Lopulta rouva Vincent vajosi takaisin äskeiseen sanattomaan välinpitämättömyyteensä. Äiti hiipi sisään ja alkoi vaieten puuhata lapsia vuoteeseen. Marcella puristi nuoren naisen kylmää kättä ja läksi pois pää painuksissa. Hän oli parahiksi joutunut ovelle, kun talon isäntä astui sisään. Marcellan sydän vavahti, kun hän näki nuo rehelliset, surun murtamat kasvot, ja nyt hänen sanansa sattuivat kohdalle.
"Minä olen ollut vaimonne luona, herra Vincent. Hän on sairas ja kurja ja hyvin katuvainen. Kohdelkaa häntä lempeästi!"
Mies katsahti häneen ja käänsi sitten päänsä pois.
"Jumala armahtakoon meitä!" sanoi hän, ja Marcella katosi sen enempää virkkamatta. Mutta hänen sielussaan temmelsi tuo sama hurja, outo rukouksen kaipuu, joka Hurdin kuolinhetkellä oli hänen kauhistustansa lieventänyt.
* * * * *
Teepöydässä hän oli hyvin vaitelias ja hajamielinen. Syyttäen kirjeiden ja sairaskertomusten kirjoittamista hän toivotti aikaisin Mintalle ja lapsille hyvää yötä ja sulkeutui omaan huoneeseensa.
Mutta lukemisesta ja kirjoittamisesta ei tullut mitään. Hyvän aikaa hän akkunalaudan nojassa tähysteli kohden taivasta, missä tähdet hiljakseen syttyivät kesävalon tiehensä häipyessä, ja tuo ääretön Lontoo hänen edessään, yksin sen kaljut muuritkin, sen katot ja uuninpiiput häämöttivät iltahämärässä eriskummaisen, haikean kauniina. Ja sitten hän solui lattialle, painoi päänsä tuolia vasten — hänen myrskyisän lapsuutensa aikainen asento — ja itki niin hurjan kiihkeästi, kuin hän ei vuosikausiin ollut itkenyt. Hän ajatteli rouva Jervisiä — pyhimystä — joka oli niin lähellä kuolemaa ja niin hartaasti luotti jumalalliseen armoon; sitten sitä viheliäistä syntistä, jonka luona hän vast'ikään oli ollut ja jonka sieluntuskia hän ei ollut pystynyt vaientamaan. Ja nämä molemmat kokemukset olivat osaltaan lujittaneet sitä kiusallista halveksumista, jota hän nyt tunsi itseänsä kohtaan.
Mikä häneen olikaan mennyt? Viime viikkojen kuluessa hänessä oli ollut ikäänkuin sisäinen kamppailu — "synnintunto" — kuten rouva Jervis olisi sanonut. Kun ajatukset viivähtivät hänen kiihkeän nuoruutensa eri ajoilla, silloin hän vihasi itseään. Jotain oli hänessä nurinkurista. Sanat, jotka hän oli tänään sanonut Anthony Cravenille, palasivat hänen mieleensä ja pilkkasivat häntä — ne eivät enää kelvanneet nuhteeksi toisille, nyt ne ruoskivat häntä itseään. Aldous Raeburn, isä, äiti, köyhät — yksitellen kukin nousi häntä vastaan — syyttäen — soimaten. "Mitä merkitsee rikkaus ja köyhyys?" tuntuivat ne kaikki yhdestä suusta huutavan; "mitä merkitsevät mielipiteet — mitä vaikutusvalta, kauneus, äly? — luonne vain — ja sydän on jonkin arvoista."
Ja luonnetta — sydäntä saadaan yksistään uhrautumisella; ja uhrautumista ei saavuteta tiedoilla, vaan rakkaudella.
Ajatuksia ja lauselmia, jotka tähän asti olivat hänestä tuntuneet arvottomilta, liukui nyt hänen mieleensä — painui ja syöpyi siihen. Kuten esimerkiksi tuo merkillinen sana "Armo".
Vuosi sitten se ei olisi pannut häntä mietiskelemään. Koulukasvatuksen ankaraa uskonnollisuutta oli ensin seurannut väistämätön taantumus, ja nuoruuden ripeällä varmuudella hän oli piankin päässyt selville siitä, että uskonto on aikansa elänyt ja sosialismi ja tiedot ihmissuvun ainoa tyydyttävä evankeliumi.
Mutta ei kukaan voi elää sairaalassa — eikä köyhän kansan parissa — eikä jakaa Edward Hallinin ja hänen sisarensa ajatuksia ja toiveita oivaltamatta, että maailmassa yhä edelleen on olemassa tuo "armo", joka "ylläpitää", että se vieläkin elää ja vaikuttaa kuten muinoin pienissä Galilean kaupungeissa, Jerusalemissa, Korinthossa. Edward Hallinille se kai ei merkinnyt samaa kuin rouva Jervisille tai niille työnpainamille papeille, jotka Marcellan piirissä työskentelivät. Mutta kaikille se oli elämän pakottavana voimana — nöyryyttäen, täydellisentäen ja vapahtaen — jotain, jota hän tänä iltana kadehti ja ikävöi niin intohimoisesti, että hän oli itsekin siitä ihmeissään.
Hän oli kuin malttamaton lapsi, harras moneen asiaan yhtähaavaa! Ensin hän halavoi jotain muutosta — ei hän tiennyt mitä — sitten Aldous Raeburnin anteeksiantoa ja ystävyyttä sitten ja pääasiallisesti juuri sitä — itsensä unohtamisen voimaa — rakkauden voimaa.
Vaarallinen aika naisen elämässä — toivottomuuden ja uinailujen aika!
VIII LUKU.
Wharton oli valinnut itselleen syrjäisen sopen alihuoneen kirjastossa. Tuolilla hänen vieressään virui hajanaisia paperiliuskoja, toisia oli hänellä kädessä ja polvellaan. Oli perjantai-iltapuoli; istunto oli jo alkanut parlamentissa, ja hän vilkaisi hätäisesti viimeistä kertaa puheensa muistiinpanoihin, lisäten siellä täällä sanasen tai lauseen lyijykynällään tai tuolloin tällöin avaten nidoksen parlamentin asiakirjoja, kun tahtoi saada jonkin viittaamansa kohdan tarkistetuksi.
Muuan vanha, parrakas maalaisedustaja, silmälasit nenällä, tuli samaan nurkkaan hakemaan erästä vanhaa puhetta. Hän heitti uteliaan katseen Whartoniin, jota hän tunsi vain parlamenttiajalta.
"Hermostunut, heh?" sanoi hän sovitellen silmälaseja nenälleen voidakseen paremmin tarkastaa ensin Whartonia ja sitten etsittäviä vuosilukuja.
Wharton kokoeli papereitaan.
"Eipä juuri."
"Mutta teidän yleisönne ei yhtäkaikki ole kehuttava!" virkkoi toinen poistuen kirjoineen.
Wharton tuijotti lakea kohti ja näytti vaipuneen unelmiin. Mutta uneksiva ei hänen katseensa ollut eikä hän nähnyt mitään. Ei hän puhettansa ajatellut, ei liioin äskeistä huomautusta. Marcella Boycea hän ajatteli.
Marcellan jättämä vaikutelma häneen heidän kohtaamina jälkeen oli ollut samaa laatua — vaikka paljon elävämpi ja tuntuvampi — kuin se, minkä nuori tyttö oli hänestä saanut. Whartonillekin häämötti heidän tuttavuutensa uudistumisesta uutta elämännautintoa. Missä olivat hänen ajatuksensa olleet kaiken aikaa? Unohtaa? — tuollaista Luojan luomaa! Sehän oli sulaa hullutusta! Ei vaan sellaisia naisia, noin kauniita, henkeviä ja uljasryhtisiä, kohdata joka kadulla!
Nyt hän palavasti halusi kehittää asiaa edelleen, solmia entiselleen vanhat tuttavalliset välit — olipa seuraus siitä vaikka mikä. Mellorissa hän ei varmaankaan ollut osannut antaa hänelle täyttä arvoa. Silloin ei neiti Boyce poissa olevana ollut koskaan kyennyt kiehtomaan hänen ajatuksiaan samalla tapaa kuin nyt tämän viimeisen tapaamisen jälkeen.
Marcellan sairaanhoito-toimi ja yksinkertainen elämä Lontoossa oli tietenkin pelkkää leikittelyä. Siitä hän on vain paljon mieltäkiinnittävämpänä ja kehittyneempänä personallisuutena ylös pullahtava. Mutta sen pitää tapahtua pian. Hallitseminen ja loistaminen on tämän tytön ammattia, samaten kuin kivien kantaminen on muurarin. Kautta pyhimysten! mitä antaisikaan lady Selina moisesta kauneudesta! Näiden molempien pitää tutustua toisiinsa. Nuori sosialisti-edustaja älysi vallan hyvin, että mies, joka saattaa Marcella Boycen Lontoon seuraelämässä tunnetuksi, tekee aimo palveluksen ei vain hänelle, vaan itselleenkin. Ja kätkössä ei neiti Boyce enää saa olla. Muut hoitakoot köyhälistön sairaita ja levittäkööt telttansa työväen rakennuksiin ja eläkööt kansanvaltaisesta, sen sijasta että saarnaavat sitä. Marcellan ulkomuoto oli hänen kohtalonsa luoja. Il ne faut pas sortir de son caractère (Luonteestansa ei pidä kenenkään luopua).
Hän havahtui mietteistään Bennettin lähestyessä.
Bennettin suopeat kasvot osoittivat huomattavaa närkästystä.
"Hän on itsepintainen", sanoi hän Whartonin hypähtäessä pystyyn ja tervehtiessä häntä. "Lavertelee omastatunnostaan — ja muuta lorua. Hän näyttää järjestäneen kaikki valmiiksi, mutta toivoakseni hän ei kuitenkaan saa paljon vahinkoa aikaan."
"Paitsi itselleen", vastasi Wharton kuivan katkerasti. "Hitto vie, jätetään rauhaan koko mies!"
Bennett ja hän juttelivat vielä jonkun aikaa taktillisista kysymyksistä. Wilkins oli luonnollisesti taas esiintynyt puolueen riitapukarina — puolueen, joka ei vielä ollut järjestynytkään, vaikka joka päivä vei sen lähemmäksi tätä päämäärää. Tämäniltaisen väittelyn tuloksista arveltiin paljon riippuvan. Whartonin esitys, joka vaati kahdeksantuntista työpäivää laillisesti vahvistettavaksi kaikille ammateille, oli nykyhetkellä polttava kysymys työväenpiireissä kautta koko maan, ja äskeiset tapahtumat olivat aiheuttaneet sen, että esityksellä nyt oli paljon suurempi merkitys ja kantavuus kuin sen ensimäisessä julkisessa käsittelyssä. Siksipä Wharton ja Bennett arvelivat kumpikin, että jos heidän tänä iltana onnistuu saada aikaan sen verran, että jotakuinkin käytännöllisiä ehdotuksia esitetään maltillisessa muodossa ja puolue ainakin ulkonaisesti esiintyy yhtenäisenä ja lujarintaisena, niin on siitä arvaamattoman suuri hyöty ei ainoastaan itse asialle, vaan myöskin työväenpuolueelle kokonaisuudessaan, sen asema parlamentissa kun on melkoisesti lujittuva siitä.
"Toivottavasti minun puhevuoroni joutuu ennen päivällistä", sanoi
Bennett poismennessään. "Olisin mielelläni tunnin aikaa vapaana.
Äänestykseen ei arvatenkaan päästä ennen puolta yhtätoista."
Bennettin lähdettyä Wharton seisoi kotvan aikaa kädet taskuissa hartaasti tuumivan näköisenä. Hän ei ollut vähääkään selvillä siitä, mille kannalle Bennett aikoi asettua pariin kohtaan nähden hänen esityksessään. Vaikkapa Whartonin tuttavuus tuon pikku miehen kanssa oli pitkäaikainen, oli hän harvoin oikein vapaa hänen seurassaan. Bennett oli merkillisen salamyhkäinen. Wharton oli jotakuinkin varma siitä, mihin hän aikoi käyttää vapaatuntinsa. Erään kuuluisan metodistisaarnaajan piti tänä iltana puhua parlamenttitalon lähiseutuvilla. Kadut olivat täynnä ilmoituksia.
No niin! seuratkoon itsekukin mielihalujansa.
Hän katsoi kelloaan. "Joko niin myöhä!" huudahti hän. Vilauksessa hän jo oli käytävällä ja juoksi joustavin, poikamaisin askelin portaita ylös kohti naisten lehteriä.
Ryhdikäs ovenvartia tervehti häntä huomattavan kohteliaasti. Wharton oli yleensä palveluskunnan suosikki.
"Molemmat neidit ovat jo tulleet, sir. Heillä on etupaikat — ei vielä ole tungosta sir — mutta kyllä pian tulee."
Wharton veti lehterin verhon syrjään ja kurkisti sisään. Aivan oikein! — siinä se oli tuo tumma pää uteliaasti eteenpäin kumartuneena, melkein kiinni siinä ristikossa, joka edessä ympäröi sitä häkkiä, johon alihuone pistää naiskuulijansa.
Hän katsahti hätkähtäen ylös kuullessaan Whartonin äänen korvansa juuressa.
"No, nyt saamme kuulla kuka kukin on. Miksi emme näe puhemiestä? — ja missä on hallituksen paikka? — Oh, nyt näen. Ja kuka se on tuo, joka nyt puhuu?"
"Kas, ja minä kun luulin, että teillä olisi kaikki selvillä", sanoi Wharton ja pujahti istumaan tyhjälle tuolille heidän viereensä, tervehdittyään neiti Cravenia. "Kuinka minä rohkenen ruveta opettamaan entisen puhemiehen jälkeläistä?"
"Kaikki tuntuu todellakin niin tutulta, kuin jos itse kuuluisin tänne", sanoi Marcella maltittomasti; "mutta siitä huolimatta en tunne ketään ulkonäöltä. Missä istuu herra Gladstone? Vai tuossako? Edith, Edith, katsohan! — hän on juuri tullut sisään! Oh, älähän ole niin mahtava, vaikka olet ennenkin täällä ollut — etpä kumminkaan tunne puoliakaan näistä ihmisistä!"
Ääni oli hilpeä ja vallaton kuin lapsen.
"Syystä että olen likinäköinen", virkkoi Edith Craven tyynesti; "mutta ei sinun silti tarvitse näyttää minulle herra Gladstonea."
"Oh, hyvänen aika, hyvänen aika! — olkaapa nyt hiljaan! Herra Wharton, missä ovat irlantilaiset? Voi kuinka hauskaa, jos tänä iltana syntyisi tuollainen Irlanninkysymys-kahakka. Entä missä te itse istutte? — Vai tuossa — ja siinä on herra Bennett — ja tuo mustapintainen mies tuossa on herra Wilkins, jonka näin Hallinilla — hän ei ole ystäviänne, vai mitä?" Marcella nojautui tuolinsa selkänojaan ja tarkkasi Whartonia tutkivasti.
"Kuka? Wilkins? Sitä voitte kysyä minulta myöhemmin illalla!" sanoi Wharton murtaen ylenkatseellisesti suutaan; "kyllä hän tänä iltana koettaa parastansa tehdäkseen itsensä ja meidät naurunalaisiksi — saadaanhan nähdä! Muuten varsin rakastettavaa teiltä toivoa meille Irlanninkahakkaa! — jos ei minulta tänä iltana luonnistu, on asia hukassa."
"No sitten peruutan tietysti sanani!" sanoi Marcella päättävästi. "Tuo on siis Irlannin valtiosihteeri, joka nyt vastaa, eikö niin? Hyvänen aika, kuinka kaikki ovat kohteliaita. Tämä ei tottakaan ole mikään hyvä paikka demokraatille, herra Wharton — minä huomaan olevani hirveästi rakastunut hallitukseen. Mutta kuka tuo sitten on?"
Hän kurotti kaulaansa. Wharton ei puhunut mitään. Siinä samassa
Marcella kavahti kiireesti taapäin.
"En nähnyt", sopersi hän; "täällä joutuu niin ymmälle."
Hallituksen jäsenten penkin päästä oli ryhdikäs mies noussut seisomaan vastatakseen johonkin, joka koski sisäasiainministeristöä. Marcella näki nyt Aldous Raeburnin ensimäistä kertaa sen jälkeen, kuin he olivat eronneet toisistaan Mellorin vierashuoneessa.
Tyttö kääntyi aivan äänettömäksi ja nojautui tuolinsa selkänojaan. Mutta Whartonin valpas silmä huomasi, että hän sekä katseli että kuunteli tarkkaavasti, niin kauan kuin puhujan kuuluva ääni kajahti salissa.
"Hän suorittaa tuollaiset tehtävät aika hyvin", sanoi Wharton huolettomasti arvellen viisaimmaksi tarttua härkää sarvista kiinni. "Ei milloinkaan yhtä sanaa liikaa ja aina asiassa. Näettekö tuota valkopäistä miestä tuolla nurkassa? Hän on pitkäpiimäisyys eläväksi olennoituna. Kun hän tänä iltana nousee puhumaan, kiirehtii alihuone päivällistä haukkaamaan. Minä tulen hakemaan teitä ja uskon teidät eräälle tuttavalleni — Straffordshiren edustajalle, herra Lanelle, jolla on vaimonsa täällä. Olen tilannut pöydän ja vähän aikaa saan minäkin olla seurassanne. Ikävä kyllä, en voi kauan olla poissa alihuoneesta koska lakiehdotus on minun; mutta he pitävät teistä hyvää huolta."
Tytöt vilkaisivat toisiinsa hiukan arasti. Päivällisestä ei ollut ollut mitään puhetta, mutta Wharton näytti pitävän asian sovittuna, ja he suostuivat vastustelematta. Marcellalla oli "vapaapäivä" ja hän sai tehdä mitä halutti.
"Hyvästi sitten", sanoi Wharton nousten seisomaan. "Kahdenkymmenen minuutin kuluttua olen tulessa. Toivottakaa, että pelastun siitä ehein nahkoin."
Marcella katsahti häneen hymyillen. Mutta hänen eloisuutensa oli tuokioksi masennettu, ja Whartoniin vaikutti tämä äkillinen tuulenvaihdos melkein lamauttavasti. Tuhat tulimmaista, pitikö tuon Raeburnin hahmon taas kummitella tänäkin iltana!
Whartonin kadottua Marcella kumartui jälleen eteenpäin ja istui hyvän aikaa äänetönnä katsellen alas joutuisasti täyttyvään istuntosaliin. Aldous Raeburn istui taaksepäin nojautuneena paikallaan ja tähysteli kattoa. Marcella tiesi vallan hyvin, että Raeburnin oli mahdotonta nähdä häntä, mutta sittenkin hän tavantakaa vetäytyi taapäin, ikäänkuin peläten, että toisen silmät voisivat äkätä hänet. Kasvot olivat hänestä vanhemmat ja omituisen kalpeat, mutta tottapa lienee valo siihen ollut syypää, koskapa Marcella näki saman kalpeuden muissakin.
"Sillä hetkellä annoin itselleni lupauksen pyhittää sinulle, mikä minussa parasta on!" Nämä sanat sukelsivat esiin hänen muistissaan ja polttivat siellä kuin kivistävät haavat. Tuoko mies — joka nyt on niin välinpitämätön, niin tiedoton hänen läsnäolostaan — tuoko se kerran lausui ne hänelle hellyyden intohimossa, jota hän nyt häpesi ajatella!
Ja nyt — nyt olivat välit niin lopussa, ettei enää vaihdettu edes pienintä sanaa. Heidän laivansa eivät milloinkaan enää kohtaa toisiaan elämän merellä. Tämä ajatus oli jäätävä kuin kuoleman käsi — ja kumminkin hän oli omin käsin pystyttänyt sen vallin, jonka läpi hänen ei enää ollut luvallista murtautua.
Sitten hän päättävästi tempautui irti muistelmistansa. Turhaa surra asioita, joita ei enää voi parantaa! Vielä pahemmin hän olisi menetellyt, jos hän kaikesta huolimatta olisi mennyt naimisiin Aldous Raeburnin kanssa. Eikä suinkaan hän aikone iankaiken jäädä naimattomaksi. Mieluummin Marcella uskoi Frank Levenin olevan oikeassa kuin Hallinin. Mieletöntähän olisi otaksua, että Raeburn surisi häntä halki koko elämänsä. Ei kellään ollut vahvempia taipumuksia perhe-elämään kuin hänellä. Entä tyttö — tuo pieni tanssiva, keimaileva tyttö! — no niin, tapahtuuhan sellaista joka päivä. Ei Raeburnin vaimon pitänyt omin neuvoin mietiskellä tai pohtia pulmallisia kysymyksiä. Ei, vaan virkistää ja huvittaa miestänsä. Marcella koetti ajatella kaikkea tätä yhtä kylmän järkevästi, kuin äidin oli tapana. Yksi seikka ainakin selvisi hänelle nyt — se merkillinen tosiasia, ettei hän tähän asti ollut kertaakaan älynnyt Aldous Raeburnia personallisuudeksi, itsenäiseksi ihmisolennoksi.
"Hän oli vain palanen dekoratsionia draamassani viime vuonna", mietti hän vilpittömän katumuksen pistos mielessään. "Olkoon hyvillään että minusta pääsi!"
Mielenrauha alkoi jälleen palata, ja kun Raeburn lopulta, vaihdettuaan parisen sanaa äsken saapuneen ministerin kanssa, äkkiä katosi puhemiehen istuimen taa, kiintyi hänen huomionsa alhaalla olevaan näytelmään yhtä hartaasti kuin ennenkin.
Sali täyttyi nopeasti. Muut kysymykset oli jo miltei loppuun käsitelty, ja pian oli alkava illan suuri puhe, joka jo jonkun aikaa oli pitänyt vireillä yleisön odotusta niin parlamentissa kuin sen ulkopuolella. Ylähuoneen jäsenet purjehtivat lehterille; salissa hänen alapuolellaan tapahtui sanomalehtireportterien vaihdos, ja jotkut tottuneimmat heidän joukossaan, jotka tähän asti olivat kuunnelleet keskustelua ainoastaan puolella korvalla, alkoivat reipastua ja asetella papereitaan kuntoon. Irlantilaiset, vastustuspuolue, hallitus — kaikki olivat täysilukuisesti saapuvilla, ja ovelle oli ryhmittynyt iso joukko edustajia.
"Siinä hän on!" huudahti Marcella ehdottomasti, ja hänen valtasuonensa iski tuimasti, kun Whartonin joustava, nuorekas vartalo raivasi itselleen tietä läpi väenahdingon. Hän istahti erääseen nurkkaan lähelle käytävää ja pani hatun päähänsä.
Viiden minuutin kuluttua hän oli taas pystyssä ja puhui tarkkaavalle ja tungeskelevalle kuulijakunnalle. Hänen äänensä oli kirkas, hiukan kova, mutta herkkä taipumaan hienoimpienkin tunnevivahduksien mukaan. Marcellassa tämä ääni ensi alussa puistutti henkiin tärisyttäviä muistoja.
Mutta sitten hän tapasi itsensä kuuntelemassa niin levottomana ja tuskaisena, kuin olisi hänellä itsellään personallista etua ja mainetta odotettavana puheen menestyksestä. Ensin häntä kiusasi ja suututti kuulijain näennäinen välinpitämättömyys. Oliko mahdollista kenenkään, jolla ei ollut vuosikausien harjaantumista, tehdä mitään vaikutusta tuohon ihmisjoukkoon! Siitä puuttui tykkänään se pirteys ja vastaanottavaisuus, joka suurille joukoille on ominaista; kukin yksityinen näytti huolehtivan yksistään omista puolueharrastuksistaan ja asettuvan välinpitämättömäksi kaikelle muulle. Ja tuo kumea, epäselvä murina oli varmaankin olevinaan sitä, jota sanomalehdet sanovat "hyvä-huudoiksi"?
Mutta alhaalla Whartonin ääni kaikui edelleen; kohta kohdalta hän selosti ehdotustansa; ilmapiiri lämpeni, ensimäinen vaikutelma haihtui, ja tuossa tuokiossa istuntosali tarjosi tykkänään toisen näyn. Filosofi saattaa nykäyttää hartioitaan parlamentille, kirjailija, joka ei sinne kuulu, sanoo sitä pilkalla "narrien laivaksi"; mutta kummallakaan ei ole hartaampaa toivomusta kuin tulla sinne valituksi, ja kumpikin uhraisi oikean kätensä, jos onnistuisi siellä mainetta saavuttamaan.
Miksi? Koska se sittenkin on keskus — valtiokoneiston toimeenpaneva voima. Siinä istuu miehiä, joiden avut samoin kuin puutteetkin määräävästi vaikuttavat tuon "uupuneen Titaanin" kohtaloon, jota me sanomme isänmaaksi. Siinä käsitellään asioita, jotka vielä tulevia sukupolvia koskevat, eikä vain käsitellä, vaan pannaan toimeen — huonosti ja puutteellisesti kenties — mutta pannaan toimeen kumminkin. Siinä menneisyys ja nykyisyys lyövät kättä. Ja tästä ajatuksen siirtymisestä toimintaan kehkeytyy tavattoman kiihkeä ja runsassisältöinen henkinen elämä — elämä, joka tempaa mukaansa katsojan niin hyvin kuin toimivan henkilön itsensä, isänmaanystävän yhtä suuressa määrässä kuin seikkailijan.
Tällaisia aatoksia ja tunteita elehti nyt Marcellassa. Äkkiä tuntui hänestä, kuin hän olisi muuttunut Whartonin paikalle, näkisi hänen silmillään, tuntisi hänen hermoillaan. Puheen menestys oli jo taattu! Huone oli vallattu, se kuunteli jännittyneenä. Säkenöivän kyvykkäästi, maltillisesti, käytännöllisesti — ennen kaikkea maltillisesti selviteltiin sille asiata, joka jo kyllä ennaltaan oli osittain ja paikka paikoin tuttua, mutta jota tähän asti oli pilannut ja pahaan huutoon saattanut toiselta puolen liikanainen intoilu, toiselta tietämättömyys.
Luotuaan lyhykäisen historiallisen katsauksen Englannin "työpäivään" ja tehdasasetusten syihin ja seurauksiin Wharton siirtyi ylimalkaisesti selostamaan asiaintilaa nykyhetkellä, selitteli nykyistä tuntijakoa, työmiehen vaatimuksia, kasvavaa tarkastuksen tarvetta valtion puolelta. Hän osoitti, mitenkä nämät toimenpiteet olisivat käytäntöön saatettavat, ja kuvaili, mitä seurauksia siitä saattoi odottaa, ei ainoastaan tehtaantyöntekijäin olosuhteisiin, vaan myöskin työttömien suuriin laumoihin, palkkoihin, tuotantoon ja Englannin koko taloudelliseen tulevaisuuteen. Eikä puhuja hetkeksikään hellittänyt vähemmäksi kuulijainsa mielenkiintoa. Kaikissa eri kohdissa hän koki lieventää vaikeuksia ja pelokkaita arveluja, ja kun hän käsiteltyään perinpohjaisesti ja mestarillisesti yksityiskohtia, tuli puheensa loistokohtaan ja loppuun, missä hän ivasi kapitalistien kauhistusta, todisti oikeaksi työntekijäin vaatimuksen saada itse määrätä työehdot ja loihti esiin tulevaisuudenkuvan uudestimuodostuneen työmiesyhteiskunnan kodista, jossa asustaa vapaita ihmisiä, joiden harrastukset eivät rajoitu elämän välttämättömimpiin tarpeisiin, vaan jotka muiden kansalaisten tavoin saattavat nauttia osansa mukavasta elämästä, tieteistä ja huvituksista — silloin ei kuulunut yhtä vastaväitteen sanaa täyteen ahdetuilta penkeiltä hänen edessään ja takanaan. Alihuone sietää ylimalkaan vain tunnustetun suurilta puhujiltaan moista "huikentelevaa" puhetapaa. Mutta tämä nuori edustaja oli pitänyt heitä kaiken aikaa valppaina, ja siksipä häntä kärsivällisesti kuunneltiin loppuun asti. Sitäpaitsi hän oli erittäin sulavasti mairitellut hallitusta, ja jos kohta vapaamieliselle puolueelle syötettiin monta kirpeätä totuutta, niin sitä sittenkin kohdeltiin niin suvaitsevasti ja kunnioittavasti, ettei se pitkiin aikoihin ollut semmoista saanut osakseen työväenpuolueen taholta.
"Osaa se mies esiintyä, heh?" sanoi muuan entinen hallituksenjäsen vierustoverilleen vastustuspuolueen etupenkillä, kun Wharton istui paikalleen sen yleisen levottoman sorinan ja liikehtimisen aikana, joka tavallisesti seuraa menestyksellä pidettyä puhetta, josta kaikki pyrkivät lausumaan mielipiteensä. "Onpa se toista kuin viimevuotiset puheet."
"On niinkin, vahinko vain, että hänen kuvauksensa ei rahtuakaan vastaa todellisuutta", murahti vastaan puhuteltu.
"Vai niin! vai on se teidän ajatuksenne?" naurahti toinen. "Ahaa, he ovat pistäneet valjaisiin vanhan Dennyn. Kai tässä silloin täytynee jäädä kuuntelemaan." Ja hän laski taas pois hattunsa, jonka hän oli ottanut käteensä aikoessaan poistua.
Naisten lehterillä Marcella oli sillä välin heittäytynyt tuolilleen syvään henkäisten.
"Kuka nyt enää tämän jälkeen välittää muista", sanoi hän ja hyvän aikaa hän istui tuijottaen alas saliin kuulematta sanaakaan siitä, mitä tuo kyvykäs, purevakielinen ja asiaan perehtynyt, hallitusmielinen tehtailija puhui. Marcellan draamalliset ja esteettiset vaistot — ja niitä oli hänessä vaikka kuinka monta — olivat puhujasta ja puheesta saaneet tarpeeksi kiihoketta ja tyydytystä.
Ja vielä enemmänkin. Wharton oli puhunut raatajista ja köyhistä, ja kun hän oli lopettanut sanottavansa, oli hänen äänessään ja sanoissaan ollut voimaa ja lämpöä, joka todellakin pulppusi puhujan sydämen vakaumuksesta; ja tämä tyttönen, joka hillittömään tapaansa oli antanut oman elämänsä köyhien palvelukseen, seurasi häntä sana sanalta intohimoisella jännityksellä. Mutta yhtäkaikki, omaksi ihmeekseenkin, hän ajatuksissaan asettui arvostelevalle ja epäävälle kannalle Whartonin ehdotusten ja suunnitelmain yksityiskohtiin nähden. Vielä vuosi sitten hän oli terävänäköisyydessä ja maailmanviisaudessa ollut melkein kuin vastasyntynyt lapsi Whartonin rinnalla. Nyt hän ensimäistä kertaa tunsi henkisesti kasvaneensa ja olevansa riippumaton.
Mutta nämä vähäiset vastaväitteet samassa taas hälvenivät siihen lopulliseen vaikutelmaan, jonka puhe oli häneen jättänyt — ja jäljellä oli vain romanttinen mielenkiinto puhujaa, näyttämöä ja Whartonin vastaista kohtaloa kohtaan.
Edith Craven silmäili häntä kummeksien ja huvitettuna. Hän ja hänen veljensä olivat puhdasrotuisia venturisteja — ja siksipä kaikkia mielenpurkauksia, tulivatpa ne ystävän tai vihamiehen suusta, vastaanotettiin hiukan kyynillisesti. Venturisti on sosialisti, joka ei siedä korupuheita, ja niinpä hän mauttomaksi tuomitsee sellaisen sosialismin, joka ei pysty julkisuudessa toimimaan ilman kiihkoisaa tunteiden paljastusta. Edith Craven arveli, että Marcella kaikesta huolimatta oli nyt melkein yhtä kehittymätön kuin ensimäisen Lontoon-aikansa päivinä.
"No, nyt siitä päästiin", huudahti Marcella keventyneellä mielellä,
"Mutta kuka se? Voi, tuo iljettävä Wilkins!"
Hänen äänensä ilmaisi inhoa. Wilkins oli poukahtanut pystyyn samalla hetkellä kuin Whartonin vanhoillis-vastustaja oli istahtanut paikalleen. Toinenkin mies samalla puolella kohosi pystyyn, mutta mustapäinen, murjottava Wilkins seisoi siinä niin myötenantamattomana, että toisen täytyi väistyä. Wilkins oli tuskin lasketellut suustaan pari lausetta, kun salissa jo oltiin selvillä siitä, että jotain hauskaa oli tulossa, ja ihmiset tulvivat uudelleen sisään. Ja kyllä olikin draamallinen tämän lyhyt, myrskyisä esitys. Hän alotti selittämällä, että muuan Pohjois-Englannin merkitsevimpiä ammattiyhdistyksiä hylkäsi Whartonin lakiehdotuksen kaikissa sen pääkohdissa, hän antoi oman personallisen kateutensa ja epäluottamuksensa ehdotuksen tekijää kohtaan pilkistää näkyviin, väitti, ettei Whartonilla ollut oikeutta esiintyä työväenpuolueen puolesta ja ilkkui tilanomistajan yrityksiä tuppautua kansanluokan avustajaksi, jonka kanssa hänellä ei ollut mitään tekemistä. Kiukkuisen vastalauseen hän pani sitä alistuvaisuutta ja nöyrämielisyyttä vastaan, jolla Wharton oli yrittänyt voittaa puolelleen eduskunnan molemmat suuret puolueet, ja hän vakuutteli mitä kiihkeimmällä sanatulvalla, että täyttymätön vihan juopa oli aina oleva niiden ja jokaisen työväenpuolueen välillä siksi kunnes työntekijälle tehdään oikeutta ja tilanomistajat, työnantajat ja kapitalistit kiemurtelevat tomussa. Kahdenkymmenen minuutin ajan Nehemiah Wilkinsin suu tuprutti leveimmällä Pohjois-Englannin murteella tällaista rumaa ja häijyä sanaryöppyä. Tuhannet työläiset olivat yhtenään vakuuttamistaan vakuutelleet hänelle, että hän oli syntynyt kaunopuhujaksi; ja omasta mielestään hän ei ollut koskaan puhunut paremmin.
Ensin oltiin alihuoneessa hyvillä mielin tästä odottamattomasta päällekarkauksesta. Mutta mikäli sanojen rajuus yltyi, vaihtui mielialakin tuota pikaa riemastuksen asteelle. Lady Cradockin paksu mies, joka istui vastustuspuolueen etupenkillä, kurottausi eteenpäin, tapasi Whartonin katseen ja hymähti ikäänkuin sanoen: "Mitä! — ettekö edes tätä ole voinut estää?"
Ja kun Wilkins kaiken lopuksi tähtäsi hyökkäyksensä suoranaisesti vapaamielisiä vastaan — jotka, vietyään perikatoon oman puolueensa ja koko maan, nyt madellen lähentelivät työläistä uikuttaen häneltä apua, kosk'ei enää muuta ollut neuvona — silloin raikui sali äänekkäistä naurunhohotuksista ja ilkkuvista "hyvä"-huudoista, joiden säestyksellä Wilkins vihaisesti hartioitaan nykäisten paiskautui istuimelleen.
Wharton puolestaan, joka Wilkinsin puheen alussa rauhattomana, hattu silmillään liikahtelihe paikallaan, istui nyt taas pystyssä säteilevin katsein tahi jutteli vilkkaasti Bennettin kanssa, joka oli käynyt istumaan hänen viereensä. Wilkinsin vaiettua nousi sisäasiainministeri ylös, ja neljäkymmentä minuuttia kestävässä puheessa hän esitti hallituksen non possumus-kannan eikä sitä tehdessään tietenkään laiminlyönyt lausua kaikkia niitä kohteliaisuuksia, joita nykyaikaisen valtiomiehen on tapana tuhlata "Kuningas Työn" kunniaksi. Työväenystäväin puolueessa ilmeisesti vallitseva hajaannus aiheutti hänet esiintuomaan muutamia ivallisia ja sattuvia huomautuksia, ja lopuksi hän puhui muutamia mairittelevia sanoja Whartonin menestyksestä, eikä voinut siinä samassa olla ilmaisematta ilkkuvaa osanottoansa sen johdosta, että vapaamielinen puolue sai niin armotonta kohtelua osakseen niin sanotuilta ystäviltään.
Tämän kestäessä Marcella näki, että Aldous Raeburn oli jälleen palannut saliin ja istahtanut paikalleen lähinnä puhemiestä, joka oli hänen julkinen esimiehensä. Tavantakaa ministeri kääntyi hänen puoleensa, ja Raeburn ojensi hänelle niitä asiakirjoja, joita tuo suuri mies yhtenään tarvitsi. Marcella piti silmällä jokaista liikettä; sitten hänen katseensa harhaili hallituksen penkiltä salin poikki Whartoniin, joka taas istui hattuunsa haudattuna ja käsivarret ristissä rinnalla tuijotti eteensä. Heikko vavahdus kulki läpi Marcellan. Siinä seisoi taas vihamielisinä vastatusten nuo kaksi miestä, joiden ympärillä hänen elämänsä oli kierrellyt — ja taas oli hän syrjästäkatsojana.
Kun sisäasiainministeri oli istahtanut paikalleen, syntyi yleinen liike ja hälinä, sillä kaikki ajattelivat päivällistä — mutta silloin nähtiin Bennettin nousevan pystyyn. Nälkäiset alihuoneelaiset kiirehtivät takaisin sisään, ja saliin jääneet kävivät paikoilleen. Bennettillä oli parlamentissa hyvä maine, hän oli yleisesti kunnioitettu, eikä hänen tarvinnut koskaan puhua tyhjille seinille. Odotettiin nyt jännittyneinä saada tietää, mille kannalle hän oli asettuva tähän uuteen tähteen ja hänen ja hänen oletettuun johtajantoimeensa nähden.
Kun Bennett oli puhunut loppuun, niin Länsi-Brookshiren edustaja oli noussut sata prosenttia alihuoneen jäsenten kunnioituksessa. Mies, jota pidettiin kansanjoukkojen tunnustettuna johtajana suurimmassa osassa Pohjois-Englantia työväenkysymysten alalla ja jonka valtiollinen katsantotapa tähän saakka usein hänen omaksi vahingokseenkin, oli ollut huomattavan maltillinen, oli antanut Whartonille mitä lämpimintä kannatusta, oli hyväksynyt hänen ehdotuksensa, niiden kaikki uskaliaat ja epäilystä herättävät yksityiskohdatkin, ja muutamin jalomielisin, joskin hiukan hämärin sanoin antanut alihuoneen tietää, mitä hän omasta puolestansa arveli Whartonin toiminnasta työväenmaailmassa yleensä ja siitä, mitä hän oli saanut aikaan hajanaisessa työväenpuolueessa erikoisesti parlamenttiin tultuaan.
Bennett ei ollut mikään suuri puhuja. Hän oli yksinkertainen mies ilman erikoista tietopuolista sivistystä, ja vahvan ja hartaan uskonnollisuuden jalostama. Mutta juuri tuo hänen sanontatapansa koruttomuus ja teeskentelemättömyys antoi hänen sanottavalleen lisää pontta. Hän oli ehdottomasti sitä mieltä, että työväenpuolue ei pääse merkitsemättömästä asemastaan pystyyn kohoamaan, ennenkuin se tykkänään eristyy muista puolueista ja saa oman, varsinaisen johtajansa; itseensä nähden hän vaatimattomasti kieltäytyi rupeamasta toimeen, johon hänen menneisyytensä mahdollisesti saattoi oikeuttaa hänet, ja hän lupasi vankasti tukea nuoremman toverinsa politiikkaa joka kohdassa. Wilkinsille — joka puolivälissä puhetta tömisteli ulos salista — hän antoi pari puolittain hyvänsuopaa sutkausta — ja ennenkuin hän oli istahtanut paikalleen, olivat hänen ympärillään istuvat puoluetoverit — itse asiassa kaksi kolmatta osaa parlamentin työväenedustajista — kiihtyneillä kasvoillaan, hyvä-huudoillaan ja peittämättömällä innostuksellaan antaneet alihuoneen tiedoksi, että tämä puhe merkitsi käännettä, ei ainoastaan Harry Whartonin elämänradalla, vaan myöskin koko suuren työväenliikkeen parlamenttaarisessa historiassa.
Valkopartainen, ikävystyttävä puhuja, jota Wharton oli Marcellalle osoittanut, nousi nyt vuorostansa ylös. Se oli kuin sovittu merkki alihuoneen jäsenille tulvia ulos yhtenä miehenä. Bennett kuivaeli otsaansa punaisella nenäliinallaan kuumuudesta ja mielenliikutuksesta vallan uupuneena ja hätkähti tuntiessaan äkillisen kosketuksen käsivarrellaan. Wharton kumartui hänen puoleensa — kalmankalpeana ja vavahtavin huulin.
"En kykene teitä kiittämään", sammalsi hän, "tekisin itseni naurunalaiseksi."
Bennett nyökähytti ystävällisesti päätänsä, ja pian työnnettiin kumpikin ulospyrkivään väenahdinkoon, missä he aito englantilaisina tunnepurkauksia kammoen väistivät toisiaan.
Vasta sitten kuin Wharton vastaanotettuaan kokoushuoneessa lukemattomia kädenpudistuksia ja onnentoivotuksia oli matkalla naisten lehterille, palasi hänen mielentyyneytensä. Silloin hänessä äkkiä pääsi valloilleen koulupojan riemuitseva hilpeys ja vallattomuus. Tuo ihmeellinen voitto takana! — ja ylhäällä nuo silmät, nuo kasvot häntä odottamassa! Millä ihmeellä hän voisi hetkeksi irtaantua tuosta Cravenin neitosesta ja saada Marcellan vain itseään varten?
"No!" sanoi hän iloisesti, kun neiti Boyce kääntyi hänen puoleensa lehterin pimeässä.
Mutta outo ujous esti Marcellaa antamasta tunteilleen valtaa, ja
Wharton paremmin tunsi kuin näki, kuinka haltioissaan hän oli.
"Ei huolita jutella täällä", lausui Marcella. "Eikö päästä ulos? Minä olen ihan sulaa!"
"Päästään tietysti. Tulkaa terassille. Ilta on jumalallinen, ja siellä tapaamme päivällisseuramme. No, neiti Craven, mitä piditte?"
Edith hymähti viileästi.
"Menihän se mukiin", virkkoi hän.
"Piru vieköön nuo itserakkaat venturistit", mietti Wharton mielessään johtaessaan heidät ulos.
IX LUKU.
"Ihastuttavaa!" huudahti Marcella, kun he saapuivat terassille ja virta, ranta ja taivas avautuivat heidän eteensä ihanan kesäillan moninaisissa valo- ja varjovivahduksissa. "Oh, olipa siellä kuuma — onhan aivan häpeällistä, että teljette meitä naisia moiseen häkkiin!"
Whartonin voitonvarmat silmät säteilivät hänen katsoessaan Marcellaan.
Tämä oli sievässä, valkeassa kesäpukineessa — Wharton muisteli ennenkin nähneensä sen — paksuilla, aaltoilevilla hiussuortuvilla oli pieni mustista pitseistä tehty hattu, joka säädyllisesti oli sidottu leuan alle mustilla silkkinauhoilla. Marcellan nuorekas kauneus, jossa sen ohessa kuvastui niin paljon luonteenlujuutta ja arvokkaisuutta, hänen ilmehikäs, sointuva äänensä, pään ylväs asento, — kaikki esiintyi tällä hetkellä Whartonille tavattoman elävästi. Tuntui kuin Marcella tänä iltana olisi kuulunut hänelle, ollut hänen omaisuuttaan, hänen vallassaan.
Terassi oli täpötäynnä väkeä, ja äänten sorina oli huumaava. Sittenkin Wharton huomasi, että Marcellaa ruvettiin paikalla tähystämään heidän raivatessaan itselleen tietä rouva Lanen luo. Kaikki, jotka sivuuttivat heitä tai väistyivät syrjään heidän liikkuessaan, kääntyivät katsomaan häntä.
Nuori tyttö oli niin kokonaan mieluisien, jännittävien vaikutelmainsa vallassa, ettei hän tästä mitään huomannut. Ahmimalla hän nautti auringonlaskun valosta — virran runollisesta salaperäisyydestä — sillan viehkeistä muodoista ja niistä muistoista, joita tämä paikka hänen mieleensä johti. Tuontuostakin hän säpsähti peläten, että joku väenvilinässä liikkuva hahmo saattaisi olla Aldous Raeburn, mutta kun vastaantulija olikin ventovieras, antautui hän uudelleen mielihyvänsä valtaan. Mutta Wharton tiesi, että Marcellaa huomattiin; Whartonin korva tapasi ne kuiskaukset, jotka häntä seurasivat. Hänen turhamaisuutensa, joka tänä iltana jo oli saanut niin paljon tyydykettä, otti osan Marcellalle osoitetusta huomaavaisuudesta omaksi kunniakseen, ja tämä julkinen tunnustus nuoren tytön kauneudelle kohotti hänet yhä enemmän hänen seuraajansa silmissä.
"Kah, tuossahan rouva Lane onkin!" sanoi hän lähestyen mustapukuista, lyhyenläntää naista, jota ympäröi ryhmä herroja.
Marcella ja Edith esitettiin. Sitten Edith tapasi erään tuttavan, nuoren lontoolaisen parlamentinjäsenen, jonka piti syödä päivällistä heidän kanssaan, ja hän poistui tämän kanssa terassille kävelemään päivällistä odoteltaessa.
"Minä lähden näyttämään neiti Boycelle terassin toista päätä", sanoi
Wharton Lanelle. "Emme vielä kotvaan saa mitään syötävää. Mikä tungos!
Eipä Alresforditkaan vielä näy tulleen."
Lane kohotti hartioitaan tähystäessään ympärilleen.
"Raeburn on myös pyytänyt joitakin vieraita, ja paitsi meitä kuuluu vielä olevan kolme, neljä muuta päivällisseuraa. Taitaa tulla ruokaa yhtä niukasti kuin passausta!"
Wharton vilkaisi Marcellaan tutkivasti, mutta tämä puheli rouva Lanen kanssa eikä ollut mitään kuullut.
"Käymmekö yhdessä katsomaan terassia toiselta puolelta", sanoi Wharton hänelle. "Päivällisestä ei ole mitään toivoa vielä kahteenkymmeneen minuuttiin."
He läksivät yhdessä liikkeelle. Mutta paljon he eivät päässeet etenemään, sillä illan sankaria puhuteltiin ja onniteltiin yhtenään, ja hänen seuralaiseensa vilkaistiin uteliaasti.
Viimein he pääsivät pakoon ahdinkoa, joka oli pahin terassin pääsisäänkäytävällä, ja tulivat läntiselle sivulle, joka oli suhteellisesti tyhjä, siellä kun käyskenteli vain muutamia yksinäisiä pareja ja ryhmiä.
"Saanko tavata herra Bennettiä?" kysäisi Marcella innokkaasti, kun he pysähtyivät sillan rintamaan ja silmäilivät harmahtavan ruskeaan veteen. "Minua niin haluttaisi puhutella häntä."
"Pyysin häntä päivällisille meidän kanssamme, mutta hän ei tullut. Hän on mennyt johonkin hartausseuraan — niin ainakin luulen. Westminsterissä puhuu tänä iltana kuuluisa amerikkalainen saarnaaja — ja olen varma siitä, että Bennett on mennyt sinne ja aikoo ravita itseään Moodylla ja Sankeylla. Merkillistä joukkoa me ihmisparat olemme! — Vai niin, hänen puheensa oli teille mieleen?"
"Kuinka kylmästi te kysytte!" naurahti Marcella. "Oliko se teille mieleen?"
Wharton oli tuokion ääneti ja tähysteli myhäillen vettä. Sitten hän kääntyi Marcellaan.
"Kuinka suuressa kiitollisuuden velassa olen mielestänne hänelle?"
"Niin suuressa kuin vaan jaksatte suorittaa", vastasi Marcella painokkaasti. "Epäitsekkäämpää ja jalomielisempää puhetta en ole koskaan kuullut."
"Vai niin, te olette siis aivan hurmaantunut?"
Nuori tyttö lennätti häneen omituisen, puolittain vakavan, puolittain uhmaavan katseen.
"En olekaan. Minä en usko teidän lakiehdotukseenne — ja olen varma siitä, ettette koskaan voi viedä sitä perille!"
Wharton kohautti silmäkulmiaan.
"Kenties suvaitsette ilmaista minulle, millä kannalla nykyisin olette", sanoi hän, "että tietäisin miten sovitella sanani. Kun viimeksi Mellorissa juttelimme näistä asioista, olitte ymmärtääkseni — sosialisti."
"Se on pientä, mitä minä olin mennä vuonna", vastasi Marcella hilpeästi, vaikka äänessä samassa oli surunvoittoinen vivahdus. "Silloin olin pikku lapsi! Nyt minulla kenties on muutamia vaivaisia mielipiteitä — mutta ne ovat kaikki vielä yhtenä sekasotkuna — eikä minulla ole koskaan aikaa järjestellä niitä."
"Oletteko luopunut venturisteista."
"En! — mutta minä olen niin ymmällä, ja Cravenit, pelkään, tulevat piammiten sulkemaan minut pois yhdistyksestään. Nähkääs — nyt minä jo tunnen muutamia työläisiä."
"Tunsittehan viime vuonnakin."
"En!" intti Marcella päätään pyörittäen — "se oli aivan toista. Mutta nyt minä elän heidän maailmassaan — yhdessä heidän kanssaan — ja he juttelevat minulle huoliaan. Kerran viikossa otan kotonani vastaan kaikki tuttavani, jotka asuvat piirissäni — miehet ja naiset. Rouva Hurd — tiedättehän kuka se on" — hänen silmäkulmansa rypistyivät tuskin huomattavasti — "tulee käsitöineen pitämään meille seuraa, ja niin tulee Edith Cravenkin; ja välistä on pikku huoneessani väkeä ihan ahdinkoon asti. Miehet tupakoivat — jos akkunoita voi pitää auki! — ja luulenpa, että minäkin pian kohta rupean polttamaan — se panee heidän kielensä paremmin liikkeelle. Siinä on kansaa kaikenkarvaista — sosialisteja, vanhoillisia, radikaaleja — —"
"— — Ja sosialisteja kohtaan ette ole suopea?"
"No niin, he ovat mieltäkiinnittäviä, uneksivia miekkosia", virkkoi Marcella nauraen, "jotka eivät huoli säästää ja tarttuvat käsiksi elämään väärästä päästä. Todisteluilla ei heitä saa vakuutetuksi! Sosialistinen työmies ei välitä tuon taivaallista tosiseikoista, jotka eivät hänen asiaansa aja. On tosiaankin suurenmoista, miten ylimielisesti hän ne työntää syrjään."
"Niinpä me kaikki teemme!" sanoi Wharton nykäyttäen olkapäitään. Sitten hän kääntyi selin sillan rintanojaan voidakseen paremmin pitää Marcellaa silmällä. Vilvoittaakseen itseään hän oli ottanut hatun pois päästään, ja tuuli leikitteli hänen pehmeillä hiussuortuvillaan. "Mutta sanokaapa", jatkoi hän, "kuka on teidät käännyttänyt? — Hallinko? Kerroitte minulle seurustelevanne paljon hänen kanssaan."
"Ehkäpä. Mutta entä jos elämä itse olisi vienyt minut toisiin ajatuksiin. Vuosi sitten en nähnyt maailmassa muuta kuin mustaa tai valkoista. Nyt minä valvon yökausia pohtiessani kaikkia niiden välisiä värivivahduksia — siinä se erotus on. Vai kahdeksantuntista työpäivää kaikille työntekijöille kaikissa ammateissa!" Äänen ylenkatseellinen värähdys pani Whartonin hämmästymään. "Te tiedätte, ettei sitä koskaan saada läpi ajetuksi. Entä ne muut suurelliset parannukset, joista puhuitte, niitä ei saada, ennenkuin maailma on muuttunut Uudeksi Jerusalemiksi — ja kun maailma on Uusi Jerusalem, ei niitä enää tarvita."
Wharton kumarsi ivallisesti.
"Hyvin puhuttu! — vaikka olemme tuon ennenkin kuulleet. Kunniani kautta, olettepa astuneet eteenpäin koko joukon, vai onko ehkä Edward Hallin kantanut teitä? Niinmuodoin ovat köyhät nykyisin mielestänne kyllin hyvillä päivillä, ja maailma ei kaipaa enää lisää parannuksia — sekö on seurauksena sairaanhoito-toimestanne? Te olette samaa mieltä kuin Dennykin, se mies, joka nousi puhumaan minun jälestäni?"
Hänen äänensä kiusoitti Marcellaa. Sitten tämä nimi äkkiä johti hänen muistiinsa epämieluisan ajatuksen, joka veti hänen otsansa ryppyyn.
"Sekö se sitten oli se mies, jota te tänä aamuna ahdistitte Sotahuudossa!"
"Aah! te luette, mitä minä kirjoitan!" huudahti Wharton samassa taas hyvätuulisena. "Niin oli — sillä minä alotin sotaretken. Kuten tietysti tiedätte, on Craven lähtenyt työpaikalle ja lakko alkaa ensi viikolla. Pian työnnämme kaksi tykistöä tuleen, toista hoitaa hän lentävänä kirjeenvaihtajana, toista minä täältä käsin. Minä todella nautin tuota kirjoitusta laatiessani!"
"Sen kyllä uskon", vastasi Marcella kuivakiskoisesti, "mutta voin vakuuttaa teille, että ainakin yhden lukijan saitte siihen käsitykseen, että asiassa on toinenkin puoli. Kenties erehdyn, mutta minuun se ainakin vaikutti sen. Mistä se johtuu", huudahti hän kiivaasti, "ettei yksikään työväenlehti voi olla oikeudenmukainen vastustajaansa kohtaan?"
"Ovatko sitten muut lehdet teistä hitustakaan paremmat?" kysyi Wharton halveksuvasti.
"Eivät. Mutta mitä minä siitä välitän! Mehän me juuri puhumme oikeudesta, keskinäisestä arvonannosta ja myötätunnosta, ja sittenkin me mustaamme kaikkia ihmisiä, jotka eivät hyväksy aatteitamme — se on, kokonaisia luokkia kansalaisiamme. Eikä meidän vihamme enää puhkea avonaisena, rehellisenä ja tuimana kuten vanhaan hyvään aikaan! ei, nyt turvaudutaan uuteen menettelytapaan, panettelun ja häpäisemisen aseisiin. Aina me tiedämme kaikki niin paljon paremmin kuin vastustajamme, — tuskin viitsimme heihin suuttua. Meidän käy vaan 'sääliksi' — 'me olemme pakotetut rankaisemaan' kuten lapsuudenaikain häijy opettajatar!"
Wharton punastui tahtomattaankin.
"Sulimmat kiitokset!" sanoi hän. "Vieläkö jotain muuta? Otan mieluimmin kaikki torat yhdellä haavaa."
Marcella katseli häneen hievahtamatta.
"Miksikä kirjoititte tai otitte julaistavaksi tuon kirjoituksen
Länsi-Brookshiren tilanomistajista kaksi päivää sitten?"
Wharton säpsähti.
"Mitä! eikö se ollut totta?"
"Ei!" vastasi Marcella koukistaen halveksuvasti huuliaan; "ja kyllä tekin tiedätte, ettei se ollut totta."
"Sekö Raeburneista? Totta tosiaan, mikäli minä olen käsittänyt", virkkoi Wharton pitkään, "olitte te itse samaa mieltä joku aika sitten."
Nyt Marcella jäi sanattomaksi. Hän kumartui sillan kaidepuun yli ja nostaen maasta kivisirpaleen hän viskasi sen veteen. Wharton näki hänen kätensä vapisevan.
"Kuulkaapa", sanoi hän nojautuen hänkin kaidepuiden yli, niin että hänen äänensä kuului aivan Marcellan korvan juuressa. "Aiotteko aina vaan olla noin riitaisa minulle? Ettekö tiedä, ettei maailmassa ole ketään, jota tahtoisin miellyttää enemmän kuin teitä?"
Marcella oli vaiti.
"Palatkaamme puheeseeni", sanoi Wharton nauraen, "ettehän luule tekään, että uskon lakiehdotukseni toteuttamisen mahdolliseksi?"
"En tiedä", sanoi Marcella harmistuneena ja alkoi uudelleen poimia kiviä muurista. "Siltä minusta kuulosti."
"Se on minun lahjani — mon petit carillon, kuten Renan sanoisi. Mutta kuvailetteko, että minusta on mieluista, kun te tai muut tulette minulle sanomaan, ettei tuollaisen lakiehdotuksen aika ole vielä tullut? Selvähän se on, ettei sitä vielä saada perille."
"Miksikä sitten pidätte tuollaisia mahtipontisia puheita, jotka huikaisevat ystäviänne ja vievät alihuoneen harhaan?"
Wharton näki mielihyväkseen tutut myrskynenteet — välkkeen silmissä, helottavan punan poskilla. Marcella ei ollut koskaan niin kaunis kuin vihassa.
"Koska meidän täytyy kehittää voimiamme, arvoisa neiti. Höyry on pidettävä voimassa — se on annettu minun tehtäväkseni. Kahdeksantuntista laillista työpäivää kaikissa eri ammattihaaroissa emme saa aikaan — mutta agiteeraamalla tämän houkutteleva unikuvan hyväksi, pauhaamalla ja toitottamalla saamme hankituksi monta seikkaa, joita me todella kaipaamme. Rohkaiskaa ystäviänne ja säikyttäkää vihollisianne — muuta keinoa ei ole olemassa politiikassa, jos tahtoo tulla huomatuksi. Älkää huoliko katsella minuun, ikäänkuin haluaisitte ruveta minua syyttelemään — sillä silloin minun täytyy korvata samalla mitalla. Minä yhä vielä omalla tavallani taistelen aatteitteni puolesta, te, huomaan minä, olette jo niistä luopunut!"
Mutta tällä kertaa hän ampui yli maalin. Marcella purskahti matalaan, hilpeään nauruun, joka pani nuoren parlamentinjäsenen aivan hämille.
"Te ivaatte minua?" sanoi hän nopeasti — "katsotte varmaankin, että olen vilpillinen ja tunnoton? — Kas vaan! Mutta te ette ole oikeutettu ivaamaan minua. Viime vuonna lupasitte lupaamistanne palkintoa minulle. Nyt on maksuaika tullut — nyt minä sen vaadin."
Hän puhui matalalla, selvällä äänellä melkein Marcellan korvaan, ja hänen sanansa vaikuttivat melkein magneettisesti. Muistojensa valtaamana, mutta samassa sotien niitä vastaan — nuori tyttö käänsi kasvonsa verkalleen häneen. Jos Marcella tällä hetkellä olisi seuralaisensa kasvoissa äkännyt pienintäkään viittausta siihen kohtaukseen, jota hän kammosi muistella, niin olisi Wharton siinä silmänräpäyksessä kadottanut valtansa häneen. Mutta hän käyttäytyi moitteettoman hienosti. Marcellan tutkivaa silmää kohtasi vain arvokas ja ystävällinen katse, joka yhdessä välähdyksessä johti hänen mieleensä kaikki, mitä he yhdessä olivat jakaneet ja kokeneet, ja muistutti niitä traagillisia hetkiä, joilla hän arveli sovittaneensa tuon halpamaisen teon.
Wharton näki hänen kasvojensa vavahtavan. Sitten Marcella sanoi ylpeästi:
"Lupasin olla kiitollinen. Niinpä olenkin."
"Ei! ei!" väitti Wharton samalla matalalla äänellä. "Te lupasitte minulle ystävän. Missä hän on?"
Marcella ei vastannut. Hänen käsivartensa riippuivat hervottomina veden yläpuolella, ja silmät tähystivät kohden autereista taivasta, jota vastaan kuvastuivat St. Thomasin sairashuoneen jykeät ääriviivat ja lukemattomien lamppujen tuikkivat valot. Mutta lopulta Whartonin katse pakotti hänet kääntymään. Nuori tilanomistaja näki hänen silmissään puolittain vihamielisen, puolittain liikutetun katseen ja kiirehti puhumaan, ennenkuin Marcella sai mitään sanotuksi.
"Miksikä hautaannutte tänne Lontooseen sairasten ja köyhäin pariin?" sanoi hän kuivasti. "Ei se elämä ole teitä varten; se ei lainkaan sovellu teille."
"Kylläpä te koettelette ystävienne kärsivällisyyttä!" huudahti Marcella, jonka poskille jälleen nousi kuuma hehku. "Mikä oikeuttaa teitä tuollaisia huomautuksia tekemään?"
"Minä tunnen teidät ja tunnen myös teidän harrastuksenne. Te ette voi niitä edistää tuossa toimessa. Ei sairaanhoito ole teitä varten; teitä tarvitaan omassa säätyluokassanne — vertaistenne parissa — niiden ihmisten keskuudessa, jotka Englannin kohtaloa johtavat ja muodostavat. Tuohan on sulaa hullutusta! te vain näyttelette!"
Marcella teki pienen ilkkuvan kumarruksen.
"Kiitos vaan. Teen hiukan rehellistä työtä ensi kerran eläessäni."
Wharton nauroi. Marcella ei ollut oikein selvillä siitä, oliko hän tosissaan vai teeskentelikö hän.
"Yhdessä kohden olette vallan entisellänne — te ette koskaan anna myöten! Olkaapa nyt vaihteen vuoksi hiukan nöyrä tänä iltana. Kas tuossa, herra Lane jo kutsuu meitä?"
Ja siinä seisoikin herra Lane, etäällä huitoen käsivarrellaan ilmaa.
"Tunnetteko lady Selina Farrellin?" kysyi Wharton, kun he joutuun astuivat toisten luo.
"En; kuka hän on?"
Wharton nauroi.
"Kaitselmus tekisi viisaasti, jos antaisi lady Selinan kerran viikossa kuulla tämän kysymyksen — teidän äänellänne! No niin, hän on personallisuus — lordi Alresfordin tytär — naimaton — rikas — pitää 'salonkia', tai luulee pitävänsä — johtaa monen ihmisen elämää ja kohtaloa — tai luulee johtavansa — mikä itse asiassa onkin samaa lady Selinalle. Hän haluaa hartaasti tutustua teihin. Luuletteko voivanne olla ystävällinen hänelle. Siinä hän on — sallittehan minun esittää? Hän kuuluu päivällisseuraamme."
Samassa Marcella esitettiin pitkälle, valkoveriselle naiselle, jonka päätä koristi hyvin kuosikas musta, punanauhanen hattu ja joka suosiollisesti ojensi hänelle kätensä.
"Olen kuullut niin paljon teistä puhuttavan!" sanoi lady Selina heidän yhdessä astuessaan käytävää pitkin ruokasaliin. "Kuinka suurenmoista, että olette ruvennut sairaanhoitajattareksi."
Marcella naurahti jotenkin väkinäisesti.
"Mitä vielä", sanoi hän, "meitä on vaikka kuinka monta."?
"Niin kyllä, mutta tehän puuhaatte niin paljon muuta. Herra Wharton on kertonut teistä — niin mieltäkiinnittävää."
Marcella ei vastannut mitään. Lady Selina mietti mielessään, että hän oli hyvin kaunis, mutta aika kömpelö nuori nainen. Yhtäkaikki, ken Aldous Raeburnin ja kolmekymmentätuhatta puntaa vuodessa on työntänyt luotaan, ei ole tavallisten ihmisten joukkoon luettava, olipa hän kömpelö tai ei.
"Tunnetteko täällä monta päivällisvieraistamme?" kysyi lady Selina makeimmalla äänellään. "Kaiketi tunnette. Olettehan niin hyvä ystävä herra Whartonin kanssa."
"Hän asui meillä viime vuonna", vastasi Marcella lyhyesti. "En, en tunne ketään."
"Sitten kai saan mainita heidän nimensä. Teistä tuntuu paljon hauskemmalta, jos tiedätte keitä he ovat. Eikö totta?"
Ja tuo ylhäinen lady luetteli hät'hätää vierasten nimet. Marcellasta tuntui, että enimmät heistä olivat perin hienoa tai perin vaikutusvaltaista väkeä, useista hän muisteli hämärästi kuulleensa neiti Raeburnin juttelevan viime vuonna. Sitäpaitsi oli seuraan liittynyt kaksi vanhoillista ministeriä ja pari kolme etevää parlamentinedustajaa. Marcellaa tuo kaikki ihmetytti.
Marcellan oikealla puolella istui toinen ministereistä, vasemmalla toisen nuori, kaunis yksityissihteeri. Rakastettavia vieruskumppaneita he olivat kumpikin ja hyvin huomaavaisia tuntematonta kaunotarta kohtaan. Ministeri, joka oli lordi Maxwellin läheinen tuttu, tahtoi päästä selville siitä, oliko tämä neiti Boyce Aldousin entinen morsian. Uteliaisuutensa kannustamana hän pani liikkeelle parhaat voimansa, että saisi Marcellan puhumaan.
Mutta nuori tyttö kuunteli häntä vain puolella korvalla, hän ei voinut olla yhtenään kiinnittämättä huomiotansa isäntäänsä ja tämän pöytätovereihin. Oikealla hänestä istui lady Selina, vasemmalla ministerin nuori, ihastuttava vaimo. Pöydän yläpäässä rouva Lane ponnistelihe suonenvedontapaisesti pitääksensä keskustelua vireillä lordi Alresfordin kanssa, joka, vaikka olikin vanhuuttaan jo puoleksi höperö, esiintyi vielä niin mahdikkaasti ja varmasti, kuin otaksuisi pääsevänsä pääministeriksi minä hetkenä hyvänsä. Mutta pöytäkeskustelu olikin pääasiallisesti yleinen — hilpeätä, huoletonta juttelua ja juoruamista milloin parlamenttimaailmasta, milloin seuraelämästä tai urheilualalta. Kaiken aikaa pallo lensi tottuneesta kädestä toiseen.
Ja Marcella yhä ihmettelemistään ihmetteli nähdessään, niitä osaa Wharton tässä seurassa näytteli. Toisinaan hän tuokioksi ummisti silmänsä loihtiakseen eteensä sen saman kuvan, minkä hänen tyttömäinen mielikuvituksensa oli Mellorissa luonut Whartonista. Missä oli nyt se yksinäinen, eriskummainen olento, jolle ylimykset kiukustuneina olivat kääntäneet selkänsä, koska hän oli ruvennut köyhien ja sorrettujen johtajaksi? Missä puhuja, joka vielä tunti sitten oli pitänyt hänet sellaisessa jännityksessä? Nyt ei Marcellan korva tavannut muuta kuin lystikkäitä juttuja Ascotin ja Newmarketin kilpailuista tai vilkasta väittelyä ylhäisen maailman viimeisistä uutuuksista. Kaikkien pöydässäolijain kanssa nuori sosialisti-edustaja näytti olevan tuttavallisissa, toverillisissa väleissä, eikä heistä yksikään tuntunut siitä pahastuvan tai sitä oudoksuvan sen enempää kuin sitäkään, että hän tässä istui täysin siemauksin nauttimassa "rikkaiden joutilaiden" ylellisyyttä ja huveja, joiden julmistunut vihollinen hänen olisi ollut oltava maailman silmissä.
Mutta jo hetken kuluttua tämä Marcellan ensimäinen vaikutelma haihtui jonkin verran. Hän alkoi oivaltaa vivahduksia, jotka ensin olivat jääneet häneltä huomaamatta, ja hänen korvansa erotti tuon ivaavan, kaksinaisen äänensävyn, joka niin usein oli nostattanut hänet vastarintaan. Hän näki, miten hänen vieressään istuvat naiset toisinaan kavahtivat taapäin, ikäänkuin olisivat leikitelleet eläimen kanssa, joka samettimaisista käpälistään äkkiarvaamatta paljastaa näköisälle repivät kynnet. Kaikki tämä pani Marcellan ymmälle, mutta osaksi se myös kiusasi ja suututti häntä. Mies, joka tällä tapaa sirotteli voimiansa, joka niin nopsasti tiesi sovitella purjeensa tuulten mukaan, ei voisi mitenkään saavuttaa sitä yhtenäisyyttä ja lujuutta, joita ilman ei yksikään kulje loistavaa tulevaisuudenrataa kohti. Hän tahtoi puhutella häntä — moittia häntä!
"Ei auta — nyt täytyy lähteä", sanoi Wharton viimein laskien pois lautasliinansa ja nousten ylös. "Lane, olethan sinä isäntänä sillä välin? Terassilla kohtaamme jälleen."
"Kunhan vain löytää meidät!" sanoi Marcellan naapuri. "Tällaista ahdinkoa en ole koskaan täällä nähnyt. Kumma mikä nautinto ihmisillä on ahmia päivällisensä näissä rumissa ravintolahuoneissamme."
Marcella kuljetti hymyillen katsettaan ympäri autiota huonetta, missä heidän pöytänsä oli asetettu kunniapaikkaan huoneen perälle. Hiukan etäämpänä, oven kohdalla, istui kaksi pienempää päivällisseuruetta.
"Onko täällä vielä muitakin huoneita?" kysyi hän jotain sanoakseen.
"Yksi vain", sanoi häntä vastapäätä istuva nuori herra, joka oli tullut Marcellalle esitetyksi, mutta jonka ei vielä ollut onnistunut kiinnittää hänen huomiotaan puoleensa. "Mutta sen on anastanut tänä iltana toinen suuri päivällisseura — Raeburn on nimittäin koonnut sinne suuren seuran", kääntyi hän viattomana ministerin puoleen. "Se on harvinainen tapaus."
Ministeri vilkaisi nopeasti seuralaiseensa. Mutta tämä oli kääntynyt lady Selinaan, vastatakseen erääseen kysymykseen ja jutteli edelleen hänen kanssaan, kunnes noustiin pöydästä.
Kun väkijoukko taas tulvi ruokasalista terassille vievälle käytävälle, riensi Marcella kiireimmiten rouva Lanen luo.
"Minä luulen", virkkoi hän — "minä pelkään, että neiti Cravenin ja minun täytyy lähteä. Eiköhän herra Lane — eiköhän hän tahtoisi johtaa meitä pois täältä — kyllä me sitten saamme ajurin."
Hänen hätäinen, rukoileva katseensa hämmästytti rouva Lanea. Mutta takaapäin puuttui väliin herra Lanen ystävällinen, raikuva ääni:
"Ei, hyvä neiti Boyce! — sitä emme totta tosiaan voi suvaita — ei, ei — jääkää edes puoleksi tunniksi — meidän täytyy vielä juoda kahvia ja ihailla kuutamossa terassia ja virtaa! Ja jollette tahdo palata istuntosaliin äänestystä kuulemaan, hankimme sitten ajurin teille. Katsokaa toki kuuta! — ja vettä" — he olivat joutuneet suurelle terassille antavalle ovelle, — "eivätkö ne houkuttele teitä jäämään?"
Tuskissaan Marcella katsahti taakseen. Missä oli Edith? Tuolla kaukana toisessa päässä! — nähtävästi hyvin tyytyväisenä kahden tai kolmen hauskan seuralaisen ympäröimänä. Hän oli kerrassaan avuton. Ihmisvirta tempasi hänet mukanaan juttelevan herra Lanen kanssa kuutamoiselle terassille, ja hän silmäili ympärilleen kauhun ja tuskan vallassa, jota hän tuskin saattoi salata.
"Tulkaa katsomaan vettä", sanoi hän herra Lanelle, "ettekö tekin ole sitä mieltä, että on hauskempi seisoa yhdessä kohti."
Herra Lane arveli, että hän oli väsynyt, ja talutti häntä kohteliaasti istuvien ja kävelevien ryhmien välitse, kunnes he pääsivät sillan kaidepuille, jonne jäivät seisomaan. Marcella koetti puhella ja ihailla kuutamoista näköalaa, mutta itse asiassa hän kaiken aikaa sykkäilevin sydämin piti varalla, kuuluisiko läheisyydessä ääniä tai askeleita, joita hän pelkäsi. Että vielä lady Winterbournenkin piti tänne osua! Kuinka kiusallista! Viimeksi tänä aamuna hänelle oli saapunut Melloriin osoitettu kirje vanhalta ystävältään, joka oli hyvin harras saamaan kuulumisia hänestä ja tietämään hänen osoitettansa.
"No, mitä piditte tämäniltaisesta puheesta — Whartonin puheesta?" kysyi herra Lane, hyvätuulinen parlamentinjäsen, jolle oli maallista hyvää suotu enemmän kuin aatteita. "Se oli loistava, eikö ollut? — puheena arvostellen. Sentapaiset puheet ovat minusta jonkinlaisia varmuusventtiilejä. Antaa niitä vain tulla enemmänkin tuollaisia mielipiteitä! Hyvää se vain tekee, että niistä väitellään. Sen minä teille sanon, neiti Boyce, että alihuone on paras paikka, missä näitä lahjakkaita nuoria miehiä voi kesyttää! — Ensin heidän täytyy saada pauhata — ja kotvan kuluttua heistä on tullut kelpo väkeä. Kas — kuka siellä? — no sehän on lady Winterbourne! mikä odottamaton yllätys."
Ja arvoisa parlamentinjäsen pudisti sydämellisesti kättä muhkean, mustapukuisen naisen kanssa, jonka komealle, valkoiselle tukalle kuutamo kimalteli.
"Marcella!" huusi naisen ääni.
Niin — siinä hän oli! juuri lady Winterbournen takana. Yhä yltyvässä hämärässä hän oli seuralaisineen huomaamatta lähestynyt niitä kahta henkilöä, jotka kaidepuihin nojautuneina seisoivat juttelemassa.
Marcella irtaantui kiireesti lady Winterbournen syleilystä, empi silmänräpäyksen ja kurotti sitten kätensä Aldous Raeburnille. Hän oli selin valoon, eikä Marcella niinmuodoin voinut nähdä hänen kasvojansa pimeässä. Unohtumattomasti painui Marcellan muistiin hänen edessään oleva kuva — jykevä, tumma rakennus satumaisessa valaistuksessa kimaltelevine goottilaisine akkunoineen — joen sinervä juova, jonka pinnalla levottomat valonsäteet heijastuivat — ohi kiitävä höyrylaiva kirkkaasti valaistune kajuuttineen — ja tuossa hänen edessään tuo tuttu, tumma hahmo.
Heidän katseensa sattuivat yhteen. Mutisiko Aldous jotain tervehdykseksi? Marcella ei sitä tiennyt, niin hän oli kiihtynyt ja onneton. Hän takertui paikalla kiinni lady Winterbourneen, sillä hän aavisti, että hänen vanhan ystävänsä mieli oli melkein yhtä kuohuksissa kuin hänen omansa.
"Oh! tulkaa pois — tulkaa minun kanssani pois! — Tahtoisin puhua kanssanne!" änkytti hän hätäisesti ja veti lady Winterbournen mukaansa.
Lady Winterbourne totteli häntä hämmentyneenä, ja he poistuivat terassille.
"Voi lapsi kulta, lapsi kulta!" huudahti vanha rouva — "kuinka omituista, että tapasimme teidät täällä! Se on niin käsittämätöntä, niin kauheata! Ei! — sitä en tarkoita. — Täytyyhän teidän tietysti joskus joutua yhteen — mutta eilen vielä hän kertoi minulle, ettei hän ole teitä tavannut sen jälkeen kuin — ja siksipä minä niin hätäännyin. Kylläpä olin hupsu äsken. Kas niin — jääkää tänne hetkiseksi ja kertokaa jotain itsestänne."
Ja uudelleen he pysähtyivät joen partaalle. Nuori tyttö vilkaisi hermostuneesti ympärilleen ikäänkuin peikkojen ahdistamana. Lady Winterbourne rauhoittui, ja Marcella huomasi taas hänen piirteissään ja katsannossaan tuon omituisen sekoituksen ankaraa traagillisuutta ja vienoa, ujoa pehmeyttä, joka ennen vanhaan oli niin usein pistänyt hänen silmäänsä. Marcella hyväili häntä hellästi, melkein kuin omaa äitiänsä, ja suuteli hänen valkeata, rypistynyttä kättänsä pimeässä kenenkään huomaamatta.
"Niin hauskaa taas tavata teitä", sanoi hän kiihkeästi, "niin hauskaa!"
Lady Winterbourne oli hämmästynyt ja liikutettu.
"Miksi ette ole kirjoittanut minulle riviäkään, paha lapsi! Tuskin olen mitään saanut kuulla teistä — eikä äidiltännekään saanut koskaan mitään tietää. Milloin tulette minua tapaamaan — vai tulenko minä teidän luoksenne? En voi viipyä täällä nyt; tyttäreni Ermyntrude Welwyn pitää kiirettä, sillä hänen on mentävä tanssiaisiin tänä iltana erään nuoren tytön kanssa. Olipa se omituista", päivitteli hän uudelleen, "olipa se omituista, että te ja hän satuitte tapaamaan toisenne juuri tänä iltana! Hän lähtee huomenna Italiaan lordi Maxwellin kanssa, näettekös!"
"Sen kuulin", sanoi Marcella levollisemmalla äänellä. "Tuletteko ensi viikolla teelle minun luokseni? — Minä kirjoitan vielä tarkemmin milloin. — Nyt meidän täytyy lähteä — missä mahtaa ystävättäreni olla?"
Ahdistunein mielin hän tähysteli terassille.
"Minä vien teidät joka tapauksessa takaisin Lanein luo", sanoi lady
Winterbourne, "vai yhdyttekö meihin?"
"Ei! ei! viekää minut takaisin Lanein luo."
"Äiti, tuletko nyt?" kuului etäältä naisen ääni. Samassa suhahti lady Winterbournen luo kevyt ja siro pikku olento ja ruikuttava tytönääni kuului sanovan:
"Lady Winterbourne kulta, kestää niin kauhean kauan, ennenkuin joudun puetuksi ja kammatuksi. Minä suutun kamarineitsyeeni ja silloin tulen oikein noita-akan näköiseksi. Ermyntrude saa hävetä, että otti minut mukaansa. Tulkaa nyt!"
"Älähän itke, Betty. Et pääse yhtään mukaan, jos itket", nauroi lady
Ermyntrude. "Äiti, onko tämä neiti Boyce — sinun neiti Boycesi?"
Hän ojensi Marcellalle kätensä ja he vaihtoivat keskenään parisen sanaa. Lady Ermyntrude tarkasteli pimeässä kiinteästi ja uteliaasti solakkaa vierasta neitiä, jota hän, kumma kyllä, ei ollut vielä milloinkaan nähnyt. Marcella tuskin kuuli mitä hän sanoi. Hänen huomionsa oli kääntynyt lady Winterbournen käsivarressa riippuvaan hentoon tyttöseen, "Betyn" kauniisiin, lempeihin silmiin — jotka vakavasti ja ujosti häntä tähystelivät — otsaa peittävään, vaaleaan kutripilveen, pitkään, suippoon leukaan, ihastuttaviin pikku kasvoihin.
"Eipä näy teistä olevan mitään apua!" sanoi Betty viimein traagillisella äänellä. "Kai minun poloisen on yksin kotiin mentävä jonkun poliisimiehen turvissa. Herra Raeburn!"
Aldous, joka seisoi toisessa ryhmässä heidän takanaan, erkani seurastaan ja lähestyi verkalleen.
"Herra Raeburn! Ermyntrude ja lady Winterbourne aikovat viettää yönsä täällä, ellette aio heitä estää. Hankkikaapa toki minulle joku ajuri!"
Samassa Marcella keksi Edithin, joka parin parlamentinjäsenen kanssa astuskeli heitä kohti huolettomasti ja hilpeästi jutellen.
"Oh! tuossahan hän onkin — tuossa tulee ystäväni!" huudahti Marcella helpottuneesti. "Hyvästi — hyvästi!"
Hän kiirehti tiehensä, mutta huomasi samassa, että Aldous Raeburn seisoi silmänräpäyksen ajan yksikseen. Vimmastunut Betty oli harpannut hänen luotaan ahdistamaan jotain toista seurasta eksynyttä.
Silmänräpäyksessä Marcella totteli sisäistä tunnesysäystä, jota hän ei voinut vastustaa, vaikka tiesi uteliaiden katseiden seuraavan itseään. Hän astui Raeburnin luo.
"Miten on lordi Maxwellin laita?" kysyi hän kiireisellä ja vapisevalla äänellä. "Olen niin pahoillani siitä, että hän on sairas — en ollut ensinkään kuullut — minä — —"
Hän ei rohjennut katsoa ylös. Aldous Raeburnin äänikö se oli, joka vastasi?
"Kiitos. Olemme olleet hyvin levottomat hänen tähtensä; mutta nyt lääkärit jo antavat parempaa toivoa. Huomenna viemme hänet etelään."
"Marcella! viimeinkin!" huudahti Edith Craven, käyden kiinni ystäväänsä. "Ettäkö minä muka olen seuranpettäjä? Lorua; sinähän se minusta hävisit. Mutta tuossahan herra Wharton jo tulee takaisin. Nyt minun täytyy mennä — tule jättämään hyvästi — kaikki puuhaavat jo lähtöä."
Aldous Raeburn nosti hattuansa. Marcella tunsi itsensä nöyryytetyksi, tuska — katkera harmi valtasi hänet. Tuo vieras, kylmä ääni! nuo tylyt, väkinäiset sanat! — Katuvana Marcella oli yhtä hillitön kuin hätyyttävänäkin — ja nyt hän kiihkeästi sovintoa ikävöiden oli lähestynyt Aldousia — toivoen jotenkuten voivansa saada hänet tuntemaan, että hän oli "kovasti pahoillaan", kuten hänen lapsena oli tapana sanoa. Aldous oli kyllä oikein hänet ymmärtänyt, siitä ei epäilystäkään. Hän paremmin kuin kukaan muu tiesi, miten peruuttamattomasti heidän välinsä oli purkautunut. Mutta kun elämässä sitten viisastuu, kuten Marcella on tehnyt, kun lopulta huomaa katkerasti loukanneensa, kenties vahingoittaneensakin toista ihmisolentoa, eikö silloin ole lupa katkoa muotojen sitovat kahleet, astua tuon ihmisen luo ja avomielisesti myöntää olleensa väärässä? Eikö ole oikeutta koettaa tällä keinoin saavuttaa sisäistä sovintoa ja omantunnon rauhaa?