"Tunnustakaa pois, että luulitte minua kummitukseksi?" sanoi hän.
Marcella epäröi; sitten hänkin naurahti. Hän oli itse kertonut kummitusjutuista Whartonille, joten tämän otaksuma oli varsin luonnollinen.
"Ehkäpä", sanoi hän. "Taas uusi pettymys! Hyvää yötä!"
Silmänräpäyksen verran näytti nuori mies päättämättömältä, sitten hän katsahti puoleksipalaneeseen paperossiinsa, singahutti sen kädestään ja seurasi sitten Marcellaa koridoorin läpi.
"Kuulin teidän äitinne kanssa tulevan kotiin", selitteli hän. "Odotin kunnes arvelin teidän nukkuvan ja tulin sitten alas katsomaan, miltä tämä vanha talo näyttäisi tällaisessa satumaisessa valaistuksessa." Hän viittasi kuutamoiseen hopeapalatsiin. "Minua kiusaa väliin unettomuus — ja väliin on tapani kuljeskella ympäri yönaikaan. Kotiväki tuntee tapani eikä ole siitä millänsäkään, mutta kovasti minua hävettää, että teidän piti saada siitä vihiä. Kertokaapas minulle — vain parilla sanalla — minkälaista oli tanssiaisissa?"
Hän pysähtyi portaiden alapäässä, kädet puuskassa, niin pirteän ja hilpeän näköisenä, kuin olisi kello ollut kolme iltapuolella eikä aamulla.
Naisten tapaan Marcellakin heti heittäytyi tuohon samaan huolettomaan tunnelmaan.
"Kaikki oli oivallista", vastasi hän laskien silkkikenkäsen jalkansa ensimäiselle portaalle. "Siellä oli kuusisataa vierasta ja lisäksi neljäsataa ajuria ja lakeijaa alhaalla palvelijain puolella, kertoi meidän miehemme. Yleinen mielipide tuntui olleen, että juhla oli hyvin onnistunut."
Whartonin läpitunkeva, ongelmainen katse ei eronnut tytöstä. Hän oli mies, joka alati tavoitteli kiihottavia tunnelmia, kuten hän usein itse avomielisesti oli Marcellalle tunnustanut. Niinpä nyt tämä yöllinen yhteensattuma herra Raeburnin kihlatun kanssa keskellä nukkuvaa taloa oli hänestä ylen houkutteleva. Neiti Boycen silmäluomet olivat raskaat, hänen poskensa kalpeat. Mutta niin lumoavana ei Wharton vielä koskaan ollut häntä nähnyt — kimaltelevalle silkkipukimelle heitetyn viitan milloin kätkiessä, milloin paljastaessa tytön valkeat käsivarret ja kaulan — kuin nyt tässä pehmeässä, epämääräisessä valaistuksessa.
Hän saneli itselleen, että hän saa neiti Boycen jäämään tänne ja juttelemaan kanssaan. Ei siitä olisi vahinkoa tytölle — enemmän kuin Raeburnillekaan. Raeburnin aika oli kyllä piankin tuleva. Miksi siis myöntää hänelle yksinoikeutta ennen aikojaan? Rakastunut ei neiti Boyce ollut sulhaseensa. Ja kuka hitto tässä nyt välitti sopivaisuudesta! Oliko olemassa yhtään järkevää syytä, jonka nojalla ihmisten ei olisi luvallista jutella keskenään yöllä niinkuin päivälläkin?
"Vielä silmänräpäys", sanoi hän viivytellen. "Mahdatte olla rikkiväsynyt — liian väsynyt nauttiaksenne romantiikasta. Muuten sanoisin teille, kääntykää ympäri ja luokaa silmäys kirjastoon. Se on näky, joka ei haihdu mielestä."
Tahtomattaankin Marcella katsahti taakseen ja näki kirjaston oven olevan raollaan. Wharton lennätti sen auki, ja tuo suuri huone avautui heidän eteensä. Sen korkea kaarikatto oli varjojen peitossa, mutta luukuttomista ja verhottomista akkunoista tulvi kuutamo sisään leikitellen oikullisina säteinä ja viiruina paljaalla lattialla ja ristikoilla varustetuilla kirjahyllyillä.
"Tässä on yön ja yksinäisyyden runollisuutta", virkkoi Wharton, kun he seisoivat katsomassa sisään. "Te rakastatte tätä suojaa, mutta oletteko ennen nähnyt sitä näin tenhoavana? Vainajat asustavat täällä; oikeassa olitte, kun tulitte tänne niitä tapaamaan. Katsokaa miltä näyttää kaimanne noiden säteiden keskessä! Tänä yönä hän elää! Hän tietää, että hänen miehensä on tuossa vastapäätä häntä — siinä hän näkee kirjansa vieressään. Entä kapinallinen esi-isänne tuo tuossa!" myhäillen osoitti hän John Boycen kuvaa. "Kun te olette lähtenyt, sulkeudun minä tänne — käyn istumaan tähän hänen tuoliinsa — manaan hänet esille — ja valmistelen huomispäivän puhettani. (Hänen oli seuraavana päivänä oltava puheenjohtajana Keski-Englannissa pidettävässä suuressa työväenkongressissa.) Olen hieman hermostunut huomispäivästä, eikä uni tahdo maittaa. Kas! — tuopa omituista! Kukahan se mahtaa olla, joka tuolla lehtokujalla liikkuu?"
Hän astui huoneeseen, varjosti kädellä silmiään ja tähysteli ulos kuutamoon. Marcella seurasi häntä ehdottomasti. Molemmat asettuivat akkunan luo.
"Se on Hurd!" huusi Marcella hätääntyneenä ja painoi kasvonsa ruutua vastaan. "Tähän aikaan! Ja pyssy kädessä! Voi laupias taivas!"
Hurd se oli, siitä ei epäilystäkään. Wharton oli nähnyt hänen hiiviskelevän lehtokujan varjopuolella, ikäänkuin tunnustellakseen maaperää, ja nyt, kun hän pelkäämättä astui poikki kuun valaiseman ruohikon, nähtiin selvästi hänen kumarainen kääpiövartalonsa, hänen suurehko päänsä ja lyhyt pyssy käsivarren alla.
"Millä asioilla luulette hänen liikkuvan?" kysyi Wharton yhä tähystellen ulos.
"En tiedä; meidän metsästysalueellamme hän ei pyydystä, siitä olen varma! Ei siellä sitäpaitsi ole mitään pyydystettävää." — Wharton hymyili. — "Mutta hän mahtaa olla menossa lordi Maxwellin metsästysmaille. Ne alkavat juuri lehtokujan takana, töyrään kupeelta. Voi! tämäpä pettymys! Emmeköhän voisi mitään tehdä?"
Hän katsahti seuralaiseensa huolestunut kysymys silmissään. Tuo palanen surkeata todellisuutta, joka tässä heille paljastui, tuntui nyt yhdellä iskulla saattaneen luonnolliseksi hänen täällä-olonsa Whartonin vieressä tällä oudolla hetkellä. Hänen omatuntonsa rauhoittui.
Wharton pudisti päätänsä.
"En ymmärrä että tässä mitään voisi tehdä. Näkyypä tuo vaisto olevan voimakas! Sanoinhan teille, että vaimo salaa teiltä jotakin. No niin, oikeastaan se on vain eräs muoto — moukkamainen muoto — tuota samaa luonnonvaistoa, joka johtaa meidänkin luokkamme nuoria miehiä kaikenmoisiin yltiöpäisiin seikkailuihin. Sama vaisto, joka pakottaa ihmistä riehumaan, katkaisemaan siteensä ja näyttämään mahtiansa kaikkea ylivoimaa vastaan — olkoonpa se sitten luonto, lait tai totutut tavat."
"Kyllä minä sen kaiken käsitän — enhän minä heitä soimaa!" huudahti Marcella. — "Mutta se on niin vaarallista! — niin kauheata juuri nyt! Westall on aina väijyksissä — ja sitten vielä nuo sala-ampujat liikkeellä. Sitäpaitsi minä olen hankkinut hänelle työtä lordi Maxwellilta ja sain hänet lupaamaan — vaimon ja lasten tähden."
Wharton kohautti olkapäitään.
"Luulisin, että Westall on oikeassa ja että sala-ampujat ovat saaneet hänet kynsiinsä. Niin aina käy. Seudun oma mies se helisemässä on tällaisissa yrityksissä. Vai olette te niin pahoillanne — tuon miehen takia?" lisäsi hän äkkiä muuttuneella äänellä ja käännähti niin, että joutui seisomaan vastatusten Marcellaan.
Marcella näytti hämmentyneeltä ja ojentautui hermostuneena suoraksi aikoen samassa poistua. Mutta ennenkuin hän ennätti vastata, jatkoi Wharton kiireesti:
"Hän — saattaa pelastua vaarastaan. Neiti Boyce, suokaa mieluummin osanottonne eräälle — joka ei ole pelastunut."
"En käsitä mitä tarkoitatte", lausui tyttö tarttuen tiedottomasti erään vanhan tuolin selkänojaan saadakseen tukea. "Mutta nyt on jo liian myöhäistä jutella. Hyvää yötä, herra Wharton."
"Jääkää hyvästi", sanoi nuori mies levollisesti, vaikka syvällä äänenpainolla, jättäen samassa tien auki Marcellalle. Tämä pysähtyi epäröiden. Wharton saattoi nähdä hänen sydämensä sykkivän pitsien ja kuihtuneiden kukkien alla.
"Ettehän vielä ota jäähyväisiä? Palaattehan takaisin tänne kongressista?"
"Tuskinpa. En tahdo enää — olla rasituksena — rouva Boycelle. Teillä on kaikilla oleva paljon puuhaa seuraavana kolmena viikkona. Tuntuisi tungettelemiselta, jos tulisin takaisin tällaisena aikana — varsinkin — jos otetaan huomioon" — hän puheli verkalleen — "että tuleva miehenne ei voi sietää läsnäoloani. Täällä on ollut hyvin hiljaista tänä iltana sittenkuin te kaikki läksitte. Olen istunut takan ääressä miettimässä. Minulle selvisi kaikki. Minun täytyy lähteä — ja lähteä heti paikalla. Ja sitäpaitsi — ei minunlaiseni yksinäisen miehen tule panna alttiiksi kaikkia sielunvoimiaan. Hänen tiensä on viitoitettu, eikä kukaan riennä hänelle avuksi, jos hän sortuu."
Marcella vapisi koko ruumiiltaan. Uupumus ja mielenliikutus veivät häneltä kerrassaan tavallisen itsehillitsemistaidon.
"No niin, sitten kai minun on teitä kiittäminen", mumisi hän epäselvästi, "sillä te olette minulle paljon opettanut".
"Sen te pian unohdatte!" vastasi Wharton hilpeästi.
Hän oli jälleen entisellään huomatessaan Marcellan mielenliikutuksen. "Ei ole montakaan viikkoa kulunut, ennenkuin kuulette pahoja puheita minusta. Sen tiedän aivan hyvin. En voi millään puolustautua. Enkä huolisikaan yrittää sitä. Pidätte ehkä minua julkeana, mutta menneisyyteni, joka näkyy alinomaa kummittelevan Aldous Raeburnin mielessä ja josta hänen arvoisa tätinsäkin on niin kauhuissaan, on minulle itselleni aivan yhdentekevä! Yhtäpitäväisyyden opin täytynee perustua totuuteen — kaipa minunkin siksi täytyy nyt olla sama mies kuin silloin. Mutta siitä huolimatta eivät silloiset tekoni enää merkitse minulle mitään. Minusta on käytännössä tullut tykkänään toinen olento. Silloin olin joutilas, toimeton nuorukainen, joka vuoroin leikitteli kaikilla elämän koskettimilla. Nyt on minulle avautunut ala, joka minulle soveltuu. Toiminta on muuttanut minut — luullakseni jalostanut minut. En vaadi, että Raeburn tai muut sitä uskovat. Oma vakaumukseni on minulle kylläksi. Mutta jos kerran vielä satumme yhteen elämässä, te ja minä, ja luulette itsellänne olevan syytä vaatia nöyrtymistä minun puoleltani, älkää sitä vaatiko, älkää sitä odottako. Sen miehen kanssa, joka silloin on oleva mielessänne, ei minulla ole mitään tekemistä. En tahdo vastata hänen synneistään."
Tätä kaikkea puhellessaan hän seisoi hiukan eteenpäin kumartuneena käsivarret tuolin selkänojalla, jalka toisen jalan yli heitettynä ja katseli Marcellaa. Miehen asento osoitti levollisuutta ja huolettomuutta. Samoin äänikin — se oli kiihkoton, analyseeraava, mietiskelevä. Mutta yhtäkaikki Marcellan naisenvaisto aavisti sen alla piilevän salattua mielenliikutusta, ja naisten tavalliseen tapaan hän heti iski kiinni tähän tunnelmaan.
"Herra Raeburn ei koskaan kerro minulle vanhoja juttuja kestään", sanoi hän ylväästi. "Kyselin häneltä kerran — pelkästä uteliaisuudesta — teistä, mutta hän ei kertonut mitään."
"Jalomielistä!" lausui Wharton kuivasti. "Olen kiitollinen!"
"Ei!" huusi Marcella kiukustuneena, mutta samassa hyvillään, kun sai purkaa mielenliikutustansa. "Ei! — Kiitollinen te ette ole. Aina te häntä terävästi arvostelette — tuomitsette ja ylenkatsotte hänen tekojaan."
Wharton oli vaiti. Kuutamossakin Marcella näki vahvan punan leviävän hänen poskilleen.
"Olkoon sitten niin", sanoi hän viimein. "Alistun. Kai te sen parhaiten tiedätte. Entä te? Oletteko te aina tyytyväinen? Onko teitä aina tyydyttävä se ympäristö, johon nyt olette astumaisillanne? Miellyttikö teitä kuninkaallinen arvonne tänä iltana? Onko se ajan pitkään oleva tarpeeksi teille?"
"Kyllä te tiedätte, ettei se minua tyydytä", puhkesi Marcella tulisesti sanomaan; "te solvaisette minua kysymällä tuolla äänellä. Se merkitsee, että pidätte minua tekopyhänä! — enkä minä ole antanut mitään syytä teidän — —"
"Taivas varjelkoon, ette!" keskeytti häntä Wharton matalalla äänellä ja kiireesti puhuen. "Minulla ei ollut mitään syytä sanoa sitä — ei muuta — kuin että te jätätte minut — me eroamme. Minä ivasin teitä saadakseni teidät puhumaan — pidättääkseni teitä — saavuttaakseni huomiotanne. Huomenna se on liian myöhäistä!"
Ja Marcella oli tuskin nähnyt hänen liikkuvankaan, kun hän jo oli kumartunut eteenpäin, tarttunut yhteen hänen hameensa poimuista, painanut siihen huulensa ja laskenut sen käsistään.
"Älkää puhuko mitään", sanoi hän murtuneella äänellä, ponnahtaen pystyyn ja asettuen Marcellan tielle. "Teidän täytyy antaa minulle anteeksi — minä pakotan teidät siihen! Katsokaa! kahden kesken me tässä seisomme yön kuutamossa. Vieraina me toisemme tapaamme, jos milloin vielä satumme yhteen. Heittäkää pois naamari ja sallikaa sielunne puhua minun sielulleni. Kihlauksenne ei tee teitä onnelliseksi. Sen tiedän! Olettepa melkein sen tunnustanut. Aiotte sittenkin pysyä päätöksessänne. Olette antanut sananne — kunnianne sitoo teitä. Myönnän käsittäväni, että se sitoo. En tahdo sanallakaan vastustaa tätä käsitystä! Mutta luvatkaa tässä, tällä hetkellä, että tämän avioliiton kautta edistätte meidän toiveitamme ja päämääräämme — sitä päämäärää, jonka me yhdessä, te ja minä, olemme odottaneet lähestyvän — että siitä tulee toimintanne välikappale, ei kahleet. Kuusi viikkoa olemme olleet yksissä. Sanotte oppineenne minulta paljon; niin olettekin. Te olette antanut minulle henkenne ja sydämenne kirjoittaakseni niihin, ja minä kirjoitin. Tästä puoleen ette enää milloinkaan katsele elämää samalla tapaa kuin olisitte tehnyt, ellette olisi minua tuntenut. Arveletteko minun siitä riemuitsevan tai kerskuvan? Ah!" Hän veti syvän henkäyksen.
"Entä jos teitä auttaessani ja opettaessani — sillä auttanut ja opettanut minä olen! — olisin syössyt itseni perikatoon? Entä jos tultuani tänne vapaana ja riippumattomana — ilman itsekkäitä pyyteitä — entä jos nyt lähden näyttämöltä — ruhjottuna — juuri taistelun alkaessa? Ettehän te ole siihen syypää? Ette, kenties ette! — mutta teidän on ainakin oltava nyt minulle hiukan ystävällinen — lausuttava minulle sydämelliset jäähyväiset."
Hän astui lähemmä ja kurotti Marcellalle molemmat kätensä. Toisella kädellä tämä työnsi pois hänen kätensä, toisella hän piteli pyörryttävää päätänsä.
"Älkää tulko lähelle!" lausui hän huojuen. "Mikä on? En voi nähdä.
Menkää!"
Sokean tavalla hän haparoi lähimmälle tuolille ja vaipui siihen puoleksi tiedotonna. Hänen ennaltaan jo äärimmilleen jännitetyt hermonsa eivät enää pystyneet vastaanottamaan tällaista äkillistä, ankaraa tunnekiihtymystä. Vimmatusti hän taisteli heikkouttansa vastaan, mutta jo seuraavassa hetkessä kaikki hyppeli hänen silmissään ja hän kävi tajuttomaksi.
Sitten seurasi outo herääminen. Miten hän on joutunut tähän huoneeseen, missä on niin salaperäinen valaistus? Mitä lämmintä vastaan hänen päänsä lepää? Raukeasti hän avasi silmänsä. Ne kohtasivat Whartonin katseen puoleksi ihmettelevinä. Nuori mies oli polvillaan hänen edessään, käsivarsi kiedottuna hänen ympärilleen. Ensi hetkellä Marcellan silmä takertui vain Whartonin katseeseen, ja avuttomasti hän siihen vastasi.
"Kerran vain!" kuuli hän Whartonin kuiskaavan. "Kerran vain! Sitten ei muuta — ei enää milloinkaan!"
Hän kumartui Marcellan puoleen ja suuteli häntä pitkään.
Siinä tuokiossa polttava häpeäntunne palautti Marcellan tuntoihinsa.
Hän karkasi pystyyn työntäen luotaan Whartonin.
"Kuinka rohkenette", sammalsi hän, "kuinka rohkenette sellaista tehdä!"
Muuta hän ei puhunut, mutta hänen asentonsa ja katseensa, josta, hänen ruumiillisesta heikkoudestaan huolimatta, kävi näkyviin paras osa hänen sisäistä itseään, oli tarpeeksi. Wharton ei uskaltanut häntä lähestyä. Marcella käänsi hänelle selkänsä ja poistui. Wharton kuuli oven sulkeutuvan hänen jälkeensä ja kiireellisiä askeleita portailla. Sitten seurasi äänettömyys.
Nuori sosialisti seisoi tuokion hievahtamatta samalla paikalla, johon Marcella oli hänet jättänyt. Sitten hän kumartui lattialta ottamaan palasen tytön puvusta pudonnutta kihokkia.
"Siinäpä kohtaus!" lausui hän pidellen lehteä vapisevassa kädessään. "Luulisi melkein elävänsä romantiikan ajassa. Olinko minä Alfred de Musset? — hän George Sand? Oliko heistä kumpikaan elänyt jännittävämpää hetkeä kuin minä — silloin kun hän — lepäsi — rinnallani? Avuton — mutta sittenkin myötenantamaton — se minua kiihotti. Enkä kumminkaan käyttänyt väärin hänen tilaansa — en ensinkään. Mutta kun hän katseli minua — kun hänen silmänsä, sielunsa sillä hetkellä oli minun, silloin! — No niin, siitä alkaen kun näin hänen portailla seisovan, olen paljon kokenut. Toista noin huumaavaa hetkeä ei elämä enää voi tarjota minulle. Mitä minä puhuin? — tarkoitinko täyttä totta? Hyvä Jumala! tiedänkö minä? Alotin näyttelijänä, päätinköhän kenties leikin miehenä?"
Mietiskelevänä hän mitteli lattiaa. Rautaisen tahdonvoimansa avulla hänen onnistui lopulta rauhoittaa valtasuonensa rajut iskut.
"Tuo salametsästäjä saapui näyttämölle juuri parahiksi. Rohkenette! Se sana kirveltää. Mutta eihän kukaan nainen tällaisessa tapauksessa voi muutakaan sanoa. Entä sitten! Minä olen pidellyt häntä sylissäni kuutamossa — ympäristössä — joka on hänen arvoisensa. Ja oliko siinä mitään luvatonta? Ei Raeburnia ole mitenkään loukattu! Neiti Boyce ei koskaan tule sitä kertomaan, eikä kumpikaan meistä milloinkaan unhota. Haa! mikä se?"
Nopeasti hän astui akkunaan. Kuului kumea pyssynlaukaus, joka ilmeisesti tuli metsästä lehtokujan itäiseltä puolelta. Kun hän saapui akkunalle, pamahti uusi laukaus.
"Kaiketi sen salametsästäjän pyssy! —" hän siristi turhaan silmiään. — "Yhteentörmäys nähtävästi — tai ilkitöitä. Oli mitä oli! Mitä se minua liikuttaa? Tänä yönä on maailma minulle pelkkää lyriikkaa. Muille sävelille en korvaani kallista."
* * * * *
Yö eteni. Kun talviaamu koitti, makasi Marcella vuoteellaan yhä unettomana, silmät selkiselällään odotellen päivänsarastusta. Kynttilä paloi vielä hänen vieressään, hän ei ollut rohjennut olla pimeässä eikä ollut nukkumista ajatellutkaan. Hän kärsi tuskaa ja häpeää. Sääliä hän vain ei tahtonut itseään.
"Kerron kaikki Aldousille — kaikki", puheli hän itsekseen yhä uudelleen ensimäisten valosäteiden pilkistäessä sisään. "Löikö kello vasta seitsemän — seitsemän — mahdotonta!"
Raukeana ja rauhattomana hän nousi vuoteessaan istualleen laskien mielessään, montako tuntia saattaa kulua, ennenkuin hän tapaa Aldousin — saa tunnustetuksi.
Äkkiä muistui hänen mieleensä Hurd — sitten vanha Patton.
"Eilisiltana hän oli kuolemaisillaan", ajatteli hän kesken itsesoimauksiaan. "Jokohan loppu on tullut? Vanhat ihmiset kuolevat tavallisesti tähän aikaan — hämärissä. Minä lähden katsomaan — nyt oitis."
Hän hypähti vuoteeltaan ja pukeutui nopeasti. Sisäinen tuska vaati häntä ryhtymään johonkin, katumustyöllä — vaikkapa kuinka mitättömällä — huumaamaan kirvelevät muistot yöllisestä tapahtumasta.
Vähässä ajassa hän oli pukineissaan, astui hiljakseen alas portaita ja hallin läpi ovea avaavan Williamin suureksi ällistykseksi. Kylätielle päästyään hän virkosi jo koko lailla kosteaa, raakaa ulkoilmaa hengittäessään.
Äkkiä, hänen tultuaan pensasaidan suojaaman, kapean tien päähän, mistä kylän ensimäiset talot häämöttivät vastaan, kuului hänen takanaan selittämätöntä melua — ikäänkuin naisten huutelemista ja voihkimista. Hän säpsähti ja jäi pelästyneenä seisomaan keskelle tietä odottaen heidän tuloansa.
Samassa riensikin kaksi naista juoksujalkaa häntä vastaan itkien ja parkuen ja esiliinat kasvoilla.
"Mikäs nyt? Mitä on tapahtunut?" kysyi Marcella hätääntyneenä tuntiessaan heidät, kaksi työmiehenvaimoa samasta kylästä.
"Voi neiti! voi neiti!" huusi etumainen niin uutisensa järkyttämänä, ettei osannut edes hämmästyä Marcellan nähdessään. "Nyt ne juuri löysivät hänet — kantavat hänet kotiin; herra Welliniltä Disley Farmista saatiin akkunaluukku. Disleymetsän luota hänet löydettiin. Ja yksi miehistä lähetettiin jo ratsain poliisia noutamaan — siinä hän jo tulee, neiti! Käykää syrjään!"
He tempasivat Marcellan mukanaan tiepuoleen, ja samassa ravasi heidän ohitseen täyttä laukkaa nuori työmies kasvot punaisina ja kiihtyneinä.
"Kuka on löydetty?" huusi Marcella. — "Mitä on tapahtunut?"
"Westall, voih, hyvä Jumala! — Pää on ammuttu puhki — ja Charlie Dynes — hänkin on henkihieverissä — niin he ovat hänetkin runnelleet. Tohtori ei luule hänestä kalua tulevan. Herra varjelkoon sentään! Ja nyt me mennään pastori Hardenin tykö — hänen tai Mary neidin on tästä leskelle ilmoitettava."
"Ja kuka tämän on tehnyt?" kysyi Marcella kauhusta kalpeana ja kouristi kovasti vaimon käsivartta.
"Heh, sala-ampujat tietenkin. Samat, joita hän niin kauan on vaaniskellut! — Hurdinkin sanotaan olevan samassa sakissa. Voi Herra varjelkoon sentään!"
Marcella jäi kivettyneenä seisomaan, ja vaimot jatkoivat juoksuaan.
IX LUKU.
Kaikki oli jälleen hiljaista. Etäältä vain kuului äänten sorinaa niistä ihmisjoukoista, jotka tuota pikaa olivat ryhmittyneet molempain viestinviejäin ympärille heidän liikkuessaan kylää kohti.
Marcellan mieleen johtui kauhistuttavan selvänä Hurdin hiipivä hahmo hänen pujahtaessaan varjoon kuutamoisessa lehtokujassa. Missä hän oli? Oliko hän paennut? Mitä kaikkea olikaan tuo onneton vaimo ja nuo kurjat lapset jo saaneet kokea? Tämä ajatus pani äkisti hänen jalkansa liikkeelle.
Hän oli parahiksi kerinnyt kylälle, kun eräs poika juoksi häntä vastaan läähättäen ja kovassa touhussa.
"Hän on saatu kiinni. Hän on mennyt kotiin suoraa päätä — ei yrittänytkään lähteä pakoon. Niin pian kuin Jenkins sen kuuli" — Jenkins oli poliisi — "läksi hän oitis sinne ja vangitsi hänet. Hän oli juuri karkuun lähdössä — vaimo oli häntä kaiken yötä hoputtanut lähtemään. Mutta nyt hän on kiinni, nyt hän ei pääse mihinkään."
Pojan riemuitseva mielihyvä oli hirvittävä. Marcella viittasi häntä poistumaan ja juoksi edelleen. Widringtonista kylään vievällä tiellä näkyi ratsumies karahuttavan häntä vastaan. Hän tunsi Aldous Raeburnin, joka äkkinäisen hämmästyksen vallassa pidätti hevostansa nähdessään hänen juttelevan pojan kanssa.
"Armaani! mitä sinä täällä toimitat! mene kotiin — mene kotiin — pois kaikesta tästä surkeudesta. Minua on lähetetty noutamaan, koska olen rauhantuomari. Dynes on elossa — Marcella, minä rukoilen! — palaa kotiin!"
Marcella pudisti päätänsä hengästyneenä ja kykenemättä lausumaan sanaakaan paljosta juoksemisesta. Siinä samassa he kumpikin katsahtivat oikealle ja äkkäsivät väentungoksen Hurdin mökin edustalla.
Eräs mies erkani väkijoukosta ja syöksyi heidän tykönsä nähdessään hevosen ja ratsumiehen.
"Herra Raeburn! herra Raeburn! Hän on vangittu! Jenkins sai hänet kiinni."
"Aah!" sanoi Aldous vetäen syvän hengähdyksen. "Hän ei siis yrittänyt päästä karkuun. Marcella — ethän vain aikone sinne — itse taloon?"
Sanat lausuttiin ankaralla ja päättävällä äänellä, joka paikalla nostatti Marcellassa suuttunutta vastustushalua.
"Minun täytyy päästä Mintan luo", läähätti hän. "Älä odota minua!"
Ja jättäen Aldousin hän riensi eteenpäin.
Niin pian kuin mökin ympärillä tungeskeleva ihmisjoukko näki hänen tulevan, antoi se tietä hänelle.
"Nyt hän on rauhallisempi", kuiskasi muuan vaimo hänelle merkitsevästi nyökähyttäen päätänsä mökkiä kohti. "Heti sen perästä kuin Jenkins läksi sisään, kuultiin hänen kovalla äänellä itkevän ja voihkivan."
"Silloin näet, kun hänet pantiin käsirautoihin", virkkoi muuan vieressä seisova mies.
Marcellaa puistutti.
"Pääsenköhän minä sisään?"
"Meistä ei pääse sisään kukaan", sanoi mies. "Siinä on Hurdin sisar", hän viittasi nyyhkyttävään vaimoon, jota kaksi muuta naista piteli. "Ei sekään saa mennä sisään. Mutta tässä tulee komisarius, neiti kysyy häneltä."
Komisarius — tarkkanäköinen, paljon kokenut virkamies — joka oli kiireellisesti haettu peninkulman matkan päästä, laukkasi paikalle ja jätti ratsunsa eräälle pojalle.
Marcella astui hänen luokseen.
Komisariuksen tutkiva katse kohtasi häntä.
"Oletteko neiti Boyce? Mellorin neiti Boyce?"
"Olen, saanko mennä vaimon luo; teillä ei ole minusta mitään vastusta, sen lupaan."
Hän nyökäytti päätänsä. Joukko väistyi tieltä. Komisarius naputti ovelle, jolloin Jenkins avasi varovaisesti ovea ja he menivät yhdessä sisään.
"Se se vasta on kummallinen", sanoi laiha, ryppynaamainen mies väkijoukossa naapurilleen. "Kuinka se nyt tänne osasi — ja vielä tähän päivänaikaan. Näkihän sen jokainen, että herra Raeburn vaati häntä menemään kotiin. Mutta hän on aina pitänyt Hurdien puolta."
Puhuja oli Ned Patton, vanhan Pattonin poika ja Hurdin aulis toveri monella yöllisellä retkellä. Vajaa viikko sitten hän oli vielä Hurdin kanssa salaisesti samoellut metsällä ja tämän retken saaliista oli vielä osa kätkössä Pattonin aitassa. Mutta tällä hetkellä hän oli väkijoukossa puuhakkaimpia ja odotti maltittomana sitä silmänräpäystä, jolloin näkisi vanhan kumppaninsa sidottuna ja kahlehdittuna astuvan ohi. Tuo luontainen mieltymys tapahtumiin ja vaihteluihin, joka pitää elämän virkeänä, oli ukon yksitoikkoisessa raatajan elämässä tukahtunut, ja niinpä tämä kiihdyttävä tapaus teki hänet tuossa tuokiossa säälimättömäksi ja raa'aksi.
Hänen vierustoverinsa virnisteli ja otti tuokioksi piipun suustaan.
"Ei hän tässä mitään mahda. Koko kylässä ei ole sitä miestä tai poikaa, joka ei tiedä että Hurd vihasi Westallia kuin myrkkyä ja uhkasi vielä kerran pehmittää hänen selkänsä. Siinä se on paha todistus häntä vastaan. Eikä hän koskaan pystynyt pitämään suutansa kiinni."
"Niin kyllä, mutta samaa se Westallkin hoki!" pisti väliin toinen ääni. "Kyllä se tiedettiin, ettei ne tappelutta voisi toisistaan suoriutua, jos kerran Westall hänet löytää salametsästyksellä. Mahtaako ne häntä syyttää murhasta nyt?"
"Mistä se tiedetään, että hän siellä oli? Kuka hänet näki?" kysyi vanha, valkohapsinen mies keskellä väkijoukkoa kovalla, vaikka väräjävällä äänellä.
"Charles Dynes näki hänet", huudettiin vastaan. "Kuinka sen tiedätte?"
Siitä äänien sekamelskasta, joka nyt seurasi, vanha mies vaivalla sai selvää tapahtumista. Charles Dynesin, Westallin apulaisen oli ensin nähnyt lampuoti Wellinin renki työhön mennessään. Poika oli löydetty pensasaidan alta verta vuotavana ja pahoin runneltuna, mutta vielä hengissä. Aivan hänen vieressään lepäsi Westallin ruumis pää luotien lävistämänä. Kun hänet oli saatu farmille ja annettu hiukan konjakkia juoda, kysyttiin Dynesilta, oliko hän tuntenut ketään. Hän oli sanonut "kaupunkilaisia" olleen viisi ja sitten hän oli selvään lausunut Hurdin nimen. Oliko muitakin mainittu, sitä ei kukaan tiennyt. Sanottiin, että hän teki lähtöä ja että herra Raeburn oli mennyt hänen todistustansa pöytäkirjaan merkitsemään.
"Ja kaupunkilaiset pääsivät livistämään?" kysäisi vanha mies.
"Niinpä tekivät!" sanoi Patton täyttäen uudelleen piippunsa. "Heistä ei näy jälkeäkään."
Tuon kurjan hökkelin sisässä Marcella sillä välin pani liikkeelle vahvan sielunsa kaikki voimat. Kun ovi oli sulkeutunut hänen ja komisariuksen jälkeen, näki hän Hurdin istuvan keskellä tupaa käsiraudoissa erään miehen vartioimana, jonka Jenkins oli kutsunut avukseen, kunnes useampia poliiseja joutuisi paikalle. Jenkins itse oli paraillaan makuuhuonetta tarkastamassa. Pikku keuhkotautinen istui värisevänä uuninristikolla liedettömän takan ääressä. Hänen näivettyneet kasvonsa olivat kuin mikäkin keltainen vahanaamari, ja kaiken aikaa hän piti silmänsä hievahtamatta isään luotuina. Tuontuostakin pikku ruumista kouristi yskäkohtaus, mutta sittenkin hän yhä katsoi — isäntäänsä kiintyneen eläimen mykällä tarkkaavaisuudella.
Äänetönnä istui Hurdkin. Silmät, jotka näyttivät suuremmilta ja loistavimmilta kuin tavallisesti, vaelsivat rauhattomina huoneessa olevilla esineillä; suuret, multaiset, polvilla lepäävät kädet nytkähtivät vähän väliä raudoissaan. Vaikka hän oli riutuneen näköinen ja ylt'yleensä liassa, ilmeni tämän viallisen pikku miehen koko olennossa outo arvokkuus, joka paikalla pisti Marcellan silmään. Tämä arvokkuus on nähtävänä niin hyvin rikoksentekijässä kuin uhrissa. Se johtuu siitä, että ihminen tuntee seisovansa yksin, muista eristettynä.
Hurd säpsähti nähdessään Marcellan.
"Tahtoisin puhua hänen kanssaan", sanoi hän käheällä äänellä komisariuksen lähestyessä — "tuon neidin kanssa" — nyökähyttäen päätänsä Marcellaa kohti.
"Hyvä on", sanoi komisarius, "mutta velvollisuuteni on ilmoittaa teille, että joka sana, minkä puhutte, kirjoitetaan muistiin ja käytetään tutkimuksessa todistuksena teitä vastaan."
Marcella astui lähemmä. Siinä hänen seisoessaan Hurdin edessä, vapisevat, paljaat kädet toisiinsa painaen, lankesi akkunasta tulvehtiva valo hänen kihlasormuksensa timantille, ja se säkenöi niin vahvasti, että pikku poikakin tuokioksi käänsi siihen huomionsa.
"Hän olisi voinut tappaa minut yhtä helposti kuin minä hänet", puheli Hurd vaivalloisesti Marcellan puoleen kääntyen. "En minä sitä niin meinannut kuin se tapahtui. Hän ja Charlie kävivät kimppuumme Disleyn metsässä. Toisistahan ei yhtään piitannut. Ne ne Charlieta pahoin pitelivät. Mutta vihapäissään hän paikalla ryntäsi minua kohti — sauva kohossa. Luulin, että hän löisi kalloni mäsäksi, ja niin minä ammuin. Me seisoimme aivan lähellä toisiamme — siksi se kaikki meni päähän. Mutta hän olisi voinut tappaa minut yhtä helposti."
Hän vaikeni ja tuijotti Marcellaan tuskansekaisella tarkkaavaisuudella, ikäänkuin tutkiakseen mitä tämä asiasta arveli. Pelokkaalta ja alakuloiselta hän ei näyttänyt — hänen käytöksessään ilmeni päinvastoin outoa joustavuutta ja varmuutta, joka Marcellaa kummastutti. Melkeinpä näytti siltä, kuin hänessä nyt, niin henkisesti kuin ruumiillisesti, olisi ollut enemmän virkeyttä, enemmän miestä kuin koskaan ennen.
"Vieläkö tahdotte jotain muuta minulle sanoa?" kysyi Marcella hetkisen odotettuaan.
Silloin Hurdin käytös äkkiä muuttui. Heidän silmäyksensä kohtasivat toisensa. Tytön kiinteä katse näytti koskettelevan syyllisen sisimpiä tunteita. Miksi olet tämän kammottavan teon tehnyt? — pettänyt minua — syössyt vaimosi onnettomuuteen? — kysyi tämä katse. Koko teko oli Marcellasta liian lapsellinen — liian typerä ollakseen uskottava.
"Huonosti minä teitä olen palkinnut, neiti", änkytti Hurd, ikäänkuin sanat olisi hänen suustaan kiskottu. Sitten hän taas nosti päänsä pystyyn. "Mutta en minä sitä niin meinannut kuin se tapahtui", toisti hän jurosti ja ryhtyi sitten taas nopeasti, vaikka yleensä elävästi ja yhtäpitävästi selittelemään Westallin hyökkäystä, Marcellan kuunnellessa ja painaessa mieleensä jok'ikisen sanan.
"Säästäkää nuo puheet asianajajallenne", keskeytti komisarius viimein hänet; "te vain pahoitatte neiti Boycen mieltä. Antakaa hänen ennemmin mennä vaimonne luo."
Hurd katsahti vielä kerran Marcellaan lujalla katseella.
"Pahasti minun kävi", puhkesi hän sitten sanomaan. "Mutta kiitos sentään teille, neiti. Kyllä ne nyt ovat avun tarpeessa." Hän nyökkäsi päällään ensin poikaa kohti ja sitten pesukomeroon päin, missä hänen vaimonsa oli. "Kovasti se häneen koskee. Hän tahtoi että lähtisin karkuun. Mutta minä sanoin: 'Ei, minä vastaan siitä.' Herra Brown hovilla maksaa kyllä teille palkastani sen vähän, mikä minulle on tuleva. Mutta vaivaistaloon heidän on mentävä tästä puoleen. Kaikki kääntävät heille selkänsä."
"Minä pidän heistä huolta", lausui Marcella, "ja teidänkin puolestanne teen kaiken voitavani. Nyt menen vaimonne luo."
Minta Hurd istui pesukomeron nurkassa savilattialla, pää seinän nojassa. Kasvot olivat ylöspäin kohotetut, silmät ummessa, suu puoleksi auennut. Hänet nähdessään Marcella käsitti, että tuo onneton vaimo oli jo itkenyt niin paljon miehensä kotiintulon jälkeen, että kyyneleet olivat ehtyneet. Molemmat tyttöset istuivat puolipukeissa lattialla hänen vieressään värisevinä ja ryvettyneinä äitiin tuijottaen. Äänekkäästi he olivat itkeneet ja voivotelleet, mutta nyt he vain tuontuostakin kitisten vaikeroivat ja kuivasivat kyynelten tahraamia poskiaan hameensa liepeisiin. Pienokainen oli kiedottu vanhaan saaliin ja nukkui äitinsä helmassa huolimattomasti pideltynä. Tuo koppimainen huone, joka oli täynnään ylt'ympäri viskattua romutavaraa ja jota sitäpaitsi kuivumaan ripustetut vaatteet pimensivät, oli sietämättömän kylmä helmikuun kaameassa aamunkoitteessa. Lapset olivat sinertävät; äidin jäsenet tuntuivat jäätävän kylmiltä Marcellan kumartuessa häntä koskettamaan. Kurjuus oli ylimmillään.
Äiti päästi voihkivan äänen tuntiessaan Marcellan käden kosketuksen. Sitten hän äkkiä hurjalla liikkeellä suoristi itsensä ja ponnisteli pöhöttyneitä silmiään nähdäkseen aukiolevasta ovesta tupaan.
"Jokohan ne vievät hänet pois?" huusi hän. "Jenkins vakuutti antavansa minulle siitä tiedon."
"Ei, vielä hän on siellä", virkkoi Marcella vavahtavalla äänellä.
"Komisarius on tullut. Kyllä teille sitten ilmoitetaan."
Rouva Hurd tunsi hänen äänensä ja katsahti ylös hämmästyneenä.
"Nyt teidän on otettava yllenne tämä", puheli Marcella ottaen hartioiltaan turkkiviittansa. "Johan te olette aivan kankea. Antakaa lapsi minulle sillä välin kuin kääritte sen ympärillenne."
Rouva Hurd survaisi sen kiivaasti luotaan.
"Ei minua palele, minä olen polttavan kuuma. Hän tahtoi minua tänne tulemaan. Hän sanoi, että olisi parempi, jos lapset ja minä menisimme pois. Ja makuuhuoneeseen en voinut mennä, sillä — sillä…" — hän kätki kasvonsa helmaan.
Marcellalle paljastui äkkiä — ikäänkuin näkynä — kaikki ne kauhut, joiden alaisena tämä viheliäinen raukka oli ollut siitä saakka kuin hänen miehensä vihollisensa verellä tahrattuna oli näyttäytynyt hänelle samassa lumoavassa kuutamossa, jossa — —
Omat muistelmat sysäytyivät pikaisesti syrjään. Sitäpaitsi hän näki komisariuksen seisovan tuvan ovella ja viittailevan hänelle. Hän pujahti niin hiljaa hänen luokseen, ettei rouva Hurd kuullut hänen liikkuvan.
"Nyt olemme löytäneet kaiken, mitä tarvitsemme", virkkoi poliisikomisarius virallisella äänellä, vaikka kuiskaten — "ainakin kaikki vaatteet. Nyt on meidän päästävä pyssyn jäljille. Jenkins kuljettaa hänet ensin Widringtoniin. Tutkimus toimitetaan huomenna 'Viheriässä Miehessä'. Me tuomme hänet saapuville." Sitten hän virkkoi aivan toisella äänellä hattua koskettaen. "En tahtoisi jättää teitä tähän taloon, neiti. Noudatanko Jenkinsillä jonkun pitämään huolta tästä vaimo raukasta? Koko kylä työntäytyy sisään tänne, niin pian kuin me olemme poissa."
"Minä jään tänne vielä hetkeksi. Kyllä minä hänestä huolta pidän? Ei tänne kukaan tule, niin kauan kuin minä olen täällä. Lukuunottamatta hänen sisartansa — rouva Mullinsia — hän saa tietenkin tulla sisään, jos haluaa."
Komisarius epäröi.
"Minä menen nyt herra Raeburnia tapaamaan, neiti. Ilmoitan hänelle, että olette täällä."
"Kyllä hän tietää", vastasi Marcella lyhyesti. "Oletteko jo valmis lähtemään?"
Komisarius nyökähytti myöntävästi päätään, ja Marcella palasi vaimon luo.
"Rouva Hurd", lausui hän polvistuen hänen viereensä, "nyt he lähtevät."
Vaimo hypähti kirkaisten seisaalleen ja juoksi tupaan. Hurd oli jo jalkeilla Jenkinsin ja toisen poliisimiehen välissä, joiden tuli kuljettaa hänet Widringtonin vankilaan. Mutta kun Minta joutui vastatusten miehensä kanssa, niin jokin — kenties mykkä rukous miehen jännittyneessä katseessa — pidätti häntä ja hän koki epätoivoisesti hillitä itsensä. Ei hän edes yrittänyt suudella Hurdia. Silmät maahan luotuina hän asetti kätensä tämän käsivarrelle.
"Saan kai tulla sinua katsomaan, Jim?" sanoi hän vavisten.
"Kyllä, voithan kuulustella sääntöjä", vastasi toinen lyhyesti. "Älä anna lasten enää itkeä. Ne kaipaavat murkinaansa. Hiiliä on tarpeeksi. Eilisiltana toin niitä itse kotiin koko säkillisen. Hyvästi!"
"Mars!" komensi komisarius ja työnsi syrjään vaimon.
Marcella kietoi käsivartensa horjuvan rouva Hurdin ympäri. Ovi aukeni, ja kun miehet astuivat ulos, liukui hänen katseensa odottavaan väkijoukkoon sumuisessa aamuvalaistuksessa.
Kun rouva Hurd näki tuon tungeskelevan väenpaljouden tuskin kivenheiton matkan päässä ovesta, kavahti hän taapäin. Kenties hänelle pisti silmään, kuten Marcellallekin, että kaikkien kasvoilla ilmeni vihamielisyyttä. Niin pian kuin komisariuskin oli lähtenyt, riensi Marcella ovelle ja lukitsi sen. Rouva Hurd piiloutui kaidan karttuuniverhon taa ja seurasi sieltä katseillaan, mitenkä poliisit ja Hurd nousivat odottaviin kärryihin ja sitten poistuivat tasaiselle maantielle. Kaiken aikaa kuului hänen rinnastaan kumeata voihkinaa, joka raateli Marcellan sydäntä. Kun hän myöhemmin elämässään muisti näitä aikoja, tuntui hänestä aina, että tämä hetki se juuri oli varsinainen eronhetki tuolle poloiselle vaimolle, hetki, jolloin hän tunsi olevansa iäksi miehestään irti kiskottu.
Marcellan poskia kostuttivat viljavat kyyneleet, kun hän astui hänen luokseen.
"Tulkaa lepäämään", lausui hän pakottaen itsensä tyyntymään. "Te ja lapset olette nälissänne, ja teidän pitää pysyä hyvissä voimissa, jos mielitte auttaa häntä. Minä puuhaan teille syötävää."
Hän talutti avuttoman vaimon takan luona olevalle puupenkille ja kääri viittansa hänelle tyynyksi.
"Willie, sinä käyt tähän äidin viereen istumaan. Daisy, missä on kehto?
Pane lapsi siihen ja tule sitten auttamaan minua tulta tekemään."
Säikähtyneet lapset tekivät mitä käskettiin, ja äiti makasi penkillä kankeana kuin pölkky. Daisy auttoi Marcellaa löytämään hiiliä ja puita, ja pian roihusi takassa iloinen tuli. Sitten Daisy toimitti hänelle vettä, ja hän täytti kattilan vedellä ja pani sen kiehumaan, sillä välin kuin pikku tyttö yhä tavantakaa nyyhkyttäen puuhasi aamiaisen kattamisessa. Pian olivat kaikki lapset ryömineet lämmittävän takan eteen; Marcella hieroskeli heidän jähmettyneitä käsiään ja jalkojaan ja lohdutteli heitä kykynsä mukaan. Hän tunsi intohimoista mielihyvää — niin kauhun vallassa kuin olikin — siitä, että kykeni sääliänsä osoittamaan ja näitä hyljättyjä raukkoja hellimään. Hän oli päässyt itsesyytösten musertavasta painosta. Moraalisesti hän oli jälleen vapaa.
Hän alkoi jo mietiskellä, mitä hän voisi tehdä Hurdin hyväksi. Tässä ei nyt ollut puhetta murhasta, vaan vapaaehtoisesta taistelusta kahden miehen välillä, kummallakin — Hurdilla ja Westallilla — yhtä suuri tappion mahdollisuus puolellansa. Raakaluontoinen ja julma mies oli vihamielisyytensä kautta syössyt itsensä perikatoon — oli Marcellan kiihkeä arvostelu asiasta. Tämä oli joka tapauksessa Hurdin puolustukseksi esiin tuotava ja asianajajaksi oli saatava jokin taitava lakimies. Aldous Raeburnin ja Whartonin nimiä hänen ajatuksensa huolellisesti sivuuttivat.
Hän oli panemaisillaan teelehtiä kannuun, kun ovelle naputettiin. Se oli Hurdin sisar, joka neuvottoman näköisenä ja kasvot itkusta turvonneina astui arastellen tupaan ja lähestyi pelokkaana kälyänsä. Marcella antoi hänelle rahaa ja lähetti hänet noutamaan munia läheisestä puodista ja pyysi häntä palaamaan puolen tunnin kuluttua. Tosin ei hänestä ollut paljon apua, mutta ei nyt ollut valitsemisen varaa.
"Missä on neiti Harden?" kysyi Marcella häneltä.
Hänelle vastattiin, että siitä lähtien kuin uutisesta oli saatu tietoa kylällä, pastori sisarineen oli ollut rouva Westallin ja Charlie Dynesin äidin luona. Rouva Westallilla oli ollut rajuja kouristuskohtauksia, ja tarvittiin kaksi miestä pitelemään häntä, ja Charlien äiti, joka ei vielä ollut täysin toipunut keuhkokuumeesta, oli niinikään ollut perin kurjassa tilassa.
Raivo pikemmin kuin säälintunne leikkasi Marcellan sydäntä. Niin monta ihmiselämää suistunut kurjuuteen ja perikatoon! Minkävuoksi? Iljettävän nautinnon suojaamiseksi, nautinnon, joka turmelee rikkaita ja heidän käskynhaltioitansa yhtä paljon, kuin se kiusaa ja yllyttää köyhää kansaa!
Annettuaan lapsille ruokaa ja lohduteltuaan heitä Marcella heittäytyi rouva Hurdin viereen, joka yhä vielä makasi hievahtamatta jonkinlaisessa horrostilassa.
"Rouva Hurd kulta", sanoi hän, "teidän täytyy juoda hiukan teetä ja syödä jotakin."
Tuo puoleksi tajuton vaimo ravisti kieltävästi päätänsä. Mutta Marcella ei antanut myöten.
"Teidän on taisteltava miehenne hengen puolesta", puheli hän päättävästi, "ja pidettävä huolta lapsistanne. Minä en enää voi kauan viipyä, ja ennenkuin menen, tulee teidän kertoa minulle kaikki, mitä asiasta tiedätte. Sitä Hurdkin tahtoisi. Hän tietää, ja kyllä tekin tiedätte, että minuun voi luottaa. Minä koetan pelastaa hänet. Minä hankin hyvän asianajajan hänelle avuksi. Mutta juokaa ensin tämä — sitten kerrotte minulle kaikki."
Kuuliaisuus "vallasnaisia" kohtaan oli rouva Hurdin palvelusajoilta asti niin veriin syöpynyt, ettei hän sen enempää vastustellut. Hän söi ja joi hiukan, katsoi hajamielisellä ihmetyksellä tulen ääressä istuviin lapsiin ja vaipui sitten uudelleen voihkien penkille. Marcella oli käydä kärsimättömäksi; hän oli harmissaan vaimon hillittömästä avuttomuudesta. Mutta siinä samassa jo omatunto häntä soimasi, hellästi hän kietoi käsivartensa hänen ympärilleen, kohotti harmahtavan pään olkapäälleen ja suuteli vääntyneitä kasvoja vapisevin huulin.
"Te ette ole yksin", kuiskasi tyttö, ja koko hänen harras sielunsa väreili hänen äänessään. "Te ette ole koskaan oleva yksin, niin kauan kuin minä elän."
Hän laitteli kalpean, ähkyvän vaimon mukavaan asentoon ja istahti itse pallille hiukan syrjemmäs päättäen vakaasti urkkia esiin totuuden.
"Lähetetäänkö lapset yläkertaan?" kysyi hän. "Ei!" kuului äkkiä pojan käheä ääni, ja hän pudisti tarmokkaasti päätänsä. "En minä mene."
"Oh! Ei Willie mitään ilmaise", sanoi rouva Hurd katsahtaen poikaan hajamielisesti, "ja toiset ovat liian pieniä."
Vähitellen Marcella sai hänestä houkutelluksi koko jutun — ensin, kuinka pelonalaista ja tuskaista elämää hän oli viettänyt siitä lähtien kuin oli saanut selville, että Hurd oli tekemisissä salametsästäjäin kanssa ja oli ruvennut yhteen sakkiin heidän kanssaan, sitten, kuinka hän oli nähnyt Hurdin ja Westallin keskinäisen vihan yhä yltyvän, ja viimein, kuinka raskasta oli ollut kantaa tietoisuutta siitä, että he olivat kiittämättömiä hyväntekijöitänsä kohtaan.
"Tiesin minä, että menettelimme pahoin teitä kohtaan. Sen minä Jimille sanoinkin. Minua hävetti joka kerran, kun näin teidän astuvan sisään. Mutta nähkääs, neiti — en minä mitään sille mahtanut. Kyllä minä koetin, voi! Herra tietää, että minä koetin! Meidän onnemme se oli mennyt menojaan jo aikaa sitten. Mutta ei hän sitä voinut auttaa — ei hän ole luotu samanlaiseksi kuin muut, ei — —"
Kasvot vääristyivät taas suonenvedontapaisesti. Marcella tarttui hänen sierettyneeseen, tuolin reunaa kouristavaan käteensä ja piteli sitä omassaan. Sitten hän kyselemällä edelleen sai tietää, että vaikka Hurd tietenkään ei ollut kyennyt vaimoltansa salaamaan yöllisiä retkeilyjään, hän oli kumminkin osannut pitää tätä tietämättömänä osallisuudestaan oxfordilaisten salametsästysliittoon, kunnes hän Tudley Endissä tapahtuneen ryöstön jälkeen hillittömässä riemussaan siitä, että Westall oli tullut nujerretuksi, oli unissaan puhunut yhtä ja toista, jonka avulla Mintan oli vähitellen onnistunut houkutella totuus hänen suustansa. Vaimon nuhteet ja pelko olivat vain kiukustuttaneet ja vieroittaneet miestä. Lopulta oli Mintan pakko alistua, jos mieli säilyttää hänen rakkautensa.
Tuosta viimeisestä, tuhoatuottavasta kahakasta Maxwell Courtin alueella näytti rouva Hurd tietävän paljon enemmän, kuin mitä hän uskalsi myöntää. Sillä kesken surunpurkauksiaan hän äkkiä suoristi itseään, tuumi silmänräpäyksen verran, silmäili sitten Marcellaa levottomasti ja epäluuloisesti ja kävi puhumattomaksi.
"En minä mitään siitä tiedä", intti hän viimein epäjohdonmukaisuudella,
joka uudelleen tuskastutti Marcellaa. "Kuinka minä sitä tietäisin?
Seitsemän niitä Oxfordin miehiä oli Tudley Endissä, sen verran tiedän.
Kuka on sanonut, että Jim oli siellä mukana viime yönä? Kuka sitten on
Sanonut, etteivät ne — —"
Hän vaikeni vavahtaen. Marcella piteli hänen vastahakoista kättänsä.
"Te ette tiedä", sanoi hän tyynesti, "että puhelin miehenne kanssa hetkisen, ennenkuin tulin teitä katsomaan. Hän kertoi minulle kuten hän jo nähtävästi oli Jenkinsillekin kertonut, että hän ampui Westallin itsepuolustuksekseen — koska Westall hyökkäsi hänen päällensä. Te ette myöskään tiedä, että Charlie Dynes on hengissä ja sanoo nähneensä Hurdin — —"
"Charlie Dynes!" parahti rouva Hurd ja alkoi uudelleen nyyhkyttää ja vavista, niin että Marcellan kärsivällisyys oli taas kovalla.
"Ellette pysty antamaan minulle lähempiä tietoja", puhkesi hän viimein epätoivoisena sanomaan, "en käsitä mitä on tehtävä. Kuunnelkaa, mitä sanon. Tiedän miestänne syytetään Westallin murhasta. Se on aivan varma. Hän väittää, että se ei ollut murha, että se tapahtui kahakassa. Sen uskon. Minä hankin asianajajan, joka sen todistaa. Minä olen ystävänne — sen te tiedätte. Mutta ellette aio kertoa minulle, mitä tiedätte menneen yön tapahtumista, on kai parasta minun mennä kotiin — ja lähettää kälynne tänne hoitamaan teitä ja lapsia."
Puhuessaan hän nousi pystyyn. Rouva Hurd sieppasi kiinni hänen hameestaan.
"Oh, hyvä Jumala!" ähki hän tuijottaen unissakävijän tavalla lapsiin, jotka uudelleen rupesivat itkemään. "Oh, hyvä Jumala! Kuulkaapa, neiti", — ääni aleni, turvonneet silmät katselivat kiinteästi Marcellaa ja sanat puhkesivat suusta nopeana kuohuna, — "Kello neljältä kuulin tuvan oven käyvän; yöpukeissa karkasin ylös ja juoksin alakertaan, ja siinä Jim seisoi edessäni. 'Sammuta kynttilä', ärähti hän minulle. 'Voi, Jim', vastasin minä, 'missä olet taas ollut? Vielä sinä viet hengen minulta ja lapsi raukoilta!' 'Pane sinä vaan maata', sanoi hän minulle, 'minä tulen heti perästä.' Mutta oli niin kirkas kuutamo, että minä saatoin nähdä hänet melkein yhtä selvästi kuin jos olisi ollut selvä päivä, enkä voinut kääntää silmiäni hänestä. Ja siinä hän asteli tuvassa niin oudonnäköisenä, milloin laski hatun kädestään, milloin taas uudelleen tarttui siihen, ja minä näin, että pyssyä ei hänellä ollut muassa. Silloin minä menin ja kouristin häntä käsivarresta. Mutta hän tuuppasi minut pois. 'Jätä minut toki rauhaan?' sanoi hän; 'kyllä sinä sen aikanasi saat tietää.' Ja sitten minä satuin katsomaan hihaani, joka oli hipaissut hänen takkiansa — voi, hyvä Jumala! hyvä Jumala!"
Väristen koko ruumiiltaan ja vaalennein huulin piteli Marcella häntä sylissään suljettuna. Hänen mielikuvituksensa oli herkkä ja lentävä kuten yleensä luonteiden, joilla on nopea käsityskyky ja jotka helposti kiihtyvät, ja hän näki tämän kohtauksen, ikäänkuin hän olisi itse ollut läsnä — näki kuun valaiseman mökin, kurjat aviopuolisot ja murhatun veren vaimon hihalla.
Katkonaisin lausein rouva Hurd edelleen jutteli, mitä oli saanut mieheltään tietää. Yhteentörmäyksestä metsänvartiain kanssa hän kertoi samaa kuin Hurdkin lukuunottamatta joitakin lisäyksiä ja muutoksia, jotka vaimon säikähtynyt mielikuvitus oli esiinloihtinut. Hän kuvaili, kuinka hän oli pakottanut miehensä riisumaan vereen ryvettyneet vaatteensa ja kätkemään ne katossa olevaan loveen ja kuinka hän sitten oli rukoillut Hurdia viipymättä lähtemään karkuun, hän kun parissa tunnissa — ennenkuin oli päästy rikoksen perille — kerkiäisi jo hyvän matkaa takaa-ajajista edelle. Mutta mitä kauemmin he juttelivat, sitä lujemmaksi näytti Jimissä vahvistuvan päätös, että hänen oli teostaan vastattava. Sitäpaitsi hän älysi, että pako oli mahdoton hänenlaiselleen vinoselkäselle miehelle, ja sitä hän oli koettanut Mintallekin selitellä. Mutta pelosta tämä oli käynyt ihan mielettömäksi ja sokeaksi, ja viimein, juuri kun päivä alkoi sarastaa, Hurd, lopettaakseen heidän pitkällisen kinastuksensa, sanoi lähtevänsä nukkumaan. Vaimon puheet veivät muka hänen päänsä pyörälle, ja nyt tässä älyä kysyttiin, jos koskaan. Itkien seurasi Minta häntä tikapuita ylös makuuhuoneeseen.
Siellä istui pikku Willie vuoteessaan tukehtumaisillaan kurkkulimaansa ja puolikuolleena säikähdyksestä kuullessaan vanhempain kovaäänistä riitelyä.
"Ja kun Jim näki hänet, istahti hän pojan vuoteelle, kääri hänet peitteeseen, hieroi hänen sääriänsä ja jalkojansa, ja minä saatoin kuulla hänen tuskasta voihkivan. Silloin minä sanoin: 'Jim, jollet tahdo lähteä minun tähteni, etkö lähde pojan tähden?' Sillä nähkääs, neiti, meillä oli kotona hiukan rahaa, ja minä arvelin, että hän voisi piiloutua päivisin ja kävellä öisin ja joutua sillä tapaa Liverpooliin, ja sieltä Amerikkaan. Luulin tuskasta pakahtuvani, kun vaan kaiken aikaa kuuntelin tuleeko kuka, ja kun ajattelin, että hänet voidaan viedä täältä niinkuin loukkoon joutunut hiiri ja ettei kukaan usko meidän puheita todeksi, kun Jim niin usein on Westallia uhannut. Ja hän puhkesi itkuun ja Williekin itki. Ja hän suuteli minua ja lupasi lähteä. Ja minä hoputin kovasti häntä lähtemään, sillä alkoi jo olla niin valoisa; ja juuri kun hän seisoi portaitten päässä ja minä pitelin pikku Willieä sylissäni ja heitimme hänelle hyvästi — —"
Hänen päänsä vaipui penkille. Kertomus oli lopussa, eikä Marcellakaan enää mitään kysellyt — hän mietiskeli. Willie, kalpea kutistunut varjo, seisoi äitinsä vieressä silitellen hänen poskiaan. Huoneessa ei kuulunut muuta ääntä kuin hänen sihisevä hengityksensä.
Ovella kuului kova naputus. Marcella nousi ja silmäili ulos akkunasta. Väkijoukko oli melkein kokonaan hajaantunut, maantiellä näkyi vielä muutamia uteliaita, ja mökin ulkopuolella seisoi poliisi. Portailla seisoi Aldous Raeburn ja hänen takanaan hänen hevosensa pienen pojan pitelemänä.
Marcella meni ovea avaamaan.
"Minä tulen", sanoi hän heti. "Siinähän rouva Mullins jo tuleekin. Nyt uskallan jättää hänet."
Aldous otti hatun päästään, sulki oven ja käsi Marcellan käsivarrella hän seisoi katselemassa kokoon luhistunutta vaimoa ja kelmeitä lapsia. Ilme hänen kasvoillaan oli juhlallinen ja samalla kertaa säälivä; hänen mielessään liikkui vielä muistelmia toisistakin kohtauksista, joissa hän vast'ikään oli ollut läsnä.
"Poloiset", kuiskasi hän verkalleen. "Sinä sanoit hankkineesi jonkun tänne hoitamaan häntä. Näyttääpä siltä, kuin veisi tämä häneltäkin hengen."
Marcella nyökähytti päätään. Nyt kun hänellä tällä hetkellä ei enää ollut mitään täällä toimitettavaa, saattoi hän vain vaivoin hallita itseään ja hän oli puhjeta itkuun. Levottomana ja liikutettuna Aldous silmäili häntä hänen pannessaan hattua päähänsä. Marcellan armelias sydän ei ollut pelännyt tällaisen tärisyttävän tapauksen mielenliikutuksia, hän oli menetellyt ylevämmin kuin mitä hän, Aldous, tytön itsensä vuoksi olisi suonut. Raeburnin moraalinen tunne hyväksyi ja ihaili Marcellaa, mutta hän oli huolissaan ja ikävöi viedä rakastettunsa pois täältä voidakseen häntä helliä, lohduttaa. Tuskinpa Marcella oli kolmeakaan tuntia nukkunut, sittenkuin he erosivat Maxwell Courtin portailla Marcellan astuessa vaunuihin.
Nyt saapui rouva Mullinskin yhä hätääntyneenä ja nyyhkyttäen ja niiasi pelokkaana herra Raeburnille. Marcella puheli hänelle kuiskaamalla, antoi muutamia käytöllisiä ja asiallisia määräyksiä, jotka herättivät Aldousin ihailua, ja lupasi palata myöhemmin. Rouva Hurd ei liikahtanut eikä silmiään avannut.
"Jaksatko kävellä?" sanoi Aldous kumartuen hänen puoleensa, kun he seisoivat mökin ulkopuolella. "Sinä näytät aivan uupuneelta. Luuletko voivasi istua hevosen selässä, jos minä talutan sitä?"
"Ei, kävellään vaan!"
Niinpä he sitten astuivat eteenpäin kylän uteliaiden silmien seuraamina. Hevosta taluttava poika kulki jonkun matkan päässä heistä.
"Missä olet ollut?" kysyi Marcella, kun he olivat kylän sivuuttaneet. "Oh, älä sinä huoli minun väsymystäni ajatella! Minä tahdon mieluummin tietää kaikki. Minun täytyy tietää kaikki." Hän oli kalmankalpea, mutta kärsimättömyyttä ja kiihtymystä leimusivat mustat silmät. Vetipä hän vielä kätensäkin pois Aldousin käsivarrelta, missä tämä hellästi yritti sitä pidellä, ja astui pää pystyssä eteenpäin.
"Olin Dynes raukan luona", vastasi Aldous surullisesti; "minun oli toimitettava pöytäkirja hänen todistuksestaan. Hän kuoli siellä ollessani."
"Kuoli?"
"Niin. Kyllä rosvot olivat siitä huolehtineet, ettei pelastuksesta ollut toivoa. Mutta elipä hän sittenkin, Jumalan kiitos, niin kauan, että kerkisi antaa sen verran tietoja heistä, että luullakseni joutuvat oikeuden käsiin!"
Virkamiehen ja ylimyksen itsetietoinen ääni pisteli Marcellan värähteleviä hermoja.
"Mitä on oikeus?" huudahti hän; "järjestelmä, joka säälimättä uhraa ihmiselämän suojellakseen teidän kesyjä fasaanejanne?"
Pilvi sumensi Raeburnin vakavan, kirkkaan katseen. Rinnasta kohosi raskas huokaus — miehen huokaus, jolle hänen oma asemansa maailmassa tuottaa loppumattomia tunnonvaivoja.
"Niinpä kyllä!" sanoi hän. "Etkö usko, että minä sata kertaa kyselin samaa itseltäni seisoessani poika raukan kuolinvuoteen ääressä?"
Äänettöminä he kulkivat eteenpäin. Marcella oli yhä sotakannalla. Hänen sisässään riehui mielenkuohu, ja hän valmisteli hyökkäystä. Viimein Aldous puhkesi sanomaan:
"Mutta olivatpa nykyisen metsästyslakimme puutteet vaikka kuinkakin suuret, tältä tapaukselta ne eivät kumminkaan pysty riistämään ilkityön leimaa. Kuusi miestä, ainakin kolme pyssyllä varustettua — kenties useampikin — lähtee fasaaniryöstöretkelle. He törmäävät yhteen kahden metsänvartian kanssa — toinen seitsemäntoistavuotias poika — joilla ei ole muita aseita kuin ohut sauva. Poika lyödään kuoliaaksi, metsänvartian ampuu melkein paikalla mies, joka on ollut hänen elinkautinen vihollisensa ja joka monesti on muiden kuullen uhannut pehmittää hänet! Kai tämä, jos mikään, on tahallinen murha, raaka murha!"
Marcella seisahtui keskellä sumuista tietä ja yritti hallita itseään.
"Se ei ollut tahallinen", hän lopulta sai vaivoin sanoneeksi; "ei Hurdin puolelta. Olen kuullut sen hänen omasta suustaan. Se oli kahakka — hän olisi yhtä helposti voinut tulla murhatuksi kuin Westall. — Westall hyökkäsi ensin hänen kimppuunsa, Hurd puolusti itseään."
Aldous pudisti päätään.
"Tiettävästi Hurd asian sillä tapaa selittää", sanoi hän alakuloisesti, "samoin vaimo raukka. Hurd ei ole huono eikä paatunut ihminen kuten nuo muut hirtehiset. Nähtävästi hän, toinnuttuaan vimmansa ensi iskusta, ei voinut itsekään käsittää, mitä oli tehnyt. Mutta ei se asiaa muuta. Murha se oli, ei yksikään tuomari tai jury voi siitä olla toista mieltä. Dynesin todistus puhuu selvää kieltä, eikä muitakaan todistuksia puutu."
Hän vaikeni syvästi huolestuneena nähdessään, kuinka kalpeaksi ja tutisevaksi Marcella kävi.
"Oma armaani, kunpa voisin sinua säästää tästä kaikesta."
He olivat kahdenkesken sumuisella tiellä. Poika hevosineen oli kadonnut näkyvistä. Raeburn yritti kietoa käsivartensa Marcellan ympäri. Mutta sitä ei sallittu.
"Tiedä", huohotti nuori tyttö vetäytyen syrjään, "että minä en pidä Hurdia syyllisenä — että teen kaiken voitavani puolustaakseni häntä. Hän on minun silmissäni kierojen, iljettävien lakien uhri! Ellet sinä tahdo auttaa minua puolustamaan häntä — kai minun täytyy kääntyä jonkun muun puoleen."
Aldousiin iski äkillinen epäluulon pistos.
"Kyllä hänen puolustuksestaan huolta pidetään, siitä voit olla varma", sanoi hän hitaasti.
Marcella hillitsi itseään ja he astuivat eteenpäin. Kun he poikkesivat Mellorin ajotielle, muisteli Aldous täynnä kiihkeätä intohimoa mitä taivaallisia hetkiä he olivat viettäneet yhdessä hänen huoneessaan, ei täyttä yhdeksää tuntia sitten.
Askeleita kuului hiekkakäytävällä, ja molemmat katsahtivat ylös. Menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus sulivat yhteen tytön hämmästyneissä ja myrskyisissä tunteissa, kun hän näki Whartonin.
X LUKU.
Birminghamin työväenkongressin ensimäinen istunto oli juuri päättynyt, ja kadut sen rakennuksen lähellä, missä se oli pidetty, alkoivat täyttyä ulos rientävistä edustajista. Sadetta tuli tulvimalla, ja sateenvarjot olivat pystyssä.
Ympärillään joukko nuoria miehiä astui rakennuksen pääkäytävältä ulos Harry Wharton ja suuntasi kulkunsa — päästyään vaivoin erilleen siitä ystävällisestä väenahdingosta, joka tungeskeli hänen läheisyydessään — kadun toisella puolella olevaan ravintolaansa.
"No niin, minua ilahuttaa, että mielestänne suoriuduin asiastani kunnolla", puheli hän heidän noustessaan portaita ylös. "Tuhat tulimmaista tuota ilmaa, ja kuinka tukahuttavaa oli salissa. Tulkaa sisään, niin saamme jotain juodaksemme."
Puhuessaan hän lennätti auki työhuoneensa oven. Nuo neljä miestä hänen seurassaan seurasivat häntä sisään.
"Minun on palattava kokoussaliin tavatakseni kahta tai kolmea henkilöä, ennenkuin kaikki hajaantuvat", sanoi heistä etumainen. "Kiitos, herra Wharton, minulle ei mitään virvoituksia. Mutta aikomukseni oli kysyä teiltä, mihin toimenpiteisiin olette ryhtynyt puheenne julkaisemista varten?"
Puhuja oli laiha, tummahko mies, ystävällinen ja vaatimaton katse silmissään. Hän oli puettu pitkään, mustaan takkiin, ulkomuodoltaan papin näköinen.
"Oh! siitä on kyllä pidetty huolta, Bennett. Jäljennöksen saavat Sanomat, Päivän Uutiset ja Pohjolainen. Minä lähetin sen matkaan jo ennen kokousta. Oma lehteni tietysti myöskin. Muut lehdet ottakoot siitä mitä haluavat. Minulle se on yhdentekevä."
"Kaikki ne sen tahtovat", virkkoi muuan toinen. "Se on paras puhe, minkä olette koskaan pitänyt — paras puheenjohtajanpuhe, mikä meillä on koskaan ollut — vai mitä?"
Molemmat miehet hänen takanaan nyökähyttivät päätänsä myönnytyksen merkiksi. Puhuja, jota sanottiin Caseyksi, jatkoi:
"Hallinin puhe viime vuonna oli loistava, mutta Hallinin puheissa on jotain lamauttavaa, niin ainakin on tuntunut minusta viime vuonna. Taistelua me juuri nyt kaipaamme, ja Herran nimessä, antaa sitä vaan tulla!"
Ja kädet kupeilla seisoen hän silmäili vuoroin kutakin toveriansa. Hänen kasvonsa punoittivat osittain kokoussalissa vallinneen kuumuuden vaikutuksesta, osittain sisällisestä jännityksestä. Kaikilla näillä miehillä oli tuo eloisa, hermostunut ulkomuoto — Whartonilla ja Bennettilla sentään vähemmässä määrässä — joka tavallisesti on nähtävänä johtajissa, jotka ovat hyvissä väleissä johdettaviensa kanssa ja jotka vast'ikään ovat menestyksellä suoriutuneet kiihdyttävästä tulikoetuksesta. Vuolaana virtana tulvi heidän suustaan huomautuksia, naurunhohotuksia ja kokkapuheita heidän siinä seisoessaan juttelemassa äskeisestä puheesta ja sitä seuraavasta kohtauksesta. Wharton ei paljon keskusteluun puuttunut, pistihän vain tuontuostakin väliin jonkun kompasanan omasta esiintymisestään, mutta virkeä myhäily suupielissä ja liikkuva, tyytyväinen katse osoittivat ilmeisesti miehen mielihyvää. Tätä puhettaan hän oli valmistellut vasta silloin, kun hän kuutamossa astuskeli Mellorin kirjastossa. Eikä hänen häiriintynyt mielenrauhansa estänyt häntä sitten, tultuaan omaan huoneeseensa, sitä paperille pistämästä ja ottamasta siitä kaksi tai kolme kirjoituskone-jäljennöstä sanomalehtiä varten. Ei sen tyyli enemmän kuin sen loogillinen ajatuksenjuoksukaan ollut kärsinyt tuosta keskeyttävästä välikohtauksesta. Viimeisten viiden vuoden kuluessa ei ollut kukaan työväenohjelmaa paremmin esittänyt, rohkeammin suunnitellut ja kaunopuheisemmin puolustanut. Laimealta tuntui nyt Hallinin viime vuonna samanlaisessa kokouksessa pitämä puhe, kuten Casey oli huomauttanut. — Wharton tiesi yhdellä iskulla luoneensa itselleen nimen, tiesi myös, että hän tällä puheellaan oli työntänyt syrjään muutamia puoluemiehiä, jotka muutoin olisivat mahdollisesti asettuneet hänen tielleen.
Casey ensimäisenä vaihtoi puheenainetta. Hän oli jo kehuskellut puhetta paljon lämpimämmin, kuin oli itse aikonutkaan. Hän kuului uus-unionisteihin, ja miehen pukukin oli sitä mukaan — parkkumi-housut, flanellinen paita, tulipunainen kaulahuivi ja työmiehen takki — mikä kaikki vallan oivallisesti soveltui hänen leijonanomaiseen päähänsä ja leveihin hartioihinsa. Uransa hän oli alkanut muurarin-apulaisena ja oli tätä nykyä erään vastaperustetun uuden työväenyhdistyksen sihteerinä. Hänen vaikutuksensa oli ollut melkoinen, mutta sanottiin sen jo olevan alenemassa. Pidettiin sentään varsin luultavana, että hän saisi paikan ensi parlamentissa.
Toiset kaksi miestä olivat Molloy, kongressin sihteeri, lyhyt, sileänaamainen ja jäntevä mies, jonka ystävällinen katse ja käytöstapa useinkin vei ihmiset harhaan, hän kun oikeastaan oli tämän kamppailevan liikkeen kiihkoisin taistelija, ja Caseyn ystävä Wilkins, entinen rauta tehtaalainen, nyt työväenliikkeen palkassa ja työväen ehdokkaana eräästä Yorkshire-piiristä. Wilkins oli sivistymätön ja intohimoinen mies, puhui leveätä Yorkshiren murretta ja oli kehno liikemies, mutta rehellinen ja omassa piirissään vaikutusvaltainen kuten ainakin ihmiset, joilla on vilpitön vakaumus omasta tehtävästään. Lisäksi hän oli hyvä puhuja ja uskomattoman sitkeä kaikenmoisissa ruumiillisissa ponnistuksissa.
"No niin, hyvä on, että se on ohi", huoahti Wharton heittäytyen tuolille ja kurottaen samassa kättänsä kelloa kohti. "Casey, hiukan whiskyä? Eikö? Eikä Wilkinskään eikä Molloy? Teiltä, Bennett, ei kannata kysyäkään. Jumaliste! esivanhempamme olisivat pitäneet meitä raukkamaisina! No, kuppi kahvia teidän ainakin on juotava ennenkuin palaatte kokoussaliin. Tarjooja! kahvia. Asiasta toiseen, Bennett, maalla ollessani tapasin Hallininkin."
Puhuessaan hän kaiveli esiin paperossikotelonsa ja tarjosi toisille. Kaikki kieltäytyivät paitsi Molloy. Casey otti taskustaan puoleksi sammuneen piippunsa ja sytytti sen uudelleen. Hän ei ollut raittiusmies kuten muut, mutta halveksui juoda whiskyä ja vettä "herran" kustannuksella tai polttaa "herran" paperosseja. Luokkaylpeys hänessä oli ärtyisä ja vahva. Molloy, joka luonteeltaan oli yhdenvertainen jokaisen kanssa, vastaanotti tarjotun paperossin rauhallisesti, huomaamatta Caseyn karsasta silmäniskua.
Herra Bennett siirsi tuolinsa lähelle Whartonia. Hallinin nimeä mainittaessa kohosi huolestunut katse hänen eloisiin, tummiin silmiinsä.
"Miten on hänen laitansa, herra Wharton? Viime kirjeessään hän mainitsi minulle vain ohimennen terveydestään. Mutta muistattehan, että tuo lakkojuttu oli viedä hengen häneltä. Siinä oli tekemistä, ennenkuin saimme hänet piristymään — herra Raeburn ja minä."
"Oh, vahva hän ei ole, eikä ole luullakseni koskaan ollutkaan. Mutta kyllä hän sentään näytti olevan tavallisissa voimissa. Hän on herra Raeburnin luona, ja minä taas olin vieraana sen nuoren neidin isällä, joka on kihloissa herra Raeburnin kanssa."
"Olen kuullut kerrottavan siitä", sanoi Bennett huvitetun näköisenä. "No niin, meidän miehiä ei herra Raeburn ole, mutta hänen luokassaan ja hänen olosuhteissaan tapaa harvassa miehiä niin selväjärkisiä ja oikeamielisiä kuin hän. Morsian mahtaa olla onnellinen."
"On tietenkin", sanoi Wharton kuivakiskoisesti. "Mutta juuri tätä nykyä ei heistä kumpikaan liene niin ylen onnellinen. Viime yönä tapahtui siellä hirvittävä verinäytelmä. Eräs lordi Maxwellin metsänvartioista ja tämän apulainen, seitsentoistavuotias nuorukainen, tapettiin viime yönä kahakassa sala-ampujain kanssa. Juuri matkalle lähtiessäni kuulin hätimiten siitä kerrottavan, mutta ennen kokoukseen menoani sain sähkösanoman, missä pyydetään minua rupeamaan murhasta syytetyn asianajajaksi."
Inhon ja mielipahan ilme lennähti äkisti Bennettin kasvoille.
"Tällaisia tapahtumia on viime vuosina sattunut yhtenään", virkkoi hän. "Mitenkä voimme päästä siitä kirouksesta, johon tämä metsästys-järjestelmä meidät kytkee?"
"Siitä ei päästä", puheli Wharton tyynesti kopistellen tuhkaa paperossistaan, "ei teidän eläessä, eikä minun. Kun saamme enemmän radikaaleja parlamenttiin, toimitamme huojennusta rangaistuksiin, mutta siitä metsästävä säätyluokkamme vain kiukustuu keksimään uusia puolustuskeinoja itselleen. Ooh! mies joutuu hirtettäväksi — se on selvä. Mutta siitä tulee oivallinen tapaus — yleiseltä näkökannalta katsottuna — se nostattaa mieliä — —"
Tuumivan näköisenä hän kuljetti kätensä kiharaisen tukkansa läpi.
"Aivan erinomainen tapaus siitä tulee", toisti hän sitten matalammalla äänellä ikäänkuin itsekseen puhellen.
"Herra Wharton, tottahan otatte osaa 'Peterloon' päivällisiin tänään?" kysäisi alati epäluuloinen Wilkins Whartonin ojentaessa hänelle kahvikuppia. "Se kuuluu tehtäviinne — ymmärtääkseni."
"Ikävä kyllä, en voi", vastasi Wharton tyytymättömällä äänellä; "olin juuri aikeessa pyytää teitä kaikkia esittämään anteeksipyyntöni ja selittämään poissaoloani. Bennettille olen jo puhunut siitä. Minun on välttämättä lähdettävä maalle vielä tänä iltana — ikävä juttu — muuan työmies on joutunut kiikkiin, kun on ampunut erään metsänvartian; minua on pyydetty miehen asianajajaksi. Oikeuden istunnot alkavat valitettavasti jo kahden viikon kuluttua; niin muodoin on aika varsin täpärällä — —"