— Kultarahan! — hän virkahti. — Parikymmentä raipaniskua tuolle lurjukselle!

Turhaan minä matalalla äänellä huomautin hänelle, että hän oli syöksemäisillään meidät turmioon. Hän tempasi minulta sauvani, ilmeisesti sillä piestäkseen ajuria. Tämä, joka mahdollisesti joskus oli joutunut jonkun henkivartijan tai muskettisoturin käsiin, läksi vaunuineen päivineen pakoon, huutaen, että minä olin hänet pettänyt, mutta että olin saava kuulla hänestä. Turhaan minä moneen kertaan kehoitin häntä pysähtymään. Hänen pakonsa saattoi minut mitä suurimpaan levottomuuteen, sillä olin varma siitä, että hän antaisi asian ilmi poliisille.

— Sinä syökset minut onnettomuuteen — sanoin Lescaut'lle. Sinun asunnossasi en olisi turvassa; meidän on heti paikalla poistuminen.

Tarjosin käsivarteni Manonille, ja me läksimme viipymättä tältä vaaralliselta kadulta. Lescaut liittyi seuraamme.

On jotain ihmeellistä siinä tavassa, millä Kaitselmus liittää toisiinsa tapahtumia. Tuskin olimme astuneet viisi tai kuusi minuuttia, kun eräs mies, jonka kasvonpiirteitä en eroittanut, tunsi Lescaut'n. Ilmeisesti hän haeskeli Lescaut'ta hänen asuntonsa tienoilla, mielessään se paha aikomus, jonka nyt pani täytäntöön.

— Tuossa on Lescaut — näin hän sanoi ja ampui häntä pistoolilla; — tänä iltana hän tulee syömään illallista enkelien seurassa.

Tämän jälkeen hän heti katosi. Lescaut kaatui, ilman vähintäkään elonmerkkiä. Minä kiirehdin Manonia pakenemaan, kun meidän asiaan puuttumisemme ei voinut hyödyttää kuollutta, ja minä pelkäsin että yövartija, joka ei saattanut olla kaukana, voisi ottaa meidät kiinni. Manon oli niin uupunut, että ainoastaan vaivoin jaksoin pysytellä häntä pystyssä. Lopulta huomasin ajurin kadun päässä. Nousimme vaunuihin. Mutta kun ajuri kysyi minulta, minne hänen piti ajaa, en tietänyt, mitä vastata.

Minulla ei ollut mitään turvapaikkaa eikä yhtään ystävää, johon olisin voinut vedota. Rahoistakin oli minulla puute; kukkarossani oli tuskin enempää kuin puoli pistolia. Pelästys ja väsymys olivat siihen määrään rasittaneet Manonia, että hän istui puoleksi pyörtyneenä vieressäni. Lisäksi Lescaut'n murha täytti mielikuvitukseni, enkä vielä tuntenut olevani turvassa yövartijalta. Mitä siis tehdä? Onneksi muistui mieleeni Chaillot'n majatalo, missä olin viettänyt muutaman päivän Manonin kanssa, mentyämme tähän kylään sinne asettuaksemme. Toivoin siellä löytäväni turvallisen olinpaikan ja lisäksi voivani elää siellä jonkun aikaa, tarvitsematta heti kohta maksaa.

— Ajakaa meidät Chaillot'hon — sanoin ajurille.

Pistolia vähemmästä maksusta hän kieltäytyi lähtemästä sinne niin myöhään: siinä uusi vaikeus. Lopulta sovimme kuudesta frangista. Se oli koko rahamäärä, joka oli jälellä kukkarossani.

Matkalla lohduttelin Manonia. Mutta oikeastaan vallitsi omassa sydämessäni epätoivo. Olisin tehnyt itsestäni lopun, ellei sylissäni olisi ollut ainoa aarre, joka kiinnitti minua elämään. Tämä ainoa seikka rohkaisi mieltäni.

— Ainakin hän on minun omani — ajattelin itsekseni: hän rakastaa minua, hän on minun. Puhukoon Tiberge mitä tahansa; tämä ei ole mikään onnen varjokuva. Vaikka koko maailman kaikkeus häviäisi, en minä siitä huolehtisi. Minkätähden? Sentähden, etten enää välitä mistään muusta.

Tämä tunne oli todellinen. Mutta kuitenkin tunsin, että vaikka niin vähän panin arvoa tämän maailman tavaraan, olisin sentään tarvinnut siitä ainakin pienen osan, jotta vielä täydellisemmin olisin voinut ylenkatsoa kaikkea muuta. Rakkaus on voimakkaampi kuin yltäkylläisyys, voimakkaampi kuin aarteet ja rikkaudet. Mutta se tarvitsee niiden tukea, eikä mikään ole toivottomampaa herkkätunteiselle rakastajalle kuin se, että hän ollen varojen puutteessa vastoin tahtoaan vaipuu raakuuden tilaan, joka saattaa hänet kaikkein alhaisinten olentojen kaltaiseksi.

Kello oli yksitoista, kun saavuimme Chaillot'hon. Meidät vastaanotettiin majatalossa kuin tutut henkilöt ainakin. Manonin esiintyminen miehen puvussa ei herättänyt huomiota, sillä Parisissa ja sen ympäristöissä on totuttu näkemään naisia mitä erimuotoisimmissa puvuissa. Minä tilasin Manonille yhtä hienoa ruokaa kuin jos olisin ollut mitä parhaissa oloissa. Hän ei tietänyt, että minä olin rahapulassa, ja minä varoin visusti sitä hänelle sanomasta, sillä olin päättänyt seuraavana päivänä yksin palata Parisiin hakeakseni parannusta tälle ikävänlaiselle taudille.

Illallispöydässä Manon näytti minusta kalpealta ja laihtuneelta. Sitä en ollenkaan ollut huomannut sairaalavankilassa, sillä se koppi, jossa olin hänet tavannut, ei ollut erittäin valoisa. Kysyin häneltä, eikö tämä vielä ollut seuraus siitä pelästyksestä, jota hän oli tuntenut nähdessään veljeään murhattavan. Hän vakuutti minulle, että vaikka tämä onneton tapaus olikin häntä suuresti järkyttänyt, hänen kalpeutensa johtui yksinomaan siitä, että hänen kolmen kuukauden aikana oli täytynyt olla erossa minusta.

— Sinä siis rakastat minua äärettömästi? kysyin minä.

— Tuhat kertaa enemmän kuin mitä voin sanoa — vastasi hän.

— Etkö siis enää koskaan hylkää minua? — jatkoin minä.

— En koskaan — hän virkkoi, ja tätä vakuutusta vahvistivat niin monet hyväilyt ja valat, että minusta tuntui mahdottomalta, että hän koskaan voisi niitä unhoittaa.

Vakaumukseni on aina ollut se, että hän oli vilpitön; mitä syytä hänellä olisi ollut siihen määrin teeskennellä? Mutta hän oli vielä suuremmassa määrin hetkellinen, tai pikemmin hän ei ollut enää mitään tai ei tuntenut itseään nähdessään edessään naisia, jotka elivät ylellisyydessä, silloin kun hän itse eli köyhyydessä ja puutteessa. Minä olin pian saava siitä viimeisen todisteen, joka voitti kaikki edelliset ja joka aiheutti kaikkein eriskummaisimman seikkailun, mikä koskaan on sattunut minun säätyiselleni henkilölle.

Minä kun tunsin tämän hänen luonteenominaisuutensa, tein seuraavana päivänä kiireisesti lähtöä Parisiin. Hänen veljensä kuolema ja tarve hankkia liina- ja muita vaatteita olivat niin päteviä syitä, ettei minun tarvinnut turvautua verukkeisiin. Lähtiessäni majatalosta sanoin Manonille ja isännälleni aikomukseni olevan ottaa ajuri; mutta tämä oli kerskailua. Hätä pakoitti minut lähtemään jalan, ja minä astuin nopeasti Cours-la-Reineen asti, missä päätin levätä. Tarvitsin hyvin hetken yksinäisyyttä ja lepoa kootakseni ajatuksiani ja päättääkseni, mitä minun oli tekeminen Parisissa.

Istuuduin ruohistoon. Vaivuin syvään mietiskelyyn, mikä vähitellen kohdistui kolmeen pääseikkaan. Olin kiireellisen avun tarpeessa poistaakseni lukemattomia nykyhetken puutteita. Minun tuli keksiä joku keino, joka ainakin saattoi turvata tulevaisuutemme, ja vallan yhtä tärkeätä oli ryhtyä tutkisteluihin ja toimenpiteisiin Manonin ja minun turvallisuutta varten. Tyhjennettyäni kekseliäisyyteni näitä kolmea seikkaa pohtiessani, pidin sopivana syrjäyttää molemmat jälkimäiset. Olimmehan koko hyvässä turvassa tuossa Chaillot'n huoneessamme ja arvelin, että tulevat tarpeet ehdittäisiin tyydyttää, kun nykyhetken vaatimukset ensin oli täytetty.

Kysymys oli siis pikimmiten saada rahoja. Herra de T. oli tosin tarjonnut minulle kukkaroansa, mutta tunsin ääretöntä vastenmielisyyttä itse muistuttaa hänelle sitä. Millaista osaa olisinkaan näytellyt menemällä paljastamaan hätääni vieraalle ihmiselle ja pyytämällä häntä jakamaan meille varojaan! Ainoastaan alhainen sielu kykenee sellaiseen, se kun halpamielisyydessään ei huomaa sellaisen teon häpeällisyyttä, tai nöyrä kristitty, jonka ylimääräinen mielenjalous kohottaa hänet yläpuolelle tätä häpeäntunnetta. Minä en ollut alhainen sielu, enkä hyvä kristitty, ja olisin vuodattanut puolet verestäni välttääkseni tätä nöyryytystä.

— Tiberge — näin ajattelin — tuo hyvä Tiberge ei voine kieltää minulta sitä, mikä häneltä liikenee antaa minulle. Epäilemättä hän heltyy hädästäni, mutta hän tulee musertamaan minut rippisaarnoillaan. Minun täytyy kestää hänen nuhteensa, kehoituksensa ja uhkauksensa; hän on myyvä apunsa niin kalliista hinnasta, että vielä uhraisin osan verestäni pikemmin kuin alistuisin kiusalliseen kohtaukseen, joka jättäisi jälkeensä levottomuutta ja tunnontuskia. Hyvä! minun täytyy siis luopua kaikesta toivosta, kun ei minulla ole tarjona muuta keinoa, ja kun niin vähän ajattelen näitä molempia keinoja, että ennemmin vuodattaisin puolet verestäni, kuin turvautuisin toiseen niistä, ja kaiken vereni ennemmin kuin käyttäisin niitä molempia. Niin, kaiken vereni — lisäsin hetken mietittyäni; sen epäilemättä kernaammin uhraisin kuin nöyrtyisin halpamaiseen almun kerjäämiseen. Mutta onko tässä kysymys minun verestäni! Tässä on kyseessä Manonin elämä ja ylläpito, hänen rakkautensa ja uskollisuutensa. Mitä minä voin panna vastapainoksi Manonille. Tähän saakka ei minulla ole ollut mitään. Hän korvaa minulle maineen, onnen ja menestyksen. Tosin on olemassa paljo sellaista, josta antaisin henkeni voidakseni sen saavuttaa tai sitä välttää. Mutta se, että on jotakin, jota pidän arvokkaampana henkeäni, ei vielä ole minulle mikään syy arvostellakseni sitä Manonin vertaiseksi.

Näin tuumittuani ei kestänyt kauan, ennenkuin tein päätökseni. Jatkoin matkaani aikoen ensin mennä Tibergen ja sieltä herra de T:n luo.

Saavuttuani Parisiin, otin ajurin, vaikka minulla ei ollut ropoakaan sitä maksaakseni; luotin siihen avustukseen, jota aioin anoa. Käskin ajaa Luxembourgiin, mistä lähetin Tibergelle sanan, että odotin häntä. Hän ei pannut kärsimättömyyttäni koetukselle, vaan tuli viipymättä. Kiertelemättä ilmaisin hänelle äärimäisen pulani. Hän kysyi riittivätkö ne sata pistolia, jotka olin maksanut hänelle takaisin, ja ollenkaan estelemättä hän heti meni noutamaan minulle nämä rahat, kasvoissa sellaista avomielisyyttä ja auliutta kuvastava ilme, jota ainoastaan lähimmäisen rakkaus ja oikea ystävyys voi heijastaa. Vaikka en vähääkään ollut epäillyt pyyntöni onnistumista, hämmästyin että se oli toteutunut niin helpolla, nimittäin ilman nuhteluja katumattomuudestani. Mutta erehdyin luullessani kokonaan välttäväni hänen soimauksensa; sillä laskettuaan minulle rahat ja minun hankkiessani lähtöä, hän pyysi minua kävelemään kanssaan puutarha-kujilla.

Minä en ollut maininnut hänelle sanaakaan Manonista, eikä hän tietänyt, että hän oli vapaa. Näin ollen hänen nuhdesaarnansa kosketteli yksinomaan uhkarohkeaa pakoani Saint-Lazaresta ja hänen pelkoaan, että minä, sen sijaan että olisin hyväkseni käyttänyt siellä saamaani opetusta, jälleen syöksyisin säännöttömään elämääni.

Hän kertoi pakoni jälkeisenä päivänä tulleensa minua tervehtimään Saint-Lazareen ja silloin sanomattomasti tyrmistyneensä kuullessaan, millä tavalla minä olin sieltä päässyt pois. Senjälkeen hän oli keskustellut luostarinjohtajan kanssa, eikä tuo kelpo munkki vielä silloin ollut tointunut pelästyksestään, mutta hän oli kuitenkin ollut niin jalomielinen, että poliisipäälliköltä oli salannut lähtöni yhteydessä olevat asianhaarat ja oli estänyt tiedon portinvartijan kuolemasta leviämästä ulkopuolelle luostaria. Siltä taholta ei minulla siis ollut syytä levottomuuteen. Mutta jos minulla oli jäljellä hiukkanenkin järkeä — noin hän arveli — tuli minun käyttää hyväkseni sitä onnellista käännettä, jonka taivas oli suonut kohtalolleni, ja aluksi kirjoittaa isälleni, tehdäkseni sovinnon hänen kanssaan. Ja jos kerrankin tahdoin seurata hänen neuvoaan, hän kehoitti minua lähtemään Parisista ja palaamaan perheeni turviin.

Kuuntelin hänen puhettaan loppuun asti. Siinä oli paljo sellaista, minkä hyväksyin. Ensiksikin olin kovin iloissani siitä, ettei minulla Saint-Lazaren taholta ollut mitään pelättävissä. Parisin kadut muuttuivat minulle uudelleen vapaaksi liikunta-alueeksi. Toiseksi onnittelin itseäni sen johdosta, ettei Tiberge aavistanutkaan Manonin vapauttamista ja hänen palaamistaan minun luokseni. Paninpa lisäksi merkille, että hän oli välttänyt Manonin mainitsemista, ilmeisesti luullen, etten enää ollut häneen niin kiintynyt, minä kun näytin olevan niin tyyni häneen nähden. En tosin päättänyt suorastaan palata kotiani, mutta aikeeni oli ainakin kirjoittaa isälleni, kuten Tiberge oli neuvonut, ja vakuuttaa, että olin halukas palaamaan velvollisuuksiini ja alistumaan isäni tahdon alle. Toivoin taivuttavani isäni lähettämään minulle rahoja, vetäen verukkeeksi opintojen harjoittamisen akatemiassa, sillä minun olisi ollut vaikea saada häntä uskomaan, että muka olisin halunnut palata hengelliseen säätyyn. Ja oikeastaan en tuntenut vastenmielisyyttä siihen, mitä hänelle lupasin. Päinvastoin iloitsin siitä, että saatoin antautua johonkin kunnialliseen ja järkevään harrastukseen, mikäli tämä tuuma oli yhdistettävissä rakkauteeni. Suunnittelin elämää rakastajattareni kanssa ja samalla opintojeni harjoittamista. Tämä mielestäni hyvin soveltui yhteen. Olin niin tyytyväinen kaikkiin näihin aikeisiin, että lupasin Tibergelle vielä samana päivänä lähettää kirjeen isälleni. Erottuani hänestä meninkin todella julkiseen kirjoitustoimistoon ja kirjoitin niin hellän ja nöyrän kirjeen, että lukiessani sen läpi varmasti toivoin voittavani jotain isänsydämeltä.

Vaikka minulla nyt lähdettyäni Tibergen luota oli tilaisuus ottaa ja maksaa ajuri, oli minusta hauska ylpeästi kulkea jalan, herra de T:n luo. Minulle tuotti iloa tämä nauttiminen vapaudestani, jonka suhteen minulla Tibergen vakuutuksien mukaan ei ollut mitään pelättävää. Kuitenkin äkkiä juolahti mieleeni, että hänen vakuutuksensa koskivat yksinomaan Saint-Lazarea, ja että minulla sitäpaitsi oli niskoillani sairaala-vankilajuttu ja Lescaut'n kuolema, johon ainakin todistajana olin sekaantunut. Tämän muistaessani pelästyin niin, että vetäydyin lähimpään puistokujaan, mistä kutsuin ajurin. Ajoin suoraa päätä herra de T:n luo; pelästykseni sai hänet nauramaan. Minustakin se tuntui naurettavalta kuultuani häneltä, ettei minulla ollut mitään pelättävää sairaala-vankilan eikä Lescaut'n vuoksi. Hän kertoi minulle ajatellessaan voivansa joutua epäluulonalaiseksi osallisuudesta Manonin vapautukseen, sinä aamuna menneensä sairaala-vankilaan ja pyytäneensä saada tavata häntä, teeskennellen tietämättömyyttä siitä, mitä oli tapahtunut. Mutta kaukana siitä, että meitä kumpaakaan siellä olisi syytetty, oli päinvastoin tuo tapaus heti kerrottu hänelle merkillisenä uutisena, ja oli ihmetelty, että niin kaunis nainen kuin Manon oli lähtenyt pakoon vanginvartijan seurassa. Herra T. oli vaan välinpitämättömästi huomauttanut, ettei sellainen häntä ihmetyttänyt, sillä tekeehän ihminen mitä tahansa vapautensa vuoksi. Hän kertoi edelleen sieltä lähteneensä Lescaut'n asuntoon, toivoen siellä tapaavansa minut ja ihastuttavan rakastajattareni. Mutta talonisäntä, joka oli vaununtekijä, oli vakuuttanut, ettei ollut nähnyt Manonia eikä minua, mutta ettei ollut ihmeellistä, ettemme olleet tavanneet Lescaut'ta, jos nimittäin olimme tulleet häntä hakemaan, sillä epäilemättä olimme kuulleet, että hänet jotenkin samaan aikaan oli murhattu. Tämän jälkeen hän ei ollut kieltäytynyt tekemästä selkoa siitä, mitä tiesi tämän murhan syistä ja siihen liittyneistä asianhaaroista. Noin paria tuntia aikaisemmin oli eräs Lescaut'n tuttava henkivartija tullut hänen luokseen ja ehdoittanut, että ruvettaisiin pelaamaan. — Lescaut oli voittanut niin nopeasti, että tuo toinen oli tunnissa hävinnyt sata écu'ta, nimittäin kaikki rahansa.

Tuo poloinen, jonka kukkaro oli jäänyt typö-tyhjäksi, oli pyytänyt Lescaut'ta lainaamaan hänelle puolet siitä rahamäärästä, jonka hän oli hävinnyt, ja tässä tilaisuudessa syntyneen erimielisyyden johdosta heidän välillään oli noussut mitä kiukkuisin riita. Lescaut oli kieltäytynyt lähtemästä kaupungille ratkaisemaan asiaa miekka kädessä, ja tuo toinen oli lähtiessään vannonut ampuvansa hänet kuoliaaksi, minkä uhkauksen samana iltana panikin täytäntöön.

Herra de T. lisäsi, ystävällisesti kyllä, olleensa kovin levoton meidän tähtemme ja edelleen tarjoavansa minulle apuansa. Epäröimättä ilmaisin hänelle tyyssijamme. Hän pyysi minua suostumaan siihen, että hän tuli luoksemme illalliselle.

Kun ei minulla ollut muuta toimitettavaa, kuin hankkia alus- ja muita vaatteita Manonille, sanoin, että saatoimme heti lähteä matkaan, jos hän malttoi hetkeksi poiketa kanssani muutamiin myymälöihin.

En tiedä, luuliko hän minun ehdoittaneeni tätä aikeessa vedota hänen anteliaisuuteensa, vai oliko se vaan jalon sydämen ilmausta, mutta hän suostui heti lähtemään matkaan ja vei minut niiden kauppiaiden liikkeisiin, jotka olivat hänen perheensä tavaranhankkijoita. Siellä hän pani minut valitsemaan kaikenlaisia kankaita, jotka olivat paljoa kalliimmat, kuin mitä minä olin tarkoittanut. Ja kun minä tahdoin maksaa, hän kielsi ehdottomasti kauppiaita vastaanottamasta minulta ropoakaan. Tämä hänen kohteliaisuutensa esiintyi niin rakastettavassa muodossa, että katsoin häpeämättä voivani hyväkseni käyttää sitä. Sitten läksimme ajamaan Chaillot'ta kohti, jonne minä saavuin vähemmän levottomana kuin mitä olin ollut lähtiessäni.

Kun ritari des Grieux oli kertonut tätä yhtämittaa yli tunnin, pyysin häntä vähän levähtämään ja ottamaan osaa illalliseemme. Huomaavaisuutemme todisti hänelle, että mielihyvällä olimme häntä kuunnelleet. Hän vakuutti, että hänen tarinansa jatko oli tarjoava meille vielä suurempaa mielenkiintoa. Ja illallisen jälkeen hän jatkoi seuraavaan tapaan.

TOINEN OSA.

Minun läsnäoloni ja herra de T:n kohteliaisuus haihdutti Manonin surun viimeisenkin jäännöksen.

— Unhoittakaamme kestämämme kauhut, rakas sydänkäpyseni — sanoin hänelle palatessani — ja alkakaamme elää onnellisemmin kuin koskaan ennen. Rakkaus on lopultakin hyvä isäntä. Kohtalo ei voi tuottaa meille yhtä paljon mielipahaa kuin se tuottaa meille iloa.

Illallisemme oli todellinen riemukohtaus.

Minä olin ylpeämpi ja tyytyväisempi omistaessani Manonin ja sata pistolia kuin Parisin rikkain verotulojen vuokraaja kasaamineen kultaläjineen. Sopii laskea omaisuutensa niiden keinojen mukaan, joiden avulla kykenee tyydyttämään pyyteensä; minulla ei ollut ainoatakaan pyydettä tyydyttämättä. Eikä edes tulevaisuus minua huolestuttanut. Olin melkein varma siitä, että isäni ei kieltäytyisi myöntämästä minulle riittävää ylläpitoa Parisissa, minä kun olin kahdennellakymmenellä ja siis pian olin saava osani äitini perinnöstä. En ollenkaan salannut Manonilta, että koko omaisuuteni perusraha nousi ainoastaan sataan pistoliin. Riittihän se odottaessamme parempia aikoja, jotka eivät nähdäkseni voineet olla tulematta, tapahtuipa se sitten perintöni tai pelionnen kautta.

Ensi viikkojen aikana en siis ajatellut muuta kuin nauttimista asemastani, ja kun kunniantunto ja osaksi vielä jatkuva poliisin pelko päivä päivältä saattoi minut siirtämään tuttavuuden jälleen solmimisen Transylvania-hotellin pelurien kanssa, rajoituin pelaamaan vähemmän pahamaineisissa seuroissa, missä onnellinen sattuma säästi minulta nöyryytyksen turvautua petkutukseen. Minulla oli tapana viettää osa iltapäivästä kaupungissa ja palata illalliseksi Chaillot'hon, hyvin usein herra de T:n seurassa, jonka ystävyys meitä kohtaan kasvoi päivä päivältä. Manon puolestaan keksi keinoja karkoittaakseen ikävän. Hän tutustui eräisiin nuoriin naisiin, jotka kevät oli houkutellut maalle. Kävelyt ja heidän sukupuolensa pienet askareet olivat vuoroin heidän ajanvietteenään. Muuan määrättyjen sääntöjen rajoissa liikkuva peli tuotti varoja ajoneuvojen maksamiseen. He läksivät ajelulle Boulognen metsään, ja iltaisin palatessani kotia tapasin Manonin entistään kauniimpana, tyytyväisempänä ja intohimoisempana.

Siitä huolimatta ilmestyi pilviä, jotka näyttivät uhkaavan onneani. Mutta ne haihtuivat täydellisesti, ja Manonin vallaton mieliala saattoi kaikki päättymään niin hullunkurisesti, että minulle vieläkin tuottaa mielihyvää tämä muisto, joka palauttaa mieleeni hänen hellyytensä ja hienon älykkäisyytensä.

Minulla oli yksi ainoa palvelija, ja tämä vei minut eräänä päivänä syrjään ja virkkoi minulle, ollen kovin hämillään, että hänellä oli tärkeä salaisuus minulle uskottavana. Kehoitin häntä puhumaan vapaasti. Hieman verukehdittuaan hän viittasi siihen, että muuan vieras herra oli suuresti ihastunut neiti Manoniin. Vereni levoton kohina alkoi tuntua joka suonessani.

— Vastaako Manon hänen tunteisiinsa? — keskeytin minä hänen puheensa kiivaammin kuin mitä varovaisuus olisi sallinut, jos mielin saada asiasta tietoja.

Kiihoittuneisuuteni pelästytti häntä. Hän vastasi levottoman näköisenä, ettei hänen tarkkanäköisyytensä ollut tunkenut niin pitkälle. Mutta hän oli monena päivänä pannut merkille, että tuo muukalainen ahkerasti kävi Boulognen metsässä ja astui alas vaunuistaan, yksin lähtien kävelemään syrjäisiin puistokujiin, missä näytti hakevan tilaisuutta nähdä tai tavata neiti Manonia. Minun palvelijani mieleen oli sentähden juolahtanut yhtyä puheisiin tuon herrasmiehen palvelijan kanssa, saadakseen tietää hänen nimensä. He mainitsivat häntä italialaiseksi prinssiksi ja arvelivat itse, että hänellä oli joku lemmenseikkailu. Enempiä tietoja hän ei ollut voinut saada, — näin hän vavisten jatkoi — kun tuo prinssi juuri samassa oli tullut esiin metsästä, oli lähestynyt häntä tuttavallisesti ja kysynyt hänen nimeään. Senjälkeen oli prinssi, aivan kuin olisi arvannut hänen olevan meidän palveluksessamme, onnitellut häntä sen johdosta, että hän palveli maailman kaikkein suloisinta olentoa.

Minä odotin levottomana tämän kertomuksen jatkoa. Hän päätti sen pelokkain anteeksipyynnöin, joiden minä katsoin johtuvan yksinomaan varomattomasta levottomuuden kuohahduksestani. Turhaan kehoitin häntä jatkamaan peittelemättä. Hän vakuutti, ettei tietänyt sen enempää ja lisäsi, että kun tuo hänen kertomansa oli tapahtunut edellisenä päivänä, hän ei ollut sen jälkeen nähnyt prinssin palvelijoita. Rauhoitin häntä sekä kehumalla häntä että lupaamalla hänelle melkoisen rahallisen palkinnon, ja ilmaisematta vähintäkään epäluuloa Manoniin nähden, kehoitin häntä, tällä kertaa levollisemmalla äänenpainolla, valvomaan ulkomaalaisen kaikkia toimenpiteitä.

Oikeastaan hänen pelästyksensä oli minussa herättänyt kauheita epäilyksiä. Olihan tämä mielenliikutus voinut saattaa hänet salaamaan osan totuudesta. Hieman mietittyäni toinnuin kuitenkin levottomuudestani siihen määrin, että kaduin osoittaneeni tällaista arkamielisyyttä. Enhän saattanut lukea Manonin viaksi sitä, että hänestä pidettiin.

Olihan hyvin todennäköistä, että Manon oli tietämätön valloituksestaan, ja millainen elämä odottikaan minua, jos olin herkkä avaamaan sydämeni mustasukkaisuudelle. Palasin seuraavana päivänä Parisiin ilman muuta tarkoitusta kuin jouduttaa omaisuuteni kartuttamista pelaamalla korkeampaa peliä, jotta minulla olisi ollut mahdollisuus lähteä Chaillot'sta ensi levottomuuden aiheen ilmaannuttua.

Sinä iltana en kokenut mitään, mikä olisi häirinnyt rauhaani. Tuo muukalainen oli taas näyttäytynyt Boulognen metsässä ja pitäen edellisen päivän kohtauksen nojalla oikeutenaan lähestyä uskottuani, hän oli puhunut hänelle rakkaudestaan, mutta sellaisten sanojen muodossa, jotka eivät edellyttäneet mitään salaista yhteyttä Manonin kanssa. Tuo herra oli kysellyt palvelijaltani koko joukon yksityisseikkoja. Lopulta hän oli yrittänyt voittaa hänet tarkoituksiinsa melkoisilla lupauksilla ja oli vetäen esiin kirjeen, tarjonnut, vaikkakin turhaan, hänelle muutamia kultarahoja, jos hän olisi antanut sen emännälleen.

Pari päivää kului sen enempää sattumatta. Kolmas päivä oli myrskyisämpi. Kun jotenkin myöhään palasin kaupungista, sain kuulla, että Manon kävelyllään hetkeksi oli poistunut toveriensa luota ja että muukalainen, joka läheltä oli seurannut häntä, Manonin annettua merkin oli lähestynyt häntä, minkä jälkeen Manon oli ojentanut tuolle miehelle kirjeen, jonka tämä ihastuneena oli vastaanottanut. Prinssi ei ollut ehtinyt ilmaista tätä ihastustaan muuten kuin rakastuneesti suutelemalla noita rivejä, sillä Manon oli heti kadonnut. Mutta loppuosan päivästä hän oli ollut tavattoman hilpeällä tuulella ja tätä hyvää tuulta oli jatkunut hänen vielä palattuaan kotia. Varmaankin minä vapisin joka sanan kuullessani.

— Oletko aivan varma siitä - kysyin palvelijalta — etteivät silmäsi sinua pettäneet?

Hän vetosi taivaaseen sanojensa todenperäisyyden todistajana.

En tiedä mihin sydämeni tuskat olisivat minut vieneet, ellei Manon, joka oli kuullut minun astuvan sisälle, olisi tullut luokseni levottoman näköisenä ja valittaen hitauttani. Hän ei odottanut vastaustani, vaan hyväili minua rajusti. Ja huomattuaan olevansa kahdenkesken minun kanssani, hän ankarasti moitti minua siitä, että olin ottanut tavaksi palata kotia niin myöhään. Kun minun vaitioloni tarjosi hänelle tilaisuuden jatkaa, hän huomautti, etten minä kolmeen viikkoon ollut viettänyt ainoatakaan päivää kokonaan hänen seurassaan, ettei hän kestänyt niin pitkää erillään-oloa, että hän silloin tällöin tahtoi pitää minut luonansa koko päivän ja että hän seuraavana päivänä tahtoi pitää minut kotona aamusta iltaan.

— Minä jään kotia, siitä sinä voit olla aivan varma — minä vastasin jotenkin kiivaasti.

Hän ei näyttänyt juuri kiinnittävän huomiota huonoon tuuleeni ja ilonpuuskauksessaan, joka minusta tuntui omituisen silmäänpistävältä, hän ylen vilkkain ja huvittavin värein kuvasi minulle, millä tavoin oli viettänyt sen päivän.

— Kummallinen nainen! — ajattelin itsekseni. Mitähän minulla liekään odotettavissa tämän valmistelun jälkeen!

Mieleeni muistui meidän ensimäinen ero-seikkailumme. Kuitenkin luulin hänen ilonsa ja hyväilynsä takaa näkeväni pilkoittavan esiin jotain, mikä sai minut uskomaan, että ne olivat vilpittömiä.

Minun ei ollut vaikea illallisen aikana selittää alakuloisuuttani, josta en voinut vapautua, johtuvaksi pelihäviöstä, jonka valitin minua kohdanneen. Olin pitänyt erittäin edullisena, että ehdoitus jäämisestäni Chaillot'hon koko seuraavaksi päiväksi oli hänen itsensä tekemä. Sillä tavoin voitin aikaa asian punnitsemista varten. Minun läsnäoloni poisti kaiken pelon seuraavaan päivään nähden. Ja jos en huomaisi mitään, mikä olisi pakoittanut minua ilmaisemaan sitä, minkä olin saanut kuulla, päätin jo seuraavana päivänä muuttaa taloutemme kaupunkiin ja sellaiseen kaupunginosaan, missä minun ei tarvinnut olla tekemisissä prinssien kanssa. Tämä järjestely saattoi yöni rauhallisemmaksi, mutta se ei vapauttanut minua uuden uskottomuuden tuskallisesta pelosta. Herätessäni Manon selitti minulle, ettei hän ollut ajatellut, että minä silti esiintyisin huolimattomassa ulkoasussa, vaikka vietinkin päiväni meidän huoneustossamme, vaan että hän päälle päätteeksi itse tahtoi järjestää tukkani. Tämä oli minulla sangen kaunis, ja Manon oli usein huvitellut itseään sukimalla sitä. Mutta nyt hän pani siihen enemmän huolta, kuin mitä koskaan ennen olin nähnyt hänen tekevän. Tehdäkseni hänelle mieliksi oli minun istuutuminen hänen peilipöytänsä ääreen ja mukautuminen kaikkiin niihin pikku sirosteluihin, jotka hän keksi pukeakseen minua hyvin. Keskellä tätä touhuaan hän usein pani minut kääntämään kasvoni häneen päin ja hän katseli minua halukkaan uteliaana, nojaten molemmat kätensä minun hartioihini. Sitten hän ilmaisi tyytyväisyyttään parilla suudelmalla ja antoi minun palata entiseen asentooni, voidakseen jatkaa työtään.

Tätä peliä kesti päivälliseen asti. Hänen mieltymyksensä siihen oli minusta tuntunut niin luonnolliselta ja hänen hilpeytensä kuulosti niin vähän teeskentelyltä, että minä, joka en voinut yhdistää näitä uskollisuuden merkkejä synkkiin pettämistuumiin, moneen kertaan tunsin halua avata sydämeni ja vapautua taakasta, joka alkoi minua rasittaa. Mutta odotin joka hetki, että hän itse oli ottava asian puheeksi ja nautin jo edeltäpäin siitä suloisesta riemusta, minkä voittoni oli minulle tuottava.

Menimme hänen pukuhuoneeseensa. Hän alkoi uudelleen järjestää tukkaani, ja alttiisti minä mukauduin jokaiseen hänen oikkuunsa. Silloin tultiin ilmoittamaan, että prinssi… pyysi päästä hänen puheilleen. Tämä nimi kiihoitti minut raivoihin.

— Mitä kuulenkaan! — huudahdin minä työntäen hänet luotani. Kuka?
Mikä prinssi?

Hän ei vastannut mitään kysymykseeni,

— Pyytäkää häntä käymään sisään — hän sanoi kuivasti palvelijalle.

Sitten hän kääntyi minun puoleeni:

— Rakkaani, sinä, jota jumaloin — näin hän virkkoi hurmaavalla äänellä, pyydän sinua malttamaan mielesi hetkeksi, yhdeksi ainoaksi hetkeksi. Palkaksi siitä tulen rakastamaan sinua tuhat kertaa enemmän; ja tulen olemaan siitä sinulle kiitollinen koko elinikäni.

Närkästys ja hämmästys sitoivat kieleni. Manon toisti hellittämättä pyyntöään, ja minä hain sanoja evätäkseni sen halveksivasti. Mutta kun hän kuuli etuhuoneen ovea avattavan, hän tarttui toisella kädellään hiuksiini, jotka valuivat hartioilleni; ja toiseen käteensä hän otti peilin. Hän ponnisti kaikki voimansa laahatakseen minut tässä tilassa ovelle. Ja hänen avattuaan tämän polvellaan, tarjoutui vieraalle, joka melusta oli pysähtynyt keskelle huonetta, näky, joka epäilemättä häntä hämmästytti. Näin edessäni erittäin hienosti puetun miehen, joka kuitenkin oli jotenkin epämiellyttävän näköinen.

Huolimatta hämmästyksestään hän ei unhoittanut kumartaa syvään. Manon ei jättänyt hänelle aikaa avatakseen suutansa. Hän ojensi vieraalle peilinsä ja virkkoi:

— Katsokaa, herraseni — näin hän sanoi — katselkaa tarkoin kasvojanne ja myöntäkää minun olevan oikeassa. Te odotatte minulta rakkautta. Tässä näette miehen, jota minä rakastan ja jota olen vannonut rakastavani koko elinikäni. Verratkaa itse. Jos luulette voivanne riistää häneltä minun sydämeni, niin ilmaiskaa minulle, minkä nojalla, sillä minä vakuutan teille, etteivät teidän nöyrän palvelijattarenne silmissä mitkään Italian prinssit vedä vertoja yhdelle niistä hiuksista, joita pidän kädessäni.

Tämän hullunkurisen puheen aikana, jonka Manon oli edeltäpäin tuuminut, minä turhaan ponnistelin vapautuakseni, ja säälien ylhäissäätyistä miestä, olin halukas kohteliaisuudella hyvittämään tämän lievän solvauksen. Mutta prinssi tointui helposti, ja hänen vastauksensa, jota minä pidin hieman kömpelönä, vei minulta halun siihen.

— Neitiseni — hän sanoi väkinäisesti hymyillen — silmäni ovat todella auenneet, ja huomaan nyt, että te olette paljon vähemmin vasta-alkaja, kuin mitä olin kuvitellut.

Hän poistui heti luomatta Manoniin ainoatakaan katsetta, lisäten puoliäänen, etteivät Ranskan naiset olleet sen parempia kuin Italiankaan. Tässä tilaisuudessa ei mikään houkutellut minua herättämään hänessä parempia ajatuksia kauniista sukupuolesta.

Manon hellitti tukkani, heittäytyi nojatuoliin ja nauroi, niin että huone kaikui. En kiellä, että sydämeni pohjaa myöten olin liikutettu uhrauksesta, jota en voinut katsoa johtuvaksi muusta kuin rakkaudesta. Kuitenkin pila tuntui minusta käyneen yli kohtuuden rajojen. Soimasin häntä siitä. Manon kertoi silloin, että kilpailijani juostuaan hänen perässään useina päivinä Boulognen metsässä ja ilmaistuaan tunteitaan ilmeillään, lopulta oli tehnyt hänelle avoimen rakkaudentunnustuksen, mainiten nimensä ja kaikki arvonimensä — ja tämän kaiken kirjeen muodossa, jonka oli toimittanut perille Manonin ja hänen ystävättäriensä ajurin välityksellä. Siinä hän lupasi hänelle loistavan aseman ja iäistä ihailua toisella puolen Alppeja. Manon oli päättänyt Chaillot'hon palattuaan kertoa minulle tämän seikkailunsa, mutta sitten hänen päähänsä oli pälkähtänyt, että meillä siitä voisi olla huvitusta, joten hän ei malttanut olla toimeenpanematta ilveilyään. Tämän vuoksi hän imartelevassa vastauksessaan oli antanut italialaiselle prinssille luvan käydä häntä katsomassa ja oli lisätäkseen huviaan sekoittanut minut juoneensa, herättämättä minussa pienintäkään epäilyä siitä. Minä en maininnut sanaakaan siitä, minkä toista tietä olin saanut kuulla, ja voittoisan rakkauden huumaus saattoi minut hyväksymään kaiken.

Koko elämäni ajan olen pannut merkille, että Kaitselmus aina on valinnut sen hetken, jolloin onneni on tuntunut varmimmalta, kurittaakseen minua kaikkein ankarimmalla rangaistuksellaan. Pidin itseäni niin onnellisena omistaessani herra de T:n ystävyyden ja Manonin hellyyden, ettei kukaan olisi saanut minua uskomaan, että minun oli pelkääminen uutta onnettomuutta. Kuitenkin kohtalo valmisti minulle sitä surkeaa onnettomuutta, mikä on syössyt minut siihen tilaan, jossa näitte minut Passyssa, ja askel askeleelta niin säälittävään kurjuuteen, että te vaivoin voitte uskoa minun todenperäistä kertomustani.

Kerran, kun herra de T. oli meillä illallisella, kuulimme vaunujen jymyn, jotka pysähtyivät majatalon portille. Uteliaina kysyimme, kuka saattoi saapua näin myöhäisenä hetkenä. Meille kerrottiin, että se oli nuori G.M., nimittäin sen pahimman vihamiehemme poika, joka oli sulkenut minut Saint-Lazareen ja Manonin sairaalavankilaan. Hänen nimensä nosti veren kasvoihini.

— Taivas lähettää hänet luokseni — sanoin herra de T:lle, — jotta saisin kostaa hänelle hänen isänsä raukkamaisen teon. Hän ei tule pääsemään minua pakoon, ennenkuin olemme mitelleet miekkojamme.

Herra de T., joka tunsi hänet, jopa oli hänen lähimpiä ystäviään, koetti minussa herättää toisia ajatuksia hänestä. Hän vakuutti minulle, että hän oli hyvin rakastettava nuori mies ja niin vähän kykeni olemaan osallisena isänsä tekoihin, että minun tarvitsi olla hänen seurassaan vain hetken kunnioittaakseni häntä ja toivoakseni kunnioitusta hänen puoleltaan. Vielä mainittuaan joukon seikkoja tuon nuoren miehen eduksi, herra de T. pyysi minua suostumaan siihen, että hän menisi pyytämään vierasta istuutumaan meidän luoksemme pöydän ääreen ja tyytymään ateriamme tähteisiin. Hän torjui huomautukseni, miten vaarallista oli ilmaista vihamieheni pojalle Manonin olinpaikka, vakuuttamalla kunniansa kautta, että tuosta nuoresta miehestä oli tuleva meidän innokkain puolustajamme, niin pian kuin hän oli oppinut tuntemaan meidät. Tällaisten vakuutusten jälkeen minä en tehnyt mitään esteitä.

Herra de T. toi vieraan sisälle vasta hetken kuluttua, ilmoitettuaan hänelle keitä me olimme. Kun hän astui sisään, saattoi hänen ulkonäkönsä meidät mieltymään häneen. Hän syleili minua, ja me istuuduimme. Hän ihaili Manonia, minua ja kaikkea, mikä kuului meille, ja hän söi ruokahalulla, joka tuotti kunniaa illallisellemme.

Kun ruoat oli korjattu pöydästä, muuttui keskustelu vakavammaksi. Hän loi katseensa alas, puhuessaan isänsä meitä kohtaan toimeenpanemasta väkivaltaisuudesta. Hän pyysi sitä mitä nöyrimmin anteeksi.

— En pitkitä tätä anteeksipyyntöäni — näin hän virkkoi — jotta en herättäisi muistoa tapahtumasta, joka minua hävettää.

Jo alusta tämä anteeksipyyntö oli vilpitön, ja tämä vilpittömyys eneni kuta pitemmälle aikaa kului, sillä tätä keskustelua ei ollut jatkunut puolta tuntia, ennenkuin minä huomasin, minkä vaikutuksen Manonin sulo teki häneen. Hänen katseensa ja käytöksensä ilmaisivat vähitellen yhä suurempaa hellyyttä. Siitä huolimatta hän ei puheissaan paljastanut tunteitaan. Mutta vaikka en ollutkaan mustasukkainen, minulla oli liiaksi kokemusta rakkaudesta, jotta en olisi älynnyt, mikä johtui siitä lähteestä.

Hän viipyi seurassamme osan yötä ja ilmaisi lähtiessään mielihyvänsä siitä, että oli tutustunut meihin ja pyysi lupaa silloin tällöin saada palata tarjoamaan meille palvelustaan. Aamulla hän läksi herra de T:n seurassa, joka nousi hänen ajoneuvoihinsa.

Minä en, kuten jo huomautin, ollut mustasukkainen. Luotin entistä enemmän Manonin valoihin. Olin niin täydellisesti tämän viehättävän olennon vallassa, ettei minussa ollut sijaa millekään muulle tunteelle kuin kunnioitukselle ja rakkaudelle. Kaukana siitä, että olisin lukenut Manonille viaksi sitä seikkaa, että hän oli miellyttänyt nuorta herra G.M:iä, iloitsin hänen suloutensa vaikutuksesta ja olin ylpeä siitä, että minua rakasti nainen, jota kaikki pitivät miellyttävänä. En edes katsonut tarpeelliseksi ilmaista hänelle epäilyksiäni.

Muutaman päivän ajan oli meillä hommaa hänen puvustonsa kuntoonpanossa ja samalla tuumimme, rohkenimmeko mennä teatteriin, jossa meidät tunnettaisiin. Herra de T. tuli viikon lopulla meitä katsomaan, ja me kysyimme hänen mielipidettään asiassa. Hän oivalsi, että hänen oli pakko vastata myönteisesti, tehdäkseen mieliksi Manonille, ja me päätimme lähteä sinne jo samana iltana hänen kanssansa.

Tämä päätös ei kuitenkaan ollut toteutettavissa, sillä hän vei minut heti syrjään ja virkkoi:

— Minä olen viime käyntini jälkeen ollut mitä pahimmassa pulassa, ja tuloni tänään on seuraus siitä. Herra G.M. rakastaa teidän lemmittyänne, hän on uskonut tämän salaisuuden minulle. Olen hänen läheinen ystävänsä ja altis häntä kaikessa auttamaan; mutta olen yhtä paljon teidänkin ystävänne. Minun mielestäni hänen pyyteensä ovat väärät, enkä minä niitä ole hyväksynyt. Olisin säilyttänyt hänen salaisuutensa, jos hän olisi aikonut käyttää ainoastaan tavallisia valloituskeinoja. Mutta hän tuntee tyystin Manonin mielenlaadun. Hän on jollakin tavalla saanut tietää, että Manon rakastaa ylellisyyttä ja huveja, ja kun hänellä jo on melkoinen omaisuus, hän on maininnut aikovansa houkutella Manonia ensin hyvin kallisarvoisella lahjalla ja tarjoamalla hänelle kymmenen tuhannen frangin suuruisen eläkkeen. Jos edut molemmin puolin olisivat olleet samat, olisi minun täytynyt melkoista enemmän pakoittaa itseäni pettääkseni häntä. Mutta oikeudentunto on yhtynyt ystävyyteen teidän eduksenne, sitäkin enemmän, kun saatoin hänet täällä tuttavuuteenne, antaen siten aavistamatta tilaisuutta hänen intohimonsa syntymiseen, minkä vuoksi olen velvollinen torjumaan sen pahan, jonka olen aiheuttanut.

Kiitin herra de T:tä näin tärkeästä palveluksesta, ja tunnustin hänelle, täydesti vastaten hänen luottamukseensa, että Manonin luonne oli sellainen, joksi herra G.M. sitä kuvitteli, nimittäin, ettei hän voinut sietää kuulla puhuttavan köyhyydestä.

— Niin kauan kuitenkin — sanoin hänelle, — kun on kysymys enemmyydestä tai vähemmyydestä, en luulisi hänen hennovan hylätä minua toisen tähden. Minä kykenen asettamaan asiat sille tolalle, ettei häneltä puutu mitään, ja toivon, että varani tulevat kasvamaan päivä päivältä. Pelkään ainoastaan yhtä: että herra G.M. tulee käyttämään sitä seikkaa, että tuntee olinpaikkamme, tehdäkseen meille jonkun ikävän kepposen.

Herra de T. vakuutti, ettei minulla siltä taholta ollut mitään pelättävissä. Tuo mies tosin saattoi antautua mielettömään lemmenseikkailuun, mutta ei kyennyt tekemään halpamaista tekoa. Jos hän kuitenkin olisi kyllin katala sellaista tehdäkseen, niin hän, joka puhui, oli oleva ensimäinen rankaisemaan häntä siitä, siten korjaten aiheuttamansa onnettomuuden.

— Olen teille kiitollinen tästä aivoituksestanne — virkoin minä — mutta onnettomuus olisi silloin tapahtunut ja parannuskeino sangen epävarma. Paras keino on siis ehkäistä tuo onnettomuus lähtemällä Chaillot'sta ja valitsemalla toinen olinpaikka.

— Se on kyllä totta — arveli herra de T., — mutta tuskin voisitte sen tehdä tarpeeksi nopeasti, sillä herra G.M. saapunee tänne kello kahdentoista aikaan. Hän mainitsi sen minulle eilen, ja tämän vuoksi olen tullut näin varhain saattaakseni tietoonne hänen aikeensa. Hän voi saapua minä hetkenä tahansa.

Tieto tästä niin lähellä uhkaavasta vaarasta pani minut ottamaan asian vakavammalta kannalta. Kun minusta näytti mahdottomalta välttää herra G.M:n tuloa ja samoin estää häntä purkamasta tunteitaan Manonille, päätin itse ilmaista tälle tämän uuden kilpailijani tuumat. Kuvittelin, että Manon, huomatessaan, että minä jo tiesin tuon miehen aikomat tarjoukset ja kuullessaan minun niistä puhuvan, tulisi olemaan tarpeeksi luja hylätäksensä ne. Ilmaisin ajatukseni herra de T:lle, joka vastasi, että asia oli ylen arkaluontoinen.

— Sen myönnän — vastasin minä — mutta kaiken sen, joka takaa miehelle varmuuden hänen lemmittyynsä nähden, sen takaa minulle rakastettuni hellä kiintymys. Ainoastaan tarjousten suuruus olisi omansa häntä häikäisemään, ja olenhan sanonut teille, että hän on kokonaan vapaa voitonhimosta. Hän rakastaa mukavuuttaan, mutta hän rakastaa minuakin. Ja raha-asioideni ollessa nykyisellä kannallaan en saata uskoa, että hän syrjäyttäisi minut sen miehen pojan tähden, joka on sulkenut hänet sairaala-vankilaan.

Sanalla sanoen, pidin kiinni aikeestani, ja vetäydyttyäni syrjään kahdenkesken Manonin kanssa, ilmaisin hänelle peittelemättä kaiken, minkä olin saanut tietää.

Hän kiitti minua siitä hyvästä ajatuksesta, joka minulla oli hänestä, ja lupasi vastaanottaa herra G.M:n tarjouksen tavalla, joka oli riistävä häneltä halun uudistaa sitä.

— Ei — keskeytin minä — häntä ei pidä kiihoittaa epäkohteliaisuudella: hän voi vahingoittaa meitä. Mutta sinä tiedät varsin hyvin, pikku veitikka, millä tavoin voit päästä vastenmielisestä tai epämukavasta rakastajasta.

Hieman mietittyään Manon virkkoi:

— Mieleeni juolahtaa erinomainen tuuma, ja minä oikein ylpeilen tästä keksinnöstäni. G.M. on meidän pahimman vihamiehemme poika. Meidän tulee kostaa isälle hänen rahakukkaronsa, eikä hänen poikansa kautta. Aion kuunnella häntä, vastaanottaa hänen lahjansa ja sitten vetää häntä nenästä.

— Tuumasi on ovela — sanoin minä — mutta et ota huomioon, lapsi-parka, että tuo sama tie johti sinut sairaala-vankilaan.

Turhaan puhuin hänelle tähän yritykseen liittyvästä vaarasta. Hän arveli, että täytyi vaan hyvin pitää varansa, ja hän kumosi kaikki vastaväitteeni. Mainitkaa minulle rakastaja, joka ei sokeasti alistuisi lemmittynsä kaikkiin oikkuihin, ja minä tunnustan menetelleeni väärin niin helposti myöntyessäni.

Päätimme siis petkuttaa herra G.M:iä, mutta omituinen kohtalon käänne aiheutti, että minä päinvastoin jouduin hänen petkutuksensa uhriksi.

Kello 11:n paikkeilla näimme hänen ajoneuvojensa saapuvan. Hän pyysi valituin kohteliaisuuksin anteeksi rohkeuttaan tulla meille päivällisille. Hän ei ihmetellyt herra de T:n meillä-oloa, tämä kun edellisenä päivänä oli niinikään luvannut tulla ja oli sanonut joidenkuiden toimiensa estäneen häntä tulemasta samoissa ajoneuvoissa. Joskohta ei yksikään meistä ollut vapaa vilpistä, istuuduimme pöydän ääreen ulkonaisesti osoittaen luottamusta ja ystävyyttä. Herra G.M. sai helposti tilaisuuden ilmaista tunteensa Manonille, enkä minä liene tuntunut hänestä häiritsevältä, sillä poistuin tahallisesti muutamaksi hetkeksi.

Palatessani huomasin, ettei tuota miestä suinkaan taipumattomalla kovuudella ollut saatettu epätoivoon. Hän oli mitä parhaalla tuulella. Minä teeskentelin samaa. Hän nauroi sielussaan minun typeryyttäni, ja minä samoin hänen typeryyttään. Koko iltapäivän näyttelimme toinen toisemme edessä ylen hupaisasti. Ennen hänen lähtöään myönsin hänelle vielä yksityisen keskustelun Manonin kanssa, niin että hänellä oli syytä olla yhtä tyytyväinen kohteliaisuuteeni kuin hyvään kestitykseen.

Heti kun hän herra de T:n kanssa oli noussut vaunuihinsa, Manon riensi avosylin luokseni ja suuteli minua purskahtaen nauruun. Sanaakaan muuttamatta hän toisti minulle tuon herrasmiehen puheet ja tarjoukset. Niiden sisällys oli seuraava: tuo mies jumaloi Manonia ja tahtoi jakaa hänen kanssaan neljänkymmenen tuhannen frangin korot, jotka jo olivat hänen käytettävissään, lukuunottamatta niitä rahoja, joita hän odotti isänsä kuoltua. Manon oli tuleva hänen sydämensä ja omaisuutensa valtijattareksi ja näiden lahjojen takuuksi hän oli valmis antamaan hänelle vaunut, kalustetun huoneuston, kamarineitsyen, kolme palvelijaa ja kyökkimestarin.

— Siinä poika, joka on isäänsä paljoa anteliaampi — sanoin minä Manonille. Puhukaamme vakavasti — näin lisäsin — eikö tämä tarjous houkuttele sinua?

— Minuako? — hän huudahti muutellen mielijohteensa mukaisesti paria
Racinen säettä:

Mun kykenevän luulet moiseen vilppiin, ma voisin kasvojansa vihattuja sietää, mi vankilani häpeätä aina tietää!

— Et suinkaan — virkoin minä, jatkaen ivamukailusta:

    Tuo muisto, joka yhä katkeruutta kantaa,
    ei voine sulle lemmen suloutta antaa.

— Mutta kalustettu huoneusto, vaunut ja kolme palvelijaa olivat hyvin voimakkaita houkutuskeinoja, ja rakkaudella on harvoja yhtä tehoisia.

Manon vakuutti, että hänen sydämensä oli ainaisesti minun, ja etteivät siihen koskaan painuisi toisen miehen piirteet niinkuin minun.

— Hänen minulle antamansa lupaukset — jatkoi Manon — ovat enemmän omiaan kiihoittamaan kostonhalua kuin nostamaan lemmentunteita.

Kysyin, aikoiko hän vastaanottaa huoneuston ja vaunut. Hän vastasi tahtovansa tuolta mieheltä ainoastaan rahoja.

Vaikeus oli siinä, miten saada toiset niistä, ilman toisia. Päätimme odottaa herra G.M:n tarjouksen täydellistä selvittelyä, jonka hän oli luvannut antaa kirjeen muodossa. Manon saikin todella tämän kirjeen seuraavana päivänä livreapukuiselta lakeijalta, joka hyvin taitavasti hankki itselleen tilaisuuden puhua hänen kanssaan ilman todistajia. Manon käski hänen odottaa vastausta ja toi minulle heti tuon kirjeen, jonka yhdessä avasimme.

Paitsi tavanmukaisia hellyyden vakuutuksia se sisälsi kilpailijani lupausten yksityiskohtaisen luettelon. Tuo mies ei suinkaan kitsastellut rahoillaan. Hän sitoutui antamaan Manonille kymmenentuhatta frangia sinä hetkenä, kun tämä asettui asumaan tuohon huoneustoon ja sittemmin niin täydentämään tässä rahamäärässä syntyneet vähennykset, että Manonilla aina olisi se edessään puhtaana rahana. Muuttopäivää hän ei ollut siirtänyt kauaksi. Hän ei pyytänyt enempää kuin kaksi päivää valmistuksiin, ja hän mainitsi kadun ja talon, jossa lupautui odottamaan Manonia toisen päivän iltapäivällä, jos tämä saattoi salaa pujahtaa pois käsistäni. Tämä oli ainoa seikka, jonka suhteen hän häneltä pyysi rauhoittavaa vastausta. Kaikesta muusta hän näytti olevan varma. Mutta hän lisäsi keksivänsä keinon saattaakseen hänen pakonsa helpoksi, jos hän epäili esiintyvän vaikeuksia. G.M. oli ovelampi isäänsä. Hän tahtoi omistaa saaliinsa, ennenkuin pani rahat pöytään.

Punnitsimme, millä tavoin Manonin tuli menetellä. Minä yritin vielä kerran saada hänet luopumaan tästä yrityksestä, huomauttaen kaikkia siihen yhtyviä vaaroja. Mutta ei mikään voinut saada hänen päätöstään horjumaan.

Hän lähetti herra G.M:lle lyhyen vastauksen, vakuuttaen ettei hänelle olisi ollenkaan vaikeata saapua Parisiin määräpäivänä, ja että tuo herra saattoi varmasti odottaa häntä.

Sitten sovimme siten, että minä heti lähtisin vuokraamaan uuden asunnon jossakin kylässä vastakkaisella puolella Parisia, ja ottaisin mukaan pienet taloustavaramme. Seuraavana päivänä iltapäivällä Manonin oli sopimuksen mukaan määrä hyvissä ajoin lähteä Parisiin. Saatuaan herra G.M:n lahjat hänen tuli pyytämällä pyytää tuota herraa lähtemään kanssaan teatteriin ja ottaa mukaansa niin paljon noita rahoja, kuin jaksoi kantaa, antaen loput palvelijalle, jonka aikoi ottaa seuraansa. Tämä oli edelleen sama mies, joka oli auttanut häntä pakenemaan vankilasta ja joka oli meihin ylen määrin kiintynyt. Minun oli määrä vuokravaunuissa saapua Saint-André-des-Arts-kadun suulle ja seitsemän aikaan jättää ajoneuvot siihen odottamaan ja jalan lähestyä pimeässä teatterin sisäänkäytävää. Manon lupasi keksiä jonkun verukkeen hetkeksi poistuakseen aitiostaan, käyttäen tätä hetkeä tullakseen alas kadulle minun luokseni. Muut toimenpiteet olivat helpot. Kädenkäänteessä saavuttaisimme vaununi, me poistuisimme Parisista Saint-Antoinen esikaupungin kautta, mistä tie kulki uudelle asunnollemme.

Tämä tuuma, vaikka olikin uhkarohkea, tuntui meistä hyvin älykkäältä. Mutta oikeastaan oli mielettömän varomatonta kuvitella, että me, vaikka se olisikin täydelleen onnistunut, koskaan olisimme voineet turvata itseämme seurauksilta. Siitä huolimatta panimme itsemme mitä uhkarohkeimmin vaaralle alttiiksi. Manon läksi matkaan Marcel'in seurassa; tämä oli palvelijamme nimi. Erosin Manonista alakuloisena ja sanoin, syleillen häntä:

— Manon, ethän vaan petä minua? Tuletko todella olemaan minulle uskollinen?

Hän valitti hellänä epäluuloani ja toisti minulle kaikki valansa.

Laskelmiensa mukaan hänen piti saapua Parisiin kolmen aikaan. Minä läksin matkaan hänen poistuttuaan ja poikkesin kuluttamaan iltapäivän loppupuolta Saint-Michel-sillan päässä sijaitsevaan Ferén kahvilaan. Siellä viivyin pimeään asti. Poistuin sitten ja otin ajurin, jonka sopimuksen mukaan pysäytin Saint-André-des-Arts-kadun päähän. Sitten kuljin jalan teatterin pääovelle. Hämmästyin, kun en siellä nähnyt, Marcel'ia, jonka oli määrä minua odottaa. Maltoin mieleni tunnin ajan, seisoen keskellä lakeijoja ja valppaana tähystellen kaikkia ohikulkijoita. Viimein, kun kello oli lyönyt seitsemän, enkä minä ollut nähnyt mitään, mikä olisi ollut juonemme yhteydessä, ostin itselleni permantolipun, nähdäkseni, olivatko Manon ja herra G.M. jossakin aitiossa. Mutta ei kumpikaan ollut saapuvilla. Palasin ulko-ovelle, missä vielä odotin neljännestunnin, ollen suunniltani kärsimättömyydestä ja levottomuudesta. Kun en vieläkään nähnyt mitään, palasin ajurin luo, voimatta tehdä ainoatakaan päätöstä. Huomattuaan minut ajuri tuli muutaman askeleen minua vastaan ja sanoi minulle salaperäisen näköisenä, että eräs kaunis neiti jo tunnin ajan oli odottanut minua vaunuissa. Hän oli kysynyt minua mainiten tunnusmerkkejä, jotka ajuri oli huomannut oikeiksi, ja kuultuaan, että minun oli määrä palata, hän oli sanonut, että hänellä oli aikaa odottaa minua.

Ajattelin heti, että se oli Manon. Lähestyin, mutta näinkin sievät kasvot, jotka eivät olleet lemmittyni. Edessäni oli vieras nainen, joka aluksi kysyi, eikö hänellä ollut kunnia puhutella herra ritari des Grieux'ta. Vastasin, että se oli nimeni.

— Minulla on jätettävänä teille kirje — hän sanoi — se selittää teille tuloni aiheen ja mikä asianhaara on tuottanut minulle ilon saada tietää nimenne.

Pyysin saada mennä lukemaan tätä kirjettä lähellä olevaan ravintolaan.
Hän seurasi mukana ja kehoitti minua ottamaan yksityisen huoneen.

— Kuka on lähettänyt tuon kirjeen? — kysyin häneltä astuessani ylös portaita. Hän ei vastannut, vaan ojensi minulle kirjeen.

Tunsin Manonin käsialan. Hän kirjoitti minulle tähän tapaan: G.M. oli vastaanottanut hänet vallan odottamattoman kohteliaasti ja loisteliaasti. Hän oli tuhlaillen jaellut lahjojaan ja oli uskotellut hänen tulevaa elämäänsä kuninkaalliseksi. Manon vakuutti minulle kuitenkin, ettei hän unhoittanut minua keskellä tätä uutta loistoansa. Mutta kun herra G.M. ei ollut suostunut sinä iltana lähtemään hänen kanssaan teatteriin, hän oli siirtänyt toiseen iltaan huvin jälleen nähdä minut; ja hiukan lohduttaakseen minua siitä mielipahasta, jonka oletti tämän tiedon aiheuttavan minulle, oli hän hommannut minulle yhden Parisin sievimmistä naisista, joka sai toimekseen tuoda perille kirjeen. Allekirjoituksena oli: uskollinen rakastajattaresi Manon Lescaut.

Tämä kirje oli niin julma ja loukkaava minulle, että minä hetken häälyttyäni vihan ja surun raatelemana aloin ponnistella voimiani ainaiseksi unhoittaakseni kiittämättömän ja valapattoisen rakastettuni. Loin katseeni edessäni olevaan nuoreen naiseen. Hän oli erittäin kaunis, ja minä toivoin, että hänen kauneutensa olisi kyennyt tekemään minutkin vuorostani valapatoksi ja uskottomaksi! Mutta en löytänyt hänessä noita hienoja ja intohimoisen ikävöiviä silmiä, en tuota jumalaista ryhtiä, noita lemmenjumalan sekoittamia ihovärin vivahduksia, sanalla sanoen tuota tyhjentymätöntä viehätyksen runsautta, jota luonto oli tuhlaillut uskottomalle Manonille.

— Ei, ei — sanoin tuolle naiselle, kääntäen pois katseeni hänestä — tuo kiittämätön, joka teidät lähetti, tiesi varsin hyvin, että kehoitti teitä turhaan tekoon. Palatkaa hänen luoksensa, ja viekää minulta ne terveiset, että hän minun puolestani nauttikoon rikoksestaan, ja tehköön sen, jos voi, ilman tunnontuskia. Minä hylkään hänet ainaiseksi ja luovun samalla kaikista naisista, jotka tosin eivät voi olla niin miellyttäviä kuin hän, mutta jotka epäilemättä ovat yhtä halpamaisia ja epäluotettavia.

Olin lähtemäisilläni, päättäen unhoittaa Manonin. Se kuolettava mustasukkaisuus, joka raateli sydäntäni, verhoutui synkkään ja kumeaan rauhallisuuteen ja minä luulin parantumiseni sitä pikaisemmaksi, kun en sielussani tuntenut mitään sellaista rajua mielenliikutusta, joka samanlaisissa tilanteissa oli minua ahdistanut. Voi, olinhan vaan lemmen leikkikalu yhtä suuressa määrin kuin katsoin olevani G.M:n ja Manonin pettämä.

Kun tyttö, joka oli tuonut minulle kirjeen, näki minun aikovan lähteä astumaan alas ravintolan portaita, hän kysyi, mitä hänen tuli minun puolestani sanoa herra G.M:lle ja sille naiselle, joka asui hänen luonaan. Kuullessani tämän kysymyksen, palasin sisälle. Ja minulle tapahtuneen muutoksen pakosta, joka oli käsittämätön niille, jotka eivät koskaan ole tunteneet rajuja intohimoja, minä äkkiä siirryin luuloitellusta rauhastani mitä hirvittävimpään raivonpurkaukseen.

— Mene — sanoin tytölle — ja kerro petturi G.M:lle ja hänen valapattoiselle rakastajattarelleen siitä epätoivosta, johon tuomasi kirottu kirje on minut syössyt. Mutta ilmoita heille samalla, etteivät he kauan saa siitä iloita, sillä minä tulen omalla kädellä pistämään kuoliaaksi heidät molemmat.

Heittäydyin tuolille; hattuni putosi sen toiselle ja keppini toiselle puolelle. Kaksi katkeraa kyynelvirtaa alkoi valua silmistäni. Raivoni puuskaus vaihtui syvään suruun. En voinut muuta kuin itkeä, sen ohella huoaten ja vaikeroiden.

— Tule lähemmäksi, lapseni, tule lähemmäksi! — huudahdin tytölle, koska sinut on lähetetty minua lohduttamaan. Sano, tunnetko parannuskeinoja, joilla on voitettavissa raivo ja epätoivo, ja halu surmata itsensä, sittenkuin on tappanut kaksi petturia, jotka eivät ansaitse elää. Niin, tule lähemmäksi — jatkoin minä, nähdessäni hänen astuvan minua kohti muutaman pelokkaan ja epävarman askelen.

— Tule pyyhkimään kyyneleeni, tule palauttamaan rauha sydämeeni, tule sanomaan minulle, että minua rakastat, jotta tottuisin olemaan toisen rakastamana kuin uskottoman lemmittyni. Sinä olet kaunis, ehkä minäkin voin sinua rakastaa.

Tuo lapsi-parka, joka tuskin oli kuusitoistavuotias, ja jolla näytti olevan enemmän häveliäisyyttä kuin vertaisillaan, ihmetteli suuresti tällaista omituista kohtausta. Hän lähestyi kuitenkin ilahuttaakseen minua muutamilla hyväilyillä, mutta minä työnsin hänet heti pois luotani.

— Mitä minusta tahdot? — sanoin hänelle. — Oh, sinä olet nainen, sinä olet sukupuolta, jota inhoon ja jota en enää voi sietää. Kasvojesi viehättävä sulo uhkaa minulle jotain uutta petosta.

Hän niiasi minulle, rohkenematta sanoa sanaakaan, ja kääntyi mennäkseen pois. Huusin häntä jäämään.

— Mutta kerro minulle ainakin — virkoin, minkätähden, miten ja missä tarkoituksessa sinut on lähetetty tänne. Miten olet saanut tietää nimeni ja sen paikan, missä saatoit minut tavata?

Hän sanoi jo kauan tunteneensa herra G.M:n. Tämä oli lähettänyt noutamaan häntä kello viisi, ja hän oli seurannut lakeijaa, joka oli tuonut sanan, suureen taloon, jossa oli tavannut tuon herran pelaamassa piketti-peliä kauniin naisen kanssa. Molemmat olivat pyytäneet häntä tuomaan minulle tuon kirjeen, kerrottuaan, että hän oli tapaava minut vaunuissa Saint-André-kadun päässä.

Kysyin häneltä, eivätkö he olleet sanoneet hänelle enempää. Hän vastasi punastuen, että he olivat herättäneet hänessä sen toivon, että minä pitäisin hänet seuranani.

— Sinua on petetty — sanoin hänelle — tyttö-parka, sinua on petetty. Sinä olet nainen, sinä tarvitset miestä, mutta tarvitset sellaista, joka on rikas ja onnellinen, ja täältä et voi sellaista löytää. Palaa, palaa herra G.M:n luo. Hänellä on kaikki, mitä vaaditaan siltä mieheltä, joka tahtoo olla kaunisten naisten rakastama. Hänellä on annettavana kalustettuja huoneustoja ja ajoneuvoja. Mitä minuun tulee, jolla ei ole muuta annettavana kuin rakkauteni ja uskollisuuteni, niin naiset ylenkatsovat varattomuuttani ja ivaavat yksinkertaisuuttani.

Lausuin lisäksi joukon asioita, milloin surullisia, milloin rajuja, mikäli minua kiihoittavat mielenliikutukset vuoroin vaimenivat ja pääsivät voitolle. Mutta näitä heikensi lopulta niiden oma rajuus sen verran, että ne antoivat sijaa harkinnalle. Vertasin tätä viime onnettomuuttani samanlaisiin toisiin jo kokemiini, enkä katsonut olevan syytä sen johdosta antautua suurempaan epätoivoon kuin edellisienkään vuoksi. Tunsinhan Manonin: miksi surinkaan niin rajusti onnettomuutta, joka minun olisi pitänyt aavistaa? Miksi en ennemmin hakenut parannuskeinoa? Olihan vielä aikaa. Minun ei ainakaan sopinut säästää vaivojani, ellen tahtonut syyttää itseäni siitä, että laiminlyöntini kautta omalta osaltani olin syypää kärsimyksiini. Aloin siis tuumia kaikkia keinoja, jotka saattoivat avata minulle toivojen tien.

Yritys väkivaltaisesti riistää hänet herra G.M:n käsistä olisi ollut epätoivoisa keino, joka vaan oli omansa syöksemään minut turmioon ja joka ei tarjonnut vähäisintäkään onnistumisen mahdollisuutta. Mutta arvelin, että jos olisin voinut saada tilaisuuden sanoa hänelle parikin sanaa, olisin ehdottomasti voinut jossain määrin vaikuttaa hänen sydämeensä; tunsinhan niin hyvin kaikki sen tunteelliset puolet ja olinhan varma siitä, että hän minua rakasti. Olisinpa lyönyt vetoa siitä, että tuo eriskummainen mielijohde lähettää minulle sievä tyttö minua lohduttamaan lähti hänen aivoistaan ja että se todisti hänen sääliään minun kärsimyksiäni kohtaan.

Päätin pinnistää koko kekseliäisyyteni saadakseni tavata hänet. Tutkittuani keinoja, toista toisensa jälkeen, kiinnyin tähän: herra de T. oli heti alunpitäen osoittanut minulle niin herttaista avuliaisuutta, etten vähääkään voinut epäillä hänen vilpittömyyttään ja auliuttaan. Päätin viipymättä lähteä hänen luokseen ja pyytää häntä kutsuttamaan luokseen herra G.M:n muka jotain tärkeää asiaa varten. En tarvinnut puolta tuntia enempää puhuakseni Manonin kanssa. Aikomukseni oli päästä itse hänen huoneeseensa, minkä luulin helposti käyvän päinsä herra G. M:n poissaollessa.

Tämä päätös rauhoitti minua jonkun verran, ja minä annoin runsaan maksun tytölle, joka vielä oli jäänyt luokseni, ja viedäkseni häneltä halun palata niiden luo, jotka hänet olivat lähettäneet, pyysin hänen osoitteensa, uskotellen hänelle, että aioin tulla hänen luokseen yöksi.

Nousin vaunuihin ja käskin ajaa täyttä laukkaa herra de T:n asunnolle. Onneksi tapasin hänet kotona. Matkalla olin tämän suhteen ollut levoton. Pari sanaa riitti selittämään missä pulassa olin ja mitä apua toivoin häneltä.

Hän oli niin ihmeissään kuullessaan miten G.M. oli voinut vietellä Manonin, että hän, joka ei tietänyt, että minä itse olin myötävaikuttanut onnettomuuteeni, jalomielisesti tarjoutui kokoamaan kaikki ystävänsä kehoittaakseen heitä käyttämään käsivarsiaan ja miekkojaan minun rakastettuni vapauttamiseen.

Mutta minä selitin hänelle, että tällainen meteli voisi olla turmiollinen Manonille ja minulle.

— Säästäkäämme veremme viimeiseen hätään — huomautin minä. Minä haudon mielessäni vaarattomampaa keinoa, jolta odotan yhtä hyvää menestystä.

Hän lupautui empimättä tekemään kaiken, mitä häneltä pyysin. Ja kun olin toistanut, että nyt oli kyseessä vaan ilmoittaa herra G.M:lle, että hän halusi puhua hänen kanssaan, sekä edellisen viivyttäminen poissa kotoa yhden tai parin tunnin aikana, herra de T. lähti heti minun kanssani matkaan, täyttämään tämän pyyntöni.

Tuumimme sopivaa keinoa pidättääksemme tuota herrasmiestä niin kauan. Neuvoin häntä ensin jostakin ravintolasta kirjoittamaan G.M:lle tavallisen kirjelipun ja siinä pyytämään häntä viipymättä tulemaan sinne jotain tärkeätä asiaa varten, joka ei sietänyt lykkäystä.

— Minä puolestani — lisäsin minä — tulen pitämään silmällä hänen poistumistaan kotoaan, ja vaikeudetta pääsen sisälle taloon, jossa ei kukaan muu minua tunne kuin Manon ja Marcel, joka on palvelijani. Sillä aikaa te pidätte seuraa herra G.M:lle, ja voitte sanoa hänelle, että se tärkeä asia, jonka johdosta haluatte puhua hänen kanssaan, on rahapula, että muka juuri olette hävinnyt käteiset rahanne pelissä ja onnettomuudeksenne kunniasanallanne vielä paljoa enemmän. Kuluu aikaa ennenkuin hän on vienyt teidät rahakirstunsa ääreen, ja minulle jää riittävästi aikaa tuumani toteuttamiseen.

Herra de T. noudatti tätä ohjetta yksityiskohtaisen tarkasti. Jätin hänet erääseen ravintolaan, missä hän nopeasti kirjoitti kirjeensä. Minä asetuin matkan päähän Manonin asunnosta. Näin kirjeentuojan saapuvan, ja G.M:n hetkeä myöhemmin jalan ja palvelijan seuraamana poistuvan. Niin pian kuin hän oli ehtinyt poiketa toiselle kadulle, minä menin uskottoman lemmittyni portille ja kolkutin huolimatta sisälläni kiehuvasta vihasta yhtä kunnioittavasti kuin temppelin ovelle. Onneksi Marcel tuli avaamaan. Annoin hänelle merkin vaieta. Vaikka minulla ei ollut mitään pelättävää toisten palvelijain puolelta, kysyin häneltä kuiskaten, voiko hän kenenkään huomaamatta viedä minut siihen huoneeseen, missä Manon oli. Hän vastasi, että se helposti kävi päinsä, jos melutta nousimme isoja portaita yläkertaan.

— Joutukaamme siis — sanoin minä — ja koeta estää jokaista tulemasta sinne ylös, niin kauan kuin minä olen siellä.

Häiriintymättä pääsin sisälle tuohon huoneeseen.

Manon luki paraikaa kirjaa. Nyt täytyi minun ihmetellä tämän eriskummaisen naisen luonnetta. Kaukana siitä, että hän olisi säikähtynyt nähdessään minut, hän osoitti ainoastaan niitä yllättymisen merkkejä, joita ei voi salata nähdessään henkilön, jonka on luullut olevan kaukana.

— Kas, sinäkö se olet, lemmikkini! hän huudahti ja tuli minua syleilemään yhtä hellästi kuin tavallisesti. Hyvä Jumala, kuinka sinä olet uhkarohkea! Kuka olisi tänään voinut odottaa sinua tänne?

Minä irtaannuin hänen käsivarsistaan, ja sen sijaan, että olisin vastannut hänen hyväilyihinsä, työnsin hänet halveksien luotani ja peräydyin pari kolme askelta hänestä. Tämä menettelyni saattoi hänet hämille. Hän jäi seisomaan asentoonsa ja loi katseensa minuun kalveten.

Oikeastaan olin niin ihastunut hänet jälleen nähdessäni, että minulla tuskin oli voimia avata suutani häntä nuhdellakseni, vaikka vihani olikin täysin oikeutettu. Kuitenkin sydämeni vuoti verta siitä, että hän oli minua niin kauheasti solvaissut. Palautin sen eloisasti mieleeni kiihoittaakseni närkästystäni ja koetin saada silmäni hehkumaan toisenlaisesta tulesta kuin rakkauden. Kun minä muutaman hetken pysyin vaiti, ja hän huomasi kiihoittuneisuuteni, näin hänen vapisevan ilmeisesti pelosta.

Tätä näkyä minä en voinut sietää.

— Oi, Manon — sanoin hänelle hellästi, sinä uskoton ja valapattoinen Manon! Miten alankaan valitukseni! Näen sinut kalpeana ja vapisevana, ja olen yhä vielä niin herkkätuntoinen sinun vähimmillekin kärsimyksillesi, että pelkään liiaksi pahoittavani sinua soimauksillani. Mutta sen sanon sinulle, Manon, että sydämeni on murtunut sinun petoksesi tuottamasta surusta. Moisia iskuja ei anna rakastajalleen, ellei ole päättänyt syöstä hänet kuolemaan. Tämä on jo kolmas kerta, Manon, olen tarkoin laskenut ne, sellaista on mahdoton unhoittaa. Heti paikalla on sinun ratkaistava, miten tästälähin menettelet, sillä surullinen sydämeni ei enää jaksa kestää näin julmaa kohtelua. Tunnen, että se menehtyy ja että se on pakahtumaisillaan surusta. En jaksa sen enempää — minä lisäsin, istuutuen tuolille; — tuskin kykenen enää puhumaan ja pysymään pystyssä.

Manon ei vastannut minulle mitään. Mutta kun olin istuutunut, hän vaipui alas polvilleen ja nojasi päänsä minun polviini, peittäen kasvonsa minun käsilläni. Tunsin samalla, että hän kostutti niitä kyynelillään. Jumalat! kuinka sisälläni kiehui ja kuohui!

— Oi Manon — jatkoin huoaten — on liian myöhäistä lahjoittaa minulle kyyneliä, aiheutettuasi surmani. Sinä teeskentelet alakuloisuutta, jota et kykene tuntemaan. Suurin kärsimyksesi on epäilemättä minun läsnäoloni, joka aina on ollut haitallinen huvituksillesi. Avaa silmäsi ja katso, kuka minä olen. Ei kukaan vuodata niin helliä kyyneliä onnettoman tähden, jonka on pettänyt ja sydämettömästi hylännyt.

Hän suuteli käsiäni, muuttamatta asentoa.

— Sinä huikenteleva Manon — aloin minä uudelleen — sinä kiittämätön ja epäluotettava tyttö, missä ovat lupauksesi ja valasi? Sinä tuhannesti pintapuolinen ja julma rakastajatar, mitä olet tehnyt siitä rakkaudesta, jonka viimeksi tänään valallasi vahvistit? Vanhurskas taivas! — lisäsin — saattaako uskoton nainen siihen määrin pilkata sinua, niin pyhästi huudettuaan sinua todistajakseen: onko siis väärä vala saanut palkinnon! Epätoivo ja hylätyn tila siis tulevat uskollisen osaksi!

Näitä sanoja seurasivat niin katkerat mietteet, että vastoin tahtoani vuodatin muutaman kyynelen. Manon huomasi sen muuttuneesta äänenpainostani ja keskeytti viimein vaitiolonsa.

— Kaiketi olen rikollinen — hän sanoi minulle alakuloisena — kun olen voinut tuottaa sinulle niin paljon surua ja mielenliikutusta. Mutta rangaiskoon minua taivas, jos olen tiennyt sitä olevani tai jos tahallisesti olen siksi tullut.

Tämä puhe tuntui minusta olevan niin vailla järkeä ja suoruutta, etten voinut hillitä rajua vihanpurkausta.

— Iljettävää ulkokultaisuutta! — huudahdin. Näen entistä selvemmin, että sinä olet kujeilija ja täynnä vilppiä. Nyt vasta tunnen kurjan luonteesi. Hyvästi, sinä halpamainen olento — näin jatkoin nousten ylös — kernaammin kuolen kuin tästälähin olen missään tekemisissä sinun kanssasi. Rangaiskoon taivas minua, jos enää koskaan katson sinua ainoankaan katseen arvoiseksi! Jää uuden rakastajasi luo, rakasta häntä, inhoa minua, luovu kunniallisuudesta ja järkevyydestä; minä sille nauran, sillä kaikki on minulle yhdentekevää.

Hän kauhistui niin tätä kiivauttani, että, yhä ollen polvillaan tuolin ääressä, jolta minä olin noussut, katseli minua vavisten ja rohkenematta hengittää. Minä menin vielä muutaman askelen ovea kohti, kääntäen päätäni ja tuijottaen häneen. Mutta minun olisi täytynyt menettää kaikki inhimilliset tunteet, jotta olisin voinut vastustaa niin suurta viehätysvoimaa.

Tämä epäinhimillinen voima puuttui minulta niin kokonaan, että minä äkkiä siirtyen vallan päinvastaiseen mielialaan palasin tai oikeammin syöksyin vallan maltittomana hänen luokseen. Otin hänet syliini ja suutelin häntä hellästi, herkeämättä. Pyysin häneltä anteeksi kiivauttani, tunnustaen, että olin raaka ja etten ansainnut onnea olla sellaisen naisen rakastama kuin hän.

Sain hänet istumaan ja kun olin laskeutunut vuorostani polvilleni vannotin häntä kuuntelemaan minua ollessani tässä asennossa. Kaiken, mitä nöyrä ja intohimoinen rakastaja voi kuvitella kunnioittavinta ja hellintä, minä suljin muutamaan sanaan anteeksipyytäessäni. Anoin häneltä armona anteeksiannon sanaa. Hän kietoi käsivartensa kaulaani sanoen, että hän tarvitsi minun hyvyyttäni saadakseen minut unhoittamaan minulle tuottamansa surun. Lisäksi hän sanoi pelkäävänsä etten minä saattanut hyväksyä, mitä hän toi esiin puolustuksekseen.

— Minäkö! — keskeytin heti. Oh, enhän pyydä sinulta mitään puolustusta. Hyväksyn kaiken, minkä olet tehnyt. Minun ei suinkaan sovi vaatia sinulta menettelysi syitä. Olen ylen tyytyväinen, ylen onnellinen, jos ei kallis Manonini kiellä minulta sydämensä hellyyttä. Mutta — näin jatkoin ottamatta huomioon surkeata tilannettani — sinä kaikkivaltias Manon, sinä, joka mielesi mukaan luot iloni ja suruni, etkö sallisi minun nyt, kun olen tyydyttänyt sinut nöyrtymykselläni ja katumukseni todisteilla, puhua kanssasi alakuloisuudestani ja kärsimyksestäni? Saanko sinulta kuulla, miten minun käy tänään ja oletko kumoamattomasti tuominnut minut kuolemaan, kun aiot viettää ensi yön kilpailijani kanssa?

Hän jäi hetkeksi miettimään vastaustaan.

— Ystäväni — näin hän sitten virkkoi, käyden levollisen näköiseksi — jos heti alussa olisit puhunut näin selvästi, olisit säästänyt itseltäsi paljon levottomuutta ja minulta hyvin kiusallisen kohtauksen. Kun kärsimyksesi johtuu ainoastaan mustasukkaisuudesta, olisin poistanut sen tarjoutumalla heti seuraamaan sinua maailman ääriin. Mutta minä kuvittelin, että kirje, jonka herra G.M:n nähden kirjoitin sinulle, ja tyttö, jonka lähetimme luoksesi, aiheuttivat surusi. Ajattelin, että sinä mahdollisesti pidit kirjettäni ivana ja tuota tyttöä, jos luulit hänen tulleen luoksesi minun kehoituksestani, todisteena siitä, että hylkäsin sinut, liittyäkseni G.M:ään. Se ajatus hämmensi minut äkkiä, sillä vaikka olinkin viaton, huomasin asiaa harkitessani, että ulkonaiset seikat näennäisesti todistivat minua vastaan. Mutta — näin hän jatkoi — tahdon, että olet tuomarinani, sittenkuin olen selittänyt oikean asianlaidan.