"Äiti", huudahti tyttö väliin syvällä äänellään, "ethän tahtoisikaan estää minua?"
"En", vastasi rouva Boyce tuokion kuluttua. "En, sinä olet mennyt niin pitkälle, että ymmärrän sinun tahtovan vielä tämänkin tehdä. Richard", hän siirtyi miehensä luo — "älähän huoli tuosta hermostua; luenko ääneen sinulle vai otammeko kortit esille."
Mies katsoi häneen vihasta tutisten. Mutta vaimon järkähtämätön katse muistutti häntä siitä, että hän iltaa vasten oli tuntenut tuskaisen kohtauksen oireita. Viha muuttui peloksi. Hän kävi jälleen äreäksi ja valittavaksi.
"Menköön sitten menojansa", murahti hän heittäytyen tuolille istumaan, "mutta sen minä sanon sinulle, Marcella, kauan en enää tuollaista siedä."
"Eipä sinun tarvitsekaan, isä", vastasi tyttö rauhallisesti astuen ovea kohti. Rouva Boyce hätkähti hiukan kuullessaan nämä sanat ja loi häneen tutkistelevan katseen. Herra Boyce otaksui hänen vain viittaavan tulevaan avioliittoonsa, joka ennen pitkää oli vapauttava hänet isän vallasta, ja hän puhisi kiukusta löytämättä sopivaa vastausta.
Palvelustyttö, jonka rouva Boyce oli käskenyt saattamaan Marcellaa kylälle, odotti jo valtaoven luona. Hän kantoi sairasruokaa sisältävää vasua pikku Willielle ja palavaa lyhtyä.
Ilta oli pimeä ja sadetta tuli tulvimalla. Marcella seisoi hallissa kiinnittämässä hamettansa ylös, kun hän näki äitinsä rientävän sisään saali käsivarrella.
"Otahan tämä saali mukaasi, Marcella, ilma on kylmä ja kalsea. Jos aiot valvoa koko yön, on se sinulle tarpeen."
Hän asetti oman saalinsa Marcellan käsivarrelle.
"Isä on aivan oikeassa", puheli hän edelleen. "Sinulla on ollut jo ennaltaan tänä päivänä niin tärisyttävä mielenliikutus — —"
"Älähän, äiti!" huudahti Marcella torjuen. Sitten hän äkkiä paiskasi käsivartensa äitinsä kaulaan.
"Suutele minua, äiti! pyydän, suutele minua!"
Rouva Boyce suuteli häntä vakavana ja salli tytön hetkeksi sulkea itsensä rajuun syleilyyn.
"Kovastipa sinä olet omapäinen", virkkoi hän. "Luuletko todellakin voivasi noita ihmisiä lohduttaa? Oletko edes varma siitä, että vaimo raukka on hyvillään tulostasi?"
Marcellan huulet vavahtivat, mutta sanaakaan hän ei saanut suustansa. Hän viittasi vain kädellään äidillensä, kiirehti sitten odottavan palvelustytön luo, ja molemmat katosivat pimeään.
"Voineeko hän todellakin olla avuksi siellä?" toisti rouva Boyce itsekseen palatessaan vierashuoneeseen. "Myötätuntoa! onko myötätunto koskaan ketään ruokkinut, vaatettanut tai lohduttanut. Marcella riistää tuolta poloiselta sen ainoan, mitä ihminen haikeasti kaipaa tuollaisella hetkellä — yksinäisyyden. Millä oikeudella tungeskelemme köyhille sitä, mikä meistä itsestämme olisi suoranaista loukkausta?"
Sillä välin Marcella asteli eteenpäin sateessa ja tuulessa kiitollisena siitä, ettei sininen kevättaivas enää ollut ivaamassa sitä inhimillistä kurjuutta, joka sen alla vallitsi.
Kylän suuhun päästyään hän pysähtyi ja otti vasun pieneltä palvelustytöltä.
"Nyt saat mennä kotiin, Ruth. Mutta ala juosta, on niin pimeä."
"Kyllä, neiti."
Arka maalaistyttö vapisi. Neiti Boycen traagillisen kiihkeä osanotto tähän murhajuttuun oli tavallaan tarttunut koko talonväkeen.
"Ruth, kun sinä rukoilet tänä iltana, niin muista rukoilla Jumalaa lohduttamaan onnettomia — ja rankaisemaan julmia."
"Kyllä, neiti", virkkoi tyttö pelokkaana ja itkuun purskahtamaisillaan. Lyhdystä heijastui valo neiti Boycen kalvakoille kasvoille ja pitkälle vartalolle. Ruth ei uskaltanut liikahtaa, ennenkuin hänen nuori emäntänsä oli kääntänyt hänelle selkänsä, nuo suuret, mustat, leimuavat silmät nostattivat hänessä kammonsekaisia tunteita.
Mökin portailla Marcella pysähtyi. Sisästä kuului ääniä — tai oikeammin pastorin lukeva ääni.
Vihastuksen väre viilsi Marcellan sydäntä.
"Kauanko pitää köyhien vielä kärsiä tätä uskontoa — tätä valeuskontoa — joka saarnaa kärsivällisyyttä, kärsivällisyyttä, kun sen pitäisi toitottaa sotaa?"
Hiljalleen hän kumminkin puikahti sisään, ettei häiritsisi. Pastori katsahti ylös ja tervehti häntä vakavalla päännyökähdyksellä. Marcella kielsi pienellä kädenliikkeellä tuvassa olijoita hänen tähtensä liikkumasta ja istahti pallille Willien viereen, jolle oli tuoleista ja tyynyistä valmistettu tilapäinen vuode takkatulen toiselle puolelle. Pastori luki edelleen.
Saavuttuaan iltapuolella vankilasta kotiin Minta Hurd oli ollut niin kehnossa tilassa, että Marcella oli lähettänyt noutamaan lääkäriä. Tämä oli määrännyt, että hänen vuoteensa oli muutettava tupaan, missä oli lämpöisempi, ja siellä hän nyt lepäsi penkille nostetulla aluspatjalla kalpein, kangistunein kasvoin ja silmäluomet ummessa.
Lattialla hänen vieressään istui Mary Harden pää kumarassa ja itkusilmin pidellen sairaan karkeata kättä omassaan. Vastapäätä häntä kapean pöydän ääressä, jolla paloi pieni lamppu, istui nuori pastori, jonka hinterä, poikamainen vartalo terävästi varjostui tuvan seinälle. Hän piteli Uutta Testamenttia kädessään ja oli asettunut istumaan niin, ettei lampun räikeä valo päässyt vaimon silmiä haittaamaan. Äidin ja pikku Willien välissä istui Ann Mullins vaaputellen ruumistansa edestakaisin tulen ääressä-muodoton, juro olento, jota köyhyys ja suuri lapsilauma oli raaistanut — ja joka useasti saattoi Marcellan maltittomaksi.
"Ja sanoi Jeesukselle: Herra, muista minua, koskas tulet valtakuntaas. Niin Jeesus sanoi hänelle: Totisesti sanon minä sinulle: tänä päivänä pitää sinun oleman minun kanssani paradiisissa."
Juhlallisen raskaana pastorin ääni viivähti joka sanalla, sitten hän vaikeni.
"Tänä päivänä", kuiskasi Mary sivellen hellästi Mintan kättä, kyynelten tulviessa poskille. "Hän katui, Minta, ja Herra otti hänet tykönsä — heti paikalla — ja antoi hänelle anteeksi kaikki hänen syntinsä."
Rouva Hurd makasi liikkumattomana, mutta tumma varjo tuvan nurkassa teki vaistomaisen liikkeen, joka pani hiilihangon kaatumaan lattialle niin rämähtävällä kolinalla, että Willien näivettyneet jäsenet nytkähtivät. Pastori alkoi jälleen lukea, mutta hetken harras, juhlallinen tunnelma oli haihtunut sekä häneltä että Maryltä. Marcellan myrskyisä läsnäolo vaikutti kumpaankin häiritsevästi.
Mutta ei pastori kumminkaan jättänyt virantoimitustansa kesken, vaan luki edelleen syvällä painolla Kristuksen kärsimyksen historiaa, pysähdellen tuontuostakin kesken lukuaan.
Halki vuosisatojen olivat hänen veljensä ja edeltäjänsä näytelleet kuoleville ja ahdistetuille kärsivän Vapahtajan kuvaa. Nyt oli hänen vuoronsa ryhtyä tuohon ylevään, loppumattomaan tehtävään, ja hän teki sen lempeällä hehkulla, horjumattomalla uskolla.
"Ja kaikki kansa, kuin sinne katselemaan meni, koska he näkivät mitä siellä tapahtui, löivät rintoihinsa ja palasivat kotiansa."
Hän sulki kirjan ja kumartui sitten Mintan puoleen puhellen hänen korvaansa:
"Näin kuoli Hän — Synnitön ja Vanhurskas — teidän edestänne — miehenne edestä. Hän on kärsinyt kuoleman — julman, väkivaltaisen kuoleman kauhut; ja minne Hän on mennyt, sinne mekin — heikot, poloiset, puutteelliset syntiset voimme häntä seurata. Ei yksikään synnillinen teko — olipa se vaikka kuinkakin musta — voi erottaa meitä Hänestä, riistää meitä hänen käsistään mustiin syvyyksiin, jos vain kadumme — jos vain heittäydymme Hänen ristinsä juurelle. Rukoilkaamme miehenne puolesta, huutakaamme avuksi Herran laupeutta tällä hetkellä — tällä tunnilla! — hänen sielullensa."
Pastori polvistui; rouva Hurd ei liikahtanut, hänen kurkustaan kuului vähänväliä korisevia ääniä. Ann Mullins nyyhki äänekkäästi, ja rukoilevan ja itkevän Mary Hardenin oli tämä pyhä hetki saattanut niin haltioihinsa, että hän luuli jo näkevänsä itse Herran heidän joukossansa — tuossa mökin lattialla — ojentaen säälivänä kätensä vaimon yli ja osoittaen vuotavia haavojansa.
Marcella yksin istui selkä suorana. Koko hänen olemuksensa nousi intohimoisesti vastustamaan uskontoa, joka täten sälyttää maailman kaikki rikokset ja kaiken vastuunalaisuuden kaukaisen Lunastajan utuisille hartioille.
"Tuo rukoileva mies tuossa", mietti hän, "on tavallaan yhtä syyllinen kuin ne, jotka johdatettuaan ensin kiusaukseen nyt rankaisevat ja tappavat, kosk'eivät tiedä mitä tehdä sillä elämällä, jonka he ovat tuhonneet."
Ja hän paadutti sydäntänsä.
Kun rukous oli lopussa, olivat herra Harden ja Mary vielä hetkisen polvillaan äänettömään hartauteen vaipuneina. Kesken tätä yleistä hiljaisuutta Marcella näki pojan avaavan silmänsä. Hajamielisellä ihmetyksellä hän silmäili äitiänsä ja hänen vieressään polvistuvia hahmoja. Äkkiä kävi katse selkeäksi, eloisaksi, se etsi jotakin. Marcella seurasi hänen silmäystänsä ja hän huomasi varjossa, pojan vieressä olevalla rikkonaisella tuolilla nuo neljä pientä leikkieläintä, jotka Wharton kerran oli hänelle taittanut paperista. Marcella siirsi hiljaa tuolin eteenpäin, että lapsi voisi paremmin nähdä niitä. Willie käänsi vaivoin kuihtunutta päätänsä, painoi poskensa pienen, luisen kätensä nojaan ja tuijotti aarteitansa — ainoitansa — silmissään himmeä välähdys tuota samaa ihastusta, joka niin oli Whartonia lumonnut. — Silloin Marcellan kurkusta pyrki itku pääsemään ensimäistä kertaa tämän päivän kuluessa. Pastori ja hänen sisarensa nousivat polvistuvasta asennostaan.
"Jumala olkoon kanssanne, rouva Hurd", sanoi herra Harden kumartuen
Mintan puoleen; "Jumala teitä tukekoon!"
Hänen äänensä värisi. Rouva Hurd katsahti ylös hämmentyneen näköisenä.
"Oh, herra pastori!" huusi hän äkkiä ääneen voihkien, "herra pastori!"
Vesissä silmin ja vavahtavin huulin tarttui Mary hänen käteensä ja koetti viihdyttää häntä puhelemalla jälleen lohdutuksen sanoja "rakkaasta Herrasta" ja "Vapahtajasta".
Pastori kääntyi Marcellaan.
"Aiotteko jäädä yöksi tänne?" kysyi hän kuiskaamalla.
"Aion. Rouva Mullins valvoi viime yönä. Minä tarjouduin tulemaan tänä iltana."
"Tehän olitte hänen kanssaan vankilassa iltapuolella?"
"Niin olin."
"Saitteko tavata Hurdia?"
"Vain parisen minuuttia."
"Saitteko selvää hänen mielentilastaan?" kysyi pastori hätäisesti.
"Onko hän katuvainen?"
"Hän puheli minulle Williestä", vastasi Marcella, terävä ja tyly katse silmissään. "Minä lupasin hankkia lapselle kunnolliset hautajaiset, kun hän on kuollut, ettei hän joudu kunnan haudattavaksi. Ja vielä minä lupasin aina pitää huolta hänen pienistä tytöistään."
Pastori huokasi. Hän astui pari askelta ovea kohti. Sitten hän äkkiarvaamatta palasi takaisin Marcellan luo.
"Minun täytyy siitä teille huomauttaa", sanoi hän päättävällä, mutta kuitenkin niin matalalla äänellä, ettei kukaan muu tuvassa-olija voisi kuulla. "Te otatte suuren edesvastuun päällenne tänä iltana. Minä rukoilen teitä, älkää yllyttäkö tuon poloisen ajatuksia katkeruuteen ja kostoon tällaisella hetkellä. Minä tiedän, että te olette katkeralla mielellä. Mary on kertonut minulle — mutta kyselkää itseltänne — miten jaksaa tämä vaimo kantaa kurjuuttansa niin hyvin nyt kuin tulevaisuudessa, ellei hän opi taipumaan ja alistumaan Jumalan tahtoon?"
Ei milloinkaan ennen ollut herra Harden pitänyt itsetietoiselle seurakuntalaiselleen näin pitkää puhetta, ja kuuminapa hehkuivatkin nyt hänen pyöreät poskensa.
"Sallikaa minun menetellä oman mieleni mukaan", sanoi Marcella kylmästi. Hän tunsi itsensä täydelleen vapautetuksi siitä moraalisesta pakosta, jossa pastorin pyhimysluonne ja mielenlaatu olivat kerran häntä pitäneet. Lumous oli iäksi haihtunut siitä hetkestä alkaen, kun Mary oli kertonut veljen mielipiteistä murharangaistuksiin nähden.
Mary ei rohjennut suudella ystäväänsä. Kaikki poistuivat. Ann Mullins, joka väsymyksestä ja surusta tuskin enää kykeni jalkeilla pysymään, alkoi viimeisenä tallustaa kotiinsa. Kun hän oli menossa, näytti rouva Hurd hiukan virkoavan horrostilastaan ja piteli häntä kiinni hameesta sopottaen käsittämättömiä sanoja.
"Hyvä rouva Hurd", sanoi Marcella polvistuen hänen viereensä. "Ettekö päästä Annia menemään. Minä valvon yötä täällä ja pidän huolta teistä ja Williestä."
Rouva Hurd näytti tuskaantuneelta ja levottomalta. "Kovin te olette hyvä, neiti", sopersi hän, "kovin hyvä. Mutta Ann on hänen omaa lihaansa ja vertansa — hänen omaa lihaansa ja vertansa. Ann!"
Molemmat naiset painuivat toistensa syliin. Juro, kärttyisä käly mutisi Mintalle kaikkia niitä lohdutussanoja, joita kieli suuhun toi. Hänen mentyään likisti sairas kätensä rintaansa vasten, käänsi kasvonsa seinää kohti ja ähkyi kuuluvasti.
Marcella ryhtyi yövarustuksiin. "Hän on tavattoman heikko", oli tohtori Clarke sanonut; "sydän on niin rasittunut, että hän milloin tahansa saattaa kuolla sydänhalvaukseen. Jos hänen annetaan itkeä ja riuhtoa kaiken yötä, on paha edessä. Toimittakaa hänet nukkumaan, jos suinkin voitte."
Ja hän oli antanut unirohtoa. Marcella päätti taivuttaa Mintan ottamaan sitä. "Mutta ennen kahdeksaa minä herätän hänet", ajatteli hän. "Ei kellään ihmisellä ole oikeutta ryöstää häneltä sitä viimeistä hetkeä."
Hellästi hän houkutteli Mintaa nauttimaan tohtorin "lääkettä". Minta nielaisi sen vastustelematta, kysymättä mitään. Hetkeksi hän virkistyi jonkun verran ja yritti puhua. Nousipa hän vielä ylöskin ja hoiperteli Willien luo.
"Willie! — Willie! — oh! katsokaa, neiti, hän on ottanut lelunsa — eikä välitä mistään muusta. Oh, Willie! etkö muistele isääsi? — Tiedätkö, ettei sinulla huomenna enää ole mitään isää?"
Poika näytti rauhattomalta nähdessään äitinsä hajalla hapsin ja rajuin katsein kumartuvan ylitsensä. Hikipisarat helmeilivät vaimon otsalla, ja mustan leninkinsä hän oli riistänyt kaulasta ja rinnasta auki voidakseen vapaammin hengittää. Lapsi katseli häntä valkea otsa rypyssä, mutta ei puhunut mitään. Marcella arveli, että heikkous esti häntä puhumasta, ja samassa hänet valtasi lapsellinen pelko, että poika kenties jo kuoleekin tänä yönä — kenties jo tällä hetkelläkin. Mutta hänen autettuaan rouva Hurdia puolittain väkisin takaisin vuoteeseen ja palattuaan Willien luo oli tämä ummistanut silmäluomensa ja näytti nukkuvan. Hengitys oli nopea ja sähisevä kuten ennenkin; Marcella rauhoittui.
Lopulta vaimokin nukahti. Unijuoma oli vaikuttanut. Kivistys herposi jäsenistä, ja tuvassa oli kaikki hiljaista. Marcella kumartui suutelemaan häntä olkapäälle, niin ylen onnellinen oli hän siitä, että nukkuva nyt sai hetkistä hoivaa pitkällisiltä kärsimyksiltään ja tuskiltaan.
Sitten hän istahti takan ääressä olevaan kiikkutuoliin ja nautti hetkellisellä mielihyvällä yön hiljaisuudesta. Suuri seinäkello ei vielä ollut lyönyt kymmentä. Hän oli ottanut kirjan matkaansa ja veti sen nyt esille taskustansa, mutta avaamatta se lepäsi hänen helmassansa.
Pureva, puuskainen tuuli ajeli sadetta akkunoita vasten. Marcella kääriytyi vaippaansa, sillä hän värisi kylmästä, vaikka hän oli heittänyt uutta virikettä tuleen.
Hiljaisuutta ei häirinnyt muu kuin kylätieltä kajahtelevat etäiset äänet, kirkonkellon kumeat lyönnit ja tulen ritinä takassa.
Äkkiä epämääräinen rauhattomuuden tunne pakotti häntä katsahtamaan ympärilleen. Hän huomasi, että kapea akkunaverho oli vain puoleksi vedetty akkunan eteen ja hän nousi korjaamaan sitä. Lampunvalosta sokaistuneilla silmillään tirkisteli hän ulos pimeään yöhön, mutta hän ei alussa voinut erottaa mitään. Samassa aukeni oikealla puolella oleva kapakan ovi, ja muuan mies hoiperteli ulos sieltä. Huoneen sisästä tulviva valo valaisi hetkeksi kylätietä, sitten ponnahti ovi kiinni, ja mies jäi yksin sateeseen ja pimeään.
Marcella oli juuri poistumaisillaan akkunasta, mutta värähti samassa kauhusta huomatessaan ulkona jonkun painautuvan akkunaruutua vasten. Naisen kasvot! — Hän saattoi nyt selvästi nähdä tummat hivukset, karkeat, voimakkaat piirteet ja hurjistuneen, salakavalan katseen. Silmät viivähtivät nälkäisellä mielihyvällä penkillä lojuvassa olennossa ja nukkuvassa lapsessa. Nyt näkyi pimeässä toinenkin hahmo, joka juoksujalkaa lähestyi tietä pitkin. Ulkoa kuului pientä ottelua ja äänekästä puhelua. Marcella veti nopeasti akkunaverhon eteen ja istahti sydän kurkussa paikalleen. Nainen oli Isabella Westall. Kerrottiin, että häntä oli nykyisin aika vaikeata hoitaa ja pitää silmällä.
Kesti hyvän aikaa, ennenkuin Marcella oikein toipui. Mielipuolen rauhaton, kostonjanoinen katse syöpyi hänen muistiinsa. Kerran tai pari hän kävi ovea koettelemassa ollakseen varma siitä, että se oli lukittu.
Tämä tapaus ynnä kaikki siihen liittyvät mahdollisuudet jännittivät vain yhä enemmän nuoren tytön synkeätä ja ahdistunutta mielentilaa ja saattoivat sen samalla valppaammaksi. Hetket kuluivat, vähitellen kaikki äänet ulkona, tuulen valituskin, taukosivat. Marcellasta tuntui, kuin ajelehtisi hänen alaston sielunsa ypö yksinään suunnattomalla merellä surun, kuolemantuskan ja raivon hengettärien ladellessa hänen ympärillään. Hän katseli nukkuvaa vaimoa.
"Kaipa Hurdkin nyt nukkuu", mietti hän, muistaessaan muutamia ystävällisiä sanoja, joita hyväntahtoinen vartia oli hänelle virkkanut, hänen vankilan alakerrassa odottaessaan Minta Hurdin palaamista. "Käsittämätöntä! ihmisellä on jäljellä ainoastaan jokunen tunti siitä, mitä me sanomme elämäksi, ajattelemiseksi, muistelemiseksi, vain tuokio erottaa hänet kuoleman tyhjyydestä — ja hän viettää sen nukkumalla — siinä tilassa, joka on aiottu meille yksistään voimistumiseksi ja karkaisemiseksi jokapäiväisen elämän taistelua varten. Entä Minta — hänen puolisonsa on hänen kaikkensa — huomenna ei hänellä enää ole puolisoa, ja sittenkin hän nukkuu ja nukkuu vielä minun avullani. Niinpä niin! kyllä luonnon sietää ylenkatsoa ja tallata meitä lokaan, eihän tässä kaikessa ole mitään järjellisyyttä — ei mitään arvokkaisuutta! Oh, miksi me olemme täällä — miksi minä olen täällä — kärsimässä näitä tuskia — vihaamassa hyviä ihmisiä — kuten Charles Hardenia ja Maryä-suremassa itseni sekapäiseksi tästä surkeudesta, jota en voi auttaa? En voi sitä auttaa, mutta en voi siitä luopua; se kiihottaa minua eteenpäin, se takertuu kiinni minuun!"
Hän istui kaiken yötä takkatulen ääressä Willien käsi omassaan. Hän yksin tämän ylenannetun perheen jäsenistä rakasti häntä. Rouva Hurd ja toiset lapset pelkäsivät neiti Boycea ja heittäytyivät hänen armoihinsa. Tämä sammuva elon liekki — tämä pieni palanen ihmisyyttä — ei tuntenut minkäänlaista pelkoa. Hänen luottamuksensa Marcellaan oli rajaton. Kun hän oli saapuvilla, oli poika tyytyväinen.
Pieni surkastunut kätönen! — Sen kosketus oli Marcellasta symbolinen, käskevä.
Kahdeksan kuukautta hän oli ollut Mellorissa. Ja mitä oli tullut tuosta Marcellasta, joka sinä aikana oli käyskennellyt metsissä ja ympäristössä — tuosta turhamaisesta Marcella tytöstä, joka niin suuresti nautti vasta saavutetusta suuruudestansa, joka oli niin hyvillään Aldous Raeburnin huomaavaisuudesta — mitä oli tullut tuosta kuumaverisestä, kunnianhimoisesta nuoresta naisesta, joka oli suunnitellut hallitsevansa koko kreivikuntaa puolisonsa kautta? Tavallaan hän oli ollut olemassa vielä siihen iltaan asti, jona Hurdin kuolemantuomio langetettiin. Mutta siitä lähtien oli joka päivä — joka tuntikin hivuttamistaan hivuttanut hänet tyhjiin, ja liekeistä ja polttavista tuskista on noussut tämä uusi Marcella, joka nyt maltittomana tähystelee toiseen elämään — elämään, jossa kaikki vanhat kahleet ovat katkotut.
Niin kyllä! helppoa oli Marcellan järjellä tehdä erotusta toiminnan ja ihmisen välillä, ihmisen ja hänen säätyluokkansa välillä, mutta tytön tunteet eivät tahtoneet mitään tietää moisista määrittelyistä. Mikäli hänen palava myötätuntonsa sorrettuja kohtaan kasvoi vahvemmaksi, sikäli hupeni häneltä kaikkinainen ymmärtämys Aldousia kohtaan. Naimisiinko hänen kanssaan? — ei! ei — ei ikinä! Mutta ero on saatettava helpoksi Aldousille. Pitää kosketella hänen ylpeyttänsä — silloin ei luopuminen tuota mitään tuskia. Tytön taskussa oli tänä aamuna saapunut kirje sulhaselta. Hän oli vain vilkaisemalla silmäillyt sitä. Sydän ja silmä olivat yhtä haluttomat.
Aika-ajoin hän arvatenkin uinahti tuolillaan. Vai lieneekö se vain ollut tuo alituinen mielikuvain ja tunteiden vaihtelu hänen mielessään, joka sai tunnit lentämään. Maaliskuun aamukoiton ensi säteiden pilkistäessä sisään akkunaverhojen välistä Minta Hurd kavahti pystyyn kovalla parahduksella! —
"Oi, Jumalani! Jim, Jim! Ei, ei! — ottakaa se pois. Voi, olkaa hyvä, sir, olkaa hyvä! Voi, Jumalan tähden joutukaa, ennenkuin se on myöhäistä!"
Kuolontuska kamppaili unen kanssa. Marcellaa puistatti, hän työnsi hänet takaisin vuoteeseen viihdytellen häntä, ja hetkisen kuluttua uni tai paremmin unijuoma otti uudelleen sairaan valtaansa. Tosin hän rauhattomana viskelihe puoleen ja toiseen, mutta vielä hän kumminkin pari tuntia makasi tajutonna.
Willie tuskin liikahti koko yönä. Vähänväliä Marcella vei pihviteetä tai maitoa hänen huulilleen, mutta hän ei saanut poikaa sen verran valveille, että hän olisi pystynyt sitä nauttimaan. Juhlallinen, myhäilevä ilme ei väistynyt Willien kasvoilta.
Viimein Marcella havahtui ja katseli ympärilleen. Oli jo selvä aamu, kylmähkö valo tulvi akkunasta sisään; takkatuli oli vielä hiilloksella, mutta sittenkin olivat tytön jäsenet kangistuneet ja hän värisi paksun saalinsa alla. Hän karkasi ylös kauhistuksen valtaamana. Hänen tutisevat sormensa saivat tuskin vedetyksi kellon vyöstä.
Kymmenen minuuttia vailla kahdeksan!
Ensimäisen kerran tytön hermot ja tarmokkuus pettivät. Hän katseli rouva Hurdia ja väänteli käsiänsä. Äiti soperteli ja kääntelihe, mutta ei vielä ollut täysin hereillä. Willie makasi liikahtamatta kuten ennen. Tuskissaan Marcella ei tiennyt mitä tehdä, hän juoksi akkunalle ja veti verhot syrjään ikäänkuin toivoen valosta saavansa rohkeutta. Sadepilvet riippuivat ketojen ylitse, mökin olkikatolta tippueli raskaita vesipisaroita ja tienvarrella olevissa, vettä tihkuvissa lehtikuusissa viserteli joitakin lintuja. Tuolla etäällä, oikealla kohoavan metsän takana lepäsi Widrington. Yhtä selvästi, kuin olisi hän itse ollut siellä ruumiillisesti läsnä, näki Marcella nyt kaikki mitä tuon korkean vankilamuurin takana tapahtui — näki viimeisen aterian — käsien sitomisen selän taa — papin.
Mutta eteenpäin kiitävät sekunnit eivät sallineet viivyttelemistä. Hän lähestyi nukkuvaa vaimoa herättääksensä hänet.
Samassa hän näki, että Willie oli avannut silmänsä selki selälleen.
"Willie", sanoi hän kiiruhtaen hänen luokseen, "miten jaksat? Nostanko sinua hiukan, kultaseni?"
Poika ei puhunut mitään. Marcella näki hänen turhaan ponnistelevan vastausta, ja huomasi nyt, että hänen hipiänsä oli muuttunut sinertäväksi. Hän tunnusteli kiireesti lapsen ohuita jalkoja. Ne olivat jääkylmät.
"Rouva Hurd!" huusi hän ravistaen tätä hereille. "Rouva Hurd kulta, tulkaa joutuun Willien luo!"
Äiti hypähti pystyyn hätääntyneenä, juoksi Willien vuoteelle ja heittäytyi pojan päälle.
"Willie, mikä sinun on, kulta? Sano äidille! Ovatko jalat niin kylmät? Mutta hierotaan niitä — pian ne lämpiävät. Ja tässä saat jotain, joka sinua virkistää." Marcella ojensi hänelle konjakkia. "Koetahan juoda, rakas lapsi, koetahan juoda!" Hänen äänensä kävi kimeäksi.
"Ei hän voi", sanoi Marcella. "Älkäämme kiusatko häntä, se on loppu.
Tohtori Clarke sanoi, että se tapahtuu aamulla."
He kumartuivat hänen ylitseen ja unohtivat tällä hetkellä kaiken muun. Ensimäisen kerran lyhyen elämänsä aikana valtasi pienokainen ensi sijan äidinkin sydämessä.
Poikanen teki heikon liikkeen kädellään.
"Hän etsii eläimiänsä", sanoi Marcella kyynelten tulviessa poskille. Hän nosti ne pojan rinnalle ja asetti hänen kylmät sormensa niiden päälle.
Sitten Willie yritti puhua.
"Isi!" kuiskasi hän katsoen kiinteästi äitiä silmiin, "vie ne isi-kullalle!"
Parahtaen vaipui Minta polvilleen hänen viereensä, peitti kasvonsa ja vapisi koko ruumiiltaan. Marcella yksin näki, miten kuoleva lapsi vielä kerran vienosti ja salaperäisesti hymähti, miten luomet hiljakseen painuivat kiinni ja mitenkä kuoleman väristys nytkähdytti jäseniä.
Kumea ääni kajahti ilman läpi — kumea, toistuva ääni. Rouva Hurd kohotti päätänsä ja kuunteli. Kirkonkello löi kahdeksan. Hän kyyristyi polvilleen kauhun lamauttamana.
"Oi, Jim!" sopotti hän hiljaa — "oma Jimini?"
Tämä tuskan huoahdus onnettomalta, jolla ei edes ollut voimia moittia sitä kohtaloa, joka hänet murskasi, sai Marcellan sydämen pakahtumaan. Istuen kuolleen pojan vieressä hän sulki äidin syliinsä, eikä edes hänen hillitön sielunsa tiennyt paremmin lohduttaa tätä vaimoa miehensä kuolinhetkellä kuin kuiskaamalla hänelle rukouksen sanoja — noita ikivanhoja, tärisyttäviä avuksihuutoja, joilla ihmissielu vierittää tuskansa sille Herralle, josta kaikki elämä lähtee ja johon se palaakin.
XV LUKU.
Kaksi päivää myöhemmin iltapuolella Aldous Raeburn seisoi Mellorin ovella. Kun hän astui vierashuoneeseen, laittautui rouva Boyce, joka oli kuullut hänen soittavan, kiireesti pois.
"Älkää menkö", sanoi Raeburn niin päättävällä äänellä, että rouva Boyce jäi seisomaan. "Tahtoisin saada jotain selvyyttä tässä asiassa. Sanokaapa, onko hän todellakin sitä mieltä, että minä olen tavallani syypää sen miehen kuolemaan — että meidän tämän johdosta olisi erottava?"
Rouva Boyce näki, että hän rutisteli kädessään avattua kirjettä. Mutta hän ei tarvinnut mitään selityksiä. Hän oli odottanut herra Raeburnia joka hetki tämän päivän kuluessa ja juuri tässä mielentilassa.
"Marcella selittäköön itse puolestansa", sanoi hän hetken arveltuaan. "Minä en ole oikeutettu puhumaan hänen puolestaan. Paitsi sitä en suoraan sanoen voi häntä käsittää, ja kun minä ryhdyn väittelemään hänen kanssansa, käy minulle aina selväksi, ettei minulla ole mitään osallisuutta häneen eikä koskaan ole ollutkaan. Hänet kasvatettiin minusta erillään, eikä minulla ole minkäänlaista valtaa häneen. Enpä niinmuodoin minäkään voi olla teille avuksi."
Aldous oli ennen ollut hyvin suvaitsevainen ja sääliväinen tätä eriskummaista äitiä kohtaan, joka niin vapaaehtoisesti oli luopunut velvollisuuksistaan lastansa kohtaan. Mutta tänään hänen mielenmalttinsa petti. Hänen äänessään oli terävähkö sävy, kun hän jatkoi kyselyjään.
"Vielä sananen, olkaa hyvä. Kertokaa minulle, ennenkuin tapaan Marcellan, mitä hän on toimittanut torstaista lähtien. Minä olen kirjoittanut hänelle — mutta vasta tänä aamuna hän on antanut jotain tietoa itsestään."
He seisoivat akkunalla; rypistynein kulmin Aldous tuijotti ulos ruohikolle ja lehtokujaan rouva Boycen lyhykäisesti kertoessa, mitä hän tiesi Marcellan toimista Whartonin sähkösanoman tultua — yönvietosta mökissä ja lapsen kuolemasta. Aldousia värisytti tätä kuullessaan.
"Tiedättekö", huudahti hän äkkiä kääntyen rouva Boycen puoleen, "että nämä vaikutelmat saattavat syöpyä häneen koko elinajaksi? Miten hyödyttömästi, miten kevytmielisesti hänen on sallittu olla moisessa jännityksessä ja kauhussa!"
"Ymmärrän. Te arvelette, että minun menettelyni on ollut moitittava? Enkä sitä ihmettele. Mutta tässä tapauksessa on moitteenne perusteeton — tai mielemmin meidän käsitystapamme ovat tässä perin erilaiset. Myös naisten — ja kenties naisten enemmän kuin muiden — on opittava kohtaamaan elämää sen alastomassa todellisuudessa. Mutta sallikaa minun nyt mennä. Muutoin tulee mieheni tänne. Ja otaksun, että tahdotte tavata Marcellaa, ennenkuin hän tai kukaan muu tulee sisään."
Viittaus auttoi. Aldous hillitsi paikalla itsensä ja pyysi häntä hermostuneesti lähettämään Marcellan heti hänen puheilleen. Hän ei voinut ajatella mitään eikä puhua mistään, ennenkuin oli saanut tavata häntä. Rouva Boyce katosi, ja Aldous mitteli askelillaan huoneen lattiaa kuohuvin mielin, mietiskellen mitä Marcellalle sanoa. Viimeisten kammottavien viikkojen jälkeen, oltuaan julkisten harrastusten ja yksityisten surujen ja epäilyjen alituisessa raastelussa, hän tunsi nyt jonkinmoista helpotusta sen johdosta, että oli viimeinkin päässyt selville vesille ja saisi ratkaistuksi sen ainoan asian, joka nykyisin hänelle jotain merkitsi. Kamppailematta hän ei aikonut Marcellaa kadottaa. Siitä huolimatta hän tiesi — oli jo tuon onnettoman kirjastokohtauksen jälkeen tietänyt — että hänen elämänsä suuri onnettomuus nyt oli lähestymässä. Ovikahva kääntyi. Marcella astui sisään. Aldous ei mennyt häntä vastaan. Marcella oli varustautunut syytöksiin — nuhteisiin — rukouksiin — oli valmistautunut suuttumaan tai nöyrtymään, sitä mukaa kuin asianhaarat vaatisivat. Mutta toinen oli päättänyt olla ensimäistä askelta ottamatta, ja niinpä Marcellan toimeksi jäi murtaa tuo painostava äänettömyys niin hyvin kuin taisi.
"Minä olen halunnut selittää sinulle kaikki", puheli hän matalalla äänellä tultuaan lähelle Aldousia. "Kyllä tiedän, että eilinen kirjelippuni tuntui hyvin kovalta ja jyrkältä. Ei aikomukseni ollut olla kova. Mutta olen vielä niin väsyksissä — ja kaikki, mitä sanotaan ja tehdään, loukkaa niin minua."
Hän vaipui tuolille istumaan. Sulhasen sääliin vetoaminen ei alkujaan ollut kuulunut hänen ohjelmaansa. Eikä se heti alussa onnistunutkaan. Tuskan ohessa täytti Aldousin mielen toinenkin tunne — kapinoiva raivostus siitä, että hän niin kevytmielisesti oli syössyt nuoruutensa ja kauneutensa moiseen surkeuteen.
"Marcella", sanoi hän istahtaen hänen viereensä. "Luitko sen kirjeen, jonka kirjoitin sinulle päivää ennen — —?"
"Luin."
"Ja vielä senkin jälkeen sinä yhä luulit, että minä olen välinpitämätön surullesi — kärsimyksillesi — tai kenenkään ihmisen kärsimyksille, jotka ovat sinua lähellä? Saatoitko todellakin luulla niin ja tuntea niin?"
Marcella käänsi synkkänä päänsä sivulle ja painoi leukansa käteensä.
"Minä en arvostele sen mukaan mitä olet sanonut, vaan mitä olet tehnyt", vastasi hän.
"Mitä sitten olen tehnyt?" sanoi Aldous ylpeästi kumartuen hiukan lähemmäksi Marcellaa. "Olenko tehnyt mitään muuta, kuin vaatinut sinulta sitä samaa vapautta, jota sinä niin tulisesti vaadit muille — omantunnon vapautta — arvosteluvapautta? Sinä epäsit minulta tätä vapautta, vaikka minä rukoilin sitä kaikesta sielustani. Ja muutakin sinä minulta kielsit. Näiden viiden viikon kuluessa sinä et sallinut minulle rakkauden luonnollisinta oikeutta — näyttää sinulle omaa sisäistä itseäni ja osoittaa, että surkuteltavasta mielipiteiden eriäväisyydestä huolimatta — josta minä kärsin enemmän, oh, paljon enemmän kuin konsanaan sinä — että minä sinun kanssasi kuljin kohti samaa päämäärää, kannoin samaa kuormaa."
"Ei! ei!" huusi Marcella takertuen hänen viimeisiin sanoihinsa, "mitä kuormaa olet sinä koskaan kantanut? Kyllä tiedän, että olit pahoillasi — että sinulla oli taisteluja — että sinä säälit minua — säälit heitä. Mutta sinä arvostelit kaikkea ylhäältä käsin — sinä katselit alas meihin — eikä sinulla ollut siihen minkäänlaista oikeutta. Minä aivan vimmastuin, kun näin sinun seisovan niin korkealla, sillä välin kuin minä olin alhaalla — keskellä kaikkea kauhua ja epätoivoa."
"Kenessä oli syy", keskeytti Raeburn, "etten ollut kanssasi. Enkö minä sinua pyytänyt — rukoillut? Minä en voinut panna nimeäni sellaisen kirjoituksen alle, joka oli mielestäni syntynyt väärillä perusteilla. Se mikä esti minua — esti meitä — no niin, selvittäkäämme ensin tämä seikka. Olisitko tahtonut", hän puhui hitaasti ja painokkaasti, "olisitko tahtonut minua panemaan nimeäni julkisen asiakirjan alle, syystä, että sinä sitä pyysit, vaikkapa, itse, syyllä tai syyttä, olisin pitänyt sitä vääränä? Vastaappas tähän kysymykseen."
Marcella ei voinut väistää hänen silmiensä voimakasta, läpitunkevaa hehkua. Miehen lempeyden, maltin ja epäitsekkään vaatimattomuuden olivat syyttävän vihan liekit viimeinkin pyyhkäisseet pois. Marcellakin unohti nyt päätöksensä käyttäytyä tyynesti ja säveästi.
"Etpä näy muistavan", huudahti hän, "että mikä meitä erotti, oli se, ettet sinä pystynyt antamaan säälille sijaa sydämessäsi — ettet tahtonut ottaa huomioon lieventäviä asianhaaroja — etkä ajatella miten suuressa velassa sinä ja minä ja kaikki meikäläiset olemme Hurdin laiselle miehelle — jota on elämässä sillä tapaa murjottu ja sorrettu." Hänen huulensa vapisivat.
"Siispä on lopputulos se", sanoi Aldous väkinäisen tyynesti, "että, jos olisin ollut köyhä mies, niin sinä olisit tässä tapauksessa suonut minulle omantunnon arvosteluvapautta oikeaan ja väärään nähden. Olisit silloin myöntänyt, että minulla on velvollisuuksia kansalaisena ja että sääliväisyys on vain yksi puoli oikeudesta! Sinä olisit katsonut oikeutetuksi minun käsitykseni, ettei Hurdin teko ollut rikos minua vastaan, vaan yhteiskuntaa vastaan ja että minun oli kiinnitettävä enemmän huomiota sen etuun kuin sinun toivomuksiisi. Sinä olisit sallinut minulle kaiken tämän, jos olisin ollut köyhä kuten Hurd; mutta koska olen Maxwell Courtin perillinen, koska minulla on rahaa, niin sinä kielsit minulta tämän, ihmisen tavallisimman moraalisen oikeuden. Minun omatuntoni, minun tunteeni eivät merkinneet sinulle mitään. Sinun ylpeydelläsi oli tässä yhtä tärkeä sija kuin säälillä, ja minun oli annettava myöten. Marcella! sinä puhut oikeudesta — puhut tasa-arvoisuudesta — ainoa, jolle et tahdo sitä suoda, on se mies, jonka kanssa olet luvannut mennä naimisiin."
Ääni viivähti viimeisillä sanoilla, viivähti ja katkesi. Hän kumartui Marcellan puoleen ja yritti tarttua hänen käteensä. Mutta hän väistyi syrjään heikosti huudahtaen.
"Oh, jätä minut — jätä minut! Voinet olla oikeassa. Kai minä olenkin ollut turhamainen, kohtuuton ja kova. Mutta etkö sitten huomaa — etkö ymmärrä — —? Kun mielipiteitten eriäväisyys tällaisessa asiassa on niin suuri — kun se on vetänyt näin syvän juovan välillemme — mitä onnea silloin olisi meidän avioliitossa odotettavana? Minun ei olisi pitänyt koskaan — ei koskaan antaa sinulle suostumustani. Mutta nyt", hän käänsi verkalleen kasvonsa Aldousiin, "etkö itsekin huomaa? Nyt minusta on tullut peräti toinen olento. Paljon siitä, mitä minussa silloin oli, on mennyt menojaan iäksi päiväksi — ja sen sijasta polttaa minussa nyt tuli — joka minua kiduttaa, kannustaa eteenpäin — jonka täytyy päästä puhkeamaan. Ajatellessani nyt kaikkea sitä, mikä minulle oli niin mieluista, kun sinä pyysit minua vaimoksesi — rikkautta, kauniita vaatteita, jalokiviä, paljon palvelijoita ja valtaa — yhteiskunnallista valtaa — sitä ennen kaikkea — minua iljettää, minä voin pahoin. Nyt en voisi hengittää Maxwell Courtin tapaisessa linnassa. Köyhät ovat nykyisin minun silmissäni ainoat, jotka todella elävät ja todella kärsivät. Minun täytyy elää heidän kanssaan, tehdä työtä heidän puolestaan ja miettiä, mitä voin tehdä heidän hyväkseen. Sinun täytyy minusta luopua — sinun täytyy. Oh! mielelläsi sen teetkin. Oletpa vielä iloinen ja kiitollinen kun — kun saat tietää minkälainen minä olen."
Raeburn säpsähti näitä sanoja kuullessaan. Missä nyt oli profetissa? Valkeana ja läähättävänä makasi hän nojatuolissa kasvot sen selkänojaan kätkettyinä.
Siinä tuokiossa oli Aldous polvillaan hänen edessään.
"Marcella!" kuiskasi hän tukahtuneella äänellä vetäen tytön vastahakoista kättä huulilleen. "Sinä ajattelet, että kärsimykset kuuluvat vain yhdelle ihmisluokalle? Etkö todellakaan aavista, mitä minulle teet, jos riistät itsesi irti minusta?"
Marcella riuhtaisi nyyhkien kätensä pois.
"Mene! älä tule lähelle", sanoi hän, "siinä on enemmän — vielä muutakin."
Aldous nousi.
"Tarkoitat", virkkoi hän muuttuneella äänellä, hetken vaiti oltuaan, "että välillemme on tullut jokin toinen vaikutus — jokin toinen mies?"
Marcella oikaisi itsensä pystyyn tuolillaan ja tukahutti itkunsa kovalla voimainponnistuksella.
"Jospa minulla ei olisi muuta sanomista, kuin että erehdyin itseni suhteen ja osani suhteen elämässä", alkoi hän viimein tehden tuontuostakin pitkiä pysähdyksiä. "Minä tein väärin, mutta anna minulle anteeksi ja anna minulle takaisin vapauteni meidän kummankin tähden — sehän on — sehän on vaikeata — mutta kuitenkin parempi kuin tämä! Etkö todellakaan ole käsittänyt, miten asiat ovat olleet? Melkein heti sen jälkeen kuin — kuin herra Wharton muutti meille, rupesin minä katselemaan kaikkia asioita — en omalta kannaltani — vaan hänen kannaltaan. En ollut milloinkaan ennen tavannut sellaista miestä kuin hän — en ketään, joka olisi minulle osoittanut sellaisia mahdollisuuksia omassa itsessäni — joka olisi minulle opettanut miten elämämme — ei vain omaisuutemme — on uhrattava suuren asian hyväksi — joka olisi minulle näyttänyt kaikkia nykyajan kysymyksiä sellaisessa valossa. Minä pidin suhdettamme vain ystävyytenä, mutta se teki minut kriitilliseksi ja kärsimättömäksi toisten suhteen. Oma itseni en ollut alusta alkaen. Sitten — tanssiaisten jälkeen" — Raeburn kumartui lähemmäs kuullakseen paremmin — "kun olin tullut kotiin, kuulin huoneeseeni askeleita — tiedäthän, että kerrotaan kaikennäköisiä kummitusjuttuja siitä talonosasta — ja minä läksin alakertaan katsomaan. Kenties sydämeni sisimmässä — oh, en tiedä — en tiedä itsekään! — oli miten oli, hän oli siellä. Me menimme kirjastoon ja rupesimme juttelemaan. Hän ei tahtonut asettua sinun ja minun väliin — mutta hän puhui kaikenmoisia mielettömiä asioita — ja lopulta — hän suuteli minua."
Viimeiset sanat lausuttiin vain henkäyksenä. Useasti hän oli mielessään kuvitellut, mitenkä hän tämän tunnustuksen sulhaselle tekee. Mutta hän ei milloinkaan ollut uneksinut nöyryytyksentilaansa näin suureksi — näin kerrassaan sietämättömäksi. Tähänkö sitten päättyivätkin kaikki suuret sanat laupeudesta ja säälistä ja sielun ylevyydestä — tähän juttuun! Ei hän ollut osannut aavistaa, että se häneen itseensä vaikuttaisi tällä tavalla.
Aldous kohotti hitaasti päätänsä.
"Ja milloin tämä tapahtui?" kysyi hän hetken kuluttua.
"Sanoinhan jo — tanssiaisyönä — murhayönä", vastasi Marcella puistatellen; "me näimme Hurdin kulkevan lehtokujan yli. Aikomukseni oli kertoa sinulle heti paikalla kaikki."
"Mutta sinä luovuit aikomuksestasi?" kysäisi Raeburn hetken aikaa turhaan odotettuaan jatkoa.
"Kuinka olisin silloin voinut ajatella omia asioitani?" huudahti tyttö välähdys entistä uhkamielisyyttä äänessä.
"Taikka minun asioitani?" virkkoi toinen katkerasti.
Marcella ei vastannut.
Aldous nousi ylös ja astui takan luo. Hän oli hyvin kalpea, mutta silmät kiilsivät kummasti. Kun Marcella viimein nosti päätänsä ja katsoi häneen, huomasi hän, että hänen tehtävänsä oli suoritettu. Hänen vihansa — hänen ylenkatseensa — siinähän se juuri olikin se rangaistus, jota hän oli kaiken aikaa odottanut ja päättänyt rauhallisesti kantaa. Sittenkin häntä nyt pisti nähdä niitä.
"Vai tätäkö sinä olet omallatunnollasi kantanut — kaikkina noina viikkoina, — antaessasi minun kirjoittaa sinulle, niinkuin kirjoitin, antaessasi minun arvostella itseäsi ja menettelyäsi niin aivan väärin. Et niin pienintä viittausta antanut minulle; sinä sallit minun rukoilla, sinä pidit minua siinä uskossa, että ajatuksesi olivat yksinomaan epäitsekkäät ja puhtaat; sinä lähetit minulle hänen kirjeensä — nuo harhaan vievät kirjeet! — ja kaiken aikaa — —"
"Mutta aikomukseni oli kertoa sinulle — alun pitäen oli aikomukseni kertoa sinulle", huudahti Marcella kiihkeästi. "Minä en olisi koskaan voinut pitää tuollaista asiaa salassa — en oman itseni tähdenkään."
"Mutta sittenkin pidit sitä salassa — niin kauan", sanoi Aldous kylmästi ja lujasti; "ja minun sieluntuskani noiden viikkojen aikana — minun rakkauteni sinua kohtaan - minun — —"
Hän vaikeni kykenemättä enempää puhumaan. Marcella taas oli uudelleen vaipunut tuoliinsa ruumiillisesti aivan menehtyneenä.
Raeburn astui hänen luokseen ja otti hattunsa.
"Pahoin olet minua kohtaan menetellyt", lausui hän katsoen häneen. "Rukoilen Jumalaa, ettet itseäsi kohtaan menettelisi vieläkin pahemmin tulevaisuudessa. Salli minun kirjoittaa sinulle vielä kerran tai lähettää ystäväni Edward Hallin tapaamaan sinua. Sitten en enää tahdo sinua vaivata."
Hän odotti, mutta Marcella ei kyennyt vastaamaan. Ruumiillisesti ja henkisesti kukistuneena hän siinä lepäsi, ja syvästi tämä kuva syöpyi Aldousin sydämeen. Ei hänellä kumminkaan ollut rahtustakaan halua anastaa Marcellalta vielä tuo viimeinen kädenpuristus — viimeinen suudelma, jota petetty rakkaus niin usein vaatii. Sisäisesti, ilman sanoja hän jätti hyvästi hänelle. Marcella kuuli hänen astuvan huoneen poikki, kuuli oven sulkeutuvan.
Hän oli yksinään — ja vapaa.