Mutta hänet oli työnnetty pois — heitetty syrjään — ja sen oli tehnyt miehistä hienotunteisin ja ylevämielisin! Hän astui terassia pitkin ikäänkuin sumuverho silmillään, mitään näkemättä, pureskellen huultansa ja taistellen suuttumuksen kyyneliä vastaan. Tuo hämäränsekainen kaipuu, jonka alkusyytä hän ei itsekään tuntenut, oli myrskyten täyttänyt hänen sielunsa ja pakottanut hänet lähentelemään miestä, joka kerran oli rakastanut häntä, mutta joka nyt näytti vain ylenkatsovan ja paheksuvan häntä. Hän oli pitänyt niin ymmärrettävänä, niin melkein asiaan kuuluvana, että Aldous rakastuisi häneen! Mistähän mahtoi johtua, että häntä nyt niin kirvelsi rakkauden ja vaikutusvallan kadottaminen? Hän ei ollut koskaan rakastanut Aldous Raeburnia — hän oli huolettomasti lupautunut hänelle ja sitten ravistanut hänet pois luotansa tuntematta rahtustakaan omantunnonvaivoja. Ja sittenkin Raeburnin muutamat kylmät sanat — hänen ylpeä, karttava käytöksensä olivat synnyttäneet hänessä niin viiltävän tuskan, että hän tuskin saattoi sitä kestää. Hän tunsi äkkiä olevansa niin yksinäinen ja onneton!
Mutta onnellinen hänen sittenkin täytyi olla! — täytyi olla rakastettu! Tähän outoon tulokseen hänen raskas, vaivalloinen työvuotensa oli lopultakin hänet johtanut.
* * * * *
"Oh, rakas rouva Lane, olkaahan nyt niin herttainen!" kuului Whartonin ääni. "Vain parisen pientä kierrosta vielä! Sitten tulee äänestys, ja sitten me kaikki lähdemme lepäämään laakereillemme!"
Siinä tuokiossa hän jo oli Marcellan vieressä, avopäin, säteilevänä, vieläpä häikäilemättömänäkin, kuten hänen oli tapana kiihtymyksen hetkinään. Tullessaan terassille hän näki Marcellan puhelevan Raeburnin kanssa, mutta hänen ajatuksensa olivat tällä hetkellä niin yksinomaan uppoutuneet hänen omiin muistelmiinsa, etteivät toisten asiat — ei Marcellankaan — tällä hetkellä merkinneet hänelle mitään.
Tyydytetyn turhamaisuuden ja kiihottuneen kunnianhimon hymy päilyi hänen huulillaan, ja hänen hilpeää mielialaansa kartutti yhä Marcellan mieluisa läsnäolo. Milloin rohkein, milloin tuttavallisin sanoin hän osoitti nuorelle neidille kunnioitusta ja mairittelevaa huomaavaisuutta, ja hän tiesi kyllä, että tämän illan tapahtumat olivat tuntuvasti kohottaneet hänen merkitystänsä ja arvoansa Marcellan silmissä.
Marcellakin saattoi tänään, Whartonin mielihyväksi, riemuita voitosta. Hänen korvissaan surisi lakkaamatta ne huomautukset, joita terassilla liikkuvat ihmiset yhtenään tekivät. Marcellan kauneudesta. Raha — tuo kirottu raha! — ellei se olisi vastassa, niin —! Voisiko ylöspäin kiipeävä valtiomies koskaan toivoa itselleen häikäisevämpää puolisoa?
Viisi minuuttia venyi kymmeneksi, ja kun alihuoneen jäsenet viimeinkin riensivät äänestämään ja Whartoninkin täytyi riistäytyä irti, silloin ei Marcellakaan enää tuntenut olevansa yksinäinen ja hyljätty, ja hän oli antanut Whartonille enemmän syytä kuin milloinkaan ennen pitää häntä kauniina ja rakastettavana.
X LUKU.
"Ned ystäväni, olehan nyt järkevä! Sisaresi on epätoivoissaan ja niinpä minäkin. Miksikä kiusaat meitä jäämällä kaupunkiin tässä helteessä ja ottamalla vastaan kaikki nuo tuhannet toimet, vaikka tiedät, ettet pysty niitä suorittamaan paremmin kuin — —"
"Sairas heinäsirkka", naureskeli Hallin. "Kelpaa sinun puhua! Siksikö päivä sinut noin ruskeaksi paahtoi, että Italiasta kotiin tultuasi alkaisit meille vaivaisille saarnata järkeä. Älä luulekaan, että välittäisin näyttää niin voimakkaalta kuin sinä. Kaikkea voi olla liikaa, rakas ystävä."
Aldous silmäili huolestuneena puhujaan eikä ottanut ensinkään rauhoittuakseen hänen leikinlaskustaan.
"Sisaresi on kertonut minulle", jatkoi hän, "että näännytät itsesi noilla loppumattomilla luennoillasi, ettet saa öisin unta ja ettei hän kuukausimääriin ole ollut niin huolestunut terveydestäsi kuin nyt! Mikset heitä nyt kaikkea sikseen ja asetu kunnollisesti lepäämään? Voithan sitten taas talvella tarttua käsiksi työhön?"
Hallin asetteli sormenpäitään yhteen ja hymähti hiukan.
"Tuskinpa minä talven yli pääsen", virkkoi hän rauhallisesti.
Raeburn säpsähti. Hallin puheli tavallisesti terveydestään reippaasti ja toivehikkaasti, milloin häntä halutti siihen kajota.
"Niinhän sinä menettelet, kuin todella toivoisit tuon ennustuksen käyvän toteen!" sanoi hän kärsimättömästi.
Hallin ei heti vastannut, ja Raeburn, joka nojautui akkunalautaa vasten, tarkasteli levottoman ja onnettoman näköisenä ystävänsä kuihtuneita kasvoja ja hintelää vartaloa.
"Älähän sureksi minun puolestani, poikaseni", virkkoi Hallin viimein asettaen laihan kätensä Raeburnin käsivarrelle — "pian minä kaikesta luovun. Tahikka oikeammin, pian minusta kaikki luopuvat. Työmiehillä on muita hommia, ei heitä haluta kuumina heinäkuu-iltoina istua kuuntelemassa ikäviä luentoja. Minä matkustan pian järville. Mutta muutamia luentoja minun on sitä ennen vielä pidettävä, vaikka myönnän kyllä, etten koskaan ennen ole ollut näin rauhaton. Yö joutuu, ja silloin ei kukaan tee työtä."
Keskustelu siirtyi tästä politiikan alalle ja kosketteli päivän kysymyksiä, työväestön mielipiteitä ja sen semmoista. Raeburn oli jo kotvan aikaa huomannut ystävänsä sieluntilan kummasti vaihtuneen. Intoisan nuoruutensa aikana Hallin oli seurannut miltei yksinomaan positiivisia ihanteita ja tarkoitusperiä. Mutta viime aikoina näytti negatiivinen suunta päässeen valloille; hän oli asettunut jyrkästi vastustelevalle kannalle useihin ympäri maata kiertäviin ja suosiota saavuttaneihin käsityskantoihin nähden, ja aikaisempien vuosien onnellinen, poikamainen ääni oli muuttunut miehen myrskyäväksi sotahuudoksi, joka Hallinin tapaiselle luonteelle on yhtä välttämätön kuin nuoruuden ihanteiden ilot.
Raeburn pelästyi sitä tulista kiihkoa, joka hehkui hänen ulkonaisen malttinsa alla. Niinpä Hallin puhuessaan Bennettin kääntymyksestä Whartonin lakiehdotuksen puolelle tai tuosta uudesta omaisuudenjakokirjasta, jonka oppia vastaan hän niin tulisesti saarnaeli, masensi kyllä suuttumuksensa ja ylenkatseensa, mutta hänen sanoihinsa kätkeytyi niin intohimoinen tuska, että se oli Raeburnista järjetöntä, kerrassaan sietämätöntä nähdä, ja se näytti juuria myöten uuvuttavan tuon ennaltaan jo hauraan elämän. Aldousin sielu kapinoi sitä vastaan. Mitä hyötyä oli siitä, että kiivaat, veriset uskonsodat on saatu häviämään, ilmaantuuhan alinomaa uusia, vastakkaisia katsantokantoja, jotka turmelevat sydämen ja lähimmäisenrakkauden yhtä suuressa määrässä kuin entisaikojen taistelut homoiusianin ja homousianin välillä? Eivätkö ne jo olleet riistäneet häneltä hänen rakkauttansa? Oliko hänen nyt vielä uhrattava niille ystävänsäkin?
"Riittää jo tästä asiasta!" sanoi Hallin viimein — "vie minut takaisin Italiaan! Ethän ole kertonut minulle mitään matkastasi — et paljon mitään!"
"Kerroinhan sinulle, että rankkasateessa läksin ja rankkasateessa palasin", sanoi Aldous; "se oli ensimäinen sade Pohjois-Italiassa nelikuukautisen kuivuuden jälkeen. Niin, kuritusta ihminen ansaitsee! 'Sadetta Reggiossa, sadetta Parmassa — Lodissa sadetta, Piacenzassa sadetta!' — siinä päiväkirjani suunnilleen, yhtä loistavaa päivää lukuunottamatta, jolloin tätini, Betty Macdonald ja minä kiipesimme ylös Milanon tuomiokirkkoon."
"Oliko Betty hupainen matkatoveri?"
Aldous nauroi.
"Ainakin hän teki ohjelman vaihtelevaksi. Milanossa ollessamme tätini ja minä saimme tuskin muuta tehdä kuin juosta hänen jäljestänsä, niinkuin olisimme leijaa tavoitelleet. Ensin hän eksyi meistä tuomiokirkon torilla ja juoksi tiehensä kuin villikauris, ja äkkiä, Neta tädin selittämättömäksi kauhuksi, me keksimme, että hän ajoi takaa nuorta, sinikaapuista italialaista upseeria. Kun saavutimme pariskunnan, niin Betty mongertaen parasta italiankieltänsä kysyy, mistä 'Signor' on ostanut kaapunsa, sillä hänen täytyy kaikin mokomin saada samanlainen, ja toinen lakki kädessä selittelee 'Signorinalle', että jos hän suvaitsee seurata häntä kadun kulmaukseen soturiräätälin luo, niin hän voi saada toivomuksensa heti paikalla täytetyksi. Sinnepä meidän siis kaikkien oli astuttava, niin oli Betyn tahto. Kuvaile, miltä Neta tädin naama näytti. Betty osti pienen laivanlastillisen kangasta — ja alkoi sitten kursailematta tanssia kadulla pelkästä mielihyvästä — ällistelevän upseerin ihmeeksi. Tuomiokirkon torniin noustessamme hän oli niin hurjan yritteliäällä päällä, että täti rukka oli järkensä menettää, ja minäkin päästin helpotuksen huokauksen, kun vihdoin sain heidät turvallisesti alas."
"Pelkkää kujeilemistako se tyttö vain on?" sanoi Hallin hymähtäen. "Jutuistasi saan melkein sen käsityksen, että hän on pikku apina, joka juuri on päässyt livahtamaan karkuun positiiviltaan."
"Niin kyllä, mutta tällä pikku apinalla on niin kiltti sydän", vastasi Aldous ja nauroi uudelleen, kuten kaikkien oli tapana Betty Macdonaldista puhuessa, "ja kaikkia sairaita ja murheellisia olentoja se kohtelee vastustamattomalla herttaisuudella. Näkisitpä vaan, minkälainen hän on vanhoja, naimattomia naisia kohtaan. Siinä hän on kerrassaan nerokas. Iltaisin ravintolan suuressa salissa hän istuu heidän ympäröimänään — välittämättä herroista, jotka istuvat syrjässä harmistuneina ja pahatuulisina. Milloin Betty vain näkee huoneessa jonkun, joka kenties tuntee itsensä syrjäytetyksi — kotiopettajattaren, koulutytön tai kömpelön nuorukaisen — niin eikö hän vaan silloin ryhdy hänen kanssaan puheisiin. Se on kaunis piirre; usein olen mielessäni ihmetellyt, onko se totista osanottoa vai pelkkää teeskentelyä."
Hän kävi äänettömäksi, mutta myhäili yhä. Hallin loi häneen tutkistelevan katseen. Ajatus, mikä liikkui hänen mielessään, kuvastui luultavasti hänen kasvoissaankin. Sillä Raeburnin kasvot saivat äkkiä toisen ilmeen; väsähtynyt, rasittunut katse, joka viime aikoina oli astunut entisen filosofisen rauhan sijaan, tuli uudelleen näkyviin.
"En ole kertonut sinulle, Hallin", virkkoi hän matalalla äänellä, nostaen silmänsä ystäväänsä, "että olen nähnyt hänet".
Hallin oli kotvan aikaa vaiti. Viimein hän sanoi:
"Et. Tiesin, että hän oli parlamentissa kuulemassa Whartonin puhetta ja että hän söi päivällistä siellä. Minä kyllä otaksuin, että olitte siellä sattuneet yhteen — mutta hän ei ole itse mitään siitä virkkanut."
"Minulla ei tietysti ollut aavistustakaan siitä", sanoi Aldous; "terassilla lady Winterbourne ja minä äkkiä jouduimme yhteen hänen kanssaan. Silloin minä huomasin, että hän kuului Whartonin seuraan. Hän tuli puhuttelemaan minua — minulle selviää nyt — että hän tahtoi olla ystävällinen" — hänen äänensä ilmaisi, miten vaikeata oli saada sanat puhutuksi — "mutta minä näin samassa Whartonin lähestyvän häntä. Minua hävettää nyt ajatellessani, miten tylysti hänelle vastasin, mutta en voinut sille mitään."
Hänen kasvoissaan ja silmissään oli nyt outo hehku. Kuukausimääriin Raeburn ei ollut maininnut Marcella Boycen nimeä, mutta siitä huolimatta Hallin oli selvillä kahdesta seikasta: ensinnä, että Aldous oli yhä vielä saman kiihkeän intohimon vallassa, joka muodosti osan hänen elämäänsä, toiseksi, että viime vuoden tapahtumat olivat iskeneet hänen mielensä paljon katkerammaksi, kuin Hallin oli saattanut aavistaa.
"Huomasitko mitään sellaista", kysyi hän hetken äänettömyyden kuluttua, "joka panisi sinut otaksumaan, että hän aikoo mennä naimisiin Whartonin kanssa?"
"En — en", vastasi Aldous verkkaisesti, "mutta hän on nähtävästi ystävällisissä, kenties tuttavallisissa väleissä sen miehen kanssa. Ja juuri tätä nykyä luulisin, että Whartonilla saattaa olla suurempi vaikutusvalta häneen kuin milloinkaan ennen. Hänen puheensa parlamentissa kaksi viikkoa takaperin oli tavallaan suuri voitto hänelle. Näkyy olevan yleinen luulo, että hän ennen pitkää on alihuoneen ensimäisiä miehiä."
"Niinpä näkyy. Mutta minä en usko sitä. Siinä puolueessa on kateellisuus liian suuri. Olisipa hän Parnell! Mutta häneltä puuttuu juuri nuo vaadittavat ominaisuudet — mielenmaltti, kyky pidättäytyä kaikista vähäpätöisistä asioista ja toimista, itsensä keskittämisen taito."
Aldous kohautti hartioitaan.
"Eipä häntä juuri siitä voi moittia! Mutta se kyllä on tosi, ettei hän pysy loitolla mistään eikä kestään. Tulin minne hyvänsä, aina minä kuulen hänestä puhuttavan."
"Mitä! — muka ylhäisissä piireissäkin?"
Aldous nyökäytti päätänsä.
"Sitten on tapahtunut keikahdus hänen politiikassaan", tuumi Hallin. "Hänellä mahtaa olla jokin varma tarkoitusperä. Sillä pelkkä nautinnonhimo ei voi sellaista miestä saada haltuunsa."
"Ei tietenkään!" vastasi Aldous kuivakiskoisesti. "Kyllä hänellä tarkoitusperä on. Ei kukaan pidä häntä pelkkänä liehakoitsijana. Oli miten oli, luulenpa sentään, että hän arvostelee liian suureksi sen puolueen mahdin ja vaikutusvallan, jonka suosioon hän pyrkii. Oletko seurannut Sotahuudon johtavia kirjoituksia lakosta?"
"En!" huudahti Hallin punoittavin poskin. "En tahdo lukea niitä mistään hinnasta maailmassa! Jos sen tekisin, en kenties kykenisi enää antamaan lakkokomitealle raha-avustusta."
Aldous oli ääneti, ja Hallin oivalsi samassa, että hänen ajatuksensa olivat vierähtäneet takaisin siihen ainoaan seikkaan, joka yksinomaan piti hänen sielunsa kahleissa. Hallin oli kyllä selvillä siitä, että tosi ystävänä hänen ei pitäisi koskaan puhua Aldousille Marcella Boycesta — ei koskaan kehottaa häntä ajattelemaan häntä tai mitään, joka oli yhteydessä hänen kanssaan. Mutta hän ikävöi niin hartaasti saada osoittaa ystävälle osanottoansa, ettei hän kyennyt tätä vakaumustansa seuraamaan.
"Neiti Boyce on käväissyt täällä luonani kaksi tai kolme kertaa Italiassa ollessasi", virkkoi hän nopeasti nousten ylös kirjettä sulkemaan.
Aldous epäröi; sitten hän sanoi:
"Tuntuuko sinusta, että sairaanhoitajattaren toimi tyydyttää häntä?"
Hallin väänsi naamansa pieneen irvistelyyn.
"Milloin hänestä olisi tullut sellainen henkilö, joka muka tuntee 'tyydytystä'? Hän hoitaa potilaitaan suurenmoisella ja ihmeteltävällä tarmolla. Kun hän on täällä, niin minä ihailen häntä kaikesta sydämestäni ja säälin häntä samassa niin, että olen melkein itkeä hänen tähtensä!"
Aldous säpsähti.
"En tiedä, mitä tarkoitat", lausui hän niinikään nousten ja asettaen kätensä Hallinin kädelle. "Mutta älä selitä mitään! Parasta on, etten ensinkään siitä puhu. Voisin ehkä helpommin unohtaa koko jutun, jos hän esiintyisi ajatuksissani jonkun toisen miehen kanssa kuin Whartonin. Mutta tuo — tuo — —" Ääni katkesi; mielenliikutustansa salataksensa hän oli tarkastavinaan kääröä, joka oli hänen kädessään ja jatkoi sitten: "Muuan henkilö, jonka sinäkin tunnet, sanoi tässä tuonoin minulle: 'Kuulostaa kenties pahalta, mutta en voisi koskaan ilman nurjamielisyyttä ajatella naista, joka on hyljännyt minut.' Hänen sanansa hämmästyttivät minua, mutta toisinaan käsitän ne vallan hyvin. Minutkin valtaa usein suuttumus, joka on yhtä hyödytön kuin naurettava!"
Hän kohottautui hermostuneena suoraksi samassa jo melkein katuen mielettömyyttänsä, puuttuvaa itsensähillitsemiskyky. Hallin laski kätensä Aldousin hartioille, ja ystävykset silmäilivät toisiansa ääneti.
"Älähän huoli, vanha poika", sanoi Hallin viimein koruttomasti. "Käydään käsiksi työhömme. Mitä sinä halusitkaan tietää, olen aivan unohtanut sen."
Aldous tarttui hattuunsa ja kääröönsä ja alkoi selittää asiaansa tavallisella tyvenellä äänellään. Hän oli pistäytynyt hetkeksi Hallinia tervehtimään, koska hänen tiensä kulki melkein hänen asuntonsa sivutse. Hänen varsinainen tarkoituksensa oli viettää aamupuolensa ennen parlamentin kokoontumista tarkastamalla joitakin pieniä työhuoneita Drury Lanen naapuristossa. Sisäasiainmisteriötä oli pyydetty tutkimaan ja valvomaan tämän seudun työoloja, ja koska virastoon saapuneet tiedonannot niistä olivat olleet aivan ristiriitaiset, oli Aldous lopulta päättänyt lähteä itse ottamaan selvää asianlaidasta.
Tähän seikkaan oli Hallinkin hyvin perehtynyt, ja hänen harrastuksensa asiaan oli lämmin. He juttelivat parisen minuuttia siitä, ja Hallin selitteli innokkaasti Raeburnille niitä kahta tai kolmea kohtaa, joissa hän arveli hallituksen todellakin voivan saada joitakin parannuksia aikaan.
Sitten Raeburn teki lähtöä.
"Huomenna iltapuolella tulen raastamaan sinut ulos kävelylle", virkkoi hän ovea avatessaan.
"Tarpeetonta", hymähti Hallin; "tai oikeammin, jätä se tekemättä, sillä huomenna on minun kiertokulku-päiväni."
Ja Aldous käsitti, että hän sillä tarkoitti tavallista iltapuolenviettoansa lauantaisin. Hänen oli nimittäin tapana jonkun kansakoulun vanhempien poikien tai tyttöjen kanssa lähteä ulos retkeilemään tai näyttelemään heille Lontoon ihmeitä.
"Sinä et jaksa huomenna retkeillä poikien kanssa", intti Aldous vastaan, "jätä se minun toimekseni."
"Vielä mitä", vastasi Hallin hilpeästi työntäen hänet ovesta, ulos.
* * * * *
Tie Hallinin asunnosta Drury Laneen kulki kuumien, tukahuttavien katujen läpi. Pienten puistikkojen nurmikot nuokkuivat jo velttoina ja kellertävinä, kadut olivat likaiset ja tomuiset, ja liike Holbornissa ja sen ympäristössä tuntui Aldousista tänään vieläkin kuumeisemmalta ja pyörryttävämmältä kuin tavallisesti. Oltiin heinäkuussa, ja Lontoon lyhykäinen kesä oli jo kadottanut kaiken tuoreutensa.
Raeburnin mieliala oli lohduton ja painuksissa. Koko hänen elämänsä tuntui hänestä äkkiä niin tarkoituksettomalta, häntä inhotti kaikki — tämänpäiväinen tarkastusmatkansa, josta hän oli vielä eilen ollut suhteellisesti huvitettu, parlamentaarinen toimintansa ja hänen maatilaansa kuuluvat toimet, joihin hänen kotiinpalattua oli ryhdyttävä. Lisäksi oli hän allapäin siitä, mitä vastikään oli saanut kuulla isoisänsä terveydentilasta. Raskaana painoi häntä tietoisuus, että se kallis elämä, johon hänen oma elämänsä lapsuuden päiviltä asti oli niin kiinteästi liittynyt, nyt kallistui loppuansa kohti. Kuolema oli nyt riistävä häneltä sen ainoan olennon, jolle hänen yhä oli sallittu tuhlata kaikkea sitä hellivää rakkautta, jota hänen sydämensä pystyi antamaan ja jonka Marcella Boyce oli hyljännyt. Lisäksi ne ulkonaiset elämänmuutokset, jotka tämä kuolemantapaus oli aikaansaava hänen yhteiskunnallisessa asemassaan — hänen siirtymisensä ylähuoneeseen ynnä ne moninaiset velvollisuudet, jotka uusi, korkea arvoasema oli häneltä vaativa — herättivät nyt hänen mielessään vastenmielisyyttä ja inhoa, lisäten yhä hänen surujensa kuormaa. Harvalla oli niin vähäiset ajatukset kansanvaltaisuuden hyödystä kuin Aldous Raeburnilla, vaikka toiselta puolen taas ei monikaan ollut niin jyrkästi paheksuvalla kannalla eräihin säätyetuoikeuksiin nähden kuin hän.
Pikku Queen Streetin kulmassa Aldousin oli kohdattava se nuori tarkastelija, jonka opastuksella hänen oli määrä tarkastaa puheenalaisia työhuoneita. Määräpaikalle tullessaan Aldous näki siellä pitkäkasvuisen miehen, jolla oli parrakkaat, mustanpuhuvat kasvot ja hiukan jörömäinen käytös. Mutta Aldous tunsi hänet ja tiesi, että hän oli oivallinen työntekijä, ja muutenkin kyvykäs mies, jolta hänenkin jo oli onnistunut saada monenlaisia tietoja ja muutamia älykkäitä tuumiakin. Herra Peabody vastasi alisihteerin ystävälliseen tervehdykseen, ja molemmat astelivat puhellen eteenpäin.
Tarkastelija ehdotti, että he ensiksi kävisivät tutkimassa muuatta Drury Lanen takana olevaa katua, mistä enimmät talot jo olivat tuomitut alasrevittäviksi — "pimeä katu", joka naapuristossa oli hyvin pahassa huudossa. Täällä juuri olivatkin ne pahimmat työhuoneet, jotka hän halusi Raeburnille paljastaa, ja olipa monia muitakin epäkohtia, yhteiskunnallisia ja terveydellisiä, siinä samassa nähtävänä.
Kymmenen minuuttia astuttuaan he poikkesivat mainitulle kadulle. Lahoneine taloineen, jotkut ilman akkunoita, jotkut tukien nojassa, ahtaine vihannesjätteiden peittämine ajoteineen — siinä kun enimmäkseen asui Covent Garden Marketin vihanneskauppiaita — limaisine räystäskouruineen ja kuoppaisine katukivityksineen se näyttikin paljon synkemmältä ja saastaisemmalta kuin lähiseudun kadut. Ilman täyttivät haisevat höyryt, ja kadun törkyjen seassa hyppelevistä ja leikittelevistä lapsista saattoi nähdä, että he olivat syvälle vaipuneen ihmispolven jälkeläisiä.
Lähellä kadun kulmausta seisoi poliisi. Kun he olivat sivuuttaneet hänet, pyörähti Peabody takaisin hänen luokseen ja kuiskasi pari sanaa hänen korvaansa.
"Ilmoitin hänelle teidän nimenne, ja millä asioilla ollaan", virkkoi hän palatessaan vastaukseksi Raeburnin kysyvään katseeseen. "Katu ei nykyisin ole juuri niin paha kuin entisaikaan, ja saattaapa siellä tuontuostakin tavata rehellisyyttä ja kunnollisuutta, jota ei ole osannut ensinkään arvata. Mutta raakuutta ja varkautta siellä vielä aika paljon harjoitetaan. Tähän aikaan päivästä se on tiettävästi rauhallisin. Iltasin on täällä ahdinkoon asti työntökärryjä ja markkinapöytiä, silloin ovat kaikki jalkeilla, ja illemmalla, pimeän tultua, on katu kuin mikäkin horna. Satun tuntemaan tämän seudun kansakoulujen piiritarkastajan ja erään kaupunginlähetystoimeen kuuluvan henkilön, joka ei pelkää mitään."
Hän pysähtyi tuokioksi, osoitti sormellaan muutamia taloja ja alkoi sitten pitkäveteisellä, ujonlaisella äänellään tehdä selkoa niiden asukkaista ja kertoa joitakin kuvaavia juttuja heidän elämästään. Tuossa ryhmässä asusti pääasiallisesti paheen syvimpään lokaan langenneita naisia, jotka miesapulaistensa keralla ryöstivät, joskus murhasivatkin, heidän kynsiinsä sattuneen muukalaisen, tuossa talossa oli muuan mies kiduttanut tunnottomain veljiensä avustamana hiljakseen mitä julmimmalla tavalla kuoliaaksi vaimonsa; viereisessä talossa muuan pariskunta oli juuri vedetty oikeuteen kahden pienen lapsensa tunnottomasta rääkkäämisestä. Näihin paheihin ja rikoksiin liittyi luonnollisesti myös juoppouden kauhut. Joka kulmassa oli viinamyymälöitä, vaimot joivat yhtä vankasti kuin miehetkin, lapsille juotettiin jo kehdossa alkoholia, ja heti kun he kykenivät kolikon varastamaan tai kerjäämään, jatkoivat he ryyppimistä omin neuvoin.
Kun Peabody oli päättänyt kolkon luettelonsa, suuntasivat he kulkunsa kadun äärimmäisessä päässä olevaan taloon. Aldous kuunteli ja katseli kaikkea virkamiehen tyvenellä ja rauhallisella katsannolla, vaikka kukin yksityiskohta syöpyi lujasti hänen mieleensä yhä kartuttaen hänen synkkää, toivotonta mielialaansa. Mutta hänen seuralaisensa — nuori intoilija, jolla ei ollut kovinkaan suuria ajatuksia ylhäisistä virkamiehistä — näki hänessä vain kohteliaan, kyvykkään, kaavanmukaisen päämiehen, jonka kysymykset ja huomautukset osoittivat, että hänellä oli tavattoman tarkat tiedot.
Äkkiä molemmat miehet pysähtyivät ja katselivat ympärilleen saman vaikutelman iskeminä. Katu oli yhtäkkiä käynyt levottomaksi. Akkunat paiskattiin auki ja lukemattomia päitä työntäytyi niistä esiin. Ihmisiä tulvehti kaikilta syrjiltä ja kujilta, ne näyttivät ponnahtavan ylös maasta tai tippuvan taivaasta. Parissa sekunnissa oli äskeinen tyhjä, unelias katu täynnä juoksevaa ja kirkuvaa väkeä.
"Siinä on taas tappelu käynnissä!" sanoi Peabody kun väkitulva saavutti heidät. "Kuunnelkaa!"
Kimakat, läpitunkevat kauhunparahdukset halkaisivat ilmaa. Miehet ja naiset, jotka kiihtyneinä sysivät ja työnsivät ohi rientäessään noita kahta muukalaista, juoksivat kaikki erästä vasemmalla, noin kymmenen metrin päässä heistä olevaa taloa kohti. Aldous oli käynyt kalpeaksi.
"Se on nainen!" sanoi hän kuunneltuaan parisen silmänräpäystä, "ja se kuulostaa murhalta. Menkää joutuin noutamaan poliisia!"
Ja sen enempää virkkamatta hän sukelsi väentungokseen, raivaten itselleen tietä voimakkailla käsivarsillaan ja hartioillaan. Humalaiset miehet ja kirkuvat vaimot väistyivät syrjään hänen tieltään. Siinä samassa hän jo olikin tullut talon ovelle ja alkoi takoa sitä nyrkeillään kahden tai kolmen toisen miehen kanssa, jotka olivat joutuneet sinne ennen häntä. Sisästä kuultiin kammottavaa rähinää — huutoja, voihkinaa, kirouksia — tappelu hengestä oli nähtävästi käynnissä talon toisessa kerroksessa. Sitten kuului raskas putous — sitten taas naisen ääni — raukeana ja kuolevana vaikeroiden.
Ovi, jota Aldous ja hänen toverinsa yrittivät puhkaista, työnnettiin melkein samassa sisästäpäin auki, ja kolme miestä tupsahti pimeästä käytävästä kadulle. Kaksi heistä tappeli hurjasti kolmatta vastaan, joka oli oikea ihmispeto, väkijuomain hurjistama ja ylt'yleensä veressä.
"Hän on henkihieverissä!" huusi yksi kiinniottajista; "ja niin on sisarkin!"
"Sisar!" kirkui muuan nainen Aldousin takana; — "sairaanhoitajatarta hän tarkoittaa! Minä näin hänen menevän sisään istuessani akkunalla puoli tuntia sitten. Häh! senkin rutkale, senkin —!" Hän olisi karannut onnettoman päälle, elleivät ympärillä olevat olisi estäneet häntä.
"Pois tieltä!" huusi eräs poliisi. Niitä oli nyt saapunut kolme kappaletta Peabodyn kutsumuksesta. Mies vangittiin paikalla, ja väkijoukko hajaantui samassa.
Aldous oli jo yläkerrassa.
"Mikä huone?" kysyi hän tutisevilta ja itkeviltä naisilta, jotka seisoivat ensimäisellä porrastasanteella — sillä ylhäältä ei enää kuulunut pienintäkään luiskausta.
"Kolmannessa kerrassa, kadunpuolella", huusi heistä yksi. "Kaikki me rukoilimme ja vannotimme sitä nuorta hoitajatarta menemästä sinne! Eikös vain rukoiltukin, Betsy? — eikös Doll?"
Aldous harppasi ylös.
Kolmannessa kerroksessa oli kadunpuoleisen huoneen ovi selki selällään.
Lattialla lojui nainen, näköjään hengettömänä.
Hänen edessään oli Marcella Boyce polvillaan, läähättäen, vaatteet risaisina, hiukset hajallaan. Kaksi tai kolme muuta naista seisoi siinä vieressä avuttoman kauhun ja uteliaisuuden vallassa. Marcella kumartui vertavaluvan uhrin ylitse. Hänen vasen käsivartensa roikkui hervottomana kupeella, mutta oikealla kädellään koki hän ehkäistä verta, joka vuoti päästä. Sairaslaukku oli avattuna hänen vieressään ja yksi lavertelevista akoista ojensi hänelle mitä hän pyysi. Tämä näky syöpyi kammottavan selvänä Raeburnin sydämeen.
Marcellan hermot olivat sellaisessa kiihtymystilassa, ettei häntä voinut mikään ihmetyttää. Hän ei edes hätkähtänyt nähdessään Raeburnin astuvan huoneeseen.
"Luulen", virkkoi hän Aldousin kumartuessa hänen puoleensa, "että hän — sai hänet murhatuksi. Mutta kenties voi vielä olla — hiukan toivoa. Ovatko poliisit tulleet — ja paarit?" Hän puhui katkonaisesti ja sammuvalla äänellä, ikäänkuin olisivat sanat takertuneet kurkkuun.
Kaksi konstaapelia astui hänen puhuessaan sisään ja toinen kääntyi heti takaisin paaria noutamaan. Paikalle jäänyt poliisi äkkäsi Marcellan sairaanhoito-puvun ja lähestyi häntä kunnioittavasti.
"Näittekö tekin sen, neiti?"
"Minä — minä koetin erottaa heidät", ähki Marcella samalla raukealla äänellä, ja teki merkin vaimon toisella puolella polvistuvalle Aldousille, että hän auttaisi häntä siteen käärimisessä. "Mutta hän oli niin iso — ja vahva — sellainen ilkiö."
Aldousin sormet koskettelivat Marcellan vapisevaa kättä ja hän kiroskeli mielessään kömpelöitä miehensormiaan yrittäessään auttaa Marcellaa kääreen kiinnittämisessä.
"Minä olin alakerrassa", puheli tämä edelleen poliisin ottaessa esiin muistikirjansa, "hoitamassa — erästä sairasta lasta — kun kuulin hätähuutoja. He olivat porrastasanteella, mies oli ajanut hänet ulos huoneesta — ja karkasi sitten hänen jäljestänsä — luultavasti — heittääkseen hänet portaita alas — Sen sain estetyksi. Sitten hän otti lattialta jotain ylös — oh! tuossahan se vielä on!" Hän osoitti puistutellen rikkonaista tuolin jalkaa, joka oli heitetty lattialle. "Hän oli aivan hurjistunut — en voinut tehdä — juuri mitään."
Hänen äänensä sammui heikkoon valitukseen.
"Eikö käsivartenne ole vahingoittunut?" kysyi Aldous.
"Se ei ole taittunut — se on vaan nyrjähtänyt; minä en voi käyttää sitä. Kas niin — nyt ei voi enää mitään tehdä — ennenkuin hän joutuu — sairashuoneeseen."
Kalpeana ja horjuen hän nousi pystyyn ja kysyi poliisilta, pystyikö tämä käärettä panemaan. Mies, joka oli käynyt sairashoitokurssin, vastasi ylpeästi myöntäen. Marcella otti kääreen laukustansa ja viittasi tyynesti käsivarteensa. Poliisi toimitti tehtävänsä aika näppärästi ja tuskan uurteet Marcellan otsalla hävisivät vähemmiksi. Sitten hän uudelleen vaipui lattialle sairaansa viereen ja tuijotti tajuttoman naisen vammaisiin kasvoihin, luiseviin, verenpunaamiin käsiin, ja revittyihin, harmahtaviin hivustakkuihin. Kiihkeän säälin kyyneleet tulvivat esteettömästi hänen poskilleen, ja se johti Raeburnin muistiin menneet ajat. Tuollaisena hän oli nähnyt Marcellan kerran ennenkin — Minta Hurdin luona Hurdin vangitsemispäivänä.
Samassa hän huomasi, että he olivat huoneessa kahden. Toveriaan ja paareja odottaessaan poliisi oli mennyt ulkoportaille kirjoittamaan muistiin muutamain talonasukkaiden nimet ja todistukset.
"Nyt ette voi täällä enää mitään toimittaa", virkkoi Aldous ystävällisesti kumartuen Marcellan ylitse. "Sallittehan minun saattaa teidät kotiin? Tekin kaipaatte hoitoa. Poliisit ovat harjaantuneet tällaisiin toimiin, ja minulla on täällä mukana eräs tuttava, joka myös on pitävä huolta siitä, että muutto toimitetaan huolellisesti."
Nyt vasta Marcella täydelleen havahtui tietoisuuteen. Hän muisti kuka Aldous oli — missä he olivat — miten he olivat tavanneet toisensa viimeksi. Ja muiston keralla lennähti häneen eriskummainen ilon välähdys, vahvempi, tuskaa ja heikkoutta. Hänestä tuntui, ettei Aldous tämän jälkeen saattaisi enää olla tyly hänelle. Koulussa johtajattaren epäsuosioon jouduttuaan, kun hän ei voinut nöyrtyä anteeksipyyntöön, hänen oli tapana teeskennellä päänsärkyä tai leikata haava sormeensa saavuttaakseen sillä sääliä ja anteeksiantoa. Tuo sama salainen tunnelma valtasi hänet nytkin. Ei! — totta kai Aldous tämän jälkeen kohtelee häntä ystävänään.
"Minä tahtoisin ensin auttaa häntä portaita alas", pyyteli hän väräjävällä äänellä — ja niin he jäivät äänettöminä istumaan.
Aldousin katse harhaili ympäri huonetta. Se oli kurja, likainen yliskamari, seinäpaperit tahraiset, osittain rikkirevityt. Vikaantuneita tuoleja oli kaksi tai kolme; pari tyhjillä viinapulloilla ja jos jonkinlaisilla rääsyillä peitettyä arkkua toimitti nähtävästi vuoteiden virkaa. Sitten hänen silmäyksensä tarttui jälleen kuoleman kourissa korisevaan naiseen, joka siinä lojui Marcellan ja hänen välillään. Ja palava vihastuksen tunne voitti tällä hetkellä kaikki muut tunteet hänessä, — vihastus kohtalolle — Marcellan äidille — järjettömälle hyväntekeväisyydelle, joka ei häikäillyt lähettää Luojan luomista jalointa ja hennointa toivottomaan taisteluun pirullisuutta vastaan.
"Minä olen käynyt täällä usein ennenkin", sanoi Marcella viimein heikolla äänellä, "eikä tähän asti ole ollut yhtään levotonta. Päivällä ei katu ole sen pahempi kuin muutkaan — vaikka onhan se hyvin pahassa huudossa. Alakerrassa makaa pieni poika hyvin sairaana lavantaudissa. Tässä talossa asuu monta naista, jotka ovat olleet niin ystävällisiä hänelle ja hänen äidilleen. Tämäkin onneton raukka — tuli usein poikaa katsomaan — kun minä olin siellä. — Kunpa jo tulisivat — kunpa jo tulisivat!" puhkesi hän maltittomasti sanomaan, katsellen hengettömiä kasvoja — "joka hetki on tärkeä".
Aldousin astuessa ovelle tähystämään, se aukeni ja poliisit astuivat sisään. Kykenemättä heitä auttamaan, Marcella vain jakeli määräyksiä, mitenkä verinen pää oli nostettava, ja poliisit tottelivat huolellisesti ja taitavasti. Raeburn oli avullisena kuljetettaessa haavoitettua portaita alas, ja kantajat suuntasivat matkansa lähimmälle sairashuoneelle melkein kaikki kadun asukkaat kintereillään.
Palatessaan taloon Aldous harmikseen ja epätoivokseen: näki erään juuri paikalle saapuneen poliisitarkastajan puhelevan Marcellan kanssa nähtävästi neuvoen häntä missä ja miten hänen oli esiinnyttävä todistajana. Marcella nojautui seinää vasten, kannattaen kädellään vioittunutta käsivarttansa, ja näytti olevan pyörtymäisillään.
"Olkaa hyvä ja hankkikaa tänne paikalla ajuri", sanoi Aldous päättävästi Peabodylle ja viittasi sitten tarkastajan luokseen. He vaihtoivat parisen sanaa, tarkastaja nosti lakkiansa ja Aldous palasi Marcellan luo.
"Ajuri odottaa ulkona", sanoi hän. "Olkaa hyvä ja tulkaa heti kanssani.
Tällä haavaa ei teitä sen enempää vaivata."
Hän talutti Marcellaa väkijoukon läpi ja auttoi hänet vaunuihin. Kun vaunut vierivät eteenpäin, niin joka sysäys, pieni katukivistä aiheutuva tärähdys koski häneen kuin olisi hän itse kärsinyt tuskia. Kesti kotvan aikaa ennenkuin Marcella tointui siitä kivistyksestä, jonka vaunuihin nousu tuotti hänelle. Hän hengitti läähättäen ja teki voitavansa ettei pyörtyisi.
Aldouskin saattoi hillitä itseään niin paljon, ettei puhutellut häntä. Mutta hänen mielessään kuohui ja raivosi. Tällaistako se sitten olikin — tähänkö hänen kutsumuksensa — hänen suuri innostuksensa johti! Kolmekolmatta-vuotiaana! — nuoruuden ja kauneuden täydessä kukoistuksessa! Mikä hirvittävä, anteeksiantamaton tuhlaus! Sitä hän ei voinut kestää, siihen hän ei voinut tyytyä!
Oh! menköön vain naimisiin Whartonin kanssa, kenenkä muun kanssa tahansa, jos hänen vain silloin on mahdoton tuhlata hento kukoistuksensa aika moisiin kauhistuttaviin kohtauksiin. Ihmeellistä, miten arka Aldousin tapainen mies saattaa olla naisen puolesta! Itse hän kyllä saattaa kiihkoisalla mielihyvällä heittäytyä taistelun pauhuun. Mutta nainen! — hänen on pysyttävä loitolla elämän saastasta ja liasta! Onhan kerrassaan sietämätöntä, että hän vapaaehtoisesti — kostuttaa hennot siipensä vereen ja kyyneliin. Se sama tunnelma oli hänet vallannut silloin kun rouva Boyce kertoi hänelle Marcellan käynnistä vankilassa, Hurdin mökissä vietetystä yöstä.
Marcella arvasi mitä hänen mielessään liikkui, vaikka kuumeentapaiset ajatukset levottomana pyörteenä vilisivät hänen päässään. Aldous näki, että hänen verettömät huulensa äkkiä hymähtivät.
"Minä tiedän", virkkoi hän ja kohottautui suoraksi, voidakseen katsella häntä silmiin, "että luulette sairaanhoito-toimeni aina olevan tällaista!"
"Toivoakseni ei niin ole laita", vastasi Aldous ja yritti myöskin hymyillä.
"En ole milloinkaan ennen nähnyt tappelua", sanoi Marcella ummistaen uudelleen silmänsä. "Meitä ei koskaan kohdella raa'asti tai epäystävällisesti — usein minä ikävöin saada kokea jotain jännittävää!"
Ääni oli niin kärsimätön. Raeburnin jäykkä, kova katse heltyi.
"No, nythän on toivomuksenne käynyt toteen", sanoi hän kumartuen
Marcellan puoleen. "Kivistääkö käsivarttanne kovin?"
"Kivistää, mutta kyllä minä voin sen kestää. Se minua vain harmittaa, että minun on luovuttava työstäni vähäksi aikaa. — Herra Raeburn!"
"Niin." Aldousin sydän sykähti tuimasti.
"Mehän saatamme useinkin joutua yhteen — lady Winterbournen luona — tai maalla? Emmekö voisi olla ystäviä? Ette voi aavistaa kuinka useasti — —" Hän käänsi pois päänsä silmänräpäykseksi ja kokosi sitten kaikki voimansa "— kuinka useasti olen katunut sitä, mitä tapahtui viime vuonna. Nyt minä huomaan — käyttäytyneeni — paljon tylymmin" — ääni oli alennut melkein kuiskaukseksi — "kuin silloin saatoin käsittää. Mutta sehän on jo kaikki ollutta — emmekö voisi nyt olla ystävyksiä — ja ymmärtää toisiamme ehkä paremminkin: kuin milloinkaan ennen?"
Hänen silmänsä olivat yhä ummessa, häpeä ja uskaliaisuus taistelivat hänessä ylivallasta.
Mutta Aldous ei saanut sanaakaan lausutuksi. Hänet jähmetytti hänen muistossaan kummitteleva kuva terassilla — hän näki taas Whartonin voitonvarmana lähestyvän. Mutta Marcellan tila — hetken vakavuus — masensivat hänet.
"Ystäviähän me aina tulemme olemaan", sanoi hän lempeästi, vaikka hyvin väkinäisesti; sitten hän ei enää löytänyt muuta sanottavaa. Mutta Marcella tiesi kuinka suljettu hän oli, eikä niinmuodoin tällä kertaa pahastunut.
Marcella ojensi hänelle kätensä.
"Ei!" huudahti hän sitten äkkiä, ja tempaisi puistatellen takaisin veriset sormensa; "ei! ei!"
Sitten hän alkoi vavista, ja kauan pidätetty kiihtymys puhkesi rajuun kyyneltulvaan. Hän likistäytyi vaunujen seinämystä vasten, turhaan yrittäen masentaa mielenliikutustansa ja änkyttäen sekavia sanoja naisesta, jota hän ei ollut kyennyt pelastamaan. Aldous koetti viihdytellä ja tyynnyttää häntä, mutta hänen omaa sydäntänsä kirveli, ja Marcella tuskin kuunteli mitä hän sanoi.
Viimein he poikkesivat Maine Streetille ja Marcella näki jo Brown Buildingsin portin. "Nyt olemme perillä", sanoi hän hiljaa, kooten kaikki voimansa; "vielä minun täytyy pyytää teitä auttamaan minua pihan poikki ja portaita ylös — sitten en enää ole teille vaivaksi."
Ja niin Marcella astui Raeburnin käsivarren nojassa verkalleen Brown Buildingsin pihan poikki ällistelevän lapsilauman lävitse. Kun he joutuivat hänen ovensa kohdalle, vetäytyi Marcella pois Aldousista.
"Nyt olen kotona", sanoi hän raukeasti hymyillen. "Hyvää yötä!"
Aldous silmäili hyvän aikaa suurta, epäkaunista rakennusta ja läksi sitten kotimatkalle. Hän otti ajurin ja ajoi lady Winterbournen luo ja rukoili tätä noutamaan Marcellan luokseen ja hoitamaan häntä, mutta kaikin mokomin pitämään salassa, mikä osa Aldousilla oli tässä asiassa.
Ja sen jälkeen hän — Aldous parka! — vietti niin rauhattoman ja tuskaisen yön, ettei hänellä ollut elämässään ollut monta samanlaista.
XI LUKU.
Marcella istui syvässä mukavassa nojatuolissa lady Winterbournen vierashuoneen avonaisen akkunan ääressä. Talo oli James Streetin varrella, ja sieltä oli vapaa näköala vastapäätä olevien kasarmien harjoituskentälle ja vasemmalta näkyvään St. Jamesin puistoon. Kasarmien pihamaan nurmi oli kuiva ja surkastunut, sillä Lontoo oli kuumimmillaan. Mutta Brown Buildingsin korkeisiin muureihin ja lukemattomiin akkunoihin verrattuina tuntuivat puiston ja taivaan aukeudet niin virkistäviltä Marcellasta, ettei hän muuta halunnut kuin saada loikoa alallaan kirjansa seurassa, antautua unelmilleen ja olla häiritsemättä.
Lady Winterbourne ja hänen naimisissa oleva tyttärensä, lady Ermyntrude olivat lähteneet kaupungille, kuluttaakseen aikansa niihin lukemattomiin joutavuuksiin, joihin ylhäisön naiset tuhlaavat iltapuolensa. Marcella sai olla rauhassa mietteineen.
Mutta hänen mietteensä eivät olleet kadehdittavaa laatua. Ensinnäkin hän oli kyllästynyt joutilaisuuteen. Ensi alussa kun lady Winterbourne toi hänet kotiinsa, olivat pehmeät vuoteet ja sohvat, auliit, tottuneet palvelijat ja maukas ruoka tuottaneet hänelle niin suurta nautintoa, että hän oli soimaellut itseään hekumallisuuden taipumuksista. Mutta nyt hän oli ollut täällä jo kaksi viikkoa ja ikävöi takaisin työhönsä. Hänen mielensä oli niin levoton ja vaihteleva, ettei tällainen mukava ja toimeton elely voinut kauan häntä miellyttää. Hän vakuutteli itselleen, ettei hänen paikkansa ollut enää rikkaiden ja suurten maailmassa. Loitolla näiden puistojen ja palatsien takana, pimeiden katujen sokkeloissa oli hänen toimialansa, se toimiala, jonka hän intohimoisen luonteensa kaikella tarmolla oli tehnyt omakseen. Mutta hänen nyrjähtänyt käsivartensa oli vielä siteessä, ja sitä hoiti sen lisäksi taitava lääkäri. Marcella ei niinmuodoin voinut palata kotiin, kuten hänen äitinsä oli toivonut; eikä liioin ryhtyä työhönsä, asiantila, joka viime aikoina oli tehnyt hänet hiukan vaiteliaaksi ja alakuloiseksi.
Hänen suurimpana hupinaan olivatkin oikeastaan käynnit kahdesti viikossa sen naisen luona, jonka elämän hän oli kuin olikin pelastanut — ja oman elämänsä uhalla. Tuo onneton olento oli tosin ikänsä loppuun asti kantava jälkiä miehensä katalasta kohtelusta, mutta hän jäi kuitenkin eloon, ja Marcella, lady Winterbourne ja Raeburn olivat yhteisesti sopineet siitä, ettei hänen tulevaisuudessa tarvitsisi puutetta kärsiä.
Mutta Marcellan mielenrauhaa jäyteli monikin kalvava mietiskely. Katkerasti hän oli pettynyt ja syvästi loukkaantunut huomatessaan, ettei tuo traagillinen puolentunnin yhdessäolo Aldous Raeburnin kanssa ollutkaan pystynyt ystävyyden siltaa rakentamaan niiden tuskaisten, ahdistavien muistojen yli, jotka erottivat heidät toisistaan. Aldous oli käynyt kaksi tai kolme kertaa lady Winterbournen luona hänen siellä ollessaan ja oli tehnyt kaiken voitavansa helpottaakseen Marcellan todistajana esiintymistä oikeudessa, mutta samaa kohteliaisuutta olisi tietenkin mikä mies tahansa osoittanut naiselle, jota oli tukenut sellaisessa tärisyttävässä tilaisuudessa. Milloin he toisiansa tapasivat, oli Aldousin käytös muodollinen ja jäykkä; keskustelu ei ottanut sujuakseen, ja niinpä Marcellassa joka kerta lujittui se katkera otaksuminen, että Aldous oli hänen lähentelemistänsä ihmetellyt, kukaties vielä paheksinutkin, koskapa se ei ollut saanut sovintoa aikaan.
Lapsellisen maltittomasta hän ikävöi Aldousin ystävyyttä. Ja tottahan se oli luvallista! Sanokoon herra Hallin mitä sanoo, lopulta Aldous sittenkin nai Betty Macdonaldin. Miksei hän sitten voi masentaa ylpeyttänsä ja olla jalomielinen? Tulevaisuudessa heidän on mahdotonta karttaa toistensa seuraa, sillä naapureina he olivat sidotut samaan maapalstaan. Hän tiesi, että hän oli isänsä perillinen, että hän ehkäpä piankin Mellorin haltijattarena on pakoitettu asettumaan kotitilalleen. Sillä nyt hän oli jo selvillä siitä, että isä sairasti parantumatonta tautia. Eipä niinmuodoin ollut syytä katkeroittaa suhteita? — tehdä ne asianomaisille vieläkin vaikeammiksi? Eikö olisi mahdollista haudata menneisyys ja alottaa uudestaan? Nykyisessä rauhattomassa mielentilassaan hän oli taipuvainen pitämään itseänsä paljon viisaampana ja ylevämpänä kuin Aldousia.
Winterbournen kodissa Marcella oleskeli ihmisten parissa, joille Aldous Raeburn oli rakas ja läheinen ystävä, jotka häntä hartaasti ihailivat ja yhtä hartaasti ottivat osaa hänen yksityiseen elämänsä kuin hänen julkisen toimialansa harrastuksiin. Heidän piirinsä oli hänenkin, ja nyt Marcella ensi kertaa näki, missä suhteissa Aldous ministeriössä ja parlamentissa oli vertaisiinsa ja työtovereihinsa. Tämä katsaus herätti hänessä joukon uusia vaikutelmia, joille hän oli puolittain vastahakoinen, ne kun herättivät hänessä tuon saman epämieluisan tunteen, joka valtaa meidät vieraan ryhtyessä meille selittämään asiata, jonka itse arvelemme tietävämme paremmin kuin kukaan muu. Ihmeekseen hän piankin älysi, että Raeburnin valtiollinen ura oli huomattavan lupaava. Nyt ei kelvannut enää se selitys, että se johtui yksinomaan Raeburnin ylhäisen syntyperän eduista, joista hän Brookshiressä oli usein arvellut hänen arvossapidetyn asemansa johtuvan. Jos kohta valtiomme perustuksiltaan vielä onkin hyvin ylimysmielinen, eivät puolueet sittenkään voi valita miehiänsä muiden perusteiden kuin personallisten ansioitten nojalla.
Marcella näki nyt, että tätä tyyntä, tarmokasta miestä pidettiin hänen umpimielisyydestään ja vaatimattomuudestaan huolimatta koko lailla merkitsevänä valtiomiehenä. Hänen oman puolueensa johtavien miesten ahtaassa piirissä alettiin jo ennustaa hänelle mahtavaa tulevaisuutta, vaikka hänen nimensä oli vielä suhteellisesti tuntematon suurelle yleisölle. Marcella oli itse asiassa koonnut vaikutteensa perin erilaisista lähteistä — enimmäkseen niiden miesten lauselmista, huomautuksista ja kohtelusta, joiden hartioilla lepäsivät maan vaikeimmat ja vastuunalaisimmat toimet. Hän ei mitään niin rakastanut ja ihaillut kuin valtaa — ennen kaikkea personallisen kyvykkäisyyden valtaa. Whartonin vaikutusvalta häneen olikin perustunut juuri tähän ominaisuuteen. Nyt hän tapasi sitä Aldousissakin, vaikka ilmaisumuodot olivat ihan erilaiset. Hän soi sille tunnustuksensa melkein ynseästi. Mutta oli miten oli, Raeburn valtasi nyt hänen mielikuvituksessaan uuden sijan.
Lisäksi — lukuunottamatta valtiollista maailmaa ja sen arvostelua — Aldousissa esiintyi, hänen tuttavallisessa seurustelussaan Winterbournen perheen kanssa, monta aivan uutta puolta. Lady Winterbourne, hänen äitinsä läheinen nuoruuden ystävä, rakasti häntä melkein kuin omia poikiaan, eikä mikään voinut olla herttaisempaa kuin Aldousin hellä ja leikikäs suvaitsevaisuus lady Winterbournen vähäisiä omituisuuksia ja heikkouksia kohtaan. Monen vuoden yhteiset muistot ja ystävyyssuhteet olivat kiinnittäneet hänet lujasti vanhan rouvan lapsiinkin. Hän oli lady Ermyntruden pienen pojan kummisetä, molempain nuorten Winterbournein ihailtu ystävä ja neuvonantaja — he olivat kumpikin parlamentissa — myöskin lordi Winterbourne oli häneen mieltynyt eikä kenenkään kanssa jutellut niin halukkaasti kunnallis- ja maanviljelysasioista kuin Raeburnin. Entisaikaan Marcella oli ihan luullut, että hänellä oli hyvin vähän ystäviä. Ja tavallaan niin olikin. Hän ei helposti kiintynyt ihmisiin, ja vieraat usein pitivät häntä ikävänä ja velttona. Mutta täällä vanhain ystäväin parissa hänen rakastettava ja hieno luonteensa esiintyi peittämättömänä, ja joskin hän nyt Marcellan tähden kävi harvemmin talossa eikä ollut käytökseltään niin vapaa kuin tavallisesti, oli Marcella kumminkin nähnyt sen verran hänen suhteestaan isäntäväkeensä, että häntä ihmetytti, mitenkä he saattoivat hänelle olla niin ystävällisiä, vaikka olivat niin hartaasti kiintyneet Aldousiin.
No niin! Usein Marcellaa arvosteltiin ja moitittiinkin. Se häntä tavallaan ärsytti. Oliko hän yksin syypää siihen, että hän heidän lyhyen kihlauksensa aikana ei ollut oppinut häntä oikein tuntemaan. Toisinaan hän oli hyvin allapäin ja katuvainen, toisinaan taas vanha vastustushenki virkosi hänessä eloon.
Olipa Marcella näiden viimeisten kahden viikon aikana saanut kokea kaikenlaista muutakin, joka ei ollut omiansa antamaan lohtua hänen kirvelevälle sydämelleen. Hänelle kävi hyvin pian selväksi, ettei mikään olisi ollut hänelle helpompaa kuin joutua huvikauden huomion keskuspisteeksi, jos häntä vain olisi haluttanut. Batton Streetin murhenäytelmä oli tietenkin joutunut sanomalehtiin mahdollisimman runsaasti kaunistettuna ja laajennettuna.
Henkilöille, jotka tunsivat Raeburnin perheen tai olivat kuulleet siitä puhuttavan — ja niitä oli suhteellisesti monta — iskivät halukkaasti kiinni tähän romanttiseen kohtalon sattumaan. Siitä riitti hyvän aikaa juttelemisen aihetta Lontoon seuraelämässä, ja jokainen halusi nähdä sankaritarta ja näytellä häntä kodissaan. Rouva Lane varsinkin, joka Whartonin päivällisissä alihuoneessa oli ollut emäntänä, arveli olevansa oikeutettu uudistamaan tuttavuutta ja tulikin ensi tilassa lady Winterbournen luo Marcellaa tervehtimään. Pian hän kumminkin oivalsi, ettei Marcellaa haluttanut sankarittaren osaa näytellä, ja että hänen ennen kaikkea oli vältettävä mielenliikutuksia ja rasituksia. Kumminkin hänen onnistui saada Marcella sen verran taipumaan, että hän lupasi toisinaan iltapuolella käydä rouva Lanea tervehtimässä, tavatakseen siellä muutamia hänen tuttujaan. Rouva Lane asui Piccadillyssa ja niinpä Marcella, joka vioittuneen käsivartensa takia ei halunnut ajaa hevosella, saattoi uupumatta jalan kulkea James Streetiltä heidän taloonsa.
Täällä Marcella oli, samoin kuin Winterbournellakin, tavannut muutamia ihailevia ja uteliaita henkilöitä ja oli saanut jonkun verran maistaa kuuluisuuden suloa. Maineen tavoitteleminen ei kumminkaan ollut se magneetti, joka houkutteli hänet rouva Lanen luo, vaan Harry Whartonin tilapäinen oleskelu siellä. Hän kiihoitti, hämmensi, suututti ja hallitsi Marcellaa enemmän kuin koskaan ennen, eikä hän voinut pysytellä poissa kun tarjoutui tilaisuus tavata häntä. Lady Winterbourne puolestaan ei tuntenut häntä eikä nähtävästi halunnutkaan tuntea — asiaintila, joka tietenkin yllytti Marcellaa itsepintaiseksi.
Eipä hänellä kumminkaan ollut suurtakaan hupia näistä kohtauksista. Whartonin ympärillä liehitteli lakkaamatta kauniita ja ylhäisiä naisia. Muutamain kanssa hän näytti olevan hämmästyttävän hyvissä väleissä, ja kaikkien kanssa hän puhui heidän kieltänsä, ja, mikäli Marcella saattoi arvostella, eli samaa elämääkin kuin he. Marcella ei voinut olla mielessään alinomaa vertaamatta tätä kuvaa siihen, joka alihuoneen istunnossa oli syöpynyt hänen muistiinsa. Hänestä tuntui, että Whartonin uusista ystävistä jotkut eivät voineet salata pahanilkistä voitoniloa huomatessaan kuinka kärkkäästi nuori kansanvillitsijä takertui heidän syöttiinsä. Vaikka hän puolestaan epäilemättä vei heitä harhaan enemmän kuin he aavistivat. Marcella oli samaa mieltä kuin Hallinkin, ettei Wharton ollut se mies, joka sieti silkkisiteitä, jos arveli edullisimmaksi katkoa ne. Mutta yhtäkaikki tämä tyttönen, joka tummin, kummastelevin silmin tarkkasi tätä menoa — Whartonin esiintymistä ja hänen elämäntapaansa, tuomitsi sen petokseksi hänen asemaansa ja asiatansa kohtaan. Sitä hän ei ollut koskaan voinut uneksia, ja se herätti hänen halveksumistaan ja kiusasi häntä.
Marcellan oma suhde Whartoniin oli huomattavasti muuttunut. Onnettomuustapauksen jälkeen oli Wharton päivittäin kärsimättömänä tiedustellut Marcellan vointia rouva Lanelta ja milloin vaan hän tämän luona sattui yhteen neiti Boycen kanssa, osoitti hän hänelle ihailuansa, usein niin liiallista ihailuakin, että rouva Lane itsekseen harmitteli ja Marcella oli kiusaantunut. Toisinaan taas heidän mielipiteensä iskivät lujasti yhteen. Wharton muutti karvaa joka päivä. Marcella oli uneksinut henkevää ystävyyssuhdetta, mutta melkeinpä mahdotonta näytti olevan pysytellä välejä yksinkertaisella ja tuttavallisella kannalla. Toisinaan Wharton vanhaan imartelevaan, suorapuheiseen tapaansa osoitti Marcellalle huomaavaisuutta, toisinaan taas hänen käytöksensä oli miltei kylmähkö. Tapahtuipa kerran tai pari sekin, että hän jonkun mahtavan, ylhäisen ladyn läsnäollessa, laiminlöi tykkänään Marcellan. Kerran kun tämä tapahtui sävähtivät Marcellan posket äkkiä kuumiksi. "Hän pelkää, että luullaan hänen aikovan mennä naimisiin minun kanssani!" mietti hän.
Kesti hyvän aikaa, ennenkuin Harry Whartonin onnistui haihduttaa hänestä tuo epäluulon vaikutelma. Tähän asti ei Marcella ollut kertaakaan täydellä todella ajatellut naimisiin menoa hänen kanssaan. Mutta kun hän sitä ajatteli, niin hän oivalsi, että Wharton jo pohti sitä mielessään — ja että häntä arvelutti sellainen askel.
Kun tämä havainto selvesi Marcellalle, niin hänen käytöksensä kävi yhä karttavammaksi ja ylpeämmäksi Whartonia kohtaan, ja nuori sosialisti-edustaja sai ponnistella aika tavalla, ettei kadottaisi valtaansa häneen.
Eipä ollut Marcella niinmuodoin tyytyväisellä eikä rauhallisella päällä siinä akkunan ääressä istuessaan. Pettymyksen ja nöyryytyksen tunteet jäytelivät hänen sydäntään. Lisäksi vainosi hänen mielikuvitustaan alinomaa äsken eletty kauhunkohtaus. Hän oli masentunut, ja maailman kurjuus ja viheliäisyys painosti häntä raskaasti.
Akkunan musliiniverho pullistui äkillisestä ilmanvedosta, ja Marcella kurotti nopeasti kätensä sulkeakseen akkunan, ettei se pääsisi kiinni paiskautumaan. Joku oli avannut huoneen oven.
"Olinko puhaltaa teidät akkunasta ulos?" sanoi tytön ääni ja hänen takanaan seisoi puolittain arassa asennossa Betty Macdonald kevyessä, valkeassa kesäpuvussa, pienet, suipot keijukaiskasvot ja kullanhohtavat hiukset pilkistäen esiin suuren, varjoisan hatun alta.
"Tulkaa vain sisään!" sanoi Marcella arasti. "Lady Winterbourne palaa kai pian kotiin."
"Niin sanoi Pantonkin", virkkoi Betty ottaen hatun päästään ja vaipuen istumaan Marcellan vieressä olevalle jakkaralle. "Ja nyt ei Panton enää minulle kerro juttuja — minä olen opettanut hänet paremmille tavoille. Montako kertaa hän mahtaa päivässä valehdella? Ettekö usko tekin, että kiirastulessa on erikoinen pieni soppi varattu Lontoon hovimestareille. Panton toivoakseni, pääsee vähällä piinasta."
Sitten hän laski terävän leukansa hennon kätensä varaan ja silmäili Marcellaa tutkivasti. Neiti Boycella oli yllä se ohukainen musta puku, joka Mintallekin kelpasi; hänen kalvakat kasvonsa ja hienot kätensä kuvastuivat sitä vastaan valkeina kuin norsunluu. Kun Betty oli ensimäisen kerran kuullut puhuttavan Marcella Boycesta ja hänen osallisuudestaan erääseen juttuun, oli hän palavasti halunnut tutustua häneen, ellei muuten, niin antaakseen hänen ymmärtää kuinka häpeällistä On murtaa hyvän miehen sydän. Mutta nyt, ollessaan Marcellan läheisyydessä, hän oli vähällä rakastua häneen. Neiti Boycen uljas käytös tuossa kuuluisassa kahakassa oli saavuttanut hilpeän, herkästi innostuvan pikku olennon hartaan ihailun, ja tuntikausia hän suutaan avaamatta saattoi istua katselemassa Batton Street draaman sankaritarta mieli täynnä hiljaista kunnioitusta. Kaikesta sydämestään hän kadehti tätä tyttöä, joka, vaikka häntä vain kahta vuotta vanhempi, jo oli mahtanut nähdä niin paljon syntiä ja murhetta, ja kovinpa hän tällaisina hetkinä halveksi tuota yleisesti suosittua ja onnellista henkilöä, jota sanottiin Betty Macdonaldiksi!
"Tahtoisitteko mieluummin olla yksin?" kysyi hän äkkiä Marcellalta.
Marcella punastui.
"Oma seurani alkoi jo käydä ikäväksi", sanoi hän. "Tulin iloiseksi kun näin teidän tulevan sisään."
"Todella?" huudahti Betty sädehtivin silmin. Sitten hän äkkiä taivutti eteenpäin kultakutrista päätänsä. "Saanko suudella teitä?" pyyteli hän innokkaasti.
Marcella hymähti ja veti Betyn hiukan ujosti luokseen.
"Kas niin, näinhän se pitää olla", sanoi Betty pitkään henkäisten. "Tämä on jo toinen merkkipylväs. Ensimäinen oli se kun näin teidät terassilla. Minusta kaikkia ystävyyssuhteita voi merkitä pienillä, valkeilla kivillä, eikö teistäkin? Mutta tiedättekö, pahinta on, kun täytyy jälleen purkaa ne. Sitä ei teidän kaiketi ole koskaan tarvinnut tehdä!"
"Minulla ei olekaan mitään ystäviä", vastasi Marcella nopeasti. Mutta kun Betty sellaista puhetta hämmästyen löi kätensä yhteen, lisäsi hän hymyillen: "niitä lukuunottamatta, joita hoidan puurokääreillä".
"Siinähän se on!" huudahti Betty kateellisena, — "te olette hyödyllinen — teitä tarvitaan puurokääreitä tekemään — ja muuhunkin! Minä en ole koskaan tehnyt mitään hyötyä elämässäni! Kun minä kuolen, piirretään kai pieneen hautakivi raukkaani:
"Mustan mullan alla tässä uinuu Betty raukka
Hyvää ei hän koskaan tehnyt — olihan vain houkka!"
— "Oh, tuossapa he jo tulevatkin!" hän juoksi akkunan luo — "lady Winterbourne ja Ermyntrude. Eikö teitä naurata, kun näette lady Winterbournen hoitavan seuraelämän-velvollisuuksiaan? Aamiaisen jälkeen astuu hän vaunuihinsa sen näköisenä kuin veisi matka hirsipuuhun. Minä odotan aina hänen sanovan ajurille 'Hyde Parkin mestauslavalle.' Hän on näöltään Englannin onnettomin nainen — ja yhtäkaikki Ermyntrude väittää, että se on hänestä hauskaa, eikä hän tahtoisi pysyä poissa Lontoosta, ei mistään hinnasta maailmassa! Ermyntrudella on niin paljon vaivaa hänestä, mutta kultainen ja kiltti hän sittenkin on — eikä sitä samaa voi kaikista äideistä sanoa. Ermyntrude, missä sinä tuon hatun olet keksinyt? Sinä olet hankkinut sen minulta neuvoa kysymättä ja sitä en voi suvaita!"
Lady Ermyntrude ja Betty heittäytyivät jutellen ja naureskellen sohvalle istumaan. Lady Winterbourne astui Marcellan luo ja kyseli hänen vointiansa. Hän veti verkalleen hansikkaita käsistään, kun vierashuoneen ovi jälleen avautui.
"Teetä, Panton!" sanoi lady Winterbourne päätään kääntämättä ja lady
Macbethin äänellä. Mutta ryhdikäs hovimestari ei ollut millänsäkään.
"Lady Selina Farrell!" ilmoitti hän kaikuvalla äänellä.
Lady Winterbourne hätkähti, sitten hän kääntyi tulijaa vastaan jäykkänä kuin kuvapatsas ja ojensi hänelle rennosti kätensä.
"Istukaa, olkaa hyvä!" sanoi hän.
Ken ei häntä olisi tuntenut, olisi voinut otaksua, ettei hän ollut koskaan ennen nähnyt lady Selinaa. Sukulaisia he kumminkin olivat, vieläpä sangen läheisiäkin. Mutta hän ei pitänyt lady Selinasta eikä milloinkaan yrittänyt sitä salata — seikka, joka ei rahtustakaan estänyt nuorempaa serkkua täyttämästä velvollisuuksiansa sukuansa kohtaan.
Lady Selina valitsi kursailematta mukavan paikan, irroitti jalokivistä hohtavilla sormillaan harsonsa ja varustautui sitten myhäillen teenjuontiin. Hän kyseli Betyltä, oliko hänellä ollut hauska Lontoossa ja lady Ermyntrudelta, mitenkä hänen miehensä ja pikkulapsensa tulivat toimeen maalla ilman häntä. Jälkimäinen kysymys lausuttiin äänellä, joka lennätti veret puhutellun poskille ja pani hänet suoristamaan itsensä. Leikkiä se oli olevinaan, mutta tarkoitus oli saattaa lady Ermyntrude ymmärtämään, että hän laiminlöi perheensä huvitteluhalunsa vuoksi. Betty oli sillä välin kyykistynyt sohvannurkkaan ja keinutteli vallattomasti pientä jalkaansa; tarkastellessaan vastatullutta pahankurisella katseella, oivalsi hän paikalla mielihyväkseen, että lady Selina piti hänen asentoansa epänaisellisena.
Vieras tervehti tietysti myöskin Marcellaa ja pahoitteli hänen sairauttansa — lady Selina oli kumminkin jo ennenkin tavannut Marcellan onnettomuustapauksen jälkeen — ja sitten lady Winterbourne, vastattuaan tunnollisesti kaikkiin kysymyksiin miehensä ja muiden perheenjäsenten terveydentilasta, yritti heikosti johtaa keskustelua lordi Alresfordin, vointiin.
Lady Selina vastasi, että hän oli kyllä hyvissä voimissa, mutta hyvin masentunut nykyisen poliittisen suunnan johdosta. Ministerit tekivät epäilemättä voitavansa, mutta pari kolme ikävää erehdystä, jotka olisi voitu välttää, he sittenkin olivat tehneet tämän istuntokauden aikana. Lordi Alresford arveli, että vanhoillispuolue ja koko maa saanee vielä kalliisti maksaa ne. Mutta hän ainakin oli tehnyt tehtävänsä.
Nytpä sattui niin, että lady Winterbournen vanhin poika oli useasti lausunut mielihyvänsä siitä, että uutta hallitusta muodostettaessa "tuo turhamainen vanha tylsäpää", Alresford oli viimeinkin syrjäytetty, ja niinpä lady Selinan huomautukset harmittivat vanhaa rouvaa ja ärsyttivät hänet vastarintaan. Hän pelkäsi olevansa epähieno, mutta samassa hänet valtasi vastustamaton halu nolata vieraansa. Omalla eriskummaisella, hajamielisellä tavallaan otti hänkin hartaasti osaa politiikkaan. Hänen ikävöivä, idealistinen luonteensa pyrki alinomaa sovittamaan ikuisen oikeuden sääntöjä tory-puolueen mittakaavoihin. Se oli Sisyfus-työtä, mutta hän ei väsynyt siihen.
"Minä olen aivan toista mieltä", virkkoi hän viimein kylmästi lady Selinan jatkuviin valituksiin, "minä olen kuullut — poikani väittävät — että uusi hallituksemme on saanut jo paljon aikaan — ikävä vain, että tämä istuntokausi uhkaa käydä tavattoman pitkäksi".
Lady Selina kohautti sekä silmäkulmiansa että hartioitaan.
"Lady Winterbourne kulta! oletteko todella sitä mieltä?" virkkoi hän tuolla suopealla, epäilevällä äänellä, jota toisinaan käytetään yksinkertaisia henkilöitä puhuteltaessa. "Ajatelkaahan toki! Istuntokausi venyy syyskuun loppuun asti, sen kaikki sanovat. Mikä puolue tahansa olisi jo siihenkin tyytymätön! Kaikki tärkeimmät esityksemme ovat vielä käsittelemättä. Ja isäni arvelee, että niin paljon harmia ja ikävyyksiä olisi voitu välttää, jos vain hallitus olisi menetellyt vähän viisaammin. Hän on sitä mieltä, että työmiehelle pitäisi suoda enemmän oikeuksia. Hän uskoo, että työväenpuoluetta olisi voitu rauhoittaa ilman minkäänlaisia vallankumouksellisia toimenpiteitä. Onhan kerrassaan mieletöntä otaksua, että nuo nälkäiset raukat rupeisivat iankaiken odottamaan."
"Oh!" virkkoi lady Winterbourne verkalleen ja tuijotti vieraaseensa. Ne, jotka tunsivat hänet hyvin, tiesivät kuinka paljon tähän yksitavuiseen sanaan sisältyi. Lady Winterbourne ei päästänyt hilpeyttään valloilleen, mutta sisäisesti hän ei voinut sitä hillitä ajatellessaan lordi Alresfordia "köyhien ystävänä".
Alresford! — jota hänen omat alustalaisensa ja palvelijansa pitivät tilanomistajista ahdasmielisimpänä ja kitsaimpana. Ja mitä lady Selinaan tuli, tiesivät Winterbournen serkut vallan hyvin, ettei yksikään palvelustyttö sietänyt olla siellä kuuttakaan kuukautta.
"Mitä piditte herra Whartonin puheesta tässä tuonnoin?" kysyi lady
Selina äkkiä, kumartuen teepöydän yli Marcellan puoleen.
"Se oli hyvin jännittävä", vastasi Marcella jäykästi; hän tunsi, että kaikkien läsnäolevien huomio kohdistui paikalla häneen, ja sävähti samassa punaiseksi omaksi harmikseen.
"Niin, eikö totta?" vakuutteli lady Selina. "Kaikki nuo tuumat ovat tietenkin mahdottomat toteuttaa. Mutta myötätuntoa on meidän kumminkin osotettava tuollaisille lahjakkaille, innostuneille nuorille miehille — eikö niin? Se on ainakin isäni mielipide. Hän sanoo, että meidän on koetettava voittaa heidät omalle puolellemme. Meidän pitää saada heidät ymmärtämään, että olemme heidän ystäviänsä — muussa tapauksessa joudumme kaikki perikatoon. Heillä on joukkojen äänet — ja me olemme sivistynyt, hienostunut osa kansaa. Jos meidän vain onnistuu saada Whartonin tapainen mies oivaltamaan, että meidän asiamme on oikea — ja sen ohessa tarjoamme apuamme — kaikkiin järjellisiin yrityksiin — olisihan se meille aika voitto. En tiedä, olenko saanut ajatukseni kyllin selvästi ilmaistuksi, te olette tällaisiin asioihin niin paljon paremmin perehtynyt. Emme voi enää peruuttaa sitä, mitä vuonna 67 tehtiin — emmehän? Mutta meidän on se korjattava tavalla tai toisella — eikö niin? Ja isäni arvelee, että nykyiset ministerit ovat niin ymmärtämättömiä. Mutta eihän minun pitäisikään tällaista teille laverrella", ja lady Selina hymyili hänelle vielä suloisemmin kuin ennen, "me vanhoillisethan olimme niin perin kunnotonta väkeä teidän mielestänne ennen — mutta herra Wharton on kertonut minulle, että nykyisin te ette ole niin ankara meitä kohtaan kuin ennen?"
Lady Selina notkisti pariisilaisen hattunsa koristamaa päätä hiukan sivulle.
Marcellan mieli alkoi kuohua.
"Meidän asiamme?" toisti hän ja hänen mustat silmänsä laajenivat.
"Mitähän te oikein tarkoitatte?"
"Tarkoitan —" virkkoi lady Selina tavoitellen mahdollisimman viatonta ilmaisutapaa — "tarkoitan luonnollisesti sivistyneiden asiaa, niiden, jotka ovat Englannista tehneet, mitä se on".
"Minun ymmärtääkseni", sanoi Marcella rauhallisesti, "tarkoitatte rikkaiden asiaa! — eikö niin?"
"Marcella!" huudahti lady Winterbourne — "luulin jo, että olitte heittänyt pois semmoiset ajatukset — ettette enää ajattelisi niin intohimoisella katkeruudella sitä juopaa, joka on rikkaiden ja köyhien välillä — meitä sortajina — kaikkea tuota toivotonta — köyhien vihaa meitä kohtaan — luulinpa todella, että olitte muuttunut siinä suhteessa".
Ja vanha rouva unohti tykkänään lady Selinan läsnäolon; hän muisti vain heidän entisiä, yhteisiä keskustelujaan Mellorissa, ja nojautuen Marcellan puoleen laski hän vetoavasti kätensä hänen käsivarrelleen.
Marcella loi häneen kumman katseen.
"Jospa vain tietäisitte", lausui hän, "kuinka paljon helpompi on ajatella hyvää rikkaista, kun elää köyhien parissa".
"Vai niin! täytyy siis pysytellä jonkin verran etäällä meistä, että voisi arvostella meitä oikeudenmukaisesti?" kysyi lady Selina muutellen rannerenkaitaan ivallisen näköisenä.
"Ainakin minun täytyy", vastasi Marcella yhä lady Winterbourneen katsoen. "Mutta nähkääs" — hän hyväili ystävänsä kättä ja myhäili — "on niin helppoa ärsyttää eräitä ihmisiä vastarintaan".
"Hirvittävän helppoa!" huokasi lady Winterbourne.
Tyttö punehtui uudelleen. Hän epäröi, mutta ryhtyi sitten selittelyihin.
"Katsokaas, kun minä olen tuolla noiden ihmisten parissa, joilla ei ole mitään", hän viittasi kädellään avoimesta ikkunasta koillista kohti, "tuntuu minusta, omituista kyllä, niin hyvältä muistella, että on olemassa ihmisiä, jotka asuvat James Streetillä".
"Rakas lapsi! nyt en ensinkään käsitä", sanoi lady Winterbourne hämmentyneenä.
"Sehän on niin yksinkertaista", sanoi Marcella yhä pidellen häntä kädestä ja puhuen hänelle. "Se johtuu arvatenkin siitä, että kun kaiken päivää noilla kaduilla liikun, joudun aina vaan tekemisiin ihmisten kanssa, jotka asuvat yhdessä ainoassa huoneessa — jotka eivät näe mitään hauskaa tai kaunista ympärillään — joilla ei ole niin pienintäkään soppea, missä voisivat olla yksin ja rauhassa. Kun sitten palaan kotiin, niin oikein palavalla mielihyvällä ajattelen kaikkia niitä kauniita pukuja, koteja ja puutarhoja, jotka vain mieleeni juolahtavat!"
"Mutta ettekö vihaa niitä ihmisiä, joiden ne on?" kysyi Betty jakkaraltaan leuka käden varassa.
"En! Sellaisina hetkinä ovat ihmiset minulle aivan yhdentekevät. Enkä minä silloin halua niin kiihkeästi ottaa heidän rikkauksistaan ja antaa kovaosaisille. Iloitsen vain siitä, että jossain löytyy kauneutta, lepoa ja virkeyttä — ettei se ole maailmasta hävinnyt."
"Kuinka omituista! — että keskellä tuollaista elämää voitte ajatella enemmän sitä rumaa, mikä köyhyyden matkassa kulkee kuin — köyhien kärsimyksiä ja hätää", tuumaili Betty.
"Niin kyllä — toisinaan osuu olemaan sellaisessa mielentilassa", sanoi Marcella; "ja juuri sellaisina hetkinä tunnen olevani suopeampi rikkautta kohtaan. Vähätpä siitä, jos nuo ihmiset, joiden osalle on langennut niin paljon komeutta ja joutilaisuutta, ovat usein julmia ja itsekkäitä — tuleehan heidänkin aikansa kerran ja heidän täytyy kuolla — jättää talonsa, puistonsa, taulunsa niinkuin simpukka jättää kuorensa. Mutta kauneus ja viehkeys, jonka he ovat luoneet tai perineet, säilyy. Miksi kadehtia heitä personallisesti? Kuolemassa eivät hekään ole sen paremmat kuin muut vaivaiset. Heille oli annettu enemmän onnea maailmassa kuin toisille — mutta he eivät ymmärtäneet käyttää sitä hyväkseen. Oli miten oli, vihata heitä en voi! heilläkin on kutsumus täytettävänä — niin tuntuu minusta ainakin Drury Lanessa liikkuessani!" lisäsi hän myhähtäen.
"Mutta hävettävä meidän kumminkin on?" virkkoi lady Winterbourne silmäillen tarkastelevasti kaunista vierashuonettansa.
"Ei! ei!" sanoi Marcella innokkaasti, "älkää hävetkö! Onhan olemassa sellaisiakin ihmisiä, jotka kauneutta vieläkin jalostavat — jotka jakelevat ja antavat siitä ympäristölleen — heidän eteensä tekisi monesti mieleni polvistua ja pyytää, etteivät koskaan, koskaan häpeisi rikkaana olemista — sitä, että voivat ympäröidä itseään kauniilla esineillä ja että heillä on aikaa nauttia siitä. Sehän olisi yhtä kuin jos häpeäisitte raajarikkoa siksi, että olette terve ja vahva, tai sokeata siksi, että olette näkevä."
"Mutta, rakas lapsi", huudahti lady Winterbourne surkealla äänellä ja aivan ymmällä "kun meille on annettu kauneutta ja vapautta yllin kyllin — ja muiden raukkain täytyy kuolla ilman — —"
"Kyllä tiedän, kyllä tiedän!" sanoi Marcella tehden sukkelan, epätoivoa ilmaisevan liikkeen; "maailma on maailma. Ja ensi alussa luulemme, että se voi muuttua - että sen täytyy muuttua! — että varallisuutta — kauneutta ja lepoa — voidaan hankkia jokaiselle, se on — jos asiat olisivat toisin — jos sosialismi olisi vallalla — jos saisimme kapitalistit häviämään, — jos voisimme tasata kaikki alhaalta käsin ja ylhäältä käsin, kunnes kaikilla olisi 200 puntaa vuodessa. Tätä kysymystä tuumitaan ja pohditaan niin puolelta kuin toiselta. Ratkaisu ei tunnu niinkään vaikealta — satoja hyviä ehdotuksia syntyy ajatuksissamme! Mutta jo kotvan kuluttua kompastumme epäilyihin — käy vähitellen selväksi, etteivät unelmamme koskaan toteudu eivätkä voi toteutua — että kaikki ponnistelumme ovat turhia!"