Ja hän selitteli edelleen. Iltajunassa hän palaa Widringtoniin, seuraavana aamuna, lauantaina, hän keskustelee sen asianajajan kanssa, jonka toimeksi oikeudenkäynti on annettu, ja samana päivänä hän saapuu hyvissä ajoin Birminghamiin ollakseen läsnä kongressin toisessa kokouksessa, joka oli määrätty avattavaksi aikaisin iltapuolella.
Hän puheli ystävällisesti ja vakuuttavasti. Noiden toisten miesten rinnalla hänen nuoruutensa, kaunis ulkonäkönsä ja sulava käytöstapansa pisti huomattavasti silmään. Wilkinsin silmissä, jolta ei jäänyt huomaamatta yksikään Whartonin sana tai liike, hän oli ilmeisesti liian hyvissä pukineissa ja liian sivistynyt. Tottahan se päivä piankin koittaa, kun työväenliike tulee toimiin omillaankin ja uskaltaa antaa eropassit mokomillekin nuorille ylimyksille. Ei sentään vielä.
"No, johan sen arvasinkin, ettette te piittaa meidän päivällisistä", nauraa hohotti hän.
Bennettin lempeä katse muuttui vihaiseksi.
"Onhan herra Wharton mielestäni kyllin selvästi selitellyt syyt poissaoloonsa", lausui hän toisiin kääntyen. "Kyllä häntä päivällisillä kaivataan — mutta tässä näyttää elämä ja kuolema olevan kyseessä. Älkäämme myös unohtako sitä seikkaa, että tämä tehtävä sattui herra Whartonille perin sopimattomaan aikaan. Sitä ei meistä yksikään osannut arvata, kun viime vuonna valitsimme hänet, että hänelle tulisi tässä samalla haavaa vaalikamppailu eteen. Ensi lauantainahan se pamahtaa?"
"Niin, lauantaina!" sanoi Wharton päätään nyökähyttäen.
"No, tokkopa vetelee?" uteli Casey pyörähyttäen Whartoniin tutkivan katseen.
"Vetelee toki", vastasi Wharton hilpeästi, "oh, kyllä se meille luonnistuu. Vanhan Dodgsonin on väistyttävä, ei siinä mikään auta."
"Onko Raeburnilaisilla yhä vielä yhtä vahva kannatus kuin ennen?" kysyi
Molloy, joka tunsi Brookshiren.
"Sitä ei ole kellään tilanomistajalla enää. Vuodesta 84 alkaen on maa miinoja täynnä kaikilla — hyvillä ja huonoilla — ja sen he tietävät."
"Miinatpa vain eivät ota räjähtääkseen — minun kärsivällisyyteni tässä jo katkeaa", ärähti Wilkins. "Minun järjelleni on käsittämätöntä, mitenkä kansa vuosi vuodelta taipuu maksamaan veroa noille anastajille. Mutta vähätpä tästä näkyy apua olevan siitä, että heitä ahdistetaan. Niin kauan kuin heitä ja heidän puoluelaisiaan istuu parlamentissa ja kabinetissa, ei ole mitään muutoksia tulossa."
Wharton katsahti häneen säteilevällä katseella ja teki pienen hyväksyvän liikkeen päällään.
"No niin, nyt jätämme teidät rauhaan", sanoi Bennett. "Teiltä ei liikene paljon aikaa matkavalmistuksiin. Kyllä me selitämme syyt poissaoloonne, herra Wharton. Puheenne herätti niin suurta mielihyvää, että kaikki tulevat olemaan iloisella mielellä, siitä saatte olla varma. Suurenmoinen se olikin! — sallikaa minun vielä kerran onnitella teitä. Hyvää yötä — toivon, että saatte salametsästäjänne vapautetuksi."
Toiset seurasivat hänen esimerkkiänsä ja heittivät hyvästi hekin. Wharton saatteli heitä ulos, sitten hän palasi takaisin ja heittäytyi uudelleen akkunan luona olevaan tuoliin. Sälekaihtimet olivat vielä alaslaskematta, ja hän silmäili leveälle, kauniille kadulle, joka näkyi akkunasta korkeine punaisine tiilirakennuksineen ja puoteineen, vilisevine ihmisjoukkoineen ja ajokaluineen, kaikki niin tuhlaavasti kaasuliekkien valaisemana, että helmikuun pimeys ja kosteus olivat sen rinnalla voimattomat. Mutta häneltä jäi kaikki tämä huomaamatta, haihtumassa oli jo äskeisen menestyksen aiheuttama mielenliikutuskin. Hän oli jälleen Mellorin ajotiellä; Aldous Raeburn ja Marcella seisoivat hänen edessään; tämän jännittävän hetken muisto pani hänen tunteensa uudelleen vavahtamaan.
Hän painoi molemmin käsin päätänsä ja mietiskeli. Murhauutisen oli hänelle ensiksi kertonut herra Boyce. Mellorin herra oli sen kuullut Williamilta puoli kahdeksan tienoissa ja oli paikalla koputtanut hereille vieraansa saadakseen jutella hänen kanssaan tästä tärisyttävästä tapahtumasta.
"Noin iljettävää juttua en, Jumala nähköön, ole milloinkaan kuullut", toruskeli potilas silitellen yönuttuaan laihalla kädellään. "Siihen nyt ne teidän radikaaliset mielipiteenne johtavat. Ensi toimekseen kai ottavat herraskartanojen ryöstämisen ja polttamisen."
"Enpä luule, että radikaalisilla mielipiteilläni on paljonkaan tekemistä sen kanssa", vastasi Wharton levollisesti.
Mutta hänen poskillaan hehkui punainen täplä, joka oli ristiriidassa käytöksen kanssa. Vai niin, kun hän — he — näkivät Hurdin astuvan lehtokujan poikki, oli hän matkalla tähän verinäytelmään. Se sama pyssynlaukaus, jonka hän, Wharton oli kuullut, oli Westallilta vienyt hengen. No niin, mikä tässä nyt joutuu eteen? Voineeko Marcella tukkia suunsa vai haastetaanko heidät molemmat todistajiksi. Tämä ajatus pani hänen valtimonsa hurjasti jyskyttämään.
"Onko päästy jäljille. Onko ketään vangittu?" kyseli hän isännältään.
"No, johan minä teille juttelin," vastasi herra Boyce äkeästi, vaikka hän itse asiassa ei ollut mitään virkkanut. "Tuo Hurd-hirtehinen on vangittu. Minulle kerrottiin, että metsänvartiat ja poliisit ovat jo toista vuotta pitäneet häntä silmällä. Ja kaiken aikaa on tässä tyttäreni hemmotellut häntä ja hänen vaimoansa ja saarnaillut minulle heistä. Saipa hän Raeburninkin ottamaan hänet hovin työhön. Hyvä opetus tämä on hänelle, sen takaan."
Wharton veti syvän helpotuksen hengähdyksen. Vai oli mies jo raudoissa ja muita todistuksia näkyi löytyvän. Hyvä! Naisen omatunto on vaarallinen kapine, eikä sitä koskaan voi tietää, mitä se saa aikaan, joutuipa siinä pulaan vaikka kuka.
Kun herra Boyce vihdoin oli lähtenyt matkaansa, jotta hän saattoi pukeutua ja joutua valmiiksi siihen varhaiseen junaan, jolla hän edellisenä iltana äkkiä oli päättänyt lähteä Mellorista, kesti hyvän aikaa ennenkuin Wharton pystyi mitään tekemään. Hän vajosi tuumimaan asemaansa. Neiti Boycen ystävä oli nyt ilmeisessä hengenvaarassa, ja niin ollen neiti Boycen ajatukset arvatenkin liikkuivat yksinomaan tämän miehen ja hänen perheensä ympärillä. Wharton tiesi edeltäpäin, kuinka kiihkeänä, kuinka suuttuneena tyttö oli alkava taistelun Hurdin elämän puolesta. Olkootpa todistukset vaikka kuinka puhuvia, Marcellalle Hurd aina oli oleva uhri tai sankari — ja Westall tietenkin pelkkä näytelmän Holofernes.
Mitähän Raeburn tästä arvelee? Niinpä niin, juoni kehittyy edelleen. Hänelle pälkähtikin nyt mieleen, että jos hän lähtee Widringtoniin aikaisemmassa junassa kuin ensin oli määrätty, kerkiää hän vielä ennen Birminghamiin lähtöä puolen tunnin verran jutella erään asianajajan kanssa, joka oli hänen ystäviään. Hän soitti Williamia, joka kiihtyneenä ja hätiköiden saapui palvelijain huoneesta — määräsi tavaransa lähetettäviksi myöhäisemmässä junassa, tiedusteli pojalta, mitä hän oli kuullut murhasta, sukelsi kylpyynsä ja pullahti jälleen ylös sieltä virkeänä ja joustavana. Ei hänen ulkonäöstään saattanut huomata, että vain kahden tunnin levoton uni oli ollut miehen yölepo ja että sitä ennen oli kestetty mielenliikutuksia ja suoritettu ajatustyötä, mikä olisi pystynyt järkyttämään toiselta ihmiseltä vankatkin ruumiinvoimat.
* * * * *
Entä kohtaus Mellorin tiellä! Kuinka elävästi hän näki heidän kummankin — Raeburnin synkkänä ja kalpeana, Marcellan tummassa sarssipuvussaan, silmät yhtenä intohimon hehkuna ja posket verettöminä.
"Traagillinen ylevyys varjosi häntä — sankarittaren ilmakehä. Hänessä tuntui ruumistuvan tuo surunvoittoinen aamu raskaine sadepisaroineen ja lehdettömine puineen — kaikki inhimillinen tuska, joka nyt vallitsi tuossa pienessä kylässä. Ja minä, joka viimeksi olin nähnyt hänet tanssipuvussa, joka olin pidellyt häntä sylissäni lämpimänä, tuoksuvana, neitseellisenä, joka olin nähnyt hänen sydämensä nousevan ja laskevan valkean poven alla — sydämen, jossa minä — minä olin levottomuutta herättänyt! — kuinka rohkenin minä pysähtyä ja katsella häntä silmiin. Mutta tein sen. Salamana lensi samassa mieleeni ajatus, kuinka taivuttaisin hänet antamaan minulle anteeksi, kuinka jälleen saisin hänet valtaani. Luulin, että leikki oli lopussa, äkkiä minulle selvisi, että toinen näytös oli juuri alulla. Hän ja Raeburn olivat silminnähtävästi jo olleet kinastuksessa toistensa kanssa — sen huomasin paikalla, kun näin heidät. Tämä juttu vain laajentaa juopaa heidän välillään. Raeburnin omatunto astuu väliin — ja sen miehen omalletunnolle ei pirukaan mahda mitään!
"Nyt hän minua vihaa; joka sana, jonka puhun hänelle — ja vielä enemmän joka sana hänen morsiamelleen — sapettaa häntä. Mutta malttoi hän sentään mielensä, kun minä pyysin häntä kertomaan, mitä hän tiesi — en voi syyllä häntä moittia — vaikka näin minä tuontuostakin, että hän vääntelihe tuskasta, kun hän oivalsi miten tarkat tiedot minulla on puheenalaisista henkilöistä ja paikoista — tiedot, jotka yksin hän on voinut minulle antaa. Ja sillä välin seisoo Marcella vieressä kuin kuvapatsas. Ei niin sanaa, ei niin katsetta, vaikka kättelyä hän ei voinut minulta kieltää. Mutta vaistoni pelasti minut. Minä tempasin hänet ylös, — minä houkuttelin hänet mukaani! Asetuin sille käsityskannalle murhaan nähden, jonka arvasin hänelläkin olevan. Saattoihan otaksua, että se oli ollut kahakka — tavallinen tappelu — missä sattuma ratkaisi voiton. Hyvänluontoinen ja säveä mieshän Hurd oli, kykenemätön tekemään tahallista murhaa. Ja mitä vihamielisyyteen tulee, olihan sitä ollut kummallakin puolella. Raeburn kangistui eikä puhunut mitään. Kuinka kaunis on hänellä otsa — ja kun hän on liikutettu, on kasvoissa joskus ilme, joka muistuttaa antiikkista voimaa ja oikeamielisyyttä! Mutta hän— hän alkoi vavista — virkosi jähmetyksestään. Hän oli vähällä puuttua puheisiin kanssani — mutta minä katsoin viisaimmaksi olla enää pitkittämättä keskustelua ja kiiruhdin tieheni."
Hän veti taskustaan sähkösanoman, joka hänen käteensä oli annettu hänen ravintolaan tullessaan, ja jälleen väreili suupielissä sama riemastus, jota hän oli tuntenut ensin lukiessaan sitä. Yksityiskohtia myöten se johdatti hänelle mieleen tuon kiireisen keskustelun Widringtonin asianajajan kanssa, jonka tarkka vainu jo oli keksinyt, että Hurdin puolustuksesta voisi koitua hänelle hyvääkin raha-ansiota. Tämä mies — ollen puutteenalainen, ovela ja seudun olot juurta jaksain tunteva — oli työskennellyt Whartonin ja puolueen eteen, eikä mitään parempaa pyytänyt kuin saada pysyä hyvissä väleissä tulevan parlamentinjäsenen kanssa.
"Eräs nainen", oli Wharton hänelle puhellut, "herra Boycen tytär Mellorista, on hartaasti kiintynyt tähän mieheen ja hänen perheeseensä. Hän on kovin suruissaan tämän jutun johdosta. Näin hänet sivumennen tänä aamuna, mutta ei ollut aikaa siitä jutella. Olen vakuutettu siitä, että hän koettaa auttaa miehen sukulaisia tämän puolustuksessa. Käykää hänen luonaan vielä tänä aamuna — sanokaa hänelle, että tämä juttu on herättänyt minussa myötätuntoa — että olen lakimies, kuten hän tietää, ja että otan ajaakseni Hurdin asiaa, jos hän vain tahtoo. Hankalaksi tämä minulle käy, vaalit kun juuri ovat edessä, mutta se on tehtävä — yleisen edun kannalta. Ymmärrättehän? Neiti Boycen isä on tory — ja tytär viettää piakkoin häitä herra Raeburnin kanssa. Näin ollen hän on vaikeassa asemassa. Yhtäkaikki hänen mielensä on kovasti kuohuksissa tästä tapauksesta ja koko metsästys-järjestelmästä — ja minä tahtoisin olla hänelle avuksi. Kävi miten kävi, omaa tietään hän kulkee. Käykää häntä puhuttelemassa — puhutelkaa myös Hurdin vaimoa, joka on tykkänään neiti Boycen vaikutuksenalaisena, ja sähköttäkää sitten minulle ravintolaani Birminghamiin. Jos he ovat ajatelleet toimia toisin päin, hyvä sekin. Sitä enemmän aikaa liikenee minulta vaalipuuhiini."
Suoritettuaan tämän tehtävän hän matkusti Birminghamiin. Siellä hänelle ravintolan portailla ojennettiin sähkösanoma: —
"Puhutellut neiti Boycea, samoin rouva Hurdia. Teitä halutaan hartaasti miehen asianajajaksi."
Tuumivana hän nyt levitteli sähkösanomaa edessään. Tuo vähäinen paperiliuska antoi hänelle lupauksen siitä, mitä hän kiihkeimmin halusi maailmassa — vaikutusvaltaa, mielenliikutuksia, jännittävää toimintaa.
"Kun me kohtaamme toisemme vasta", hymyili hän itsekseen, "vetää hän itsensä tilille. Hän on oleva arvokas ja loukkaantunut; hän epäilee kaikkia sanojani ja tekojani — ja itseään hän epäilee vieläkin enemmän. Yhdentekevä. Juonen langat ovat minun kädessäni, kadotin tai voitin, hän on yhtäkaikki pakotettu työskentelemään kanssani, neuvottelemaan kanssani — hän on jäävä minulle kiitollisuudenvelkaa. Mikä sai hänet suostumaan? — kaiketi se kumminkin tuntui hänestä nöyryyttävältä. Raeburn nähtävästi on ollut järkkymätön — naisten tapaan hän tahtoo päästä voitolle, ja koska hän kaikesta huolimatta katsoo minun apuani edullisimmaksi, on hän pistänyt ylpeytensä säkkiin? vai olisikohan? — Ei, sitä en uskalla ajatella. Tämä on kuin viini — päähän se käy. Ja tällaiseen yritykseen ryhdyttäessä on oltava selvällä päällä. Kirjoittaisinko hänelle — aikaa on juuri sen verran, ennenkuin lähden — pyytäisinkö häneltä anteeksi mieletöntä tekoani — ennenkuin yhdessä käymme ihmiselämää pelastamaan? Se voipi onnistua — voipi epäonnistuakin. Mutta ei sentään! Parasta on antaa asian itsenäisesti kehittyä. Hänkö — Aldous Raeburnin vaimo kuukauden kuluttua? No niin, ehkäpä — ehkäpä hän on. Mutta siitä ei minun ymmärtääkseni tarvitse suuresti välittää. Merkillistä! Kaksikymmentäneljä tuntia sitten arvelin, että kaikki oli ollutta ja mennyttä. — Nyt päivällistä syömään ja sitten matkaan! Kuinkahan niukalla unella saatan tulla toimeen seuraavan kahden viikon ajan?"
Hän soitti kelloa, tilasi ajurin ja läksi sitten ruokahuoneeseen pikaista päivällistä haukkaamaan. Hänen kulkiessaan ohi yhden niistä pienistä pöydistä, joita huone oli täynnään, muuan herrasmies, joka tuttavansa kanssa söi puolista siellä, tunsi hänet ja nyökähytti hänelle kylmästi päätään. Wharton astui huoneen perälle, ja odottaessaan ruokaansa hän vajosi lukemaan paikkakunnan iltalehteä, joka jo sisälsi selostuksen hänen puheestaan.
"Huomasitteko tuota miestä?" kysyi muukalainen tuttavaltaan.
"Sitäkö pientä nuorta, kiharapäistä miestä?"
"Pientä, nuorta miestä, jopa jo! Hän on jäntevin atleetti, minkä tunnen — aivan tavaton ruumiillinen kestävyys kokoon verraten — ja politikoitsijana hän on — mitä taitavimpia lurjuksia. Me olemme naapurukset maalla. Meidän maatilamme ovat vieretysten. Tunsin hänen isänsä — pienen, näivettyneen vanhan herran vanhaa koulua — hyvin silokäytöksinen ja itsepintainen — jonka hänen vaimonsa kiusasi hengiltä — oh, Jumala paratkoon, oli siinäkin naista!"
"Mikä on miehen nimi?" keskeytti toinen. "Wharton — H. S. Wharton. Äiti oli lordi Westgaten tytär hänen äitinsä taas näyttelijätär, jonka vanha lordi nai vanhuudenhöperyydessään. Samoin kuin Garrick lady Mildred Whartonkin oli luonnollinen ainoastaan silloin kun sai näytellä jota hän tekikin vaikka missä tilaisuudessa. Vanhan Whartonin olisi pitänyt antaa hänelle selkään hänen käsialansa tähden ja tappaa hänet hänen pukujensa vuoksi. Nimikirjoitustaan varten hän tarvitsi kokonaisen paperiarkin, ja hänen pukunsa olivat sellaiset, että jos sattui olemaan samassa huoneessa hänen kanssaan, oli mahdotonta välttää takertumasta hänen liepeisiinsä. Verrattoman kekseliäs hän oli eriskummaisia malleja keksimään. Huomion herättämiseksi tämä kaikki tehtiin. Hän riiteli miehensä ja kaikkein sukulaistensa kanssa, ja lopulta hän rupesi julkisesti esiintymään sosialistisena puhujana, poika seurassaan. Aina hänellä oli näyteltävänä milloin mikin osa, epäonnistunein niistä oli kuitenkin äidin osa."
"H. S. Wharton?" virkkoi vieruskumppani. "No, sehän on sama mies, joka tänään on täällä puhunut. Olen juuri lukenut Iltatähdessä selostuksen siitä. Suuri kokous — Birminghamin johtavien ammattikuntien kokoonkutsuma — jonka tarkoituksena on käsitellä vapaamielisten vaaliohjelmaa, mikäli se koskee työväestöä — vai siinäkö se mies oli — sanotaan, että hänellä oli suunnaton menestys — puhui loistavasti — ja tulee varmaan valituksi parlamenttiin ensi viikolla."
Puhuja, joka näköjään oli ovela ja varakas tehtailija, pisti silmälasit nenälleen, voidakseen paremmin silmäillä tätä nuorta Robespierreä. Hänen toverinsa, lihavahko tilanomistaja, kohautti olkapäitään.
"Äidiltään tämä nuori mies niinmuodoin on perinyt mielipiteensä?"
"Tiettävästi. Siitä lähtien kuin poika oli viisitoistavuotias, sai hän olla mukana kaikissa hassutuksissa. Miehensä kuoltua lady Mildred yritti panna toimeen yhteisiä aterioita palvelusväen kanssa, mutta hovimestari pani pystyn eteen. Saman teki Whartonkin, joka — niin sosialisti kuin onkin — on aina ollut luonteeltaan mukavuutta rakastava. Se hänen kunniakseen sanottakoon, että masentunut hän oli äidin kuoltua. Silloin olin minäkin taipuvainen kohtelemaan miestä säädyllisesti. Luulen, että lady Mildred rakasti poikaansa — ja merkitseehän sekin sentään jotain."
XI LUKU.
Marcella makasi Mellorin vierashuoneen sohvalla. Uutimet oli juuri laskettu alas, mutta hän oli kieltänyt Williamia tuomasta lamppuja sisään ennenkuin soitetaan. Takkavalkeankin valo oli hänestä sietämätön. Silmät ummessa hän siinä lepäsi ruumiillisesti ja sielullisesti aivan hervottomana. Lepoa hän ei kuitenkaan näyttänyt nauttivan, pienikin kolina talossa pani hänet säpsähtämään ja kuuntelemaan. Aamupuolen hän oli viettänyt Hurdin mökissä hoidellen rouva Hurdia ja pikku poikaa. Minta, ennenkin heikko ja kulunut, oli nyt säikähdyksestä ja levottomuudesta käynyt niin kurjaksi, ettei voinut vuodettansa jättää, ja Willie huononi päivä päivältä, vaikka hän itsepintaisesti tahtoi liikkua ympäri puettuna kuten ennenkin ja tietää kaikki, mikä koski isää. Liikkuminen tuotti tuolle raihnaiselle ruumiille uskomattomia pakotuksia, ja isä näytti alati olevan lapsen ikävöivässä mielessä, mutta pieni sankari kärsi kaikki, mykkänä ja valittamatta.
Se onnettomuus, joka näitä kurjia oli kohdannut, piti Marcellaakin kuumeen tapaisessa kidutuksessa. Voimat ja mieli olivat peräti murtuneet. Vielä toinen uneton yö, täynnä jos jonkinlaisia kauhunkuvia, heikensi hänen jo ennaltaan ristiriitaisten tunteiden ja oman itsensä halveksimisen painostuksesta raukaistua itsehillitsemiskykyänsä. Siinä nyt odotellessaan kuulevansa Aldous Raeburnin soittamista ja askeleita, hän ei itsekään voinut päästä selville, oliko hänen oltava äkäinen siitä että Aldous tulee niin myöhään, vai onneton siitä, että hän tulee yhtään. Siitä hän kyllä oli selvillä, että heillä oli keskenään pitkä tilinteko suoritettavana. Raskaana painoi häpeäntunne hänen sydäntään ja omaatuntoaan, tapahtumaa kirjastossa hän arveli neitseellisessä mielessään poistumattomaksi täpläksi kunnialleen — heikkoudeksi ja petokseksi samalla haavaa. Mutta hän ei tahtonut ajatella sitä, eikä sovitella tekojansa sen mukaan. Kärsimättömänä hän työnsi tyköään moraaliset väittelyt. Saisihan Aldous aikanaan sen, mikä hänelle on tuleva — saisi valita, tahtooko ensinkään naida Marcellan tapaisen tytön.
Tämän ohessa Raeburnin käsityskanta murhasta tuskastutti häntä ja oli viedä häneltä kaiken maltin. Vaikka tuntui se toiselta puolen hänestä ikäänkuin huojennukseltakin, kun sai suuttua häneen — kun oli olemassa loukkaantumisen ja moitteen syitä. Sen lisäksi häntä ihmetytti se lempeä järkähtämättömyys, joka ilmeni sulhasen sanoissa ja käytöksessä hänen puolustaessaan eriävää kantaansa. Se oli Marcellalle aivan uutta. Uhmansekaisella mielihyvällä hän antautui taisteluun sitä vastaan. Oli ikäänkuin hän sillä olisi löytänyt puolustusta itselleen — ikäänkuin Aldous olisi joutunut samalle asteelle kuin hänkin ja palkinnut pahaa pahalla.
Ovi aukeni. Jopa viimeinkin! Hän ponnahti pystyyn. Mutta William se vain olikin, joka toi sisään iltapostin. Häntä seurasi rouva Boyce. Hän loi tyttäreen tutkivan katseen, kyseli, oliko hänen päänkivistyksensä parempi ja istahti sitten ompeluksineen hänen viereensä. Näinä kahtena päivänä hän oli ollut harvinaisen ystävällinen Marcellalle. Pienet hellyydenosoitukset, joilla naiset tavallisesti ilmaisevat osanottoansa, olivat hänelle tuiki vieraita. Hemmottelemaan tai hyväilemään hän ei pystynyt. Mutta siitä pitäin kun Marcella tänä aamuna palasi kylältä kotiin kalpeana, kuoppasilmäisenä hahmona, oli äitikin ryhtynyt valtaansa käyttämään. Hän ei sallinut tytön enää lähteä ulos, vaan laitteli hänet sohvalle lepäämään ja antoi hänelle hajusuolaa päänkivistyksen poistamiseksi. Ei Marcella jaksanut vastustella. Aldousille oli annettava sana, sen hän vain oli määrännyt, että hän saapuisi Melloriin niin pian kuin laillinen ruumiinkatselmus oli lopussa, jotta Marcella saisi kuulla juryn päätöksen. Jury oli istunut kaiken päivää, ja tuomio odotettiin illalla langetettavaksi.
Marcella silmäili kirjeitään, kunnes sattui käteen eräs, sisältävä lontoolaisen kauppahuoneen lähettämiä kangasmalleja. Hän työnsi sen kiivaalla liikkeellä nopeasti syrjään ja nousi istualleen.
"Äiti! minulla on sinulle jotain sanottavaa."
"Mitä sitten, tyttöseni."
"Äiti, häät täytyy siirtää! — ne täytyy! — pari viikkoa. Minä olen miettinyt sitä tässä maatessani. Kuinka minä voisin? — näethän itsekin, ettei se käy. Tuo onneton vaimo luottaa tykkänään minuun. Kuinka voin uhrata aikani vaatteille ja ompelijattarille? Minusta tuntuu, kuin en voisi ajatella mitään muuta — en mitään muuta koko maailmassa — kuin häntä ja hänen lapsiaan."
Hän sai vaivoin puhutuksi. Ääni oli kova ja pingottunut. "Oikeus istuu kenties juuri sinä viikkona — ehkäpä vielä samana päivänäkin, kun meitä vihitään."
Hän vaikeni ja lennätti äitiin melkein uhkaavan katseen. Rouva Boyce ei osoittanut vähintäkään hämmästyksen merkkiä. Hän laski levollisesti työnsä helmaansa.
"Jo minä olen odottanutkin, että sinulla olisi sellaisia tuumia", virkkoi hän hetken kuluttua. "Enkä voi käsittää, että se sinun kannaltasi katsottuna olisi järjetöntäkään. Mutta ymmärtänethän, että ani harva arvostelee asiaa sinun kannaltasi. Aldous Raeburn kyllä — sinähän sen parhaiten osaat päättää. Mutta hänen omaisensa saattavat olla toista mieltä, ja isä pitää sinua — —"
"Hulluna", oli hän sanoa, mutta totuttuun tapaansa hän valitsi maltillisemman sanan ja sanoi "narrimaisena". Marcellan himmeät silmät leimahtivat uhmaavasti. "Sitä ei voi auttaa. En voi tehdä sitä. Ilmoitan sen heti Aldousille. Häät pitää siirtää kuukaudeksi. Ja vaikeata se on silloinkin", lisäsi hän ja väristys puistutti hänen jäseniään.
Rouva Boycen hartiat liikahtivat melkein huomaamattomasti, eikä hän voinut olla tulevaa vävypoikaansa säälimättä. Sitten hän sanoi kuivasti — —:
"Mietihän kumminkin ensin, onko mielestäsi oikein tehty Raeburnia kohtaan, että sallit tällaisen seikan kumota hänen toiveitaan ja suunnittelujaan. Hänen on, luullakseni, oltava Lontoossa parlamentin avajaisissa kuuden viikon kuluttua."
Marcella ei vastannut. Kädet ristissä polvilla hän istui syviin mietelmiin vaipuneena. Häiksi määrättyyn päivään — entisen sopimuksen mukaan — oli enää vain kolme viikkoa ja kolme päivää. Lyhyt kuherruskuukautensa heidän oli määrä viettää Pohjois-Englannissa eräässä kuuluisassa linnassa, jonka heille oli tarjonnut käytettäväksi muuan Aldousin serkku äidin puolelta, hänellä kun oli linnoja enemmän kuin tarvitsi. Sieltä oli aikomus lähteä Lontooseen parlamentinavajaisiksi. Kaupunkitaloa sisustettiin suurella kiireellä. Marcella itse oli tuskin ensinkään siihen puuttunut viime aikoina, vaan jättänyt sen tykkänään neiti Raeburnin tehtäväksi, joka tosin oli kiukustunut morsiamen välinpitämättömyydestä, mutta joka sentään mielellään valikoi uutimet ja seinäpaperit.
"Kahdeksan viikon kuluttua on kuolemantuomio pantu täytäntöön", mietti äiti mielessään istuessaan ääneti hänkin. Rouva Boyce oli jo hankkinut itselleen tietoja kaikista murhaan kuuluvista asianhaaroista, ja hän oli vakuutettu siitä, että Marcella oli antautunut toivottomaan kamppailuun Hurdin elämän puolesta. Mutta tytär — niin tuittupäisesti ja kiihkoisesti kuin hän käyttäytyikin — osoitti tällä menettelyllä sielunjaloutta, jolle äiti ei voinut olla antamatta hiljaista tunnustusta ja joka sai hänet unohtamaan ivallisen puhetapansa ja kohtelemaan Marcellaa lempeämmin.
Melkeinpä tämä sama ajatus — vaikka hirvittävän kauhunkuvan muodossa, jossa ajatukset eivät uskaltaneet viipyä — välähti Marcellankin aivoissa, ja siihen liittyi vielä toinenkin ajatus, joka jäi aavistamatta itse teräväsilmäiseltä rouva Boyceltakin. "Kun minä kerron hänelle sen — hän arvatenkaan — ei tahdo mennä naimisiin kanssani — ja kerrottava se tietysti on."
Ei kumminkaan vielä — ei mitenkään vielä. Vaistomaisesti hän tunsi, että hänen nyt näiden seuraa vain viikkojen kuluessa oli säilytettävä entinen arvokkuutensa Aldousin silmissä, ettei hän saanut antaa tälle mitään halveksumisen syytä. Jos hän nyt tällaisena aikana takertuu omiin synteihinsä, on hän laiskan ja tekopyhän uskovaisen kaltainen, joka voihkailee sielunsa pelastuksesta, sen sijaan että pitäisi huolta vaimonsa ja lapsensa ruumiillisista tarpeista.
Valtaovella soitettiin. Marcella nousi pystyyn käsi sohvannojalla. Surkuteltavalta ja pateettiselta hän näytti seisoessaan siinä pitkänä, hentona, mustapukuisena.
Kun Aldous astui sisään, olivat Marcellan kasvot yhtenä ainoana tuskaisena kysymyksenä. Aldous astui hänen luokseen ja tarttui hänen käteensä.
"Westallin jutussa kuuluu päätös: tahallinen murha Hurdin puolelta. Mitä tulee Charlie Dynes raukkaan, siirrettiin päätöksenantaminen ensi istuntoon. Todistuksia on kumminkin kertynyt siksi paljon, että ruumiit voidaan haudata. Tänä iltana kerrottiin, että muuan mies tuota salametsästäjä-joukkiota on esiintynyt ilmiantajana ja poliisi vakuuttaa korjaavansa talteen kahden tai kolmen päivän kuluttua koko parven."
Marcella vetäytyi hänestä pois ja vaipui uudelleen sohvan nurkkaan. Varjostaen kädellään silmiään hän teki voitavansa ollakseen tyyni ja asiallinen.
"Kuulusteltiinko Hurdia itseään?"
"Kuulusteltiin. Hän kertoi samaa, mitä oli sinulle ja vaimolleenkin puhunut. Mutta oikeus? —"
"Ei uskonut häntä."
"Ei. Oli olemassa niin painavia todistuksia häntä vastaan. Hänen omasta kertomuksestaan käy ilmi, että hän oli ollut ulkona metsästyksen tarkoituksessa, että hän oli johtanut Oxford-joukkuetta, että hän oli ollut pyssyllä asestettuna ja että Westall oli ollut aseeton. Hän myönsi myöskin, että Westall oli ensin kehottanut häntä antamaan pois äsken korjaamansa fasaanit sekä pyssyn. Hän kielsi. Silloin hän sanoi Westallin rynnänneen hänen päällensä ja hän laukaisi. Dick Patton ja jotkut muut todistivat, että hän jo kuukausmääriä oli uhkaillut Westallia."
"Katalat pelkurit!" huusi Marcella nyyhkyttäen ja molemmat kädet nyrkissä.
Rouva Boycesta näytti, että Aldousin kalpeille, surun kalvamille kasvoille lennähti hetkeksi harmistunut ilme. Hän jatkoi lujalla äänellä:
"Ja Brown, isännöitsijämme, todisti, että hän lokakuusta asti oli ollut työssä meillä. Siinä punnittiin mielestäni tunnollisesti myötä ja vastaan, ja puoli seitsemän ajoissa annettiin päätös."
"Vietiinkö hänet takaisin vankilaan?"
"Tietysti. Torstaina hänet asetetaan rauhantuomarien tutkittavaksi."
"Joista sinä olet yksi?"
Tytön äänensävy oli selittämätön. Aldous säpsähti. Rouva Boyce punastui suuttumuksesta, ja tukahuttaen halunsa sekaantua keskusteluun hän alkoi panna kokoon työvehkeensä jättääkseen kihlatut kahden. Hetkisen arveltuaan Aldous virkkoi:
"Erehdyt, ei yksikään rauhantuomari käsittele asiaa, jossa hän on personallisesti osallinen. Minä en tule ensinkään puuttumaan oikeudenkäyntiin. Isoisän on tietysti tehtävä kanne."
"Mutta se on kumminkin oikeus, jossa istuu pelkkiä tilanomistajia", huudahti Marcella, "miehiä, jotka tuomitsevat hänet jo vain senkin vuoksi, että hän on salametsästäjä."
Seurasi äänettömyys, jonka aikana rouva Boyce lähti huoneesta. Sitten
Aldous sanoi verkalleen:
"Arvostelet meitä väärin, luullakseni, ainakin muutamia meistä.
Tiedäthän sitäpaitsi, että rauhantuomarien tehtävänä on vain alustavan
tutkimuksen suorittaminen, ennenkuin juttu lähetetään oikeuteen.
Asiasta toiseen" — ääni muuttui äkkiä — "kuulin illalla, että Harry
Wharton ryhtyy Hurdin asianajajaksi."
"Niin", vastasi Marcella uhmaavasti. "Onko sinulla mitään sitä vastaan?
Vai kenties et soisi Hurdille mitään puolustusta?"
"Marcella!"
Äänensävy oli sellainen, että se vihlaisi tytönkin katkeroitunutta sydäntä. Näin syvästi ei Marcella vielä koskaan ollut häntä loukannut, ja ensi hetkessä Aldous oli jo vähällä päästää suuttumuksensa valloilleen. Sydämeen kertynyt suru ja mielikarvaus oli puhjeta kiivauteen, joka kerrassaan olisi pyyhkäissyt pois miehen tavanmukaisen maltin ja tyynimielisyyden. Mutta kun hän katsahti Marcellaan, pisti hänen silmäänsä, kuinka kalpea ja kurja hän oli. Hän ei voinut läksyttää häntä! Mutta Raeburn älysi samassa, että nyt heille kummallekin olisi asiain molemminpuolinen selvitteleminen parasta. Olihan heidän keskinäinen suhteensa jo useampia viikkoja ollut kiero. Päätökset kypsyivät hänessä hitaasti ja epäröivinä, mutta nyt hänelle yhdellä iskulla kävi selväksi, että tässä oli pysty pantava eteen.
Kuultuaan huudahduksen Marcellan ensi ajatus oli pyytää anteeksi. Mutta sitten takertuivat sanat hänen kurkkuunsa. Hänkin oivalsi, että voimainmittelemisen hetki nyt oli käsissä. Ellei hän voinut mitään vaikuttaa sulhaseensa tässä asiassa — vaikka se oli niin päivänselvä ja koski niin läheltä hänen sydäntään — miten sitten käy avioliitossa, missä hän alun pitäen oli otaksunut itseään johtavaksi pääksi? Mikä hänessä oli parasta ja mikä hänessä oli huonointa, varustautui taisteluun.
Kun hän ei mitään puhunut, katsahti Raeburn ylös.
"Minä odotan", virkkoi hän matalalla äänellä.
"Mitä sitten?"
"Että sinä peruuttaisit sanasi."
Marcella näki, että hän oli kipeästi loukkaantunut, näki niinikään, että heidän keskinäiseen suhteeseensa oli jotain uutta tulemassa — sulhasen puolelta ylpeätä itsepuolustusta, jota tyttö ei ennen ollut koskaan huomannut. Hänen oma ylpeytensä nousi paikalla kapinaan.
"Ei minun olisi tullut juuri niin sanoa", alkoi hän mielenliikutuksesta melkein tukahtuneella äänellä ja koettaen ulkonaisesti toki pysyä tyynenä, jottei Aldousin silmissä näyttäisi oikulliselta lapselta, "sen myönnän. Mutta minulle on selvinnyt, alusta alkaen, että — että" — ääni sai vauhtia, hän otti äkkiä pöydältä kirjan ja käänteli sitä rauhattomana kädessään — "sinä et koskaan ole pystynyt tätä asiaa puolueettomasti arvostelemaan. Sinä olet arvostellut tätä rikosta tilanhaltian kannalta; sinä et ole koskaan myöntänyt, että tässä oli kiihotusta mukana; sinä et tunne sääliä — —"
Raeburnilta pääsi kärsimätön huudahdus.
"Tiedätkö missä olin, ennenkuin läksin ruumiinkatselmukseen?"
"En", kuului Marcellan uhmaava vastaus. Hän oli äreä Aldousin keskeytyksestä ja oli päättänyt pysyä järkähtämättömästi omalla kannallaan.
"Olin rouva Westallin luona. Harden ja minä menimme häntä katsomaan. Hän on kova, umpimielinen nainen. Kylässä hän nähtävästi ei ole suosittu, eikä kukaan pistäy hänen luonaan. Hän" — Raeburn epäröi — "hän odottaa piakkoin lasta. Säikähdys ja kiihtymys ovat niin tärisyttäneet hänen mielentilansa, että Clarke pelkää hänen järkensä pimittyvän. Puhumattomana ja kuivin silmin hän istui takan ääressä, mutta silmissä oli kiiluva katse, joka ei tiedä hyvää. Lähetimme sinne sairaanhoitajan, joka auttaa rouva Jellisonia pitämään häntä silmällä. Pojastaan hän ei näytä lainkaan huolivan. Yhdellä kädeniskulla on tältä naiselta riistetty kaikki, mikä hänelle elämässä oli rakkainta. Miksi? Siksi että mies, joka ei mitenkään ollut puutteessa, jolla oli ystäviä ja työtä, suvaitsee toimia lainvastaisesti ja tyydyttää himoa, josta hän sinulle ja vaimolleen oli luvannut luopua, ja että hän samalla haavaa saisi tyydyttää petomaista vihaansa miestä kohtaan, joka ei tehnyt muuta kuin puolusti isäntänsä omaisuutta. Etkö sinä tunne sääliä rouva Westallia tai hänen lastansa kohtaan?"
Hän puheli niin tyynesti kuin taisi vedoten tytön järkeen ja siveellisiin tunteisiin, mutta pohjalla värähti syvä tunteiden kuohu.
"Kyllä minä olen pahoillani hänen puolestaan!" huudahti Marcella kiihkeästi. "Mutta mitenkä saattaa sortajaa ja kaikkea sitä kohtaan, mikä on hänen kanssaan yhteydessä tuntea samaa myötätuntoa kuin uhria kohtaan?"
Aldous ravisti paheksuen päätänsä, mutta Marcella puhui edelleen. "Sinä tiedät — eilenhän minä sinulle juttelin — kuinka Westall näiden iljettävien metsästyslakien turvassa teki jo Hurdin nuorena ollessa elämän raskaaksi hänelle — kuinka hän mennä vuonna oli uudelleen ruvennut häntä vainoomaan. Tuonoin me kiistelimme jotenkin samanlaatuisesta tapauksesta — tuosta Irlannin murhasta. Minä suututin sinua, kun en, kuten sinä, tahtonut tuomita noita miehiä, jotka pensasaidan takaa olivat ampuneet isäntänsä kuoliaaksi. Sinä väitit, että murhattu oli koettanut tehdä velvollisuutensa alustalaisiaan kohtaan ja että murha oli raaka ja aiheeton. Mutta minä ajattelin järjestelmää — niitä muistoja, joita murhaajain mielessä oli mahtanut liikkua. Siinä oli puolustuksia kylliksi — hän kärsi isänsä puolesta — sitä murhaa minä en voi tuomita kuten muita veritöitä. Niin, jos Venäjän tsaari räjähytetään ilmaan, vaaditaanko silloin, että vain hänen vaimoansa ja lapsiansa ajatellaan? Ei, silloin minä ajattelen sortovaltaa ja kapinaa; minä rukoilisin, niin, rukoilisin, että minullakin olisi rohkeutta tehdä, mitä he tekivät! Olen kaiketi mielestäsi hillitön ja hullu. Kenties olenkin. Minä olen sellaiseksi luotu. Ja sellainen minä aina tulen olemaankin!"
Hän linkosi sanansa Aldousille kiihtymyksestä vavisten. Tämän kylmä, läpitunkeva katse ja luja käytös, johon Marcella ei ollut tottunut, veivät hänet tykkänään pois suunniltaan.
"Oliko tässä tapauksessa mitään sortoa?" kysäisi toinen levollisesti.
"Siitä olen yhtä mieltä kanssasi, että murhia on monenlaisia.
Mutta mikäli minä olen sinua ymmärtänyt, et pidä tätä murhana etkä
hyökkäyksenä, vaan hätäpuolustuksena. Sitä ainakin Hurd väittää."
Marcella epäröi ja hämmentyi.
"Minä tiedän", vakuutteli hän, "minä tiedän. Minä uskon sen. Mutta vaikkapa Hurd olisikin ensin hyökännyt Westallin päälle, minusta hänen syyllisyyttänsä lieventää sittenkin tämä järjestelmä ja Westallin vihamielisyys."
Raeburn pudisti uudelleen päätänsä. "Onko mies ammuttava kuin koira syystä, että hän on tuima ja vallanhimoinen ja käyttää kiukkuista kieltä?"
Seurasi äänettömyys. Marcella kannusti itseään ajattelemalla tuota viallista pikku miestä vankikopissaan, miestä, jota viheliäisen, tyydyttämättömän elämän jälkeen nyt odotti väkivaltainen kuolema, jolla yhteiskunta aikoi päästä hänestä — ajatteli vaimoa, jolta sydän oli murtuva, ja pientä poikaa, joka lain nimessä iäksi erotetaan isästään. Lopuksi hän puhkesi puhumaan paksulla, epäselvällä äänellä:
"Minusta on niin kauheata, etten voi luottaa sinuun — etten saa sinua tuntemaan samalla tapaa kuin itsekin tunnen. Ja kun minä piakkoin välttämättä tarvitsen apuasi, kun sinun avustasi saattaa kaikki riippua — niin lieneekin tarpeetonta sitä pyytää sinulta."
Aldous säpsähti, kumartui eteenpäin ja vallaten Marcellan molemmat kädet — hänen kuumat, vapisevat kätensä — suuteli hän niitä intohimoisen hellästi.
"Mitä se apu mahtaa olla, jota minä en voi sinulle antaa? Se ajatus olisi vaikea kestää!"
Marcella vastasi hänen kysymykseensä toisella:
"Sanohan, miten luulet käyvän? Miten luulet sen päättyvän?"
"Minä vain pahoitan mieltäsi, armas", vastasi Raeburn allapäin.
"Et, sano vain. Sinä pidät häntä syyllisenä. Luulet, että hänet tuomitaan."
"En näe muuta mahdollisuutta, ellei tuoda esiin joitakin uusia todistuksia Hurdin hyväksi", vastasi Raeburn vastahakoisesti.
"No niin; hänet tuomitaan niinmuodoin kuolemaan. Mutta minä tiedän — tuo asianajaja Widringtonissa kertoi minulle — että — että — jos tuomion langettua — jotkut vaikutusvaltaiset henkilöt — joiden sana painaa paljon — jos lordi Maxwell ja sinä yhtyisitte siihen liikkeeseen, jonka tarkoituksena on pelastaa hänet — —. Sillä sellainen liike pannaan varmasti toimeen — radikaalit ryhtyvät toimeen. Tahdotko tehdä sen — tahdotko luvata nyt — minun tähteni?" Aldous oli ääneti.
Marcella katsoi häneen hehkuva rukous silmissään. Hän tunsi mahtinsa ja päätti koettaa sitä.
"Jos tämä mies joutuu hirtettäväksi", pyyteli hän, "painaa se elämääni jäljen, jota ei mikään voi ikinä poistaa. Minusta tuntuu, kuin olisin tavallani vastuunalainen hänen kohtalostaan. Minä olen nuhteleva itseäni siitä, että jollen olisi niin yksinomaan ajatellut omia itsekkäitä puuhiani — häitä — oljenpalmikoimista — niin olisin älynnyt, mitä oli tekeillä. Minä olisin voinut pelastaa nämä poloiset, jotka ovat olleet ystäviäni — totisia ystäviäni — tästä surkeudesta."
Hän vapautti kätensä ja vaipui takaisin sohvan kulmaukseen painaen nenäliinansa silmilleen.
"Olisitpa sinä nähnyt tuon kurjan vaimon tänä aamuna", kuiskasi hän tukahtuneella äänellä. "'Oi, neiti', puheli hän, 'jos hänet katsotaan syylliseksi, eihän ne sentään voi hirttää häntä — vaivaista Jim raukkaani, jolla ei koskaan ole ollut samaa elämässä kuin muilla ihmisillä. Voi, rukoillaan oikein hartaasti. Minä tiedän, että on paljon ihmisiä, jotka tahtovat auttaa häntä. Hullu hän oli silloin kun sen teki. Hän ei ole ollut entisessä ramussaan viime talvesta alkaen, kun me kaikki kärsimme nälkää, ja hän oli aivan järkensä menettää, kun oli niin huolissaan minusta ja lapsista. Pyytäähän neiti herra Raeburnia puhumaan hänen puolestaan? — ja lordi Maxwellia? Se oli heidän riistansa. Minä tiedän, että se oli heidän riistansa. Mutta kyllä he antavat anteeksi. He ovat niin mahtavaa väkeä — ja niin rikkaita — ja me — me olemme aina olleet ahdingossa. Voi, mitä kaikkea me olemme saaneet kokea, vaikk'ei kukaan tiedä! Eikö neiti usko, että he voivat hankkia armoa hänelle? Voi, minä menen rukoilemaan heitä!'"
Hän lakkasi puhumasta kykenemättä enää hallitsemaan ääntänsä. Aldous kumartui hänen puoleensa ja suuteli häntä otsalle. Kummankin valtasi tällä hetkellä juhlallinen tunnelma. Viimein Aldous virkkoi lujalla, vaikka liikutetulla äänellä:
"Sen ainakin lupaan, etten arvostele mitään ennakolta. Sitten vasta kun on kaikki saatu selville, tahdon muodostaa mielipiteeni. Mutta — tahtoisin sinulle huomauttaa — jos armonanomus pannaan liikkeelle tämän miehen hyväksi, ei minun ole helpompi sitä kannattaa silti, että se oli minun omaisuuteni — minun metsästysalueeni, joka rikoksentekijää houkutteli. Minun käsittääkseni on tämä asia käsiteltävä kokonaan yleiseltä näkökannalta. Omat tunnonvaivani, omat yksityiset tunteeni eivät saa tässä tapauksessa ohjata toimintaani. Lienenkö kenties itsekin jonkin verran syypää niihin olosuhteisiin ja asianhaaroihin, jotka antavat aihetta tämäntapaisiin tekoihin, on kysymys, joka alati kalvaa mieltäni. Tämä pulmallinen kysymys on jo ennenkin tuottanut minulle monta haikeata hetkeä. Nyt se on ruvennut painostamaan — kiduttamaan. Isoisääni en muista milloinkaan ennen nähneeni niin kiihdyksissä ja pahastuneena. Mutta hän on vanhan koulun miehiä ja noudattaa vanhoja esikuvia. Minä puolestani, jos tila kerran joutuu minun käsiini, käyn muuttamaan koko järjestelmän; en tahdo ottaa vastuulleni niin monen ihmiselämän kärsimisiä ja haaksirikkoutumisia kuin tässä — —"
Ääni katkesi.
"Mutta", jatkoi hän edelleen lujalla äänellä, "soisin sinun tietävän, että tämäntapaiset vaikutteet eivät tule johtamaan minua tätä tapausta arvostellessani. Ensinnäkään ei kuolemantuomio sinänsä ole minulle vastenmielinen. Enpä usko, että sen poistaminen olisi oikeudenmukaista. Sinä puolestasi näyt olevan sitä mieltä, että murhaaja on armahdettava silloin kun voimme syyllä häntä sääliä. Minä taas uskon, että jos murhaaja näkisi asiat oikeassa valossa, niin hän itse vaatisi omaa kuolemaansa pitäen sitä ainoana sovituksen mahdollisuutena. Asian ydinkohta on niinmuodoin siinä: — oliko teko murha vai ei? Englannin rikoslaki ei ole täydellinen murhaan nähden, mutta minusta se on oikeudenmukainen ja sitä ohjaa — —"
"Niin sinä juttelet ikäänkuin ei maailmassa olisi mitään sellaisia asioita kuin laupeutta ja sääliä", keskeytti Marcella rajusti, "ikäänkuin eivät lainlaatijat ja toimeenpanijat olisi juuri samaa lihaa ja verta kuin lainrikkojat".
Aldous näytti huolestuneelta.
"Niin kyllä, mutta laki on yläpuolella lakeja ja lainlaatijoita", vastasi hän matalalla äänellä; "ja meidän rotumme ja aikamme laki — velvollisuudentunne — olipa se vaikka kuinka puutteellinen, on pyhä, ei siitä syystä, että se ulkoapäin on meille säädetty, vaan koska sen perustana on ollut oman elämämme paras osa, koska — luodessamme katsauksen sen kehitykseen — näemme siinä parhaan todisteen siitä, että meissä asuu ja toimii jumalallinen voima."
Hän puheli ensin ikäänkuin itsekseen, Marcellaan katsomatta, mutta sitten hän kääntyi hänen puoleensa, silmissä vetoava katse, niinkuin rukoillen toiselta myötätuntoa, ymmärtämystä, keskinäistä kunnioitusta — mielipiteiden eriäväisyydestä huolimatta. Tämä katse sekä lupasi että rukoili.
Ani harvoin ja vain välillisesti Aldous tätä ennen oli Marcellalle jutellut uskonnollisista tai filosofisista mietelmistään. Nuoren tytön ajatukset olivat nykyisin varsin haluttomat liikkumaan tällaisissa asioissa, ja Aldous puolestaan oli kaiken elinaikansa ollut niin vaitelias omiin tunteisiinsa nähden, että hänestä tuntui vaikealta purkaa niitä edes Marcellalle. Siksipä tämä äkillinen vilkahdus salattuun kammioon kiinnitti hetkiseksi Marcellan tarkkaavaisuutta, kuten ainakin äkillinen yllätys.
Mutta siinä samassa jo vihastuksen kuohaus pyyhkäisi tiehensä tämän tunnelman. Kaikki, mitä Aldous sanoi, saattoi kyllä olla ihanteellista ja pohjaltaan tottakin — mutta — sykähtävän elämän punainen veri puuttui joka sanasta. Kuinka Aldous nyt pystyy sitä sanomaan? Kuinka hän tässä saattaa tehdä päätelmiä — kuinka punnita näitä kysymyksiä eetillisellä vaa'alla, kun vaimo on menettämäisillään miehensä, lapset isänsä? Entä eetillinen vaaka itse — eikö se kallistu puoleen ja toiseen, aina sen mukaan minkälainen käsi on sitä pitelemässä — salametsästäjän vai tilanhaltian, rikkaan vai köyhän?
Mutta hän oli liian hervoton jaksaakseen edelleen kiistellä. Kumpikin tunsi, että taistelu oli uudistettava. Mutta Marcella vakuutteli itselleen, että kunhan herra Wharton puuttuu asiaan, niin kyllä silloin koko juttu kääntyy toiselle tolalle. Ja hän tiesi, että hänen oma asemansa Aldousiin nähden oli vahva.
Sitten Aldousin viimeinkin oli lupa kääntää kaikki huomionsa Marcellaan ja hänen terveydentilaansa, joka häntä suuresti huolestutti. Ei hän ollut koskaan voinut kuvitella mielessään, että tuollainen voimakas ja terve olento niin vähässä ajassa voisi käydä noin viheliäiseksi. Marcella salli vastustelematta hänen säälitellä, rukoilla ja neuvoa itseään ja viimein hän hyväkseen käyttäen Aldousin huolestunutta mielentilaa pyysi häiden lykkäystä.
Syyksi hän esitti samoja esteitä kuin äidilleenkin "Kuinka pystyisin nyt ajattelemaan tuollaisia asioita?" hän viittasi tutisevalla kädellään pöydälle kasattuihin mallitilkkuihin — "tämä tuska ja kuolema silmäini edessä?"
Aldousille se oli kova isku, ja paljon käytöllistäkin hankaluutta oli siitä koituva. Mutta hänen tunne-elämänsä oli pohjaltaan yhtä hieno ja herkkä kuin konsanaan Marcellan, ja niinpä hän heikon vastustelemisen jälkeen mukautui morsiamensa tahtoon ja suostui siirtämään häät kuusi viikkoa eteenpäin eli pääsiäiseen. Tyttö tiesi, että hänen olisi ollut oltava tästä hyvin kiitollinen hänelle, mutta jokin — mikä salainen ajatus lie ollut — pidätti sanat hänen huulillaan.
"Nyt siis kotiin", sanoi Aldous nousten ja väkinäisesti myhäillen. "Minun on selitettävä asia Neta tädille niin hyvin kuin käy laatuun ja ryhdyttävä sitten tarpeellisten muutosten järjestämiseen. Lupaathan koettaa ajatella jotain muuta nyt? Tässä olen tuonut sinulle kirjan, jota toivoakseni hiukan lueskelet."
Marcella salli hänen helliä ja vaalia itseään. Ollessaan juuri lähdössä
Aldous kysäisi:
"Oletko lainkaan tavannut herra Whartonia tämän tapauksen jälkeen?"
Hänen käytöksessään ei ollut mitään erikoista. Mutta Marcella tunsi näyttävänsä syylliseltä, ja hän oli hyvillään siitä, että huoneessa vallitseva hämärä suojeli häntä.
"En ole nähnyt häntä sen jälkeen kuin satuimme yhteen maantiellä. Puhuttelin eilen sitä asianajajaa, jonka toimena on valmistaa juttu hänen käsiteltäväkseen. Hän tuli Widringtonista tapaamaan rouva Hurdia ja minua. Minä en ollut aikonut Whartonia pyytää, mutta olimme sitä mieltä, että Hurdille olisi edullisinta saada hänet, jos hän vain ottaa sen tehdäkseen."
"Sitä mieltä olen minäkin", virkkoi Aldous miettiväisenä. "Enpä usko, että hän on paljonkaan toiminut lakialalla sen koommin kuin hän otti tutkintonsa, mutta se johtuu epäilemättä siitä, että sanomalehtityö ja politiikka ovat niin yksinomaan vallanneet hänen harrastuksensa. Kykyä hänellä on tarpeeksi ja kyllä hän innolla ja tarmolla ajaa tätä asiaa. Luullakseni ei olisi voitu parempaa asianajajaa saada Hurdille."
Marcella ei vastannut. Hän tunsi, että Aldous oli jalomielinen, mutta se jätti hänet kylmäksi, koskemattomaksi.
Aldous astui hänen luokseen ja kumartui hänen puoleensa.
"Hyvää yötä — hyvää yötä — väsynyt lapsi — oma armaani. Kun tänä aamuna näin sinut rouva Hurdin mökissä, muistuivat mieleeni nämä sanat: 'Antakaa ja teille pitää takaisin annettaman!' Ja sillä hetkellä annoin itselleni lupauksen pyhittää sinulle mikä minussa parasta on!"
Kun ovi oli sulkeutunut hänen jälkeensä, upotti Marcella kasvonsa tyynyyn ja vuodatti siinä pimeässä elämänsä katkerimmat kyyneleet — kyyneleet, jotka muuttivat hänen nuoruutensa — jotka vihkivät hänen traagillisen elämän toimintaan.
Hän oli vielä sohvalla itkemässä, kun hän kuuli ovea hiljakseen avattavan. Hän karkasi pystyyn ja pyyhki silmiänsä, mutta sisään liukuva pieni olento ei ollut säikähdystä herättävä. Se oli Mary Harden, joka kävi istumaan hänen viereensä.
"Tiesin, että olisit haikealla mielellä. Niin minäkin — tahdon itkeä kanssasi. Palaan juuri kylästä, olen käynyt katsomassa heitä kaikkia — ja nyt tulin kertomaan sinulle."
"Mitä sanoi rouva Hurd — kuullessaan päätöksestä?" sai Marcella nyyhkytyksiltään kysytyksi.
"Hän oli siihen valmistautunut. Charlie sanoi hänelle tänään iltapuolella sen jälkeen kuin sinä olit lähtenyt, että niin arvattavasti tulee käymään."
Seurasi lyhyt äänettömyys.
"Pian kai saan kuulla", puhui Marcella viimein, kylmähkö sävy äänessään, "mitä herra Wharton tuumii tehdä hänen puolustuksekseen. Luultavasti hän aikoo esiintyä rauhantuomarien edessä."
"Kaiketi; mutta Charlie arvelee, että puolustus supistuu hyvin vähiin. Oikeudenistuntoon on enää vain kaksi viikkoa aikaa. Siihen ei ole pitkältä. Mutta nyt kun se salametsästäjä on ilmoittanut toverinsa, sanotaan, että asia on jo aivan selvä. Päälle päätteeksi on poliiseilla niin paljon todistuksia, ettei tuomion päätöksestä voi olla mitään epäilystä. Marcella!"
"Niin."
Ellei huoneessa olisi ollut niin pimeätä, olisi Marcella huomannut, kuinka aralta Mary näytti.
"Marcella, minulla olisi sinulle Charlielta jotain sanottavaa. Hän pyytää, ettet — ettet antaisi rouva Hurdille liian paljon toiveita. Itse hän arvelee, ettei ole enää mitään toivoa, ja hänestä on väärin uskotella muuta rouva Hurdille."
"Tekin olette samanlaisia kuin kaikki muut", huusi Marcella uudelleen kiukustuen, "vaaditteko tekin silmän silmästä ja hampaan hampaasta?" Mary odotti tuokion.
"Charlien sydän on murtumaisillaan", lausui hän viimein; "mutta hän pitää sitä murhana ja katsoo, että Hurd on ansainnut rangaistuksensa, niin — vieläpä että hänen tyytyväisellä mielellä olisi sovitettava rikoksensa. Hän uskoo, että se on Jumalan tahto, ja olenpa kuullut hänen sanovan, että hänestä nähden saisi vaikka julkiset mestaukset jälleen joutua käytäntöön — jos vain ankaraa järjestystä noudatetaan — jotta emme kykenisi ummistamaan silmiämme Jumalan oikeudelle ja Jumalan rangaistuksille — jota aina koetamme välttää."
Marcellaa puistatti. Hän nousi seisaalleen ja survaisi Maryn käden luotaan.
"Tervehdä veljeäsi minulta, Mary", sanoi hän, "ja sano hänelle, että minusta hänen Jumalansa ei ole muuta kuin konstaapeli Englannin metsästyslakien palveluksessa! Mokoma Jumala ei ainakaan minulle merkitse mitään niin kauan kuin elän."
Ja hän pyyhkäisi ulos huoneesta jättäen Maryn kangistuneena tuijottamaan jälkeensä.
* * * * *
Suuri oli hämmästys ja suuttumus Maxwell Courtissa, kun Aldous Mellorista palattuaan ja ensin isotädilleen kerrottuaan ruumiinkatselmuksen päätöksestä sitten varovaisesti ilmoitti hänelle, että häät oli siirretty. Raeburn asettui paikalla niin puolustavalle kannalle Marcellan suhteen ja torjui neiti Raeburnin kaikki loukkaavat viittaukset niin tyynesti ja päättävästi, ettei vanha neiti katsonut sopivaksi purkaa kiukkuansa hänen läsnäollessaan muulla tavalla kuin esiintuomalla joitakin varsin maltillisia muistutuksia ja vastaväitteitä. Mutta hänen jouduttuaan istumaan kahden kesken lady Winterbournen kanssa laukesivat hänen kielensä siteet. Lady Winterbourne, jonka mies oleskeli Rivieralla erään naimisissa olevan tyttären kanssa ja josta oli tuntunut mahdottomalta olla yksinään kotona, kun naapuristossa elettiin niin jännittäviä aikoja, oli tullut ystävänsä luo puolisille.
"No, kultaseni", kuului neiti Raeburnin tervehdys, kun hänen vieraansa astui sisään, "nyt saat kuulla uutisen. Aldousin häät on siirretty."
"Siirretty!" huudahti lady Winterbourne hämmästyneenä "Eihän toki! Vielä torstaina juttelin siitä Marcellan kera, hän sanoi, että kaikki jo oli päätetty."
"Torstaina! — Niinpä niin!" puhisi neiti Raeburn juoksuttaen neulaansa kiivaasti ja tarmokkaasti; "mutta sen jälkeen eräs salametsästäjä on murhannut meidän metsänvartiamme ja siinä on tarpeeksi syytä."
"Mitä tarkoitat, Agneta?"
"Sitä mitä sanon. Salametsästäjä oli Marcellan ystävä, eikä hän kykene riistämään ajatuksiansa hänestä sen vertaa, että voisi viettää häitä Aldousin kanssa, vaikka tietää, että kaikki hänen suunnitelmansa joutuvat sekaannuksiin tämän kautta Ja mitä vaaleihin tulee, niin voit olla varma siitä, ettei hän ensi maanantaina huoli kysyä tai tietää, onko Aldous valittu vai ei. Mitä sellainen asia häntä liikuttaa! Aika ja ajatukset ovat tykkänään kiinni salametsästäjän puolustuksessa — joka tietenkin on uskottu herra Whartonille. Siinä on nykyajan naiskuva — tyypillinen vai mitä arvelet, Adelaide?"
"Hän on useasti puhunut minulle tästä Hurdin perheestä" sanoi lady
Winterbourne hitaasti. "Hän on aina pitänyt heistä erikoista huolta.
Etkö muista, että hän jutteli heistä jo silloin, kun hän oli ensimäistä
kertaa aamiaisella teillä?"
"Muistan kylläkin! Sinä samana päivänä hän läksytti Maxwellia hänen velvollisuuksistaan tilanhaltiana. Alku oli lupaava. Käyhän minunkin tietysti sääliksi sen miehen vaimoa ja lapsia", neiti Raeburnin ääni hiljeni vauhdissaan, "mutta säälin minä vielä paljon enemmän rouva Westallia ja onnetonta rouva Dynes raukkaa. Koko juttu on pitänyt Maxwellia ja minua niin tärisyttävässä mielentilassa, että syömisestä ja nukkumisesta on tuskin yhtään ollut puhetta. Maxwell oli mielestäni niin kauhean vanhan näköinen tänä aamuna, ja ajatteles mitä kaikkea hänellä vielä on kestettävää! Ellei ensi yö ole parempi, lähetän noutamaan Clarkea. Ja nyt taas uusia huolia tämän häiden siirron takia — kaikki sopimukset muutettavat, — kutsumukset peruutettavat. Niin kyllä, mokomakin tyttö!" Ja neiti Raeburn vaikeni äkisti tuntien, ettei hyvätapaisen henkilön sopinut puheessaan käyttää sellaisia sanoja, jotka edes suunnilleen olisivat olleet sopusoinnussa hänen nykyisen mielentilansa kanssa.
"Mutta jos se koskee häneen niin kipeästi — niinkuin sinuun tai minuun koskisi, jos joku sukulainen tai ystävä olisi hädässä."
"Kuinka se olisi mahdollista?" huudahti vanha neiti aivan poissa suunniltaan. "Mitenkä saattaa hänellä olla niin läheisiä tuttavia — työväen piirissä? Se on sopimatonta, Adelaide, sanon minä, enkä usko, että se on vilpitöntäkään. Tarkoitus on vain herättää huomiota ja näyttää, kuinka suuri hänen valtansa Aldousiin on. Ja onpa tässä muitakin syitä, joista lienee parasta olla puhumatta."
Neiti Raeburn pyyhkäisi kädellään paitaa, jota hän ompeli jollekin hyväntekeväisyys-seuralle, ja kevensi mieltänsä kiivaasti nyhtäisemällä harsimalankaa siitä. Lady Winterbournen vanhoille kasvoille nousi heikko puna.
"Minäpä olen varma siitä, että Marcellan tuska on vilpitöntä", lausui hän painokkaasti. "Tarkoitatko todellakin, Agneta, ettei meikäläinen, tällaisen kauhistuttavan tapauksen sattuessa, kykene alemman luokan ihmisiä kohtaan tuntemaan samaa myötätuntoa kuin omaa lihaa ja verta kohtaan?"
Neiti Raeburn säpsähti. Painostava tunne valtasi äkisti hänet; ystävän kysymys johti mieleen kansanvaltaisen maailman vaatimuksineen — maailman, jota hän vihasi ja pelkäsi samalla haavaa. Mutta siinä tuokiossa hän taas oli aseissa ja vastasi pelkäämättä:
"Minun nuoruudessani olisi tuollaista menettelyä nuoren tytön puolelta pidetty teeskentelemisenä — sentimentaalisena — jopa kerrassaan sopimattomana ja loukkaavana. Häitänsä Marcellan vain pitäisi ajatella; se olisi luonnollisinta. Kuinka rouva Boyce salliikaan hänen sekaantua moisiin asioihin — murhiin — ja asua tuon ihmisen mökissä, kuten olen kuullut hänen tekevän!"
"Sinä arvelet", huomautti lady Winterbourne uneksivasti "ettei kukaan kulje suruvaatteissa rakkaan palvelijan kuoltu Marcella kyllä sen tekisi."
"Tiettävästi", sanoi neiti Raeburn pisteliäästi. "Teatterimainen hän kyllä osaa olla."
Ovi aukeni ja Hallin astui sisään. Viime aikoina hän oli ollut heikonlainen ja pysytellyt paljon sisässä. Murha oli häneenkin tehnyt syvän ja tuskaisen vaikutuksen ja innokkaasti hän oli ottanut selkoa kaikista siihen kuuluvista asianhaaroista. Neiti Raeburn oli lämpimästi kiintynyt Aldousin ystävään hänen valtiollisista mielipiteistään huolimatta ja hän kääntyi nyt tämän puoleen toivossa, että ainakin hänestä saisi myötätuntoisen liittolaisen tuohon epämieluisaan uutiseen nähden Hän tiesi, että Hallin oli aina altis ottamaan osaa Aldousin suruihin, ja vanhan neidin tarkka silmä oli kylläkin havainnut että Hallinin ystävyys Marcellaa kohtaan oli jotenkin laimea.
"Aldousin takia se on hyvin ikävää", sanoi hän paikalla; "mutta kyllä minä käsitän neiti Boycen tunteet. Niinpä tuntuu Aldouskin tekevän."
Neiti Raeburn vaipui kiukkuiseen äänettömyyteen, ja hänen tappionsa oli lopullinen, kun lordi Maxwellkin, puheltuaan ensin Aldousin kanssa, astui sisään ja selitti olevansa yhtä mieltä muiden kanssa.
"Sisko kulta", huoahti vanhus vaipuen kiusaantuneen näköisenä tuolille istumaan. "Tämä juttu on niin perin katala sydämeni on pakahtua ajatellessani, kuinka moni joutuu leskeksi ja orvoksi tuon yhden yön rikoksen takia. Minusta nähden on suuri huojennus, ettei tarvitse ajatella juhlimista, ennenkuin juttu on saatu päättymään. Sitä vain pelkään, että Marcella kääntyy sairaaksi mielipahasta. Hirtettäväksi se mies joutuu — ei siinä mikään auta — ja hänen tulinen, hiukan epävakainen luonteensa — —"
Mutta hän katkaisi äkkiä sanottavansa ja kääntyen lady Winterbournen puoleen muualla joutavalla kysymyksellä tarjosi hänelle käsivartensa, sillä Aldous oli tullut sisään ja päivällinen oli valmis.
XII LUKU.
Kului lähes kolme viikkoa — lyhyitä, välähtäviä viikkoja täynnä sekä ulkonaista että sisäistä levottomuutta.
Rauhantuomarien kuulustelun jälkeen — jossa Marcella mieliharmikseen arveli tuomarien ja poliisien menettelyssä huomaavansa silmiinpistävää vihamielisyyttä syytettyjä kohtaan — kun Hurd ynnä hänen viisi rikostoveriansa oli viety vankeuteen oikeuden käsiin jätettäviksi, Marcella kirjoitti Aldousille kirjeen, joka sulhasta haikeasti loukkasi.
"Älä tule minua tervehtimään kotvaan aikaan", sanottiin kirjeessä. "Mieleni on tätä nykyä yksinomaan tunteiden vallassa, joita tiedän sinun pitävän mielettöminä ja väärinä. Mutta minulle ne ovat koko elämäni, enkä voi kestää, että niitä arvostellaan tai kohdellaan kylmästi. Kun sinä et ole täällä väittelemässä kanssani, saatan vilpittömästi uskoa, että sinulla on oikeus katsella tätä asiaa omalta kannaltasi ja että on minun järjetöntä vaatia sinua minun mielikseni kokonaan luopumaan siitä, minkä katsot sotivan velvollisuudentuntoasi vastaan. Mutta älä käy täällä nyt — älä ennen oikeudenistuntoa. Käännyn puoleesi, jos arvelen sinun apuasi tarvitsevani. Tiedän, että autat minua, jos voit. Herra Whartonilta saan kaikesta tietoa. Lähetän mukaan hänen molemmat viimeiset kirjeensä, joista saatat nähdä mitenkä hän aikoo käyttää hyväkseen muutamain todistajain lausuntoja."
Aldousin vastaus vaati kirjoittajaltaan tuskaisia ponnistuksia.
"Olen tekevä kaikki mitä vallassani on vähentääkseni sinulta näiden päivien haikeutta. Mutta raskasta on ajatella, että minun läsnäoloni voi tavalla tai toisella enentää sinun kärsimyksiäsi. Käsitän sen kumminkin. Yhtä vain sinulta anon — älä kuvittele juopaa välillämme suuremmaksi kuin se on. Whartonin molemmat kirjeet ovat antaneet minulle paljon ajattelemisen aihetta. Jos vain oikeudenkäynnistä käy ilmi asianhaaroja, jotka sallivat minun vakaumuksestani luopumatta yhtyä siihen armeliaisuuden ristiretkeen, jonka olet pannut alulle, on iloni oleva suuri ja minä olen alistuva sinun johdettavaksesi ja pyytävä sinulta anteeksi, että olen ollut niin hidas sääliin!
"Sinusta varmaankin on mieluista kuulla, että Hallin on jotenkin samaa mieltä kanssasi siinä, että Westall tapettiin kahakassa ja että ainakin Hurd olisi armahdettava. Hän aikoi itse tulla siitä juttelemaan kanssasi, mutta Clarke kieltää häntä nykyisin ryhtymästä mihinkään, joka saattaa häntä kiihdyttää. Viimeisten kahden viikon kuluessa hän on ollut hyvin sairas ja kituva, ja kuten tiedät, koetamme tällaisten kohtausten sattuessa pitää häntä erillään kaikesta, josta hän mahdollisesti voisi pahastua tai hermostua. Mutta huolenpidostani huolimatta näkyy tämä juttu sittenkin alinomaa kalvavan hänen mieltänsä.
"… Oi, armaani! On myöhä yö tätä kirjoittaessani, edessäni on kirjeesi ja aivan lähelläni kuvasi. Päässäni kiertelee niin monta ajatusta, jotka tahtoisin uskoa sinulle. Aika on tuleva — sen täytyy tulla — jolloin saan kaikki sinulle puhua. Siihen asti muistele kesken kaikkea mielikarvautta ja erimielisyyttä, että rakkauteni sinuun on päivä päivältä käynyt lujemmaksi siitä lähtien kuin ensi kerran kohtasin sinut.
"Pysyttelen siis poissa Mellorista vähän aikaa. Vaalini vievät kaiken aikani tällä viikolla, vaikka vähän ne minua nykyisin liikuttavat. Koevaalit ovat torstaina ja vaalit maanantaina."
Marcella luki tämän kirjeen niin sekanaisin tuntein, että hän itsekin oli niistä ymmällä. Eikö hänen elämänsä enää milloinkaan pääse luonnolliselle tolalleen, eikö hän enää koskaan näe selvää tietä edessänsä?
Aldous puolestaan, samoellessaan näinä päivinä yksinäisillä ratsastusretkillään ristiin rastiin seudun tiet ja pyökkimetsät, seuranaan vain luonto, jolle kaikilla Aldous Raeburnin tapaisilla luonteilla on hellä ja huomaava silmä, mietiskeli ja pohti lakkaamatta ajatuksissaan sitä erimielisyyden aihetta, joka oli asettunut Marcellan ja hänen väliin.
Hän oli mitä huolellisimmin ja tunnollisimmin seurannut murhajutun käsittelyä oikeudessa. Kahdesti hän sen jälkeen oli käynyt Widringtonissa puhuttelemassa sitä asianajajaa, joka nyt valmisteli juttua Whartonille. Herra Burridge, jos kohta olikin vankka radikaali ja toimi pääasiallisesti omain puoluelaistensa asianajajana, ei katsonut syytä olevan salata lordi Maxwellin perilliseltä ja edustajalta omia arvelujaan jutun kohtalosta. Aldous Raeburn oli yleisesti kunnioitettu henkilö; hänelle saattoi arvelematta uskoa salassa pidettäviä asioita, ja hän oli ilmeisesti itse kovin kiinnittynyt tähän asiaan. Näin ollen ei pieni asianajaja lainkaan epäillyt antaa Westallin isännän tiedoksi, että, joskin Wharton valmisteli puolustustansa ihmeteltävällä tarmolla ja taidolla, hän, Burridge, sittenkin älysi, että turhaa työtä tässä tehtiin, että kun kaikki todistukset oli lopullisesti saatu kootuksi, näytti siltä, kuin olisi Hurdin asia vain käynyt pahemmaksi, ja että mies-raukan ainoa pelastuksen mahdollisuus oli se armahdusanomus, jota aiottiin puuhata hänen hyväkseen — se kun oli varsin yleinen metsästyslakeja vastaan tehtyjen rikosten rangaistuksiin nähden.
"Ja joka arvatenkin taas on hengeltään valtiollinen ja tilanomistajille vihamielinen", mietti Aldous ratsastaessaan jälleen eräänä aamuna pitkin metsänrintaa. Hän oivalsi täydelleen miten oli käyvä. Tapahtumain keskustana lähimmässä tulevaisuudessa hän näki vain yhden hahmon — ei Marcellan, vaan Whartonin! Wharton johtaa puolustusta, Wharton hommaa anomusta, Wharton — Marcellan kautta — anoo hänen ja isoisän kannatusta. Wharton niittää vaivoistaan ei vain yleisön suosiota ja kiitosta, vaan paljon muutakin — hän saavuttaa Marcellan kiitollisuuden.
Aldous pysäytti silmänräpäykseksi hevosensa, sillä hän oli saapunut maantien kulmaukseen, mistä saattoi pyökkipuiden lomitse nähdä sen aukeaman, jossa hän oli pyytänyt Marcellaa vaimokseen. Kalpea helmikuun-aurinko valaisi alastomia, harmaita puunrunkoja, etäällä siintäviä autioita, lehdettömiä metsiköitä ja kalkkilakeuden valkeita ja punertavia vivahduksia. Kaukaa pelloilta kajahteli työn kalkutusta, läheisillä puun oksilla pyrähteli talvilintuja. Yhdellä iskulla tämä paikka vyörähytti miehen mieleen kaikki ne mietiskelyt, jotka viime aikoina olivat hänen rauhaansa jäytäneet. Hänen synkkä tuulensa loihti hänelle esiin hänen oman minuutensa, miehen, joka ei missään — ei filosofiassa, ei politiikassa, ei yleisessä suosiossa — pystynyt etenemään keskitietä kauemmas, jota tämän maailman Wharton-tyyppi alituiseen nujertaa. Wharton! Hän tunsi hänet — oli päässyt hänestä perille jo ammoin sitten — ja näki taas uudelleen hänen vehkeensä. Filosofisesta mielialastaan huolimatta ei Raeburn voinut pidättää katkeraa ja halveksuvaa ilmettä kasvoiltaan, joihin vielä syöpyi toinenkin piirre — nöyryytetyn rakastajan loukatuista tunteista lähtenyt. Täällä hän Marcellan karkoittamana, tuolla Wharton — joka oli anastanut hänen ajatuksensa ja myötätuntonsa — uutterasti lujentamassa yhdyssidettä heidän välillään.
"Se on katkaistava!" saneli Raeburn itselleen äkillisessä tarmon puuskauksessa. "Sen ainakin olen vaativa ja — ajava perille."
Mutta ei vielä, nyt ei muuta kuin kärsivällisyyttä, hienotunteisuutta ja varovaisuutta. Syvään hengähtäen hän ojentautui suoraksi ja kannusti ratsuaan.
* * * * *
Se tunteiden ristiriitaisuus, jonka Disleyn metsässä tapahtuneet rikokset aiheuttivat hänessä, kävi hänelle päivä päivältä yhä sietämättömämmäksi. Moraaliset arvelut jo yksistään olivat tarpeeksi lannistavat. Nämä murhat olivat nostattaneet pystyyn kaikki hänen siveelliset ja inhimilliset tunteensa, ja lakkaamatta, niin työn pyörteessä kuin levon tyvennössä, ne olivat hänen kintereillään kuin mitkäkin raivottaret. Hallinin huomautus, että "riistansuojelu aiheuttaa rikoksia", ei jättänyt häntä rauhaan. Järki asettui vastustelevalle kannalle ja hylkäsi tämän väitteen, mutta tunteiden ääni soimasi. Kaiken miehuudenikänsä häntä oli painostanut kiusallinen tuntoisuus siitä, että hän oli suuremmassa määrässä kuin muut vastuunalainen lähimmäistensä kohtalosta. Siksipä hän ei nyt saanutkaan mielestään karkoitetuksi Westallin väkivaltaisen surman kangistamia kasvoja eikä kammottavaa kuolontuskaa nuoren Dynesin silmissä, ja raskaana painoi häntä taas hänen paljon vaativa asemansa tilanhaltiana.
Mutta — sitä jo Marcellakin oli saanut kokea — hän piti tarkkaa rajaa siinä, mitä tämä hirvittävä tapahtuma vaikutti hänen omaan, yksityiseen elämäänsä ja toimintaansa ja mikä sen suhde oli asiain julkiseen järjestykseen. Että murhatut metsänvartiat olivat olleet hänen palveluksessaan, ei rahtustakaan muuttanut hänen käsitystapaansa rikoksesta sinänsä. Jos asianhaarat olisivat sallineet hänen rehellisellä vakaumuksella pitää Hurdia syyttömänä, ei mitkään vaikutteet, ei tilanhaltian kostonhalu eikä sekään, että hän oli murhattujen työnantaja, olisi pystyneet hänen toimiansa ehkäisemään. Mutta taas toiselta puolen, ollen lujasti vakuutettu, että tämä miestappo oli ollut paljon tahallisempi ja vähemmän puolustusta ansaitseva kuin useat muut, hän olisi pitänyt siveellisenä raukkamaisuutena antaa omien epäilystensä ja arvelujensa riistansuojelun oikeutukseen nähden sekaantua hänen velvollisuuksiinsa oikeutta ja yhteiskuntaa kohtaan.
Voi! olipa hänen tässä uhrattava jotain muutakin, joka oli hänelle sanomattoman paljon kalliimpaa kuin omat epäilykset ja arvelut.
Hallinin mielestä, joka piti silmällä tätä ystävänsä päivittäin uudistuvaa kamppailua, ei Aldous — sieluntuskistaan huolimatta — ollut milloinkaan ennen pysynyt luonteelleen niin uskollisena kuin tällä ajalla. Kaikki hänen ominaisuutensa paljastuivat näkösälle; henkinen ylevyys ja arvokkuus, joka oli koko hänen käytöksensä pohjasävynä, ynnä personallinen nöyrämielisyys ja sen taustana, luoden leimansa kaikkeen, valpasta arvostelukykyä, joustavuutta, ennakkoluuloja ja katsantotapoja, joista häntä tuskin saattoi moittia, ne kun perinnäisinä ja tottumuksen voimasta olivat niin juurtajaksain syöpyneet hänen vereensä ja lihaansa. Ja vielä enemmänkin: eikö hänen sielullisen tilansa vasituinen selitys ollut siinä, että vahva yksilöluonne hitaasti, mutta vastustamattomasti nousi kapinoimaan intohimoa vastaan, joka oli sitä hetken aikaa polkenut? Tämä oli Hallinin ajatus.
* * * * *
Sillä välin kuin Aldous ja Wharton heittäytyivät viimeisten vaalivalmistusten levottomaan pyörteeseen, kykenemättä uhraamaan tuskin yhtä pikaista ajatusta mihinkään muuhun kuin politiikan temmellykseen, oleskeli Marcella Hurdin ahtaassa tuvassa alituisessa tunteiden kuohunnassa, liikkuen sairasvuoteelta toiselle, ja joka tuskanvaikerrus, joka hänen kurjain hoidettaviensa huulilta vääntyi, löysi kivistävää vastakaikua hänen omassa sydämessään.
Kun saatiin kuulla, että häät juhlineen, joista odotettiin talven huvien loistokohtaa, oli siirretty kuusi viikkoa eteenpäin — pääsiäiseen — herätti se arvostelevaa kummeksimista niin hyvin kylässä kuin kreivikunnassa. Ja kun syykin saatiin tietää — että Disleyn murha oli käynyt niin kovin neiti Boycen sydämelle, ettei hän sietänyt ajatella hääpukua eikä hääkaakkua, ennenkuin juttu oli päättynyt ja mies joko teloitettu tai armahdettu — ei Marcellan menettelyä paljon kukaan hyväksynyt. Enimmät hänen seurapiirinsä tutuista — vaikk'eivät lausuneetkaan ajatuksiansa niin peittelemättä kuin neiti Raeburn — pitivät sitä vain tekosyynä, jolla hän pyrki vetämään huomiota puoleensa ja esiintuomaan vihamielisiä mielipiteitään nykyisiä yhteiskunta-oloja vastaan. Mitä taas tuli Mellorin kyläläisiin, niin tuo kaikille englantilaisille syntyperäinen vastenmielisyys tarpeettomiin tunteenpurkauksiin saattoi heitä Marcellan päätöksestä vain juoruamaan ja pilaa laskemaan.