V.
Koulumestari Pietari Isaskar Touhunen oli tietysti laiha, mutta rivakka, reilu ja arvostansa ylpeä mies. Vaimonsa lapsivuoteiden aikana piti hän koulua omassa tuvassansa. Harvoin hän siis vierasta tupaa tarvitsi.
Niinpä nytkin. Tuparähjä oli täyteen sullottu ihmisvesaa. Siinä oli omaa jos oli vierastakin. Ja nyt työntyi vielä lisäksi Jussi Beltsebuubi Jäppinen tuoden poikaansa, ihan kuin korvasta taluttaen. Pietari Isaskar paikkasi housujansa, jakoi samalla opetusta ja tervehti tutusti:
»Ka Jäppinen… Paina puuta … paina puuta Jussi Beltsebuubi… Ja vieläkö sitä ilikijää mitää kuuluukii?»
Mutta ei ollut Jussi valmis vastaamaan: Silmälasinsa etsi ensin ja asetti ne päähänsä. Olihan hetki näet juhlallinen näin kirkonmiehelle. Siinä tuhertaessaan hän puheli:
»Tuo näkökii kun rupijaa reistoomaan näin vanhalla ijällä niin jotta pitää olla nää silimäkojeet!»
Hän oli jo saanut lasit päähänsä, katsoi niiden läpi ja meni nyt asiaan, kysyen:
»Niin jotta kuulumisiiko se tää Pietarj Isaskaarj kysy?»
»Niin kysy», veti mestari säijettä, nosti housut tarkasteltavakseen ja toisti:
»Niin jotta vieläkö tuota ilikijää sitää tavaroo olla?»
»Ka eipä sitä erikoista… Paitsi se mikä mestarille ihelleen… Se eukko siinä höpis jotta mestarilla on tuasj pienj.»
»Niin on», vahvisti mestari reilusti ja innostui:
»Kakstoista poikoo ja tytärtä on tällä pojalla… Niin jotta se on tämä
Pietarj autuuven asiissa jo ihe Juakoppi!»
Jäppinen katsoo häneen eikä tietysti nähnyt mitään. Toinen taisteli työnsä lomassa reilusti:
»Juakoppi… Juakoppi on tää mestarj jo siinä menossa.»
Jussi Beltsebuubin pääsavut selkenivät sen verran että hän kirkonmiehen arvoa ylläpitääksensä arveli muistellen:
»Sehän olj niitä isä Uabrahaamin perillisii se Juakoppi.»
»Niin olj», oli jyrkkä, tietoinen vastaus ja Jussi vahvisti:
»Sitähään mie muistelen rovastin ruamatusta lukeneenj, jotta siitä se poloveetuu koko Israeelin kansa.»
Sukeutuikin pitkä keskustelu, joka kosketteli raamatullisia asioita, kuten kahden kirkonmiehen puhelu ainakin. Pietari Isaskar oli lopettanut paikkuutyön, ajanut lapset pellolle, pani tupakkaa ja kysyi rutosti.
»Mistees hiijestä sie Jussi oot oikeestaan suanut sen Beltsebuubin nimen?»
Ja nyt selitti Jäppinen koko asian. Hän alkoi:
»Se olj se miun isäukko…»
Ja hän kertoi kuinka se oli ollut varsinkin nuorena ynseä kaikkea sanaa kohtaan. Yöjalassa oli käynyt, ottanut ryypyn, tapellut, kiertänyt kirkkoa, huijannut hevosilla.
Mutta sitte oli pappi ruvennut miestä ahdistelemaan. Oli uhannut panna mustaapenkkiä istumaan, ehkäpä jalkapuuhunkin. Mies oli alkanut arvella asiaa ja osottaaksensa katumuksen oireita ja päästäksensä sovintoon papin kanssa, oli hän päättänyt antaa pojallensa raamatullisen nimen.
Mutta ukko ei ollut mikään raamatun tuntija. Hän ei tuntenut yhtään kirjainta. Ja niin oli osunut että kun hän aikoi panna nimeksi Sebulonin, hän jotenkin sotki sen Belsebuubi-nimeen, lähetti vaimonsa viemään poikaa kastettavaksi ja niin tapahtui erehdys.
Eipä silti, että pappi ei olisi asiasta huomauttanut. Oli ehdottanut toista nimeä, mutta äiti oli ollut tiukka ihminen. Jalkaa oli polkenut ja sanonut:
»Kun meijän ukko kerran minkä sanoo niin se seisoo ja pitää kuin tynnörin tappi.»
Ja niin oli onnettomuus tapahtunut. Onneksi ei toki ympäristö ollut niin raamatuntaitoinen että olisi asian oitis älynnyt. Vasta sitte kun poika oli kaksitoistavuotias, oli asia selvennyt. Ukko oli suuttunut, antanut pojallensa selkään ja vaatinut pappia vaihtamaan tuon kamalan nimen oikeaan.
Se oli toki myöhä. Pappi oli vaan lohduttanut:
»Antaa nyt olla. Pimeyden ruhtinas ei huoli asuntoonsa toista samannimistä herraa, niin että poika säästyy sillä lailla ja pelastuu kadotuksesta.»
Hän lopetti ja katsoi silmälasiensa läpi hyvin tutkivasti. Pietari
Isaskar innostui:
»Ja se on tää siun Manasse-poika siis niinkuin muallisen Beltsebuubin poika?»
Manasse tuijotti häneen synkkänä. Isä myönnytteli:
»Ka kyllähään tässä taitaa olla sitä isävainoon pakanallista henkii, kun tällä ei sitä lukuhaluu oo senkään vertoo, jotta sais sen piähän iin.»
Mutta nyt oli mestari Pietari aineessansa. Innostuneena kerskaili hän:
»Elä sie sano, Jussi Jäppinen, jotta ei oo haluu, sillä kuule, Jussi
Beltsebuubi…»
Henki aivan nousi. Ylpein sanoin hän jatkoi:
»Mie sanon siulle, Jussi Beltsebuub, jotta jos on vuan mestarj, joka osovaa iit piähän iskii, niin sen pitää siihen männä jotta jutkahtoo vuan…
Hän imasi innostussanat, teki reiman kädenliikkeen ja jatkoi korotetuin äänin:
»Vaikka oisj kova mukulakiv pojan piänä, niin jos on vuan oikii mestarj niin, niin piruvie mänöö ii piähän kuin rautanaula lahoon puuhun.»
Manasse muisti unensa ja veti epäluuloisena sieramiinsa. Isä vielä myönsi:
»Ka mänööhään se oikiilta mestarilta!»
»Mänöö… Sen pitää männä», vahvisti Pietari Isaskar, innostui ja vannoi korkealla äänellä:
»Kun tääki poika isköö puustaimen kennen piähän, niin sen pitää männä sinne, vaikka ihe paholainen oisj vastaan haroomassa.»
»Mänööhän se siulla!»
»Sen täytyy männä!» nousi mestarin luonto ja hän kertoi:
»Saakeli vie tätäkin pappilan renk-Pekkaa!… Siinä olj poika, jolla olj piä!»
Ja hän kuvaili sen pään kovuuden, selittäen kerskumalla:
»Sillä pojalla olj niin kova piä jotta siihen ei pystynnä viinakaan sen vertoo jotta oisj suanut siihen nousuhumalankaan, mutta kun tämä poika otti niin…»
Hän kertoi ihmetekonsa. Remeliä oli antanut pojalle ja kun se ei ollut auttanut niin lisännyt oli kuria. Sitä kuullessa kuvastuivat Manassen lapsenmielessä kaikki kouluelämän hirmut. Hän tajusi joutuneensa taisteluun. Nenänaluksen puhtaanapitelykin jo unohtui. Synkkänä, kasvot likaisina ja syvältä aivan vatsanpohjasta nousevaa itkua pidätellessä ähähdellen tuijotti hän nurkastansa puhujaan, joka kurinsa kovuutta ja sen pappilan renki-Pekkaan tekemää siunaavaa vaikutusta kehuen kerskui:
»Mutta naimisiin kelepoova kalupahaan tulj pojasta… Niin mänöö pojalla…»
Välillä hän taas imasi innostussanat ja jatkoi:
»Niin mänöö pojalla 'minä vaivainen syntinen' ulukuu, jotta se rallattaa kuin venäihen kirkonkellot piäsiisyönä ja kirjan lisäks tuloo tämä: »joka synnissä sekä siinnyt jotta syntynyt olen ja mestari Pietari Isaskarillekin monta kovaa päivää saattanut olen, josta kaikesta minun tulee häntä aina kiittää ja palkita.»
»Vai vielä sekä!» oudosteli Jussi Beltsebuubi. Toinen kivahti.
»Sekö?… Ettäkö ei se?»
Hän yltyi asiansa puolesta, sillä hän ajoi oikeastaan Manassen opetuksesta tulevan lisäpalkkansa asiaa, pani piipunperät suuhunsa, kävi sylkäsemässä ja innosteli:
»Kuule, Jussi Beltsebuub, Pietari Isaskaarj on lapsluvussa Juakoppi ja siks toisekseen sanassa sanotaan, jotta joka sanalla neuvotaan, hän jakakoon kaikkea hyvää sille joka häntä neuvoo.»
Hän nosti kätensä, teki sillä puutetta kuvaavan ja vahvistavan liikkeen ja toisti pontevasti:
»Kaikea hyvää jakakoon hän sille joka häntä sanalla neuvoo… Vai mitä Jussi Beltsebuub … kun siekin oot kirkonmies?» käänsi hän äkkiä kysymyksensä. Toinen älysi asian ja myönteli.
»Ka pitäähään sitä elee senii joka sanoo jakaa.»
Ja mestarille se oli innostuttava sana. Nenänsä hän niisti niin reilusti että lentäen poistuivat pankon eteen näpistä niistä viskattavat. Ja sitte hän vahvisti lujasti:
»Elee sen pitää… Sen pitää elee ja, kuule Jussi.»
Hän löi olalle ja jatkoi rennosti:
»Mie sanon siulle, Jussi, jotta se sanan jakaminen se ei ota ainoastaan lapaluihen piälle niin kuin muatyö vuan se ottoo ihtesä hengen piälle ja se ottoo vielä niin tiukasti, jotta vuan naukuu.»
»Ka niimpä se!» myönsi toinen ja yksimielisiksi tulivat he siitä, että sen, joka sanaa opettaa, tätyy olla lujahenkisen miehen.
* * * * *
Manassea oli tämä keskustelu alussa pelästyttänyt. Mutta nyt hän alkoi jo toipua. Juttua kesti näet niin kauvan, että hän ehti siihen tottua. Hänen henkensä nousi kuten aina tiukassa paikassa. Hän loi mestariin vaan ynseitä katseita ja päätti näyttää että ei hän ole niin vain koulutettava.
Ja isäkin oli saanut puhelut puhelluksi ja meni jo pääasiaan, ilmoittaen:
»Ka jos sittä otat täänii miun pojan tänne oppiis, niin tottapahaan niillä lisäpalakoilla sittä aina sovitaan.»
Ja estääksensä mestaria liikoja vaatimasta lisäsi hän oitis selityksen:
»Mutta tää on niin hyväpäinen poika kun se vuan piäsöö oikiin mestarin käsiin, jotta sen piähän suat kuatoo kirjan puustainta yhtä heleposti kun meijän eukko kuatoo rokkakattilaan hernettä ja papuu … niin jotta siinä vuan rapina käyp.»
Hän aikoikin nyt oitis kääntää puheen koko palkka-asiasta pois, mutta pääsavu ei selvennytkään niin pian, ajatus oli tukossa ja niin sai mestari suunvuoron ja alkoi:
»Ettäkö siis Manassekin viisauventielle?»
»Ka», yritteli isä, mutta savu oli tukassa. Toinen jatkoi rutosti:
»No… Jos niikseen, niin…»
Siinä hän taas tuli reiluksi ja kerskui merkitsevästi:
»Niin kun sanottu, niin rukiista sitä henkiikii myyvään … eli niin kun sanoo piähän pannaan…»
»Ka», yritti taas rukiistansa huolehtiva isä, mutta töksähti. Nurkassa seisova Manasse väänsi synkkää katsetta molempiin. Molemmat näyttivät liittoutuneen hänen viholliseksensa ja siksipä paisui hänen henkensä sekä isää että mestaria vastaan. Taas jatkoi mestari:
»Ka, kuten jo sanoit niin tää on lujahenkinen poika … siihen ukko Jäppis-vainaaseen… Niin jotta kyllä siinä mestarin hengestä hik tipahtaa, ennenkun on joka puustain pojan piässä.»
»Ka», yritti taas isä, mutta aivosavut tukkesivat kaiken ajatuskyvyn. Hänhän ei ollut tottunut tinkimiseen. Kierreltiin siinä hyvä tovi. Selvittiin toki asiasta, sovittiin lisäpalkasta. Isä lupasi maksaa kymmenen kappaa ruista ja mestari oli aivan riemuissansa. Ei ollut vielä ennen moista määrää kukaan maksanut. Reilusti löi hän kättä ja vannoi, että pojasta on tuleva viisas ja pian.
»Mutta alota nyt siitä iistä!» tökersi isä ja selitti syynkin:
»Miekii alotin siitä iistä… Se on niin tukevatekoinen puustain jotta se kelepoisj vaikka kuatuvan talon pöngäks!»
Siinä oli siis nyt se »ii», yöllä unessakin nähty kauhu! Vedet pakkasivat silmistä Manassen likaisille poskille ja vain vaivoin jaksoi hän pidätellä sitä uhman ja hätäytymisen sekaista itkua, joka nyt kurkkuun nousi.
»Niin on … niin on… Tukeva on siinä puustain», vahvisti mestari ja lisäsi reilusti:
»Ja sitte niin rehti ja suora, jotta siinä ei oo mitään joutavoo koukkuu ja viäryyttä joka pettää, vuan niin on paikallaan kaikki jotta se kelepais suoruutensa puolesta vaikka oikeuvessa vieraaksmieheks.»
Sen myönsi isäkin. Poislähtöä tehdessään hän toki varotti:
»Mutta nyt paakii ne puustaimet sinne piähän niin jotta ne kestäät, eivätkä valu pois kuin herneet Pietilän akan rikkinäisestä säkistä!»
»Poisko?» kauhistui mestari ja sokeata uhmaa täynnä väänsi Manasse häneen yhä synkempää katsetta, nurkassa seisten, ikäänkuin siitä suojapaikkaa hakien, housupahasiansa näpissä kannattaen. Se uhma vain paisui, kun Pietari Isaskaar edelleen entistäkin tiukemmin vannoi:
»Saakeli vie kun mie jutkautan sinne iin, niin se ei sieltä nouse pois, vaikka hänellä ois ihtesä pahulaisen siivet selässä, vuan niin kestää siellä kun Killisen vanha akka hauvassaan.»
Aivan erikoisemman reilun liikkeen teki hän viime sanoja kertoessansa. Isä korjasi lasinsa taskuunsa, lähti ja jätti Manassen mestarin huomaan.
* * * * *
Keventynein mielin palasi isä kotiin. Olihan hän onnistunut sälyttämään Pietari Isaskaarin hartioille oman raskaan tehtävänsä, opetustyön, johon verraten suon kyntäminen ja ojankaivuu ja mikä muu kova työ hyvänsä oli hänestä herkkua. Hän niisti nenänsä, pyyhki sen nutun hihalla ja sylkäsi lieteen. Uteliaana tiedusteli jo Anna Doroteea:
»Mitee se mestarj sano?»
»Ka sanohaan tuo!» yritti mies selittää, mutta töksähti siihen.
Ajatuskyky teki tenän.
»Mitee se sano?» yltyi vaimon uteliaisuus. Nyt sai jo Jussi pääkoneistonsa jotenkuten käyntiin niin että voi ilmoittaa:
»Ka sanohaan tuo siitä tulevan hyvän lukumiehen.»
Se oli ilosanoma äidille. Tämä asia oli aivan ihmeteltävässä määrässä kiihdyttänyt häntä, jopa isääkin. Liikutettuna siunaili hän:
»Hyvä ja ahkeraoppinen lapshaan se on… Kunpa vuan luoja antasj Pietarj Isaskaarille nyt voimoo ja viisautta opettoo häntä, niin määtiijä, mikä hänestä vielä mualimaan tuloo!»
Isänkin mieli hieman liikahti, ei tosin sanottavasti, mutta toki sen verran että jo murahti mies:
»Ka tottapa hiän antaa!»
Äiti lämpeni. Ja miten ollakaan pisti hänen päähänsä rohkea ajatus: Hän arveli:
»Määtiijä vaikka vielä kerran mualimassa kirkossa pytyssä paukuttasj!»
Mistä se lie johtunutkin nyt mieleen moinen rohkea ajatus. Mutta isän se pani miettimään. Olihan hän kirkkoneuvoston jäsen. Mitäs jos todellakin pojasta. Aivosavu, se ajatuskyky tuntui aivan yhtäkkiä selvenevän. Hän sylkäsi miettivästi ja arveli, tosin umpimähkään, kuten hänen tapansa henkisissä asioissa oli:
»Ka hyväpäinen poikahaan se on!»
Sen uskoi nyt äitikin, innostui ja tiedusti, vielä kerran kuullaksensa:
»Sanoko mestarjkii niin … jotta se on hyväpäinen?»
»Ka», muisteli mies, töksähti, sai toki jostain kiini ja vahvisti:
»Sanohaan tuo, jotta kyllä sillä on luja piä, jotta jos minkä siihen suap sisään niin ei se sieltä pois piäse!»
Äidille oli asia nyt selvä. Hän puhui jo siitä tosissaan, kuten ihan varmasta. Ja onnitteli hän miestänsäkin:
»Sittä sitä siekii oisit ihtesä tään pitäjään rovastin isä!»
Ei voinut isä enää olla nenäänsä aivan puhtaaksi turistamatta. Se oli jo ikäänkuin valmistumista, siivoutumista. Se oli vaistomaista, luonnollista. Hän aivan jo kainosteli:
»Ka mitäpäs tästä miusta on enee minkään isäks … tuhmasta muamiehestä!»
Mutta se oli vain kainostelua. Hän muisti olevansa jo sinnepäin: kirkonmies. Aivan pani taas silmälasit päähänsä, katsoi ulos akkunasta, ei nähnyt mitään, mutta ilmoitti:
»On tok hyvä kun sai ostetuks nuo lasit, jotta näköö tok tätä mualimoo vähä viljemmältäkii!»
Ja äidilläkin oli nyt niin hyvä olo. Hän keitti kahvit, ylisti poikansa hyviä avuja, siunaili sitä, kehui sen lukutaitoa ja kun hän myöhemmällä pesi pyttyjä, veisasi hän sitä tehdessänsä harrasta virttä. Sehän oli jo valmistusta tulevan rovastin äitinäoloa varten. Oli niin omituista olla. Hyvän illallisen ja lämpimän kylvyn päätti hän valmistaa illalla palaavalle pojallensa, joka nyt hikipäässä valmisti hänelle sitä suurta onnea.
Ja isän himmeissä pääsavuissa, siinä vähässä ajatuskyvyssä, mitä hän oli niissä ajatusasioissa itsellensä koonnut, häämöitti epäselvänä sama onnellinen ajatus. Se sekottui niihin aivosavuihin niin, että ei saanut mitään selvää enää siitä, mikä oli savua ja mikä sitä muuta häämöittävää ja siksipä hän asiasta vähemmällä henkisellä vaivalla selviytyikin, uskoikin todeksi sekä ne päänsä himmeät tupakansavut että myös kaikki savuihin sekoittuneet.
VI.
Mestari Pietari Isaskaar Touhusen tuvassa oli alkanut varsinainen opetustyö. Mestari veisasi vanhasta virsikirjasta korkealla äänellä:
"Maa suur ja avara ja kaik sen tavara, sen perus…"
Siinä hän katkasi, löi virsikirjalla päähän Kososen poikaa, joka salaa asetteli päretikkua Manassen takapuoleen. Nyt hän jatkoi:
»Sen perustus ja ääret.»
»Muista, muista sie, Kososen Siuro, kun tässä virs loppuu», keskeytti hän ja taas alkoi:
»Kans virtain suuret meret
Ne meille kunnian kantaa.
Ja herral aut … aut…
»As piru!» sotkeutui hän sanoissa, sai toki taas niistä kiini ja lopetti sitä juhlallisemmin, voitonvarmasti, pitkään ja korkeasti vetäen:
»Ja herral autuuden antaa.»
Päästiin siitä sitte alkuun. Kososen Siuro sai kuria ja lapset saivat ottaa aapisensa. Pietari Isaskaar ryhtyi paikkaamaan Kekkosen emännän kenkiä ja siinä suutaroidessaan hän nyt jakoi opetusta. Hän käski:
»Nyt ottaa jokainen kirjansa ja ehtii sieltä aan paitsi Manasse Jäppinen ehtii iin!»
Hän kokoili suutarinkalujansa ja kysyi:
»Kuka tietää minkälainen on aa?»
Ei kukaan tiennyt. Mestari silmäili joukkoa ja selitti:
»Aa on se puustain, joka on etupuolelta pullollaan kuin kauppias Pösön maha ja takapuolelta suoraselkäinen kuin kyynäräkeppi… Niin jotta…»
Hän etsi välillä sopivaa kengänpaikkaa, löysi sen ja jatkoi selitystä:
»Niin jotta jos sille aalle panisj tikuista jalat ja potaatin hatuksi piähän, niin se ois kauppias Pösö… Se on aa… Nyt ehtimään.»
Joukko alkoi syventyä kirjoihinsa, kirjatikulla niitä tihraillen. Jotkut tekivät salakujeita. Mestari syventyi suutarintyöhönsä, antaen toki opetusta Manasselle erittäin siinä i-asiassa. Hän selitti työnsä ohessa:
»Ja sittä sie Manasse!»
Hän kakisti kulkkunsa, sylkäsi ja selitti:
»Sie ehi ii. Se on semmoinen lyhyt, paksu puustain, jotta se seisoo kuin yks tupakkapölökky!»
Manasse muisti taas kamalan unensa. Silmänvalkuaiset välähtivät. Mestari jatkoi kehuen:
»Niin jotta siinä pölökyssä siulle Manasse on semmoinen jehu vastassa jotta se ei vähällä syljpainilla kellelleen kuavu!»
Häntä se innostutti. Hän kehäsi jo korkealla äänellä:
»Siinä, saatanavie, suap vahvakii poika pai nii ja piehtaroiha ennen kun se puustainpölkky on kumoon kuajettu sillä…
Taas korotti hän ääntä, takoi vasaralla nahkaa että paukkui ja jatkoi:
»Se puustain se ei sittä, kuule Manasse, oo semmoinen tuulhattu kun se jii joka seisoo siellä iin takana ja kopeiloo puustainjoukossa kuin ylypii ja turhamielinen kukko kanaparvessa… Niin jotta nyt, Manasse Jäppinen, sie kun ala painii iitä vastaan!»
Jo käskemättäkin oli Manasse valmis siihen sotaan, tosin toisessa hengessä kun mestari neuvoi. Siinä seisoi tanakka poika tanakkaa iitä vastaan. Pietari Isaskaar syventyi yhä syvemmin suutarintyöhönsä ja alkoi kasvatusopillisessa kurinpitotarkoituksessa kertoa:
»Tiijättäkö työ lapset mitä?»
Lapset vilkasivat häneen uteliaina. Hän suutaroi että vasara paukkui ja kehui:
»Mutta nämä vanhankansan miehet, niin kuin esjmerkiks tää mie!»
Siinä oli reilua ääntä ja työtä. Hän jatkoi:
»Saakelisoikoon kun sitä ennen otettiin iitäkii niskasta kiini niin siinä pit kuuluu yks ryske!»
Ja hän kertoi voimistansa ja sankariteoistansa. Uteliaina, suut auki kuuntelivat lapset. Hän koputteli vasaralla kenkää ja yltyi:
»Tämä mestarj se jos kehen vielä nytkii suuttuu niin taivas varjelkoon sitä elävee sillä…»
Hän imasi savut, veteli pikilankaa pikilapun läpi että vinkui ja jatkoi kerskuen:
»Sillä kerranii kun olj miulla yks juukelin poika, joka ei totellut, mutta mie kun otin pojan kynsiinj ja löin tuohon lattiisen, niin siitä ei jäänyt koko pojasta jälelle muuta kuin yks tippa sylykii!»
Aijai miten se kauhistutti toisia. Mutta ei Manassea. Se poika seisoi nurkassansa jäykkänä kuin i. Mestari syventyi suutaroimiseensa, innostui muistelemaan entisiä hyviä aikoja ja alkoi kertoa:
»Mutta niinkuin jo sanoin niin kyllä sitä olii miun nuorena ollessa vähä toisenlaisii poikii kuin nyt… Esjmerkiks tää nykyinen Koposen Santtu… Kuka tuntoo Koposen Santun se viitatkoon!» nosti hän katseensa työstä ja silmäili joukkoa. Miltei kaikki viittasivat ja hälisivät:
»Mie … mie … mie tunnen … mie»
»No hyvä on kun tunnetta!» komensi mestari ja jatkoi nyt selittämällä:
»Myö oomma yhtäikäsii Santun kansa, ja sen pojan kansa sitä kun ennen aikaan tehtiin koiruuttakii niin…»
Siinä jo ääni nousi. Hän aivan ylpeili:
»Niin saakeljvie siinä eivät nää nykyiset pojat piisoo rinnalla, eivät huithaitkaan…»
Nyt pisteli hän nupia kengän pohjaan että naskali vain vilkkui ja jatkoi:
»Yhenii kerran kun myö sen Santun kansa… Tuota kengän pahennusta kun on kova!» valitti hän välillä ja jatkoi nyt entistä varmemmin:
»Yhenii kerran kun myö sen Santun kansa tappelimma yöjalassa ollessa Puhurisen tytön aitassa ja kuajoimma maitokorvon, niin se olj vähä hitonmoinen jyräkkä! Ja siinä olj aitan lattiilla maituu. Vie sun saakuri!»
Lapset katsoivat häneen suu auki. Mestari alkoi kiinnittää mieliä, miellyttääkin. Jotkut kaivelivat nenäänsä. Manasse vain murjotti vihaisena. Nyt käänsi mestari puhetta, kysyä heläytti äkkiä:
»No entäs kuka tuntoo tään Nikkarisen emännän?»
»Mie … mie … mie … mie!» hälisi kertomuksen elvyttämä joukko kuin yhdestä suusta. Mestari jatkoi reilusti:
»No sen luona kun olj tää Sopasen Pekka yöjalassa, niin myö kun pistettiin sen kengät talon maitokorvoon, ja uamulla olj sittä kylässä iluu, niin jotta kaikki suut olivat naurusta viäräks männeet.»
Lapsista se tuntui aivan sadulta. Mestari kiroili välillä työtänsä ja päivitteli sitte kuin harmistuneena:
»Mutta ei tule enee semmoisii aikoja … ei tule … ei tule niitä…
Nyt hän vihelteli kenkää tarkastellen ja taas selitti kerskaten:
»Silloin sitä kun jo teijän kokoisinakii tapella nahistettiin, niin siinä pit ryty kuuluu ja tukkapiä tupruta, mutta kielimään ei tohtinna kukaan männä tahi selekääsä sai jotta nauku!»
Varsinkin poikia se huvitti. He olivat jo miltei ihastuneet mestariinsa. Pietari Isaskaar pureksi mälliänsä, sylkäsi vesipyttyyn ruskean, väkevän sylen ja jatkoi hieman muuttuneena:
»Mutta sittä miekii menin naimisiin ja aloin tasaantuu ja sain niinkuin hurskauvenhengen ja…»
Välillä oli taas pisteltävä reikiä kenkään. Sitä tehdessään hän toki jo alkoi jatkon:
»Ja sen mie sanon, pojat, teillenii, jotta ottakaa akka aikanaan!»
Hän korotti ääntänsä, innostui kuin opettamaan ja kehoitti:
»Paikalla kun ootta piässeet ripille ottakoo akka ja hyvä … kova työakka ja semmoinen jolla on luonto niin hellä kuin valakiin lampaan maito, niin silloin sitä jo pojat!»
Yhä nousi ääni. Hän jo kerskui:
»Silloin sitä pojat, kun on akka ja oma mökki, tää mies elää ja kahteloo tätä mualiman komeutta niin ylypiisti kuin pukki kahteloo Viipurin vanhalta vallilta kaupunkii!»
Vilkkaasti heilui suutarinvasara kädessä. Hän touhusi ja tiedusti:
»Vai mitä pojat?»
Hän katsahti niihin ja lisäsi selittäen:
»Tulooko teistä akan ottajat, kun aika tuloo?… Häh pojat?»
Pojat olivat asian suhteen ymmällä. Toiset ujostelivatkin ja kaikki katsoivat häneen ihmeissänsä, mieltyneinä. Pietari Isaskaar teki siitä kysymyksestä ruton lopun, meni varsinaiseen opetukseen ja kysyi äkkiä:
»No entäs sittä se aa?… Kuka nyt tietää jo mikä on aa?»
»Mie … mie … mie … mie!» kuului valtaava hälinä. Pietari Isaskaar oli tyytyväinen työnsä tulokseen ja saneli:
»No… Se on hyvä alaku… Hyvä aluku … hyvä alaku on», toisteli hän, liotteli kenkää vesipytyssä ja jatkoi opetusta, selittäen:
»No se toinen puustain on sittä ihe Bee … se jolla on kaks mahankellukkaa siellä takapuolella. Mutta sitä puustainta ei tarvihe muut kuin ihe se helevetin Beltsebuub ja sittä tään Manassen isä».
Mutta se oli pisto, jota Manasse Jäppinen ei nytkään sietänyt. Kun vielä Kuokkarisen poika sattui nyt polkaisemaan hänen varpaillensa, oli hän valmis. Nyrkillä iski hän poikaa ja ärjäsi:
»Elä pole varpaille, tahi suat!»
»Manas-se!» kivahti siihen mestari, muutti äänensä varoittavaksi ja saneli:
»Siussa, Manasse Jäppinen, asuu sen ukko Jäppis-vainoon henk, mutta elä sie luule, jotta se ei tiällä pois lähe».
Hän löi nyrkillä suutarinpölkkyyn ja vannoi:
»Tämä Pietari, kuule Manasse, kun yhen kerran tässä muutamana talavenakii rykäsj yhelle Pekka Inhasen pojalle, niin esjliinassaan sai äit viijä poikasa rippeet pois… Niin jotta sie muista, Manasse, kuka se on tiällä se kuka!»
»Enkä muista!» mutisi synkkä Manasse. Pietari Isaskaar kuuli sen ja koveni:
»Häh!… Vai joko mie otan tuon paksun remelin?»
»Ota vaikka mikä!» jupisi Manasse myrtyneenä, alentaen toki varovaisuussyistä äänensä niin ettei mestari kuulisi. Tämä rupesikin ajamaan poikaan kauhua kertomalla miten hän ennen aikaan oli tapellut mustalaisten kanssa. Hän kertoi kokonaisen ryövärijutun ja lopetti ylpeästi:
»Niin se kävi mustalaisellekin tämän Pietarin kansa… Niin pehmenivät senkin luut jotta ne olivat yks paistettu nauris, kuule sie Manasse!»
Manassen hillitty luonto alkoi jo purkautua. Vaikea oli pidättää itkua, vielä vaikeampi tunteenpurkausta. Pitkän äänettömyyden aikana oli näet kokoontunut paljon pojan poveen. Nyt se alkoi purkautua. Puoleksi itkien uhmaili myrtynyt poika mestarin äskeisten opetusten johdosta:
»Enkä ota akkoo, enkä luve, vaikka tapa.»
Viimeinen sana oli jo itkuntapaista vinkumista ja sitä seurasi hillitty mutta katkera ulina. Koko joukko katsoi häneen ja mestari alkoi nousevasti:
»Mitä, Manasse!… Niin jotta sanoitko sie jotta et luve?»
»Enkä luve!» kuului vinkaisu.
»Manas-se!» jyrkkeni Pietari Isaskaar ja jatkoi mestarivaltansa tuntien, kuin ilkuen:
»Entäs se ii? Niin jotta lukematako se ii sittä piähän putkahtaa?…
Häh, Manasse?
Poika ulisi yhä kovemmin. Sai toki vielä vannotuksi ulinan seasta:
»Vaikka mikä putkahtakoon, niin en luve iitä … en vaikka… Uu … u-uu … u-u-u-uu!» yltyi ulina ja niin kääntyivät asiat rauhallisesta koulutyöstä aivan uusille urille.
* * * * *
Kun Pietari Isaskaarin yritykset saada uppiniskainen poika siinä toisten melutessa järkiinsä, masennetuksi, eivät onnistuneet, laittoi hän koko muun joukon ulos poimimaan hänelle puoloja ja päätti antaa pojalle yksityisopetusta. Houkuttelihan häntä näet jyväsäkki panemaan parastansa. Toisillekin se oli ilosanoma. Mikä oiva tilaisuus nyt tehdä ahoilla isossa joukossa mitä vain mieli haluaa!
Ja hän päätti nyt taivuttaa pojan hyvällä, tekeytyä leikkisäksi, heittäytyä aivan toveriksi ja siten saavuttaa Manassen luottamus. Se oli kasvatusopillista kavaluutta. Rauhallisena alkoi taas suutaroida ja vielä rauhallisemmin opettaa, kysyen äkkiä:
»No Manasse?»
Ei vastausta. Mestari pureksi mälliänsä ja jatkoi:
»Joko sie, Manasse, poltat tupakkoo?»
Poika vaikeni.
»No entäs mällii?… Tokko sie sitäkään piet suussasj?» jatkoi kavala opettaja suostuttelua. Yhtä turhaan. Pietari Isaskaar suutaroi ja taas yritti:
»No entäs jos mentäisi siihen akan ottoon?… Niin jotta tiijätkö sie mikä metku siinä on ensin mutkautettavana.»
Vihaista, epäluuloista silmää vain väänsi poika häneen. Siksipä selittikin Pietari Isaskaar itse:
»Siinä on ensin rippikoulu. Sitä jos et käy, niin ei oo akan suamisesta puhettakaan ja rippikouluu tuasj ei voi käyvä jos ei osoo lukii.»
Hän antoi opetuksensa hautua pojan päässä, suutaroi ja toisteli kun itsekseen:
»Ei … ei piäse ripille lukemata… Ei piäse … ei piäse iliman sitä.»
Manasse veteli nenäänsä mitä sieltä huulelle valahteli. Mestarin opetus jatkui:
»Mutta iin jos osoot ja sittä vielä sisältä ja ulukuu lukii, niin sittä … sittä Manasse, sen kun ota akka ja ala elee… Vai mitä, Manasse?»
Ei tullut ääntä synkän, yhä epäluuloisemmaksi paisuvan pojan suusta. Mestari hankasi kaavinraudalla kengän sisästä nauloja poikki ja puheli kuin paras toveri:
»Niin kun nyt tää miekii: Jos en oisj osannut lukii ja piässyt ripille, niin akata hittovie öisin tänää päivänä!»
Hän viskasi valmistetun kengän pois, otti toisen ja jatkoi kehuen:
»Mutta nyt, Manasse… Nyt on akka ja lapsii tuloo niin kuin turkin hihasta… Niin jotta siinä on työ niille vuan nimii ehtiissä ja löytäissä, jotta ei tulis kaikki saman nimisii!»
»Olokoon!… Vaikka oisj vielä suuremp työ!» pääsi jo uhmaava mutina
Manasselta.
»Niinkö työ nimii ehtiissä olokoon?» pani Pietari Isaskaar leikiksi. Se sotki Manassen suunnitelmia. Mestari jatkoi:
»Ja onnii siinä työtä: Kun niät miulla on jo poikookii aina vanhemmasta Simeoonista lähtiin sinne Sebulooniin ja aina nuorinta Benjamiini ja senkin täyteistä myöten… Niin jotta, Manasse … jotta hanki sie vuan iillä akanotto-oikeuvet ja suat nähä jotta siullenii tuloo silloin pentuu niin jotta hviu! vain!» vihelsi hän huikeasti ja toisteli kenkää survoillen:
»Poikoo ja tyttöä … tyttöä ja poikoo vuan tuloo siulle jotta oot kohta ihe isä Juakoppi!»
Manasse oli ymmällä. Ei hän voinut enää muuta kuin mutista umpimähkäisen vihaisena:
»Vaikka mikä Juakoppi olokoon, niin en luve iitä!»
»Iitäkö et luve? oli leikkisä mestari oudostuvinansa ja tiedusti:
»Minkätähe sie et luve iitä?… Häh Manasse?… Vihaatko sie iitä?…
Häh?»
»Enkä luve mitään!» mutisi poika nurkassansa. Pietari Isaskaar leikkasi paikkanahkaa ja puheli sovitellen:
»Ei pie iitä vihata, se on hyvä puustain!»
Hän takoi kirveslappean päällä paikkanahkaa täysin voimin ja jatkoi:
»Ii, kuule, Manasse», hän sylkäsi nahkalle ja jatkoi — »ii on niin hyvä puustain jotta jos sen suat piähäsj, ja kun se siellä muata jutkottaa, niin se tuntuu siellä niin hyvältä kuin jos oisit syönyt oikein hyvee kalakukkuu ja se hautusj mahassasj ja sie ihe makoisit leivinuunin piällä mälli suussa… Vai mitä, Manasse?»
»Vaikka olisj miten hyvee kukkuu, niin en vuan luve iitä!» murisi poika uhmaten. Itse asiassa hän ei enää vihannut mestaria. Sen kavala puhe — kasvatusopillinen taito — oli avannut hänen sydämensä. Mestari häntä tavallaan jo miellyttikin. Mutta hän vihasi iitä ja koko lukutaitoa, vihasi sitä katkerasti, leppymättömästi.
Joku määrä epäluuloa kyti tietysti vielä mestariakin kohtaan, varsinkin öisen unen johdosta.
* * * * *
Ja niin siinä jatkettiin vielä hyvä tovi. Parastansa pani Pietari Isaskaar, mutta ei auttanut mikään. Viimein hän menetti jo malttinsa ja päätti koettaa kovuutta. Päättävästi lausui hän jo jalkaa polkien:
»No nyt Manasse!»
»Mitäs se siuun kuuluu, vaikka Manasse!» kuului umpimähkäinen murina ja vihainen katse muljahti häneen. Hän teki varoittavan kädenliikkeen ja saneli kuten asema vaati:
»Nyt sitä, Manasse, koitetaan eikö mää ii piähän niin jotta jutkahtaa vuan!»
»Eikä mää!»
»Eikö mää?… Häh, poika?» ja siinä äänessä oli jo ilkkuvaa. Manasse muisti unensa. Silmät muljottivat päässä omituisesti. Mestari jatkoi:
»Nyt se vasta mänöökii niin jotta piäluut vuan tärisööt kun ii sinne juntataan ihan piän pohjoo myöten!»
Ja hän varustautui ottamaan leveää kuritusremeliänsä tuvan peräseinältä naulasta ja vannoi:
»Nyt sitä suap sekä selekä jotta piä!»
Mutta hän erehtyi. Sillä välin kun hän haparoi remeliä seinältä, syöksyi Manasse suinpäin ovea kohti ja siitä ulos. Paljaat kantapäät vain vilahtivat ovessa ja poika painoi metsää kohti mikä vain kintuista suinkin lähti. Kiroillen ja sadatellen riensi ruissäkistänsä huolehtiva mestari perästä. Häneen ryhtyi koko lapsiparvi ja niin painettiin pakenevan jälestä siksi kun se katosi näkyvistä metsään.
VII.
Harmistuneena tallusteli nyt Pietari Isaskaar Jäppisen taloa kohti, kertomaan asiaa ja noutamaan poikaa takaisin. Ei häntä harmittanut pojan kadottaminen. Ainahan akat niitä hänelle toivat. Jyväsäkki se nyt painoi hänen sydämellänsä.
Ja hän oli siitä kaikesta niin kiihtynyt, että ei hän ujostellut asiassa. Reilusti työntyi Jäppisen tupaan, rukkaset löi penkille ja rennosti ja samaan tapaan kehasi:
»No nyt, Jussi Beltsebuub!»
Isä odotti jo iloista sanomaa i-n suhteen. Mutta reilusti kersksi
Pietari Isaskaar, toistaen:
»Nyt suat, Jussi Beltsebuub uskuu, jotta ei mää jyväsj tyhjästä työstä!»
Se antoi isälle vain toivoo. Hän jo tarttui:
»Ka johaan mie sanoin siulle, jotta sillä pojalla on piä kuin partaveiht.»
»On!… Kyllä on!» vakuutti Pietari Isaskaar ja kehasi:
»Jos oisin halavatun tiennyt, en tynnörii vähemmästä rukiista oisj tupaankaan piästännä paholaista!»
Isän pää alkoi mennä taas tukkoon. Suuriäänisesti kuvaili Pietari
Isaskaar opetusvaivojansa ja lopetti:
»Ja nyt sen paholainen vei koko pojan!»
Isä alkoi aavistaa jotain olevan nurin, tunsi hetken vakavuuden, muisti arvonsa ja sanoi:
»Elähään nyt ennen kun mie suan nua lasit piehän!»
Ja taiten asetti hän ne päähänsä, katsoi niiden läpi mestariin ja tiedusti nyt äsken kuulemaansa:
»Niin että mitä?»
»Ka niinkun jo sanoin niin pahahenk sen vei!»
Ei selvennyt pääsavu Jussi Beltsebuubin päästä. Hän valitti:
»Taitaa olla jo näissä lasissa vika, kun se on niin epäselevee…»
Ja taas hän korjasi lasejansa ja kysyi nyt:
»Niin täänkö pojan se vei pimeyven henk?»
»No vei se!» kehasi Pietari Isaskaar, kertoi nyt Manassen paosta ja lopetti sen kuvauksen rutolla kysymyksellä:
»Missä siun akkasj nyt doroteeaa, kun se ei oo tässä jotta ies kahvit keittäsj?»
Se oli saunaa lämmittämässä. Hyvin oli näet äiti päättänyt palkita poikansa ahkeruuden. Paidankin oli sille illaksi pessyt ja kuivui se nyt tuvan orrella. Hän oli jo tahtonut aivan kiittää siitä tulevasta onnesta, jonka poika, tuleva rovasti, oli ahkeruudellansa hankkiva. Sama asia oli hautunut isänkin pään tupakkasavuissa ja molemmat olivat he kiinittäneet suuret toiveet Pietari Isaskaarin tunnettuun opetuskykyyn. Oli aivan omituista miten se asia ja toivo oli nyt niin jaksanut heissä kehittyä.
Ja nyt sitte tämä onneton sanoma! Ei. Sitä ei ukko Jäppinen voinut sietää. Hänen poikanulikkansako tekisi tyhjiksi isän suunnitelmat! Sitä ajatellessa raapasi hän jo harmista korvallistansa ja vannoi sielussansa että pojasta pitää tulla pappi vaikka haletkoon. Hän unohti jo silmälasinsakin, istui, tupakoi ja syleksiä ruiskaili kuten tavallisissa oloissa. Ne helyt olivat vain päässä ja siksi oli hän silloin huvittavamman näköinen kuin koskaan sitä ennen. Jokapäiväisellä äänellä arveli hän jo pojastansa:
»Minnehään tuo juutas sittä juosta oikosj?»
Ei tiennyt sitä Pietari Isaskaar, mutta vannoi toki rumasti:
»Mutta sen mie vuan siulle sanon, kuule, Jäppinen, jotta ii sillä pitää vielä istuu piässä, vaikka ihe piru oisj vastakynttä vetämässä!»
Isä ruikkasi suupielestänsä pitkän tupakkasylen ja vannoa jurnasi:
»Vaikka hänessä oisj kakstoista pahoohenkii, niin piähän sen puustaimen pitää männä kun mie vuon suan sen kakaran tässä kynsiinj».
Aivan oman onnensa nojaan unohdetut silmälasit solahtivat nenälle. Nyt vasta muisti Jussi Beltsebuubi ne. Hän suuttui, kiskasi ne pois päästänsä, viskasi pöydälle ja sadatteli:
»Nuokii lasin paholaiset tuossa hyppiit ja tanssiit jotta ei enee niä koko tuvassa omaa ihtiisäkkään!»
* * * * *
Synkkänä ilman mitään määrää vaelteli nyt Manasse metsiä pitkin. Vaistomaisesti veti toki kulku isän kotia kohti. Ei hän mitään ajatellut, ei päätellyt. Mieli oli vain täynnä umpimähkäistä uhmaa.
Niin osui hän lähestymään Saunasen taloa. Hän kierteli sitä. Mieli olisi tehnyt tavata Hikua, mutta ei uskaltanut mennä taloon. Ei myös, toiselta puolen, olisi ollut mukava näyttäytyäkään Hikulle. Vastoinkäyminen ujostutti väkisinkin.
Ja samoin oli Hiku ollut pakosalla koko päivän. Metsässä oli samoillut, kauan oli kierrellyt eikä tiennyt mihin yöksi mennä.
Ja niin kohtasivat he toisensa aivan sattumalta. Molempia ujostutti koko elämä. Ei kumpikaan tahtonut kyselyillänsä siihen kajota. Ääneti katsoivat toistensa silmiin hetken, mutta sekin jo ujostutti ja päästäksensä tuosta vaikeasta asemasta, nosti Hiku jalkansa ja alkoi kaivella kantapäätänsä, siitä muka tikkua etsien.
Mutta vähitellen alkoivat he kotiutua toisiinsa ja yhteisiin onnettomuuksiin. He vaelsivat polkua pitkin ja siinä aidan vierellä möyrysi taas se taannoinen vihainen härkä. Manasse heitti sitä palikalla ja niin saatiin puheenaihe: Hiku näet viskasi nyt kivellä ja johtui siitä Pietari Isaskaarille kostaaksensa kerskaamaan:
»Kun oisj nyt mestarj härkänä niin myö kun oikein sitä kivellä viskoisimma!… Viskoisimmakoon, Manasse?»
»Vaikka ois sata mestarii, niin viskoisin», vannoi Manasse synkkänä, viskasi taas härkää ja uhkaili:
»Ja jos nyt tulisj tuohon mestarj, niin löisin nyrkillä ja potkaisisin niin jotta tuntuisj!»
He nauttivat jo siitä löylytyksestä. Hiku pieksi kepillä tietä ja uhkasi:
»Ja mie kun tällä kepillä näin veteleisin selekään, niin ihan makkarat nousisj… Eikö nousis, Manasse?»
»Vaikka sata makkaroo nousisj niin en herkiisj vuan löisin niin jotta ihan kuolisj!» vannoi Manasse ja viskasi julmistuneena kepillä mestarin sijasta härkää ja kirosi:
»Saatanan Pietarj!»
Mutta nyt osui keppi härän turpaan. Se puhahti, pyöräytti häntäänsä ja lähti rynnistämään aitaa kohti. Pojilta pääsi kauhunhuudahdus ja täyttä kinttua syöksyivät he pelastamaan nahkaansa vihastuneen mullikan sarviin joutumasta.
Kauvan juoksivat he taaksensa katsomatta. Kun he vihdoinkin pysähtyivät ja huomasivat juosseensa aivan olematonta vaaraa pakoon, saivat he rohkeutensa takaisin. Hiku löi patukalla puuta ja uhkasi:
»Nyt jos tulet, härkä, niin niät!»
»Ja vaikka mikä tulisj, niin näkis kun mie ärjäsisin», nousi Manassen synkkä luonto ja hän vannoi:
»En pelekee enee ketään … en iseekään enee pelekee, … enkä äitii, enkä ketään pelekee!»
Ja rohkaistuneena, uhmaten aivan lähtivät he kuin sopimuksesta painumaan
Manassen kotia kohti.
Mutta siellä petti taas luonto. He pysähtyivät, kiertelivät taloa ja vasta kun pimeän tulo alkoi peloittaa, uskalsi Manasse ehdoittaa että mentäisi taas salaa pahnaan.
Niin he tekivätkin.
Kenenkään näkemättä onnistuivat he sinne pujahtamaan ja istuivat taas pahnan pehmeillä pehkuilla. Iso sikakin oli tyytyväinen heihin, kohottautui makuultansa pystyyn, katseli heitä istualtaan, perä pehkukuopassa, kallellapäin, kuin mietiksien ja ikäänkuin sanoakseen että: no minkäpäs sille asialle enää voi, äännähti ennen kylellensä painautumista hyväksyvän lyhytajatuksisen:
»Noh!»
* * * * *
Sillä välin oli äiti tullut tupaan. Uudestaan oli Pietari Isaskaar saanut selittää asian ja äiti oli aivan joutua pois suunniltansa. Eikä ihme: hänen parhaat toiveensa oli nyt poika tomuksi lyönyt. Rovastin äitinä olemisonni oli äsken näyttänyt niin varmalta, ja nyt!
Niin: Sitä ei hän jaksanut tyyneenä sietää. Hän jo sadatteli:
»Ja mie kun sille hyvälle vielä tässä saunat lämmitin ja verekset voit kirnusin ja tää pahanhengen eväs ei enee mestariikaan tottele!»
Manassea sadateltiin nyt miehissä. Äiti jo kehoitteli miestänsä:
»Kunhaan nyt suot sen juran kynsiis, niin näytä eikö mää oppi piähän kun kova tuloo.»
»Ka kunhaan tuloo!» muhasi mies. Äiti touhusi suuttuneena, sieppasi ison pytyn syliinsä ja valitti:
»Tuokii sian ruoka jäi tuohon sen juran tähe sialle viemätä … en paremmin sano!»
Touhukkaana työntyi hän pyttyinensä ulos ovesta ja isä painui mietteisiinsä.
Mutta pian palasi äiti. Niskasta pitäen veti se pahnasta löytämäänsä poikaa jälestänsä. Turhaan parkui poika, turhaan vastaan harasi. Kovin kourin toi äiti esikoisensa tupaan, tuuppasi sen suorastaan isän käsiin ja ilmoitti:
»Siinä on nyt kakarasj!»
Ja isäkin oli jo valmis. Silmälasit pani päähänsä, otti aimo patukan ja lausui jyrkästi.
»Nyt sitä, Manasse, nähään, eikö mää ii piähän niin jotta tärähtää vuan!»
Hän istahti pöydän luo, isännän paikalle. Poika aivan vapisi edessä. Hän käski sitä:
»Sano paikalla ii!»
Ei. Manasse vaikeni. Silloin kuorasi isä housut nopeasti alas, vetäsi patukalla pakaroille ja ärjäsi:
»Sanotko iin!»
»Ii! pillautti poika kimakasti itkun ja porun seasta housut kintuissa, vitsalle otolliset paikat paljaina. Isä jatkoi:
»Sepähän nyt on vasta piru jos mie en sua omaa kakaraanj lukemaan… Kun oon kerran sille ruumiin ja sielun antanna, niin näkööhään enkö sua yhtä iitä sen piähän!».
Ja nyt hän vaati toistamiseen:
»Sano uuvestaan se ii!»
»Ii!» tuli varovasti, ja hätääntyneenä, vapisten koki poika käsillänsä suojailla paljaita takapuoliansa.
»Sano kovemmin ii!» koveni isä.
»Ii!» ärjäsi itkevä poika täyttä voimaa. Isä nosti patukkaa ja käski:
»Vielä paremmin!»
»I-i-i-i-iiii!» tulla pillitti silloin vinkuvaa, vapisevaa iitä takapuoluksiaan suojelevan pojan hätäytyneen itkun seasta minkä vain suinkin suusta sopi.
Niin loistavasti, ilman ainoaakaan erehdystä suoritti tämä kuuluisa oppinut jo ensimäisen julkisen tutkintonsa. Ja niin alkoi isän ainoa ii kantaa pojassa runsasta satoa.