei vakaumuksesta. Ajatelkaa asiaa, älkääkä puhuko neidille tämänpäiväisestä keskustelustamme. Koska sanotte rukoilevanne, niin rukoilkaa, pyytäkää Jumalalta sanaa sydämeenne, ja jos tämä sana tulee, niin silloin, silloin voitte sanoa tyttärellenne: tiedä, että olen ajatellut, rukoillut ja uskon nyt. — Mutta sitä ennen ei mitenkään. Ja nyt, sallikaa minun muuttua jälleen papiksi ja sanoa teille: olen kokonaan käytettävänänne, puhelkaamme, lukekaamme, keskustelkaamme… ja jos haluatte, parjatkaamme yhdessä pappeja!

Don Innocenzo lisäsi hymyillen nämä sanat nähdessään Steineggen hiukan epävarmana.

— Suokaa anteeksi, vastasi tämä, — suokaa monin kerroin anteeksi, ystäväni, mutta me emme puhele, lue ja keskustele. Tiedän, että teidän todistelunne tekisivät minulle pahaa, sillä olen lukenut ja kuullut elämässäni liian paljon todisteluja näistä uskonnon asioista, vaikkakaan en ole filosofi enkä oppinut. Minä pelkäsin kuulla teiltä johtopäätöksiä, jotka olen jo monet kerrat ennen nähnyt tehdyn tyhjiksi ja jotka saisivat minun sydämmeni kutistumaan kokoon. Luulen, että minuun tekisi paremman vaikutuksen eräs arvostelu, jonka muutama päivä sitten luin eräässä vastailmestyneessä saksalaisessa kirjassa — Hartmannin kirjoittama ja varmasti hyvin jumalaton teidän silmissänne — ja jossa sanotaan, että kristinoppi tulee loppumaan siihen, mistä se alkoikin, köyhien ja vaivaisten viimeisenä lohdutuksena, der letzte Trost. Tämä vaikutti minuun kuin suuri valonvälähdys, mitä uskoonne tulee. Huomatkaa, että kirjailijan mukaan koko ihmissuku tulee kerran joutumaan hengessään vaivaiseksi elämän ja sen kaiken turhuuden vuoksi. Toiselta puolen taas teillä ei voi olla todisteita, jotka puristavat ihmiset kuin pihteihin. Silloin pitäisitte koko maailmaa kädessänne, järki olisi teidän puolellanne, mutta intohimot teitä vastaan. Mutta sen sijaan asianlaita on juuri päinvastoin: te pidätte vallassanne paljon enemmän intohimon kuin järjen ihmisiä, paljon enemmän naisia kuin miehiä, enemmän kansaa kuin sivistyneistöä. Ei, se ainoa, jonka luulen teidän voivan ottaa, on sydän; kun olette sydämen ottanut ja vedätte sitä puoleenne, täytyy koko ihmisen mennä. Näin juuri on tapahtumaisillaan minulle, sillä sydämeni ei ole kokonaan vallassani. Teillekin, ystäväni, kuuluu siitä osa, ja… voisinko sanoa teille erään asian? Teidän niin hyvät kasvonne, joita rakastan, tuossa papinpukunne yläpuolella, ovat minulle paljon voimakkaampi todiste kuin koko teidän teologianne.