"En käsitä, mitä varten te anteeksi pyytelette", sanoi hän katsellen Frankia vakavalla katseella. "Luuletteko, etten minä siedä kuulla herra Raeburnin nimeä mainittavan? On todellakin aivan yhdentekevää mitä minä luulen tai mitä te ajattelette nykyisestä mielentilastani. Minun ei olisi pitänyt koskaan mennä kihloihin herra Raeburnin kanssa. Minä menettelin hyvin pahasti. Sen tiedän itse — yhtä hyvin kuin muutkin."
"Mutta elettävä jokaisen kumminkin on. Ikävä kyllä, olette tällä kertaa suruinenne kääntynyt aivan väärän henkilön puoleen, sillä jos minä jotain oikein toivomalla toivon, niin toivon juuri herra Raeburnin naimista."
Frank Leven tarkasteli häntä hämmästyneenä ja pahoilla mielin.
"Sitä en tullut ajatelleeksi", jupisi hän.
"Mutta se teidän olisi pitänyt tehdä."
Vähään aikaan ei kumpikaan virkkanut mitään. Huoneen toisessa päässä kiihtyi keskustelu yhä äänekkäämmäksi.
Lopulta Marcella moitti itseään myötätunnon puutteesta. Frank istui hänen vieressään hämillään ja nolattuna.
"Vai on neiti Raeburnilla sellaisia aikeita?" kysäisi Marcella hymyillen ja aivan tavallisella äänellään.
Frankin kasvot kirkastuivat siinä tuokiossa.
"Tiedän varmaan, että hänellä on. Betyn veli on minulle melkein suoraan sanonut, että neiti Raeburn ja rouva Macdonald — se on Betyn äiti — isää hänellä ei enää ole — ovat siitä keskustelleet. Ja nyt Betty matkustaa heidän kanssansa Italiaan, ja Aldous lähtee mukaan kymmeneksi päiväksi — ja kun minä näyttäydyn Macdonaldeilla, kohtelee äiti minua niinkuin kulkisin vielä polvipöksyissä, ja Betty kiusaa minut hengiltä. Se on sietämätöntä!"
"Entä herra Raeburn, mitä hän sanoo?"
"Oh, Aldous näyttää paljon pitävän hänestä", kuului alakuloinen vastaus. "Betty kiusoittelee ja huvittelee häntä alinomaa. Kun hän on heidän luonaan, hän on aina Aldousin kimpussa. Hän lukee ääneen Betylle, ja heillä on yhteisiä ratsastusmatkoja. Betty viekoittelee häntä juttelemaan kaikenmoisista asioista, joista ei kukaan luulisi Aldousin huolivan väitellä — Betyn ihailijoista, hänen rakkausjutuistaan ja rakkaudesta yleensä! — merkillistä kerrassaan, kuinka taitavasti hän Aldousin kietoo sormensa ympäri. Pääsiäisenä hän oli äitineen kutsuttu Maxwell Courtiin. Eräänä iltana siellä oli vieraita — hyvin hienoa väkeä — mutta kaikki olivat niin kuivia ja tylsiä, ja Betty oli ikävään menehtyä." Äkkiä hän kavahti pystyyn ja juoksi Aldousin tykö. "Kuulkaapa, herra Aldous", sanoi hän, "tämä ei kelpaa! teidän on tultava tanssimaan minun kanssani ja työnnettävä tuolit ja pöydät syrjään" — ja luultavasti hän lisäksi polkaisi pientä jalkaansa — "ja muiden pitää myös tanssia. Ja hän sai Aldousin tanssimaan — sai kun saikin. Aldous vakuutteli, ettei hän milloinkaan tanssi — ei auttanut. Ja sitten Betty alkoi suorittaa kaikkia konstejansa, serpentiinitanssia ja sen semmoista — ja sillä tapaa ilta meni menojaan kuin savu."
Marcella katseli puhujaan hievahtamatta, silmät selki selällään.
"Ja herra Raeburnista se oli hauskaa?" kysäisi hän uskomattomana.
"Olipa niinkin! Betty kertoi minulle, että sen illan jälkeen heistä tuli oikein läheiset ystävät ja että Aldous kertoo hänelle kaikki — oh, ei", lisäsi Frank jälleen perin hämillään — "enhän minä tietenkään sitä tarkoittanut. Ja Betty on niin tavattomasti mielissään siitä — sen näkee selvästi — hän kertoo minulle, että hän ihailee Aldousia — että hän on ainoa suuri mies, jonka hän tuntee — että minä en kelpaa hänen saappaitansa kiillottamaan, ja että minun pitäisi olla kiitollinen joka kerta, kun hän suvaitsee minua puhutella, ja muuta sellaista lorua. Ja nyt Betty lähtee matkoille heidän kanssaan. Minulle ei jää muuta neuvoksi kuin ampua itseni!"
"Ei vielä kuitenkaan", sanoi Marcella rauhoittavalla äänellä; "asia ei ole vielä ratkaistu. Odottakaa, kunnes he palaavat ulkomailta. Menemmekö nyt toisten luo? Tahtoisin kuulla mistä keskustellaan. Mutta ensin — tulkaa minua tervehtimään, milloin mielenne tekee - 3:n ja 1/2 5:n välillä, Brown Buildings, Maine Street — ja kertokaa, miten tämä juttu edistyy."
Hän puheli leikkisän huolettomasti ja nauroi kursailematta Frankille. Tämä, jonka ajatukset viimeisinä kuukausina olivat alinomaa pyörineet naisväen pienimmässä ja siroimmassa edustajassa, hämmästyi uudelleen hänen pituuttansa ja komeata ryhtiänsä, kun hän nousi seisaalleen ja siirtyi toisten viereen.
"Tuhat tulimmaista! Miksei hän voinut Aldousiin tyytyä", ajatteli nuorukainen ärtyisenä seuratessaan Marcellaa silmäyksillään. "Siihen olivat hänen kirotut oikkunsa syynä, ja niistä hän tietysti vielä kerran paranee. Siinä se minun paha onneni taas on vastassa!"
* * * * *
Marcella istahti neiti Hallinin viereen, joka ystävällisesti myhähtäen katsahti ylös työstään. Tyttö näytti kuuntelevalta, mutta alussa ajatukset kiertelivät vallan toisaalla. Hän istui tuumimassa, kuinka vähän ihmiset — läheisimmätkin ystävät — tuntevat toisiansa, ja koetti kuvitella mielessään Aldous Raeburnia sellaisen tenhottaren aviopuolisona, jota Frank oli hänelle kuvaillut. Hänen ystävyytensä neiti Macdonaldiin perustui tietysti vastakohtien vetovoimaan — niin monen onnellisen avioliiton perustaan. Vähäiset olivat hänestä Frankin toiveet.
Äkkiä tarttui Whartonin nimi hänen korvaansa, ja ruvetessaan tarkkaavaiseksi hän oivalsi, että kiihkeä väittely hänen vieressään koski tämän asemaa ja tulevaisuudentoiveita työväen puolueessa — väittely, jota pääasiallisesti käytiin Wilkinsin ja molempain työmiesten kesken. Bennett kuunteli ovelan ja hyväntahtoisen näköisenä kuten mies, jolla on omat syynsä pysyä loitolla keskustelusta, ja Hallin lepäsi tuolissaan helottavin poskin ja uupuneena. Edellinen keskustelu oli saattanut hänet epätoivoiseksi, eikä häntä nyt enää haluttanut mihinkään ottaa osaa. Neiti Hallin tarkkasi häntä levottomana ja liikahti vähän väliä maltittomasti, ikäänkuin haluten lähettää kaikki vieraat matkoihinsa.
Molemmat työmiehet puolsivat tarmokkaasti järjestyneen ja eristetyn työväenpuolueen muodostamista Wharton johtajanaan. He vetosivat alinomaa Parnelliin ja hänen ansioihinsa irlantilaisiin nähden. He arvelivat, että ainoa keino saattaa työväenpuolue mahdiksi parlamentissa olisi esiintyä itsenäisesti ja jyrkästi niin tory-puoluetta kuin vapaamielisiäkin kohtaan. Mutta siihen vaadittiin erinäistä järjestöä, erinäistä paikkaa alihuoneessa ja itsenäistä puoluejohtoa. Siihen oli Harry Wharton omiansa. He puhuivat innostuneina Sotahuudosta ja väittivät, että sen omistaja jo itsessään oli riippumaton voima ja yhtä rehellinen kuin teräväpäinen.
Tämä ylistys sai Wilkinsin hurjistumaan. Yritettyään turhaan parilla ivallisella huomautuksella hillitä vihastustansa hän päästi sen viimeinkin puhkeamaan solvausvirtana, joka pani muut huoneessa olijat ällistymään. Marcella tuijotti harmistuneena ja kummastuneena tuohon isoon, kiilusilmäiseen, pöhönaamaiseen, mustaharjaiseen mieheen. Miksi hän laskettelee tuollaisia herjaussanoja, tuollaista myrkkykieltä? Se oli sietämätöntä!
Hallin ravisti päältään väsymyksensä ja yritti rakentaa rauhaa. Mutta Wilkinsin herjaukset olivat kiukuttaneet molempia työmiehiäkin ja riidan liekit leimusivat korkeina.
"Olisinpa vain tiennyt, että minua ja puoluetta pakotetaan Lontoossa tanssimaan herra Whartonin pillin mukaan, niin kylläpä olisin jäänyt kotiin, kyllä vaankin!" huusi herra Wilkins läjähyttäen kädellä polveansa. "Jos kerran meidän puolueen on oltava kansan puolue, miksi Herran nimessä sitten asettaa etunenään mokoma velikulta? mies, joka aikoo hyötyä teistä ja minusta ja meistä kaikista päästäksensä itse eteenpäin ja joka antaa meille hyvät potkut, kun hän ei enää tarvitse meitä? Ja mikäs häntä siitä estäisi? Mikä hän sitten on? Onko hän meidän miehiä — meidän luutamme ja lihaamme? Tilanomistaja hän on ja ylhäinen herra päälle päätteeksi, sanon minä! Ovatko tilanomistajat koskaan tehneet mitään köyhälistön hyväksi. Eivätkö he ole olleet kansan kirous ja maanvaiva vuosisatojen halki. Ja sittenkin te tässä puhutte sen puolesta, että heidän joukostaan lähtenyt mies — joka elää koroillansa — ja sylkäisee köyhille niin kuin koko muukin liuta — kävisi johtamaan minua ja kaikkia niitä, jotka minun kanssani pyrkivät heitä hävittämään. Pysyköön hän omassa luokassaan — ja kyllä hän kuuluukin mielistelevän ylhäisiä naisia ja hekin häntä — tahikka esiintyköön vain minun puolestani työväen ystävänä, jos häntä haluttaa — yhdentekevä! — kyllä hänen äänensä minulle kelpaa. Mutta ei hänestä minun käskijääni tule eikä sillä miehellä mitään oikeutta ole esiintyä alihuoneessa tovereitteni puolesta. Minä vaikka hakkautan käteni poikki, ennenkuin sellaista sallin!"
Leven hihitti perällä. Bennett oli kiusaantuneen näköinen. Wilkinsin töykeys niinhyvin parlamentissa kuin sen ulkopuolellakin vaikutti häneen vastenmielisesti. Nuorempi työmiehistä, karkeanaamanen muurari, silmäili Wilkinsiä halveksuvasti.
"Parlamentissa ei kukaan teistä tahdo alistua", virkkoi hän ripeästi, "ja se on meidän turmiomme. Sen kaikki tietävät. Miten olisi käynyt meille taistelussa työnantajia vastaan, jos olisi asiat hoidettu niinkuin teillä parlamentissa?"
"Enhän minä järjestymistä vastaan väitä", tiuskaisi Wilkins. "Siinä minä vain pysyn, että työväen luokasta se johtomies on valittava — sellainen mies se olla pitää, jolla on työmiehen tarpeet ja tunteet — johon meikäläinen voi luottaa, eikä mikään verta-imevä tilanomistaja tai kapitalisti. Korvapuusti se on jokaiselle kunnon työmiehelle maassamme, jos muodostatte työväenpuolueen ja asetatte Harry Whartonin sen johtajaksi."
Nuori sosialisti vilkaisi häneen syrjästä. "Itse kai tahtoisit siksi ruveta", ajatteli hän. "Mutta me valitsemme miehen, joka voi pitää aatelistonkin aisoissa, ja siinä me teemme oikein."
"Joskohta herra Wharton onkin tilanomistaja, niin hän on hyvä isäntä!" huusi suutari, pitkä, luiseva mies huolellisesti harjatussa takissa. "Monet meistä ovat kuulleet hänen puhuvan siitä, mitä hän on yrittänyt saada aikaan omalla tilallaan ja osuusfarmillaan. Rehelliset pyrkimykset hänellä on — on kuin onkin. Sosialistista valtakuntaa ei ole vielä olemassa — eikä hän sille mitään mahda, että hän on tilanomistaja. Hän on syntynyt siksi."
"Omaa asiaansa se mies vain ajaa, uskotte tai ette", intti Wilkins vastaan, ja punaiset täplät hänen tummaverisillä kasvoillaan suurenivat, — "sanomalehteänsäkin hän vain toimittaa omaksi edukseen — kyllä minä siitä olen perillä. Ja kerran minä sen vielä näytän toteenkin! Ensin hän metkuillaan houkuttelee teitä ansaan, ja kun se on tehty, niin hän nauraa teidän houkkamaisuuttanne. Tilanomistajia vastaan hän ei ikinä esiinny, kun tosi tulee eteen — kyllä minä sen joukon tunnen — sanon minä — kyllä minä sen joukon tunnen."
Heleä ja ylenkatseellinen naisen ääni puuttui nyt keskusteluun:
"Onpa sentään hieman omituista, että sillä aikaa kuin me täällä Lontoossa lakkaamatta valittelemme ja voihkimme epäterveellisistä asumuksista ja teemme siellä täällä pieniä parannusyrityksiä, nuo samat parjatut tilanomistajat ovat meidän aikanamme rakentaneet uusia asumuksia puolelle Englannin maaköyhälistöä ja vuokraavat heille viisihuoneisia rakennuksia yhdestä shillingistä ja neljästä pencestä viikossa!"
Hallin käännähti tuolillaan ja tuijotti puhujaan — ällistyneenä.
Wilkinskin vilkaisi häneen alta kulmain. Hän ei pitänyt naisista — hienoista naisista ei varsinkaan.
Hän murahti vastaukseksi, että jos niin olisikin laita — jota hän puolestansa epäilee — ovat tilanomistajat sen tehneet itsekkäistä vaikutteista, joko ostaaksensa yleisen mielipiteen puolellensa tai rehennelläkseen. "Tilalla, missä on palkittuja sikoja ja palkittuja härkiä, täytyy tiettävästi olla myös palkittuja työväenasuntoja ja rotuorjia!"
Pää pystyssä ja leimuavin silmin Marcella kosti puolustuspuheella, missä hän järkkymättä piti kiinni tosiasioista; hän selitteli, mikä ero oli tilanomistajaan kylien ja niin sanottujen "vapaiden" kylien välillä, teki selkoa niistä maanviljelyskokeiluista, joihin useat suuret tilanomistajat olivat ryhtyneet, ja kuvaili valaisevasti sellaisen järjestelmän etuja — sosialistiseltakin kannalta katsottuna — joka on säilyttänyt maan suurissa, yhtenäisissä osissa valtion lopullista käyttöä varten, vastakohtana Ranskassa vallitsevalle järjestelmälle, joka kerrassaan tekee kaiken sosialismin mahdottomaksi.
Hallinin hämmästys pyyhkäisi melkein pois hänen väsymyksensä.
"Mistä Herran nimessä hän on kaiken tuon onkinut?" ajatteli hän.
"Seisooko hän päällään vai seisonko minä?"
Vilkkaan, pienen väittelyn jälkeen, johon Bennett ja molemmat työmiehet yhtyivät, Wilkinsin vaipuessa juroon, ylenkatseelliseen äänettömyyteen ja Marcellan, kerran alkuun päästyään, lopettaessa puolustuksensa lämmöllä ja tuolla naisille niin ominaisella mieltymyksellä paradokseihin, kaikki nousivat yhtä haavaa hyvästelemään.
"Teidän pitäisi kerran tulla johtamaan väittelyä meidän klubissamme", sanoi Bennett hymyillen Marcellalle puristaessaan hänen kättänsä. "Teitä ei hevin saisi nolatuksi."
"Mutta tiedättekö, että olen venturisti", sanoi Marcella naurahtaen; "olen niinkin."
Bennett ravisti päätänsä, naurahti niinikään ja läksi.
Kun vieraat olivat poistuneet, kääntyi Marcella Hallinin puoleen.
"Onko työväenpuolueessa montakin tuollaista jäsentä?" Äänessä oli yhä pilkallinen värähdys.
"Nehemiah ystävästämme ei ole juuri seuramieheksi", hymähti Hallin; "mutta puhujana hän osaa tenhota suuria kansanjoukkoja kuin harva. Mies on tavattoman rehellinen ja luotettava, mutta hänen kiukkuisa luonteensa ja kateellisuutensa ovat hänelle monesti haitaksi. Te hämmästytitte häntä, mutta kylläpä hämmästytitte Frankia ja minuakin."
Hänen vaipuessaan takaisin tuoliinsa äkkäsi Marcella hänen silmissään ilmeen, joka siinä tuokiossa pani hänet puolustusasemaan.
"Enhän minä voinut kuulla tuollaista väärää arvostelua antamatta ääneni kuulua. Politiikka ei ole samaa kuin hävytön panettelu!" sanoi hän viskellen päätänsä liikkeellä, joka paikalla muistutti Hallinille sitä iltaa Mellorin vierashuoneessa, jolloin Marcella oli ahdistanut metsästyslakeja ja Wharton oli saavuttanut ensimäisen ennätyksensä.
Hallin oli ääneti harmitellen mielessään naisten huikentelevaisuutta.
"Hän teki sen vain kiusatakseen meitä", huudahti Frank Leven. "Me kyllä tiedämme mitä hän meistä ajattelee. Mutta mistä te kaikki ne tiedot saitte, neiti Boyce? Olisi hauska tietää. Eräs toverini on kiihkoisa radikaali, ja minä olen alinomaa kahakassa hänen kanssaan — mutta totta tosiaan, enpä tiennyt, että meidän puolustukseksemme on niin paljon sanottavaa!"
Marcella punehtui.
"Se ei kuulu tähän, mistä ne olen saanut!" sanoi hän.
Hänen tietonsa olivat nimittäin peräisin Maanviljelysraporteista, joita hän edellisenä vuonna Whartonin ohjaamana, oli niin suurella innolla tutkinut, vaikka perin erilaista tarkoitusta varten.
* * * * *
Kun ovi oli sulkeutunut hänen ja Frank Levenin jälkeen, jonka oli määrä saattaa hänet kotiin, astui Hallin ripeästi pöydän luo ja seisoi hetken aikaa Raeburnin valokuvan ääressä katkeriin unelmiin vaipuneena.
Hänen sisarensa seurasi häntä ja laski kätensä hänen olkapäälleen.
"Menehän maata, Edward! Pelkään, että tämä keskustelu on aivan näännyttänyt sinut."
"En voi kumminkaan nyt saada unta", vastasi hän huoaten. "Minä luen vielä vähän aikaa, ehkäpä se vaikuttaa unettavasti. Mutta mene sinä, Susy — hyvää yötä."
Yksin jäätyään hän heittäytyi uudelleen tuolilleen ja ajatteli: —
"Hänen täytyy niskoitella vastaan nyt, niinkuin hän silloinkin niskoitteli! Hän ja oikeus! Jospa hän viime vuonna olisi kohdellut oikeudenmukaisesti erästä tilanomistajaa yhden tunnin ajan."
Loppumattomana jonona kiitivät muistelmat hänen ohitseen karkoittaen yhä etäämmälle ilmankin vastahakoisesti lähestyvän unen. Aldousista ja Marcellasta ajatukset tuskaisina palasivat hänen omiin huoliinsa. Keskustelu noiden neljän miehen kanssa oli niin järkyttänyt hänen kulunutta hermostoansa, että yön aavemaisessa hiljaisuudessa elämä äkkiä tuntui raskaalta taakalta ja kauhistukselta. Lepo näytti olevan niin kaukana, ettei hän koskaan voisi sitä saavuttaa.
Hänet oli saavuttanut traagillinen käännekohta sillä työalalla, jolla hän horjuvasta terveydestään ja liikanaisista ponnistuksista huolimatta oli työskennellyt harvinaisella mieltymyksellä ja menestyksellä. Aina siitä päivin kun hänelle selvisi, että hän omasi kansanpuhujan lahjat, oli hän tyytynyt kohtaloonsa ja ilomielin, nurkumatta alistunut elämänsä moninaisiin kieltäymyksiin.
Taloudellisten ja historiallisten kysymysten tutkiminen, nuo silminnähtävät ja alati uudistuvat todisteet siitä, että hän kykeni voittamaan rakkautta, kykeni johtamaan noita raatavan luokan miehiä, joihin kaikki hänen harrastuksensa keskittyivät — nämä seikat olivat olleet hänen onnensa ja olivat saattaneet hänet tarkasti vaarinottamaan jokaisen terveyden hetken ja käyttämään sitä aatteiden palvelukseen.
Ja nyt hän oli kohdannut vastustusta, kylmäkiskoisuutta, epäluottamusta ystäväin puolelta — ensimäisen kerran.
Vuoden alussa oli Lontoossa ilmestynyt Tulevaisuus ja Maa niminen kirja. Sen oli kirjoittanut lahjakas nuori kansantaloustieteillä ja se käsitteli kysymystä maan jakamisesta. Kysymykseen sinänsä se ei kohdistanut paljonkaan huomiota, mutta selvitteli sitä, mikäli se koski Englannin ja varsinkin Lontoon oloja. Vakuuttavasti siinä yksityiskohtia myöten kuvailtiin sitä ennenaavistamatonta kukoistusta, mikä odotti Englannin maalais- ja kaupunkilaisväestöä, jos kaikki maa yhdistetään yhteiseksi kansallisomaisuudeksi, jos siitä lähtevät tulot siirretään kansalle, joka vapautetaan verojen maksamisesta ja joka niinmuodoin kohoaa rajattomaan vaurastukseen. Henry Georgen kirjasta "Edistys ja köyhyys", joka aikoinaan niinikään oli voimakkaasti ja herättävästi vaikuttanut Englannin työväenpiireihin, erosi tämä kirja tuntuvasti siinä suhteessa, että se näennäisesti hyvin yksinkertaisella ja terävästi harkitulla rahasuunnitelmalla esitti, mitenkä tilanomistajille oli korvausta, suoritettava. Lisäksi se oli lyhyempi, helppotajuisempi ja kirjoitettu pontevaan, kiehtovaan, mehevän sukkelaan tyyliin.
Kirjalla oli suunnaton menestys — kerrassaan "repäisevä". Hallin huomasi ennen pitkää, että kaikki merkittävämmät ja henkisesti etevämmät jäsenet, jotka kuuluivat niihin työväenpiireihin, missä hän esitelmänpitäjänä oli tunnettu, olivat kirjan vaikutuksen tai oikeammin lumouksen vallassa. Kaikki enemmän tai vähemmän sosialistiseen henkeen toimitetut sanomalehdet ylistelivät sitä kilvan, työväenklubeissa ei muusta puhuttu. Hänestä se oli sulaa hullutusta — tartuntaa, ja se levisikin samalla vauhdilla kuin se. Kirjalla oli tavaton menekki, ja se nähtiin joka miehen kourassa.
Hallinin tapaiselle kansanopettajalle, jonka pääharrastukset kohdistuivat eetillisiin ja kansantaloudellisiin kysymyksiin, oli tällainen tapaus luonnollisesti perin suuriarvoinen. Mutta hänen sisäinen vakaumuksensa — niin siveellinen kuin henkinen — ei voinut hyväksyä kirjaa eikä sen loppupäätelmiä. Mitä enemmän menestystä kirja saavutti, sitä hartaammaksi, kiihkeämmäksi kasvoi hänen halunsa taistella sitä vastaan. Puhujalava oli aina avoinna hänelle, ja hänellä oli monta tilaisuutta saada äänensä kuuluviin. Yli koko Englannin sadat ja tuhannet odottivat jännittyneinä saadakseen kuulla hänen ajatustansa tästä uudesta ilmiöstä.
Ja hän puhui suunsa puhtaaksi — puhui kaikella tarmollaan, kaikella väellään. Sillä seurauksella, että hän tunsi asemansa työväenliikkeessä huojuvan, tunsi vaikutusvaltansa hupenevan — ensimäisen kerran yhdentoista vuoden kuluessa. Kylmyyttä entisen ihailun sijasta, arvostelevaa tylyyttä rakkauden sijasta! Niissäkin pienissä, suljetuissa piireissä, missä hänen arvostelunsa oli tähän asti ollut määräävänä, oltiin nyt kärkkäät unohtamaan ja syrjäyttämään hänet. Pimeyttä ja kylmää tulvi nyt hänen aatteellisten pyrkimystensä maailmaan, ja kadonnut oli luomisen ilo. Hän ei voinut antaa myöten, ja jo oli hän marttyyrin sitkeydellä heittäytynyt tämän epätasaisen taistelun tuoksinaan, jo kajasti hänen sielussaan aavistus marttyyrin kohtalosta.
Yksin Bennettkin! Hänen istuessaan yksinään pää painuksissa, kädet hervottomina kupeilla, ajatukset viivähtivät haikealla mielikarvaudella tämän vanhan ystävän luopumisessa — ystävän, joka niin monessa kamppailussa oli seisonut häntä tukemassa. Bennett ei voinut uskoa, että tämän kirjan suunnitelmat olivat toteutettavissa, se oli mahdotonta. Ja kuitenkin hän oli ihmisistä rehellisin ja tavallaan myös erittäin selvänäköinen. Toiset taas olivat kaikki olleet häntä vastaan. Henkisesti heidän mielipiteensä eivät paljonkaan häntä liikuttaneet, mutta moraalisesti hänestä oli raskasta esiintyä epäilijänä ja toisin ajattelevana kaikkien puolueystäväin puhuessa kieltä, joka oli melkein kuin uuden uskon kieltä.
Hän oli sitoutunut pitämään useita esitelmiä tästä riitakysymyksestä, joka nykyhetkellä järkytteli Lontoon työkansaa. Ilomielin hän oli vastaanottanut ne, mutta nyt, äänettömän yön masentavina hetkinä, hän ajatteli niitä kammoksuen, kuvitellen näkevänsä edessään tuhansia vihamielisiä kasvoja. Oh, miten hartaasti hän ikävöi unta — lepoa — päästä turvaan näiltä kalvavilta ajatuksilta, jotka eivät kumminkaan voineet mitään muuttaa tai parantaa!
"Elämän traagillisuus on siinä, että ihmistahto ja maailman salattu viisaus ovat ristiriidassa keskenään!" Nämät sanat oli kirjoittanut mies, jonka ajatussuuntaan hän oli syvälle tunkeutunut, ja ne kaikuivat tällä hetkellä hänen korvissaan. Ei salattu kohtalo, ei salattu paha, vaan salattu viisaus. Vieläkö hän kuolemassakin kykenee pitämään kiinni siitä uskosta? Mutta — mikä sitten on uskon tehtävä, ellei juuri se?
VI LUKU.
"No niin, minun on siis viipymättä lähdettävä matkaan?" sanoi Louis Craven. "Nyt on perjantai — sanokaamme maanantaina." Wharton nyökähytti päätänsä. Hän ja Craven istuivat kahden Marcellan pienessä arkihuoneessa. Heidän emäntänsä oli Edith Cravenin kanssa vetäytynyt kyökkiin, jotta miehet voisivat häiritsemättä puhella keskenään. Keskustelu oli sujunut kummankin tyytyväisyydeksi, ja Louis Craven oli heti suostunut rupeamaan Työväen Sotahuudon kirjeenvaihtajaksi Keski-Englannissa, missä parhaillaan suunniteltiin tärkeätä lakkoa. Haluten esiintyä edullisessa valossa Wharton oli aina liikeasioissaan taipuvainen menemään pitemmälle, kuin hän alkujaan oli tarkoittanut, ja niinpä hän nytkin oli Louisille puhunut kahden vuoden kestävästä sopimuksesta ja oli tarjonnut hänelle kaksisataa puntaa vuodessa. Ja näihin ehtoihin Craven oli ylen tyytyväinen.
"Ja te olette niinmuodoin päättänyt kannattaa lakkoa ja loppuun asti pysyä sen puolella?" sanoi hän.
Hän kiinnitti läpitunkevat, vihertävät silmänsä seuralaiseensa. Louis Craven oli nyt pitkä, kapeahartiainen mies, pää hänellä oli kaunis ja soikea, piirteet hienot, katse likinäköinen ja hermostunut, käytös tuota kohteliasta, sulavaa laatua, joka äkkiarvaamatta saattaa siirtyä ivalliseksi. Wharton puolestaan oli aina ollut hiukan vaivaantunut hänen seurassaan — niinhyvin venturistien väittelykokouksissa kuin nytkin.
"Tietysti me sitä kannatamme loppuun asti", vastasi Wharton painokkaasti. — "Tässä saatte sihteerin kertomuksen, olen käynyt läpi sen, ja asia on selvä kuin päivä. Niitä vaivaisia on liian kauan nyljetty, kyllä on jo aika toistenkin puuttua asiaan. Työnantajista on kaksi alihuoneessa. Denny on epäilemättä aikamme kehnoimpia tehtaanisäntiä."
Äänessä oli myrkyllinen sävy, ja puhuessaan hän napitti takkinsa kiireellisen näköisenä, kuten ainakin mies, joka monilta julkisilta toimiltaan ei kerkeä kauan viivähtää yhdessä toimessa.
"Oh, Denny", tuumi Craven; "niin, kyllä Denny on kova mies, mutta samassa oikeamielinen oman käsityksensä mukaan. Pahempia kuin hän on viljalti."
Nämät sanat muistuttivat epämieluisasti Whartonia tuosta venturistien tavasta olla hyväksymättä toisen arvostelua sitä tutkimatta. Hänestä hänen oma käsityksensä Dennystä olisi saanut kelvata Cravenillekin.
"Vielä yksi seikka", sanoi Craven äkkiä Whartonin tarttuessa keppiinsä — "puhutaan sovinto-oikeuden asettamisesta."
"Niin, kyllä tiedän!" sanoi Wharton kärsimättömästi. "Pelkkää petkutusta kaikki tyynni. Työmiehiä on kahdesti ennen sillä puijattu. Asia siirretään jonkun naapurituomarin ratkaistavaksi, joka muka on puolueeton — ja päätös langetetaan luonnollisesti työmiesten vahingoksi."
"Sotahuuto ei niinmuodoin asetu sovinto-oikeutta puoltamaan?"
Craven veti esiin muistikirjansa.
"Ei! — Tyytymättömyys on kaikin puolin aiheutettu. Korkealle eivät työmiesten vaatimukset tähtää, ja niihin on suostuttava, jos mieli poloisten elää. Sama on laita kaikissa muissakin kotiteollisuudenhaaroissa — palkat poljetut. Tukea heitä täytyy! Aikomukseni on kannattaa heidän vaatimuksiaan hyvällä tai pahalla. Niitä vaivaisia! Luitteko mennä vuonna eräästä sinikirjasta selostuksen näistä oloista? Sovinto-oikeutta muka! ei maar! ensin niiden on pysyttävä hengissä!"
Craven katsahti ylös hajamielisen näköisenä.
"Annoittehan minulle herra Thorpen osoitteen?" Herra Thorpe oli ennenmainittu sihteeri.
Uudelleen Wharton masensi kiukkunsa. Jos hän suvaitsi laveammin asiasta lausua mielipiteensä, ei Cravenin sopinut olla tarkkaamaton.
Craven taas, jolle työmiehen kärsimykset todella olivat läheinen sydämen asia, puhui niistä aina kuivakiskoisesti, vaikka hän kylläkin kirjoituksissaan käytti aika kiihkoisaa kieltä. Hän halveksui syvästi kaikkea tuollaista halpahintaista tunteiden näyttelemistä. Mutta juuri tämä ominaisuus samoin kuin hänen hämmästyttävä epäitsekkyytensä oli tähän saakka esteellisesti vaikuttanut miehen menestykseen.
Wharton toisti osoitteen ja antoi vielä joitakin hätäisiä ohjeita kirjoitusten pituuteen ja laajuuteen nähden, joita Craven tarkkaavana kuunteli.
"Saako tulla sisään?" kysyi Marcellan ääni.
"Totta kai", sanoi Wharton aivan muuttuneella äänellä. "Asiat on loppuun puhuttu, ja minä olen pois menossa!"
Puhuessaan hän otti hattunsa.
"Ei ensinkään. Tässä tuodaan teetä, ja ilman sitä ei lähde talosta kukaan vieras", sanoi Marcella, ottaen pienen tarjottimen punakutrisen Daisyn käsistä, joka häntä seurasi.
Wharton katseli häntä päättämättömän näköisenä. Ennen Louis Cravenin tuloa hän oli jo puolen tunnin ajan jutellut Marcellan kanssa kahdenkesken, ja nyt oli jo aika hänen kiirehtiä parlamenttiin. Mutta eipä ollutkaan niin helppo lähteä tiehensä nyt, kun Marcella jälleen näyttäytyi. Kuinka ihmeteltävän kaunis hän oli yksinpä tuossa valepuvussakin! Hän oli sairaanhoitajattaren pukineessa, sillä hänen toinen päivävuoronsa alkoi kello puoli viideltä, ja tuolille hänen viereensä oli asetettu valmiiksi viitta, päähine ja laukku. Hoitajapuku oli sileätä, ruskeata Hollannin palttinaa, kaulus ja kalvosimet valkeata liinaa, mutta Whartonin mielestä ei tuo tumma italialainen pää ja notkea, solakka vartalo olleet koskaan näyttäneet kauniimmilta. Hän epäröi ja jäi.
"Kaikki sovittu?" sanoi Marcella puoleksi kuiskaamalla kulkiessaan
Louis Cravenin sivu kakkua noutamaan kyökistä.
Craven nyökähytti hymyillen päätänsä, ja ilosta hehkuvana, tyytyväisenä itseensä ja kaikkiin muihin Marcella palasi takaisin teepöydän luo.
Seuraava neljännestunti kului hyvin hupaisesti. Wharton istui tuon pienen piirin keskellä, ollen siksi viisas, ettei ruvennut venturistille suojelijan osaa näyttelemään, mutta yhtäkaikki hän tunsi hallitsevansa asemaa, vaikka esiintyikin toisten vertaisena. Craven ei puhunut paljon mitään, venyi vaan Marcellan korituolilla käsivarret pään taa heitettyinä, mutta hänen tyyni, iloinen katseensa todisti, kuinka mielissään hän oli, ja Marcella jutteli ja nauroi hilpeästi kuten ihminen, jonka maailmanparannus-puuhat ainakin tällä haavaa ovat ottaneet luonnistuakseen. Vai ilmaisikohan hänen käytöksensä naisen salattua tietoisuutta siitä, että lähellä oli henkilö, joka häiritsevämmin ja magneettisemmin vaikutti hänen tunteisiinsa kuin kukaan muu.
"No niin, perjantaina siis", sanoi Wharton viimein, kun ei hän enää uskaltanut viipyä. "Teidän täytyy saapua hyvissä ajoin, sillä siellä tulee olemaan aika väenrynnäkkö. Tuleehan neiti Craven mukaan? Mainiota! Pyydän ovenvartiaa pitämään varalla, milloin tulette. Hyvästi! — hyvästi!"
Hän kätteli kiireellisesti sisaruksia, loi vielä viimeisen tutkistelevan katseen ensin Marcellaan ja sitten hänen pieneen, vaatimattomaan arkihuoneeseensa ja poistui.
Hän oli parahiksi kadonnut näkyvistä, kun jo Anthony Craven, rampa vanhempi veli, astui sisään.
"No — kuuluuko mitään uutta?" kysyi hän Marcellan työntäessä tuolia hänelle.
"Kaikki reilassa!" sanoi Louis, jonka käytös oli aivan muuttunut Whartonin lähdettyä. "Maanantaina minä lähden matkaan ryhtyäkseni Sotahuudon kirjeenvaihtajaksi. Damesleyn lakko vaatii nyt heti miestä sinne. Kuukausi koeaikaa ja sitten palkkaa — kaksisataa puntaa vuodessa. Oh, se vetelee."
Hän vääntelihe levottomana tuolillaan ikäänkuin koettaakseen peitellä veljeltä mielihyväänsä. Mutta se ei onnistunut, sillä se oli kerrassaan muuttanut hänen huolten uurtamat kasvonsa.
"Ja ensi viikolla kai Anna ja sinä lähdette papinkansliaan?" sanoi
Anthony nyreänä ottaessaan Marcellalta teekuppia.
"Ei vielä ensi viikolla", pisti väliin Edith Cravenin tyven ääni. "Annan täytyy ensin päättää oppiaikansa paitatehtaassa. Vasta kymmenen päivää sitten hän jätti puku-ompelun ja ryhtyi tähän työhön. Ja hänen oli määrä koetella kuukauden aika kumpaakin ompeluhaaraa."
Marcellan kohotetut silmäkulmat pyysivät selitystä. Hän ei ollut vielä nähnyt Louisin kihlattua, mutta sisarukset olivat häntä kuvailleet hyvin tarmokkaaksi ja lujaluontoiseksi nuoreksi naiseksi, ja moneen työväenkysymykseen sanottiin hänen olevan paljon paremmin perehtynyt kuin Louis.
Louis selitteli, että Anna erästä työväenlehteä varten tutki oloja erinäisissä ammattikunnissa, missä kiristysjärjestelmä oli vallalla. Viime viikolla hän oli ansainnut neljätoista shillingiä puku-ompelussa, mutta tämä suurtyö oli niin uuvuttanut hänen voimansa, että Louis oli vaatinut häntä lepäämään kaksi tai kolme päivää, ennenkuin hän siirtyi paitoihin. Paidoilla oli tällä haavaa luja menekki, ja työnteko helteessä oli kahta väsyttävämpää.
"Paidoistahan heidän tuttavuutensakin sai alkunsa", sanoi Edith miettiväisenä. "Louis asui piharakennuksen toisessa kerroksessa, Anna kolmannessa ja he kohtasivat usein toisiansa portaissa. Eräänä päivänä Anna kuuli Louisin pyytävän pientä siivojatartansa ompelemaan pari nappia hänen paitaansa. Tyttönen keikahutti päätänsä ja arveli, että kylläpä käskis! Kun Louis oli lähtenyt tiehensä, meni Anna alakertaan, pyysi tyynesti saada hänen paitansa ja lähti sitten omalle puolelleen niitä paikkaamaan. Kotiin palatessaan Louis äkkäsi pöydällään aimo kasan korjattuja paitoja. Tietysti hän vuodatti muutamia liikutuksen kyyneliä — väitelköön vaikka kuinka sitä vastaan. Mutta seuraavana aamuna Anna neiti löysi kenkänsä ovensa ulkopuolella paremmin kiilloitettuna kuin koskaan ennen ja niiden sisässä pienen kirjelippusen. Olihan se liikuttavaa? Siitä lähtien, niin kauan kuin he asuivat siinä talossa Anna paikkaili ja Louis kiillotti. Anthony ja minä tietenkin oivalsimme, mikä oli tulossa."
Marcella nauroi.
"Teidän täytyy tuoda hänet tänne, että saan tutustua häneen", sanoi hän
Louisille.
"Kyllä tuon", vastasi Louis ja näytti olevan hiukan ymmällä, "jos vaan voin saada hänet käsiini. Mutta milloin hän ei ompele, hän kirjoittaa tai puuhaa ammattiyhdistyksiä. Hän työskentelee kuuden verosta. Hän on ansaitseva melkein yhtä paljon kuin minä, kun me olemme naimisissa. Oh! kelpaa meidän elää!"
Anthonyn katse sumeni ja hän näytti kiukustuneelta kuullessaan tällaista tunteidenpurkausta muuten niin hillityn ja ivallisen Louisin suusta.
"Kaksisataa puntaa vuodessa?" toisti hän verkalleen; "suunnilleen yhtä paljon kuin herra Harry Wharton vuosittain tuhlaa vaatetukseensa. Sanotaan, että siinä suhteessa hän on vallan suurellinen. Ja sillä summalla, minkä hän uhraa vaatteisiinsa, hän saa sinut ostetuksi ruumiinesi, sieluinesi, ja sinä, Louis, näyt päälle päätteeksi olevan siitä kiitollinen hänelle."
"Yhdentekevä", vastasi Louis huolettomasti. "Olen hyvilläni siitä, ettei hän ostanut ketään muuta — ja kiitollinen olen kuin olenkin!"
"Ei tuhat tulimmaista, sitä et saa olla!" huudahti Anthony kiukkuisesti. "Sinäkö olisit riippuvainen mokomastakin kerskurista! Sitä en totta totisesti voi sietää. Sinä tiedät aivan hyvin, mitä minä siitä miehestä ajattelen ja kuinka minua kiusaa se tieto, että sinä ryhdyt hänen palvelukseensa."
Marcella nousi suuttuneena pystyyn. Louis intti vastaan.
"Joutavia!" murahti Anthony; "sinun on suvaittava, että puhun suuni puhtaaksi — minulla ei ole Annaa, joka odottaa."
"Mutta en käsitä, miksi minun pitäisi sitä suvaita", sanoi Marcella kääntyen hänen puoleensa. "Luullakseni te tiedätte, että olen herra Whartonille kiitollisuuden velassa. Olkaa hyvä ja muistakaa se!"
Anthony silmäili häntä tuokion mitään virkkaamatta. Kysymys väreili hänen huulillaan. Sitten hän teki hieman kömpelön kumarruksen.
"Olen mykkä", sanoi hän, "käytökseni ei ole entisiltä ajoilta parantunut, kuten huomaatte."
"Mitä te sellaisella huomautuksella tarkoitatte?" huusi Marcella tulistuen. "Kuinka saatatte pelkillä solvauksilla viedä kunnian ja maineen mieheltä, joka niin vähässä ajassa on saavuttanut sellaisen aseman kuin hän — niin monella eri alalla? Se ei ole yksin kohtuutonta — se on typerää! Ja mitä te sitäpaitsi tiedätte hänestä?"
"Te unohdatte", sanoi Anthony levittäen rauhallisena voita leivälleen, "että siitä on runsaasti kolme vuotta aikaa kun nuori herra Harry Wharton yhtyi venturisti-liikkeeseen ja alkoi herättää huomiota. Minä olen pitänyt häntä silmällä alun pitäen, ja joskohta en itse tunne häntä hyvin, niin tuntevat ainakin minun ja Louisin ystävät hänet. Ja enimmät heistä — sen Louiskin tietää! — arvostelevat häntä nykyisin melko ankarasti."
"Älähän huoli, Anthony!" rauhoitteli Louis. "Eihän kukaan otaksu, että tämäntyyppinen mies olisi puhdasverinen isänmaanystävä. Mutta sinä et voi kieltää sen paremmin kuin minäkään, että hän on sentään tehnyt puolueelle monta kunnon palvelusta. Vaaditaanko minua avaamaan sylini hänelle. Tietysti ei! Hän tarjoo minulle työtä ja lupaa maksaa siitä. Minua tämä miellyttää, aikomukseni on hänen ja hänen lehtensä kustannuksella ansaita hieman rahaa, jota tarvitsen, ja sen ohessa hyödyttää yhteistä asiaamme."
"Sinäkö — Harry Whartonin kustannuksella!" naurahti raajarikko niin purevan pilkallisesti, että Louisin ohuet posket sävähtivät punaisiksi ja Marcellan suuttumus yhä yltyi. Anthony Cravenin hyökkäykset Whartonia kohtaan olivat hänestä pelkkää mieskohtaista ennakkoluuloa ja pahansuopaisuutta. Olihan perin luonnollista, että tuollainen mies kuin hän — köyhä, epäonnistunut ja katkeroitunut — katsoo karsain silmin voitollista ja yleisessä suosiossa olevaa ilmiötä.
"Mitä jos nyt jättäisimme herra Whartonin rauhaan?" virkkoi hän päättävästi, ja Anthony, tehden pienen ylpeän alistumisen liikkeen, vaikeni ja nojautui jälleen tuolinsa selkänojaa vasten.
Uudistettuaan tuttavuutensa Cravenien kanssa Marcellalle oli piankin selvinnyt, että Anthonyn tyytymättömyys ihmisiä kohtaan, varsinkin sosiaalisia uudistajia ja politikoitsijoita kohtaan, oli kehittynyt voimattomaksi katkeruudeksi. Louis oli ripustanut taiteensa naulaan ja antautunut sanomalehtityöhön, politiikkaan ja nälkäpalvelukseen, mutta Anthony oli yhä pysynyt taiteilijana, elättäen itseään pääasiallisesti mallien piirustamisella. Hän se veljeksistä kumminkin oli kiihkoisampi venturisti ja antikapitalisti. Mutta nämä harrastukset, jotka Louisissa liittyivät huumaaviin toiveisiin paremmasta tulevaisuudesta, synnyttivät Anthonyssä epätoivoista mielialaa. Hän inhosi varallisuutta intohimoisemmin kuin milloinkaan ennen, mutta hänen luottamuksensa työläiseen, heimolaiseensa, oli järkkynyt. Rikkaiden täytyi poistua, mutta yhtäkaikki oli maailma vielä sittenkin oleva surujen tyyssija.
Tarkattuaan hetken aikaa toisia hän keskeytti äkkiä heidän puheensa kysymällä:
"Mitä työtä se sitten on, Louis?"
"Sanoinhan jo. Minun on otettava selvää Damsleyn työoloista ja tehtävä selkoa lakosta ja kannatettava sitä, kun se ensi viikolla puhkeaa."
"Turhaa työtä!" sanoi Anthony lyhyesti; "työnantajat ovat liian vahvat.
Puhelin eilen Dennyn kanssa asiasta."
Mainittu Denny ei kumminkaan ollut Whartonin vihamies alihuoneessa, vaan hänen poikansa — nuori mies, joka alotettuaan elämänsä mitä jäykkäniskaisimman ja virkavaltaisimman kapitalistin perijänä oli aikaa myöten omaksunut sosialistisen maailmankatsomuksen, kieltäytynyt vastaanottamasta avustusta isältään ja oli nyt niin sanotun "henkisen köyhälistön" jäseniä ja kollektivistisen liikkeen johtaja. Hän oli hiljakkoin liittynyt venturisteihin. Anthony oli häneen hyvin mieltynyt. Louis sitävastoin ei tuntenut häntä paljon yhtään.
"Niinkö", vastasi hän veljen huomautukseen. "En tiedä. Minä luulen, että Sotahuuto voi saada jotain aikaan. Sanomalehdistön vaikutusvalta käy nykyisin yhä painavammaksi."
Ja hän toisti mitä Wharton hänelle oli ilmoittanut — sitä samaa Wharton aina teki Sotahuudosta puhuessaan — että lehden menestys oli kasvamassa ja sen vaikutusvalta työväen riitaisuuksiin nähden karttumassa.
"Tyhjää puhetta", intti Anthony kuivasti vastaan, "pelkkiä juttuja! Minun uskoni on, että Sotahuuto on huojuvalla kannalla ja että hän sen tietääkin."
Nyt täytyi Marcellan ja Louisin nauraa täyttä kurkkua. Kun liioitteleminen kohoaa yli erään rajan, käy se hullunkuriseksi. Tällainen väite ei pystynyt heissä vihastusta nostattamaan, ja seuraavan kymmenen minuutin kuluessa oli Anthonyn tyydyttävä näyttelemään riidanhaluista ihmistä, jonka kustannuksella pidetään hauskaa, mutta jonka kanssa ei huolita väitellä. Hän alistui vaieten kohtaloonsa ja tarkasteli palavilla, vihamielisillä katseilla milloin kutakin vastustajaansa.
Mutta kun sisarukset viimein nousivat hyvästelemään, pudisti Marcella hyvin ystävällisesti hänen kättänsä. Hän ei koskaan unohtanut, että Anthony oli sairas ja yksinäinen, ja tytön sääli ja kunnioitus häntä kohtaan olivat aikaa sitten myöntäneet raajarikolle oikeuden olla epäkohtelias.
"Mitä teille nykyisin kuuluu?" kysyi Anthony äkisti päästäen Marcellan käden.
"Oh, hyvää vain! yli-intendentti jättää minut melkein tykkänään rauhaan, ja se merkitsee, että hän on tyytyväinen. Eräs piirilääkäri sanoo minua? 'hyväksi hoitajattarekseen', ja muuan terveyshoitokunnan tarkastaja tarjoutuu alinomaa minua avustamaan neuvoillansa, milloin olen tarpeessa. Muuta valittamista ei ole."
"Ja köyhät ovat teille yhtä rakkaat kuin ennenkin?"
Ivallinen äänensävy herätti Marcellan vastustushenkeä, ja hän vastasi:
"Olen tavannut heidän parissaan paljon enemmän onnea kuin odotin."
Anthony nauroi.
"Kuinka naismaista! Jotkut kurjissa asunnoissa elävät maalaiset tekivät teistä demokraatin. Jotkut hyväpalkkaiset Lontoon käsityöläiset vievät teidät turvallisesti takaisin oman säätyluokkanne helmaan. Omaisenne tekivät viisaasti, kun sallivat teidän ryhtyä tähän työhön."
"Luuletteko, että minun sairaani ovat kaikki hyvin palkattuja käsityöläisiä?" vastasi Marcella pilkallisesti. "Enkä minä puhunut 'rahasta' tai 'mukavasta elämästä', vaan onnesta, eikö niin? Ja mitä tulee kansanvaltaisuuteeni, niin te ette kenties pysty sitä arvostelemaan."
Hän nojasi molemmin käsin takana olevaan pöytään ja loi Craveniin uhmaavan katseen suurista, palavista silmistään.
"Minkävuoksi olette vielä venturisti?" kysyi Anthony äkisti.
"Koska minulla on oikeus olla! Minä liityin yhdistykseen, jonka päämääränä on työskennellä 'paremman tulevaisuuden' hyväksi. Ja mikäli heikot voimani sallivat, pyrin minäkin kantamaan korteni saman asian hyväksi."
"Te ette ole sosialisti. Puolet siitä, mitä sanotte ja teette, todistaa sen. Mutta me olemme sosialisteja."
Marcella epäröi ja tarkasti kiinteästi sairasta miestä.
"En olekaan! — jos sosialismilla tarkoitatte poliittista järjestelmää — kaiken yksityisen yritteliäisyyden ja kilpailun polkemista ja muuta semmoista — niin myönnän, että etenen siitä yhä kauemmas. Ei! siitä alkaen kun aloin liikkua näiden päiväpalkkalaisten joukossa, olen tahtomattanikin huomannut, ettei menestys riipu niin paljon tuloista kuin luonteenominaisuuksista. Minä käyn kahdessa erilaisessa kodissa samassa rakennuksessa. Toinen on helvetti — toinen taivas. Miksikä? Molemmat kuuluvat hyväpalkkaisille käsityöläisille, joilla on yhtäläiset elämänehdot, jotka voisivat mukavasti ja huolettomasti elää. Mutta toinen on kunnon mies, toinen joutuu ennen pitkää perheineen päivineen keppikerjäläiseksi. Se ei merkitse paljon, kyllä minä tiedän — oh! älkää huoliko ruveta todistelemaan! — Mutta se on kumminkin toisin kuin olin kuvaillut. Minun työpiirissäni työskenteleviä sosialisteja kohtaan — teitä lukuunottamatta — en tunne niinkään suurta myötätuntoa kuin esimerkiksi Hyväntekeväisyys-yhdistyksen jäseniä kohtaan, jotka hiljaisuudessa raatavat ja saavat vain moitetta ja kiittämättömyyttä palkakseen joka taholta."
Anthony naurahti pilkallisesti.
"Sehän on kaikkien naisten tapa", sanoi hän; "kattilanpaikkuri on aina parempi kuin uudistaja."
"Ja mitä sosialismiinne tulee", lasketteli Marcella edelleen hyvillä mielin, kun sai puhua suunsa puhtaaksi asiasta, jota jo kauan oli mielessään hautonut, — "niin näyttää se minusta — kuten moni muukin mieltäkiinnittävä ja jännittävä seikka — olevan määrätty tienraivaajaksi jollekin muulle! Kristikunta alkoi köyhäin holhoomisella ja tavarain jaolla — siitä kehittyi omaisuuden ja läänityslaitoksen suuri etuvarustus. Entä ristiretket — Herran hautaa ne lähtivät etsimään! — mutta niiden varsinainen merkitys oli siinä, että ne elähyttivät kauppaa ja tieteitä. Niin on laita sosialisminkin. Se puhuu uudesta valtiojärjestyksestä, mutta sen tehtävänä on saattaa vanha järjestys terveeksi."
Anthony taputteli ivallisesti käsiään.
"Mainiota! Toivon, että pyydätte minua kuulemaan, kun julkisesti puhutte Vapauden ja Omaisuuden puolustukseksi."
Sillä välin seisoi Louis heidän takanaan kädet taskuissa ja kujeellinen pilke silmissään. Kauniin, kolmenkolmatta-vuotiaan, pintapuolisen kasvatuksen saaneen tytön mielipiteitä hän täydellä todella ylenkatsoi. Mutta Anthony vain teeskenteli ylenkatsetta.
Siitä huolimatta Louis, hyvästellessään emäntäänsä, kiitti häntä vilpittömästi ja hänelle harvinaisella tunnelämmöllä. Kaksi vuotta sitten hän oli parin kuukauden ajan ollut Marcellaan rakastunut. Hän tiesi, ettei hän Marcellan puolelta ollut saanut osakseen muuta kuin hyvän toverin ystävyyttä; ja nyt oli hänen Annansa tykkänään anastanut hänen sydämensä. Mutta miehen karkean sosialismin pohjalla oli kätkössä synnynnäinen ja lempeä ritarillisuus, ja se tyttö, joka oli voittanut hänen kiihkeän nuoruudenlempensä, ei voinut koskaan kokonaan kadottaa viehätystänsä hänen silmissänsä. Ja kuinka ystävällisesti, kuinka avuliaasti Marcella nyt oli auttanut häntä saamaan Annan!
Heidän lähdettyään Marcella heittäytyi hetkeksi tuolille miettimään. Hänen suuttumuksensa Anthonyyn oli pian haihtunut. Mutta Louisin kiitokset olivat synnyttäneet hänessä suloista mielihyvää. Silmät säteilivät ja posket rusottivat lämpiminä. Hänen vanha intohimonsa saada hallita ja johtaa toisten kohtaloa oli uudelleen vironnut.
"Minä toimitan, että kaikki käy hyvin", puheli hän itsekseen, "minä pidän heistä huolta."
Hän tarkoitti: "Minä toimitan, että herra Wharton pitää heistä huolta!" ja tätä tietä kiitivät ajatukset takaisin siihen puolen tunnin yhdessä-oloon, jonka hän ennen Cravenien tuloa oli viettänyt Whartonin seurassa.
Kuinka muuttunut hän oli ja samassa kuitenkin niin entisellään! Tuskin kymmentä minuuttia hän oli istunut Marcellan vieressä, ennenkuin jo molemmat alkoivat tuntea vilkasta tunteiden vuorovaikutusta välillään. Siinä oli tuo entinen eloisuus ja pelottomuus, vanhat, jyrkät vaatimukset päästä Marcellan uskotuksi, tuttavallisiin väleihin — ja samassa ympäröi häntä uusi ilmapiiri, uusi arvokkuus, jota suo ihmiselle kasvava edesvastuuntunne, vallan huolet ja korkea asema — kaikki omiansa panemaan liikkeeseen Marcellan laisen tytön mielikuvitusta. Vaaleanruskeiden kiharain ympäröimällä otsalla näkyi uurteita, jotka häntä miellyttivät — uurteita, jotka nainen panee merkille, koska hän arvelee niiden tietävän elämänkokemusta ja etevämmyyttä.
Marcella oli mielissään, että oli saanut tavata häntä. Nuorta sosialisti-edustajaa jo ajatellessaankin hän oli hyvillään, ja hyvillään hän oli siitäkin, että pian saisi kuulla hänen puhuvan parlamentissa; ilahutti häntä sekin, että Wharton oli uudistanut tuttavuutta hänen vanhain ystäväinsä kanssa. Ja tämä mielihyvä ei häirinnyt omanarvontunnetta, se oli tunne, jonka hän rehellisesti ja peittelemättä saattoi omaksua. Kun muistelmat lähenivät tuota rumaa kohtaa menneissä tapahtumissa, niin hän rypisteli otsaansa, mutta ravisti sen samassa kiihkeästi mielestään. Jospa hän vain muistuttaa siitä tai viittaa siihen, niin lopussa on silloin heidän ystävyytensä. Muussa tapauksessa he pysyvät ystävinä ja Marcellan personalliset harrastukset Whartonin julkiseen toimintaan nähden ikäänkuin vapauttavat sitä painostusta, jonka alituinen köyhyyden ja kärsimysten näkeminen jättää mieleen. Miksi se ei kävisi laatuun? Tämänlaatuiset ystävyydensuhteet miesten ja naisten välillä käyvät päivä päivältä ymmärrettävämmiksi. Hallinin epäluottamukseen ja Anthony Cravenin kateelliseen vihamielisyyteen hän ei aikonut kiinnittää minkäänlaista huomiota. Saattoiko kukaan vaatia, että temperamenttia sellaista kuin Whartonin katsoisi suopein silmin Hallin, Craven — tai — muuan kolmas henkilö, jota hänen ei tehnyt mielensä ajatella? Eihän häntä sitäpaitsi kukaan pitänyt virheettömänä. Tuo monimutkaisuus ja ongelmallisuus hänen luonteessaan, se se juuri tekikin miehen niin kiehtovaksi.
* * * * *
Hetken aikaa hän punoittavin poskin istui näihin mieluisiin ajatuksiin vaipuneena tuntien saaneensa uutta sisällystä elämäänsä, ja vasta kun Minta astui sisään teevehkeitä pöydältä korjaamaan, hän havahtui unelmistaan.
"Kas, joko kello alkaa olla puoli viisi!" huudahti hän hypähtäen pystyyn. "Missä ovat tarpeeni?"
Hän silmäili läpi sairasluettelonsa, tutki vielä kerran, että laukussa oli kaikki mitä tarvittiin, ja puki sitten kiireesti yllensä viittansa ja päähineensä.
Äkkiä — huone oli tyhjä, sillä Minta oli lähtenyt teetarjottimineen — ajatusten eriskummainen kiertokulku loihti hänen sielunsa eteen Hallinin kirjoituspöydällä olleen kuvan, — kärsivän katseen — harmaantuneen pään! Hänen kätensä, jotka kiinnittivät viittaa, soluivat vastustamattoman tuskan painostuksesta alas, ja hän väänteli niitä rajusti — liike, joka ilmaisi äänetöntä katuvaisuutta ja masennusta.
Hän! — hän puhuu sosiaalisista parannuksista ja "luonteista"; hän lausuu mielipiteitään eetillisistä kysymyksistä; hän, jonka tähänastisista suurtöistä on ollut huomattavin se, että hän on saanut hyvän miehen kärsimään. Äskeinen ylvästely ja tyydytetty itserakkaus lyyhistyivät siinä samassa kokoon. Hiljakseen, pää painuksissa, hän poistui huoneesta.
VII LUKU.
Marcellan ensimäinen sairas asui samassa talossa kuin hän itsekin. Se oli nainen, joka kitui sydäntautia ja henkitorventulehdusta ja jolla sen lisäksi oli jalassa mätähaava, jota Marcella nyt oli hoidellut parin viikon aikana. Hän asui kahden tyttärensä ja kahdeksantoista-vuotiaan poikansa kanssa itäisen kylkirakennuksen yläkerrassa.
Viileä kukkien tuoksu tulvi Marcellaa vastaan hänen astuessaan pieneen huoneeseen, joka tavallisuuden mukaan oli moitteettoman puhdas. Akkunat oli avattu, ja pöydän ääressä keskellä huonetta seisoi nuori nainen paitoja silittämässä. Hän ja hänen äitinsä tervehtivät kumpikin hymyillen Marcellaa ja esittivät hänet sitten juhlallisesti eräälle sairaan vieressä istuvalle, pitkänaamaiselle, huokailevalle naiselle, joka huomattavan taitavasti ja sirosti pisteli kirjaimia nenäliinoihin.
Marcella polvistui sairaan viereen avatakseen jalkakääreen. Nainen, kalvakka, läpikuultava, olento, voihki tuskasta, kun vaatetta poistettiin; mutta puoleksi tukahdettujen ähkinäin lomassa hän keksi jotain ystävällistä ja kiitollista sanottavaa hoitajattarelleen.
"Minulla ei ole milloinkaan ollut ketään hoitajatarta, joka tekisi sen niin hellävaroen —" tai — "kuinka kiltti olette, kun teette sen niin hitaasti — oh! ennen teitä kävi täällä eräs nuori hoitajatar —" tai "eikö hänellä ole somat kädet, rouva Burton? niitä ei ole tarvis pelätä."
"Jalka rukka! mutta nyt se minusta jo näyttää paremmalta", sanoi Marcella ja nousi viimein pystyyn puhdistettuaan ja sidottuaan jalan ja asetettuaan sen takaisin puuarkulle, joka oli sen nojana — sillä sen omistaja ei ollut makuulla, vaan istui tyynyjen välissä vanhassa nojatuolissa. "Ja miten on yskänne laita, rouva Jervis?"
"Oh! öisin se on aika paha", sanoi rouva Jervis lempeästi — "Emily raukka ei saa yhtään rauhaa. Mutta joka ilta, kun hän nostaa minut vuoteeseen, rukoilen Jumalaa korjaaman minut ennen aamua, ja kyllä hän sen kohta tekeekin."
"Äiti!" huusi Emily lakaten silittämästä. "Sinä et saa sellaista puhua."
Rouva Jervis loi häneen rohkaisevan kasteen. Hänen kuulakat kasvonsa olivat käärettä muutettaessa käyneet vieläkin kalpeammiksi, mutta tässä hauraassa kuoressa hehkui elämä, iloinen luottamus ja lannistumattomuus, jotka useasti olivat panneet Marcellan ihmettelemään.
"Älähän tuota niin kovin laske sydämellesi, Emily. Se tapahtuu, kun se tapahtuu — sillä Herran tahto on, että rukoilemme, mutta itse Hän sentään aikansa määrää. — On sillä tyttö paralla kantamista omista suuruistaankin, neiti. Oletteko huomannut, ettei hän enää kanna sormusta?"
Marcella katsahti Emilyn vasempaan käteen tytön lentäessä tulipunaiseksi ja liikutellessa rautaansa entistä rajummin. "Olen kahtena viimeisenä päivänä kuullut hänestä semmoisia juttuja", virkkoi hän hiljaa, vaikka suuttuneena, — "etten koskaan enää pane sitä sormeeni. Se polttaisi kättäni."
Emily oli alun kolmannellakymmenellä. Siitä oli noin puolitoista vuotta aikaa, kun hän oli mennyt naimisiin erään nuoren maalarin kanssa. Hänen elettyään vuoden verran miehensä kanssa mitä suurimmassa kurjuudessa syntyi hänelle lapsi. Se kuoli, ja henkensä oli äitikin menettää miehensä raa'an kohtelun takia. Niin pian kuin hän kykeni jaloillaan pysymään, hän ruumiillisesti ja sielullisesti murtuneena ja täynnä inhoa rääkkääjätänsä kohtaan hoiperteli äitinsä luo, joka oli leski. Mies ei yrittänytkään saada häntä takaisin luokseen, ja Emilyn omaiset tekivät kaikkensa hyvittääkseen poloisen kärsimyksiä. Nuorempi, neljäntoista-vuotias sisar ansaitsi seitsemän shillingiä viikossa tekemällä paperikoteloita, veljeä, kahdeksantoista-vuotiasta nuorukaista oli äiti sankarimaisten ponnistusten avulla pitänyt kuusi vuotta nahkanmuokkausopissa hyvin etevässä liikkeessä, ja hän ansaitsi nykyisin kahdeksantoista shillingiä viikossa ja toivoi ennen pitkää saavansa paljon suuremmat tulot. Emilyn palattua kotiin alkoi veli tuloistaan panna säästöön sen verran, että hän pääsisi oppimaan "kiiltosilitystä", kieltäytyen itse kaikesta huvittelusta niin kauan kuin oppiaikaa kesti.
Ja heidän huolensa palkittiin. Emilyn voimat ja mielen joustavuus palasivat, hän ansaitsi työllään niin paljon, että nyt elettiin huolettomasti, ja pienen siskonsa kanssa hän piti puhtaana ja siistinä heidän kolmea pientä huonettansa ja vaali sen ohessa sairasta äitiä.
Marcella astui silityspöydän ääreen ja seisoi tuokion sen ääressä.
"Emily raukka!" sanoi hän vienosti laskien kätensä nuoren naisen sormuksettomalle kädelle, joka piteli paitaa laudalla.
Emily katsahti häneen mitään puhumatta. Mutta silmissä hehkui kaikki se kätketty tuska, jota huulet eivät kyenneet lausumaan.
"Raakaluontoinen mies se Emilyn mies olikin", sanoi rouva Jervis raukealla, pitkäveteisellä äänellään — "hän oli hyvin sivistymätön mies".
Marcella kääntyi häntä katsomaan hämmästyneenä ja huvitettuna. Mutta toiset eivät näyttäneet huomaavan mitään ihmettelemisen aihetta viimeisessä lauseessa.
"Kasvatuksen puute on hyvin paha asia", jatkoi rouva Jervis samaan tapaan; "tämä rouva tässä" — hän viittasi kädellään rouva Burtoniin — "ei osaa lukea, nähkääs, ja minua hän niin säälittää! Mutta minä luin juuri hänelle ja Emilylle — yskäni kun on heittänyt minut hiukan rauhaan — erästä vanhaa traktaattia."
Hän veti näkyviin pienen, paljosta lukemisesta kuluneen kirjoituksen.
Sillä oli nimenä: "Palanen Armoa vai Leiviskä hyviä Töitä?" Marcella
katseli sitä kunnioittaen ja ääneti heittäessään viittaa yllensä.
Sellaiset asiat eivät kuuluneet hänen alaansa.
"Traktaatit ovat minulle niin rakkaat!" sanoi rouva Jervis miettiväisenä. "Siksipä ei tämä asunto olekaan minulle niin mieluinen kuin entinen, Emily. Täällä ei koskaan saa mitään traktaattia, ja siellä niitä tuli melkein joka viikko milloin mistäkin. Mutta" — ääni aleni, ja hän katsahti arasti ensin ystäväänsä ja sitten Marcellaan — "hän ei ole kristitty. Eikö se ole surkeata?"
Rouva Burton katsahti tyynesti työstään ylös.
"Totta se on, en minä mikään kristitty ole", sanoi hän levollisesti henkilön tavalla, joka esiintuo epämieluisan tosiasian, josta hän ei itse ole mitenkään vastuunalainen. "Veljeni kyllä on — ja sisareni — oikein kelpo kristittyjä he ovatkin. Eräs sisaristani on Walesissa naimisissa erään herrasmiehen kanssa. Hänellä on kaksi palvelijaa, ja joka aamu ja ilta pidetään siellä kotihartautta. Mutta minulla ei ole koskaan ollut mitään 'kutsumusta' ja minä olen heille sanonut, etten voi teeskennellä. Rouva Jerviskin tässä on koettanut minulle puhua, mutta toisille ajatuksille ei hänkään minua saa."
Rouva Jervis silmäili häntä haikean näköisenä. Mutta Emilyn poskille sävähti vahva puna. Emily oli kirkollinen.
"Tietysti te olette kristitty, rouva Burton", sanoi hän suuttuneena, "Hän tarkoittaa nähkääs", hän kääntyi Marcellan puoleen, "ettei hän kuulu mihinkään lahkoon, kuten äiti. Mutta hän on kastettu ja Herran ehtoollisella käynyt, sen hän on itse minulle sanonut. Ja kristitty hän niinmuodoin on."
"Emily", huudahti rouva Jervis kuohuksissaan.
Emily kääntyi vavisten äitiinsä. Sairas istui suorana pää pystyssä ja kipinöitsevin silmin, punaiset täplät kuoppaisilla poskillaan. Molempain naisten silmäykset sattuivat yhteen; heidän välillään oli sanaton kamppailu. Sitten Emily laski rautansa pöydälle, kiirehti äitinsä luo ja heitti käsivartensa hänen ympärilleen.
"Sano mitä sanot, äiti", änkytti hän; "en minä aikonut sinua vastustaa".
Rouva Jervis nojasi vahamaisen poskensa tyttärensä ruskeaan hivusvyyhteen ja hymyili heikosti. Hänen hengityksensä, joka oli käynyt nopeaksi ja läähättäväksi, tyyntyi jälleen. Emily katsahti Marcellaan silmissä kauhunsekainen itsesyytös. He tiesivät kaikki, että äkkinäinen mielenliikutus saattoi minä hetkenä tahansa puhaltaa sammuksiin räpyttelevän elämänliekin.
"Nyt teidän täytyy vähän levätä, rouva Jervis" sanoi Marcella lempeän päättävästi. "Kääreen vaihtaminen uuvuttaa teitä aika lailla, vaikk'ette sitä myönnä. Sallikaa minun sovittaa teidät mukavaan asentoon. Kas niin; nyt tyynyt ovat varmaankin paremmin? Levätkää nyt — ja voikaa hyvin."
Mutta rouva Jervis ei vielä hellittänyt hänestä. Emily puikahti työnsä luo.
"Pian minä saan levätä", kuiskasi hän merkitsevästi. "Kovasti minuun koskee, kun Emily semmoista puhuu. Ei meillä muuta riitaisuutta koskaan olekaan. Hän pitää kiinni ulkonaisista muodoista, minä taas Jumalan armosta."
Vanhuksen kirkkaat, eloisat silmät katselivat myötätuntoa anoen Marcellan kasvoihin. Mutta Marcella seisoi siinä arkana ja ihmeissään; tällaiset sanat ja tunteet olivat hänelle oudot.
Brown Buildingsista tultuaan Marcella vastahakoisesti käänsi askeleensa kappaleen matkan päässä olevalle kadulle, jossa asui hänen seuraava sairaansa. Vastenmielisyys ja hänelle harvinainen avuttomuuden tunne valtasi hänen mielensä. Muuan pappi, joka usein turvautui St. Martinin sairaanhoitajattariin, oli pyytänyt yli-intendenttiä auttamaan häntä eräässä vaikeassa tapauksessa. Kysymys oli eräästä nuoresta naisesta, joka äkkiä oli ruvennut juomaan ja nyt oli luisumassa hyvää vauhtia kohti perikatoansa. Jonkun hoitajattaren pitäisi joka päivä säännöllisesti käydä talossa muka hoitamassa pientä, viisivuotiasta, vast'ikään sairaalasta kotiin tuotua poikaa, mutta itse asiassa pitääksensä silmällä äitiä.
Marcella sattui olemaan toimistossa, kun kirje saapui. Hän otti toimen vastaan jotenkin haluttomasti ja oli nyt kaksi tai kolme kertaa käynyt vaihtamassa kääreitä sairaan lapsen sääreen ja yrittänyt tehdä äidin tuttavuutta. Mutta siinä hän ei ollut menestynyt. Rouva Vincent oli nuori ja sievä, hänen käytöksensä levoton ja huikentelevainen. Marcellalle hän oli aina hyvin kohtelias ja silminnähtävästi kiitollinen hänen huolenpidostaan poikaa kohtaan. Mutta tuttavallisuutta Marcella ei saanut syntymään heidän välillään. Heidän asuntonsa todisti heidän olevan hyvissä varoissa, huoneet olivat tähän asti olleet siistit ja puhtaat, ja vaikka sanottiin, että pahe, jota hänen tuli pitää silmällä, oli jo julkinen, ei hän omasta puolestaan ollut vielä mitään siitä huomannut. Hän tuumaili itsekseen, että joko hän oli typerä tai mahtoi hänessä olla jotakin, joka saattoi rouva Vincentin hänen suhteensa niin salakähmäiseksi. Eikä kumpikaan mahdollisuus häntä miellyttänyt.
Mutta pysähtyessään tänään rouva Vincentin ovella hän huomasi, että tavallisesti niin hohtavan puhdas oviporras oli likainen ja siivoton. Hän koputti ja soitti yhä uudelleen, mutta kukaan ei tullut avaamaan. Viimein muuan naapuri, joka omasta akkunastaan oli pitänyt silmällä vierasta sairaanhoitajatarta, tuli kadulle häntä puhuttelemaan.
"Parasta lienee", sanoi hän salaperäisen näköisenä, "että neiti vaan astuu sisään. Rouva Vincent ei ole ollut oikein hyvissä voimissa näinä päivinä."
Marcella käänsi kahvaa, se antoi myöten, ja hän meni sisään. Kello kävi seitsemättä, ja talon takapuolella olevasta lasiovesta paistoi ilta-aurinko etehiseen. Mutta kadunpuoleisessa huoneessa olivat kaikki akuttimet alas lasketut, eikä talossa kuulunut muuta ääntä kuin pienen lapsen valittelemista. Marcella avasi arasti arkihuoneen oven.
Huone oli ensi näkemältä pimeä. Sitten hän huomasi rouva Vincentin istuvan tuolilla takan luona molemmat lapset lattialla vieressään. Vanhempi, Marcellan pikku potilas, tuijotti äitiin äänettömällä kauhulla, nuorempi, kolmivuotias pienokainen viskelihe rauhatonna edestakaisin milloin nykäisten naista hameista, milloin täyttä kurkkua itkien, milloin vikisten nälkäisellä äänellä: "Äiti! syödä! äiti! syödä!"
Rouva Vincent ei liikahtanut eikä puhunut, ei Marcellan sisään tullessakaan. Kädet hervottomasti helmassa riippuvina hän istui siinä mykkä epätoivo kasvoillaan. Hän oli pesemätön, ja tukka roikkui vanukkeisena hänen kasvoillaan, huone oli rojua täynnänsä, aamiaisvehkeet olivat vielä pöydällä, ja lapset olivat nähtävästi hyvin nälissään.
Marcella arvasi, mitä oli tapahtunut. Säälin valtaamana hän koetti saada poloista jähmetyksestään virkoamaan ja lohduttaa häntä. Mutta hän ei saanut vastausta. Sitten hän pyysi tulitikkuja. Rouva Vincent liikahteli koneellisesti ikäänkuin aikoen nousta niitä etsimään, mutta lyyhistyi samassa taas avuttomana kokoon ja ravisti päätänsä. Viimein Marcella itse löysi niitä; hän sytytti tulen astiakaapista löytämäinsä lastujen avulla ja pani kattilan tulelle. Sitten hän leikkasi kummallekin lapselle leipäviipaleen ja palasen silavaa — muuta syötävää ei ollut näkösällä — ja vaihdettuaan käärettä Bertien säärelle hän alkoi siivota huonetta jotenkin neuvottomana, vaikka kaiken aikaa toivoen, että rouva Vincent alkaisi puhutella häntä.
Kesken näitä hommia hän näki oven aukenevan ja vanhanpuoleisen naisen varovasti pistävän päänsä ovesta sisään ja viittailevan häntä luokseen.
Marcella läksi etehiseen.
"Minä olen hänen äitinsä, neiti! Kuulin, että neiti tuli tänne, ja niin minäkin läksin tänne, että saisin puhua neidin kanssa. Voi Herra siunatkoon sentään, mikä työ meillä oli, hänen miehellään ja minulla, ennenkuin saimme hänet kotiin eilisiltana. Eräs naapurini tuli minun luokseni ja sanoi: 'rouva Lucas, siellä teidän tyttärenne istuu kapakassa juomassa, menkäähän toki noutamaan hänet sieltä pois, sillä hänellä on matkassa paljon rahaa ja hän tarjoilee koko joukolle, minkä ennättää!' Ja niin Charlie — se on hänen miehensä — ja minä raahaamme hänet väkisin sieltä pois. Ja eilisillasta asti hän on istua nököttänyt siinä tuolissa eikä ole virkkanut yhtä luotua sanaa. Ei ainakaan minulle eikä lapsille. Luulen, että he riitelivät tänä aamuna Charlien kanssa. Mutta minulle hän ei siitä mitään kerro. Siinä hän vain istuu — ihan on sydän minulta pakahtuu" — nainen vei esiliinan silmilleen ja alkoi nyyhkiä. "Hän ei ole ruuanpalasta maistanut tänä päivänä, ja minä en uskalla jättää taloa silmistäni — minä asun aivan lähellä, neiti — kun niin pelkään, että hän käy käsiksi itseensä."
"Onko hän kauankin ollut tuollainen?" kysyi Marcella sulkien varovaisesti oven takanaan.
"Jo neljätoista kuukautta", kuului toivoton vastaus. "Eikä sitä tiedä, miten se niin on käynyt. Hän oli niin siivo ja sievä tyttö naimisiin mennessään — ja Charlie oli niin rehti mies. Ja minä olen tehnyt, mitä olen voinut. Minä olen hänelle kauniisti puhunut, minä olen nuhdellut, minä olen piilottanut häneltä hatun ja ottanut pois rahat hänen taskuistaan. Ja eikös hän vaan seitsemän viikkoa ollutkin ihmisiksi — eilisiltaan asti. Voi laupias Luoja! mihin he tässä joutuvat — he ja lapsi raukat!"
Kyyneleet tulvivat äidin kurttuisille poskille.
"Jättäkää hänet vielä hetkeksi minun hoitooni", sanoi Marcella lempeästi; "mutta tulkaa takaisin puolen tunnin kuluttua ja älkää jättäkö häntä yksin."
Vaimo nyökähytti päätänsä ja läksi tiehensä.
Marcellan palatessa huoneeseen rouva Vincent kääntyi äkisti häneen ja avasi ensimäisen kerran suunsa:
"Äitini kanssako te puhuitte?"
"Niin", vastasi Marcella rauhallisesti, nostaen kattilan tulelta. "Nyt on teidän nautittava kuppi teetä, rouva Vincent. Juottehan, jos minä valmistan teille?"
Poloinen ei puhunut mitään, mutta hän seurasi Marcellan liikkeitä raukein katsein. Kun Marcella viimein polvistui hänen viereensä tarjoten hänelle teetä ja voileipää, päästi hän äkkiä kovan parahduksen. Marcella asetti kiireesti tarjottimen lattialle peläten, että hän paiskaisi sen nurin hänen kädestään.
"Hän löi minua tänä aamuna! — Charlie löi minua — ensimäisen kerran seitsemän vuoden kuluessa. Katsokaa!"
Hän käänsi ylös hihansa, ja valkealla, hennolla käsivarrella näkyi iso mustelma. Sitä katsellessa hänen silmiinsä kuohahti kuumia kyyneleitä, hänen huulensa vavahtivat ja kasvot vääntyivät tuskasta. Mutta Marcellaa ihmetytti, että hänen viehkeä somuutensa ja koko olemuksessa ilmaantuva hienostus oli tässäkin alennustilassa silmäänpistävä. Tämäkö nainen juomassa ja räyhäämässä kapakassa yöaikaan! — väkisin kotiinsa viety!
Marcella rauhoitteli häntä niin hyvin kuin pystyi, mutta kun poloinen oli nauttinut ruokaa ja ruumiillisesti hiukan virkistynyt, puhkesi hänessä valloilleen sellainen epätoivon puuska, että Marcella kävi pelästyksestä sanattomaksi. Äänekkäästi voihkien nuori vaimo takertui kiinni häneen, itki miestänsä ja sitä pirullista himoa, joka oli saanut hänet valtaansa, — ties mitenkä — ehkäpä siitä, että hän pari viikkoa sairaana ollessaan oli maistellut vahvistuakseen. Hän kauhistui sitä kurjuutta, johon oli syössyt kotinsa, sitä häpeää, johon oli saattanut miehensä, joka oli erään suuren, lähellä olevan puodin hyväpalkkainen johtaja.
"Tänä aamuna meillä oli kova riita, ennenkuin hän meni työhönsä. Hän sanoi, että eilisiltana hän oli häpeään kuolla, ettei hän voi kestää tätä kauemmin, että hän korjaa lapset pois minulta. Ja minä olin vielä päästäni aivan pyörällä, ja minä rupesin hävyttömäksi — ja silloin — hän katseli minuun kuin olisi hän ollut itse piru — ja kiskoi minua käsivarresta — ja viskasi minut maahan — niinkuin jauhosäkin. Eikä koskaan ennen, ei koskaan hän ole minuun koskenut — ei niin sormenpäällä. Ja tänään hän ei ole käynyt kotona koko päivään. Ehkäpä minä en milloinkaan enää saa nähdä häntä. Ja viime kerralla — mutta silloin ei asiat olleetkaan niin huonosti kuin nyt — hän sanoi koettavansa rakastaa minua jälleen, jos vaan teen parannuksen. Ja hän teki parastansa — ja tein minäkin. Mutta mitä apua siitä nyt on, kenties hän ei yhtään enää palaakaan? Voi, mitä minun pitää tehdä? mitä minun pitää tehdä? Eikö kukaan voi mennä häntä noutamaan? eikö kukaan voi auttaa minua?"
Hän kouristi Marcellan käsivartta ja kiinnitti häneen hurjasti leimuavat silmänsä rukoilevalla katseella.
Mutta juuri tällä hetkellä, tytön oman liikutuksen kohotessa korkeimmilleen, hänet valtasi voimattomuuden tunne. Hän tunsi äkisti, ettei hän voinut tehdä mitään — ettei hänen oma sisäinen elämänsä ollut kyllin vahva auttaakseen häntä vapauttamaan kuormasta ihmissielua, joka häneen turvasi.
Hän kauhistui kykenemättömyyttään, sanattomuuttaan. Hän yritti yhä tyynnyttää ja lohdutella, mutta sanat eivät sattuneet oikeaan — eivät löytäneet vastinetta. Tuntui kuin olisi luja vallitus kohonnut tämän kurjan naisen ja niiden Marcellan sydämessä kuohuvain tunteiden väliin, jotka olisivat saattaneet tätä epätoivoa sulattaa, vallitus, jonka läpi hän ei voinut murtautua. Vai oliko hänen sielunsa todellakin autio ja köyhä, vaikkei hän ollut sitä ennen älynnyt?