KOLMAS KIRJA.

    "O Neigung, sage, wie hast du so tief
       Im Herzen dich verstecket?
    Wer hat dich, die verborgen schlief,
       Gewecket?"

I LUKU.

"Älkääpä kuvitelko, että minä olen kiihkeästi innostunut 'Työväenpuolueen etuihin' tai että ne herättävät minussa haikean hellämielisiä tunteita", virkkoi Wharton hymyillen pöytätoverilleen. "Sen jätän toisten toimeksi. Minussa ei ole kylliksi siveellistä voimaa ollakseni fanaatikko. Minun asemani on mitä yksinkertaisin. Kun jokin liike käy väistämättömäksi, asetun mieluummin sen puolelle kuin sitä vastaan. Siinä minun kantani. Mieluummin sallin rajun virran temmata minut mukanaan kuin haudata minut allensa."

"Niin, sehän on selvä", sanoi lady Selina Farrell ja silmäili naapuriansa murennellessaan leipäänsä. Sydney Smithin mukaan osoittaa leivänmurenteleminen päivällispöydässä kiusallista hermostumista; itse hän väittää tehneensä sitä molemmin käsin istuessaan erään arkkipiispan vieressä. Mutta eipä ollut kukaan moneen Herran vuoteen epäillyt lady Selinaa hermostuneeksi, vaikkapa hänellä useastikin oli ollut pöytätovereina piispoja, sekä katolisia että anglikaaneja. Sillä lady Selina otti ahkerasti osaa seuraelämään ja oli alkanut sen jo nuorena.

"Mutta", lisäsi hän hetken kuluttua, — "julkisuudessa te teeskentelette innostusta — se on kai välttämätöntä?"

"On tietenkin", vastasi Wharton huolettomasti. "Se kuuluu peliin."

"Miksi oikeastaan? Miksi ette kasvata kansaa, jos kerran olette sen johtaja? Isäni sanoo aina, että tunteet politiikassa ovat yhtä kuin riimit tilikirjoissa."

"No niin!" nauroi Wharton, "kun te olette saanut joukot oppimaan, ettei pidä antaa tunteille valtaa, niin seuraamme neuvoanne. Mutta heidän tunteensa ja meidän aivomme ne ne sillä välin panevat rattaat pyörimään. Entä te itse, lady Selina, oletteko te aina niin tyyni ja kylmä? Jos huomenna näkisitte vallankumouksen puhkeavan Alresford Housen puutarhassa, niin menisittekö silloin parvekkeelle väkijoukon kanssa väittelemään?"

"Harras toivomukseni on, että siellä silloin olisi saapuvilla joku, joka tietäisi soveliaampiin keinoihin ryhtyä", vastasi lady Selina nopeasti. "Mutta ettekö sitten otaksu meilläkin olevan innostusta?"

"No niin, Lippu — ja Valtaistuin — ja sen semmoista?"

Se ivallinen tarkkaavaisuus, jota Wharton tällä hetkellä omisti oliivin valikoimiseen, harmitti hänen naapuriansa.

"Niinpä niin", toisti hän painokkaasti. "Lippu ja Valtaistuin — kaikki, mikä muinoin teki Englannin suureksi. Mutta kyllä me tiedämme, ettei teillä ole mitään innostusta niihin."

Whartonin huulet värähtivät tuskin huomattavasti.

"Oletteko aivan varma siitä, ettei Busbridge Towersilla ole mitään osaa siihen?" kysyi hän äkkiä häijynkurisesti.

Busbridge Towers oli se uhkea sukutila, joka kuului lady Selinan isälle, hyvin kunnioitettavalle ja perin ylhäiselle lordi Alresfordille, jonka kiittämätön puolue — ensimäisen kerran — oli sulkenut pois viimeistä vanhoillista hallitusta muodostettaessa.

"Sehän on selvää", vastasi lady Selina halveksivasti, "että teidän puolueenne — ja etenkin sosialisti-ystävänne selittävät kaikki meidän tekomme ahneudesta ja itsekkyydestä lähteviksi. Se on meidän onnettomuutemme — mutta ei vikamme."

"Ei ensinkään", vastasi Wharton levollisesti, "koetinhan vain vakuuttaa teille, että on vaikeata karkoittaa tunteita pois politiikasta. Luuletteko, että isäntämme onnistuu siinä? Huomatkaa — me olemme radikaalisessa kodissa — radikaalisissa kutsuissa?"

Merkitsevällä katseella hän työnsi ruokalistan lady Selinalle. Sitten hänen katseensa tavallisella valppaalla nopeudellaan vaelsi ympäri huonetta pysähtyen loistavaan, kukista ja hopeasta uhkuvaan päivällispöytään ja siinä istuviin vieraisiin.

Hän ja lady Selina aterioitsivat erään rikkaan tehtailijan luona, joka kokosi suunnattomia tuloja lännestä ja joka radikaalina oli kuulunut viimeiseen vapaamieliseen ministeristöön ja siinä erikoisesti saattanut itsensä huomatuksi ahdistamalla Lontoon maanomistajia.

Lady Selina huokasi.

"Me elämme hirvittävässä sekamelskassa", sanoi hän, "ja ken tietää, minkälaista on kahdenkymmenen vuoden kuluttua? Oh! silmänräpäys, herra Wharton, ennenkuin se minulta unohtuu. Oletteko lupautunut minnekään lauantaista viikon kuluttua?"

Wharton veti taskustaan pienen muistikirjan ja silmäiltyään sitä sanoi olevansa vapaa.

"Haluatteko sitten syödä päivällistä meillä?" Hän luetteli kevyesti vierasten nimet — neljä tai viisi kuuluisaa nimeä, nykyinen vanhoillinen pääministeri niihin luettuna. Wharton kumarsi kohteliaasti.

"Suurimmalla mielihyvällä. Uskallatteko luottaa siihen, että käyttäydyn soveliaasti?"

Lady Selinan hymyily todisti, että hän käsitti pilan sellaiseksi kuin se oli aiottu.

"Oh! kyllä me osaamme puolustautua!" sanoi hän. "Asiasta toiseen, muistan teidän maininneen, ettette ole herra Raeburnin kanssa erittäin hyvissä väleissä."

"Emme olekaan", vastasi Wharton ja kohtasi tyynenä toisen tutkistelevan katseen. "Jos te olette pyytänyt myöskin Raeburnia 23 p:ksi, niin sallinette minun peruuttaa lupaukseni. Ei itseni tähden, käsitättehän, ei ensinkään itseni tähden."

Lady Selina saattoi vaivoin salata uteliaisuuttansa. Mutta Whartonin kasvot eivät ilmaisseet mitään. Lady Selina oli luullut huomaavansa, että hänen tummat, suoraviivaiset silmäkulmansa, jotka niin omituisesti pistivät silmään vaalean hipiän ja kullanruskeiden kiharain rinnalla, sallivat hänen kantaa kasvoillaan mitä naamaria hän kulloinkin halusi. Ne johtivat katsojan huomion puoleensa poistaen sen kasvojen ilmehikkäämmistä osista, jotka olisivat voineet paremmin tyydyttää utelevaa katsetta.

"Sanotaan", jatkoi hän, "että hän saa tukevaa jalansijaa parlamentissa, jos hänen puolueensa onnistuu vain saada hänet kylliksi innostumaan itseensä. Muuan hänen ihailijoistaan kertoi minulle, ettei hän ollut vähääkään kärkäs vastaanottamaan tuota hiljakkoin hänelle tarjottua virkaa. Hän teki sen vain isoisälleen mieliksi. Isäni mielestä lordi Maxwell on hyvin vanhentunut tänä vuonna. Nykyisin hän on vuoteessa, lienee jotenkin vilustunut. Herra Raeburnin on pidettävä kiirettä, jos aikoo vielä alihuoneessa toimittaa jotakin. Mutta nähtävästi hän ei siitä pidä suurtakaan lukua. Kaikki hänen ystävänsä arvelevat hänen paljon muuttuneen tuon onnettoman jutun jälkeen viime vuonna. Tunsitteko te tuota tyttöä?"

"Tunsin kylläkin. Minä asuin hänen kotonaan hänen kihlausaikanansa."

"Niinkö?" sanoi lady Selina innokkaasti. "Entä mitä hänestä arvelette?"

"No, ensinnäkin", sanoi Wharton viivytellen, "on hän hyvin kaunis — senhän tiedätte."

Lady Selina nyökähytti päätänsä.

"Tiedän. Neiti Raeburn, joka on minulle kertonut melkein kaikki mitä tiedän hänestä, kohauttaa aina hartioitaan ja tokaisee väliin mutta-sanan, kun tulee puheeksi hänen ulkomuotonsa. Mutta olenhan nähnyt valokuvan hänestä, niin että voin itsekin arvostella. Minusta näyttää hänen kauneutensa olevan sitä laatua, jota miehet enemmän ihailevat kuin naiset."

Wharton kohdisti kaiken huomionsa herneannokseensa eikä vastannut mitään. Lady Selina vilkaisi häneen terävästi. Itse hän ei suinkaan ollut kaunotar, vaikka ei mitenkään rumakaan. Kasvot hänellä olivat pitkät, jotenkin hienonnäköiset, nenä isohko, suu leveä ja ohuthuulinen. Upea, vaalea, hiukan väritön tukka ympäröi otsaa lukemattomina kiehkuroina ja koukeroina, jotka olivat hänen kamarineitsyelleen kunniaksi ja korottivat pään korkeutta. Hänen haileansiniset silmänsä vilkkuivat huomaavina ja tutkistelevina ja ne ilmaisivat melkoista maailmantuntemusta ja luontaista uteliaisuutta. Siksipä monet pelkäsivätkin häntä ja olivat varuillaan hänen lähestyessään.

"Te näytte ihailleen häntä hyvin paljon", lisäsi hän, kun Wharton yhä pysyi äänetönnä.

"Kyllä. Me juttelimme sosialismista keskenämme, ja minähän se hänen salametsästäjäänsä puolustin."

"Oh, nyt muistan. Ja onko todellakin totta, mitä neiti Raeburn kertoo, että hän purki kihlauksensa, koska hän ei voinut taivuttaa lordi Maxwellia ja herra Raeburnia panemaan nimeänsä salametsästäjän hyväksi puuhatun armonanomuksen alle."

"Jotakuinkin totta", vastasi Wharton huolettomasti.

"Neiti Raeburn kertoo jutun aina samalla tavalla; hänestä ei saa koskaan muuta lähtemään. Mutta minä epäilen, että siinä oli muitakin syitä? Luuletteko, että tyttö oli vilpitön?"

"Hän luopui Maxwell Courtista ja kolmestakymmenestä tuhannesta punnasta vuosittain", vastasi Wharton kuivakiskoisesti, "luulisipa ettei hänen silloin tarvitsisi joutua epäilyksen alaiseksi."

"Tarkoitan", sanoi lady Selina, "oliko hän rakastunut johonkin toiseen, ja oliko salametsästäjä vain tekosyy?"

"Ei, en luulisi", sanoi Wharton kohdaten väistämättä hänen urkkivaa hymyilevää katsettansa. "Ei hänestä ainakaan tähän asti ole mitään kuultu. Neiti Boyce on koko vuoden ollut St. Edwardin sairaalassa."

"Oppiakseen sairashoitoa? Sitähän tekevät nykyisin kaikki naiset, jotka riitaantuvat sukulaistensa tahikka sulhasensa kanssa. Luuletteko sitten, että se on niin raskasta?"

"Minua ei haluta koettaa", sanoi Wharton, "haluttaako teitä?"

Hänen hymynsä kiusoitti lady Selinaa.

"Mitä hän aikoo tehdä, kun hänen oppiaikansa on päättynyt?"

"Luultavasti ruveta sairaanhoitajattareksi köyhien keskuudessa."

"Suurenmoista, mutta eipä juuri käytöllistä hänen kannaltaan katsoen. Kuinka paljon enemmän hän olisi voinut vaikuttaa köyhien hyväksi kolmellakymmenellä tuhannella punnalla vuodessa! Ja Aldous Raeburniin voisi kuka nainen tahansa tyytyä."

Wharton nykäytti olkapäitään.

"Nyt palaamme takaisin noihin tunteisiin, joista te niin ylenkatseellisesti puhuitte, lady Selina."

Lady Selina naurahti.

"Niin, mutta tunteiden on oltava sellaisia, että niitä voi käsittää. Ja tämä syy tuntuu minusta olevan liian vähäpätöinen. Olitteko te vielä siellä, kun kihlaus purettiin?"

"En; en ole nähnyt häntä sen päivän jälkeen, kuin tuomio langetettiin."

"Vai niin! hän on siis vetäytynyt syrjään kaikista ystävistään?"

"Sitä en tiedä. Kerron vain, mitä tiedän omasta kokemuksestani."

Lady Selinan kielellä pyöri vielä koko joukko muita kysymyksiä, mutta hän jätti ne kuitenkin toiseen kertaan. Keskustelu kääntyi politiikkaan ja sitä kesti, kunnes emäntä antoi merkin pöydästä-nousemiseen. Lady Selina tarttui viuhkaansa ja hansikkaihinsa ja sujahti ulos huoneesta pöydän päässä istuneen kreivittären jäljessä vanhempien naisten, ministerien rouvien ja muiden antaessa nöyrästi tilaa hänelle.

Istuttuaan jälleen paikalleen Wharton merkitsi Alresford Housen päivälliskutsun, johon hän oli lupautunut, hiukan tarkemmin muistikirjaansa. Jo toisen kerran, kolmen viikon kuluessa lady Selina pyysi häntä päivällisille ja Wharton tiesi hyvin, että tässä seurassa oli useita muita, poliittisesti samalla tasolla olevia miehiä kuin hän itse, jotka olisivat suurella mielihyvällä olleet hänen asemassaan. Sillä lady Selina, vaikka olikin naimaton eikä erikoisen kaunis tai viehättävä, oli personallisuus — ja tiesi sen. Isänsä monien linnojen emäntänä ja sukulaisuussuhteissa puolen Englannin hienoimpien aatelisperheiden kanssa oli hänellä seuraelämässä varsin huomattava sija, jota hän viisaasti tiesi käyttää hyväkseen. Ei hän ollut erityisen suosittu, mutta hän oli aikoinaan ollut suureksi hyödyksi monelle, ja hänen kutsunsa olivat kuulut. Wharton oli tullut esitetyksi hänelle tämän parlamenttiaikansa toisen istuntokauden alussa, oli kohdellut häntä kevyellä, hätyyttävällä "personallisella" tavallaan — joka oikeastaan olikin hänen luonnollinen käytöksensä naisia kohtaan — ja oli paikalla voittanut, menestystä.

Kun hän oli pistänyt muistikirjan takaisin taskuunsa, siirtyi hänen naapurinsa, muuan parlamentinjäsen, jonka kanssa hän oli jotakuinkin hyvissä suhteissa, lähemmäksi.

"Teidän lakiehdotuksenne otetaan kai käsiteltäväksi ensi perjantaina", virkkoi tulija.

Wharton nyökähytti päätänsä.

"Siitä mahtanee sukeutua aika sotkuinen ja hajanainen äänestys."

"Sepä kai tullee tämäntapaisten kysymysten kohtaloksi, kunnes päästään niin pitkälle, että puolueet muodostuvat tykkänään uudelleen", sanoi Wharton hymähtäen.

Tupruttaen savua paperossistaan hän nojautui mukavasti tuoliinsa ja tarkasteli naapuriansa silmät puoliummessa hyväntahtoisella, mutta halveksuvalla katseella.

Herra Bateson oli nuori tehtailija, parlamentissa vasta-alottelija. Hänen avonaisia, punakoita kasvojaan rumensi alituinen tyytymättömyyden, melkeinpä kiukun ilme. Terävyyttä ei mieheltä suinkaan puuttunut, mutta hänen kunnianhimonsa oli suurempi kuin hänen luomiskykynsä, ja itse hän tunsi kipeästi tämän vajanaisuutensa.

"No niin, onhan mahdollista, että saatte koko lailla ääniä", jatkoi hän hetken äänettömyyden jälkeen, "se on kuten naisten äänioikeus. Ihmiset äänestävät sen puolesta, kunnes ratkaisu on tulossa. Mutta silloin!"

"Aha, kylläpä huomaan, etten teistä saa kannattajaa."

"Minäkö! — äänestäisin kahdeksantuntista työpäivää. Sehän olisi kuolinkellojen soittamista koko Englannin varallisuudelle."

Tämä ontuva vertaus satutti Whartonin taiteellisesti kehittynyttä korvaa ja hän rypisteli otsaansa. Mutta herra Bateson oli päässyt vauhtiin eikä tahtonut vähällä luopua saaliistansa.

"Aikomuksenne on siis todellakin vetää lailliseen edesvastuuseen tehtaanisäntä, joka pitää väkensä työssä kauemmin kuin kahdeksan tuntia — silloinkin — kun työmiehet itse suostuvat siihen!"

"Ensinnä on täysi-ikäisten työläisten enemmistö kussakin vaalipiirissä saatava äänestämään kahdeksantuntista päiväjärjestelmää", vastasi Wharton leppeästi. "Kun se on tehty, silloin ehdotetaan laki käytäntöön pantavaksi."

"Ja entä jos minun työntekijäni ovat vähemmistön kanssa äänestäneet moista hupsutusta vastaan, onko sittenkin rangaistava sekä minua että heitä ylityöstä, joka suoritetaan tuollaisen äänestyksen jälkeen? Sekö todella on tarkoituksenne; millä tavalla sitten ajattelette meitä rangaista?"

"Siitä", sanoi Wharton, sytyttäen itselleen uuden paperossin, "on paljon väitelty. Omasta puolestani minä pidän vankilarangaistusta viisaampana kuin sakkoja."

Toinen poukahti pystyyn tuoliltaan.

"Mitä, te saattaisitte vangita minut ylityöstä — vaikka käyttäisin vapaaehtoisia miehiä työhön!"

Wharton tarkasteli häntä myhäilevällä mielentyyneydellä. Muutamat toiset pöydän päähän ryhmittyneet vieraat — muuan vanha kenraali, eräs ministerin yksityissihteeri ja eräs tunnettu, korkeassa asemassa oleva virkamies, olivat käyneet tarkkaavaisiksi ja lakkasivat puhelemasta kuunnellakseen.

"Vain hätätilassa sallii laki poikkeuksia", sanoi Wharton. "Niin kyllä, suurimmalla mielihyvällä minä teidät telkeisin vankilaan. Ylityölle kahdeksantuntisen päivätyön jälkeen on joka tapauksessa pysty pantava eteen."

Välähdys hänen sinisistä silmistään kohtasi nuorta tehtailijaa. Sitten hän levollisesti jatkoi polttamistansa.

Herra Batesonin naama kuumoitti suuttumuksesta ja mielenliikutuksesta.

"Mutta käsitättehän — tottapa teidän täytyy se käsittää — että sellainen järjestelmä olisi sulaa hulluutta. Kauppaliikkeemme on nykyisin laskemassa, vienti ulkomaihin vähenee vuosi vuodelta. Ranskan tavaroiden tuonti nousee samassa määrässä. Ja yhtäkaikki te vaaditte meitä kilpailemaan maan kanssa, jossa työskennellään yksitoista tuntia päivässä pienemmällä päiväpalkalla, sillä välin kun laki moisilla toimenpiteillä sitoo meidän kätemme? No niin" — hän naurahti ylenkatseellisesti, — "tähän kaikkeen on olemassa vain yksi selitys. Te ja ystävänne olette heittäneet hiiteen koko kansallistalouden ja luulette sen kautta päässeenne siitä kaikiksi ajoiksi. Mutta minäpä ennustan, että se vielä tekee teille aika kepposet."

Hän vaikeni tulistuneena. Tavallisuuden mukaan hän ei saanut sanottavaansa sellaiseen muotoon, kuin olisi halunnut, ja niinpä hänen harmistumiseensa Whartonia kohtaan kätkeytyi samalla tuo tavanmukainen äkeys omasta kykenemättömyyden tunnosta.

"Voipi olla", huomautti Wharton yhä ystävällisen rauhallisesti. "Mutta selvittäkäämme hieman lähemmältä tuota kansallistalous-sanaa, että käsittäisin mitä sillä tarkoitatte. Ei ole olemassa toista sellaista sanaa, jota niin röyhkeästi tulkitaan jokaisen mieliksi!"

Ja niin hän hyvätuulisesti ja hätäilemättä, yhäti mukavassa asennossa paperossiansa poltellen, rupesi käymään herra Batesonin kimppuun kysymyksillä ja häijynilkisillä kaskuilla, houkutellen vastustajaltansa sukkelin kääntein sellaisen joukon viattomia myönnytyksiä, että miespoloinen teki auttamattoman haaksirikon omain vastaväitteidensä meressä, kykenemättä kertaakaan menestyksellä sirottelemaan ympärilleen lempitieteensä suuria iskusanoja, joilla hän oli tottunut voitollisesti esiintymään sekä julkisuudessa että perheensä keskuudessa.

Korkea virkamies pöydän alapäässä kuunteli tarkkaavana ja huvitettuna tätä epätasaista taistelua. Kerran kun väittely sipaisi Millin oppia tuotantokustannuksista verrattuna erään etevän nykyaikaisen kollektivistin oppiin, sekaantui hän keskusteluun, tehden pienen oikaisun johonkin, mitä Wharton oli sanonut. Wharton otti paikalla paperossin suustaan ja kääntyi kohteliaasti hänen puoleensa. Heidän välillään sukeutui nyt vilkas ja sattuva vuoropuhelu, jossa kävi näkyviin kummankin perinpohjainen asiantuntemus, mutta se keskeytyi parhaassa vauhdissaan, kun isäntä antoi merkin siirtyä saliin naisten seuraan.

"Minun vakaumukseni on se", sanoi Bateson noustessaan, "että te ja ystävänne ennen pitkää kukistatte vapaamieliset noilla ehdotuksilla — ne ovat puolueelle paljon vaarallisemmat kuin konsanaan Irlannin asiat."

Wharton naureskeli.

"Olisipa melkein kansallinen onnettomuus, ellette te tekisi tiukkaa vastarintaa", lasketteli hän kevyellä pilaäänellään, jonka rinnalla toisen raivokas ulkomuoto näytti hullunkuriselta.

"Olisinpa utelias tietämään, mitä tuo mies aikoo parlamentissa saada aikaan", sanoi korkea virkamies toverilleen, heidän hitaasti noustessaan portaita ylös. "Hän alkaa saada mainetta tulevaisuuden miehenä, vaikkei kukaan ole oikein selvillä minkä vuoksi. Häntä sanotaan eteväksi puhujaksi, ja ensi perjantaina hän arvatenkin herättää huomiota puheellaan. Mutta hänen tulevaisuutensa näyttää minusta vielä hyvin epäilyttävältä. Merkitsevä mahti hänestä voi tulla ainoastaan jos hänen onnistuu päästä uuden työväenpuolueen johtajaksi. Mutta missä puolue on? Kaikki he tahtoisivat hallita. Ainoa seikka, mikä mahdollisesti vaikuttaa hänen edukseen, on, että he luultavasti haluavat johtajaksi sivistynyttä herrasmiestä. Mutta sittenkin, vaikka hän pääsee siihen asemaan, on vielä epätietoista, pystyykö hän tekemään mitään aineksestaan."

"Toivottavasti ei!" sanoi vanha kenraali tuimasti. "Nuo tuulenpieksäjät saavat vielä kerran valtakunnan häviön partaalle. He ovat jo alkaneet hävitystyönsä, missä vain näkevät jotain revittävää."

Salissa Wharton uhrasi parisen minuuttia emännälleen, pienelle kunnianhimoiselle naiselle, joka hänen näennäisesti tarkkaavaan korvaansa syyti huoliansa ylhäisten ja rikkaiden vapaamielisten naisten huonosta käytöstavasta ja puolueen siitä johtuvasta ikävästä asemasta Lontoon seuraelämässä.

"Joko he ovat pöyhkeitä — sepä juuri on niin naurettavaa — tai seurustelevat he kaikkein kanssa!" hänen valkeat hartiansa ja punainen viuhkansa liikkuivat antaen tahtia hänen sanoilleen. "Mieheni on yhtä onneton siitä kuin minäkin. Puolueella on siitä paljon haittaa, että sen seuraelämässä liikkuu niin kirjavaa joukkoa. Oh! teille se kenties ei merkitse mitään, koska olette sosialisti. Mutta uskokaa minua, ne meikäläisistä, jotka vielä uskovat parempain ihmisten vaikutukseen, ovat hyvin pahoillaan siitä."

Wharton kuunteli vielä muutamia pisteliäitä kaskuja tästä surkuteltavasta asiaintilasta, mutta sitten, kun ei talon rouva eikä hänen valituksensa enää häntä huvittaneet, hän otti jäähyväiset ja kävi vielä portailla pientä sanasotaa lady Selinan kanssa, joka oli menossa toiseen illanviettoon kuten hänkin.

Parisen minuuttia myöhemmin hänen ajurinsa pysähtyi Berkeley Squarella olevan uhkean talon eteen, missä oli suuret iltakutsut erään tuollaisen ylhäisen vapaamielisen perheen luona, jota äskeinen emäntä oli niin avomielisesti soimaillut. Talon isännällä oli ollut korkea toimi edellisessä hallituksessa.

Kun Wharton hiljakseen astui väenahdingon peittämiä portaita ylös, huomasi hänet uhkea timanteista säteilevä nainen valkeassa silkkipukineessa, joka vastaanotti vieraitansa salin ovella. Hän astui askeleen tai pari vastaan Whartonin nimeä mainittaessa, eikä mikään voinut olla mairittelevampaa kuin se hymy, jolla hän ojensi nuorelle sosialistille hansikoidun kätensä.

"Oletteko aina sunnuntaisin ollut poissa kaupungista?" kysyi hän vieno nuhtelu äänessään. "Minähän olen aina kotona — kuten tiedätte — olenhan teille sen sanonut." Hän puheli keveästi ja vapaasti kuten se, joka tietää asemansa seuraelämässä sallivan tuollaista suorapuheisuutta. Wharton pyyteli anteeksi ja jäi tuokioksi juttelemaan hänen kanssaan uusien vieraiden lakkaamatta tulviessa tervehtimään emäntää. He olivat tutustuneet toisiinsa pääsiäisloman aikana maalla erään yhteisen tuttavan luona, ja varustettuna ylimysnaisen vaistolla kaikkeen, mikä elämän aterialle antaa höystettä ja tuoksua, hän oli paikalla kiinnittänyt huomionsa Whartoniin.

"Sir Hugh pyytää teitä tulemaan Sussexiin meitä tervehtimään", huusi hän vielä Whartonin jälkeen, kun tungeskeleva vierastulva viimeinkin kuljetti tämän mukanaan saliin. "Tuletteko?"

Vastauksen teki kuulumattomaksi äänekäs puheensorina, mutta hän nähtävästi otaksui sen suostumukseksi, sillä hän nyökähytti hänelle päätänsä myhäillen, kunnes hänen vieraansa katosi väkijoukkoon.

Saliin jouduttuaan Wharton heti sattui yhteen itse entisen valtiosihteerin kanssa, joka sydämellisesti häntä tervehti ja sitten alkoi hieman laskea leikkiä hänen tulevasta lakiehdotuksestaan.

"Tuleepa aika huvittavaa nähdä, miten te aiotte asian esittää. Mutta eihän sillä ole mitään oleellista arvoa — eikä sillä voi koskaan ollakaan — ennenkuin kaikki olette yksimielisiä keskenänne. Te väitätte, että teillä on kaikilla samat pyrkimykset — ja perjantaina te kaiketi vaikka vannotte sen — mutta todellisuudessa — —"

Valtiomies pyöritti kujeellisesti päätänsä.

"Niin, kyllä myönnän, että yksityiskohdat ovat vielä jotenkin utuisia", hymähti Wharton.

"Ja luuletteko periaatteilla päästävän pitkälle, ellei olla selvillä yksityiskohdista. Niistä kaikki riippuu. Periaatteet itsessään eivät tuota paljon päänvaivaa!"

Aaltoileva ihmisvirta erotti puhujat toisistaan, mutta keskustellessaan vieraittensa kanssa muhkea isäntä seurasi katseillaan Whartonin nuorekkaita kasvoja ja joustavaa vartaloa hänen sukeltaessaan väenpyörteeseen. Hän ajatteli mitä kaikkia edistyksiä politiikassa tapahtuneekaan tulevan kahdenkymmenen vuoden kuluessa. Hän ei ollut kateellinen nuorille, mutta ei hän heidän joukossaan vielä nähnyt yhtään miestä, joka tuntuisi olevan määrätty johtavaan asemaan. Tämä eloisa, tarmokas nuori mies sosialismineen oli kieltämättä mieltäkiinnittävä ilmiö; ja mieltäkiinnittävä oli niinikään se kysymys, pystyykö hän puoluetta muodostamaan siitä kirjavasta ryhmästä, jonka kyvykkäin jäsen hän epäilemättä oli. Mutta lepäsikö hänen tulevaisuutensa sittenkään varmalla, epäämättömällä pohjalla? Ja samaten oli laita kaikkien muidenkin. Menneisyyden suuret puoluejohtajat olivat alun pitäen erehtymättömällä varmuudella kiivenneet paikoilleen. Lieneekö tähän ollut syynä se, että maailma yleensä oli tulemassa liian viisaaksi ja johtajantoimikin niinmuodoin päivä päivältä yhä vaikeammaksi?

Sillä välin Wharton vaelteli nauttivin mielin toisesta komeasta huoneesta toiseen. Hän oli ihmeissään siitä, että hänellä oli niin paljon tuttuja vieraiden joukossa ja että hänen osakseen tuli niin monta ystävällistä hymyä. Puheltuaan puolen tunnin ajan sanasen siellä, toisen täällä, hän tapasi itsensä silmänräpäyksen verran yksinään ja asettui kahden huoneen väliseen kaarikäytävään liikkuvaa ihmistulvaa tarkastelemaan. Tyydytetty itserakkaus pulpahti hänessä. Mutta liittyipä tähän kummastuksen tunnekin, joka ei ollut ennättänyt vielä täysin haihtua. Vuosi sitten hän oli täydellä vakaumuksella sanonut Marcella Boycelle, että hän oli oman säätypiirinsä hyljeksimä. Nyt hän hymyili ajatellessaan, kuinka lapsellisen yksinkertaisesti hän oli otaksunut maalaisnaapuriensa ivaavaa käytöstä ja äitinsä ylhäisten sukulaisten tylyyttä tätä kohtaan selväksi osviitaksi, että hänellä ja hänen mielipiteillään olisi yleensä odotettavana nurjaa kohtelua "seurustelupiirin" puolelta. Nyt hän päinvastoin älysi, että nämä mielipiteet ne olivat olleet hänen paras reklaaminsa. Rikkaissapa ylhäisissä ei nähtävästi kukaan herätä niin harrasta mielenkiintoa kuin juuri se, joka väittää tahtovansa poistaa säätyeron ja rikkaudet.

"Se johtuu siitä, etteivät he vielä pelkää meitä tarpeeksi", mietti hän hiukan pahatuulisena. "Kun me täydellä todella pääsemme käsiksi työhön — jos se milloinkaan tapahtuu — ei minua enää nähdä lady Cradockin kutsuissa."

"Herra Wharton, oletteko koskaan niin kevytmielinen, että käytte teatterissa?" puheli hänelle erään lontoolaisen teatterinjohtajan kaunis, ikävöivän näköinen vaimo. "Haluttaisiko teitä ihailla meitä lauantaina 'Pastorin kosinnan' ensi-illassa? Minulla on aitiossani yksi paikka varattu jollekin hyvin hauskalle henkilölle. Mutta sen henkilön pitää olla joku, joka tietää antaa tunnustusta puvuillemme!"

"Olen suuresti kiitollinen", vastasi Wharton. "Ovatko puvut todellakin niin ihastuttavat?"

"Verrattomat! Saan siis lähettää teille piletin? Eihän teillä sinä iltana ole ikävää parlamentti-istuntoanne, eihän?" — ja hän lehahti jälleen eteenpäin.

"Herra Wharton, ette suinkaan ole vielä nuorimmalle tyttärelleni esitetty?" kuului ankara ääni hänen takanaan.

Hän kääntyi ja näki vanhanpuoleisen rouvan tavanmukainen matronamyssy päässään työntävän esille valkopukuista nuorta olentoa, jolle hän kumarsihe erinomaisen kohteliaasti. Nainen oli erään pohjois-englantilaisen ylimyksen vaimo ja liikkui yksinomaan Lontoon hienoimmissa piireissä. Nuorekkaan ujona ja kukoistavana tytär katsoi Whartoniin pelokkain silmin tämän seisoessa seinää vasten nojautuneena ja alkaessa jutella hänen kanssaan. Hän toivoi tämän nuoren herran lähtevän tiehensä niin pian kuin mahdollista, että hän pääsisi ystävättärensä luo, joka viittaili hänelle huoneen toiselta puolelta. Mutta eipä aikaakaan niin hän jo oli unohtanut kaikki sellaiset toiveet. Uuden tuttavan käytöksessä esiintyvä peloton ja samalla hillitty itsetietoisuus, tuo tutkisteleva, puolittain ivallinen katse, hänen keskustelunsa, joka ei pysähtynyt yleisiin asioihin, vaan siirtyi paikalla yksilölliseksi, yleensä koko hänen sulava, henkevä ulkomuotonsa — kutrit, silmät, ilmehikäs suu — kaikki tämä kiehtoi häntä. Ensin hän asettui puolustusasemaan Whartonin leikillisiä hyökkäyksiä vastaan, mutta pianpa hän kävi tuttavalliseksi alkaen paljastaa neitseellisen sydämensä syvyyksiä, kunnes kymmenen minuutin kuluttua hänen valkea povensa huohotti säikähtyneenä moisesta rohkeudesta ja Wharton sai tietää kaikki mikä hänen nuorta sieluansa liikutti. Hän tunnusti, että hänellä usein oli tunnonvaivoja siitä, että "seurassa oleminen" oli hänestä niin hauskaa, että hän edellisenä vuonna, koulutyttönä ollessaan, oli kuvitellut sitä ihan toisenlaiseksi, ja kertoi hänelle pyhäkoulustaan — veljistään — ihanteistaan — lempipapistaan — ja paljosta muusta.

"Siinähän te olettekin, Wharton! Haluttaako teitä torstaina syödä päivällistä parlamentinravintolassa — aivan pieni seura — kokoonnutaan minun huoneeseeni?"

Niin puheli hänelle takaapäin muuan vapaamieliseen puolueeseen kuuluva parlamentinjäsen. Puhuja oli hyvin suosittu nuori ylimys, joka vielä edellisenä vuonna oli kohdellut Länsi-Brookshiren edustajaa huomattavan kylmästi. Wharton kääntyi — näytti silmänräpäyksen verran tuumivan — ja suostui sitten myhäillen.

"Näkemiin asti siis!" sanoi toinen tyytyväisenä vetäen kätensä pois Whartonin hartialta — "hyvästi! Minun on vielä risteiltävä kahden tällaisen seuran läpi, ennenkuin pääsen vuoteeseen. Surkeata! Onko täällä ketään teidän miehiänne?"

Wharton ravisti päätänsä.

"Liian ankarat kaiketi?"

"Vain hännystakkikysymys, luulisin", vastasi Wharton kuivakiskoisesti.

Toinen nykäytti hartioitaan.

"Ja tämä on olevinaan puoluekokous radikaalisessa ja kansanvaltaisessa talossa — mikä naurettava farssi!"

"Myönnetään! Hyvästi!"

Wharton läksi jälleen liikkeelle ja kohtasi samassa ylös katsoessaan parin silmiä, jotka kiinteästi tarkastivat häntä eräältä etäiseltä ovelta. Niiden omistaja, hänen äskeinen ujo tyttötuttavansa, käänsi nopeasti pois katseensa, punehtui ja katosi näkyvistä.

Samassa astui ovesta sisään talon isäntä kainalossaan uusi vieras, korkea, vakavannäköinen, mutta jo aivan harmahtava mies. Hämmästyksekseen Wharton tunsi hänet Aldous Raeburniksi. He astuivat puhellen häntä kohti. Tungos esti häntä heti poistumasta huoneesta, mutta hän vetäytyi syrjään ja otti läheiseltä pöydältä aikakauskirjan, jota hän alkoi selailla.

"Teistä hän siis on hiukan parempi?" kysyi ex-ministeri.

"On kyllä — paljonkin parempi — mutta pelkäänpä, ettei hän tällä istuntokaudella enää voi ryhtyä parlamenttityöhön. Lääkärit tahtovat lähettää hänet etelään."

"No niin", sanoi toinen hymyillen, "eipä näytä siltä kuin teillä tällä haavaa olisi mitään tärkeämpää ylähuoneeseen lähetettävää, niin että kyllä hän vielä kerkiää toipua."

"Kunhan vaan olisin varma siitä, että hän toipuu", sanoi Raeburn allapäin. "Hänen voimansa ovat kovin heikontuneet. Ensi viikon lopulla minä lähden viemään häntä ja tätiäni Italian järville, ja kun olen saanut heille siellä olinpaikan, palaan takaisin."

"Tuletteko olemaan poissa jostain komiteanistunnosta?" kysyi hänen isäntänsä. Hän ja Raeburn olivat kumpikin jäseniä tärkeässä työväenasioita koskevassa komiteassa, jonka uusi vanhoillinen hallitus oli asettanut.

"Tuskinpa", vastasi Raeburn. "Olen erittäin harras kuulemaan D—n lausuntoa."

Ja he juttelivat vielä hyvän aikaa tästä komiteasta ja sen töistä. Wharton, joka oli likistynyt naisparven väliin, ei tällä hetkellä päässyt liikkumaan, ja hän kuuli kaikki, mitä sanottiin, vaikka vasten tahtoansa. Häntä äkeytti kuulla Raeburnin niin rauhallisesti ja erinomaisella asiantuntemuksella juttelevan tästä aineesta. Whartonille itselleen ei mikään koko maailmassa olisi ollut niin mieluista kuin mainittuun komiteaan kuuluminen.

"Kah! tuossahan on lady Cradock!" sanoi Raeburn huomatessaan emäntänsä ihmisvilinän takana ja vastaten hänen pieneen kädentervehdykseensä. "Minun täytyy puhua hänen kanssaan parisen sanaa ja saattaa sitten tätini kotiin."

Raivatessaan itselleen tietä tungoksen läpi hän sattui äkkiä työntämään Whartonia, joka ei voinut väistyä. Raeburn katsahti ylös, tunsi miehen, jota oli hipaissut, punehtui lievästi ja kulki eteenpäin. Näytti siltä, kuin eivät kumpikaan olisi ennen nähneet toisiansa.

II LUKU.

Kaksi tai kolme minuuttia myöhemmin Wharton vaelsi Piccadillyyn vievällä syrjäkadulla. Tämä satunnainen kohtaus viilteli häntä kovin vastenmielisesti kaiken sen imartelevan huomion jälkeen, joka oli tullut hänen osakseen tänä iltana.

Senkin junkkari! Oliko hän ensimäinen mies maailmassa, jolle tyttö kääntää selkänsä huomattuaan hänet kuivaksi pedantiksi? Olkoonpa että neiti Boyce oli erohetkellä tunnustanut sulhaselleen mitä tanssiaisyönä oli tapahtunut Mellorin vanhassa kirjastossa — ja katsoen Raeburnin käytökseen sekä nyt että edellisinä kertoina heidän tavatessaan, hän oli arvatenkin sen tehnyt — entä sitten? Suvaitsemattomalla siveyssaarnaajalla olisi tiettävästi yhtä ja toista sanottavaa miehelle, joka käyttää hyväkseen asemaansa talon vieraana vehkeilemällä toiselta pois morsianta. Mutta siinäpä vain olisikin uusi todistus siitä, ettei tuollainen siveyssaarnaaja pysty tajuamaan lihan ja veren luonnollisia tunteita. Jos Marcella Boyce olisi rakastanut sitä miestä, jolle hän oli luvannut uskollisuutensa, ei hän, Wharton, enemmän kuin kukaan muukaan olisi voinut sotkeutua väliin. Tämä pikku seikka oli tykkänään jäänyt Raeburnilta huomioon ottamatta.

"Minäpä olin totuuden välikappale. Sinä hetkenä kun minä pitelin häntä sylissäni kirjastossa, hän eli. — Raeburn tarjosi hänelle valtaa ja asemaa; minä puhalsin häneen ajatuksia ja tunteita. Minä opetin hänet tuntemaan oman itsensä. Meidän keskinäinen suhteemme ei ollut intohimoa; se oli siinä rajalla — mutta se oli totinen ja pysyväinen suhde. Se olisi kaiketi kehittynyt pitemmällekin, elleivät olosuhteet olisi olleet vastassa. Luonnollisesti Raeburn syytää kaiken syyn minun niskoilleni. Jos olisimme Ranskassa, niin hän vaatisi minut kaksintaisteluun, ja suurimmalla mielihyvällä minä suostuisin siihen. Mutta mitä kaikkea minä hulluttelenkaan? Kuljenko minä hänen polkujaan? Jos minulla olisi sama katsantotapa kuin sillä miehellä, ei minulla olisi muu edessä kuin ampua pääni puhki huomispäivänä."

Hän astui sukkelasti eteenpäin kiukustuneena niille turhanpäiväisille ja väärille omantunnonvaivoille, joita Aldous Raeburnin kohtaaminen aina nostatti hereille hänessä.

"Eikö hän ole sortanut vapauttani — ja polkenut minua pedanttisella jalallaan — jo poikavuosilta asti? Minä olen ollut hänelle velkaa korvauksen siitä — nyt se on maksettu. Hän tahtoo sotaa — saakoon sitten!"

Mutta hänen hermostunut tuulensa ei ottanut lauhtuakseen, ja tahtomattaankin hänen muistelunsa kääntyivät takaisin Aldous Raeburniin ja häneen liittyviin tapauksiin — varsinkin siihen, josta neiti Raeburn niin kursailematta oli muistutellut lady Winterbournea.

Wharton oli silloin ollut yhdenkolmatta-vuotias nuorukainen, ja Aldous Raeburn, joka kolme vuotta sitten oli jättänyt Cambridgen yliopiston ja jo silloin oli merkitsevä personallisuus, oli osoittanut erikoista halua ruveta tuon säkenöivän lahjakkaan, hillittömän pojan ohjaajaksi ja suojelijaksi — vaikka sukulaiset, niiden joukossa Levenit, olivat jo kääntäneet hänelle selkänsä.

"Miksikä hän sen lienee tehnyt?" ajatteli Wharton, "Ihmisystävällisessä tarkoituksessa tiettävästi. Hän on niitä ihmisiä, jotka alati miettivät sielunsa pelastusta, ja niinpä tämän katalan maailman mustat lampaat aina osuvat niin otollisesti heidän tielleen. Muistan että tuo huomaavaisuus silloin minua mairitteli. Kestää jonkin verran, ennenkuin pääsee tuollaisen farisealaisen omantunnon perille."

Nyt häntä sapetti muistaessaan, kuinka alistuvainen hän oli ollut jonkun aikaa. Hän opiskeli silloin Oxfordin yliopistossa, ja Raeburnin kirjeet ja vaikutus ne olivat pelastaneet hänet monestakin kiusallisesta ahdingosta. Sitten — hiukan myöhemmin — hän saattoi nähdä tuon pienen metsästyslinnan Loch Etivessä, missä hän ja Raeburn, lordi Maxwell, neiti Raeburn sekä vähäinen seura kutsutuita vieraita olivat viettäneet elokuun. No niin — kummako se, jos hän rupesi mielistelemään nyreän metsänvartian sievännäköistä vaimo-typykkää, joka oli ollut neiti Raeburnin kamarineitsyenä? Mies oli kovaluontoinen ja mustasukkainen ja vaimo mitä hempein, aistillisin luonne, ikäänkuin luotu joutilaana kesäaikana rakasteltavaksi. Se rakkausseikkailu oli ollut ilmassa! — kesässä, veressä — yhtä mahdotonta oli ollut sitä vastustaa kuin nälkäiselle syömistä ja janoiselle juomista. Eikä siinä sitäpaitsi ollut tapahtunut mitään erikoista onnettomuutta eikä voinutkaan tapahtua, kun oli mies tuollainen Cerberos. Aiheeton ja tyhjänpäiväinen oli niinmuodoin ollut se hälyytys, joka pantiin asiasta toimeen. Caton tavalla, lieskahtavin silmin ja yhteenpuristunein huulin Aldous oli silloin seisonut hänen edessään, puhunut kovia sanoja, vaatinut katumusta ja masennusta. Mutta syyllinen oli ollut uppiniskainen — ei taipunut katumaan. Ja seuraus oli, että farisealainen ystävä käänsi ylpeästi selkänsä pahantekijälle ja ystävyys oli lopussa.

Mutta tämä tapahtuma kuului siihen aikakauteen hänen elämässään, jolloin hän oli elänyt jatkuvassa aistien temmellyksessä, jota hän nyt muisteli mitä suurimmalla mielentyyneydellä. Tämä aistien pyörre oli lennättänyt hänet toisiin seikkailuihin, jotka olivat olleet paljon vakavampaa laatua kuin lemmenkujeilu metsänvartian vaimon kanssa. Hän otaksui jotenkin varmasti, että Raeburninkin kuuluville oli joutunut parisen tuollaista juttua.

No niin, kaikki tuo oli jo aikaa sitten elettyä! Äidin kuolema ja hänen siitä aiheutunut tuskansa oli ensin temmannut hänet ylös siitä halpahintaisten ja kevytmielisten nautintojen liejusta, jota hän nyt halveksumalla ajatteli. Seuraavat kaksi vuotta hän oli viettänyt matkoilla, ja nyt seurasi toisia nautintoja, miehekkäitä ja puhtaita samalla haavaa. Ruumiilliset ponnistukset, keksintöihin liittyneitä seikkailuja sekä se henkinen kiihotus, joka johtuu myötäänsä vaihtuvasta ympäristöstä ja vieraan seuran tuttavuudesta, olivat vapauttaneet hänet lihan ikeestä ja pelastaneet hänet itselleen. Palattuaan kotiin muuttuneena miehenä hän löysi houkuttelevan ja vaikutusvaltaisen työalan tuossa samassa työväenliikkeessä, johon hänen äitinsä jo oli hänet kytkenyt tosin milloinkaan ymmärtämättä sen tarkoituksia tai miehiä. Hyökkäykset pääomaa vastaan, joita nyt alkoi kuulua kaikilta suunnilta, tuon suunnattoman suuren sotaretken suunnitteleminen ja tehtaantyöläisten taajojen rivien johtaminen yhä kasvavan personallisen menestyksen tuottamaan mielihyvään yhdistettynä — kas siinä harrastuksia, joiden rinnalla naisten ajo tuntui arvottomalta. Intohimon oli nyt esiinnyttävä vallan toisissa muodoissa, jos sen mieli saada mies uudelleen valtaansa.

Tämän käänteen jälkeen olivat hänen ja Raeburnin välit käyneet paremmiksi, ainakin oli Aldous, kun he osuivat Lontoossa tai muualla yhteen, näyttänyt taipuvalta unohtamaan entiset ja kohtelemaan häntä kohteliaasti, joskaan ei ystävällisesti. Siihen oli Whartonkin ollut suostuvainen, vaikka hän samaan aikaan asettui Länsi-Brookshiren parlamenttiehdokkaaksi ja tavattoman virkeällä mielihyvällä nautti siitä, että sai oleskella Aldous Raeburnin kihlatun kanssa saman katon alla.

Nähtävästi Aldous Raeburn, kuullessaan tuosta kirjastokohtauksesta, oli luullut siinä tuntevansa tuon entisaikojen miehen ja hänen vehkeensä, ja silloin hän epäilemättä oli tuntenut katkeraa, voittamatonta inhoa ajatellessaan Marcella Boycen suhdetta häneen. Mutta siinäpä hän erehtyikin!

"Tuon tytön vetovoima minuun ei ollut aistillista vetovoimaa. Vallasta tästä oli kysymys — minä halusin valtaani luonnetta, joka ärsytti minua ja joka samassa hengenheimolaisenani kuului minulle. Tätä valtaa häneen en olisi koskaan voinut säilyttää minkäänlaisilla intohimon syöteillä. Jos minä olisin edelleen lähestynyt häntä samalla tapaa, niin koko hänen siveellinen luonteensa olisi noussut vastustamaan minua ja hänen omaa petollisuuttansa. Sen tiesin aivan hyvin ja siksipä muutinkin paikalla menettelytapaa, koska peli sillä hetkellä oli liian kiihottava, liian mieltäkiinnittävä voidakseni siitä luopua. Sillä hetkellä! sitten pari päivää — pari viikkoa myöhemmin — Jumala! miten haihtuvaisia ovatkaan ihmistunteet!"

Ja hän kohautti hartioitaan ivallisesti.

Ihmeellinen oli tosiaankin ollut se henkisen painopisteen perinpohjainen muutos, joka oli hänessä tapahtunut hänen parlamenttaarisen ratansa ensi viikkoina. Hurdin juttu oli otolliseen aikaan tehnyt hänet vilkkaan julkisen huomion esineeksi. Siitä mihin hän alkujaan oli ryhtynyt tarkoituksessa säilyttää vaikutusvaltansa nuoressa tytönsielussa, olikin lopulta sukeutunut uuden ja perin toisenlaisen tarkoituksen välikappale. Wharton oli tuskin astunut jalkansa alihuoneeseen, ennenkuin hän jo tunsi itsensä merkillisen kotiintuneeksi siellä. Hänellä oli taipumusta väittelemään, taipumusta ohjaamaan toisia ja sen ohessa hänellä oli herkkä ja kekseliäs kunnianhimo. Itsekin hän oli kummissaan, kun hänelle selvisi, miten paljon hänessä oli henkistä kestävyyttä, kärsivällisyyttä, vieläpä kykyä suorittaa ikävää ja koneellista työtäkin, ja kuinka hyvin hän tuli toimeen pitkäveteisten puoluetoveriensa kanssa. Alku oli suotuisa, melkeinpä hämmästyttävän suotuisa. Täällä ei enää ollut häntä haittaamassa naapurien eikä sukulaisten nurjamielisyys. Täällä, hänen uudessa maailmassaan arvosteltiin itsekutakin sen mukaan, minkä arvoinen hän oli parlamentaariselta kannalta katsottuna. Julkisen toimintansa kautta kahtena edellisenä vuotena Wharton alun pitäen joutui huomatuksi alihuoneessa, häntä kuunneltiin ja hänestä puhuttiin. Hänen asemansa vastaperustetussa eikä vielä läheskään vakaantuneessa työväenpuolueessa oli mitä lupaavin, ja sen kautta että se oli niin huojuva ja salahautoja täynnä, se kävi vieläkin jännittävämmäksi.

Ollen vilkasluonteinen ja joustava hän heti paikalla perehtyi parlamentti-elämään. Marcella Boyce ja kaikki mikä liittyi häneen, oli kuin poispyyhkäisty Whartonin tietoisuudesta. Jonkun kerran hän tosin hymyhuulin onnitteli itseään siitä, ettei ollut pahemmin takertunut kiinni Mellorissa. Laupias taivas! Kyllä olisi ollut helisemässä se mies, joka Marcella Boycelle olisi antanut vaatimisen oikeuksia — varsinkin jos miehen, Whartonin lailla, pitäisi olla oman onnensa seppä! Eikö ollut yhtä hyvä antautua väleihin traagillisen muusan kuin tämän myrskyisän, hillittömän olennon kanssa!

Tällä kannalla olivat asiat olleet tähän asti. Mutta tänä iltana lady Selinan kyselyt ja kohtaus Raeburnin kanssa olivat taas uudelleen johtaneet hänen mieleensä menneet tapahtumat. Kun Raeburn päästi näkyviin tuon vanhan paremmuuden tuntonsa kiusaantui Whartonkin ajattelemaan hänen vanhaa rakkausjuttuansa.

Missä lienee neiti Boyce nykyisin? Jo kai hänen oppivuotensa sairashuoneessa on tätä nykyä päättynyt.

Hän poikkesi St. Jamesin kadulle, pysähtyi talon edustalla, joka ei ollut kaukana palatsista, ja haparoi pimeässä toiseen kerrokseen. Unenpöpperössä oleva miespalvelija avasi oven ja nähdessään, ettei isäntänsä vielä aikonut makuulle, hän toi hänelle tulta ja mineraalivettä. Wharton oli raittiusmies. Jo poikana hän oli oikkuansa seuraten kieltäytynyt kaikista väkevistä juomista, ja muutamat yliopistoelämässä tehdyt humalakokemukset olivat olleet omansa lujentamaan tapaa, joka kenties alkujaan oli lähtenyt huomionherättämisen tavoittelusta. Hänellä oli oivallinen terveys, ja ollen tottumaton päänkivistykseen ja kuvotuksiin, jotka olivat tällaisten juominkien tavallisia seurauksia, hän niitä inhosi ja pelkäsi. Hänen oli helppo luopua tavasta, joka ei ollut koskaan saanut valtaa hänessä, ja aikaa myöten oli kohtuus käynyt hänelle sekä turhamaisuuden että huomionherättämisen lähteeksi. Hän oli kovasti kiukuissaan, kun kuuli ihmisten otaksuvan hänen ruvenneen raittiusmieheksi periaatteellisista syistä. "Jos tuo iljettävä juoma maistuisi minusta, niin minä jo huomispäivänä olisin sikahumalassa", puheli hän harmistuneena, kun hänen tuttavansa ahdistivat häntä hänen raittiutensa tähden. "Rupeisinko minä suotta syyttä kloraalin, morfiinin tai muiden myrkkyjen orjaksi?"

Sen sijaan hän oli uupumaton polttaja.

"Vieläkö muuta, sir?" sanoi palvelija asetettuaan pöydälle Whartonin eteen kynttilät, tulitikkuja, paperosseja ja apollinaarista.

"Ei, mene maata, William, mutta älä sulje ovea. Hyvää yötä!"

Mies poistui, ja Wharton lennätti kadulle antavan balkongin oven auki ja poltteli paperossia ovenpieleen nojaten. Hetken kuluttua hän asetti paperossinsa balkongin kaidepuulle, palasi huoneeseen, avasi kirjoituspöytänsä laatikon ja hiukan etsittyään otti sieltä kirjeen. Hän painui lähemmäksi lamppua ja alkoi lukea sitä. Se oli se kirje, jonka Marcella Boyce oli kirjoittanut hänelle kaksi tai kolme päivää sen jälkeen kuin hän oli purkanut kihlauksensa. Tämä tosiasia mainittiin heti kirjeen alussa ilman minkäänlaisia selityksiä. Sitten kirjoittaja jatkoi: — — ** "En ole vielä kiittänyt teitä, niinkuin minun olisi pitänyt, kaikesta siitä, mitä olette tehnyt ja ponnistellut näiden viikkojen kuluessa. Ellei tätä aikaa olisi ollut, emme kumpikaan voisi ajatella enää kohdata toisiamme. Olen hyvin allapäin ja masentunut tätä nykyä — ja tuskissani koetan säilyttää edes itsekunnioitukseni, sillä minusta tuntuu, että se on nyt ainoa pelastukseni. Mutta tuo kohtaus, joka tahrasi meidän kummankin kunniaa ja omaatuntoa, on nyt varmasti pyyhitty pois — ajatuksillamme, kärsimyksillämme me olemme sen sovittaneet. Tunnen, että nyt voin sanoa teille, mitä sanoisin jokaiselle toiselle työtoverille ja hengenheimolaiselle — jos vastaisuudessa milloin tarvitsette minun työtäni — jos voitte antaa minulle tehtävän, jonka saatan suorittaa, niin kääntykää puoleeni, minä en kiellä apuani.

"Mutta vastaiseksi minä siirryn aivan toiseen maailmaan. En ole koskaan elinpäivinäni ollut niin sairas kuin näinä viimeisinä päivinä, ja kaikki, jopa isänikin, ovat sitä mieltä, että minun on lähdettävä pois täältä. Niin pian kuin olen hiukan toipunut, lähden oppilaaksi johonkin Lontoon sairashuoneeseen, ja kun oppiaikani on päättynyt, jään arvattavasti joksikin aikaa Lontooseen sairaanhoitajattareksi. Tämä ajatus juolahti mieleeni, kun palasin rouva Hurdin kanssa vankilasta jäähyväisiä ottamasta. Silloin tiesin, että Mellorissa minulla ei ollut enää mitään tehtävää.

"Kaikki on minulta surkeasti päättynyt — työsuunnitelmani, ystävyyssuhteena — kaikki. Tiedän, että nämät poloiset kyläläiset, joita lupasin auttaa, ovat tästä puoleen vieläkin toivottomammat. Mieluista ei ole lähteä pois sellainen ajatus mielessään. Mutta voidaanko suorittaa mitään työtä työkalulla, joka on katkennut tai tylsynyt? Se on ensin korjattava ennenkuin työhön ryhdytään.

"Minua huvittaisi tietää, mitenkä teidän suunnitelmanne menestyvät. Mutta lehdestännehän saan nähdä, mitä parlamentissa tapahtuu. Tätä nykyä en tahdo kirjeitä kirjoittaa enkä vastaanottaa. Sanotaan, että ensimäinen työ, johon minut sairashuoneessa pannaan, on lasien peseminen ja kylpyammehanojen kiillottaminen, ja siitä olen hyvilläni!

"Jos satutte tapaamaan ystäviäni, joista olen teille puhunut — Louis, Anthony ja Edith Cravenia — ja voisitte antaa työtä Louisille Työmiehen Sotahuudossa olisin kiitollinen. Heidän toimeentulonsa on ollut tiukalla viime aikoina, ja Louis on sitäpaitsi mennyt kihloihin ja haluaa päästä, naimisiin. Muistattehan, mitä kerroin teille yhteisestä työstämme South Kensingtonin taidekoulussa ja että he ne minusta venturistin tekivät?

                                            Kunnioittaen
                                          Marcella Boyce."

Wharton pani kirjeen paikolleen väännellen naamaansa muutamille lauseille.

"'Tahrasi kunniaamme ja omaatuntoamme'. 'Ovat tästä puoleen vieläkin toivottomammat. 'Mellorissa minulla ei ollut enää mitään tehtävää' — jopa nyt! jopa nyt! — kuinka naiset aina rakastavat suuria sanoja. Kaikki nuo vaivaiset pikku laupeudentyöt ja almut — tuo hupsu oljenpalmikoimishomma! Vaikka eipä juuri voikaan vaatia, että hän sinä hetkenä olisi katsonut asioita leikilliseltä kannalta. Mutta miksi luonto niin usein kieltää tämän lahjan näiltä ihastuttavilta luomiltaan?"

"Kas vaan!" huudahti hän äkkiä kumartuessaan pöydän yli kynää etsien, "miksei se hölmö antanut minulle kirjeitäni!"

Sillä iltalehden alla, johon hän ei vielä ollut koskenut, makasi läjä avaamattomia kirjeitä. Wharton karkasi paikalla ylimmäisen kimppuun. Päällekirjoitus oli kirjoitettu kömpelöllä, harjaantumattomalla käsialalla, ja hän otaksui sen olevan parlamentinjäsen Nehemias Wilkinsiltä, joka hiljakkoin oli ruvennut avustajaksi Työmiehen Sotahuudon toimitukseen, tuottaen sen omistajalle lakkaamatonta kiusaa ja vastusta. Mutta Wilkinsiltä ei kirje ollutkaan. Se oli erään Keski-Englannin työväenyhdistyksen sihteeriltä, jonka kanssa Wharton jo ennen oli ollut tekemisissä. Tämä vastaperustettu yhdistys edusti työmiehiä metalliteollisuuden alalla, joka oli parhaillaan siirtymässä käsityöstä tehdastyöhön. Työehdot olivat hyvin epäsuotuisia, palkat alhaiset ja puute työpiirissä tuntuva. Sihteeri, älykäs ja innostunut mies, kirjoitti Whartonille ilmoittaaksensa, että työnantajat olivat hiljakkoin ryhtyneet toimenpiteisiin, palkkojen vähentämiseksi, mutta että työmiehet, joille yhteenliittyminen jo oli antanut rohkeutta, olivat päättäneet olla alistumatta, että vimmattu agitatsioni oli nopeasti leviämässä ja että yleinen lakko oli edessä. Saattoivatko he siinä tapauksessa luottaa Sotahuudon kannatukseen? Sotahuudossa oli jo ollut erikoiselta kirjeenvaihtajalta tätä teollisuutta koskevia kirjeitä, jotka olivat herättäneet yleistä huomiota ja joita oli uutterasti luettu tälläkin paikkakunnalla. Tahtoiko Sotahuuto nyt täydellä todella puoltaa heidän asiaansa? Tahtooko herra Wharton omasta puolestaan kannattaa heitä parlamentissa ja sen ulkopuolella ja taivuttaa ystäviänsä tekemään samoin? Näihin kysymyksiin, jotka Sotahuudolle ja sen vaikutusvallalle olivat hyvin imartelevia, oli liitetty pitkä teknillinen selostus asiain nykyisestä tilasta.

Wharton katsahti ylös kirjeestään säteilevin silmin. Tästäpä sukeutuu hänelle juttu niin sanomalehteä kuin parlamenttia varten. Puheenalaisten kapitalistien joukossa oli muuan mies, Denny nimeltään, joka oli kauan istunut parlamentissa ja joka Sotahuudon omistajalle oli perin vastenmielinen henkilö. Denny oli useasti vastustanut häntä parlamentissa — olipa saattanut hänet naurunalaiseksikin kerran tai kahdesti; ja Wharton, kuten Narvaez aikoinaan, piti tarpeettomana antaa anteeksi vihamiehilleen, ennenkuin oli saanut heidät kaikki "nujerretuiksi". Antaapa nyt Dennyn tuntea, kuka tässä on käskijä. Mutta näihin vaikutteihin sekaantui myös totinen ja vilpitön säälintunne työmiehiä, noita "poloisia hylkyjä" kohtaan ja toivo voida edistää heidän asiaansa.

"Sinne on kohta lähetettävä joku", puheli hän itsekseen. "Valitettavasti täytynee minun uskoa se Wilkinsin tehtäväksi", lisäsi hän nyrpeissään.

Sillä se mies, joka Työmiehen Sotahuudon erikoisena kirjeenvaihtajana oli kirjoittanut yllämainitut selostukset, oli pari viikkoa sitten poistunut Englannista ryhtyäksensä toimittamaan erästä siirtomaanlehteä.

Yhä vielä tuumiskellen hän otti käteensä toisetkin kirjeet ja käänteli niitä tuntien jo varmaankin tuhannennen kerran lapsekasta mielihyvää nähdessään kullakin kirjekuorella tuon komean arvonimen: "Parlamentinjäsen". Sitten hän kiireesti valitsi niistä kolme — yhden pankkiiriltaan, toisen Lincolnshiressä olevan maatilansa isännöitsijältä ja kolmannen Sotahuudon toimituksesta tulleen, tällä kertaa pettämättömästi Wilkinsin käsialaa.

Hän luki ne, kalpeni hieman, kiroili hampaittensa takaa, ja paiskaten kirjeet vihaisesti luotaan hän sytytti jälleen paperossinsa ja rupesi miettimään.

Pankista tulleessa kirjeessä hänelle jotenkin kursailematta annettiin tiedoksi, että hän jo oli nostanut rahoja pankista paljon enemmän kuin mitä hänen tilinsä siellä salli, ja evättiin jyrkästi häneltä hänen etukäteen pyytämänsä rahasumma, ellei hän voisi hankkia itselleen kahden tunnetun miehen takausta. Isännöitsijä ilmoitti hänelle, että lampuodit eivät arvatenkaan jaksa maksaa neljännesvuoden-arentiansa kesäkuussa, kuusi viikkoa kestänyt tavaton kuivuus kun oli tuntuvasti vaikeuttanut heidän jo ennaltaan nykyisten alhaisten antojen takia huonontunutta taloudellista asemaansa. Sen lisäksi hän huomautti, etteivät osuusmaanviljelyksen omistajat kykene suorittamaan hänelle puolenvuoden korkoa sille pääomalle, jonka tilanomistajaltaan olivat saaneet lainaksi.

Mutta kolmas kirje oli itse asiassa paljon huolestuttavampaa laatua kuin nämä kaksi edellistä. Kiihkoisa ja epäluuloinen Wilkins, jolla oli aika paljon luontaista kykyä ja joka alun pitäen oli karsain katsein seurannut Whartonin julkista toimintaa ja ollut ilkeä pistin hänelle, edusti parlamentissa erästä suurta kaivosseudun valitsijapiiriä. Hän eli hyvin niukoissa varoissa, ja uutta parlamenttia avattaessa Wharton oli tarjonnut hänelle hyväpalkkaista työtä Sotahuudon toimituksessa. Sotahuudon omistaja oli arvellut tämän kautta kiinnittävänsä itseensä vaarallisen henkilön ja sen ohessa voivansa pitää häntä silmällä. Wilkins oli muristen vastaanottanut toimen, sillä hän oivalsi täydelleen mitä sen alla piili.

Siitä päivin oli molempain miesten suhde ollut alinomaista riuhtomista niin puoleen kuin toiseen. Wilkinsin ärtyisä ylpeys ei suostunut missään kohdin, ei parlamentissa sen enemmän kuin Sotahuudon toimistossakaan, antamaan Whartonin yliopistosivistykselle ja säätyasemalle vähäistäkään tunnustusta, ja Wharton puolestaan tarkkasi yltyvällä levottomuudella uppiniskaisen ja vihamielisen aatetoverinsa kasvavaa vaikutusvaltaa niissä työläispiireissä, joista Sotahuuto sai pääasiallisen kannatuksensa.

Tämänpäiväisessä kirjeessään Wilkins teki Sotahuudon omistajalle tiettäväksi, että sen "epäkunniallisen kannan" johdosta, jolle mainittu lehti oli asettunut erääseen vasta päättyneeseen ammattikompromissiin nähden, ei hän, Wilkins, voinut enää antaa avustusta siihen, ja hän pyysi saada nyt paikalla luopua toimestansa, koskapa Whartonin ja hänen välillään ei ollut olemassa minkäänlaista virallista sopimusta irtisanomisajasta. Sitten seurasi vielä kiukkuinen hyökkäys lehden nykyistä johtoa ja sen tulevaa kohtaloa vastaan, ja kaiken lopuksi kirjoittaja uhkasi tehdä kaikkensa niissä työväenpiireissä, joihin hänellä oli vaikutusta, edistääksensä vasta perustettua kilpailevaa työväenlehteä.

"Lurjus! kateellinen, itsepintainen lurjus!" puhisi Wharton vihapäissään seisoessaan akkunan ääressä polttelemassa. Yksityiskohtia myöten hänen henkisille silmilleen selvisivät kaikki ne vaikeudet, jotka seurasivat tämän julkisen riitaantumisen matkassa.

"Personallinen johtajantoimi — siinä koko ongelman ratkaisu", mietti hän apean toivottomuuden vallassa. "Voinko minä — kuten Parnell — muodostaa puolueen ja pitää sitä koossa? Voinko minä Sotahuudon kautta — ja vaikutusvaltani avulla parlamentin ulkopuolella päästä valtaan itse parlamentissa? Jos se onnistuu, saisimme jotain aikaan, ja silloin ei lady Cradock enää heittele minulle hymyilyjään. Ellei se onnistu, on peli mennyttä sekä minulta että puolueelta. Sillä ei ole mitään yhtenäisyyttä, ei mitään kokemuksia, ei mitään todellista voimaa. Ilman johtajaa ovat he joukko puolisivistyneitä yllyttäjiä, jonka mieltä sivistynyt luokka noudattaa, niin kauan kuin heillä on raaka voima takanaan. Ilman johtajantointa olen minä vain vähäpätöinen yksilö alihuoneen heikoimmassa puolueessa. Mutta, tuhat tulimmaista, näyttääpä melkein siltä, kuin ei minulla olisikaan johtajanlahjoja."

Ja kiihkeällä mielihaikeudella hän muistutteli mieleensä suhdettaan Wilkinsiin, joka oli pakottanut hänet lakkaamattomiin myönnytyksiin ja vähäisiin nöyryytyksiin ja joka sittenkin oli päässyt livahtamaan hänen käsistänsä.

"Senkin vietävä!" huudahti hän viimein singahuttaen paperossinsa ulos akkunasta. "No, se asia on siis loppuun suoritettu. Kyllä hän sentään olisi ollut hyvillään, jos olisi päässyt lähtemään noiden metallityöntekijäin luo. Hän on jo hyvän aikaa ikävöinyt lakkoa siellä, ja tässä hän nyt olisi saanut elämöidä mielensä mukaan. Se nautinto jää ainakin minulle, että saan ilmoittaa hänelle tämän mieliharmin. Mutta — kenen saan sinne menemään? Tuhat tulimmaista! Kelpaisikohan neiti Boycen ystävä?"

Kotvan aikaa hän kieritteli tuumivana kynää sormissansa, sitten hän ripeästi etsi paperiarkin ja kirjoitti: —

"Kunnioitettava neiti Boyce!

"Siitä on jo toista vuotta kulunut kun olen kuullut teistä mitään. Minua huvittaisi suuresti tietää oletteko pysynyt päätöksessänne ja ruvennut sairaanhoitajattareksi. Muistattehan, että puhelitte minulle ystävistänne Cravenien sisaruksista? Joskus tapaan heitä venturisti-kokouksissa ja minä olen aina ihaillut heidän kyvykkäisyyttänsä. Viime vuonna en voinut noudattaa toivomustanne ja olla heille avuksi. Mutta tänä vuonna on Sotahuudossa toimi avoinna ja haluaisin jutella siitä kanssanne. Oletteko Lontoossa ja saanko tavata teitä?

"Minulle soveltuu joka aamupuoli ensi viikolla — parlamenttiin menen säännöllisesti kello neljältä — ja lauantaisin. Mutta soisin mieluimmin, että määräisitte tiistai- tai keskiviikkopäivän, niin saisin houkutella teitä perjantai-iltapuoleksi parlamenttiin kuulemaan väittelyämme kahdeksantuntisesta työpäivästä. Se tulee teitä varmasti huvittamaan ja luulen, että voin hankkia teille piletin.

"Minun täytyy lähettää tämä kirje Mellorin tietä, jotta se arvattavasti saapuu teille vasta tiistaina. Tahtoisitteko kenties olla niin hyvä ja sähköttää minulle. Asia, joka koskee Sotahuutoa, on kiireellinen.

                                          Kunnioittaen
                                         H.S. Wharton."

Kun hän oli kirjoittanut, viivähti hän vielä hetken aikaa kirjeensä ääressä, ja muistot ja ajatukset lennättivät heikon hymyilyn hänen huulilleen.

Mutta kauan ei kestänyt unelmain aikaa. Ajatukset palasivat toisten kirjeiden luo, ja hän ryhtyi rauhattomana mittelemään huoneensa lattiaa mietiskellen, millä keinoin saisi uhkaavan rahapulansa autetuksi. Niin kauan kuin hän saattoi muistaa, olivat hän ja hänen äitinsä aina olleet rahapulassa. Lady Mildredin oli tapana tuhlata suunnattomia summia oikkuihinsa ja kaikenlaatuisiin yrityksiin ja sitten asua kuusi kuukautta kurjissa vuokrahuoneissa, jollain Southean tai Worthingin syrjäkadulla, sillä välin kuin Suffolkin talo vuokrattiin ja hänen poikansa lähti ulkomaille. Nämät alituiset rahahuolet eivät tähän asti olleet suurestikaan Whartonia painostaneet. Hän oli naimaton ja oli tavallisesti suoriutunut pulasta, ennenkuin se oli käynyt sietämättömäksi. Mutta nyt näytti hänen asemansa käyvän aika vakavaksi. Ensinnäkin olivat hänen menonsa ja velvoituksensa parlamentinjäsenenä ja yhtenä rahattoman puolueen harvoista varallisista miehistä melkoisen suuret. Sitten olivat rahantarve ja huolet tuntuvasti lisääntyneet siitä alkaen kuin Sotahuuto — joka alkujaan ostettiin eräältä sukulaiselta saadulla pienellä perintösummalla — joutui hänen haltuunsa.

Mistähän lie johtunut se, että kaikista hänen sitkeistä ponnisteluistaan huolimatta Sotahuuto ei sittenkään tuottanut hänelle rahaa, vaan päinvastoin nieli sitä. Kolmen vuoden kuluessa oli lehden omistaja nostanut sen pahaisesta nurkkalehdestä jotenkin arvossapidetyn työväenäänenkannattajan asemaan. Kerran viikossa hän itse kyhäsi siihen nimimerkillään varustetun kirjoituksen, joka alusta alkaen oli kiinnittänyt yleisen huomion sekä häneen että sanomalehteen. Hän oli huolellisesti uudistanut ja parannellut vanhaa henkilökuntaa, ja olipa hän ennen kaikkea laajentanut toimistopaikkaa ja varustanut sen paljon muhkeammaksi, kuin mitä hänen varansa myönsivät.

Toista vuotta sitten, kun Sotahuuto vielä oli parhaassa menestyksen vauhdissa, Wharton oli tuolla hänelle ominaisella huolettomuudella sille tilannut uuden, kallisarvoisen koneiston ja sen ohessa muuttanut lehden paljon avarampiin suojiin. Kaikkeen tähän käytettiin lainarahoja.

Tietymättömistä syistä lehti sitten äkkiä jäi paikoilleen pyörimään — olivatpa sen tulot viimeisten kahdeksan kuukauden aikana tuntuvasti vähentyneetkin. Ulkomaailma alkoi pitää Sotahuutoa vaikutusvaltaisena sanomalehtenä. Mutta Wharton tiesi, että sen ilmoitukset ja tilaajat hupenivat hupenemistaan. Miksikä? Kukapa sen tiesi. Jos pitää paikkansa se väite, että kirjoilla on aikansa, niin se pitää vieläkin paremmin paikkansa sanomalehtiin nähden. Lieneekö Sotahuudon perustukset saattanut huojumaan tuo Wilkinsin mainitsema kilpaileva yhtiölehti, jonka oli perustanut ryhmä nuoria, pelottavan kyvykkäitä venturisteja, jotka muutamiin työväenyhdistyksiin olivat paljon likeisemmässä suhteessa kuin Sotahuuto. Vihastuksen- ja epätoivon-hetkinään Wharton vakuutteli itselleen, kaiken johtuvan siitä, että työväen enemmistö on joko "pässejä tai pölkkypäitä", se ei huoli lukea eikä kannattaa muuta kuin urheilua — ja poliisiuutisia, eikä muuta henkistä ravintoa ansaitsekaan. Tuskinpa saattoi kukaan muu niin täydestä sydämestä tuntea halveksuvaa epäluottamusta "rahvaan joukkoja" kohtaan kuin se mies, jonka kiihkein toivomus tätä nykyä oli päästä Englannin työväenpuolueen johtajaksi.

Lopuksi olivat hänen omat yksityistarpeensa aina olleet ylelliset, ja hänen velkansa olivat useinkin sitä laatua, ettei niiden maksamista käynyt siirtäminen kovinkaan pitkälle. Oikeastaan oli hänen pankkinsa tähän asti kohdellut häntä suurella suvaitsevaisuudella.

Kädet selän takana ja kutrinen pää painuksissa hän astuskeli kiukustuneena edestakaisin huoneessaan, tehden ja hyljäten suunnitelman toisensa jälkeen. Äkisti hän pysähtyi raskaan, maatilaltaan tuottamansa ruusupuisen kirjakaapin eteen, jonka yläpuolella riippui joukko kehyksissä olevia valokuvia lähetysten.

Hänen silmänsä sattui yhteen ja kirkastui samassa. Maltittomalla liikkeellä, joka muistutti huoletonta koulupoikaa, hän pudisti kalvavat ajatukset luotansa.

"Jos asiat täällä käyvät sietämättömiksi, astun ensimäiseen saapuvilla olevaan höyrylaivaan ja lähden matkaani! Mitä ihania, unohtumattomia aikoja vietimmekään tuolla jäätiköllä!"

Hän vajosi katselemaan valokuvaa Tibetin Himalayasta, missä hän äitinsä kuoleman jälkeisenä vuonna oli viettänyt neljä kuukautta eräiden tutkimusretkeilijäin seurassa. Valokuva oli ihmeteltävän luonnonmukaisesti jäljitellyt lumikenttien kimaltelevia juovia ja jäätikön hyyteistä kiiltoa ja värivivahduksia. Hän oli näkevinään taivaan pilvettömässä sinessään ja tuntevinaan tunturi tuulten puhaltelevia henkäyksiä.

"Mieluummin viisikymmentä vuotta Europassa kuin sata valtameren tuolla puolen", ajatteli hän. "Oh, mutta mitä tiesi se mies, joka sen kirjoitti, tuosta etäisestä ihmemaasta?"

"Miten hyvältä, miten rauhoittavalta tuntuu ajatella, että tuo ihana kaukaisuus aina on meitä odottamassa tuolla puolen tukehuttavien katujen, joilla me näännymme ja ikävöimme! Olipa työtaakka täällä vaikka kuinka kova ja lamauttava, siellä on ilmaa, merta, on aurinkoa ja ruumiillista elämää! Tuon loppumattoman siveellisen ja taloudellisen kamppailun, nuo joko itsekkäistä tai ihmisystävällisistä vaikutteista syntyvät ponnistukset, joissa me kirumme itsemme käheiksi — sen kaikenhan me saamme päältämme ravistetuksi tuossa tuokiossa!"

"Mutta" — hän pyörähti ympäri kannallaan — "entä jos ensin yrittäisimme suoriutua toista tietä. Mitä kello on? Vielä on aikaa!"

Hän silmäili kelloa, sammutti kynttilän ja läksi ulos. Hän oli tuskin astunut sataakaan metriä omalta oveltaan, kun hän pysähtyi tunnetun ja erittäin ylhäisen, pienen klubin edustalla, johon hänen äitinsä veli, suvun peeri, oli hankkinut hänelle pääsyn, silloin kun hän vielä oli nuori ja herkkä, ja äidin sukulaiset toivoivat voivansa temmata kekäleen palavasta pätsistä.

Klubin etumaiset huoneet olivat vielä jotenkin täynnä jäseniä. Hän eteni peremmälle ja lähestyi erästä sivuhuonetta. Käytävällä seisova ovenvartia astui syrjään ja avasi hujahtamatta oven. Se sulkeutui hänen jälkeensä, ja Wharton näki olevansa huoneessa, missä noin kaksikymmentä nuorta miestä pelasi baccarat-peliä. Pöydällä kimalteli rahaa läjittäin, ja sähkölamput valaisivat huoneen joka sopen räikeällä, kielevällä valollaan.

"Hei, hei!" huusi muuan nuori mies, jolla oli musta liehuva tukka ja pää kuin lordi Byronilla. "Täällä tulee työväenpuolueen johtaja — antakaa tietä!"

Ja naurun ja kompasanojen saatossa hänet vedettiin baccarat-pöydän ääreen, missä uusi peli oli juuri alkamassa. Hän tunnusteli taskuistansa rahaa; hänen kiihkeät, sädehtivät silmänsä seurasivat jännitetyn tarkkaavina kutakin liikettä. Kolmen vuoden aikana, siitä alkaen kuin hän oli matkoiltaan kotiutunut, hän oli yhä enemmän antautunut pelihimon valtaan. Jo tälläkin istuntokaudella hän oli hävinnyt ja voittanut — pääasiallisesti hävinnyt — melkoisia summia. Ja tämä tosiseikka oli tähän asti ollut tykkänään salassa kaikilta muilta paitsi hänen pelitovereiltaan.